Myöhään iltasella äskenkerrottujen tapahtumien jälkeisenä päivänä
myrsky puhalsi viuhuen jokea pitkin ja tunkihe notkoihin ja
vuorenloukkoihin. Se ärjyi kuin kiukuissaan kohtaamastaan
vastarinnasta, kunnes jättiläisvoimansa täällä kokoiltuansa
väkivallalla tunkihe isolle jokitasangolle Tunan, Kustavin ja Skedevin
pitäjiin. Pitkät hongat notkistuivat huokaillen tuon väkevän kanssa
painiessaan ja sade valui virtanaan. Rajuimmin se ulvoi korkeitten
vuorien seiniä vasten; siellä se metsäkin tuskallisimmin huokaili.
Senpä tähden olikin hurjin ottelu Vajamäen rinteellä, joka on Hedemoran
pitäjän korkein vuori. Kaitaisella polulla, joka kierteli vuoren
juurella, kulki mies, joka ei näyttänyt pitävän kiirettä, vaikka myrsky
pauhasi ja vettä satoi rankasti. Hänen käyntinsä oli vakava ja varma ja
kädessä hänellä oli pitkä sauva, jolla välistä raivasi itsellensä tietä
puiden välitse. Hän kulki polkua myöten, mutta seisahtui eikä polun
kääntyessä pohjaiseen ja suojanpuolelle vuorta näyttänyt tahtovan erota
siitä puolesta, jolla myrsky honkien kanssa painiskeli. Siinä paikassa,
johon kulkija oli seisahtanut, yhtyi toinen polku siihen, jota hän oli
kulkenut, ja sieltä kuului keveitä, hissuttelevia askelia. Mies ei
näyttänyt niitä huomaavan joko sitten myrskyn rajulta ryskeeltä, jonka
hän pikemmin tunsi kuin näki, taikka siitä syystä, että hän
ajatuksissaan hautoi asioita, jotka eivät jättäneet hänen tunteihinsa
sijaa millekään muulle, luonnon raivoiluille enempää kuin sen
hyväilyillekään. Hissuttelevien, voisi milt'ei sanoa äänettömien
askelien tultua häntä aivan lähelle hän kohotti sauvansa ja huimasi
sillä päänsä ympäri, aivan kuin olisi ollut silmäkkäin verivihollisensa
kanssa ja tahtonut antaa hänelle surmaniskun. Isku putosikin,
mutta se sattui kallistuvan petäjän oksaan. Ja vaikka oksa oli
käsivarrenpaksuinen, niin se ryskäen putosi alas.
"Ai, ai", kuului silloin inisevä ääni miehen rinnalla sanovan, "sen
iskun alle ei olisi hyvä joutua. En tiedä monella miehellä olevan
sellaista voimaa käsivarressaan. Ja tietääkseni löytyy vaan yksi, jolla
on tapana tällaisessa jumalanilmassa tuommoisilla huvitella, ja se mies
on Belgsting[8] vanhus."
"Ha-ha, oikein on Belgstingin sää tänä iltana", sanoi mies ja kääntyi
puhujaa vastaan. "Mutta jolleivät Belgstingin korvat valehtele, niin on
Kirjuri-Martti nyt sattunut hänen tielleen. Sinua minä kaikkein
vähimmin odotin tällä polulla tapaavani tänä iltana."
"En minäkään sinua, Belgsting ukko!"
"Onneton yhtymys oli se meidän viimeisemme. Sää oli samanlainen kuin
tänään ja seuraavana aamuna oli Plogen-järvi niellyt Belgstingin talon,
ynnä kaikki, mitä siinä oli. Siitä on jo kymmenen vuotta. Mutta minulla
on hyvä muisti, kuten näet, Martti."
"Mutta vaikka rankkasade huuhtoi pois talosi, niin oli Belgsting
kuitenkin yhä se rikas Belgsting, joka kengitti hevosensa
hopeakengillä..."
"Martti", karjasi mies ja hänen väkevä nyrkkinsä iski sellaisella
voimalla vieressä seisovaa miestä, että tämä uupui maahan. "Martti, elä
virka sanaakaan siitä. Rikas Belgsting on ainaiseksi mennyttä miestä!"
"Hillitse luontosi, Belgsting", jatkoi inisevä ääni, "elä rusenna sitä
kättä, joka sinulle tarjotaan pelastukseksi."
"Sinäkö, Martti, sinäkö muka auttaisit Belgstingin siksi, mikä hän oli
ennen muinoin, jolloin häntä pidettiin vuoriseudun rikkaimpana miehenä
koko Taalainmaassa ja Vestmanlannissa. Ha-ha-ha, olet leikkisä,
Martti!"
"Naura vaan, jos haluttaa, Belgsting. Et usko minua. Vanha sinun ja
isäni välinen viha panee sinut epäilemään hänen poikaansa, mutta siinä
olet väärässä. Puolittain vaan tiedän, kuinka sinulle on käynyt, ja
lopun arvaan. Vouti on ryöstänyt sinulta mitä rankkasateelta säästyi.
Ja hauta tuolla Hillenin läheisyydessä, jossa isäni lepää ja jonka
paikkaa ei kukaan tiedä, jollet sinä sitä tahdo sanoa, Belgsting ...
kas niin, pidä kätesi siivolla ja anna minun puhua loppuun. Minä
tiedän, että sinua syytettiin murhasta ja sinut tuomittiin. Vouti
anasti rikkautesi ja itse sinä olet kuljeksinut henkipattona."
"Vaiti, käärme", karjasi mies ja tarttui toista kurkkuun, "vaiti taikka
heitän sinut jalkojeni alle ja tallaan aivot päästäsi, että kerrankin
tuosta jutusta on tuleva loppu..."
"Siivolla, siivolla, Belgsting", keskeytti inisevä ääni ja koetti
tekeytyä oikein mairittelevaksi, "älyäthän kai, ett'ei minun kuolemani
parantaisi asiaa. Ja jos kerran sen älyät, niin tulee sinun yhtä
helposti älytä, että kukaties voin sinua hyödyttääkkin, jos saan elää.
Niin kuin sanon, tahdon sovittaa kaikki. Sinusta on jälleen tuleva
rikas ja mahtava ja siksi voit helposti tulla, kun vaan jälleen pääset
vapaaksi mieheksi ja voit tehdä ja toimia vapaasti, kuin ennen..."
"Ja Kirjuri-Marttiko minulle sen voi tehdä?"
"Voipi kyllä!"
"Hm ... ihmeitä olen kuullut ja ihmeitä eläessäni nähnyt, mutta tätä
ihmeempiä en. No, Martti, ei mitään ilmaiseksi, tietysti, ja mitä itse
tällä voitat?"
"Ei mitään ilmaiseksi, niin kuin sanot, Belgsting, sinun tulee itsesi
palkita minut!"
"Ja kuinka?!"
"Sinun tulee neuvoa minulle paikka, missä paras hopeakaivoksesi oli."
"Hyvänpä hinnan älyät pyytää tavarastasi, Martti. Ja mitä jäisi
itselleni, oletko sitäkin ajatellut?"
"Muut kaivokset saat takaisin."
"Sanotpa jotakin, Martti, jota sietää tuumia."
"Elä kuitenkaan tuumi liian kauvan, Belgsting. Ajat ovat levottomat,
tuuli voi kääntyä kahdesti samana päivänä."
"Jos on totta, mitä sanot, Martti, niin tahdon saada kuninkaan kirjeen,
joka takaa vapauden ja turvallisuuden itselleni ja takaisinsaatavalle
omaisuudelleni."
"Ja tämän kirjeen olet saava."
Kului hetkinen. Sitten Belgsting mahtavalla äänellään vastasi:
"Tahdon miettiä asiaa huomisaamuun; ehkä silloin saat vastaukseni."
"Itseltäsikö?"
"Itseltäni."
"Ja missä?"
"Skedevin kirkolla. Ne savustetut hanhet haudataan silloin. Ehkäpä
Belgsting tahtoo olla maahanpanijaisissa..."
"Savustetutko hanhet?" kysyi Martti.
"Etkö ole kuullut mitään niistä viidestä talonpojasta, jotka aikoivat
mennä kuninkaihin hätäänsä valittamaan? Voutihan väänsi heiltä niskat
poikki yhtä sukkelasti, kuin jos olisivat olleet hanhia, ja ripusti
heidät sitten saunaansa savustumaan. Hyvän aterian hän sillä kertaa
hankki itselleen, kunhan vaan eivät luut kurkkuun tarttune.
Hautajaisissa, niin kuin sanoin, saat vastaukseni, mutta silloin on
sinunkin jätettävä armahduskirja minulle."
Sitten he taas hetkeksi vaikenivat ja jatkoivat kulkuansa, kunnes vähän
matkan päästä näkivät tulen kiiluvan puiden välitse. He olivat nyt
kokonaan suojanpuolella vuorta. Belgsting pysähtyi äkisti ja tömäytti
pitkällä sauvallaan maahan.
"Yhtä seikkaa minun vielä tekee mieleni kysyä sinulta, Martti", sanoi
hän. "Mistä tulet ja mihin matkasi pitää?"
"Eikö polku ole yhtä paljon minun kuin sinunkin", vastasi Martti.
"Monen olen tänä yönä nähnyt kulkevan Vajamäelle päin enkä ole
yhdeltäkään kysynyt, mistä on tullut tai mihin aikoi mennä!"
"Kullakin on oma tapansa ja minä tahdon nyt tietää molemmat. Tuho
kohtasi minua heti sillä kertaa, jolloin viimeksi sinut tapasin. Nyt
panen sinulle kaksi ehtoa", ja tällöin tarttui hän lujasti Martin
käsivarteen, "joko annat selvän vastauksen kysymyksiini, taikka olet
vankinani, niin kauvan kuin päivä on metsän peitossa!"
"Joko sinua nyt taas paha sisusi riivaa, Belgsting? Selvän selon voin
toki tehdä kulustani. Tulen kuninkaan puheilta. Matkallani
länsipuolella Barkenia olevien sulatuspajojen ja talojen kautta sain
tietooni yhtä ja toista ja muun muassa senkin, että Vajamäellä ehkä
voisin sinutkin tavata. Minulla oli onni matkassani. Ja nyt vaatii,
arvelen ma, sinun etusi yhtä paljon kuin minunkin, että mitä pikemmin
sen parempi saan tavata voudin."
Nämä aivan arkailematta lausutut sanat näyttivät saavan Belgstingin
rauhoittumaan. Hän hellitti kätensä.
"Siis huomisiltana Skedevin kirkolla", toisti pieni mies. "Saatuani nyt
asiani toimitetuksi ei minulla enää ole mitään syytä kulkea tätä
tietä."
"Aivan niin, Kirjuri-Martti", vastasi Belgsting, "tapaamme taas
toisemme kirkolla. Jos ennen tapaisimme", lisäsi hän hitaasti ja
kumealla äänellä, lausuen joka sanan omituisella äänenpainolla, "niin
tuskinpa siitä sinulle saattaisi olla mitään hyötyä."
Valo, joka puiden välitse kiilui, tuli pienestä tuvasta. Se paistoi
himmeästi, mutta yht'äkkiä se muutamiksi silmänräpäyksiksi kirkastui.
Kuului oven narisemista saranoillaan. Tietysti valo tätä avattaessa
esteettömästi ja sen tähden myöskin kirkkaampana virtaili ulos ja
valaisi esineet, jotka sattuivat sen eteen. Muutamia säteitä sattui
myöskin näihin molempiin miehiin. Toisella, jota oli Belgstingiksi
sanottu, oli jättiläisen koko, toinen, Kirjuri-Martti, oli hinterä mies
ja seisoi hiukan kumarassa. Hänen asentonsa oli aivan kuin nöyrän
palvelijan herransa edessä. Belgsting seisoi selin valoon, Martin
kasvoihin se sitä vastoin paistoi suoraan. Näiden ilmeen nähdessään tuo
valtiasmainen Belgsting säpsähti kuin sähköiskun tapaamana. Martin
kasvot hymyilivät, mutta se hymy oli inhottavaa ja kammottavaa nähdä.
Seuraavassa tuokiossa oli pimeys taas vallalla. Kirjuri-Martti poistui
samalle suunnalle, josta oli tullutkin. Belgsting seisoi hetkisen
hiljaa ja hänen tarkka korvansa näytti tahtovan erottaa poistuvan
askelten äänen vielä sittenkin, kun se jo oli mahdotonta. Vielä kerran
valaisi tuvasta tuleva valo puut hänen ympärillään ja tämä herätti
hänet ajatuksistaan.
Hän kulki ne muutamat askeleet, joiden välimatkan päässä hän
oli tuvasta, avasi oven ja astui sisään kumartaen syvään
jättiläisvartaloansa mahtuakseen matalasta ovenaukosta sisälle.
Tupa oli pieni. Iso takkavalkea roihusi matalalla liedellä ja valaisi
joka sopen paitsi lähinnä tulisijaa olevia paikkoja. Toisen sivuseinän
lavitsalla istui talonpoika, puettuna tummanharmajaan haljakkaan,
sellaiseen, jommoista eteläisen Taalainmaan talonpojat silloin pitivät.
Tuon mahtavan miehen astuessa kynnyksen yli hän nousi ylös ja tervehti:
"Jumalan rauhaa!"
"Jumal' antakoon!" vastasi tulija ja katsoi ympärilleen huoneessa.
Penkille, uunin nurkkaan oli tehty vuode. Sillä makasi vanha vaimo,
joka kuitenkin nyt oli noussut istumaan ja kädet ristissä katsoi
eteensä. Hänen jalkojensa juuressa istui keskenkasvuinen poika.
Molemmat katsoivat tulijaan ja poika nousi seisomaan, niin kuin
talonpoikakin.
Mies, jolle kunnianosotukset tulivat, näyttikin ulkomuodosta päättäen
ne kaikin puolin ansaitsevan. Hänen ryhtinsä oli sekä uljas että jalo
ja pään asento tyvenen arvokas. Hänen kasvonpiirteensä olivat
säännölliset, mutta niiden ilme oli ankara ja melkein hurja hänen
suurten tummansinisten silmiensä heitellessä leimauksia tuuheiden
kulmakarvojen alta.
Nyt olivat hänen silmänsä lempeät ja jonkinlainen surumielisyydensävy
laskihe hänen kasvoilleen hänen lähestyessään vanhaa vaimoa.
"Se oli aikamiehen teko, Märta muori", sanoi hän. "Jumala siunatkoon
sitä reipasta nuorukaista. Hän on Engelbrektin miehiä."
"Jumalan äiti ja Pyhä Eerikki häntä suojelkoot", sanoi vastaten vaimo.
"Arvelin hänen näihin aikoihin olevan täällä. Voisipa olla hyvä kuulla,
mitä Engelbrekt asiasta tuumaa, ennen kuin toimeen ryhdymme."
"Ja sinä Hamran Eelovi", jatkoi hän, "sinä voit kohta ottaa vanhaa
Belgstingiä kädestä. Me olemme kuin kaksi tammea laaksossa, oksatonta
ja lehdetöntä, mutta vouti nauraa partaansa Borganäsissä. Missä ovat
nyt kuninkaan kirjeet ja hänen armolliset lupauksensa? 'Elkää pitäkö
sitä minäkään epäluulona', lukee kuninkaan omassa kirjeessä, kun hän ei
saattanut vahvistaa meidän etuoikeuksiamme, sen tähden ett'ei hänellä
ollut luonansa ketään valtakunnan neuvoksia, -- 'elkää pitäkö sitä
minäkään epäluulona. Olemme kuitenkin antanut voudillemme käskyn sallia
teidän pitää kaiken vapautenne sellaisena kuin se teillä oli armollisen
äitimme, Margareta kuningattaren aikoina.' Ja kirje kirjoitettiin
Kalmarissa v. 1413, kuningattaren kuoleman jälkeisenä vuotena,
maanantaina 3:nen paastosunnuntain jälkeen.[9] Belgstingillä on tarkka
muisti. Kaksitoista jäsentä määräsi Albrekt kuningas v. 1368 Norbergin
vuorikunnan oikeuteen ja yhtenä niistä olin minä. Mutta niin on kuin
onkin. Laki ja oikeus ovat nykyään peitsen kärjessä."
Mies ravisti päätänsä ja hänen silmänsä säkenöivät.
"Tilinteonpäivä on kyllä tuleva", sanoi talonpoika tyvenesti ja
vakavasti, "karhu raivoo rajuimmin peljätessään metsästäjän luotia."
"Ja mitä pelkää Jösse Eerikinpoika, sinuako, Eelovi? Poikasi roikkuu
kuin savustettu hanhi hänen saunassaan ja nuorimpasi, se reipas poika,
joka -- saatanhan sen sanoa -- sai sydämeni puolellensa enemmän kuin
moni muu, on myöskin mennyt menojansa tuon Borganäsin pedon
raatelemana... Niin, itke, Märta, sitä poikaa kannattaakin rehellisen
naisen itkeä? Ei, Eelovi, sinusta hän ei mahtane huolia ja minä
Belgsting ... ha-ha-ha, rikas Belgsting, hän on lainhylkyläinen ja
henkipatto."
"Mutta tuomio on laiton. Ja vaikka sinun täytyy piillä voutia, niin ei
Taalainmaassa löydy sitä miestä, joka pitäisi Belgstingiä henkipattona
vähemmässä arvossa kuin rikkaana. Senhän kai olet nähnyt. Ja huonosti
mahtanen tuntea niiden miesten mielet, jotka nyt tänä yönä kokoutuvat
tänne Vajamäelle, jollei Belgstingiä valita meidän päälliköksemme."
Iso mies puristi näitä sanottaessa suonenvedontapaisesti sauvaa
kädessään ja katse kuin leimaus välähti hänen tummista silmistään.
"Belgsting taalalaisten päälliköksi", kertoi hän hitaasti tuon tyynen
miehen sanoja.
"Sellaisia puheita liikkuu täällä eteläpuolella", jatkoi talonpoika.
"Sinä olet vuoriston aatelia ja vanhaa aatelista sukua, sinussa on
miestä meitä johtamaan taistelussa... Enhän tiedä, mitä Siljanin
pitäjien miehet siihen sanovat, mutta kyllä he sinut tuntevat yhtä
hyvin kuin mekin."
"Entäpä Engelbrekt sitten?" kysyi Belgsting ja katsoi tuimasti mieheen.
"Eipä mahtane Engelbrektillä olla mitään vaaliamme vastaan sanomista",
jatkoi tämä. "Hän on hyvin arvossapidetty, mutta on aina pysynyt meistä
erillään ja tuskinpa häntä arvokkaisuudessa voitanee panna sinun
rinnallesi, Belgsting."
Tämän kuultuansa tuo ylpeä mies laski päänsä vaipumaan. Hänen silmänsä
tuijottivat herkeämättä puoleksipalaneen valkean hiilukseen ja vasen
käsi tarttui sill'aikaa kirveeseen, joka hänellä oli vyötäisillään
leveän nahkavyön alle pistettynä.
Nyt alkaneen äänettömyyden lopetti oven aukeneminen. Siihen ilmautui
nuori mies, mutta takan edessä seisovan miehen leveä varjo esti hänen
kasvonpiirteitänsä kohta erottamasta. Tuskin hän kuitenkaan oli saanut
paria askelta astutuksi lattialle, ennen kuin talonpoika ja sairas
huudahtivat:
"Herman!"
"Jumalan rauhaa, hyvät ihmiset", vastasi tämä lyöden märkää hattuaan
kättänsä vasten, "julma ilma tuolla ulkona, mutta kovilla herroilla on
kovat kujeet. Tuuli on kääntynyt ja puhaltaa nyt pohjoisesta, niin että
ennen puoliyötä saamme hyvän sään. Kuinka voitte, vanha muori, eilisen
ottelun perästä? Matti Eeronpoika näkyy hakeneen teille turvallisen
paikan."
"Minun olonihan kyllä menettelee, kiitos Jumalan äidin", virkkoi vaimo,
"ja vielä parempi on nyt olla, kun näen teidät terveenä ja vapaana.
Mutta uskokaa minua, monta paulaa mahdetaan nyt virittää Herman
Bermanin tielle, niin pitkälle kuin vaan nuorat ylettyvät Borganäsin
tornista!"
"Antaa heidän virittää, muori, miekkani ja hyvä hevoseni kyennevät toki
minut pelastamaan. Ja kohta toivon meidänkin saattavan panna kovan
kovaa vastaan ja silloin on tuho tuleva tuolle käärmeenpesälle! Kiitos
Erkki, sinähän hoidit eilen hevostani kuin aika mies ja olisinpa vaan
ritari, niin ottaisin sinut aseenkantajakseni, niin totta kuin nimeni
on Herman."
Pojan silmät saivat tällöin omituisen kiillon ja hänen ruma muotonsa
tuli oikein kauniiksi. Hän nousi ja tarttui nuorukaisen käteen.
"Olet pannut henkesi alttiiksi äitini puolesta", sanoi hän, "samoin en
ole minäkään säästävä omaani sinun hyväksesi, olinpa aseenkantajasi tai
en."
"Niin sanoo Eelovikin", ryhtyi talonpoika puheeseen lyöden nuorukaista
olkapäälle. "Kaunis ja vilpitön kiitos ja tässä rehellinen käteni,
milloin niin tarvitaan. Sen ansaitsee se teko, jonka eilen teit,
Herman. Minä tapasin itsensä Matti Eeronpojan ja onni suosi sekä sinua
että häntä, niin että hän pääsi oikeaan aikaan perille. Jos vouti olisi
hänet nähnyt hänen ajaessaan, minkä vaan hevonen kesti, niin tuskinpa
hän olisi ottanut joutuakseen harhateille siitä, että sinä käänsit
kulkusi itään päin. Vouti ja hänen ratsumiehensä ajoivat etelään päin
taas keskipäivän aikaan ja silloin oli vouti niin julmistunut, että
miehet, jotka tulivat häntä vastaan, eivät voineet nähdä kuin
valkuaisen hänen silmistään."
"Entä ne muut naiset", kysyi Herman, "pääsivätkö he pelastumaan?"
"Eivät; heidän täytyi kyllä vetää kuormat perille ja he saivat monta
ruoskanhuimausta sitä paitsi..."
"Mutta olivathan he nuoria!"
"Voutipa löytäisi heidät kuitenkin aina ja silloin viimeinen hämmennys
tulisi ensimmäistä pahemmaksi. Vaikea on oleva vanhankin muorin päästä
niin hyvään kätköön, ett'ei vouti häntä löydä."
"Niin pian kuin siksi voimistut, muori", sanoi Herman vaimoon kääntyen,
"pitää sinun tulla Engelbrektin luokse; hän on sitten kyllä pitävä
sinusta huolen."
Näitä puhuttaessa oli iso mies koko ajan seisonut takan luona äänetönnä
pää vaipuneena ryntäille, aivan kuin tietämättömänä muusta kuin
itsestään. Nyt hän käännähti ympäri, hänen uljas päänsä kohosi ja hänen
tyyni, kirkas katseensa oli kiintynyt Hermaniin.
"Minusta tuntuu siltä", sanoi hän, "kuin lörpötykset nyt saattaisitte
lopettaa. Onko sinulla tietoja Engelbrektiltä, nuori mies?"
"Sekä on että ei! Sinulle kuitenkin, Belgsting, hän lähetti
tervehdyksensä! Kernaasti hän vaihtaisi sanan tai parikin sinun itsesi
kanssa."
"Eikö hän vieläkään ole lakannut sitä virttä vetämästä? Tällä puolen
hautaa me tuskin mahtanemme tavata toisemme, se hänen pitäisi tietää,
sillä tunteehan hän kyllä rikkaan Belgstingin. Niin totta kuin elän ja
luotan Jumalan armoon taivaassa eivät Belgsting ja Engelbrekt minun
suostumuksellani tule tapaamaan toisiansa."
"Pitäisi sinun toki unohtaa se, Belgsting, mikä ei enää ole
korjattavissa", sanoi Herman. "Se tehtävä, joka on tulossa, ei vaadi
vaan voimakkaita miehiä, mutta myöskin yksimielisyyttä."
"Unohtaa ... mitä puhutkaan, mies -- unohtaa ... yhtä hyvin voisin
hengittämisen unohtaa..."
Miehen silmät säihkyivät tulta ja kiivaasti hän kolahutti rautapäisellä
sauvallaan tuvan lattiaan.
"Olin kerran rikas ja mahtava ja onnellinen", jatkoi hän tulen
vähitellen hävitessä silmistä ja hymyn sekä katkeran että surumielisen
ilmautuessa huulille. "Rikkaampaa vuoritilallista ei ollut Skins- ja
Tuna-vuorten välillä ja onni hymyili minulle Kirstini silmistä. Ja nyt,
nuori mies ... nyt?"
"Minä ja me kaikki oivallamme surusi, Belgsting, ja usko minua,
Engelbrekt on ystäväsi nyt yhtä paljon, ehkäpä enemmänkin kuin ennen."
"Rikkauteni", jatkoi mieli kovin kuohuissaan mies kuuntelematta
Hermanin sanoja, "puolet upotti Herra syvyyteen, toiset puolet vei
vouti. Ja tyttäreni, Kirstini ... hän on kuin kuollut tälle maailmalle
ja se on Engelbrektin tekoa... Ha-ha, ja se mies tahtoo puhella
kanssani, hän on ystäväni ... voit viedä hänelle vastaterveiset, nuori
mies, että Belgsting on vielä sama mies, kuin silloin kun viimeksi
hänestä erosi, illalla ennen rankkasateen tuloa."
"Ja nyt", jatkoi hän vaiettuansa hetkisen, jonka ajan hän oli painanut
väkevää kättänsä otsaansa vasten, ikään kuin väkisin hillitäkseen sen
sisällä liikkuvia levottomia ajatuksiaan, "nyt emme enää kajoa
menneisiin. Tärkeämmät asiat kutsuvat meitä nyt. Sano minulle nyt,
mikäli tiedät, mitä mieltä kasvatusisäsi on tämänöisestä
kokouksestamme."
"Aika ei ole vielä tullut, sanoo hän."
Tyynenä ja liikkumattomana seisoi tuo äsken kuohuksissaan ollut mies.
Hän nojasi kuin ajatuksissaan päätänsä sauvaa pitävään käteensä. Niin
kauvan kuin hän pysyi tässä asennossa, vaikenivat kaikki tuvassa
olijat, mutta kaikkien silmät olivat kiinnitettyinä häneen. Mitä nuo
harvat sanat olivat häneen vaikuttaneet, sitä ei kukaan hänen
kasvoistaan voinut arvata. Ei yksikään lihas värähtänyt hänen ylpeissä
kasvoissaan. Niin kului muutamia silmänräpäyksiä; sitten miehen huulet
alkoivat hiljakseen liikkua.
"Mitä Engelbrekt sitten odottelee?" kysyi hän yhtä tyynesti.
"Meidän tulee ensin puhutella kuningasta, arvelee hän..."
Nuorukaisen vastaus oli lyhyt eikä hänen äänensä ilmaissut samaa
tyyneyttä tai paremmin kylmyyttä, jota hänen edessään seisovan miehen.
Hänen silmistään kuvastui kummallisen ristiriitaisia ajatuksia
sekaisin. Niistä saattoi lukea sekä hyväntahtoisuutta että
uskollisuutta, vieläpä kunnioitustakin, mutta myöskin suuttumusta ja
mielenkarvautta. Yht'äkkiä muuttui näiden vilkkaiden kasvojen ilme ja
valtava surumielisyys laskihe niille.
Kirkkaita, hopeanheleitä säveliä kuului vähän matkan päästä, ne tulivat
yhä lähemmäksi. Kaikki jäivät kuuntelemaan; näköjään tunteettoman
Belgstinginkin kasvoilta näkyi outo sävyjenvaihetus. Surun leimahdus,
ikään kuin nuolenkärkeä olisi hänen sydämessään väännelty, tuikahti
hänen rypistyneillä kulmillaan. Mutta yhtä huomaamatta kuin nopeastikin
se vaihtui vihanilmeeseen, joka kuin kiveenhakattuna jäi hänen
otsalleen ja kulmilleen.
Laulaja oli nyt niin lähellä, että hänen laulunsa sanat saattoi
erottaa. Se laulu kertoi "neidosta ja vuorenhaltijasta."
Ja keijukas sarven esille toi.
Nuo pehmoiset lehdet ne kantaa mun voi.
"Mettä ja viiniä tästä sä juo!"
Salaisen surusi poistavi tuo.
Raskas huokaus tunkihe väkisin Belgstingin rinnasta ja leimu hänen
silmissään näytti asettuvan. Herman tarttui hänen käteensä eikä
Belgsting sitä estänytkään. Mutta yht'äkkiä hän heitälti käden irti ja
puoleksi kuiskaten lausui nuorukaisen korvaan:
"Poika, milloin olet nähnyt Belgstingin kohtaloansa kauhistuvan!"
Mutta laulaja jatkoi:
Kerran kun sarvesta siemasi vaan,
Unhotti taivahan, unhotti maan.
Toiste kun sarven hän huulille toi,
Ei päivää, ei kuuta hän muistaa voi.
Nyt kosketti käsi ovenripaa. Laulaja oli avaamaisillaan ovea. Ja ikään
kuin hänelle aavistus olisi sanonut, keitä sisällä oli, tulivat hänen
sävelensä niin heleiksi ja hellyttäviksi, että itse synkeämielisen
Belgstinginkin täytyi kätkeä kasvot käsiinsä.
Sarven kun vieläkin huulille toi.
Nuo pehmoiset lehdet ne kantaa mun voi!
Isä jäi mielestä, äitikin myös.
Se, katumus katkera, sun on työs!
Tällöin aukeni ovi ja siinä nähtiin nainen. Hän ei näyttänyt huomaavan
ketään huoneessa. Hänen katseensa oli tylsä ja silmät tuijottavat. Hän
ei ollut enää nuori, mutta kasvoista näkyi hävinneen tavattoman
kauneuden jälkiä. Vaaleat hiukset valuivat vapaina kiharoina hartioille
ja päässä oli katajanhavuinen seppele. Väljä viitta oli hänellä
verhona, mutta sen hän tupaan astuessaan höllitti, joten hoikakan pitkä
vartalo koko kauneudessaan pääsi näkymään. Pukuna hänellä oli musta,
punasella ja hopealla reunustettu hame ja samoin hopealla kirjailtu
röijy.
Viimeisen sävelen vaijettua näytti elonkipinä syttyvän hänen silmiinsä,
jotka joku salainen voima näytti suuntaavan lieden luona seisovaan,
murtuneeseen mieheen.
Mielipuoli kirkaisi silloin kamalasti ja vaipui tunnotonna lattialle.
Herman riensi häntä nostamaan, mutta Belgsting lykkäsi hänet syrjään.
Niin varovasti, että se läheni hellyyttä, jommoista tuossa väkevässä,
raudankovassa miehessä tuskin olisi luullut löytyvän, hän nosti hänet,
syliinsä ja kantoi vuoteelle, jolla vanha vaimo lepäsi. Tämä nousi ylös
ja aivan kuin olisi nähnyt miesparan ajatukset sanoi:
"Olen kyllin vahva, ei haittaa ollenkaan."
Hiljaa laski Belgsting kantamuksensa vanhuksen vuoteelle ja painoi
kädellään taintuneen päätä, kumartuen hänen ylitsensä, ikään kuin
terävällä katseellaan tunkeaksensa aivojen komeroihin ja pahan syvimpiä
juuria tutkiakseen.
Sitten hän kääntyi vanhukseen ja kätensä hänen olkapäällensä laskien
sanoi:
"Hoida Belgstingin tytärtä, muori, ja rukoile hänen puolestansa!"
Hänen äänensä oli lauhea, melkein hellä tätä pyyntöä tehdessä. Mutta
äkisti hän käännähti ympäri.
"Engelbrekt, Engelbrekt", kuuluivat hänen huulensa kuiskaavan.
Sitten hän meni takansopelle, johon hän oli pitkän sauvansa asettanut,
otti sen ja läksi sanaakaan sanomatta tuvasta.
Vaieten seurasi häntä vanha Eelovi, mutta Herman jäi paikalleen, ikään
kuin lattiaan naulittuna. Hän ei pitkään aikaan saanut silmiänsä
siirtymään tuosta kuolonkalpeasta naisesta, jonka kauniita kiharoita
katajanhavuseppele koristi.
"Eikö sitten koskaan ole tämä arvoitus saava selvitystään", huudahti
hän ja jatkoi hiukan keskeytettyään, "ja kuitenkin hengelläni takaan
kasvatusisäni!"
Ei hän eikä vanhus, joka hoiteli sairasta, ollut huomannut oven
avautumista ja pitkän rotevavartaloisen dominikaanimunkin tupaan tuloa.
Munkilla oli päähine vedettynä syvälle pään ylitse, niin ett'ei näkynyt
juuri muuta kun säihkyvä silmäpari ja tuuhea harmahtava parta, joka
aaltoina laskeutui ryntäille. Hän oli kuullut nuorukaisen huudahduksen
ja tarttuen hänen käteensä puristi sitä ja sanoi:
"Oikein, poikani! Puhtaampana ei kulta valu sulattimesta, kuin on
Engelbrekt Jumalan ja ihmisten edessä. Jos sen Jumala niin tahtoo, saa
kyllä arvoitus vielä kerran täällä selvityksensä, ja jollei, niin on se
sen saava tuolla ylhäällä!"
Munkki osotti taivasta kohti.
"Mutta nyt on aika ryhtyä toimimaan", sanoi hän sitten, "miehet ovat
koolla. Joudu, poikani, ja pidä kasvatusisäsi tahto mielessäsi. Kenties
näet minut vielä joukossanne, mutta ensin tulee minun hoitaa tuota
tyttöä."