V.

Märta muori.

Kreivi ja nuorukainen ratsastivat äänettöminä rinnakkain ja kreivin

ratsumiehet tulivat vähän jälempänä perästä. Borganäsin tie teki monta

mutkaa ja kaikkialla löysi silmä mitä ihanimpia näköaloja järvelle ja

sen kauniita rantoja pitkin.

Ehdittyänsä toiselle puolen jokea näkivät he kohta kreivin tyttären ja

Richissa rouvan ynnä muun ratsumiesjoukon verkalleen ratsastamassa

maantiellä. He olivat kreivin kehotuksesta Jösse Eerikinpojan

saattamina lähteneet edelle. Kreivi arveli voivansa toimia paremmilla

menestymisentoiveilla hänen välitystään mahdollisesti tarvittaessa,

kun ei mahtavan ylivoudin läsnäolo ollut haittana. Ja sisäinen

tyytyväisyydentunne tämän onnekkaan mieleenjohtuman hyvistä tuloksista

se nyt leppeänä päiväpaisteena kuvastui hänen vakaville mutta jaloille

kasvoilleen.

Mitä nuoren Herman Bermanin mielessä kyti, on helppo käsittää. Vielä

hehkuivat hänen poskensa suuttumuksesta, vieläkään ei ollut vihan

liekki sammunut hänen silmistään. Eikä se hetkisesti kuohahtanut viha

nyt tässä leimahtanut ilmituleen, vaan se oli vuosikausia kyteneen

kostonhimon ilmausta. Se oli ensimmäinen vuorenhuipulle sytytetty

sotatuli ilmoittamassa ystävälle ja vihamiehelle vainonajan olevan

tulossa. Mutta vielä muukin kuin nuo yleiset tilinteot väkivallan ja

mielivallan harjoittamisesta -- tilinteot, jotka tilipäivän tullen

olivat vastaajansa kukistavat ja jotka vaativat tositoimintaa

jokaiselta rehelliseltä Ruotsin mieheltä -- vielä muukin kuin ne sai

nuorukaisen mielen valtavammin kuohumaan ja hehkuvan punan hänen

poskillensa. Sen tekivät vielä tuon pelkurimaisen muukalaisen

pilkalliset loppusanat, hänen isäänsä tarkoittavat salavihjaukset.

Herman Berman oli varttunut mieheksi Engelbrektin perheessä ja oli koko

kasvunaikansa vuoritilalliselta ja hänen vaimoltansa saanut osakseen

mitä huolellisimman hoidon. Mutta hänellä oli toinen nimi, hän ei ollut

edes kaukaistakaan sukua kasvatusvanhemmilleen ja omasta isästään ja

äidistään hän ei tiennyt mitään. Tähän asiaan ei kasvatusisä ollut

koskaan tahtonut puuttua. "Olet ystäväni poika; hänen nimensä oli

Herman Berman niin kuin sinunkin!" -- Tämän hän aina sai vastaukseksi

kaikkiin tätä asiaa koskeviin kysymyksiinsä. Ja kuitenkin tuntee joka

ihminen olennossaan elävän tarpeen olla selvillä elämänsä ensimmäisistä

ehdoista. Saakoonpa osaksensa kuinka suurta hyvyyttä ja hellyyttä

hyvänsä, niin tuntuu hän kuitenkin omasta mielestään joissakin määrin

eksyneeltä linnulta, jollei hän vilpittömin katsein ja punehtumatta

saata muistella ja mainita syntyperäänsä.

Voudin ivallinen huudahdus kysyessään Hermanin isää herätti taas yhtä

haavaa nuorukaisessa henkiin kaikki vanhat houreet, koko hänen

sydämensä ikävöimisen saada varma tieto asiasta. Tämä oli arin

kosketeltava kohta. Tuskin olisi kreivin väliintuloa tarvittu

hillitsemään kuohahtavaa vihaa, jollei vouti näitä sanoja olisi

lausunut. Tämä pisara se sai ylen täyden maljan vuotamaan yli

reunojensa.

Kaikkea tätä nyt nuorukainen ajatteli ratsastaessaan kreivin rinnalla.

Mutta kohta he saavuttivatkin edellä ratsastajat ja ilosta huudahtaen

ohjasi Agnes hevosensa isänsä hevosen rinnalle. Sitä ennen hän

kuitenkin oli luonut sanomattoman lemmekkään katseen isän rinnalla

äänetönnä ratsastavaan nuorukaiseen.

Tämän hänen katseensa huomasi nuorukainen ja niin ihmeteltävän mahtava

oli sen voima, että kaikki synkkyys hetkiseksi poistui hänen

kasvoiltaan. Oikeastaan hän vasta nyt oikein selvästi näki nuo kauniit

mielenilmeiset kasvot, jotka lauhkean kevättuulen niitä hivellessä ja

pehmosen kärpännahkasisusteisen päähineen reunustamina toivat mieleen

elämän suloisimman ja ihanimman puolen. Järvellä Hiidenvaaran kupeella

ja Borganäsin salissa olivat muut seikat kokonaan vallanneet hänen

mielensä. Täällä, matkalla linnasta, ajatusten yhteisestä pahasta

siirryttyä hänen yksityiseen mielipahaansa, täällä hän oli herkempi

hellemmille tunteille. Tyttönen oli kuin ihmeen ihana kukkanen keskellä

sydäntalvea; hänestä oli, kuin yön synkkyys olisi hälvennyt hänen

ympäriltään ja pienoinen pilkku kirkasta taivasta olisi välkähtänyt

hänelle neitosen silmistä.

"Kauvanpa viivyit, isä", sanoi hän, katsoen sydämellisen hellästi

vanhaan mieheen, "olin jo vähällä kääntyä takaisin linnaan!"

"Kuinka, lapseni!"

"Kas niin, elä nyt rupea nuhtelemaan. Minulla näetsen, isä, on jotakin

sydämellä, jota tahtoisin voudilta pyytää enkä saa rauhaa, ennen kuin

olen sen tehnyt..."

"Entä sitten, rakas lapsi, pyyntösi kai ei tarvinne niin pitkiä

kierrättelemisiä. Onhan tapasi puhua asiat halki, jos sinut oikein

tunnen."

"Onpa kyllä tavallisissa oloissa, mutta nyt..."

"Nytkö? -- Teet minut uteliaaksi, tyttöseni. Mitä nyt on tapahtunut,

kulkeehan ratsusi kuin karitsa?"

"Kyllä, kyllä, Valkoni on ratsuista parhain... Ei, ei, semmoisista ei

olekkaan nyt puhe."

Ja hän kallisti ajatuksiinsa vaipuneena päänsä Valkonsa kaarevalle

kaulalle.

"Kas tuossa tuleekin nyt hän, jota tahdot puhutella -- toivoakseni on

pyyntösi helposti ja pian myönnettävissä."

Ylivouti Jösse Eerikinpoika ajoi täyttä laukkaa puhelevia kohti. Hän

oli ajanut vähän matkaa edelle. Koko hänen olentonsa ilmaisi

jonkinlaista malttamattomuutta. Hän näkyi pari kertaa pidättävän mustaa

hevostansa ja silmiänsä kädellään varjostaen katselevan tielle, ennen

kuin taas yhtyi vieraihinsa.

"Odotatteko ketä?" kysäsi kreivi voudin verkalleen ohjattua hevosensa

hänen rinnalleen.

Vouti vastasi vältellen:

"Tehtäväni vaativat valppautta ja uskaliaisuus näkyy olevan päivä

päivältä kasvamassa", jatkoi hän vilkaisten Hermaniin, joka Richissa

rouvan rinnalla ajoi kohta perässä. "Tästä uppiniskaisesta rahvaasta on

enemmän vaivaa kuin Holsteinin kreiveistä kokonaisella sotaretkellä.

Kautta Vapahtajan viiden haavan -- en kuitenkaan ole väsyvä

palvelemasta herraani!"

"Onko sitten eroamisemme jälkeen saapunut pahoja kuulumisia?" kysyi

kreivi.

"Muutamiin vuosiin en koskaan ole saanut kuin pahoja tietoja joen

toiselta puolen, kreivi! Ja nyt kytee pohjalla jotakin, joka on

tukahdutettava, ennen kuin pääsee leimahtamaan ilmoille."

"Jos niin on asian laita, on kuitenkin edellytettävä, että pohjalle voi

päästä... Mutta tähän asiaan en tahdokkaan enemmältä kajota, olenhan

kyllin huomannut kummankin, teidän ja minun, olevan eri mieltä siitä."

Kreivi johti sen jälkeen keskustelun vähäpätöisiin asioihin. Hänen

tyttärensä oli koko ajan vaieten kuunnellut, vaikka hänen katseensa

julman voudin puhuessa muuttui yhä miettivämmän näköiseksi. Kuuliko hän

mitään siitä, mitä nuo molemmat herrat sittemmin puhuivat, sen jätämme

ratkaisematta, mutta sitä käy tuskin uskominen. Hän ajatteli kalpeata

poikaa, jonka äidin puolesta hän oli luvannut puhua voudille ja hän

tuumaili nyt, miten parhaiten saisi lupauksensa täytetyksi, ja miten

sen voisi tehdä Engelbrektin reippaan sanantuojan kuullen..Sillä aina

vaan tämä oli hänen ajatustensa esineenä yli kaiken muun, valmiina

uhkarohkeaan tekoon hänen puolestansa, niin kuin oikealle ritarille

sopii. Ja jos hän koskaan oli uskova asiansa ritarin peitsenkärjen

puolustettavaksi, niin oli sillä ritarilla oleva tämän uljaan

nuorukaisen kasvonpiirteet.

Kuinka hän oli päässyt siitä selville, sitä hän ei itsekkään tiennyt,

ja tuo nuorukainen -- Herman Berman, kuka hän oli ja mikä mies?

Ulkomuoto, ryhti, hänen kohtelias käytöksensä, hänen englantilaisesta

kankaasta[5] tehty takkinsa -- kaikki tämä oli hänen edukseen. Mutta tällä

takilla ei näkynyt mitään hänen syntyperäänsä ilmaisevaa, jommoista

kuitenkin sen ajan korkeasukuisilla oli tapana pitää. Hän oli siis

varmaan alhaista sukua...

Melkein näin juoksivat ajatukset nuoren tytön päässä, kun hänet

yht'äkkiä keskeytti Richissa rouvan huuto. Hän kääntyi äkisti ja näki

vanhan rouvan hevosen aivan pillastuneena heittäytyvän syrjään. Sekä

hän että molemmat herrat pysähtyivät ja vouti kiiruhti hurjistuneen

hevosen suitsiin. Mutta jo paljoa ennen oli näihin suitsiin tarttunut

käsi, joka helposti sai hevosen hillityksi. Se oli Herman, joka tuon

reippaan teon tehtyänsä vetäytyi takaisin ja jätti sijaa voudille.

"Tekö täällä?" sanoi tämä ja katsoi vaanivin silmin nuorukaiseen, mutta

käännähti, äkkiä malttaen mielensä, Richissa rouvan puoleen. "Kautta

Vapahtajan viiden haavan, tästä olisi voinut tulla viimeinen retkenne,

Richissa rouva, tuo jyrkänne tuossa ei ole leikintekoa..."

Kreivi ja Agnes kiirehtivät paikalle, mutta Richissa rouva rauhoitti

heitä vakuuttaen voivansa aivan hyvin.

"Mutta mikä se sitten tuli vanhalle tammallenne, kälyseni?" kysyi

kreivi. "Sitä hupakkoa ei toki enää pitäisi lapsettaa. Mikäpä

saattoikaan sitä niin säikäyttää?"

Siihen ei Richissa rouva voinut antaa mitään vastausta, mutta hänen

kalpeat kasvonsa ja kummallinen katseensa näyttivät kyllä selvästi

osottavan, että hän tiesi syyn. Tämä katse jäi kreiviltä huomaamatta,

mutta Agnes sen huomasi. Mielitellen hän pani kätensä vanhuksen satulan

nuppiin ja katsoi häntä niin herttaisesti silmiin, että hän lopulla sai

houkutelluksi lempeän hymyn Richissa rouvan huulille.

"Sinä tiedät sen, äiti", kuiskasi hän.

Vanhus nyökäytti ystävällisesti päätänsä ja työnsi hiukan väkisin tytön

käden irti satulasta. Mutta kyyneleet hänellä oli silmissä kääntyessään

nuorukaiseen häntä kiittääkseen.

Vouti, joka myöskin juuri oli kääntymässä Hermaniin, vaikka ei suinkaan

samassa tarkoituksessa kuin Richissa rouva, sen mukaan kuin hänen

kasvojensa ilmeestä voi päättää, veti äkisti leveän suunsa pilkalliseen

nauruun.

"Oudolta näyttää minusta tapanne, Richissa rouva, jos tuota halvan

nuorukaisen tekoa pidätte mitäkään kiitosta ansaitsevana. Mutta

luulinpa toki tuon kunnon vuoritilallisen lähetin paremmin kiiruhtavan

viemään terveiseni isännälleen, kuin tämä nuorukainen näyttää tekevän!"

Epäilemättä olisivat voudin sanat nostaneet ikävän kiistan, -- jota hän

kenties tahtoikin, ainakin mitä nuorukaiseen tuli. Mutta silloin yritti

kreivi huutaa jonkun väestänsä rouvan vauhkoa hevosta pitelemään,

jota tämä kuitenkin piti tarpeettomana, ja siten kääntyi huomio

nuorukaisesta taas Richissa rouvaan. Osittain antaakseen hänelle aikaa

tointumiseen, osittain koska hänen mielensä tosiaankin viettyi

kauniiseen, loi kreivi silmänsä maisemaan, joka siinä kevätauringon

hohteessa näytti niin vihannalta ja äsken puhjenneelta, kuin ei

syntisen ihmisen jalka koskaan olisi sen maata tallannut. Häneltä pääsi

ihastuksen huudahdus ja hän katsoi tyttäreensä, aivan kuin olisi

häneltäkin odottanut samanlaista huudahdusta.

Mutta hänen tyttärensä, hänkin tahtoen käyttää tilaisuutta hyväkseen,

näytti olevan ajatuksissaan, ja kun hän nostaen päätänsä katsoi

kreiviin, loi hän häneen rukoilevan katseen. Tämä johti hänelle mieleen

tyttären sanat heidän kohdatessaan toisensa, ja puolittain leikkiä

laskien hän siirtäessään katseensa tyttärestä voutiin virkkoi:

"Kärsivällisyytesi on kovalla koetteella, tyttäreni. Näyttääpä

puolittain siltä kuin ei päivä olisi aikeellesi oikein suotuisa."

"Matkustus halki Taalainmaan ei ole, Hannu kreivi, miellyttävä eikä

voikkaan miellyttää neitiä, luulen jo kerran ennen sitä teille

huomauttaneeni", virkkoi vouti ja lisäsi itsetyytyväisyydestä

hymyillen, "Jösse Eerikinpoika ei näet voi olla joka paikassa

saapuvilla..."

"Ja kuitenkin", keskeytti kreivi, "taitaa asia riippua Jösse

Eerikinpojasta itsestään, jos lienen ymmärtänyt tytärtäni oikein, vai

kuinka Agnes?"

"Aivan niin kuin sanotte, isä!"

"Sitten minä pyydän vakuuttaa teille, Agnes neiti, olevani altis

asettamaan itseni, taloni ja mieheni palvelukseenne. Olette saava

nähdä, ett'ei Vestmanlannin ja Taalainmaan vouti ole kokonaan unohtanut

ritarillisuuden sääntöjä, vaikka hänen kokonaista yhdeksäntoista vuotta

onkin täytynyt elää tässä laittomuuden maassa."

"Pitäkää vaan varanne, vouti", virkkoi kreivi, "ettette lupaa enempää,

kuin voitte täyttää!"

"Vähäinen on tosin valtani", vastasi vouti, "vaan enpä kuitenkaan

luulisi tyttärenne saattavan minulta pyytää mitään niin paljoa, ett'ei

valtani riittäisi sen täyttämiseen. Puhukaa suoraan, Agnes neiti, mitä

toivotte!"

"Aivan vähäinen on pyyntöni, ankara herra, se koskee vaan vanhaa,

sairasta, hyvin sairasta vaimoa..."

"Vanhaa sairasta vaimoa", tokasi vouti kiivaasti, "ja ketä? Nimi, hänen

nimensä, neiti!"

"Nimeä en tiedä, mutta hän on tuon onnettoman tornivangin vaimo, sen

miehen, joka..."

"Ah, Agnes neiti ... tarkoitatte Lauri Olavinpoikaa Niblestä ja hänen

sairaan vaimonsa puolesta tahdotte puhua -- ha-ha-ha, ette tunne tätä

kansaa ... hänen vaimonsa, joka on kovin sairaana ... tässä maassa ei

olla koskaan sairaana, täällä siedetään ja kestetään kaikkea paitsi

herrainsa tottelemista, ha-ha-ha. Märta muori on kyllä tekevä

tehtävänsä, sitä ei tarvitse ollenkaan peljätä!"

Vouti nauroi oikein makeasti Lauri Olavinpojan sairaalle vaimolle ja

nauru pani vuorten kaiut vastailemaan. Se kuului oikein kammottavalta.

Richissa rouvan hevonen värisi kuin haavanlehti sitä kuullessaan ja

Agneksen posket muuttuivat hetken ajaksi yhtä kalpeiksi kuin Richissa

rouvan.

Oikealla puolen tietä oli tiheä viidakko ja vanha hevonen näytti

säikkyvän sitä. Helpponen väristys valtasi Richissa rouvan kääntäessään

hevostansa pois viidakon puolelta. Nyt ei kuitenkaan kukaan tarkannut

tätä mielenliikutusta, jokainen piti sitä voudin kamalan naurun

luonnollisena vaikutuksena. Vaan jos olisi katsonut tarkemmin, niin

olisi kuitenkin viidakon tiheimmästä kohdasta oksien välitse nähnyt

pari kiiluvaa silmää, suurta ja tuikeaa kuin ilveksellä saalista

vaaniessaan.

"Toivoakseni kohta", jatkoi vouti, "olette saava nähdä tuon sairaan

vaimon, jota olette ottanut puoltaaksenne ja silloin olette parhaiten

älyävä, kuinka petollista tämän seudun väestö on. Joka hetki odotan

kohtaavamme hänet..."

"Ettekö siis ollenkaan aio pitää lukua minun pyynnöstäni, ankara

herra?" kysyi Agnes.

"Malttia, neiti, malttia ... sairaudenhan tähden pyydätte säästämään

tuota vanhaa noitaa, no niin, saatte nähdä, ett'ei hän ole ollenkaan

sairas, ja silloin varmaankaan ette enää rukoile hänen puolestansa."

"Minulle on kuitenkin sanottu hänen olevan hyvin sairaana ... luvatkaa

edes hankkivanne tietoja asiasta, ennen kuin raastatte hänet työhön,

jota eivät hänen voimansa kestä."

"Hankkiakko tietoja ... neitiseni, Jösse Eerikinpojan kokemus on paras

tietojenhankkija..."

Jokaiselle, joka kuuli voudin vastauksen ja varsinkin millä mahtavan

töykeällä äänellä hän sen lausui -- jokaiselle kävi selväksi, ett'ei

hän ollut kuunteleva neitosen pyyntöä, vaikka hän nähtävästi tahtoi

välttää sanoillaan loukkaamasta niin mahtavaa herraa, kuin Ewerstenin

Hannu kreiviä. Keneenkään ei kuitenkaan voudin vastaus niin nähtävästi

koskenut kuin nuorukaiseen, ja hänen riehuvat tunteensa näyttivät

miehestä tarttuvan hänen ratsuunsa, niin että ajajan voimakas käsi sitä

töin tuskin sai hallituksi. Mutta sekä ratsastajan että hänen hevosensa

malttamattomuutta saattoi myöskin pitää sen viivytyksen syynä, jonka

Richissa rouva oli saanut aikaan.

Siltä kannalta näkyi sen Hannu kreivi käsittävän. Agnes neiti tuskin

uskalsi katsoa uljaaseen nuorukaiseen. Hän oli ikään kuin tuntevinaan

nuorukaisen yhtä paljon tähystävän häntä kuin voutia. Tarpeelliseksi ja

sen tähden kaikille mieleiseksi haihdukkeeksi sille inhontunteelle,

joka koko seurueessa voudin vastauksen johdosta oli herännyt, lähestyi

silloin nuorukainen kreiviä ja kunnioittavasti hattuansa nostaen

selitti poikkeavansa syrjätielle, joka juuri tässä erosi

valtamaantiestä, koska se muka oli hänelle suorempi.

"Olen kuullut paljon puhuttavan isännästäsi, tuosta jalosta

vuoritilallisesta Engelbrekt Engelbrektinpojasta", lausui kreivi. "Ja

minä toivon nyt sinne vuorelle päin tullessani itse saavani nähdä ja

oppia tuntemaan hänet. Vie kuitenkin hänelle terveiset Hannu

kreiviltä."

"Ja minun terveisiäni", lisäsi vouti, "ei tarvinne sanoa toistamiseen.

Arvelen ne huomanneesi sekä silmin että korvin."

"Niin kuin sanotte, vouti, terveisenne olen huomannut sekä silmin että

korvin. Ja hyvä olisi ollut, ett'ei niiden määrä enää olisi saanut tätä

lisäkettä."

Närkästyksen ja inhon leimaus välähti nuorukaisen silmistä hänen näitä

sanoja lausuessaan. Vouti aikoi vastata hänen hämäriin soimauksiinsa,

mutta nuorukainen kannusti hevostansa ja näytti lentävän pitkin kapeaa

syrjätietä, kunnes hävisi mutkan taakse.

Naisratsastajat seurasivat silmillään reipasta ratsumiestä. Ja vaikea

on sanoa, kummanko katseet, vanhanko vai nuoren, tällä hetkellä olivat

lämpöisemmät. Mutta molemmat painoivat yhtaikaa kätensä ristiin ja

heidän huuliltaan pääsi kuiskaus, varmaankin rukous. Vaikka heistä se

tyynemmin harkitessa olisi tuntunutkin perin uskomattomalta, niin he

kuitenkin tällä hetkellä molemmat ajattelivat samaa asiaa -- Märta

muorin pelastamista tuon reippaan nuorukaisen avulla.

"Uhata uskaltaa, luulen ma, tuo pojan houkkio!" puhkesi vouti hetkisen

äänettömyyden perästä sanomaan. Sen aikana hän oli silmäillyt

ympärillensä aivan kuin tarkastellen kahtatoista ratsumiestänsä niiden

seistessä vähän matkan päässä kreivin miesten rinnalla. Sen jälkeen hän

melkein itsekseen lisäsi: "Tuo metsälintu tuntee siipiensä kasvavan,

mutta Jösse Eerikinpojassa on kai miestä niitä lyhentämään!"

"Mutta nyt, jos suvaitsette, herra kreivi", lausui vouti ääneen,

"lienee jo aika jatkaa matkaa. Ennen iltamyöhää ette kuitenkaan mahtane

saada nähdä vuoren vaskisulatoista nousevaa savua."

Kreivi kysyi Richissa rouvan mieltä, ja kun tämä sanoi haluavansa

jatkaa matkaa, lähdettiin hiljakseen liikkeelle.

Noin puolentuhatta syltä he kenties olivat ratsastaneet, silloin

jakautuivat tiepuolessa kasvavat pensaat ja sieltä kömpi tumma olento

tielle. Hänellä oli yllänsä mustanruskea munkinviitta, jommoista

dominikaanimunkit käyttivät. Päähine oli vedetty syvälle päähän, mutta

pitkä harmahtava parta valui ryntäille tuulen liehuteltavaksi.

Hän seisoi kauvan katselemassa poisajavia, mutta sitten hänkin poistui

samanne päin kuin Engelbrektin lähetti.

* * * * *

Herman Berman ajoi eteenpäin minkä vaan hänen hevosensa jaksoi juosta.

Hänen kiivaan ajonsa päämääränä ei kuitenkaan ollut yksinomaan

surullisen tiedon vienti voudin julmuudesta. Kuultuansa, mistä oli

puhe, oli hän silloisessa perin kiihtyneessä mielentilassaan tehnyt

pikaisen päätöksen, jos mahdollista, temmata pois voudin käsistä se

uhri, jota hänen oman puheensa mukaan parhaillaan raastettiin

Borganäsiin.

Lauri Olavinpojan vaimo, Märta muori, asui miehen onnettomuuden jälkeen

lankonsa luona Hamrassa, joka oli vanhimpia taloja Hedemoran pitäjässä,

koilliseen päin samannimisestä kaupungista. Mahdotonta kai oli tavata

häntä enää siellä, siksi paljon olivat voudin lähettiläät jo päässeet

edelle; hän oli näet varhain aamulla Hedemoran kautta ratsastaessaan

kohdannut heidät ja arvasi nyt heidän olleen matkalla Hamraan, tuota

vanhaa onnetonta vaimoa hakemaan. Mutta jos kohta tämä olikin

mahdotonta, niin hän kuitenkin arveli tapaavansa voudin palvelijat ja

heidän uhrinsa, joita todennäköisesti oli useampia, ennen voudin ja

hänen seurueensa joutumista läpi Hedemoran kirkonkylän. Kuinka hän

silloin oli menettelevä, jos nämä laskut pitivät paikkansa, sitä hän ei

joutanut aprikoimaan. Se hänellä vaan oli selvillä, että tuo vanha

vaimo oli pelastettava keinolla millä hyvänsä.

Märta muori ei ollut syntyjänsä taalalainen. Hän oli syntynyt ja

kasvanut samassa kodissa, joka kerran oli Engelbrektinkin. Tämän isällä

oli monta taloa Vestmanlannissa ja läntisessä Upplannissa. Näistä hän

kuitenkin oli kadottanut muutamia siinä reduktsioonissa, joka

päätettiin Nyköpingin kokouksessa v. 1393 Margareta kuningattaren

aikana, ja yhdessä näitä taloja, nimeltään Upsala Sienden

kihlakunnassa[6], oli Märta syntynyt. Lapsuutensa ja nuoruutensa hän

vietti tämän vanhemman Engelbrektin luona ja meni sitten hänen poikansa

muassa, tämän naitua, Vaskivuorelle eli "vuorelle", joksi sitä

tavallisesti sanottiin.

Täällä hän oli hoitanut Hermania aina hänen tulemisestaan Engelbrektin

kotiin ja nuorukaisen aikaisimmat muistot olivat kasvettuneet vanhaan

vaimoon aivan yhtä lujaan kuin kasvatusvanhempiinkin.

Sen tähden valtasi nuorukaisen sellainen levottomuus kuullessaan

Agneksen ja voudin keskustelusta, mistä oli puhe. Sen tähden hän nyt

ajoi täyttä karkua yli puiden ja pölkkyjen, missä vaan suinkin oli

mahdollista halki metsän tai poikki ketojen lyhentää mutkikasta

kyläntietä.

Se yksin häntä huoletti, että voudin väki kenties oli Hamrasta lähtenyt

toista tietä ja ehkä siis lähtenyt takaisin Borganäsiin. Hamra näet oli

silloin, niin kuin vielä nykyäänkin, pohjoispuolella Håfrania. Mutta

jos näin oli asian laita, täytyi hänen jatkaa matkaansa aina Hamraan

asti, voidakseen sitten vesitietä ajaa vihollistansa takaa. Kaikki

riippui hänen hevosensa nopeudesta, mutta hän tunsi sen voiman ja

kestävyyden ja taputti luottavasti sen vaahtoisia lapoja. Hän oli

joutuva, hänen _täytyi_ joutua ajoissa perille, joko sitten pyrkiäkseen

päämääräänsä järven poikki taikka ajaakseen takaisin valtamaantielle,

-- hän arveli näinkin käydessä voivansa joutua ennen voutia.

Uskomattoman nopeasti ajoi hän matkan Hamraan. Mutta selvä

närkästyksenilme näkyi ratsastajan kasvoilla hänen ajaessaan niiden

isojen kuonaläjien ylitse ja välitse, joita oli kylän lähistössä

muistomerkkeinä aikaisemmasta raudanvalmistuksesta. Kylässä vallitsi

kaikkialla hiljaisuus, aivan kuin kuolema olisi käynyt siellä tuhojaan

tekemässä ja talot olivat kuin autioina. Hänen levottomat katseensa

hakivat turhaan ihmistä, jolta hän voisi saada haluamansa tiedot. Hän

pysähtyi muutaman isonlaisen rakennuksen edustalle kuuntelemaan. Ei

hisahdustakaan. Koko kylä oli aivan kuin noiduttu.

Nuorukainen näytti tuumailevan jotakin ja aivan kuin epäröiden käänsi

hän hevosensa poispäin kylästä. Silloin hän erään talon seinällä, vähän

syrjään siitä missä oli, huomasi ihmisen varjon, aivan liikkumattoman,

ikään kuin se omistajan jo paettua olisi jäänyt paikoilleen.

Hän ajoi sinne. Siellä seisoi mies, jäykkänä ja liikkumattomana kuin

kivi. Se oli vanha mies, harmaahapsinen ja harmaapartainen, mutta hänen

vahva ruumiinrakennuksensa ja jäntevät kätensä osottivat, että hän

vielä oli täysissä miehenvoimissa. Hänen silmänsä tuijottivat johonkin

esineeseen, joka oli hänen jalkainsa juuressa. Nuorukainen ei heti

saattanut sitä nähdä, mutta miehen kasvoille kuvastuva suru, taikka

pikemmin epätoivo, pani hänet aavistamaan jotakin kauheata. Hän

laskeutui hevosensa selästä ja astui miehen luokse.

Tämä ei sitä huomannut; hän oli kokonaan kuin kahlehdittu edessään

olevaan esineeseen. Se oli kuolleen ihmisen ruumis. Läpi luitten tunki

Hermanissa kauhistus, kun hän näki ruumiin. Se oli tuttu nuorukainen ja

vanhus oli nuorukaisen isä.

"Kummia on tapahtunut, Eelovi ukko", sanoi nuorukainen,

"viimenäkemästämme Hiidenvaaralla!"

Mies nosti päätänsä ja hänen kuivat, palavat silmänsä tähystivät

hetkisen puhuttelijaa. Tämä puristi hiljaa hänen kättänsä ja vastasi

hänen äänettömään vaikeroimiseensa katseella, niin miellyttävällä ja

rohkealla, että vanhus ikään kuin heräsi sikeästä ja raskaasta unesta.

Syvä huokaus tunkihe hänen huuliltaan.

"Hän oli viimeinen!" huokasi ukko.

"Viimeinen!" toisti nuorukainen, "viimeinen kymmenestä yhtä

reippaasta!"

Omituisella äänenpainolla hän toisti sanan "viimeinen", ja se näytti

koskevan mieheen. Hän loi nuorukaiseen kysyvän katseen.

"Viimeinen, sanot; vielähän yksi olisi jälellä ... vai onko myöskin

retki kuninkaihin samalla kuolemanretki, sano, mitä arvelet?"

"Niin on kuin sanot, ukkoseni, ... kuninkaan puheille meno on meidän

päivinä sama kuin kulku kuolemaan."

"Heitä oli toki viisi!"

"Heitä oli viisi, mutta nyt he kaikki jo ovat menneet toiseen

maailmaan. Emme ainoatakaan heistä saa enää tavata."

Kuoleman kalpeus laskihe ukon ahavanpolttamille kasvoille ja hänen

katseensa synkistyi. Mutta hän vaikeni. Hänen mittansa oli

kukkurallaan; sitä tuskaa, minkä hän tunsi, ei saanut sanoin

lausutuksi.

Nuorukainen jätti hänet hetkiseksi rauhaan, mutta joka silmänräpäys

näytti häntä milt'ei polttavan.

"Sanokaa minulle nyt, Eelovi", katkaisi hän vaitiolon osottaen

kuollutta nuorukaista, "kuinka on tämä tapahtunut?"

"Voudin ratsumiehet", vastasi talonpoika, "tulivat tän'aamuna varhain.

Heidän piti saada rehua voudin hevosille, naisten piti vetää kuormia,

vanhan Märtan he kipeänä ja kurjana raastoivat vuoteeltaan ja lyöden ja

pieksäen valjastivat vetämään. Poika, joka on tuossa, kävi vastarintaan

tahtoen temmata sairaan heidän käsistään ja silloin..."

Tämän mutkattoman kertomuksen kuultuaan nuorukainen syöksähti

polvilleen vainajan viereen, pyyhki varovasti veren hänen halaistulta

otsaltaan ja silmänsä taivaalle luoden kuiskasi muutamia hiljaisia

sanoja. Vanha mies ymmärsi hyvin niiden tarkoituksen ja näkyi tästä

myötätuntoisuudesta heltyvän. Hän pyyhkäsi jäntevän kätensä selkämällä

silmiänsä ja kääntyi toisaanne päin.

Mutta nuorukainen nosti ruumiin maasta ja kantoi sen lähimpään tupaan.

Tultuansa takaisin hän taas kääntyi puhuttelemaan vanhusta.

"Nyt, Eelovi ukko, nyt on meidän kaikin voimin kuolema karkoitettava

sulkemasta tietä kuninkaihin; se työ soveltuu meille! Mutta minä tahdon

tehdä, mitä poikasi alotti, minä tahdon pelastaa Märtan, taikkapa olet

näkevä minut, kuin viimeisen poikasi, ruumiina, ennen kuin päivä painuu

metsän taakse. Sano vaan nyt minulle, mitä tietä pyövelinrengit

menivät."

"Siinä työssä on Eelovi oleva rinnallasi eikä aurinko ole näkevä häntä

elossa kauvemmin kuin sinua. Sen vannon kautta Jumalan ja Pyhän Eerikki

kuninkaan!"

"Niin, siinä suuressa työssä, niin ... siinä, Eelovi ukko, olemme

toimivat _yhtenä_ miehenä ja siihen tarvitaan useampia kuin me. Mutta

vanhan Märtan minä otan omalle osalleni, se on eri asia, eikä se saa

maksaa kahden miehen henkeä. Sinun tulee kuitenkin auttaa minua. Riennä

metsäteitä länteen päin. Hiidenvaaran tuvassa olevien meikäläisten on

saatava tietoa kaikesta. Määräajalla olen oleva neuvottelussa luonanne.

Mutta ... minne päin meni voudin väki?"

"He läksivät täältä pohjoiseen päin lähimpiin kyliin Itäkylän kautta.

Varmaankin he tulevat valtatielle Länsikylän paikoilla..."

"Ja mistä sen tiedät?"

"Tapasin kyläläiset täällä metsässä tänne kulkiessani..."

"No hyvä, mutta toimita Länsikylään Matti Eeronpojalle varma sana

pysymään valmiina... Tarvitsen häntä. Jos tästä yrityksestä hengissä

pääsen, niin tulee hänen ottaa vanhus huostaansa."

Näin sanoen nuorukainen heittihe satulaan ja hävisi kohta kuonaläjien

taakse.

Eelovi ukko läksi vakavin askelin länteen päin.

* * * * *

Hannu kreivi ynnä vouti ja molemmat naiset olivat sillä välin

hiljakseen ajaneet ajamistaan pohjoiseen päin. Jonkunlainen

alakuloisuus pääsi seurueessa vallalle nuorukaisen erottua, mutta

tietysti ei hänen tähtensä. Ainakaan ei tuo ihana neitonen olisi

tahtonut myöntää mitään sellaista ratsastaessaan jalon heimolaisensa

sivulla, tuon hurskaan Richissa rouvan, jonka hevonen tienhaaran

viidakon kohdalta päästyä kulki niin vakavasti ja tyynesti kuin

ainakin.

Sekä kreivin että voudin ratsumiehet pysyttelivät loitommalla. Molemmat

herrat ratsastivat etunenässä. Tahallaan hiljensi neiti hevosensa

kulkua, niin että hän jäi riittävän välimatkan päähän edellä ajavista

ja ajatuksiinsa vaipunut Richissa rouva, joka melkein antoi hevosensa

kulkea mielin määrin, joutui sen tähden myöskin tarpeellisen matkan

päähän kaikista joutavista kuulijoista, koskapa hänen hevosensa näki

hyväksi pysytellä lähellä Valkoa. Molemmat naiset saattoivat nyt --

aina sentään varovaisuutta noudattaen -- puhella melkein kuin kahden

kesken.

"Äiti, eikö tämä ole se maa, josta niin usein olet minulle puhunut ja

jossa olet ollut kerran ennen?"

Kysymyksen hän lausui hiljaa kuiskaamalla, mutta siitä huolimatta

hurskas rouva säpsähti ja katsoi säikähtyneenä nuoreen toveriinsa.

Mutta noista ihanoista kasvoista hänelle näkyi sellaista viattomuutta

ja rauhamielisyyttä, että Richissa rouvan katse taas rauhoittui

entiselleen.

"Isäsihän ja minun heimolaiseni, tuon ankaran Rafn von Barnekow

ritarin, kanssa silloin oleskelit täällä ja juuri Borganäsin linnassa?"

"Niin niin, tyttäreni ... ah niin, ennen muinoin!"

"Albrekt[7] kuninkaan aikanahan olit. Minua on aina säälittänyt se

kuningas parka, vaikka en tiedä miksi. Varmaankaan hän ei itse tahtonut

kaikkea sitä vääryyttä, mitä hänen aikanansa tehtiin."

"Varmaankaan ei, tyttäreni; mutta hän salli vääryyttä tehtävän

silloinkin, kun olisi voinut estää. Ja siitä syystä häntä ei

mielihyvällä muistellakkaan, ei tässä maassa eikä omassa

herttuakunnassaan. Sitä paitsi hänellä oli sama vika kuin nykyiselläkin

kuninkaallamme: hän piti Ruotsia Saksana ja tämän maan talonpoikia..."

"Niin, tuota kelpaa kuunnella, hurskas äiti, vaikka sen jo osaankin

ulkoa. Mutta nythän ryhdyt mieliaineeseesi. Ruotsin talonpojat ...

niin, ne ovat uljasta väkeä, mutta minun mielestäni kuitenkin..."

"No, mitä sinun mielestäsi, rakas lapsi?"

"Minun mielestäni ne ovat kovin kärsivällisiä ja pitäisi kai heidän

joukossaan löytyä sellainen mies, joka voisi ryhtyä estämään kaikkia

täällä tehtäviä julmuuksia."

"Ole huoleti, lapseni, ehkäpä hyvinkin kohta olet huomaava sen

kärsivällisyyden, jota moitit, olevan tämän kansan suurimpia hyveitä.

Kelpo mies heidän johtajanansa ... niin, niin."

Vanha rouva vaikeni yht'äkkiä. Sitten hän jatkoi hiljaa kuin itsekseen:

"Sellaisen miehen voisi toki löytää -- sen voisi löytää." Ja hän pani

kätensä ristiin, ja sama levottomuuden ja tuskan ilme oli taas

huomattavana hänen katseessaan.

"Sinä peljästytät minua, äiti", sanoi Agnes, "katseesi käy niin

levottomaksi, aivan kuin äsken hevosesi säikähtyessä ... nythän jo toki

olemme kaukana siitä kauheasta viidakosta. Mutta nyt en sinua

päästäkkään, ennen kuin sanot, mitä sieltä sakeasta pensaikosta näit ja

mikä sinua niin peljästytti. Näinhän kyllä, että peljästyit yhtä

paljon, kenties enemmänkin, kuin hevosesi. Ethän vaan liene nähnyt sitä

miestä, joka kelpaisi tämän kansan johtajaksi?"

"Tyttäreni", sanoi Richissa rouva luoden Agnekseen katseen, jossa kyllä

vielä näkyi levottomuutta, mutta lujemman tahdon hillitsemänä,

"jättäkäämme tämä asia. Monta muistelmaa nuoruuteni ajoilta, sekä

synkkää että iloista, kohtaa minua täällä. Yksi sellainen katsoi minuun

viidakosta, siinä kaikki; salli minun pitää se yksityisenä..."

"Ja se muistelma, jonka sieltä näit, se toi mieleesi johtajan -- ah,

nyt olen selvillä, kultakannuksisen ritarin sinun värisi

kypärissään..."

"Agnes!"

Nuoren tytön iloinen ajatuksenjuoksu keskeytyi ja hänen katsoessaan

heimolaiseensa oli tämän katse niin vakavana, mutta samalla kertaa niin

surunvoittoisena ja puoleksi rukoilevana kiintynyt häneen, että hän

ymmärsi puheen pitkittämisen tulevan pahoittamaan hänen mieltänsä. Hän

vaikeni. Mutta sitten hän ojensi kätensä vanhukselle, kallistui häntä

kohti ja katsoi taas häntä silmiin.

"Anteeksi", kuiskasi hän, "en tahdo enää kysellä sellaista, mikä

mieltäsi pahoittaa."

Vanhus nyökäytti ystävällisesti päätänsä ja sitten he jatkoivat

matkaansa.

Oli ratsastettu Hedemoran lävitse, joka on iso kylä länsipuolella

Håfrania, puolen peninkulman päässä Borganäsistä. Se oli

vilkasliikkeinen paikkakunta ja ainoa kaupungilta näyttävä koko

Taalainmaassa. Eikä kestänytkään enää kuuttatoista vuotta enempää,

ennen kuin se jo sai kaupungin oikeudet ja kaksi pormestaria, jotka

vuorovuosin istuivat tuomarina, niin kuin sanottiin. Kreivin

seurueinensa ajaessa siitä oli kaikki hiljaista ja levollista. He

kohtasivat asukkaita vaan muutaman, jonka joutuisa käynti kuitenkin

osotti, ett'ei hän ollut huvikävelyllä, vaan että työhön oli kiiru.

Parhaastaan lauvantaisin oli elämä täällä vilkasta, sillä silloin

oli jonkinlainen toripäivä. Joukko maalaisia, pitkämatkaisiakin,

kävi silloin kylässä ja senpä tähden sanottiinkin 1449 vuoden

oikeutuskirjassa, "että heillä oli oleva toripäivä ja silloin kaikilla

oikeus tehdä kauppaa."

Mutta se levottomuus, joka voutia vaivasi ja jota hän ei voinut salata,

vaikka kaikin tavoin kokikin, yltyi yhä Hedemoran kautta kulkiessa ja

vielä kylästä päästyäkin. Hän tarkasteli tuon tuostakin seutua.

Nähtävästi hän odotti jotakin, joka viipyi. Kreivi ei kuitenkaan ollut

siitä millänsäkään, vaikka hänen kysymyksensä usein jäivät vastausta

vaille. Ja jos hän lähemmin kajosi siihen asiaan, joka voudin

ajatuksissa näytti olevan ensisijassa, vastasi tämä vältellen.

"Jos olisimme ennättäneet matkallamme kauvemmaksi", sanoi vihdoin vouti,

"niin tahtoisin ehdotella teille, jalo kreivi, että täällä vähän

katselisimme eväitämme..."

Kreivi kuitenkin hylkäsi voudin ehdotuksen. Se vaan hänen mielestään

turhanpäiten veisi aikaa ja sitä hän ei tahtonut. Vouti ymmärsi muka

myöskin sopimattomaksi viivytellä täällä Hedemoran lähistössä, mutta

hän ajatteli vaan naisten hyvää, he kun olivat tottumattomia näin

vaivaloiseen retkeen. Tähän taas ei kreivi vuorostaan vastannut mitään

ja niin ajettiin vähän aikaa molemmin puolin äänettöminä.

Nyt lähestyttiin Länsikylää ja sen läheisyydessä olevaa Viggen-järveä.

Täällä yhtyi itäisistä kylistä tuleva syrjätie valtatiehen. Harvennetun

metsän läpi saattoi nähdä pitkän palan tätä syrjätietä. Vouti pysäytti

muutamiksi silmänräpäyksiksi hevosensa tälle paikalle ja loi silmänsä

mainittua syrjätietä pitkin.

Siellä ei kuitenkaan näkynyt mitään huomattavaa. Aamullisestaan jonkun

verran kiihtynyt tuuli tupruutteli ilmaan muutamia pieniä tomupilviä ja

pari varista lensi kömpelösti järvelle päin. Tomupilvetkö vai varikset

lienevät voudissa herättäneet mielihyvää, on vaikea sanoa, mutta hänen

kääntyessään kreiviin päin, ilmeni hänen kasvoissaan pelkkää

päivänpaistetta.

"Ihana aamu, oikein ihana aamu", huudahti hän.

"Ja nytkö vasta sen huomaatte, vouti?" kysyi kreivi.

"Anteeksi hajamielisyyteni", jatkoi vouti kiirehtien hevostaan, kuten

kreivikin teki, "suokaa anteeksi, jos sen tähden jollakin tavoin olen

laiminlyönyt huomaavaisuuttani kunnianarvoisaa vierastani kohtaan! En

tahdo kieltää vuoritilallisen lähetin ja niiden sanojen, jotka hän tuli

sanoneeksi, tahtomattani johtaneen ajatukseni vakavampiin asioihin,

kuin oikeastaan teidän seuralaisellenne sopii. Toivon sentään niin

kokeneen herran, kuin te, antavan kaiken tämän anteeksi."

"Olkaa varma siitä!"

Agneksen päästämä huudahdus sai sekä kreivin että voudin kääntymään

ympäri. Molemmat naiset istuivat kuin noiduttuina ratsuillaan katsoa

tuijottamassa metsänharvennuksen lävitse sinne päin, missä varikset

hetkistä ennen olivat vetäneet voudin huomion puoleensa.

Kreivi oli juuri kääntymässä takaisin tyttärensä luokse, kun yksi

voudin ratsumiehiä täyttä laukkaa syöksähti herransa eteen ja huudahti:

"Nuorukainen, herra!"

Vouti repäsi silmänsä renkaisilleen aivan kuin luullen miehen

menettäneen järkensä. Ratsumies huomaten ajan olevan täpärällä ei

ruvennut pitempiin puheisiin.

"Kuorma, herra, tulee tuolla", sanoi hän; "nuorukainen, joka äsken

erosi omille teillensä, ajoi juuri nyt ohitsemme tuolla tiellä."

"Kautta Vapahtajan viiden haavan, tästä näyttää tulevan jotakin. Hoi

miehet, seuratkaa minua!"

Näin sanoen vouti iski hevostaan kannuksilla ja läksi miestensä

seuraamana täyttä karkua eteenpäin, niin urhoollisena ja uljaana, kuin

olisi ollut karattava vaarallisenkin vihollisen kimppuun.

Kreivi katseli hämmästyksissään tätä äkillistä mylläkkää, jota hänen

oli mahdoton ymmärtää. Muutama hänen omia ratsumiehiänsä lähestyi

silloin häntä. Se oli pienenläntä mies, mutta hyvän ja lempeän näköinen

ja hänellä olivat johtonsa alaisina kreivin ratsumiehet.

"Ajakaa muutamia askelia etemmäksi, herra kreivi", sanoi ratsumies,

"saattaapa kannattaa nähdä, mitä vouti tahtoi salata teidän

silmiltänne..."

"Salatakko?" sanoi kreivi ja katsoi tuimasti mieheen.

"Hän lähetti heti teidän tultuanne ulos linnasta", selitti ratsumies,

"muutaman palvelijansa käskemään sen kuorman, jonka piti kulkea tästä

ja siis tulla teitä vastaan, kulkemaan syrjäteitä. Ainoa kohta, missä

heidän oli kuljettava valtatietä, on tämä palanen tuonne suureen

tienristeykseen, jonka äsken täällä jälellä päin näimme."

"Ah!", huudahti kreivi ja hänkin iski kannukset hevoseensa ja ajoi

kiireesti sen pienen palasen tienristeykseen.

Hänen tyttärensä lensi yhtä nopeasti kuin hänkin sinne ja Richissa

rouvakin salli estelemättä hevosensa viedä hänet kreivin rinnalle.

Muutamia silmänräpäyksiä myöhemmin he kreivin ratsumiehet ympärillänsä

seisahtuivat ja kaikki näkivät kummastuen ja hämmästyen sen näytelmän,

joka heille oli tarjona pienellä kyläntiellä.

Valtatie on tässä tehty korkealle, jokseenkin jyrkkärinteiselle

harjulle. Juuri perille tullessaan näkivät he voudin ja hänen

ratsumiehensä täyttä karkua syöksyvän tätä rinnettä alas ja kappaleen

matkaa syrjätielle. Mutta he näkivät myöskin mikä oli ollut syynä

voudin kiihkoon, he näkivät sen odotetun kuorman, josta ratsumies oli

puhunut.

Viisi isoa heinäkuormaa seisoi siellä ja jokaisen kuorman eteen oli

valjastettu muutamia naisia, jotka väsymyksestä ja uupumuksesta

näyttivät nääntyvän tielle. Koko seurueen pysähtymiseen oli nähtävästi

syynä nuorukainen, jonka molemmat naiset heti herrojen paikalta

poistuttua näkivät kiitävän metsänharvennuksen ohitse ja jonka näyn

voudin mies taas kertoi herrallensa.

Hän oli rientänyt etumaisen kuorman eteen, miekallaan lyönyt poikki ne

köydet, jotka siihen kiinnittivät vanhan vaimon ja nostanut tämän

hevosensa selkään. Ne miehet, jotka olivat kuormaa saattamassa, olivat

kiiruhtaneet esiin, mutta heitä sukkelammin oli nuorukainen hypännyt

satulaan.

Kaikki tämä oli jo tehty, ennen kuin kreivi ja hänen seuralaisensa

olivat ennättäneet sitä näkemään. Juuri perille tullessaan he näkivät

voudin ja hänen ratsumiestensä panevan hevostensa viimeisetkin voimat

liikkeelle saavuttaakseen tuon uhkarohkean nuorukaisen. Mutta he

näkivät myöskin tämän leimauksen lailla kiitävän yli aitain ja poikki

niittyjen äskenmainitun Viggen-järven rannalle päin.

Ryysyinen ja kalpea keskenkasvuinen poika näkyi kuiskaavan jotakin

nuorukaiselle juuri tämän hypätessä satulaan. Agnes tunsi pojan

turvatikseen ja hänen sydämensä tykki kuultavasti. Hän tarttui

suonenvedontapaisesti isänsä käsivarteen ja myöskin kreivin kasvot

ilmaisivat mitä kovinta mielenjännitystä.

"Eivät he häntä tavota!" sanoi tuo säveäluontoinen ratsumies, "mutta

jos ajamme vähän edemmäksi, niin voimme paremmin nähdä rannan ja

järven. Kaikki näkyy riippuvan siitä, onko rannalla venettä."

"Joutuin, joutuin Lambrecht", huudahti Agnes neiti, "riennä tuolle

reippaalle nuorukaiselle..."

Hän ei saanut sanotuksi viimeistä sanaa, ennen kuin isä hänet keskeytti

ankaralla katseella. Samalla kertaa kreivi viittasi ajamaan neuvotulle

paikalle, josta saattoi nähdä koko rannan ja järven.

Agnes kykeni töin tuskin pidättämään epätoivonhuudahdusta.

Lempeänpakottavasti otti kreivi hänen kätensä omaansa ja piti sitä

siinä.

Tultuaan perille näkivät he nuorukaisen vaahtoisella hevosella

lähestyvän rantaa ja voudin aivan hänen kintereillään. Nämä olivat

päässeet melkoisen paljon lähemmäksi. Nuorukaisen hevonen näytti olevan

uuvuksissa. Vihdoinkin hän pääsi rantaan. Hän silmäili levottomasti

ympärilleen. Yht'äkkiä hän hävisi muutaman tammen taakse; mutta samassa

tuokiossa oli voutikin perillä.

"Hän on hukassa", kuiskasi Agnes raukeana isäänsä nojautuen. Kului pari

kiduttavan tuskallista hetkeä. Kreivi puristi kovasti tyttärensä kättä,

aivan kuin siten häntä rohkaistakseen.

Yht'äkkiä hänen synkkä katseensa kirkastui.

"Pelastunut!" se ainoa sana pääsi hänen huuliltaan.

Nuorukaisen hevonen kiisi tyhjine satuloineen täyttä laukkaa pitkin

ketoa. Vähän matkan päähän rannasta ilmautui vene. Vanha vaimo oli

pitkänään peräkeulassa. Vene kulki nopeasti järvelle päin, melkein,

kuten näytti, ylenluonnollisten voimain kiidättämällä. Voudin

ratsumiehet hajautuivat pitkin rantaa. Nähtävästi he etsivät venettä.

Vaara ei siis ollut kokonaan ohitse.