IV.

Mitä nuorukainen näki.

Reippain askelin astui Herman Berman portaita alas luhdineteiseen,

Juhani Wale aivan kantapäillään. Alhaalla kartanolla oli joukko miehiä

ratsujensa selässä, ainakin viiteenkymmeneen. Ne olivat Ewerstenin

kreivin väkeä, jo valmiina lähtemään. Kaksi miestä piteli niitä

hevosia, joilla kreivi ja molemmat naiset aikoivat ratsastaa.

Kun nuo molemmat miehet olivat päässeet kartanolle, kulkivat he

viistoon sen poikki ja hävisivät riviin rakennettujen ulkohuoneuksien

nurkan taakse.

Juhani Wale kulki edellä. Aivan oli outoa nähdä, miten kernas hän oli

Engelbrektin sanantuojalle näyttämään, minkä kohtalon uhreiksi nuo

viisi talonpoikaa olivat joutuneet. Joukko voudin palvelijoita yhtyi

myöskin näihin kahteen mieheen ja monta törkeätä parjaussanaa

talonpojista tuli Hermanin korviin. Vouti oli itse vaiti, mutta sekä

hänen kasvojensa sävystä että niistä pistävistä silmäyksistä, joita hän

tuon tuostakin loi seuralaiseensa, näkyi kyllä, että hänen

käskynalaistensa törkeä pila oli häntä miellyttänyt.

Milt'ei luonnottomia ponnistuksia tarvitsi nuorukainen säilyttääkseen

mielenmalttinsa.

Nyt pysähtyi vouti pienelle ovelle ja hänen viittauksestaan tuli joku

palvelijoista sitä avaamaan.

Kauhea löyhkä ja savu tunki avatusta huoneesta heitä vastaan.

"Käykää sisälle, Herman Berman", virkkoi vouti kamalasti hymyillen,

"käykää sisälle katsomaan, minkä vastauksen Jösse Eerikinpoika lähettää

teidän kauttanne Engelbrektille."

Herman kumartui katsomaan huoneeseen, mutta vetäytyi äkisti takaisin.

Ei tarvinnut kuin silmätä nähdäkseen, mitä huoneessa oli.

Se oli pienehkö rakennus, joka näytti aiotun linnan saunaksi. Kattoon

kiinnitetyissä koukuissa roikkuivat siellä viiden miehen ruumiit.[4]

Heidän vaatteensa olivat puoleksi palaneet ja alastomat ruumiit

kärventyneet melkein mustiksi, aivan kuin olisivat olleet hiljaisen

tulen paistettavina. Heidän jalkainsa alla saattoikin nähdä siihen

tehdyn tulen jälkiä.

"Oletteko nähnyt tarpeeksi?" kuului voudin kysyvän, ja kun ei vastausta

kuulunut, lisäsi hän, "voitte samalla kertaa viedä vainajain ystäville

minulta tiedon, että he nyt milloin hyvänsä saavat käydä hakemassa

ruumiit ja hautauttaa ne. Minä toivon tien kuninkaan puheille tämän

jälkeen tuntuvan kovin kuumalta, noin vaan huvin vuoksi kulettavaksi.

_Sen_ voivat näiden vainajain sanomakellot kertoilla jälkeisille ja

silloin on rangaistus saavuttanut tarkoituksensa."

"Kautta elävän Jumalan, vouti!" huudahti Herman töin tuskin enää kyeten

hillitsemään vihaansa -- "katsokaa, etteivät ne sanomakellot soita

neuvoja, teille tärkeämpiä kuin noille talonpoikaparoille! Tämä on jo

liikaa, kovin liikaa ... minä huudan sen Jumalalle ja jokaiselle

rehelliselle miehelle", lisäsi hän sen jälkeen, "mutta loppu tästä

kaikesta täytyy tulla..."

"Te sanotte paljon, nuori mies, mutta varokaa, ett'ei oma loppunne ole

lähempänä kuin luulettekaan. Tietääkseni ei kukaan ennen teitä ole

puhunut noin uskaliaita sanoja Borganäsin muurien sisällä."

"Ja minä sanon vielä teille, Juhani Wale, että minä tästä päivästä

lähtien olen oleva verivihollisenne, missä hyvänsä teidät tapaan ja

millä tavoin vaan voin."

"Puhuttehan kuin vertaisellenne", vastasi vouti ilmeisesti pilkallisin

sanoin ja katsein, "mutta voidakseni panna minkäänlaista arvoa

sanoillenne, lienee minun saatava nähdä sukuvaakunanne; minun

vaakunakilpeni riippuu kirkkaana tuolla salin seinällä, voitte sen itse

sieltä nähdä."

"Vaakunaa ei minulla ole..."

"Mutta isänne..."

"Isäni -- haa vouti, käytte viekastelemaan kysymyksillänne, mutta..."

"Elä kiivastu, nuori mies, ethän voine vaatia Juhani Walea mittelemään

miekkoja ensimmäisen maankuljeksijan kanssa minkä tapaa. Mielestäni ei

sanoissani ole mitään viekastelemista. Poika perii isänsä, hänen

kunniansa yhtä hyvin kuin hänen häpeänsäkin. Todistakaa vaan minulle

olevanne vertaiseni sukuperältänne, niin olen siekailematta paljastava

miekkani."

Voudin sanat ja olento henkivät sellaista kalseutta ja ärsyttävää

pirullisuutta, ett'ei Herman enää kyennyt hillitsemään itseänsä. Toisen

kerran vähäisen ajan kuluessa tapasi hänen kätensä miekankahvaa. Hän ei

kyennyt ajattelemaan eikä punnitsemaan; mitä seurauksia oli tuottava se

teko, johon hän oli ryhtymäisillään. Hän huomasi vaan Juhani Walen

siksi julmaksi ilkiöksi, joka häntä häväistessään pilkkasi kokonaisen

kansan oikeutettuja valituksia. Että taistelu oli käyvä turhaksi

täällä, jossa ei kaksintaistelu koskaan voinut tulla puheeksikaan, vaan

ainoastaan puolustautuminen niitä satoja vastaan, jotka vouti millä

hetkellä hyvänsä saattoi lähettää hänen kimppuunsa, ja että vankeus ja

kukaties häpeällinen kuolema oli oleva taistelun ainoana tuloksena --

kaikkia näitä seikkoja oli tuo uhkarohkea nuorukainen tällä hetkellä

kykenemätön arvostelemaan.

Mutta juuri hänen kätensä tarttuessa miekankahvaan ja juuri kun hän oli

hurjan suuttumuksen sanan päästämässä huuliltaan, laskihe vieras käsi

hänen olkapäällensä ja hänelle kuiskattiin korvaan seuraavat sanat:

"Elkää häiritkö rauhaa kuninkaan linnassa!"

Herman katsahti sivulleen ja kohtasi Ewerstenin kreivin hyvyyttä ja

vakavuutta ilmaisevan katseen. Mutta synkäksi ja uhkaavaksi muuttui

hänen ystävällinen katseensa, kun sen kiivastuneesta nuorukaisesta

siirsi Juhani Waleen.

"Täällä mahtanee olla kummia tekeillä, koskapa te, vouti, omassa

linnassanne voitte saattaa rauhallisen sanantuojan hairahtumaan ja

unhottamaan kuninkaansa."

"Jalo kreivi", vastasi tämä, "tuo nuorukainen on yhtä maata kuin tämän

maan talonpojat, joiden asiaa hän ajaa. Hän tuskin tietää erottaa, mikä

on alamaiselle soveliasta ja mihin kuninkaalla on valta."

Puhuessaan hän läheni saunan ovea ja laski sen aivan kuin mitäkään

tarkoittamatta pyörähtämään saranoillaan, niin että se painui kiinni.

Vaikka liike olikin hyvin harkittu, niin oli jo kreivin silmä

ennättänyt nähdä nähtävänsä. Savukin oli jo kerinnyt siksi hälvetä,

että kreivi siltä paikalta, jossa seisoi, saattoi nähdä lähinnä ovea

roikkuvan ruumiin jalat. Välittämättä voudin ovensulkemishankkeesta

astui hän lähemmäksi ja tempasi sen auki, mutta peräytyi äkisti

nähdessään nuo viisi puoleksi palanutta ruumista.

"Tällaisetko terveiset tuo nuori mies saa isännälleen vietäviksi

kuninkaan voudilta?" kysyi hän. Juhani Wale kumarsi myöntäen.

"No niin, nuori mies", sanoi kreivi ja katsoi taas hyväntahtoisesti

Hermaniin, "nouse ratsaille ja vie isännällesi se sanoma, mikä

vietäväksesi on annettu. Nyt käsitän suuttumuksenne ja vihanne ...

pelkäänpä jumaliste pahoin, vouti, että kuninkaan, meidän herramme,

hallitus on saava paljon tekemistä, jos tällaista pitemmälti jatkuu."

Kovin oli kuohuissaan nähtävästi kreivin mieli. Joinkin kiireesti hän

käänsi kumartelevalle voudille selkänsä.

"Tulkaa, tulkaa, nuori mies, ja rientäkäämme täältä pois", sanoi hän

Hermanille ja poistui linnanpihalle päin.

Herman seurasi. Heidän tullessaan luhdinkäytävän edustalla olevalle

avonaiselle pihamaalle oli jo suurin osa kreivin miehistä hävinnyt.

Muutamia vaan oli jälellä ja yksi heistä piteli kreivin hevosta.

Hetkisen kuluttua läksivät sekä kreivi että Engelbrektin sanantuoja

Borganäsistä. Mutta silmäykset, satujen noidannuoliakin myrkyllisemmät,

seurasivat heitä heidän ratsastaessaan lasketun nostosillan yli.

Juhani Wale seisoi muurilla ja katseli kiukuissaan ratsuillaan

poistuvia.

Engelbrekt Engelbrektinpoika 1 Kaksiosainen historiallinen romaani · 第 15 / 35 题