Mitä nuorukainen näki.
Reippain askelin astui Herman Berman portaita alas luhdineteiseen,
Juhani Wale aivan kantapäillään. Alhaalla kartanolla oli joukko miehiä
ratsujensa selässä, ainakin viiteenkymmeneen. Ne olivat Ewerstenin
kreivin väkeä, jo valmiina lähtemään. Kaksi miestä piteli niitä
hevosia, joilla kreivi ja molemmat naiset aikoivat ratsastaa.
Kun nuo molemmat miehet olivat päässeet kartanolle, kulkivat he
viistoon sen poikki ja hävisivät riviin rakennettujen ulkohuoneuksien
nurkan taakse.
Juhani Wale kulki edellä. Aivan oli outoa nähdä, miten kernas hän oli
Engelbrektin sanantuojalle näyttämään, minkä kohtalon uhreiksi nuo
viisi talonpoikaa olivat joutuneet. Joukko voudin palvelijoita yhtyi
myöskin näihin kahteen mieheen ja monta törkeätä parjaussanaa
talonpojista tuli Hermanin korviin. Vouti oli itse vaiti, mutta sekä
hänen kasvojensa sävystä että niistä pistävistä silmäyksistä, joita hän
tuon tuostakin loi seuralaiseensa, näkyi kyllä, että hänen
käskynalaistensa törkeä pila oli häntä miellyttänyt.
Milt'ei luonnottomia ponnistuksia tarvitsi nuorukainen säilyttääkseen
mielenmalttinsa.
Nyt pysähtyi vouti pienelle ovelle ja hänen viittauksestaan tuli joku
palvelijoista sitä avaamaan.
Kauhea löyhkä ja savu tunki avatusta huoneesta heitä vastaan.
"Käykää sisälle, Herman Berman", virkkoi vouti kamalasti hymyillen,
"käykää sisälle katsomaan, minkä vastauksen Jösse Eerikinpoika lähettää
teidän kauttanne Engelbrektille."
Herman kumartui katsomaan huoneeseen, mutta vetäytyi äkisti takaisin.
Ei tarvinnut kuin silmätä nähdäkseen, mitä huoneessa oli.
Se oli pienehkö rakennus, joka näytti aiotun linnan saunaksi. Kattoon
kiinnitetyissä koukuissa roikkuivat siellä viiden miehen ruumiit.[4]
Heidän vaatteensa olivat puoleksi palaneet ja alastomat ruumiit
kärventyneet melkein mustiksi, aivan kuin olisivat olleet hiljaisen
tulen paistettavina. Heidän jalkainsa alla saattoikin nähdä siihen
tehdyn tulen jälkiä.
"Oletteko nähnyt tarpeeksi?" kuului voudin kysyvän, ja kun ei vastausta
kuulunut, lisäsi hän, "voitte samalla kertaa viedä vainajain ystäville
minulta tiedon, että he nyt milloin hyvänsä saavat käydä hakemassa
ruumiit ja hautauttaa ne. Minä toivon tien kuninkaan puheille tämän
jälkeen tuntuvan kovin kuumalta, noin vaan huvin vuoksi kulettavaksi.
_Sen_ voivat näiden vainajain sanomakellot kertoilla jälkeisille ja
silloin on rangaistus saavuttanut tarkoituksensa."
"Kautta elävän Jumalan, vouti!" huudahti Herman töin tuskin enää kyeten
hillitsemään vihaansa -- "katsokaa, etteivät ne sanomakellot soita
neuvoja, teille tärkeämpiä kuin noille talonpoikaparoille! Tämä on jo
liikaa, kovin liikaa ... minä huudan sen Jumalalle ja jokaiselle
rehelliselle miehelle", lisäsi hän sen jälkeen, "mutta loppu tästä
kaikesta täytyy tulla..."
"Te sanotte paljon, nuori mies, mutta varokaa, ett'ei oma loppunne ole
lähempänä kuin luulettekaan. Tietääkseni ei kukaan ennen teitä ole
puhunut noin uskaliaita sanoja Borganäsin muurien sisällä."
"Ja minä sanon vielä teille, Juhani Wale, että minä tästä päivästä
lähtien olen oleva verivihollisenne, missä hyvänsä teidät tapaan ja
millä tavoin vaan voin."
"Puhuttehan kuin vertaisellenne", vastasi vouti ilmeisesti pilkallisin
sanoin ja katsein, "mutta voidakseni panna minkäänlaista arvoa
sanoillenne, lienee minun saatava nähdä sukuvaakunanne; minun
vaakunakilpeni riippuu kirkkaana tuolla salin seinällä, voitte sen itse
sieltä nähdä."
"Vaakunaa ei minulla ole..."
"Mutta isänne..."
"Isäni -- haa vouti, käytte viekastelemaan kysymyksillänne, mutta..."
"Elä kiivastu, nuori mies, ethän voine vaatia Juhani Walea mittelemään
miekkoja ensimmäisen maankuljeksijan kanssa minkä tapaa. Mielestäni ei
sanoissani ole mitään viekastelemista. Poika perii isänsä, hänen
kunniansa yhtä hyvin kuin hänen häpeänsäkin. Todistakaa vaan minulle
olevanne vertaiseni sukuperältänne, niin olen siekailematta paljastava
miekkani."
Voudin sanat ja olento henkivät sellaista kalseutta ja ärsyttävää
pirullisuutta, ett'ei Herman enää kyennyt hillitsemään itseänsä. Toisen
kerran vähäisen ajan kuluessa tapasi hänen kätensä miekankahvaa. Hän ei
kyennyt ajattelemaan eikä punnitsemaan; mitä seurauksia oli tuottava se
teko, johon hän oli ryhtymäisillään. Hän huomasi vaan Juhani Walen
siksi julmaksi ilkiöksi, joka häntä häväistessään pilkkasi kokonaisen
kansan oikeutettuja valituksia. Että taistelu oli käyvä turhaksi
täällä, jossa ei kaksintaistelu koskaan voinut tulla puheeksikaan, vaan
ainoastaan puolustautuminen niitä satoja vastaan, jotka vouti millä
hetkellä hyvänsä saattoi lähettää hänen kimppuunsa, ja että vankeus ja
kukaties häpeällinen kuolema oli oleva taistelun ainoana tuloksena --
kaikkia näitä seikkoja oli tuo uhkarohkea nuorukainen tällä hetkellä
kykenemätön arvostelemaan.
Mutta juuri hänen kätensä tarttuessa miekankahvaan ja juuri kun hän oli
hurjan suuttumuksen sanan päästämässä huuliltaan, laskihe vieras käsi
hänen olkapäällensä ja hänelle kuiskattiin korvaan seuraavat sanat:
"Elkää häiritkö rauhaa kuninkaan linnassa!"
Herman katsahti sivulleen ja kohtasi Ewerstenin kreivin hyvyyttä ja
vakavuutta ilmaisevan katseen. Mutta synkäksi ja uhkaavaksi muuttui
hänen ystävällinen katseensa, kun sen kiivastuneesta nuorukaisesta
siirsi Juhani Waleen.
"Täällä mahtanee olla kummia tekeillä, koskapa te, vouti, omassa
linnassanne voitte saattaa rauhallisen sanantuojan hairahtumaan ja
unhottamaan kuninkaansa."
"Jalo kreivi", vastasi tämä, "tuo nuorukainen on yhtä maata kuin tämän
maan talonpojat, joiden asiaa hän ajaa. Hän tuskin tietää erottaa, mikä
on alamaiselle soveliasta ja mihin kuninkaalla on valta."
Puhuessaan hän läheni saunan ovea ja laski sen aivan kuin mitäkään
tarkoittamatta pyörähtämään saranoillaan, niin että se painui kiinni.
Vaikka liike olikin hyvin harkittu, niin oli jo kreivin silmä
ennättänyt nähdä nähtävänsä. Savukin oli jo kerinnyt siksi hälvetä,
että kreivi siltä paikalta, jossa seisoi, saattoi nähdä lähinnä ovea
roikkuvan ruumiin jalat. Välittämättä voudin ovensulkemishankkeesta
astui hän lähemmäksi ja tempasi sen auki, mutta peräytyi äkisti
nähdessään nuo viisi puoleksi palanutta ruumista.
"Tällaisetko terveiset tuo nuori mies saa isännälleen vietäviksi
kuninkaan voudilta?" kysyi hän. Juhani Wale kumarsi myöntäen.
"No niin, nuori mies", sanoi kreivi ja katsoi taas hyväntahtoisesti
Hermaniin, "nouse ratsaille ja vie isännällesi se sanoma, mikä
vietäväksesi on annettu. Nyt käsitän suuttumuksenne ja vihanne ...
pelkäänpä jumaliste pahoin, vouti, että kuninkaan, meidän herramme,
hallitus on saava paljon tekemistä, jos tällaista pitemmälti jatkuu."
Kovin oli kuohuissaan nähtävästi kreivin mieli. Joinkin kiireesti hän
käänsi kumartelevalle voudille selkänsä.
"Tulkaa, tulkaa, nuori mies, ja rientäkäämme täältä pois", sanoi hän
Hermanille ja poistui linnanpihalle päin.
Herman seurasi. Heidän tullessaan luhdinkäytävän edustalla olevalle
avonaiselle pihamaalle oli jo suurin osa kreivin miehistä hävinnyt.
Muutamia vaan oli jälellä ja yksi heistä piteli kreivin hevosta.
Hetkisen kuluttua läksivät sekä kreivi että Engelbrektin sanantuoja
Borganäsistä. Mutta silmäykset, satujen noidannuoliakin myrkyllisemmät,
seurasivat heitä heidän ratsastaessaan lasketun nostosillan yli.
Juhani Wale seisoi muurilla ja katseli kiukuissaan ratsuillaan
poistuvia.