Vierassalissa.
Isossa salissa oli naisten saapuessa kaksi näöltänsä aivan erilaista
miestä.
Toisella oli vilpittömät ja jalot kasvot. Hänen ryhtinsä oli uljas, ja
kohta huomasi, että hän oli tottunut näkemään toisten itseään
kumartavan. Mutta siitä huolimatta oli hänen olennossaan jotakin
kohteliasta ja viehättävää. Siihen mieheen näkyi saattavan luottaa. Se
oli Ewerstenin Hannu kreivi, Gripsholman ja Oppenstenin panttinapitäjä.
Ystävällinen hymy ilmautui hänen kasvoillensa, kun hän näki tyttärensä,
joka ujostelematta kuin lapsi riensi hänen luoksensa. Kreivi painoi
suudelman tyttärensä otsalle ja kääntyi sitten Richissa rouvaan.
"Hyvää huomenta, kälyseni", sanoi hän, "kuinka voitte eilisen
vaivaloisen retken perästä?"
"Hyvin, lanko, ihastuksella minä hengitän näiden vuorten raitista
ilmaa."
"Mutta jonkun verran se vielä kaipaa puhdistamista", puuttui toinen
herrasmies puheeseen. "Siinä on vielä liian paljon saastaisia höyryjä,
minä tunnen hengittäväni vaan pelkkää niskoittelua ja nurjamielisyyttä,
niin pian kuin pääsen pohjoispuolelle Långhedeniä ja Brunbäckin
lauttauspaikan toiselle puolelle."
Vestmanlannin ja Taalainmaan vouti, Jösse Eerikinpoika se nämä sanat
lausui. Hänen ulkomuotonsa ei ylimalkaan ollut vastenmielinen. Hän
näytti hyvinvoivalta herralta, joka vaan itse halusi elää rauhassa ja
soi samaa muillekin. Hänen olennossaan oli jotakin sulavaa ja nuorteata
ja sen tähden häntä voikin aika hyvin sietää. Mutta hänen katseensa oli
levoton. Hänen silmänsä vilkuivat yhtämittaa ja hänen tuuheat
kulmakarvansa tekivät toisin ajoin hänen kasvonsa kavalan näköisiksi,
mutta sen sijaan näytti hänen säännöllinen ja hymyilevä suunsa
ilmaisevan pelkkää rehellisyyttä.
"Minusta tuntuu päinvastoin siltä", vastasi Richissa rouva, "kuin juuri
täällä vasta oikein hyvin viihtyisin. Kansa näyttää surulliselta mutta
hyväluontoiselta, ja ennen kaikkea, täällä ei minun tarvitse nähdä
sitä, mikä minua inhottaa Itämeren etelärannan maissa, täällä ei
tarvitse nähdä noita orjannaamoja, jotka..."
"Kautta pyhän Knuutin, jalo rouva", keskeytti hänet Jösse Eerikinpoika,
"te olisitte valmis karkaisemaan sitä rautaa, jota pehmittäessä me
olemme niin suurta vaivaa nähneet. Mutta naiset istuvat haaveillen
luhdissa ja kääntelevät ja vääntelevät asioita, kunnes saavat ne
mieleisikseen, ja sitten he luulevat todellisuuden vastaavan heidän
haaveilujansa. Me voudit, minä ja Juhani herra tässä, me voimme
kuitenkin näyttää teille, että kaikki se kulta, minkä olette näistä
talonpojista löytävinänne, on teidän omaanne eikä heidän. Eikö totta,
Juhani herra?"
"Aivan totta", vastasi tämä, "ja minä olen saanut tuoreita todistuksia
tänä aamuna ja sen lisäksi on minulla täysin luotettavana todistajana
Agnes neiti."
Ja Juhani herra kertoi pojan käynnistä luhdinkäytävällä ja
yrityksestään ottaa hänet kiinni.
"Isä on vankina tornissa", lisäsi hän, "arvattavasti on poika vienyt
jonkun viestin hänelle ja itse unohtunut tänne. Hän oli Lauri
Olavinpojan poika Niblestä", selitti vouti, kun Jösse Eerikinpoika loi
häneen kysyvän katseen.
"Tuhat tulimmaista, se konna on vielä elossa... Näettehän, jalo rouva,
millaisen niskoittelevan roistoväen kanssa me täällä olemme
tekemisissä!"
"Näitä asioita ei minun järkeni kykene arvostelemaan", toisti hurskas
rouva, "mutta mitä sitten tuo talonpoika raukka on tehnyt, koska hänen
täytyy nääntyä täällä teidän tornissanne?"
"Hän on aikonut syyttää kuninkaan voutia itsensä kuninkaan edessä."
"Jollei kuuloni pettänyt", tarttui Hannu kreivi puheeseen, "niin kertoi
minulle Vesteråsin kunnianarvoisa Bertel isä, jonka tapasin Husabyssä
ja joka näytti tarkoin tuntevan täkäläiset olot, että Niblen tila viime
vuonna vastoin omistajan tahtoa yhdistettiin tämän linnan alueeseen.
Ovatko tämä Lauri Olavinpoika ja Niblen omistaja sama mies?"
Vouti vastasi myöntäen.
"No hyvä", jatkoi silloin kreivi, "jos hän sen tähden valitti tahi
aikoi valittaa kuninkaalle, meidän armolliselle herrallemme, niin
minusta näyttää siltä kuin ... anteeksi, vouti, en tahdo sekaantua
siihen, mitä teette tai jätätte tekemättä, enkä myöskään riidellä
teidän kanssanne, joka niin ystävällisesti olette isännäntointa
hoitanut kulkiessani voutikuntanne kautta. Mutta minusta näyttää siltä,
että ne ulkomaalaiset herrat, jotka ovat päässeet valtaan tässä maassa,
eivät koskaan ole voineet unhottaa sitä maata, jonka he kuitenkin ovat
jättäneet ja vaihtaneet tähän uuteen, vaan ovat tahtoneet muuttaa
kaikki täkäläiset olot entisen kotimaansa olojen mukaisiksi. Eikä minua
ihmetytä niin paljo se, että tämä kansa on surullisen näköistä, josta
jalo kälyni äsken huomautti, mutta se minua ihmetyttää, että
muukalaiselle on koskaan onnistunut jäädä tänne pitemmäksi ajaksi."
"Ja kuitenkin, Hannu kreivi, olen minä Jösse Eerikinpoika jo
seitsemäntoista vuotta ollut koko Vestmanlannin ja Taalainmaan voutina,
ja, kunniakkaan vaakunani kautta, silmiin tahdon katsoa sitä miestä,
joka vielä uskaltaa hiiskahtaa tässä onnettomassa maassa. Minä tunnen
heidät, nuo jäykkäluontoiset talonpojat, eikä koskaan, ei koskaan pääse
kuninkaan valta vahvistumaan tässä maassa, niin kauvan kuin he käyvät
pää pystyssä. Ei, pois kaikki ne, tuleen tai veteen, sama se mihin,
mutta hävitä heidän täytyy! Ja kun tänne sitten Tanskan saarista
muuttaa pari tuhatta meikäläistä talonpoikaa, jotka jo ovat tottuneet
tottelemaan herrojansa, niin silloin on rauha ja levollisuus vallitseva
Eerikki kuninkaan suuressa valtakunnassa ja herrat saavat rauhassa
metsästellä metsissä ja tyhjennellä maljojansa linnansalissa."
Kreivi ei tähän vastannut mitään, mutta hänen kasvoistaan näki selvästi
hänen olevan eri mieltä.
"Niin on käynyt Norjassa", jatkoi vouti innoissaan, "kuulin usein
appeni, ankaran ritarin, Uolevi Juhonpojan Ervallasta, mahtavan Jon
Hafthorninpojan pojan, kertovan, kuinka olot siellä olivat hyvät ja
kuinka vähän siellä tarvitsi huolia talonpojista ja siitä, mitä he
tahtoivat tai olivat tahtomatta. Katsokoot tämän valtakunnan herrat,
valtionneuvokset ja miehet, mitenkä suoriutuvat, jos Eerikki
kuninkaalle pistäisi päähän kutsua voutinsa pois ja jättää linnat
hyvänsävyisten ruotsalaisten haltuun."
Voudin parhaillaan selitellessä, millaisiksi maan olot tulisivat, ellei
häntä ja hänen vertaisiansa olisi, ja millaiset niiden pitäisi olla,
kajahti torventörähdys vahtitornista ja kohta sen jälkeen tuli sisälle
joku voudin palvelijoita ja ilmoitti nuoren miehen, joka näytti ritarin
asemieheltä, pysäyttäneen ratsunsa linnanportille ja pyytävän puhutella
voutia. Jösse Eerikinpoika tiedusteli palvelijalta, kuka vieras oli, ja
palvelija vastasi:
"Hän tuo viestiä Engelbrekt Engelbrektinpojalta Vaskivuorelta. Björn
jousimies, joka on vahdissa, sanoo häntä nuoreksi Herman Bermaniksi."
"No, anna hänen sitten tulla tänne meidän eteemme saliin. Täytyy pitää
varansa, ennen kuin sen miehen varpaille astuu."
Palvelija poistui ja hetkisen perästä astui Engelbrektin sanantuoja
sisälle.
Hän oli muhkea nuori mies, rotevavartaloinen ja hartehikas, mutta
vyötäisiltään solakka ja hänen kasvonsa ilmaisivat samalla kertaa sekä
vienoutta että tarmoa. Hänen esiintymisensä synnytti erilaisia tunteita
melkein jokaisessa läsnäolijassa.
Jösse Eerikinpoika ja hänen apulaisvoutinsa katsoivat häneen, toinen
selvän tyytymättömyyden, toinen mitä kylmäverisimmän vihan
silmäyksillä. Hannu kreivi näytti sitä vastoin todellisella
mielihyvällä tarkastavan tuota siivokäytöksistä ja reippaan näköisiä
nuorta miestä, ja kreivin tytär, korvia myöten punastuen, rohkeni
tuskin luoda silmiänsä hameensa helmaa ylemmäksi. Richissa rouvaan
näytti miehen olento kuitenkin enimmän vaikuttavan. Hänen tavallisesti
niin tyyni katseensa tähysteli tarkoin ja läpitunkevasti miehen
nuorekkaan kauniita kasvojenpiirteitä, ja kuta kauvemmin se tarkkasi,
sitä levottomammaksi se kävi. Vanha rouva painoi lopuksi tuskin
huomattavalla liikkeellä harmaan viittansa alla kätensä sydämelleen,
ikään kuin hänen olisi täytynyt ponnistaa voimiansa pysyäkseen
näennäisen tyynenä.
Miehellä oli palvelijan puku, mutta hänen takkinsa kangas oli hienompaa
ja keltaisen hirvennahkavyön solki oli pelkkää hopeaa. Häntä saattoi
luulla joksikin, jolla itsellään oli talot ja tavarat, joiden puolesta
hän ajan tullen aikoi taistella asemiehenä, niinkuin sanottiin.
"Nimesi, nuori mies, ja mikä asiasi?" kysyi mahtavalla äänellä Jösse
Eerikinpoika, jonka silmät pyörähtelivät, niin että teräset tuskin
näkyivät tuuheiden kulmakarvojen alta.
"Herman Berman on nimeni", vastasi nuorukainen sointuisalla äänellä,
"ja Engelbrekt Engelbrektinpojan asioita käyn!"
"Ja mitä tahtoo tuo kunnon vuoritilallinen?"
"Hän käskee tervehtimään teitä ja pyytää niiden viiden Skedvin
talonpojan tuomion lykkäämistä. Niinkuin hyvin tiedätte, ovat
katovuodet ja raskaat verotaakat tehneet heidät varakkaista
talonpojista keppikerjäläisiksi. Heillä on vaimot ja lapset, ja jos
miehet temmataan pois, kuolevat lapset nälkään... Engelbrekt pyytää
teitä lykkäämään tuomion siksi, kunnes kuningas on saanut asiasta
tiedon..."
"Kuningas ja aina vaan kuningas", keskeytti hänet Jösse Eerikinpoika
lyöden nyrkkinsä edessään olevaan tammipöytään, "eivätkö nuo talonpojat
sitten koskaan saa päähänsä, ett'ei kuningas ole _heidän_ kuninkaansa,
vaan ritariston ja aatelisten, ja että noiden koirien tulee totella
herrojansa ja olla heille alamaiset!"
"Tuo on vierasta oppia meille ruotsalaisille", väitti asemies tyynesti,
"laki on sama kaikille, itse olemme sen laatineet ja kuninkaan olemme
valinneet pitämään lakia voimassa ja säilyttämään rauhaa, niin on
minulle sanottu. Ja koska laki sallii jokaisen Ruotsin miehen mennä
kuninkaan puheille, missä asiassa vaan haluaa, niin tuskinpa kukaan
rohjennee sitä kieltää, kun laki sen myöntää."
"Olet tarkka laintuntija, nuori mies, mutta kuningas on lain herra ja
minä olen hänen käskyjensä toimeenpanija. Muutoin minua kummastuttaa,
että Engelbrekt ryhtyy tähän asiaan ... pitäisipä hänen tuntea minut
tarpeeksi, minä kun niin monta vuotta olen ollut Vestmanlannin ja
Taalainmaan voutina."
"Kun vääryyttä tehdään, on joka mies velvollinen sen tekemistä
estämään, ja Engelbrekt samoin kuin Taalain miehet ylimalkaan haluavat
vaan oikeutta. Suotakoon lain olla voimassa ja kaikki valitus on
häviävä Ruotsin valtakunnasta."
"Julkeata kieltä haastat täällä, mutta sitä kananpoika kaakattaa, mitä
äidiltään on oppinut... Pesää ei saa hävitetyksi, vaikka munat
hävittäisi; emälintu on itse kynittävä."
"Jos Engelbrektiä tuolla tarkoitatte, vouti, niin oma puheenne lienee
julkeampaa kuin minun..."
"Minulle kerrotaan rahvasta joukottain tulvivan Engelbrektin luokse
Vaskivuorelle -- jos hän sielläkin käyttää yhtä korskeaa puhetapaa kuin
täällä minun omien korvieni kuullen, niin olkoon varoillansa, sillä ero
on hyvin pieni talonpojan ja vuoritilallisen välillä."
"Mitä Engelbrekt tekee ja jättää tekemättä, sitä voitte kysyä häneltä
itseltään. Teidän on kuitenkin muistaminen, että Engelbrekt kantaa
vaakunaa ja kypäriä niin kuin tekin ja että hänen vaakunansa on yhtä
arvokas kuin teidänkin."
"Mitä tarkoitat noilla sanoillasi...?"
"Sitä että, kuten itse sanotte, hänellä on suorempi tie kuninkaan
puheille kuin talonpojilla!"
"Aikooko hän siis itse lähteä kuninkaan puheille ajamaan noiden viiden
talonpojan asiaa?"
"Kysykää häneltä itseltänsä sitä, vouti; mutta nyt mahtanee jo olla
aika teidän sanoa minulle, minkä vastauksen saan teiltä vietäväkseni."
Jösse Eerikinpojan muutoinkin leveä suu muutti tällä hetkellä kasvojen
ilmeen sellaiseksi, että niiden yläosa joutui sopusointuun alaosan
kanssa. Inhottavaa oli nyt katsella näitä kasvoja.
"Mitä noihin viiteen mieheen tulee", sanoi hän, "niin on heidän asiansa
tällä hetkellä jo aika hyvin. Saat sen itse nähdä, kun täältä lähdet,
ja siten voit parhaiten viedä vastaukseni Engelbrektille."
Nuorukainen katsoi kysyvän katseella voutiin ja näytti kalpenevan
nähdessään hänen inhottavan hymynsä ja kavalan katseensa. Vihastuksen
salama leimahti hänen silmistään ja tahtomattansakin hän vei vasemman
kätensä vyöllänsä riippuvan miekan kahvaan.
"Myöhäänkö?" oli kaikki, mitä hän sai vaivoin sanotuksi.
"Niin kuin sanot, liian myöhään", vastasi vouti jääkylmästi, "ja voit
vielä lisäksi viedä sellaiset terveiset Vestmanlannin ja Taalainmaan
voudilta, että hän vastaisuudessa toivoo pääsevänsä kuulemasta
sellaisia viestejä, jollaisen tänään toit Engelbrektiltä."
Näin sanoen kääntyi vouti toiselle puolelle huonetta.
Nuorukaisen povessa näyttivät ristiriitaiset tunteet olevan kovassa
ottelussa. Hän näytti mielivän joko sinkauttaa kirouksensa julmurille
vasten silmiä, taikka paljastetuin miekoin syöstä päälle, -- mutta hän
malttoi kohta mielensä.
"Olen tunnollisesti vievä terveisenne perille, vouti ... ne eivät
mahtane tulla liian myöhään!"
Ja nuorukainen läksi suuresta salista Juhani Walen seuraamana.
Jösse Eerikinpojan ja Hermanin puhellessa oli Agnes lähestynyt isäänsä
aivan kuin hakeakseen suojaa siltä kauhulta, joka hänet jo vaan
kuvitellessaan noiden viiden miehen kohtaloa oli vallannut.
Suonenvedontapaisesti hän puristi isänsä kättä saatuaan kuulla, ett'ei
pelastuksen toivoakaan löytynyt.
Hänen katseensa, jolla hän tuota uljasta nuorukaista katseli tämän niin
ujostelematta puhuessa mahtavan voudin edessä, ilmaisi selvimmin, miten
hartaasti hän seurasi keskustelun kulkua. Hänen poskensa olivat milloin
veripunaiset, milloin lumivalkeat, ja kun sanansaattaja epätoivoissaan
lähti huoneesta, oli hänen tuskansa yhtä kova kuin tämänkin.
Mutta selittämätön levottomuus valtasi hänet samalla kertaa.
"Mene mukaan, isä, mene", kuiskasi hän kreiville korvaan.
Kreivi oli tarkkaavasti kuunnellut joka sanaa ja hänet valtasi
joissakin määrin sama levottomuus kuin tyttärensäkin. Välttääkseen
riitautumista voudin kanssa, mutta voidakseen samalla kertaa noudattaa
tyttärensä pyyntöä ja oman sydämensä hiljaista toivomusta, hän virkkoi:
"Haluatteko yhä edelleenkin tarjota kunnioittavaa seuraanne retkellemme
Vaskivuorelle päin, Jösse Eerikinpoika? ... aamu on jo pitkälle
kulunut, me haluamme sen tähden mitä pikemmin sen parempi nousta
ratsaille."
Näin sanoen kreivi astui ovelle päin ja voudin kohteliaasti kumartaen
myönnettyä meni hän ulos ikään kuin varustautuakseen matkalle.
Agnes lähestyi avosylin äidillistä ystäväänsä, syleili häntä hyväillen
ja suuteli.
Näöltänsä tyynenä otti Richissa rouva vastaan tytön hyväilyt, mutta
kehoitti häntä samalla katsomaan, että hänen tavaransa kunnollisesti
pantiin säiliöihinsä päivän retkeä varten. Ja Agnes läksi täyttämään
saamaansa kehoitusta, jolloin vouti kiiruhti avaamaan ovea.
Hänkin poistui samalla kertaa.
Silloin liitti Richissa rouva kätensä ristiin ja rukoili hartaan
rukouksen, ja kuuntelija olisi tällöin hänenkin kuiskauksistaan
erottanut Hermanin nimen.