II.

Muistelma Hiidenvaaran onkalosta.

Sydän keveänä, mutta vielä vavisten ankarasta mielenjännityksestä astui

tuo kaunis tyttö luhdinkäytävää pitkin muutamalle niistä ovista, jotka

veivät rakennukseen. Juuri hänen tarttuessaan lukkoon tuli joku

kiireisin askelin portaita ylös.

"Hyvää huomenta, kaunis Agnes! Toisenlaista nähtävää pitäisi toki

ihanilla silmillänne olla kuin nuo kirotut moukat ja heidän ryysyiset

penikkansa..."

Linnanpihalta kuuluneen käskevän äänen omistaja, Juhani Wale,[2] se täten

tervehti nuorta neitoa. Juhani Wale oli linnanpäällikkönä Borganäsissä

Jösse Eerikinpojan alaisena, joka oli kuninkaan voutina koko

Vestmanlannissa ja Taalainmaassa ja asui Vesteråsin linnassa.

Borganäsissä asuva alivouti oli aivan nuori mies ja hänen tumma ihonsa

ja mustat, kiiluvat silmänsä ilmaisivat hyvinkin selvästi hänet

ulkomaalaiseksi. Hän oli syntyänsä italialainen, mutta oli aikaisin

tullut Tanskaan ja sieltä Ruotsiin, jossa hän notkealla ja

liehakoivalla käytöksellään oli päässyt Vesteråsin mahtavan voudin

erityiseksi suosikiksi.

Hänen aamutervehdyksensä ei kuitenkaan näyttänyt tervetulleelta.

Päinvastoin ilmaisivat Agneksen kasvot silminnähtävää suuttumusta joko

sen julmuuden johdosta, johon hän oli nähnyt hänen aikovan ryhtyä,

taikka koska hän ainakin tahtoi olla rauhassa sen tapahtuman jälkeen,

jota oli ollut näkemässä. Hiukan ynseästi hän vastasi miehen

tervehdykseen ja katosi sen jälkeen oven taakse antamatta hänelle aikaa

jatkamaan puhelua, jonka toinen nähtävästi oli tahtonut saada vireille.

Nuori tyttö, joka oli ottanut tuota köyhää nuorukaista suojellaksensa,

oli Hannu kreivin,[3] Ewerstenin ja Nowgartenin haltijan tytär. Tällä

saksalaisella herralla oli valtiolle lainaamiensa rahojen panttina

Gripsholman linna ja lääni sekä myöskin Oppenstenin linna

Länsigötinmaassa ynnä kihlakunnat Kinda ja Mo. Hänkin oli jo melkoisen

kauvan asustanut Ruotsissa ja oli nyt matkalla Taalainmaahan, jossa

hänellä kuninkaan määräyksen mukaan oli Falun kaivoksesta saatavana

määräleiviskät kuparia jonkun myöhemmän velan lyhennykseksi.

Hänellä oli vaan yksi ainoa lapsi, Agnes, reipas ja vilkas, ehkä hiukan

hemmoteltu tyttö. Mutta kaikkine puutteineen hän oli isänsä silmäterä

ja moni Ruotsin jalosukuisimpia herrasmiehiä oli häntä miellyttääkseen

käynyt karkeloon Gripsholman linnassa. Hän oli harvinaisen kaunis ja

sitä paitsi ilmaisi hänen suurten tummain silmäinsä hehku jotakin niin

lapsellisen lauhkeaa ja herttaisen hyvää, että hän kyllä voi sytyttää

sydämet ilmituleen. Vielä ei toki kukaan ollut saanut tätä sydäntä

omaksensa. Hän leikki kuin lapsi ja riemuitsi myös lapsen lailla

tanssista ja keihäisilläolosta yhtä paljon kuin saduista ja lauluista,

jotka kertoivat lumotuista kuninkaiden pojista ja tyttäristä. Hän itki

onnettomuutta ja nauroi onnea, mutta hänen tunteensa eivät vielä olleet

kiintyneet kehenkään, joka hänen silmissään olisi ollut hyveen ja

oikeuden sankari, jonka onneen ja onnettomuuteen, taisteluihin ja

voittoihin hän olisi tahtonut ottaa osaa.

Saatuaan oven hyvin suljetuksi ja päästyään siihen huoneeseen, jonka

oli saanut asuttavakseen Borganäsissä ollessaan, päästi hän syvän

helpotuksen huokauksen, ikäänkuin olisi pelastunut jostakin oikein

pahasta onnettomuudesta.

Huone oli matala, mutta jokseenkin iso, vaikka paksut kattohirret ja

pienet katonrajaan tehdyt ikkunat pyöreine lyijykehyksiin pantuine

laseineen tekivät sen ikäväksi ja synkäksi. Seinät olivat verhotut

flanderilaisella kankaalla sille ommeltuine kukkaisköynnöksineen ja

vaakunakilpineen. Oikealla ovesta, parin kyynärän päässä siitä, oli iso

seinästä pitkälle ulkoneva tamminen kaappi ja toisella puolen tätä,

nurkassa, aivan tuollaisen pienen ikkunan alapuolella oli runsaasti

kirjaillulla punasella sametilla verhottu rukousrahi. Rukousrahin

kohdalle oli seinälle ripustettu pienoinen neitsyt Maarian kuva. Se oli

pelkkää hopeaa, mutta sen viittaa ynnä neitsyen ja pyhän lapsen päitä

ympäröivät sädekehät olivat kullatut. Se oli taiteellista tekoa ja oli

jo pitkiä aikoja kuulunut Hannu kreivin suvulle. Hänen tyttärensä oli

haaveilevan intohimoisesti kiintynyt tähän pyhimyskuvaan eikä koskaan

saattanut siitä erota. Sen tähden täytyi senkin olla mukana, missä hän

vaan oleskeli.

Tämän viereisellä seinällä oli tummien uutimien ympäröimä vuode ja sen

takana nurkassa vastapäätä isoa tulisijaa, joka täytti vastaisen

nurkan, pienehkö ovi, josta pääsi viereiseen huoneeseen. Pitkin tämän

oven ja tulisijan välistä seinää oli kapea seinäpenkki ja samanlainen

oli tulisijan ja käytävän oven välisellä seinällä.

Ikkunain pienuuden takia pääsi huoneesen vaan niukasti valoa; muuten

sitä valaisi pyhimyskuvan eteen sytytetty vahakynttilä. Koska

rukousrahi oli sijoitettu ahtaalle kaapin ja vuoteen väliin, saattoi

vaan vähäinen osa huonetta sieltä saada valoa. Lattian peitti pehmoinen

matto.

Agnes pysähtyi hetkiseksi keskelle lattiaa kädet ristissä ja tuijottaen

eteensä. Sydän tuntui olevan täynnänsä jotakin, jota oli vaikea saada

sanoiksi. Mutta sitten hän oikaisi itsensä ja hänen kääntyessään sille

puolelle huonetta, joka sai valoa pyhimyskuvan kynttilästä, säteilivät

hänen kauniit silmänsä taivaallista voimaa. Hän astui rukousrahin eteen

ja lankesi polvilleen. Ja kuta hartaammin hän rukoili, sitä kirkkaammin

loisti sädekehä pyhän neitsyen pään ympärillä ja sitä selvemmin

kuvastui mielenrauha kauniin rukoilijan kasvoilla. Tämän Maariankuvan

sanottiin aina saavan omituisen loisteen, jos rukoilijan rukous oli

Jumalan äidille otollinen.

Mitä hän nyt rukoili tänä varhaisena huomenhetkenä, suojaako poloiselle

turvatillensa vaiko suojaa ja apua itselleen, sen tietää vaan ylhäisin

taivahan isä. Että hän juuri sillä hetkellä, jolloin pyhimyskuva

ihanimmin säteili, oli mitä suurimmassa avun tarpeessa, sitä hän ei

itse tiennyt.

Ovi oli verkalleen avautunut ja siitä miehen varjo pujahtanut sisään,

hiipien pitkin mattoa. Ei hisahdustakaan kuulunut huoneessa, ainoastaan

jokunen rukoilijan kuiskaama sana häiritsi hiljaisuutta. Sellainen pari

kertaa muita selvemmin lausuttu oli sana Herman, ja sillä näytti olevan

erityinen vaikutus kuuntelevaan varjoon. Mies oli kerjennyt keskelle

huonetta, jossa Maariankuvasta heijastuva kirkas loiste valaisi hänet

kokonaan. Se oli italialainen Juhani Wale.

Hänen silmissään paloi kammottava hohde, kun hän Hermanin nimen

kuullessaan säpsähtäen pysähtyi. Hän näytti häijyillä silmillään

tahtovan nielaista tuon ihanan rukoilevan tyttösen.

Heti hän kuitenkin malttoi mielensä ja näytti tahtovan jatkaa

hiipimistään viistoon huoneen poikki vuoteen takana olevalle ovelle

päin. Mutta rasahdus sieltä päin, ikäänkuin joku olisi tarttunut oven

säppiin, keskeytti hänen aikeensa ja nuolen nopeudella hän pujahti

takaisin kaapin taa, johon pysähtyi käsi ovenlukolla.

Toinen ovi avautui samassa ja keveitä askelia kuului matolla. Ne

pysähtyivät melkein samalle paikalle, jossa kuuntelija hetkistä ennen

oli seisonut. Nämä askeleet olivat kuitenkin mahtaneet häiritä

rukoilijaa. Liikettä kuului rukousrahilta ja samalla ilon ja

kauhistuksen huudahdus.

"Mikä sinua niin säikäytti, tyttäreni?" kuului lempeä ja suloinen ääni

kysyvän.

"Silmät, nuo silmät, äiti..."

"Mitkä silmät, lapseni?"

"Omat silmäsi, rakas äiti ... minusta tuntui ne nähtyäni, että siinä

oli eräs toinen, että siinä oli..."

"Puhu arastelematta, lapseni, kenen silmät voivat siinä määrin olla

minun silmieni näköiset...?"

"Ah, se on omituinen juttu äiti, mutta minä tahdon kertoa sen sinulle,

sinähän tiedät kaikki salaisuuteni. Tule istumaan tähän rahille Jumalan

äidin eteen, niin kerron sinulle, mitä minulle on tapahtunut ja miksi

silmäsi ... niin, näes, eivät ne minua pelästyttäneet, vaan saattoivat

minut unohtamaan sinut ja sen sijaan näkemään toisen, jolla myöskin on

aivan sinun silmäsi, vaikka minä ne nyt vasta huomasin niin ihmeen

yhdennäköisiksi... Käy tähän istumaan, äiti, niin saat kuulla!"

Ja hän siirsi esille pienen sinisellä pieluksella varustetun rahin,

joka oli vuoteen sivulla, ja molemmat naiset istuutuivat

kynttilänvaloon rahille Maariankuvan eteen.

"Tässä kerran, kun olimme Silf-vuorella tuolla metsien ja vuorten

keskessä ... muistathan syöneemme päivällisen syrjäisessä laaksossa,

missä pienoinen puro lorisi niin kauniisti puiden välitse. Isäni

ja se vanha Vesteråsin munkki, -- hän, joka niin tarkalleen tietää,

missä paikoin hopeaa ja kuparia on maassa -- olivat vilkkaassa

keskustelussa, ja muistat kai munkin silloin puhuneen ihmeellisestä

Hiidenvaarasta, jossa ei järven toisella rannalla olevan vuoren takia

-- Skissen-kukkulaksi hän sitä sanoi -- puoleen vuoteen näe päivää.

Erittäinkin tulin uteliaaksi omin silmin näkemään Hiidenvaaran

kummallista hiittenkirkkoa..."

"Kyllähän minä sen muistan, lapseni, ja sinä johdat itse minut asiaan,

josta jo eilen aioin puhua sinulle, jolleivät matka ja ne monet

ihmiset, jotka olivat seurassamme, olisi minua estäneet. Sinä hävisit

heti päivällisen jälkeen ja ilmestyit vasta meidän lähtöä tehdessämme

ja silloin olit niin kalpea poskiltasi, kuin missäkin vaarassa

oltuasi."

"Niin, niin, äiti kulta, vaarassa olinkin ... ja jollei häntä olisi

ollut..."

"Ketä, lapseni?"

"Häntä, jolla on aivan sinun silmäsi..."

"Etkö tiedä hänen nimeänsä?"

"Tiedän, kuulin hänen nimeänsä mainittavan; hänen nimensä oli Herman!"

"Herman, Herman, ja aivan minun silmäni..."

Omituisella äänenpainolla hän lausui nämä sanat. Vaan saavathan

vähäpätöisimmätkin aiheet usein vanhat muistot hereille. Kukaties oli

nimi vanhukselle rakas ammoisilta ajoilta, jotka se nyt toi hänelle

mieleen, niinkuin usein pikkarainen avain aukaisee vanhan kultalippaan.

"Niin", jatkoi Agnes, "sinun silmäsi loihtivat äsken hänen kuvansa

eteeni niin selvänä, että jollet olisi minua puhutellut, olisin luullut

hänen kätkeytyneen sinun harmaaseen pukuusi."

"Kummallista", mutisi vanha rouva kyynelsilmin, "ja tämänkö miehen sinä

tulit tuntemaan hiittenkirkossa...?"

"Enhän tullut häntä tuntemaan, tuskin muuta muistan kuin hänen

silmänsä ... kaikesta muusta luo mielikuvitukseni kokonaisuuden,

jonkunmoisen reippautta, voimaa ja kunnollisuutta uhkuvan kuvan, aivan

samallaisen kuin vanhain satujen ritarit..."

Tuo tuntematon oli sentään mahtanut kertojaan vaikuttaa valtavammin

kuin hän tahtoi itselleenkään tunnustaa. Hän peitti kasvonsa käsiinsä,

aivan kuin tahtoen tehdä itselleen selväksi tapahtuman, jota oli

aikeessa ruveta kertomaan ja jossa tuolla tuntemattomalla oli niin

perin tärkeä osansa.

"Mutta minua haluttaa nyt kuulla, kuinka sinulle kävi silloin

iltapäivällä. Sinä hävisit järvelle päin..."

"Niin; tahdoin ainakin etäämpää nähdä tuon kummallisen vuoren, jossa

hiidet ovat asuneet ja jossa niin paljon rikkauksia kuuluu olevan

kätkettynä, ja menin järvelle päin. Siinä seisoessani ja hakiessani

venettä millä päästä uteliaisuuteni päämäärää lähemmäksi, tuli muuan

voudin palvelijoita ja tarjoutui hankkimaan veneen, jos halusin lähteä

vesille. Minä kiitin häntä hänen avuliaisuudestaan ja hetkisen kuluttua

olinkin pienessä veneessä keskellä järveä. Ja kuta lähemmäksi

Hiidenvaaraa tulin, sitä enemmän teki mieleni sinne päin."

"Hiidenvaara oli korkea vuori, kun sitä katseli järveltä päin sekä

äkkijyrkkä, ja aivan vedenpinnan tasalla näin minä kolme luolaa

vierekkäin. Pysähdytin veneeni ja sydämeni tykki kuultavasti, mutta en

voinut hillitä haluani soutaa eteenpäin, vaikkapa itse hiidet olisivat

pyytäneet minua pitoihinsa sinne sisälle. Minuahan näes ei olisi vielä

kukaan ritari jäänyt morsiamenaan suremaan, vaikka olisinkin vuoreen

kadonnut...!"

"Mitä sanotkaan, lapseni, entä jalo isäsi ja minä ... etkö luule, että

me surisimme, jos sinut kadottaisimme?"

"Kyllähän minä sen uskon, rakas Ritza äiti", lausui tyttö ja suuteli

hellästi vanhaa rouvaa, "mutta saduissa, näetkös, ei koskaan kuule

puhuttavan surevista vanhoista rouvista, vaan ainoastaan nuorista,

kauniista ritareista, joiden tehtävänä sitten on lumouksista

päästäminen ja vuoreen lumotun pelastaminen. Ja nyt kerron sinulle tosi

sadun, oikein tosi sadun."

"Ai, ai, rakas lapseni, pahoin pelkään, että olet oikeassa! Tuntuu jo

siltä, että sinut lumottiin Hiidenvaaralla."

"Niin hullusti toki ei liene käynyt, vaikka olin vähällä jäädä sinne

missä olin, taikka ainakin tietymättömiin kadota sinulta ja isältäni;

mutta elä pelästy, rakas äiti, olenhan luonasi taas..."

"Jumala ja pyhä neitsyt sinua suojelkoot, lapsi, ja varjelkoot kaikesta

pahasta, mutta näinä aikoina ja tässä maassa, jossa mielivallalla ei

ole lakia, ei koskaan voi olla kyllin varovainen. Ja minä rakastan

sinua, kuin olisit oma lapseni, ja jos sinulle jotakin pahaa sattuisi,

niin vanha sydämeni pakahtuisi... Mutta jatka kertomustasi!"

"Miten olikaan, niin soudin aina noiden kolmen luolan eteen. Ne olivat

vierekkäin. Kaksi oikeanpuolista oli pienempää ja vesi pääsi niihin

sisälle, mutta kolmas, vasemmanpuolinen oli isompi. Tässä törmäsi

veneeni luolan kynnykselle ja minä nousin veneestä ja menin luolaan. Se

oli iso ja tilava, sileäseinäinen, mutta pohja oli vähän vedenpintaa

alempana. Katselin ympärilleni enkö löytäisi joitakin kulta- ja

jalokivikoristeita sieltä, enkä tiedä, mikä sen teki, mutta en koskaan

ole niin selvästi kuin silloin tullut ajatelleeksi, mitä olet sanonut,

äiti, että velvollisuuksiensa täyttäminen myöskin on mitä kaunein

koriste, ja sitenhän löysin kultaa minäkin."

"Mutta siinä seisoessani ja ajatellessani tätä sekä ihmisten halua

koota rikkauksia, pimeni yht'äkkiä luolan suu. Katsahdin sinne ja kaksi

miestä seisoi edessäni. Heidän kasvonsa olivat mustatut ja hatut

vedetyt silmille, niin että tuskin koskaan voinen tuntea heitä, vaikka

saisinkin heidät nähdä."

"Minä parkasin kauhusta, mutta samassa he heittivät paksun vaatteen

ylitseni ja sitoivat sen niin kovaan pääni ympärille, että olin

tukehtua. Huomasin heidän kantavan minua veneeseensä ja sitten soutavan

pois. Mutta kauvaksi he eivät olleet päässeet, ennen kuin kuulin jonkun

huutavan heitä ja, kun he jatkoivat soutamistaan, käskevän heitä

pysähtymään. Kuulin rajua airojenloisketta, jotakin kolahti venettä

vasten, jossa olin, sitten olin kuulevinani tuimaa paininlyöntiä, mutta

sitä ei kestänyt kauvan, ennen kuin kuulin jonkun syöstyvän järveen."

"Silloin irroitettiin side pääni ympäriltä ja minä näin sen miehen,

jolla on sinun silmäsi, äiti. Hänen silmänsä loistivat ilosta

nähdessään minut vahingoittumattomana. Hänen veneessään oli vanha

halliparta, jolle kuulin hänen sanovan":

"'Pian pois täältä, vie neitonen rantaan ja seuraa häntä, kunnes pääsee

varmaan paikkaan, minulla on vielä täällä jotakin toimittamista, tapaat

minut tuolla Hiidenvaaran tuvassa.'"

"Mies vastasi jotakin, jota en tarkannut, mutta sen verran minä

ymmärsin, että hän oli kotosin _Hamra_-nimisestä paikasta, ja että

pelastajani nimi oli Herman, sillä halliparta mainitsi hänen nimensä."

"Ja samalla hyppäsi hän, jonka nimi oli Herman, toiseen veneeseen ja

souti uskomattoman nopeasti niiden molempien miesten jälkeen, jotka

olivat aikoneet ryöstää minut ja joiden päät näkyivät jonkun matkan

päässä järvellä."

"Mies, joka minua souti, oli vanha ja harvapuheinen, enkä saanut häntä

sanomaan ainoatakaan sanaa. Niin pian kuin olin rannalla, sanoin

hänelle, ett'ei hänen enää tarvinnut minua seurata, mutta minä näin

kuitenkin hänen loitompana seuraavan itseäni, siksi kunnes sinä tulit

vastaani ja me olimme valmiit lähtemään."

"Kummallista lapseni, kummallista", virkkoi vanhus ja pudisti päätänsä.

"Selvästi täällä on joku, joka ... no niin, mitäpä siitä, pyhä neitsyt

suojelee omiansa!"

Samassa kuului joku tarttuvan ulko-oven avaimeen ja ovi aukesi.

Vouti, Juhani Wale, astui huoneeseen syvään kumartaen molemmille

naisille.

Vanha rouva heitti läpitunkevan katseen kumartavaan mieheen, jonka

pitkä hatuntöyhtö laahasi maata hänen kädellään heiluttaessaan

hattuansa edes ja takaisin.

"Sepä merkillistä, herrani", virkkoi Richissa rouva, "minä tulin

juur'ikään teitä ajatelleeksi."

"Se ilahduttaa minua, jalo rouva", vastasi vouti, ja hänen silmäyksensä

oli terävä kuin väkipuukon kärki, "minunkin ajatukseni viihtyvät

mieluimmin näissä huoneissa, joissa kukkii 'tuo ihana ruusu ja

kultainen kukka', niinkuin näiden seutujen lauluissa lauletaan.

Näyttääpä siis siltä, kuin meidän ajatuksemme kohtaisivat toisensa..."

Vouti kääntyi Agnekseen, mutta ennenkuin hän oli saanut sanaakaan

virketyksi, keskeytti hänet Richissa rouva.

"Olkoon onneksi tämä yhtymä, vouti!" sanoi hän; ja ikään kuin

kiihkeästi haluten keskeyttää puhelun, jatkoi hän: "Minä otaksun teidän

asianne koskevan meidän lähtövalmistuksiamme?"

"Aivan niin, rouvani, ja jos sallitte, olen valmis saattamaan teidät ja

turvattinne suureen luhdinsaliin, jossa kaikki jo ovat koolla."

Ja he menivät yhdessä luhdinkäytävän kautta siihen suureen huoneeseen,

joka oli naisten ja voudin yksityisen huoneen välillä.