Luhdin rintakäytävällä.
Oli kevätaamu toukokuun puolivälissä v. 1433. Aurinko viipyi vielä
vuorten päällä idän taivaalla, joten kello saattoi käydä vasta hiukan
viidettä. Päivästä näytti tulevan kaunis. Ei pilven hattaraakaan
näkynyt taivaalla. Håfran-järvi oli kirkkaana kuin peili, ja hento,
heleä ruoho kimmelteli kastepisaroiden välistä sitä kauniimmin kuta
ylemmäksi päivä ennätti kohota ilmanlaelle.
Borganäsin[1] linnassa, joka sijaitsi saarella mainitun järven eteläisessä
päässä Dal-joen niskassa, oli kaikki hiljaista ja rauhaisaa, eikä
porttitornin vartija ollut vielä torvellaan ilmoittanut päivän tuloa.
Siitä puolihämärästä, jonka tuo korkea torni loi ympärilleen, saattoi
kuitenkin kuulla askelia, mutta niin hiipiviä, niin hiljaisia, että
tuntui siltä kuin tuo varhainen kuljeksia olisi peljännyt niiden
kuulumista. Siellä oli nuorukainen. Levottomasti hän vilkkui joka
taholle varovasti hiipiessään pitkin tornin kylkeä.
Korkeasta harmaakivisestä tornista läksi laajana piirinä ympärysmuuri
ja tämän sisäpuolella sijaitsivat linnan muut rakennukset. Torni oli
rakennettu melkoisen korkeaksi saaren eteläiselle puolelle, koska maa
siellä oli alavin, ja koska sieltä hyökkäys linnaa vastaan -- jos
sellaisesta milloin saattoi tulla puhetta -- mahdollisimmin voi
onnistua. Länttä ja pohjoista kohti oli linnoitusta vaan tuo mainittu
ympärysmuuri, jonka sisäpuolella linnanväelle tarpeelliset rakennukset
olivat. Tornista itäänpäin oli isollainen rakennus, jossa oli ikkunat
ja jonka luhdin ympäri kulki ulkonevaksi rakennettu silta. Tätä
sanottiin luhdin rintakäytäväksi ja se oli perustettu vankasta
hirsiseinästä ulkoileville palkeille sekä peitetty rakennuksen
viettävän paanukaton jatkolla, jota tässä kannattivat hoikat patsaat.
Usein oli sellaisessa rintakäytävässä lautaseinät ja niissä pieniä
aukkoja, mutta tässä se oli avonainen; ainoastaan sirotekoiset
kaidepuut siinä oli alapuolella. Ja koska se antoi pohjoiseen päin, oli
siitä mitä ihanin näköala järvelle monine lahtineen, lehtipuita
kasvaville rannoille ja aina tummaan honkametsään asti niiden takana.
Tässä rakennuksessa asui linnan herra. Jonkun verran sisäpuolella
vastakkaisen itäisen päätyseinän nurkkaa kohosi porttitorni, jonka oli
määrä puolustaa nostosiltaa ja linnaan johtavaa tietä siltä puolen,
jolta saaren ja mantereen välinen salmi oli kapein.
Juuri kuin tuo hiipivä nuorukainen oli ennättänyt ulkoutua tornin
seinästä ja aikoi poiketa vasemmalle ympärysmuurin ja lähinnä olevan
rakennuksen väliin, joka rakennus näytti olevan talli, tarkasteli hän
vielä kerran laajaa pihamaata, ikäänkuin oikein vakuuttuaksensa siitä,
ett'ei häntä oltu huomattu. Mutta silloin hän äkkiä pysähtyi ikäänkuin
naulattuna paikalleen. Hänen silmänsä olivat luotuina luhdinkäytävään.
Sieltä näkyivät kaidepuiden ylitse rukoilevan naisen kasvot ja yläpuoli
vartaloa. Kasvot olivat harvinaisen kauniit, vaikka musta tukka ja
tummat silmät näyttivät ilmaisevan, ett'ei rukoilija ollut
pohjoismaista sukuperää.
Kasvoissa ilmenevä syvä hartaus, se rauha ja tyyneys, joka näytti
verhoavan niitä, vaikuttivat rauhoittavasti tornin koleassa varjossa
seisovaan nuorukaiseen. Hänen katseensa tyyntyi, hän näytti
epäröivän, jatkaisiko kulkuansa. Äkkiä hän juoksi takaisin tornin ja
päärakennuksen seinäviertä ja muutamassa tuokiossa oli hän harpannut
niiden kapeiden portaiden päähän, jotka veivät luhdinkäytävään, jonne
hän seisahtui. Nähtävästi hän oli tahtonut olla kaikin puolin
varovainen, mutta puuportailla ei saattanut kulkea yhtä äänettömästi
kuin kivillä lasketulla pihamaalla. Nämä ilmaisivat hänen askeleensa,
vaikka ne olivatkin keveät.
Tyttö heräsi rukoilustaan ja aikoi rientää pois. Kauhistuksen huudahdus
oli vähällä päästä hänen huuliltaan. Mutta katsahdus häiritsijään sai
hänet pysähtymään, ja se surumielisyys, joka ilmautui hänen kauniille
kasvoilleen, näytti heijastavan sitä kurjuutta, mikä hänellä oli
edessään.
Nuorukainen oli kookas, mutta äärettömän laiha ja kuolon kalpea, joka
teki hänen kasvojensa piirteet vieläkin rumemmiksi. Sillä luonto oli
tässä kohden kerrassaan äitipuolen tavoin kohdellut tätä poikaa.
Hänellä oli yllänsä harmaa sarkatakki, niin kulunut, että sen
koossapysyminen näytti ihmeeltä. Muutamia ryysyjä oli sidottu hänen
vyötäisilleen ja ne roikkuivat pitkin sääriä, mutta jalat olivat
paljaat. Rukoilevan asennossa ja kyyneltynein silmin hän nyt seisoi
siinä peljästyneen tytön edessä, joka kuitenkin siinä tuokiossa
huomasi, että hänellä oli edessään onneton, lohdutusta ja apua
tarvitsevainen.
"Jumalan äiti teitä suojelkoon, koska ette paennut minua, poika
parkaa", kuiskasi nuorukainen. "Auttakaa minua, sillä te sen kyllä
voitte tehdä. Isä on tuolla alhaalla tornissa, äiti makaa sairaana
surusta ja huolista ja tänään hänet voudin palvelijat raastavat
päivätyöhön tänne linnaan. Hän on varmaan siitä kuoleva, jollei...
Luvatkaa puhua hänen puolestaan, luvatkaa se, ja minä olen rukoileva
Jumalan äitiä ja kaikkia pyhimyksiä teitä siunaamaan..."
"Mikä on nimesi...?"
"Nimeni on Erkki ja isäni on Lauri Olavinpoika, Niblen omistaja, -- tai
toisin sanoen", jatkoi hän omituisesti hymyillen, "se _oli_ hänen
talonsa kerran, ennen kuin..."
"Puhu pelkäämättä, mitä ajattelet, ystäväni", rohkaisi häntä kaunis
tyttö, "onko isäsi kadottanut talonsa?"
Poika nyökäytti merkitsevästi päätänsä ja hillitty kostonhimo kuvastui
hänen kasvoillaan.
"Vouti on ryöstänyt talon", vastasi hän, "isä oli varakkaimpia
talonpoikia täällä linnan ympäristöllä ja hänen tiluksensa koskivat
linnan tiluksiin ja sentähden piti hänen menettää maat ja mannut ...
mutta sitä tarinaa on pitkältä. Nyt on vaan henkeänsä poteva vaimo ja
nälkäänsä nääntyvä poika jälellä koko jutusta... Sanokaa, sanokaa,
tahdotteko auttaa tätä kuolintautiansa sairastavaa vaimoa?"
Samassa kajahti ytimiin tunkeva ääni portin vahtitornista. Sillä
merkillä ilmoitettiin linnanväelle, että oli aika nousta ylös ja
varustautua päivän töihin ja askareihin. Heti alkoikin ilmautua eloa
kartanon moniin rakennuksiin, ovia auvottiin, askelia kuului ja
palvelijapoikia juoksi tuon tuostakin tallirakennukselle päin. --
Torven äänen kuullessaan vavahti luhdin eteisessä seisova kalpea poika
ikäänkuin iskettynä, mutta hänen silmänsä salamoivat voimaa ja
päättäväisyyttä.
Hän näytti vaan odottavan vastausta ryhtyäkseen johonkin uskaliaaseen
tekoon, joka yksin nyt enää voi pelastaa hänet joutumasta torniin
heitetyksi.
Vastausta hän ei tarvinnutkaan kauvan odottaa.
"Kyllä, kyllä, luota minuun, minä pyydän voutia..."
Lupaustaan hän ei ennättänyt lausua loppuun, ennen kuin pihamaalta
kuului käskevä ääni huutavan:
"Pyhän Tapanin nimessä! tuolla on joku heittiö puhuttelemassa arvoisaa
neitiä ... hoi tänne, miehet, ottakaa kiinni tuo roisto!"
Ja tuossa tuokiossa ryntäsi kaksi miestä portaita myöten
luhdinkäytävälle.
Kun nämä olivat ennättäneet niin ylös, että saattoivat nähdä pitkin
siltaa, näkivät he ryysyisen pojan polvillaan arvoisan neidin edessä,
joksi alhaalta kuuluva röyhkeä ääni häntä nimitti. Mutta silloin
ponnahti poika nöyrästä asennostansa pystyyn ja hävisi rakennuksen
nurkan taakse. Miehet riensivät esiin ja tytön ohitse, jolla kuitenkin
oli tarpeeksi mielenmalttia koettaakseen puhuttelemalla viivyttää
heitä. He eivät vastanneet, vaan juoksivat eteenpäin pitkin siltaa ja
pyörähtivät nurkan taakse, jonne poika oli hävinnyt. Tyttö riensi
heidän jälkeensä mitä suurimman mielenjännityksen vallassa. Sillä ei
ollut epäilemistäkään, että miehet tulisivat saamaan kiinni tuon
onnettoman.
Luhdinkäytävä jatkui rakennuksen tällä puolen toiseen nurkkaan asti,
jossa se päättyi ympärysmuurin eteen, jonka turpeinen seinämä näkyi
vähäisen välimatkan päässä.
Kun tyttö hätäyksissään oli ennättänyt nurkalle, näki hän molempien
miesten täyttä karkua juoksevan käytävää pitkin ja turvattinsa,
tuon kalpean pojan, seisomassa kaiteilla. Mutta seuraavassa
silmänräpäyksessä oli poika taas näkymättömissä ja saaliistaan
haipuneiden miesten törkeät kiroukset saivat hänet uskomaan, ett'ei
kaikki toivo vielä ollut hukassa.
Huutaen pihamaalla olevaa väkeä kiiruhtamaan pakolaisen jälkeen
riensivät miehet takaisin. Mutta tyttö kiiruhti käytävän päähän, jossa
pakolaisparka äsken oli seisonut. Siitä paikasta, jossa tyttö nyt
seisoi, oli muuriin noin puolitoista syltä. Mutta muuri, joka oli
ulospäin viettävä, oli tässä turvepeitteinen, jollainen se ylimalkaan
oli ylt'ympäri, mihin vaan ei ampumareikien eteen oltu tehty
pyällyksiä. Kuitenkin aleni maa tässä muurin ja rakennuksen välillä
niin paljon, että päätyseinän ja muurin väliala oli kaksi vertaa niin
syvä kuin rakennuksen toisessa päässä. Talo oli sentähden tässä
perustettu korkealle kivijalalle, jota vastoin toinen puolisko oli
paljaalla kalliolla. Että olisi helpompi kulkea pitkin muuria, oli
tänne muurattu portaat.
Poika oli tehnyt uhkarohkean harppauksen tämän kuilun ylitse. Samalla
kuin näiden vastusten voittamiseen tarvittiin tavallista enemmän sekä
rohkeutta että uskallusta, auttoivat ne myöskin paon jatkamista, koska
oli vaikea tässä päästä muurille, jonka turvepeitteinen kuve oli
perustettu samanlaiselle pystysuoralle kivijalalle kuin vastassa oleva
talokin.
Kauhistuksesta kalpeana loi tyttö silmänsä kaidepuiden ja kuilun
ylitse. Muurin kupeella oli nuorukaisparka suulleen nuukistuneena.
Varmaankin oli jalka luiskahtanut tai eivät voimat olleet riittäneet
tuohon uhkarohkeaan harppaukseen.
"Pyhä neitsyt, hän on hukassa!" huudahti tyttö nostaen kätensä taivasta
kohti.
Hänen huutonsa hämmentyi kuitenkin toiseen, pihamaalta, talon ja muurin
väliltä kuuluvaan. Hän katsoi sinne päin ja kauhistui yhä enemmän
nähdessään sen miehen, joka oli käskenyt ottamaan pojan kiinni,
palvelijajoukon seuraamana rientävän esiin.
Vaan ikäänkuin huudoista heränneenä alkoi poika liikutella jäseniänsä,
ja ennen kuin hänen ahdistajansa olivat ennättäneet portaista alas, oli
hän taas jaloillaan.
"Tikapuut tänne!" huusi taas tuo käskevä ääni ja pari miestä riensi
niitä hakemaan.
Pakolainen oli toki nyt muurin harjalla, joka ulkopuolelta painui
äkkijyrkkänä vallihautaan.
"Pysähdy!" huusi taas tuo käskevä ääni, "elä hievahda, jos tahdot
henkesi pitää. Ojenna jousesi, Björn, ja tähtää!"
Ja ampuja jännitti jousensa ja asetti nuolen paikalleen.
"Ammu, ammu", käski taas ääni, "jollei tuo sudenpenikka tahdo hengissä
tänne jäädä, niin heittäkäämme ainakin hänen raatonsa isän seuraksi
torniin."
Aivan todenmukaista oli, että pakolainen oli suuntaava kulkunsa
vasemmalle pitkin muuria päästäkseen, jos mahdollista, sille paikalle,
josta yöllä oli tullut ylitse. Hän ottikin askeleen siihen suuntaan,
mutta samassa kuin käskettiin ampumaan hän kääntyi äkisti takaisin ja
kiisi uskomattoman ketterästi ja rohkeasti pitkin muurin harjaa tuon
vähäisen välin porttitornia kohti. Tässä pistihe tornin terävä kulma
hiukkasen muuria ulommaksi. Nuorukaisen äkisti käännähtäessä lensi
nuoli hänen taitsensa ollenkaan vahingoittamatta. Hän heittihe
pitkällensä ja tarttui käsin ja koukistetuin polvin kiinni tornin
ulkonevaan kulmaan. Samassa kuului taas jännitettävän jousen raksahdus.
Mutta samassa tuokiossa oli poikakin hävinnyt.
Kiukkua ja vihaa karjui alhaalla käskevä ääni.
Mutta luhdinkäytävältä kohosi hartaan rukouksen kuiskaus pyhälle
neitsyelle, joka niin silminnähtävästi oli onnetonta auttanut.
Hetkisen kuluttua näkyi pieni venhe kiitävän kaukana järven
peilikirkkaalla pinnalla. Se hävisi toki kohta järven vasemmalta
rannalta esiinpistävän niemen taa.