Kevät.
Sinä päivänä alkoi aurinko yhtäkkiä noin kello viideltä aamulla
iloisesti paistaa pieneen huoneeseen, joka oli asuntonani setäni
Lazaren, Dourgesin kirkkoherran luona. Leveä keltainen auringonsäde
lankesi suljetuille silmäluomilleni ja minä heräsin valoon.
Liidun valkeaksi maalattu huoneeni, jonka seinät ja huonekalut olivat
valkeasta puusta, säteili iloa. Kävin akkunaan ja katselin, kuinka
Durance-joki leveänä virtasi laakson tumman vihreyden keskitse. Ja
raittiit tuulenhenkäykset hivelivät kasvojani, virran kohina ja puitten
humina tuntui ikäänkuin kutsuvan minua.
Avasin hiljaa huoneeni oven. Ulos päästäkseni oli minun kuljettava
setäni huoneen kautta. Hiivin varpaisillani eteenpäin peläten, että
suurten kenkieni narina herättäisi arvon miehen, joka nukkui vielä,
kasvot hymyssä. Ja minä pelkäsin, että kirkon kello olisi alkanut
soittaa Angelusta. Lazare setäni oli jo muutamia päiviä seurannut minua
kaikkialle surullisen ja suuttuneen näköisenä. Hän olisi ehkä estänyt
minua menemästä tuonne alas, virran rannalle, missä aijoin kätkeytyä
rannan pajukkoon nähdäkseni, kun Babet, pitkä, tumma tyttö kulki ohi,
hän, jonka sulous oli kevään koittaessa minulle selvinnyt.
Mutta setäni nukkui syvää unta. Tunsin melkein omantunnon vaivoja
pettäessäni täten häntä ja hiipiessäni pakoon. Pysähdyin hetkiseksi
katselemaan hänen tyyniä kasvojaan, jotka uni teki lempeämmiksi ja
muistin liikutettuna päivää, jolloin hän tuli noutamaan minua kylmästä
ja autiosta talosta, josta äitini hautajaissaattue oli lähtenyt. Kuinka
paljon hellyyttä, kuinka paljon rakkautta ja viisaita sanoja hän
olikaan siitä päivästä lähtien minulle antanut! Hän oli antanut minulle
tietonsa ja hyvyytensä, koko älynsä ja koko sydämensä.
Tunsin hetken aikaa halua huutaa hänelle:
-- Nouskaa ylös, Lazare setä, menkäämme yhdessä kävelemään tuohon
lehtokäytävään Durancen rannalle, jota te rakastatte. Raitis ilma ja
aamuaurinko virkistävät teitä. Saattepa nähdä miten hyvä ruokahalu
meillä on palattuamme!
Mutta entä Babet, joka tulisi virralle, ja jota en saisi nähdä heleässä
aamu-puvussaan? Setäni olisi mukana, minun täytyisi luoda silmäni
maahan. Hienossa ruohikossa pajun alla vatsallani loikoen olisi minun
niin hyvä olla! Tunsin kaihon hiipivän sydämeeni ja hiivin hiljaa
hengitystäni pidätellen ovelle. Menin portaita alas ja aloin juosta
kuin mieletön toukokuun aamun suloisessa lämpimässä.
Taivaanrannalla oli taivas aivan valkoinen, vain siellä täällä
vivahtaen hyvin kauniiseen siniseen ja vaaleanpunaiseen. Kalpea aurinko
muistutti suurta hopealamppua, jonka säteet virtasivat kuin valosade
Duranceen. Ja leveä ja tyyni virta levittelihe laiskasti punaisella
hiekallaan kulkien laakson päästä päähän, muistuttaen sulaa metallia.
Lännessä loi matala ja terävähuippuinen kukkulajono vaalealle taivaalle
sinipunertavia täpliä.
Jo kymmenen vuotta olin asunut tässä syrjäisessä kolkassa. Kuinka monta
kertaa olikaan Lazare setä saanut odottaa minua latinantunnille! Tuo
arvon mies tahtoi tehdä minusta oppineen. Mutta minä olin Durancen
toisella rannalla, hätyyttelin harakoita, keksin kukkulan, jolla en
vielä ollut kiipeillyt. Kotiin palattuani sain nuhteita: latina oli
unohtunut, setä raukkani torui minua housujeni repimisestä ja hän
vapisi, kun hän välistä näki, että ihoonkin oli tullut pieniä naarmuja.
Laakso oli minun, juuri minun, olin sen valloittanut jaloillani, olin
sen oikea omistaja rakkauden oikeudella. Ja kuinka rakas olikaan
minulle tämä virran osa, nämät kaksi penikulmaa Durancea ja kuinka
hyvin me ymmärsimmekään toisiamme! Tunsin rakkaan virtani kaikki oikut,
sen huonon- ja hyvän-tuulenpuuskaukset, sen päivän joka hetki
vaihtelevan ulkonäön.
Kun tänä aamuna tulin veden partaalle, tulin aivan häikäistyksi
nähdessäni kuinka tyyni ja valkea se oli. Se ei ollut vielä milloinkaan
näyttänyt niin iloiselta. Minä pujahdin nopeasti pajujen alle,
avoimelle paikalle, jossa auringonsäteet karkeloivat mustassa ruohossa.
Kävin loikomaan vatsalleni ja katselin tarkasti kuulostaen oksien
välistä polkua, josta Babetin piti tulla.
-- Kuinka sikeästi Lazare setä mahtaakaan nukkua! ajattelin.
Ja minä oikaisin pitkin pituuttani sammalille. Aurinko paahtoi
lämpimästi selkääni, mutta rintani, joka oli ruohikkoa vasten, oli
aivan kostea.
Oletteko milloinkaan aivan läheltä katsellut ruohoa, silmät
heinänkorsien tasalla? Babetia odottaessani tutkin katseillani
arvelematta ruohomätästä, joka oli todella kokonainen maailma. Siinä
oli katuja, poikkikatuja, toreja, kokonaisia kaupunkeja. Pohjimmaisena
oli suuri tumma läjä, jossa menneen keväiset lehdet surullisesti
mätänivät, hennot korret ylenivät maasta, pitenivät, koukistuivat
sirosti. Siellä oli hoikkia pylväikköjä, kirkkoja, aarniometsiä. Näin
kahden pienen hyönteisen käyskentelevän tässä äärettömyydessä, ne
olivat varmaan eksyksissä sillä ne vaelsivat pylväiköltä toiselle,
kadulta kadulle levottoman ja huolestuneen näköisinä.
Juuri sillä hetkellä näin kohottaessani katseeni ylhäällä polulla
Babetin valkeat hameet mustaa maata vasten. Tunsin hänen harmaan
valkokukikkaan karttuunihameensa. Painauduin syvemmälle ruohikkoon,
tunsin kuinka sydämeni sykki maata vasten, niin että miltei hieman
kohosin maasta joka sykähdyksellä. Rintaani poltti, nyt en enää
tuntenut aamukastetta.
Nuori tyttö tuli kevyesti polkua alas. Hänen hameensa viistivät maata
ja heiluivat ihastuttavasti. Näin hänet kiireestä kantapäähän, aivan
suoraryhtisenä ylpeässä ja onnellisessa suloudessaan. Hän ei tiennyt,
että minä olin pajujen alla, hän käveli huolettomana välittämättä
tuulesta, joka kohotti hänen hameensa helmaa. Näin hänen jalkansa,
jotka sipsuttivat nopeaan, nopeaan ja osan hänen valkoisten sukkien
peittämästä nilkastaan, joka oli käden paksuinen ja sai minut
suloisesti ja kiusallisesti punastumaan.
Ah, silloin en nähnyt enää mitään, en Durancea, en pajuja, en valkeata
taivasta. Annoin palttua laaksolle. Se ei enää ollut hyvä ystävä, sen
ilot ja surut jättivät minut aivan kylmäksi. Mitä huolin tovereistani,
kallioista ja kukkuloiden puista! Virta saattoi minun puolestani muitta
mutkitta suoria tiehensä jos tahtoi, minä en olisi sitä kaivannut.
Ja kevät, minä en välittänyt keväästäkään! Se olisi voinut viedä pois
auringon, joka lämmitti selkääni, lehdikkönsä, säteensä, koko
toukokuisen aamunsa, ja minä olisin jäänyt loikomaan haltioissani
katsellen Babetia, joka kulki polkua pitkin häilytellen suloisesti
hameitaan. Sillä Babet oli sydämessäni saanut laakson sijan, Babet oli
itse kevät. En ollut milloinkaan häntä puhutellut. Me punastuimme
molemmat kun katsoimme toisiimme Lazare sedän kirkossa. Olisin voinut
vannoa, että hän ei voinut minua sietää.
Tänä päivänä hän jutteli hetkisen pesijättärien kanssa. Hänen
hopeanheleä naurunsa yhtyneenä Durancen kohinaan kuului piilopaikkaani.
Hän kumartui ammentamaan vesitilkkasen nyrkkiinsä, mutta ranta oli
korkea, Babet oli vähällä pudota ja piti kiinni ruohosta.
Outo väristys jähmetytti vereni. Nousin äkkiä ja tuntematta kainoutta,
punastumatta juoksin nuoren tytön luo. Hän katsoi minuun säikähtyneenä,
sitten hän hymyili. Minä kumarruin ollen vaarassa pudota. Onnistuin
saamaan oikean käteni, jonka sormet pusersin yhteen, täyteen vettä. Ja
minä tarjosin Babetille tätä omituista pikaria kehoittaen häntä
juomaan.
Pesijättäret nauroivat. Babet oli hämillään eikä uskaltanut ottaa
vastaan, hän epäröi, pää puoleksi poispäin kääntyneenä. Viimein hän
teki päätöksensä, lähensi suloisesti huulensa sormieni päihin -- mutta
hän oli liian kauvan viivytellyt, vesi oli haihtunut. Silloin hän
purskahti nauramaan, tuli lapselliseksi ja minä näin kyllä, että hän
piti minua pilkkanaan.
Minä olin kovin hämilläni. Kumarruin uudelleen. Tällä kertaa ammensin
vettä molemmin käsin ja kiiruhdin viemään ne Babetin huulille. Hän joi,
ja minä tunsin hänen suunsa kosketuksen lämmön, joka nousi käsivarttani
pitkin rintaani ja pani sen hehkumaan.
-- Kuinka Lazare setä mahtaneekaan nukkua! sanoin aivan hiljaa
itsekseni.
Näin saneessani huomasin mustan varjoni vieressäni ja kääntyessäni näin
setä Lazaren omassa persoonassaan muutaman askeleen päässä -- hän
katsoi vihaisen näköisenä Babetia ja minua. Hänen kauhtanansa näytti
aivan valkoiselta auringonpaisteessa; hänen silmissään oli moitetta,
joka herätti minussa halun itkeä.
Babet pelästyi kovin. Hän punastui, hän kiiruhti pois sopertaen:
-- Kiitos, herra Jean, kiitän teitä.
Minä kuivasin märkiä käsiäni ja seisoin hämilläni, liikkumattomana
Lazare sedän edessä.
Tuo arvon mies seisoi käsivarret ristissä, yksi kauhtanansa kulma
kohotettuna ja katseli Babetia, joka päätään kääntämättä juoksi polkua
ylös. Kun Babet oli kadonnut pensasaitojen taa, loi hän katseensa
minuun, ja minä näin hänen lempeillä kasvoillaan surullisen hymyilyn.
-- Jean, sanoi hän, tule, kävelkäämme suuressa lehtokäytävässä.
Aamiainen ei ole vielä valmis. Meillä on puolituntinen aikaa.
Hän lähti kävelemään hiukan laahaavin askelin, välttäen kasteisia
heinänkorsia. Hänen kauhtanansa, jonka helma viisti maata, kahisi
hiljaa. Hänellä oli rukouskirja kainalossa, mutta hän oli unohtanut
aamuluettavansa ja hän kulki kumarassa, uneksien, puhumatta sanaakaan.
Hänen äänettömyytensä teki minut alakuloiseksi. Hän oli tavallisesti
puhelias. Joka askeleelta levottomuuteni kasvoi. Varmaan oli hän nähnyt
minun antavan Babetille juoda. Jumalani, mikä näky! Nuori tyttö, joka
nauraen ja punastuen kosketti huulillaan sormenpäitäni, ja minä, joka
seisoin varpaillani, kädet ojennettuina ja kumarruin aivankuin häntä
suudellakseni. Nyt tuntui minusta tekoni hirvittävän rohkealta. Ja koko
arkuuteni palasi. Ihmettelin, kuinka olin saattanut uskaltaa antaa
suudella sormiani niin suloisella tavalla.
Ja Lazare setä, joka ei puhunut mitään, ja joka yhä käveli edessäni
luomatta katsettakaan vanhoihin puihin, joita hän rakasti! Varmaankin
hän valmisti rangaistussaarnaa. Hän kuletti minut suureen
lehtokäytävään vain saadakseen rauhassa torua minua. Sitä kestäisi
ainakin tunnin: aamiainen jäähtyisi, minä en voisi palata virran
partaalle uneksimaan poltosta, jonka Babetin huulet olivat jättäneet
käsiini.
Me olimme tulleet suureen käytävään. Tämä leveä ja lyhyt lehtokäytävä
kulki yhdensuuntaisesti virran kanssa. Sen muodostivat suuret,
onttorunkoiset tammet, jotka levittivät valtavia, korkeita oksiaan.
Puitten alla kattoi maan hieno ruoho ja aurinko, joka pilkisti lehtien
lomitse, kirjaili tämän ruohomaton punertavalla kullalla. Loitompana
levisi ylt'ympäri heleänvihreitä vainioita.
Kääntymättä, muuttamatta askeleitaan kulki setäni käytävän päähän asti.
Siellä hän pysähtyi ja minä asetuin hänen viereensä ymmärtäen, että
kauhea hetki oli tullut.
Virta teki äkkinäisen mutkan, pieni rintavarustus teki käytävän päästä
jonkunlaisen penkereen. Tästä varjoisasta paikasta näkyi aurinkoinen
laakso. Tasanko laajeni avarana eteemme useamman penikulman
laajuudelta. Aurinko nousi taivaalle, jossa aamun hopeaiset säteet
olivat vaihtuneet kultavirraksi; häikäisevät valonsäteet hiipivät
taivaanrannalta, pitkin kukkuloita ja levisivät tasangolle kuin
tulipalon hehku.
Oltuaan hetkisen hiljaa, kääntyi Lazare setä minun puoleeni.
-- Hyvä Jumala, nyt tulee saarna! ajattelin minä.
Ja minä painoin pääni alas. Setäni osoitti kädenliikkeellä laaksoa,
sitten hän kääntyi ja sanoi hitaasti:
-- Katsohan Jean, tuo on kevät. Maa iloitsee, poikani, ja minä olen
tuonut sinut tänne, tämän valomeren ääreen näyttääkseni sinulle
keväisen ajan ensimäiset hymyilyt. Katso, mikä loisto ja mikä viehkeys!
Laaksosta kohoaa lämpimiä tuoksuja, jotka hivelevät kasvojamme kuin
elämän henkäys.
Hän vaikeni ja näytti uneksivan. Olin kohottanut hämmästyneenä otsani
hengittäen helpommin. Setäni ei saarnannutkaan.
-- Nyt on kaunis aamu, jatkoi hän, aamu, joka on nuoruuden. Sinun
kahdeksantoista vuottasi sopivat mainiosti tähän vehreyteen, joka on
tuskin kahdeksantoista päivän vanha. Kaikkialla loistaa ja tuoksuu,
eikö totta? Suuri laakso on sinusta autuuden asuinsija: virta on
olemassa antaakseen sinulle viileyttä, puut luodakseen sinulle varjoa,
vainiot huokuakseen sinulle hellyyttä, taivas itse syleilläkseen
taivaanrantaa, jota sinä tutkit toivoen ja kaivaten. Kevät kuuluu sinun
ikäisillesi poikasille. Se opettaa pojille, miten tulee antaa nuorille
tytöille juoda.
Painoin uudelleen pääni alas. Varmasti oli Lazare setä nähnyt minut.
-- Minunlaiseni vanha ukko, jatkoi hän, vasta osaa oikein arvostella
kevään ihanuutta. Minä, Jean parkani, rakastan Durancea, koska se
kostuttaa näitä vainioita ja elähyttää koko laaksoa; rakastan puiden
nuorta lehtipukua, koska se ennustaa kesän ja syksyn hedelmiä, rakastan
taivasta, koska se on meille laupias ja lämmöllään kiirehtää maan
hedelmällisyyttä. Minun olisi kerran pitänyt sanoa tämä sinulle, sanon
sen sinulle mieluimmin tänään, tällä aamuhetkellä. Itse kevät antaa
sinulle opetuksen. -- Maa on laaja työpaja, jossa ei milloinkaan pidetä
joutoaikoja. Katso tätä kukkaa jalkojemme juuressa: sinä huomaat siinä
vain tuoksun, minä näen siinä työtä, se täyttää tehtäväänsä luodessaan
osansa elämää, pienen mustan siemenen, joka ensi keväänä vuorostaan
tekee työtä. Ja nyt, katso aavaa taivaanrantaa. Kaikki tämä ilo on vain
luomisen iloa. Vainiot hymyilevät, ne alkavat ikuisen toimintansa.
Kuuletko tällä hetkellä kuinka luonto hengittää voimakkaasti,
äänekkäästi ja kiirehtien? Lehdet huokaavat, kukat kiirehtivät, vilja
kasvaa lakkaamatta, kaikki kasvit, jokainen ruokokorsi kilpailee siitä
kuka nopeimmin kasvaa, ja virran liikkuva vesi auttaa yhteistyötä ja
nuori aurinko, joka nousee taivaalle, elähyttää työntekijäin ikuista
aherrusta.
Setäni pakoitti minut tällöin katsomaan häntä silmiin. Hän jatkoi:
-- Sinä ymmärrät, Jean, mitä ystäväsi kevät sanoo. Se on nuoruus, mutta
se valmistaa kypsyyden aikaa, sen hymyily on vain työniloa. Kesä tulee
olemaan voimaa uhkuva, syksy hedelmällinen, sillä kevät laulaa tällä
hetkellä täyttäessään ripeästi tehtävänsä.
Minä olin kovin hämilläni. Ymmärsin Lazare setääni. Hän piti minulle
sittenkin nuhdesaarnan, jossa hän sanoi, että olin laiskuri ja että
työnteon hetki oli tullut.
Setäni näytti olevan yhtä hämillään kuin minäkin. Epäröityään hetkisen
sanoi hän hiukan sopertaen:
-- Jean, sinä olet tehnyt väärin, kun et ole tullut kertomaan minulle
kaikkea... Koska sinä rakastat Babetia ja koska Babet rakastaa sinua...
-- Babet rakastaa minua! huudahdin minä
Setäni teki kärsimättömän liikkeen.
-- Niin, niin. En tarvitse uutta tunnustusta.... Hän itse on sen
minulle tunnustanut.
-- Hän on sen teille tunnustanut, hän on sen teille tunnustanut!
Ja minä hyökkäsin äkisti Lazare sedän kaulaan.
-- Oi kuinka olen iloinen! lisäsin minä... En olisi milloinkaan puhunut
hänelle, se on tosi... Hän on sanonut sen teille ripillä, eikö
totta?... Milloinkaan en olisi uskaltanut häneltä kysyä rakastaako hän
minua, milloinkaan en olisi saanut sitä tietää... Oi, kuinka olen
teille kiitollinen!
Lazare setä oli aivan punainen. Hän tunsi, että oli menetellyt
taitamattomasti. Hän oli luullut, etten ensi kertaa ollut yhdessä
nuoren tytön kanssa ja siten antoi hän minulle varmuuden, kun en vielä
uskaltanut uneksia toivostakaan. Hän vaikeni nyt vuorostaan ja minä
tulin kaunopuheiseksi.
-- Ymmärrän kaikki, jatkoin minä. Te olette oikeassa, minun täytyy
tehdä työtä ansaitakseni Babetin. Mutta saattepa nähdä kuinka rohkea
minä olen... Oi kuinka te olette hyvä Lazare setä ja kuinka hyvin te
puhutte! Ymmärrän mitä kevät puhuu, tahdon, että minunkin kesäni on
oleva voimakas, syksyni hedelmällinen. Täällä on hyvä olla, täältä
näkyy koko laakso; minä olen nuori kuten se, tunnen itsessäni
nuoruuden, joka pyrkii täyttämään tehtäväänsä...
Setäni tyynnytti minua.
-- Hyvä on, Jean, sanoi hän. Olen kauvan toivonut tekeväni sinusta
papin ja siinä tarkoituksessa olen myös antanut sinulle opetusta. Mutta
se, mitä olen tänä aamuna nähnyt virran partaalla, pakoittaa minut
luopumaan rakkaimmasta toiveestani. Taivas ohjaa meidän askeleitamme.
Sinä tulet rakastamaan Jumalaa toisella tavalla... Sinä et saa jäädä
tähän kylään, tahdon että palaat vasta ijän ja työn kypsyttämänä. Olen
valinnut sinulle kirjaltajan ammatin, tietosi tulevat olemaan sinulle
hyödyksi. Muuan ystäväni, eräs kirjanpainaja Grenoblessa odottaa sinua
ensi maanantaina.
Minut valtasi levottomuus.
-- Ja minä palaan mennäkseni naimisiin Babetin kanssa? kysyin minä.
Setäni hymyili tuskin huomattavasti. Vastaamatta suoraan hän sanoi:
-- Kaikki muu on taivaan huomassa.
-- Taivas olette te, minä uskon hyvyyteenne. Oi setäni, pitäkää huolta,
ettei Babet unohda minua. Minä teen työtä hänen tähtensä.
Silloin Lazare setä osoitti vielä kerran laaksoa, joka tulvehti
valosta, kuumana ja kultaisena.
-- Siinä on toivo, sanoi hän. Älä ole niin vanha kuin minä, Jean.
Unohda saarnani, ole tietämätöin kun tämä laakso. Se ei ajattele
syksyä, se nauttii omasta ilostaan, se tekee työtä huoletonna ja
rohkeana. Se toivoo.
Ja me palasimme pappilaan kävellen hitaasti auringon kuivaamassa
ruohikossa, keskustellen liikutettuina läheisestä erostamme. Aamiainen
oli jäähtynyt, niinkuin olin arvannut, mutta siitä minä vähän välitin.
Sain kyyneleet silmiini joka kerran kuin katsoin Lazare setää. Ja
Babetia muistaessani sydämeni sykki tykehtyäkseen.
En muista, mitä tein lopun päivää. Luulen, että menin loikomaan pajujen
alle virran partaalle. Setäni oli oikeassa, maa työskenteli.
Kallistaessani korvaani nurmikkoon olin kuulevinani yhtämittaista
huminaa. Silloin uneksin elämästäni. Painautuneena ruohikkoon
kuvittelin elämää täynnä työntekoa Babetin ja Lazare sedän rinnalla.
Maan elinvoimainen nuoruus oli täyttänyt rintani, jota painoin lujasti
maaemoa vasten ja oli hetkiä, jolloin kuvittelin olevani yksi
voimakkaista pajuista ympärilläni. Illalla en voinut syödä päivällistä.
Setäni ymmärsi epäilemättä ajatukset, jotka minua tukehuttivat, sillä
hän ei ollut huomaavinaan ruokahalunpuutettani. Heti kun saatoin nousta
pöydästä, kiiruhdin jälleen ulos hengittämään raitista ilmaa.
Raitis tuuli puhalsi virralta päin, jonka kumea kohina kuului kaukaa.
Pehmeä valo lankesi taivaasta. Laakso levisi kuin rannaton varjomeri,
tyynenä ja läpinäkyvänä. Ilmasta kuului epäselviä ääniä, jonkunlaista
intohimoista värinää, kuten suurten silpien suhinaa, pääni päältä.
Pistäviä tuoksuja nousi maasta ruohon raittiin tuoksun kera.
Olin mennyt ulos saadakseni nähdä Babetin, tiesin, että hän tuli joka
ilta pappilaan ja minä kätkeysin pensasaidan taakse. En ollut enään ujo
kuten aamulla; pidin aivan luonnollisena odottaa häntä siellä, koska
hän rakasti minua ja koska minun täytyi ilmoittaa hänelle lähtöni.
Kun kirkkaassa yössä näin hänen hameensa, kävin hiljaa häntä vastaan.
Sitten kuiskasin matalalla äänellä.
-- Babet, Babet, se olen minä.
Hän ei tuntenut minua ensin, hän säikähtyi. Kun hän tunsi minut, näytti
hän yhä enemmän pelästyneeltä, mikä minua suuresti kummastutti.
-- Tekö se olette, herra Jean? sanoi hän. Mitä teette täällä? Mitä te
tahdotte?
Olin häntä lähellä, otin häntä kädestä.
-- Rakastattehan minua, eikö totta?
-- Minä, kuka sen on teille sanonut?
-- Lazare setä.
Hän oli hämmästyksen lyömä. Hänen kätensä alkoi vavista kädessäni. Kun
hän aikoi paeta tartuin hänen toiseenkin käteensä. Me seisoimme
vastatusten jonkunlaisessa syvennyksessä, jonka pensas-aita muodosti ja
minä tunsin Babetin läähättävän hengityksen kasvoillani. Yön viileys ja
värisevä hiljaisuus ympäröi meitä.
-- En tiedä, sopersi nuori tyttö, en ole milloinkaan sitä sanonut...
Herra kirkkoherra on ymmärtänyt väärin... Pyydän, päästäkää minut, on
kiire.
-- Ei, ei, sanoin minä, tahdon, että te tiedätte minun lähtevän
huomenna pois ja että te lupaatte aina minua rakastaa.
-- Te lähdette huomenna!
Kuinka paljon hellyyttä panikaan Babet tuohon suloiseen
huudahdukseensa! Olen vieläkin kuulevinani hänen säikähtyneen äänensä,
täynnä surua ja rakkautta.
-- Näettehän, huudahdin minä vuorostani, että Lazare setä on puhunut
totta. Hän ei muuten milloinkaan valhettelekaan. Te rakastatte minua,
te rakastatte minua Babet! Tänä aamuna ovat huulenne aivan hiljaa
kertoneet sen sormilleni.
Ja minä sain hänet istuutumaan pensaiden juurelle. Muistissani on
säilynyt ensimäinen rakkaudenkeskusteluni hartaassa viattomuudessaan.
Babet kuunteli minua kuin pieni sisar. Hän ei enää pelännyt, hän kertoi
rakkautensa tarinan. Me teimme juhlallisia lupauksia, viattomia
tunnustuksia, rakensimme lukemattomia suunnitelmia. Hän vannoi, ettei
tulisi menemään naimisiin kenenkään muun kuin minun kanssani, minä
vannoin, että tulisin työllä ja rakkaudella ansaitsemaan hänen kätensä.
Pensaiden takana oli sirkka, joka säesti keskusteluamme toivoa
herättävällä laulullaan ja koko hämärässä kuiskiva laakso tuntui
innokkaasti kuuntelevan meidän hiljaista jutteluamme.
Me erosimme unohtaen suudella toisiamme.
Kun palasin pieneen huoneeseeni, tuntui minusta, kuin olisin jättänyt
sen vähintäin vuosi sitten. Tämä lyhyt päivä tuntui minusta ikuiselta
onnessaan. Se oli kevätpäiväni, elämäni lämpöisin ja tuoksuvin päivä,
jonka muisto nykyhetkellä on kaukainen ja liikutettu ääni
nuoruudestani.