Kesä.
Kun sinä päivänä kello kolme aamulla heräsin, makasin paljaalla maalla
lopen uuvuksissa, kasvot hiessä. Helteinen ja painostava kesäkuunyö
painoi raskaana rintaani.
Ympärilläni nukkuivat toverini vaippoihinsa kääriytyneinä; he
muodostivat mustia täpliä harmaassa maassa ja hämärä tasanko
läähätti: olin kuulevinani nukkuvan joukon kovan hengityksen. Etäisiä
huutoja, hevosten hirnuntaa, aseiden kalinaa kuului värähtelevässä
hiljaisuudessa.
Puolenyön aikaan oli sotajoukko pysähtynyt ja me olimme saaneet käskyn
panna nukkumaan. Kolme päivää olimme marssineet auringon paahtamina,
tomun sokaisemina. Vihollinen oli vihdoinkin edessämme, kukkuloilla
taivaanrannalla. Päivän koittaessa piti ratkaiseva taistelu
taisteltaman.
Uupumus oli minut vallannut Kolme tuntia olin nukkunut liikahtamatta,
uneksumatta, kuin rikkirevittynä. Juuri liiallinen väsymys oli minut
herättänyt. Seljälläni loikoen, silmät selki selällään ajattelin
katsellen yöhön, ajattelin tuota taistelua, tuota murhaamista, jota
aurinko kohta tulisi valaisemaan. Jo kuusi vuotta olin jokaisessa
taistelussa ensimäisen laukauksen pamahtaessa sanonut jäähyväiset
rakkailleni, Babetille, setä Lazarelle. Ja juuri nyt kun vain kuukausi
puuttui vapautumisestani, täytyi minun vielä kerran sanoa heille
jäähyväiset, tällä kertaa kenties ijäksi.
Sitten tulivat ajatukseni lempeämmiksi. Kun suljin silmäni näin Babetin
ja Lazare sedän. Kuinka siitä olikaan pitkä aika, kun olin heitä
syleillyt. Muistin eropäivämme; setäni valitti, että hän oli niin
köyhä, että hänen täytyi antaa minun lähteä, ja Babet oli illalla
vannonut odottavansa minua, vannonut, ettei milloinkaan tulisi
rakastamaan muita kuin minua. Minun oli täytynyt jättää kaikki,
isäntäni Grenoblessa, ystäväni Dourgesissa. Silloin tällöin oli tullut
muutamia kirjeitä minulle kertomaan, että minua yhä vielä rakastettiin
ja että onni odotti minua rakastetussa laaksossani. Ja minä, minun
täytyi taistella, täytyi antaa tappaa itseni.
Rupesin uneksimaan kotiintuloani. Näin vanhan setäraukkani pappilan
kynnyksellä ojentavan minua kohden vapisevat käsivartensa; ja hänen
takanaan oli Babet aivan punaisena, hymyillen kyynelten läpi. Minä
heittäydyin heidän syliinsä ja syleilin heitä sopertaen...
Äkkiä rummun pärinä sai minut takaisin kauheaan todellisuuteen. Aamu
oli koittanut, harmaa tasanko laajeni aamu-usvassa. Maa alkoi elää,
joka taholta kohosi epäselviä haamuja. Kasvava melu täytti ilman;
kuului torventoitotusta, hevosten kavioiden kopinaa, tykistön jyrinää,
komennushuutoja. Sota kohosi uhkaavana onnenunelmieni väliin.
Nousin vaivaloisesti, oli aivan kuin jäseneni olisivat olleet poikki ja
pääni olisi ollut halaistu. Kokosin kiireesti mieheni, sillä minun on
sanottava, että olin kohonnut kersantiksi. Saimme määräyksen asettua
vasemmalle ja ottaa haltuumme muuan pieni kukkula, joka vallitsi
tasankoa.
Juuri kun olimme lähdössä, juoksi kirjeenkantaja ohitse ja huusi:
-- Kirje kersantti Gourdonille!
Ja hän ojensi minulle ryppyisen ja tahrautuneen kirjeen, joka kukaties
jo viikon oli kuleksinut postinhoitajan laukussa. Tuskin ennätin tuntea
Lazare setäni käsialan.
-- Eteenpäin mars! huusi päällikkö.
Minun täytyi marssia. Muutaman silmänräpäyksen pidin rakasta kirjettäni
kädessä ahmien sitä katseillani; se poltti sormiani, olisin antanut
mitä tahansa, jos olisin saanut istuutua, itkeä mielinmäärin sitä
lukiessani. Minun oli pakko kätkeä se takkini alle sydäntäni vasten.
En ollut milloinkaan tuntenut niin suurta tuskaa. Lohduttaakseni
itseäni ajattelin, mitä setäni oli usein toistanut: olin elämäni
kesässä, tulisen taistelun hetki oli käsissä, minun oli urheasti
täytettävä velvollisuuteni, jos mielin saada rauhallisen ja
hedelmällisen syksyn. Mutta nämät ajatukset tekivät minut yhä
toivottomammaksi; kirje, joka tuli minulle kertomaan onnesta poltti
sydäntäni, jossa heräsi vastenmielisyys sodan mielettömyyttä vastaan.
Ja minä en voinut edes lukea sitä! Tulisin kukaties kuolemaan saamatta
tietää mitä se sisälsi, kuulematta viimeisen kerran Lazare sedän
lempeitä sanoja.
Olimme ennättäneet kukkulalle. Meidän oli odotettava määräystä lähteä
eteenpäin. Taistelukenttä oli mainiosti valittu, jotta mielinmäärin
saattoi tappaa toisiaan. Suunnaton lakeus levisi usean penikulman
laajuudelta aivan paljaana, ilman ainoatakaan puuta, ainoatakaan taloa.
Pensasaidat ja pensaikot muodostivat pieniä täpliä valkeassa maassa. En
ole milloinkaan nähnyt sellaista kenttää, tomumerta, maaperää, joka
sieltä täältä oli halkeillut näyttäen ruskeat sisuksensa. Ja
milloinkaan en myöskään ole nähnyt niin hehkuvan kirkasta taivasta,
niin kaunista ja helteistä kesäkuun päivää; kello kahdeksalta poltti
lämminnyt ilma kasvojamme.
Jo kauvan aikaa oli kuulunut ammunnan epäsäännöllinen pauke, kanuunan
kumean äänen säestämänä. Viholliset, vaaleapukuiset itävaltalaiset
olivat lähteneet kukkuloilta ja kenttä oli täynnä pitkiä miesrivejä,
jotka näyttivät hyönteisten suuruisilta. Olisi voinut luulla sitä
levottomaksi muurahaiskeoksi. Savupilviä leijaili taistelukentän
päällä. Aika ajoin, kun savupilvet hajosivat näin sotilaita, jotka
pakenivat äkillisen kauhun valtaamina. Oli kauhunhetkiä, jolloin miehet
pakenivat, ja häpeän- ja rohkeudenpuuskia, jotka _jälleen_ saattoivat
heidät luotituiskuun.
En kuullut haavoittuneiden huutoja, enkä nähnyt veren vuotavan. Näin
vain mustien pilkkujen kaltaisina kuolleet, jotka pataljoonat jättivät
jälkeensä. Aloin uteliaana katsella jo ukkojen liikkeitä ja minua
harmitti savu, joka peitti minulta suuren osan näytelmää. Tunsin
jonkunlaista itsekästä iloa tietäessäni olevani turvassa, kun toiset
kuolivat.
Kello yhdeksältä saimme käskyn lähteä eteenpäin. Me laskeuduimme
kukkulalta voimisteluaskelin, suuntasimme kulkumme keskustaa kohti,
joka oli vaarassa. Askeleittemme säännöllinen töminä tuntui
kammottavalta. Rohkeimmatkin meistä läähättivät kasvot kalpeina ja
vääntyneinä.
Olen luvannut sanoa totuuden. Ensimäisten luotien vinkuessa pysähtyi
pataljoona äkkiä valmiina pakenemaan.
-- Eteenpäin, eteenpäin! huusivat päälliköt.
Mutta me seisoimme kuin kiinninaulattuina maahan ja kumarruimme joka
kerta kun luoti vinkui korvissamme. Tämä liike on vaistomainen; ellei
häpeä olisi minua pidättänyt, olisin heittäytynyt vatsalleni tomuun.
Edessämme oli suuri savuesirippu, jonka läpi emme uskaltaneet. Punaiset
salamat halkaisivat savun. Ja me vapisimme, emmekä vieläkään
liikahtaneet. Mutta kuulat tulivat meidän luoksemme asti; sotamiehiä
kaatui ulvoen. Päälliköt huusivat kovemmin:
-- Eteenpäin, eteenpäin!
Taaimmaiset rivit, joka tunkivat päällemme, pakoittivat meidät
liikkumaan. Silloin me kokosimme uudelleen rohkeutemme ja sulkien
silmämme astuimme savupilveen.
Hirmuinen raivo oli vallannut meidät. Kun pysähtymishuuto kuului,
saatoimme töintuskin pysähtyä. Liikkumattomana ollessa valtaa pelko,
tekee mieli paeta. Ampuminen alkoi. Me ammuimme eteemme tähtäämättä,
tuntien jonkunlaista huojennusta saadessamme lähettää kuulia savuun.
Muistan, että laukasin koneellisesti, huulet yhteenpuristettuina,
silmät suurina; en enää pelännyt, sillä totta puhuen, en enää tiennyt
elinkö edes. Yksi ainoa ajatus liikkui päässäni: minun oli ammuttava
kunnes kaikki oli lopussa. Vasemmanpuolinen naapurini sai kuulan
kasvoihinsa ja kaatui minun päälleni; minä työnsin hänet raa'asti pois
pyyhkien poskeani, joka oli peittynyt vereen. Ja minä rupesin jälleen
ampumaan.
Muistan vielä nähneeni everstimme herra de Montrevertin, joka varmana
ja suorana istui hevosen selässä, katsellen rauhallisena sivulta
vihollista. Tämä mies oli minusta kuin jättiläinen. Hän ei voinut
ampumisella hälventää ajatuksiaan ja hänen rintansa oli siinä aivan
leveänä meidän yläpuolellamme. Vähänväliä hän katsoi alas ja huusi
kovalla äänellä: -- Sulkekaa rivit, sulkekaa rivit! Ja me suljimme
rivit kuin lampaat, polkien tylsinä kuolleita ja ammuimme yhä. Tähän
asti oli vihollinen lähettänyt meihin vain kiväärinkuulia, nyt kuului
kumea pamaus, tykinkuula kaatoi meiltä viisi miestä. Patteri, jonka
täytyi olla aivan meitä vastapäätä, ja jota emme voineet nähdä, oli
alkanut tulen. Kuulat iskivät lakkaamatta miltei samaan paikkaan,
tekien riviin verisen aukon, jonka me heti tukimme säikähtyneiden
eläinten itsepintaisuudella.
-- Sulkekaa rivit, sulkekaa rivit! toisti eversti kylmästi.
Me annoimme kanuunille ihmislihaa raadeltavaksi. Joka kerta kun sotilas
kaatui astuin askeleen surmaa kohti, lähenin sitä paikkaa, jossa
kanuunankuulat kumeasti jyrisivät, musertaen miehet, joiden oli tullut
vuoro kuolla. Ruumiita kokoontui sille paikalle ja kohta eivät kuulat
enää tavanneet muuta kuin läjän silvottuja ruumiita, jokainen uusi
kanuunanlaukaus lennätti ilmaan jäsenienpalasia. Me emme enää voineet
sulkea rivejä.
-- Hyökätkää pajuneteilla!
Ja pataljoona juoksi raivoisana kuulasateessa kanuunia kohti.
Savu-esirippu meni rikki, me näimme pienellä mäellä vihollisen
tykistön, joka oli punaisena tulesta, ja jonka kaikki kanuunat olivat
tähdätyt meitä vastaan. Mutta hyökkäys oli tehty, kuulat sattuivat enää
vain kuolleisiin.
Minä juoksin eversti Montrevertin rinnalla, jonka hevonen oli surmattu
ja joka taisteli kuin pelkkä sotamies. Äkkiä sattui minuun kuula,
tuntui kuin rintani olisi avautunut ja olkapääni irroitettu ruumiista.
Raju tuuli pyyhkäisi kasvojani.
Ja minä kaaduin. Eversti kaatui viereeni. Syvä huumaus piti minua
kahleissaan. Silmät auki katselin eteeni mitään näkemättä, oli kuin ei
minulla enää olisi ollut jäseniä, kuin olisivat aivoni olleet tyhjät.
En kärsinyt, sillä elämä näytti paenneen ruumiistani.
Raskaana, armotta lankesi aurinko suoraan kasvoilleni kuin hehkuva
lyijy. En sitä tuntenut. Vähitellen elämä minuun palasi; jäseseni
tulivat kevyemmiksi, olkapääni yksin pysyi suunnattoman painon
musertamana. Vaistomaisesti kuin haavoitettu eläin aijoin silloin
nousta istumaan. Minulta pääsi tuskan huudahdus ja minä vaivuin
takaisin maahan.
Mutta minähän elin nyt, minä näin, minä ymmärsin. Tasanko levisi
paljaana ja autiona, aivan valkoisena auringonpaisteessa. Hehkuvan
kirkas taivas kaareutui sen hävityksen yli, ruumisläjät nukkuivat
kuumuudessa ja maahan hakatut puut, jotka kuivettuivat, olivat nekin
kuin ruumiita. Kamala hiljaisuus ympäröi kuolleita, mutta silloin
tällöin särki tämän hiljaisuuden koleat valitushuudot, jotka saivat sen
väräjämään. Kukkuloilla taivaanrannalla leijaili pieniä savupilviä,
jotka muodostivat harmaita täpliä taivaan kirkkaaseen sineen. Taistelua
jatkui kukkuloilla.
Ajattelin, että me olimme voittaneet ja tunsin itsekästä iloa
ajatellessani, että saatoin kuolla rauhassa tällä autiolla kentällä.
Ympärilläni oli maa musta. Kohottaessani päätäni näin muutaman metrin
päässä vihollisten tykistön, jonka kimppuun olimme hyökänneet. Taistelu
oli mahtanut olla kauhea: mäen peittivät revityt ja muodottomat
ruumiit, verta oli vuotanut niin virtanaan, että tomu oli kuin suuri
punainen matto. Ruumiiden yläpuolella näkyivät kanuunain tummat suut.
Minä värisin kuunnellessani noiden kanuunain äänettömyyttä.
Hiljaa, äärettömän varovaisesti onnistui minun viimein asettua
vatsalleni. Nojasin päätäni suurta, aivan veren tahraamaa kiveä vasten
ja otin povestani Lazare setäni kirjeen. Panin sen silmieni eteen,
mutta kyyneleeni estivät minua sitä lukemasta.
Ja aurinko paahtoi selkääni, veren kirpeä haju kirveli kurkkuani.
Ympärilläni oli sydäntäviiltävä taistelutanner, olin kuin
kuolemankankeuden jäykistämä. Sydänparkani itki tässä tuonen kuumassa
ja inhoittavassa äänettömyydessä.
Lazare setä kirjoitti:
'Rakas lapseni!
Olen saanut kuulla, että sota on julistettu ja toivon vielä
että sinä saat vapautesi ennen taistelun alkamista. Joka aamu
rukoilen Jumalaa suojelemaan sinua uusista vaaroista, hän on
täyttävä rukouksesi, hän sallii, että sinä kerran suljet silmäni.
Oi Jean raukkani, minä alan vanheta, tarvitsen kipeästi
käsivarttasi. Poismenostasi lähtien en ole enää tuntenut
rinnallani nuoruuttasi, joka antoi minulle takaisin
kaksikymmentä vuottani. Muistatko aamukävelyjämme
tammikäytävässä? Nyt en uskalla kävellä puitten alla; olen
yksin, minua peloittaa. Durance itkee. Tule pian minua
lohduttamaan, hälventämään huoleni...'
Olin tukahtua nyyhkytyksiin, enkä voinut jatkaa. Samassa kuului
sydäntäsärkevä huuto muutaman askeleen päässä minusta. Muuan
sotamies nousi äkkiä kasvot vääntyneinä, hän kohotti vaivaloisesti
käsivartensa ja vaipui maahan vääntelehtien hirveissä kouristuksissa,
-- sitten ei hän liikkunut enää.
'Toivon Jumalaan, jatkoi setäni, hän tuo sinut takaisin
Dourgesiin terveenä ja raittiina, ja me alotamme uutta
rauhallista elämää. Annahan kun uneksin ääneen, kerron
sinulle tulevaisuuden suunnitelmistani.
Sinä et enää mene Grenobleen, sinä jäät luokseni; minä teen
lapsestani maaemon pojan, maamiehen, joka iloisena elää
peltotöissään.
Ja minä tulen taloosi. Vapisevat käteni eivät kohta enää voi
pidellä hostiaa. En pyydä taivaalta muuta kuin saada kaksi
vuotta elää siten luonasi. Se olisi palkka muutamista hyvistä
töistä, jotka olen tehnyt. Sinä kuljet silloin välistä kanssani
rakkaan laaksomme polkuja pitkin, täällä, missä jokainen kallio,
jokainen pensaisto muistuttaa minua nuoruudestasi, jota niin
suuresti olen rakastanut...'
Minun oli pakko vielä kerran keskeyttää. Tunsin olkapäässäni niin rajua
kipua, että olin toisen kerran mennä tainnoksiin. Hirveä levottomuus
valtasi minut; minusta näytti, että ammunta läheni, ja minä ajattelin
kauhulla, että sotajoukkomme peräytyisi ja paetessaan tallaisi
ruumiini. Mutta minä en vieläkään nähnyt muuta kuin pieniä savupilviä,
jotka leijailivat kukkuloilla.
Lazare setä jatkoi:
'Ja meitä olisi kolme, jotka rakastaisimme toisiamme. Oi
rakastettu Jean, kuinka sinä olit oikeassa antaessasi hänelle
eräänä aamuna juoda Durancen rannalla. Minä epäilin Babetia,
olin vihainen ja nyt minä olen kateellinen, sillä ymmärrän
hyvin, etten minä voi milloinkaan sinua niin rakastaa kuin
hän sinua rakastaa. "Sanokaa hänelle", sanoi hän minulle eilen
punastuen, "että jos hän antaa tappaa itsensä, heittäydyn
minä jokeen sillä kohtaa, missä hän antoi minulle juoda."
Jumalan rakkauden nimessä säästä elämääsi. On asioita, joita
minä en ymmärrä, mutta minä tunnen kuitenkin, että onni odottaa
sinua täällä. Nimitän jo Babetia tyttärekseni; näen hänet
rinnallasi kirkossa, siunatessani teidän liittonne. Tahdon,
että se on oleva viimeinen messuni.