Berthalla oli myös omat ajatuksensa: hän oli jo ennakolta kuvitellut,
mikä puku hänellä olisi yllään mennessään Ellie'n luo ja mitä hän
juttelisi päästyään tämän nuoren neidon kotiin, ja siksi hän kerrassaan
hylkäsi kaikki kasvatusopilliset saarnat juuri tänä iltapuolena. Mutta
molemmat lapset näkivät mamman kasvoissa jotakin sellaista, mikä pani
heidät arvelemaan, että nyt oli viisainta olla hiljaa vähän aikaa.
Bertha siis aukaisi suunsa ja silmänsä ikäänkuin tahtoisi kokonaan
ahmia sen erikoisen kuvion, johon hän lattiamatossa tuijotti, ja
Fred puolestaan laski huulensa lerpalleen ja rypisti kulmakarvojaan
yhteen, niin että hänestä tuli ihan ilmeinen jöröjukka. Mitä mammaan
tuli, niin hän yhä parsi sukkia uutterasti; kun yksi oli valmistunut,
tarttui hän heti toiseen. Lopulta hänen huomionsa kiintyi siihen, että
huoneessa oli kovin hiljaista. Tyynen sään ja myrskyn keskinäinen
yhteys oli niin usein käynyt ilmi Mayburnin perheessä, että mamma
nyt katseli ympärilleen epäluuloisesti. Ja syytä olikin! Fred ja
Bertha irvistelivät paraikaa toisilleen niin ilkeästi kuin suinkin
osasivat, ja Himmu tuijotti heihin kauhusta jähmettyneenä, voimatta
hiiskahtaakaan.
"Lapset!" huudahti mamma tuimasti.
Fred ja Bertha sävähtivät heti ääliömäisen viattomiksi näöltään, ja
Himmu, joka nyt oli päässyt jännityksen kahleista, puhkesi kovaan
parkunaan.
"Ettekö te yhtään häpeä, lapset? Mitä varten te niin kauheasti
irvistelitte?"
"No kun Fred rupesi", sanoi Bertha.
"Bertha irvisteli minulle", selitti Fred.
Mamma huokasi syvään ja alkoi rauhottaa Himmua.
"Kuuleppas, mamma", sanoi sitten Fred, "minusta tuntuu, ettei sinun nyt
ole ollenkaan hauskaa nähdä meitä tässä."
"Niin minustakin tuntuu", vahvisti Bertha.
"Siinä te todellakin lienette ihan oikeassa", myönsi mamma
surumielisenä.
"No kyllä minä tiedän, kuinka meistä pääset rauhaan", sanoi Fred. "Anna
meidän kutsua ruokahuoneeseen vieraita teetä juomaan!"
"Mamma hyvä, saammeko?" ihastui nyt Bertha. "Aijai, kuinka hauskaa!"
Sillä vaikka Bertha oli Fredin kaksoissisar, niin hän oli vieläkin
suurempi herkkusuu, kuin koskaan Fred.
"Voinhan minä suostua", sanoi mamma.
"Oo-ooh!" riemuitsi Fred ja riensi halaamaan mammaa, suudellen oikein
tuntuvasti. "Kyllä sinä nyt olet hyvä!"
Mamma otti tämän tunnustuksen vastaan niin säädyllisesti, kuin todella
ansainneen sopiikin.
"Montako lajia teeleipää me saamme, mamma?" tahtoi Bertha heti tietää.
"Vaan yhtä lajia", vastasi mamma. "Saatte voileipää, limonaatia, kakkua
ja hedelmiä, mutta jos vielä piinaatte minua siitä asiasta, niin en
anna mitään. Minä käsken Bridgetin toimittaa kaikki kuntoon eikä teidän
tarvitse mitään muuta kuin vaan pitää seuraa vieraillenne."
"Mamma", sanoi Bertha, "minun pitää saada tietää vaan yksi asia: saanko
minä kutsua Ellan?"
"Saat, saat", myönsi mamma. "Kutsu vaan mielesi mukaan, kenen tahdot."
"Huu-iih!" hihkaisi Fred. "Missähän päällystakkini on? Minä menen
kutsumaan Jimmyn ja Frankin ja Stringeyn ja Whoppsin ja -- --"
"Älähän nyt!" keskeytti mamma. "Keitä ne ovat?"
"Oikein hauskoja poikia, joiden kanssa minä aina leikin puistossa."
"Mitä väkeä ne ovat? Missä he asuvat?"
"Frank asuu puistokadun varrella, Jim asuu tässä lähellä,
sokerileipurin yläkerrassa, ja Stringey ja Whopps asuvat molemmat
samassa talossa, ja se on koko New-Yorkin hauskin talo."
"Millä tapaa hauskin?"
"On se; niin erinomaisen rauhassa. Sen edessä on toinen rakennus,
niin ettei sinne kuulu kadulta yhtään melua. Ja kyllä niillä siellä
on varmaankin hyvin paljo rahaa. Minä olen aina nähnyt Stringeyn
kotona pitkin huoneita niin kovin paljon kaikenlaisia hienoja valkeita
vaatteita, ettei koskaan ole _meidän_ talossamme niin paljoa."
Mamman mielessä heräsi kateutta, sillä liinavaatteiden runsaus
oli sellaista ylellisyyttä, jota Mayburnin väki ei koskaan ollut
saavuttanut, vaikka mamma olisi kuinkakin ahertanut. Sen vuoksi hän
uteliaana jatkoi tiedusteluaan:
"Onko siellä oikein hienoja liinavaatteita? Vaan ethän sinä tietysti
osaa sitä selittää?"
"Miks'en minä osaisi? Ne ovat kauhean hienoja, mamma, ja aina ihan
puhtaita. Mamman pitäisi kerta nähdä, kuinka lystiä minulla on aina kun
siellä käyn!"
Mammaa alkoi huolettaa. Hänestä oli kovin vastenmielistä, että hänen
lapsensa kävivät vieraissa perheissä, vaikkapa vaan leikkitoveriensa
luona, ellei hän varmasti tiennyt, että lasten ulkoasu oli
sopusoinnussa Mayburnien arvon kanssa. Ja kuitenkin Fred siis oli ollut
noiden poikien kotona ilman hänen lupaansa, arvatenkin puku epäkunnossa
ja kasvot ja kädet likaisina.
"Ja sellaista lystiä, mamma, mitä me siellä pidämme, sinä et voi
kuvitellakaan", jatkoi Fred. "Juuri niiden akkunan alla on semmoinen
nuora, ja se kulkee semmoisen pyörän ympäri, ja toinen pää kulkee myös
pyörän ympäri, toisen talon vieressä, ja me kiskomme sitä edestakaisin."
Mamma joutui ymmälle. Mitä ihmettä varten tarvittiin nuoria semmoisessa
paikassa, sitä hän ei saanut päähänsä; ehkä se oli yksityinen
puhelinlanka naapurusten kesken, ja Fred oli käynyt sitä repimässä! Nyt
täytyi tutkia lähemmin.
"Eikö heidän mammansa toru, kun te sillä tapaa leikitte nuoralla?"
kysyi hän.
"Ei yhtään", selitti Fred, "paitsi silloin, kun siinä on vaatteita."
Vaatteita? Olikohan tuo nuora sellainen laitos, jonka avulla
tuuletettiin vaatteita ja turkkeja? Sepä olisi sukkela keksintö!
"Millaisia vaatteita siinä nuorassa riippuu?"
"On siinä paitoja ja sukkia ja kaikenlaista -- ihan varmaan
tuhansittain. Stringeyn mamma saa välistä niinkin paljon kuin
viisikymmentä markkaa viikossa, ja niinä päivinä, kun hän pesee
vaatteita, meillä on niin hirmuisen hauskaa, kun saamme puhallella
saippuapalloja pesuammeesta, sittenkun vesi likaantuu niin paljon,
ettei siinä enää voi mitään pestä! Whopps käy sieppaamassa pappansa
piiput ja sitten me -- --"
"Sh!" keskeytti mamma päästyään nyt täysin selville, että hänen
poikansa oli vieraillut pesijättären perheessä. Fred näytti
hämmästyneeltä, vaan arveli kai sitten käsittäneensä väärin mamman
tarkotuksen ja jatkoi:
"Whopps saa aina käsiinsä piiput silloin, kun sen pappa on pätkässä, ja
sitten -- --"
"Ole vaiti, kuuletko", kovisti mamma. "Oh-hoh-hoh -- --"
"Vaikka vain, mutta kyllä ne ovat paljoa parempia saippuapalloja kuin
ikinä täällä kotona", jankkasi Fred. "Whoppsin mamma sanoo, että
suopavaahto on paksumpaa kuin -- --"
"Fred!" huusi mamma, hypähtäen tuoliltaan ja tarttuen poikansa
käsivarteen. "Jos vielä sanankaan sanot, niin panen sinut nukkumaan
ilman illallista, vieraita ja kaikkia!"
Fred katseli vilpittömästi äitiänsä silmiin, mutta niistä hän ei
saanut mitään selitystä tähän outoon kohteluun. Nyrpeänä hän sitten
heittäytyi sohvalle ja tarkasteli julmistunein katsein kenkiensä
kärkiä. Sill'aikaa mamma vaelsi nöyryytyksen laaksossa jok'ikisen
sivupolun ja lätäkön halki. Nyt hän käsitti koko jutun. Hän oli saanut
katsahtaa eräiden kaupunginosien sisälliseen elämään kulkiessaan
joskus rautatiellä kattojen päällitse kaupungin halki; hänen miehensä
oli hänelle kertonut pienistä, ryöttäisistä työväenasumuksista,
jotka sijaitsivat suurten talojen takapihoilla; hän oli nähnyt
semmoisia nuoria, joille oli ripustettu vaatteita kuivamaan, ja
hänen oma poikansa oli sellaisten piirien ja niiden asujanten hyvä
tuttu! Mamma oli lahjottanut montakin myttyä vanhoja vaatteita
hyväntekeväisyysseurojen jaettaviksi juuri tuonlaisiin paikkoihin,
mutta nyt hän olisi suonut, että -- seis, ei kuitenkaan niin -- hän
huoahti sydämensä syvyydestä rukouksen, ettei lankeisi vihaamaan noita
ihmisiä, jotka sekä raamatun että Amerikan itsenäisyysjulistuksen
mukaan olivat ihan yhtä hyviä kuin hän itsekin. Sitten seurasi muutama
hetkinen mitä tuskallisinta hiljaisuutta, ja vihdoin mamma sanoi:
"Rakas poika, sinä et saa kutsua Stringeytä etkä Whoppsia meille, etkä
enää koskaan leikkiä heidän kanssaan."
"Samapa se minusta", sanoi Fred, "mutta sen minä sanon, että kehnoa se
sittenkin on."
"Sinun pitää luottaa siihen, että mamma osaa sen asian ratkaista."
"No kenen minä saan kutsua?"
"Jonkun sellaisen, jonka minä kaikin puolin tunnen. Kutsu joku
säällinen poika."
"Jaha", tuumi Fred ja harkitsi vähän aikaa. "Saanko mennä kutsumaan
Adolfia?"
"Missä hän asuu?" kysyi mamma. "Eihän vaan hauskassa, hiljaisessa
talossa, jossa on akkunain alla nuoria ja pyöriä?"
"Ei", vakuutti Fred; "hän asuu siellä lähellä, kun puistokadun kulmasta
käännytään -- samassa korttelissa, kuin rouva Millston -- tunnethan
hänet."
Tämä seikka tuntui mammasta olevan takeena Adolfin ulkonaisesta
kelvollisuudesta, ja kun keskustelu muuten häiritsi tärkeätä
parsimistyötä, niin mamma suostui muitta mutkitta ja neuvoi lapsia
toimittamaan kutsut heti mieskohtaisesti perille. Sill'aikaa Bridget
pitäisi huolta aineellisesta puolesta. Täytyi rientää, sillä muuten
ruokahuonetta ei ehdittäisi vierasten jälkeen siivota illallisajaksi.
"Bobboker kans pitää kuttu veerait", kuului mamman korviin, kun Fred ja
Bertha olivat lähteneet.
"Poju saa kutsua Himmun", selitti mamma ja käski luoksensa Bridgetin
antaakseen määräyksiä kemuja varten. Sitten hänen onnistui päästä
eroon vielä muutamista pikku sukista, ennenkuin Fred ja Bertha
palasivat ja virvokkeita tuotiin pöydälle. Lapset pyysivät mammaa
tulemaan ruokahuoneeseen katsomaan, kuinka hauskalta siellä kaikki
näytti. Ensin hän ajattelikin sinne mennä, mutta parsimiskiihko
oli yhä yltynyt siitä, millä sitä oli tyydytetty, ja sen vuoksi
hän jäi istumaan paikalleen ja käski vanhempien lasten sijottamaan
Bobbokerin pöydän ääreen ja tarkoin valvomaan, että pojun kaikki
pyynnöt täytettäisiin. Himmu puolestaan näkyi ymmärtävän, että
hänen äidillään oli kiireistä työtä, sillä hän kyykötti par'aikaa
pehmoisessa sopessaan niin onnellisena kuin suinkin voi toivoa ja
päästeli ihania äännähdyksiä, ilmaisematta pienintäkään halua kierähtää
sieltä laattialle. Mamman onnea eivät myöskään häirinneet ne lasten
äänet, joiden hän avoimien ovien läpi kuuli pitävän vilkasta, vaan ei
riitaista keskustelua vireillä. Hän tunsi ne kaikki. Sieltä kuului
hänen mainion Fredinsä pontevaa, sointuvaa puhetta ja Berthan äänessä
lukemattomia vaihteluita, joita hänen puheessaan aina oli, vaikkapa hän
olisi vain nuppineulaa pyytänyt. Hän kuuli myös, kuinka Berthan ystävä
Ellie puheli tasaisen säädyllisesti kuin aika ihminen ja Bobboker
sopotti virheellisesti, vaan erinomaisen huvittavasti. Myöskin kuului
jonkin muun pojan rikasta, täyteläistä ja sointuvaa ääntä, ja mamma
vakaantui uskossaan, että Fredin ystävä Adolf oli synnyltään hieno
ja hyvin kasvatettu. Mamma vaipui viehättäviin haaveiluihin lastensa
ystävyyssuhteista ja vastaisista mahdollisuuksista, mutta silti ei
hänen neulansa vähääkään levännyt. Äkkiä hän kuuli Fredin huudahtavan:
"Jahka minä kysyn mammalta".
Kohta ilmestyikin Fred ovelle ja tiedusti:
"Mamma, emmekö me saa appelsiiniviipaleita ja niihin sokerijauhoja
päälle!"
"Voi sinua Fred, enhän minä taas voi käskeä Bridgetiä pois muusta
työstä. Syökää nyt vaan appelsiininne sinänsä."
"Mutta minä en tahdo tarjota niitä vieraille kokonaisina. Ryvettäisivät
kaikki sormensa ja hienot vaatteensa myös."
"Vieraittesi pitää olla hieman varovaisia, hyvä poika. Minä en
todellakaan voi keskeyttää Bridgetin työtä enkä omaani."
"No anna sitten Berthan ja minun ne leikellä; kyllä me sen osaamme yhtä
hyvin kuin kukaan muu."
"Hyvä on, voittehan koettaa," myönsi mamma. "Katsokaa, ettette leikkaa
sormianne."
"Kyllä, kyllä", sanoi Fred, syöksi kiireesti tiehensä ja jysähti suoraa
päätä Berthaa vasten, joka oli juuri tulossa mamman luo.
Kaksoiset jäljittelivät toisiaan huolellisesti, melkein joka asiassa,
mutta se epäsointu, joka syntyi heidän poratessaan yht'aikaa, osotti
hyvinkin, että heidän vielä oli jotakin opittava. Kun he nyt parkuivat,
kiirehti mamma hätään ja näki, että Fredin nenästä vuoti verta ja
Berthalla oli huuli rikki ja samoin veressä.
"Bertha on -- puu-huu -- semmoinen ilkeä tollikko -- huu -- töytää kuin
hullu toista vasten", ruikutti Fred päästäen verisen nenän hyppysistään
ja pyyhkien silmiään, jolloin hänen naamansa tuhriintui melkein
kauheammaksi kuin minkään villipäällikön, kun tämä on maalattu täyteen
sotakuntoon.
"Itse sinä olet vanha tollikko", huusi Bertha, kasvot kyynelten
vallassa. "Sinähän siinä --"
"Hiljaa, lapset", komensi mamma. "Olihan se vaan tapaturma. Kumpaakaan
ei voi moittia, paitsi jollet juuri sinä, Bertha, tehnyt väärin, kun
läksit tänne yläkertaan. Miksi sinä jätit vieraat yksin?"
"Minä tulin sen vuoksi, että jos meidän pitää syödä hedelmiä, niin
minun mielestäni pitäisi olla myös hedelmäpyyhkimet."
"Ette te saa olla niin pikkumaisen tarkkoja, lapsi hyvä", selitti
mamma. "Eihän teillä nyt ole mitään juhlallista atriaa, vaan ainoastaan
jonkinlainen pikkunen voileipäpöytä, näetkös."
"Vaikka vaan, mutta me olemme sittenkin olevinamme oikein suurilla
päivällisillä. Kun ensi kerran tarjottiin voileipää, niin se oli
soppaa, ja sitten oli kalaa ja sitten -- --"
"Älä siitä välitä", keskeytti mamma. "Pitäkää hyvänänne, mitä teille on
annettu ja sanokaa, että ruokaliinat ovat hedelmäpyyhkimiä."
"Sehän on mahdotonta, kun sellaisten pitää olla kirjavia", väitti
Bertha, "ja Ellie sanoo, että -- --" Berthan selitys keskeytyi tähän,
kun mamma kostealla pyyhinliinalla joutui hänen suunsa kohdalle
pestessään kyyneliä pois tyttärensä kasvoilta. Sitten Fredillä,
joka oli muokannut omaa naamaansa pesukaapin ääressä, oli näkyvissä
veritäplä kauluksessa, jonka sijaan mamma käski hänen ottamaan
toisen puhtaan. Tosin Fred napisi tätä vaivaa vastaan koko lailla,
mutta täytyihän se kestää. Nyt mamma pääsi taas työhönsä. Vihdoin,
kymmenkunnan minuutin perästä, Fred oli kunnossa ja laskeutui takaisin
alakertaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä kajahti sieltä mamman korviin
kiivasta torumista Fredin puolelta. Sitten seurasi tämä tuima väittely:
"Sinulla ei ollut siihen mitään asiaa."
"Oli kyllä."
"Eikä ollut."
"Oli sittenkin."
"Ei ollut, kuuletkos."
"Mokomakin ilkeä -- --"
Näin pitkälle oli mielipiteiden vaihto jo ehtinyt, kun mamma pääsi
portaille ja huusi ankarimmalla äänellään:
"Lapset, lakatkaa heti riitelemästä. Mitähän teistä nyt pikku
ystävännekin ajattelevat?"
Fred syöksi esille alakerran eteiseen, käänsi kasvonsa ylöspäin mammaa
kohti ja selitti:
"Bertha on käynyt täällä leikkelemässä appelsiinit -- minunkin osani ja
kaikki."
"No mitä sinä nyt vaadit minun tekemään -- vai pitääkö minun ne panna
taas kokoon?"
Fred loi katseensa maahan ja mutisi: "En minä sitä."
"Mene siis takaisin vieraiden luo ja koeta olla hyvällä päällä."
Fred palasi toisten seuraan ja mamma entiselle paikalleen. Nyt ei enää
ollut jäljellä kuin yksi ainoa pikku sukka. Tosin se oli jätettykin
viimeiseksi, se kun oli kaikkein pahimmin hajalla, mutta mamma tunsi,
että voitto oli melkein varma, ja hänen sydämensä nautti nyt sellaista
riemua, jonka vertaista hänellä ei ollut pariin viikkoon ollut; silloin
hän näet oli saanut valmiiksi Berthan puvun, josta oli riittänyt ikävää
puuhaa niin äärettömän kauvan. Mutta vielä ei ollut loppu käsissä,
sillä Fredin ääni kaikui taas portaita pitkin yläkertaan:
"Mamma, missä on jauhosokeria?"
"Maljassa."
"Mutta maljahan on tyhjä."
"No mene Bridgetille sanomaan, että se pitää taas täyttää."
"Kyllä minä jo kävin keittiössä, mutta Bridget on poissa."
"Saat ottaa muuta sokeria. Ei siellä kukaan huomaa eroa."
"Mamma", kuiskasi nyt Fred, kuitenkin niin kovaa, että hänen vieraansa
olisivat kuulleet, jollei ovi olisi sattunut olemaan kiinni, "onko
sinun mielestäsi kaunista kohdella vieraita sillä tapaa?"
Mamman ei auttanut muu kuin jättää sukka ja mennä alakertaan. Siellä
hän tapasi Fredin pitelemässä sokerimaljaa sylissään. Hän talutti pojan
keittiöön, kaasi maljaan jauhosokeria ja riensi takaisin työhönsä.
Himmu oli sillä välin ruvennut kuvittelemaan, että hänet oli hyljätty,
ja valitteli surkeasti. Mamma nosti epätoivoisen vauvan rintaansa
vasten ja puheli:
"Vai karkasi paha mamma ihan pois pikkusen Himmu-enkelin luota! Onpa se
oikein kauhea mamma -- pitäisi hakata tuhansiksi kappaleiksi -- juuri
niin."
Kukaan ei voi käsittää, kuinka nämä hyvin valikoidut sanat lohduttivat
Himmua. Pikku olento lakkasi heti itkemästä ja näytti niin
onnelliselta, että mamma suuteli häntä moneen kertaan. Sitten sukeutui
heidän kesken niin miellyttävä keskustelu, ettei siitä kai olisi tullut
lainkaan loppua, ellei paikalle olisi äkkiä ilmestynyt Bertha.
"Bertha!" huudahti mamma; "mene heti paikalla takaisin!"
Bertha purskahti itkemään.
"Voi voi", huokaili mamma; "mikä nyt taas on?"
"Tietääkös mamma, siellä oli kuusi palaa kakkua, ja kun jokainen sai
yhden, niin yksi jäi, ja Fred tahtoo nyt leikata sen kahtia ja antaa
puolet Adolfille ja toisen puolen Ellielle. Mutta minun mielestäni se
pitää leikata viiteen osaan, paitsi jos sinä voit antaa meille neljä
palaa lisää. Ainakin täytyy kaikkien saada yhtä paljon.".
"No leikatkaa viiteen osaan -- ei, vaan tehdään niinkuin Fred ehdotti.
Sinun pitäisi hävetä, kun riitelet mokomasta pikkuasiasta. Kuules:
parasta on sinun tuoda se kakunpala tänne, niin että Himmukin saa
osansa kemuista."
Silloin Berthan kyyneleet tulvivat virtanaan, ja hänen mielensä joutui
niin ankaraan liikutukseen, että hän nyyhkytti ihan ääneen lähtiessään
hiljaa kompuroimaan alakertaan. Mamma nousi tuoliltaan, kiirehti
perästä, tarttui Berthan olkapäähän, talutti takaisin ja sulki oven.
"Kuuleppas nyt, tyttäreni", sanoi mamma, "jollet kohta hillitse
itkuasi, niin sinun täytyy mennä sänkyyn suoraa päätä ja pysyä siellä
aamuun asti."
Bertha tukahutti nyyhkytyksensä; hieroi rystysillään poskia ja silmiä
uutterasti ja tyyntyi lopulta sen verran, että sai sanotuksi:
"Se oli _meidän_ kakkumme ja minusta tuntuu, että se pitäisi jakaa
tasan."
"Bertha!" kovisti taas mamma, polkien vihastuneena; "niinhän sinä
puhut, kuin et ikinä olisi nähnyt tai maistanut kakkua. Kuinka sinä
kehtaat olla niin ahne ja tuhma?"
Bertha alkoi uudestaan itkeä, sillä hän oli hellämielinen pikku tyttö,
johon moite tai kiitos koski syvästi.
"Lakkaa nyt kerrankin", sanoi mamma, "taikka mene nukkumaan. Sinun
täytyy heti päättää, kumpi on paremmin mieleesi."
Bertha ponnisteli voimainsa takaa. Hän saikin itkun loppumaan, nieli
nyyhkytyksensä, kuivasi kasvonsa pyyhinliinalla ja lähti alakertaan
sen näköisenä, joka on joutunut kovin pahasti ruusutaudin valtaan ja
toivottomana alistuu kohtaloonsa.
Mamma oli näöltään myöskin hieman tulehtunut ottaessaan taas käsiinsä
vihoviimeisen sukan. Sen vuoksi Himmun kesti hyvän aikaa rimpuilla ja
ruikutella, ennenkuin mamma edes ulkonaisesti sai takaisin entisen
tyyneytensä. Vihdoin häneltä kiusallakin valmistui tuo sukka, joka
viimeisen neljännestunnin kuluessa oli hänestä käynyt suorastaan
inhottavaksi. Mamman sydän täyttyi taas riemulla, kun hän liitti
viimeisen teoksensa ja sen toverin pariksi ja samoin järjesteli muutkin
sukat yhteen, pistäen ne sitten asianomaisiin laatikkoihin, ensin
kuitenkin ylpeänä silmäiltyään koko läjää.
Sitten hänen mieleensä johtui, että olisi hauskaa mennä Himmun kanssa
ruokahuoneeseen ja antaa lapsille loppukestitykseksi vähän viikunoita
ja pähkinöitä. Hän laskeutui siis alakertaan, vieläpä paraiksi,
sillä seura oli jo noussut pöydästä ja hääräsi nyt villinä läjänä
lattialla jonkinlaisessa leikissä, jota vain lapset osaavat pitää
arvossa. Ainakaan ei mamma nähnyt siinä mitään hauskuutta, vaan ryhtyi
erottelemaan lapsia toisistaan hajalle. Sitä paitsi innostutti häntä
tässä puuhassa melkoisen kova kirkuna Adolfin puolelta, joka oli sekä
kasan pohjalta että kasvoiltaan niin musta, että kuristumisen vaara
oli hänessä hyvinkin ilmeinen. Lopulta lapsikasa saatiin purkaantumaan
yksityisosiinsa, ja Adolf kömpi pystyyn. Mutta sittenkään ei tämän
vieraan pojan kasvoihin tullut läheskään heleää väriä. Ja kun
mamma otti huomioonsa hänen tukkansa, joka oli pelkkiä pikimustia,
erinomaisen tiheitä sykkyröitä, kävi hänelle "kauhean selväksi", ettei
Adolfia äsken ollutkaan mikään kuristumisen vaara uhannut, vaan että
Adolfin, esi-isät olivat ihan varmaan tulleet Afrikan aurinkoisesta
ilmanalasta, arvatenkin vasten tahtoansa, ja yhä säilyttäneet
alkuperäisen sukuvärinsä täydessä voimassaan.
Myöhemmin, jo parinkin tunnin perästä, mamma häpesi perinpohjin sitä
säikähdystään ja äkillistä suuttumustaan, jonka tämä huomio hänessä
vaikutti. Kun hän näet jälleen oli ehtinyt tyyntyä, tajusi hän
täydellisesti, ettei Adolfin sukuperä estänyt häntä olemasta kerrassaan
säädyllinen poika, jolla oli viehättävämpi käytöstapa kuin kummallakaan
hänen omista lapsistaan, viattomat, rehelliset lapsenkasvot ja niin
suloinen ääni kuin itse soitanto. Mutta sillä hetkellä, kun hän ensiksi
sai nähdä Adolfin edessään, hän likisti kyynärpään kohdalta Fredin
takinhihan peukalonsa ja etusormensa väliin ja siirtyi vierashuoneeseen
niin vakavin askelin, että pakosta mukana seuraava Fred pelästyneenä
ei saanut edes kysytyksi, mikä oli syynä tähän mielenosotukseen. Ovi
paukahti kiinni heidän jäljestään. Fred tapasi itsensä lennätettynä
tuolille istumaan jollakin nopealla tempulla, josta hän ei oikein
ennättänyt päästä selvillekään, ja sitten hän näki mammansa seisovan
edessään säihkyvin silmin ja sormi pystyssä ja kuuli:
"Kuinka sinä uskalsit semmoista?"
"Mimmoista semmoista?" kysyi Fred, kiireesti muistellen viimeisimpiä
pahoja tekojaan, joita ei ehkä vielä oltu saatu ilmi tai joita hän ei
vielä ollut rohjennut tunnustaa.
"Vai mimmoista?" matki mamma niin kovaa ja tuimasti, että Fred
väkisinkin vapisi. Sitten mamma harppoi huoneessa edestakaisin kädet
selän takana, sen näköisenä, että Fred sitten illalla, maata mennessä,
kertoi Berthalle mamman näyttäneen ihan kamalalta.
"Vai mimmoista?" toisti taas mamma, ennenkuin Fred oli tointunut ensi
pelästyksestään. Ja yhä siinä kävellessään mamma kuvitteli, kuinka
Ellie tietysti kertoisi mammalleen, että Mayburnin lapset kutsuvat
kotiinsa neekeripoikia, ja kun Millstonit muutenkin olivat herkkiä
juoruamaan, niin Ellien mamma rientäisi puhumaan tästä kaikille
tutuilleen ja varmaankin lähtisi oikein vartavasten levittämään tätä
uutista tuoreena, ja siitä tulisi kauhea juttu. Vaan yhden asian mamma
tiesi varmasti: hän ei ikinä enää voisi pitää päätään pystyssä omien
tuttaviensa edessä, ja hän päätti sanoa miehelleen, heti kun tämä
tulisi kotiin, että nyt täytyy viipymättä mennä uutta asuntoa hakemaan
Brooklynista tai Jersey Citystä tai jostakin muusta esikaupungista,
jossa heitä ei tunnettu.
Sillä välin Fred alkoi taas rohkaista mieltään, koska mamma oli
vaiti eikä hän kuolemakseenkaan voinut muistaa tehneensä mitään
erikoisen pahaa. Fredistä rupesi tuntumaan, että hänellä oli oikeus jo
loukkaantua, ja hän siis tiedusti:
"Mamma, mikäs ihme nyt oikein on hätänä?"
"Mikäkö hätänä!" jankkasi mamma, äkkiä pysähtyen ja vihaisesti silmäten
Frediä. "Se tässä on hätänä, se poika -- se -- se --" Mamma jaksoi
kuitenkin sen verran hillitä sisuaan, että muisti kuuluvansa sellaiseen
sukuun, joka kannatti neekeriorjuuden poistamista, ja siksi hän päätti
vastauksensa lisäämällä vain: "se Adolf."
"En minä hänessä näe mitään vikaa", virkkoi Fred. "Mitäs _sinä_ näet?"
"Hänen värinsä", tokaisi mamma.
"Sinähän olet aina sanonut, että tumma iho miellyttää sinua niin
kovasti", huomautti tähän Fred, "eikä semmoinen puhe ole minusta
ollenkaan hauskaa, kun näet, että me omat lapsesi olemme kaikki näin
vaaleita."
"Tummuuttakin on monta eri astetta", viittasi mamma. Fred heittäytyi
jurottamaan huuli lerpallaan ja kuului mutisevan, että poikien pitäisi
jollakin keinoin päästä tietämään, mikä oikeastaan on mammojen mieleen.
"Sinä sanoit, että hän asuu lähellä suuren puistokadun kulmaa", alkoi
taas mamma, vähäksi aikaa keskeyttäen levottoman käyntinsä.
"Niin asuukin", myönsi Fred, "ja komeimman tallin päällä, mitä koskaan
olen nähnyt. Aijai, kuinka pulskalla mustalla hevosparilla hänen
pappansa saa ajaa ja istua silloin niin korkealla -- -- se se on
jotakin!"
Mamman kulku alkoi uudestaan, vieläpä melkoista nopeammin askelin kuin
ennen. Vähän aikaa oltiin nyt ääneti, ja sitten Fred kysyi arasti:
"Eikö sinun mielestäsi hänen tukkansa ole niin erinomaisen kauniisti
kiharassa?"
"Ei, ei ollenkaan!" vastasi mamma tavattoman vakavasti. Sitten hän
seisahtui, siirsi Fredin viereen tuolin ja puhui: