mitään pahaa, mutta sittenkin olet hyvin ikävästi erehtynyt. Sinä et
saa enää koskaan tuoda Adolfia tänne. Minun on hyvin paha mieli, että
kutsuit hänet meille tänään."
"Minkä tähden?"
"Sitä et vielä käsitä, mutta sinun pitää uskoa minua ja totella. Mutta
jos koettaisimme -- ei, ei se sovi!"
Mamman mieleen oli juolahtanut käskeä Fred pyytämään Ellieltä, että
tämä pitäisi teekutsuja suurena salaisuutena, josta ei kukaan saisi
puhua, mutta muistaessaan, miten vuotavia ne säiliöt ovat, joihin
lasten salaisuudet lasketaan, luopui hän aikeestaan ja päätti niin pian
kuin suinkin käydä Ellien äidin ja monen muun rouvan luona ja ennakolta
katkaista jutulta kärjen kertomalla kaikki, mitä oli tapahtunut,
lystillisenä esimerkkinä lasten tietämättömyydestä. Tämä suunnitelma
lohdutti häntä siihen määrään, että hän suuteli Frediä ja palasi hänen
kanssaan ruokahuoneeseen sanomaan vieraille jäähyväiset. Adolfilla oli
todellakin hyvin miellyttävät kasvot, niin että mamma lauhtui heti
kun hänet näki. Vieläpä hän pisti pojan taskuun appelsiineja kahdelle
sisarelle, jotka hänellä oli kotona, kuten mammalle mainittiin.
Nähdessään sitten, että kello kävi jo kuudetta, hän osasi toimittaa
vieraat lähtemään niin, ettei kukaan huomannut mamman heitä jouduttavan
matkalle. Kun Adolf tarjoutui saattamaan Ellie neitosta kotiin,
ilahutti tämä seikka mammaa niin suuresti, että hänen olisi tehnyt
mieli seurata heitä nähdäkseen, kuinka Ellien vanhempien tuttavat
katselisivat noita kahta tavatessaan heidät ulkona.
Hymyillen seistessään ovella ja silmäillessään pikku parin menoa hän
kuuli erään äänen, joka muistutti hänelle, että Himmu oli jätetty
istumaan ruokahuoneen laattialle. Hän siis kiirehti takaisin vauvansa
luo ja tapasi yritteliään pienokaisen kovin pahasti lapsentuolin
kimpussa, jonka hän oli jotenkin saanut kumoon. Himmun lohduttamisessa
ei ollut paljoakaan vaivaa, ja sitten mamma lensi yläkertaan, mukanaan
pikku neitonen, riisui ja ruokki hänet ja huolimatta tuhansista
äidillisistä mieliteoista, joiden vuoksi hän joutui vihaamaan
Freindhoffia entistä pahemmin, hän pani Himmun nukkumaan ja sievisteli
ulkoasuaan voidakseen ottaa miehensä vieraan vastaan. Vaan keskellä
pukeutumisensa kaikenlaisia kiusoja hän kauhukseen muisti, ettei hänen
miehensä vaatimaa olutta ja Limburgin juustoa vielä oltukaan hankittu.
Bridget siis kutsuttiin -- harmikseen tietysti -- illallispuuhistaan
ja käskettiin kiireimmiten ostamaan mokomat herkut. Mutta Bridget
vuorostaan komensi Fredin suorittamaan tämän taloudellisen toimen.
Pojan muisti teki kuitenkin sen ilkeän kepposen, että hän toi
"Limburgin" asemesta "Brie" juustoa, sillä hän ei muistanut saamastaan
ohjeestaan muuta kuin että ostettavan juuston piti olla "itse
paholaisen moskaa, joka haisee niin pahalta, ettei koko maailmassa
ole semmoista." Kun Fred siis unhotti nimen, niin hän pyysi jotakin
sellaista juustoa, joka haisisi kaikkein pahimmalta.
ILTA
Sill'aikaa kun Bridget pahaa peläten odotteli Fredin tuloa, hääräili
mamma onnellisen tietämättömänä koko asiasta. Hän otti kantaakseen
rakkauden ristiä panemalla ylleen kauneimmat vaatteensa, ja vihdoin
kuullessaan ulko-oven paukahtavan ja miehen äänen alhaalla kaikuvan:
"Täällä ollaan, käpyseni!" laskeutui mamma joutuisasti portaita alas
niin enkelillisen marttyyrin kaltaisena, kuin ikinä on polttoroviota
lähestynyt. Hän astui vierashuoneeseen huulillaan sellainen hymy,
joka olisi tyydyttänyt hänen parhaankin ystävänsä, vaan nyt se oli
varattu juuri sitä miestä varten, joka saisi koko illaksi ryöstää
häneltä hänen puolisonsa. Mutta Freindhoffin tunnusmerkkejä, ulkonevia
silmälaseja, kuluneita vaatteita ja kömpelöä hahmoa ei näkynyt
leveässä vierastuolissa, jonne hänen miehensä ne aina sijotti. Edemmä
silmäillessään mamma tapasi takimmaisessa huoneessa miehensä, joka
istui riippuvan lampun alla kovin masentuneen näköisenä.
"Hän ei päässytkään", sanoi herra Mayburn vastaukseksi vaimonsa
kysyvään katseeseen; "sai sähkökutsun Philadelphiaan jossakin
ammattiasiassa."
"Voi sinua mies parkaa, mikä pettymys nyt tuli!" huudahti rouva Mayburn
laskeutuen miehensä syliin ja kietoen kätensä hänen kaulaansa. Hän
oli todellakin pahoillaan, kun hänen miestään oli kohdannut tämmöinen
ikävyys -- aivan varmaan pahoillaan, mutta jos hänen herransa ja
käskijänsä olisi nähnyt ne kasvot, jotka lepäsivät hänen olkapäällään,
niin häneen olisi jäänyt ainainen epäilys vaimon kyvystä tuntea
osanottoa toisen murheeseen. Äkillisestä onnestaan hämillään mamman
täytyi nyt hymyillä, niin että tuntui mahdottomalta salata totuutta,
vaikka kätkikin kasvonsa. Hänen miehensä yritti kääntää hänen päätään
näkyviin saadakseen häntä suudella, mutta mamman oli johdonmukaisuuden
vuoksi pakko vastustella. Mamman sydän sykki niin rajusti, että
olisi luullut hänen miehensä varmaankin sen kuulevan ja rupeavan sen
vilpittömyyttä epäilemään. Vaikka mamma ponnisti voimainsa takaa, ei
hän mitenkään saanut sydäntään tyyntymään. Huone tuntui lämpöisemmältä,
valoisammalta, kauniimmalta kuin milloinkaan ennen, ja mamman oli
melkein mahdotonta pysyä hypähtämättä seisaalle ja riemusta huutamatta.
Mutta hän tahtoi olla miehelleen uskollinen, välittämättä omista
tunteistaan. Siten hän lopulta sai hymyn vaihdettua juhlallisuudeksi
ja suuteli miehensä vakavia kasvoja moneen kertaan niin hellästi ja
osanottavasti, että hänen hyväilynsä saaja katseli häntä tarkkaavasti
ja virkkoi hyvin liikutettuna:
"Niinkö sinä, kultuseni, todella pidät minusta?"
"Niin, niin, Will!" huudahti mamma melkein itkien. Mutta hän malttoi
mieltään ja sanoi häntä hupsuksi miekkoseksi, ja silloin illalliskello
soi. Ja kun he nyt nousivat, kiersi mamma käsivartensa miehensä
vartalon ympärille, hyräili polkansäveltä ja pyöritti häntä ympäri
huonetta, niin että toinen aluksi hämmästyi, vaan pian suuresti
riemastui.
"Mikäs sinuun oikeastaan on tullut tänä iltana, pikku tyttöseni?" kysyi
pappa, kun vihdoin pääsi vapaaksi ja oltiin menossa ruokapöytään.
"Ei mitään", vastasi mamma, urheasti salaten asian oikean laidan.
"Minun vaan tekee mieli saada sinut unhottamaan harmisi, ja minusta on
aina niin hauskaa, kun voin vähänkin sinua lohdutella ikävässäsi."
"Sinä olet enkeli, Florence", lausui siihen pappa.
Tällöin pappa oli kuin huomaamattansa ottanut vaimonsa käsivarren
kainaloonsa ja saattoi häntä nyt mitä kohteliaimmin tuolille pöydän
päähän, vieläpä hänet siihen istuttaessaan kumarsikin, mitä ei
ollut mamman osaksi tullut moneen vuoteen. Ainoastaan yksi lapsista
oli saapuvilla pöydässä, mutta mamma ei kaivannut toisia, eikä
pappakaan huomannut, että nyt oli vähemmän lautasia täytettävänä kuin
tavallisesti. Muuten ei tämä ollut ainoa merkillisyys: keskustelu
kääntyi muihin asioihin kuin talousmenoihin, astioiden rikkomiseen ja
lapsille yhä hankittaviin uusiin vaatteisiin. Pappa joutui kertomaan
jotakin, mitä oli tänään kuullut hauskalta tutulta, ja vaikkei
se mammasta tuntunut erikoisen huvittavalta, niin katsellessaan
miehensä melkein hillitöntä riemastusta hän itsekin nauroi kauvan ja
sydämellisesti. Sitten papan mieleen muistui toinen hyvä juttu, ja
mamma nauroi sitä yhdessä hänen kanssaan, sillä se oli todellakin hyvin
hauska. Lopulta pappaan vaikutti hänen vaimonsa riemuisa näkö ja olo
niin valtavasti, että hän laski kädestään veitsen ja huudahti, ääni ja
katse hellyyttä täynnä:
"Nyt minä kerrankin uskon saaneeni oman pikku eukkoseni takaisin -- sen
vaimon, joka minulla oli monta vuotta sitten."
Mamman ilomieli hävisi heti, ja sen sijalle tuli aluksi jotakin
suuttumuksen tapaista. Tämän hän kuitenkin kohta masensi, mutta yhtä
helppoa ei ollut päästä eroon siitä, mikä uhkasi rikkoa hänen äänensä,
kun hän vastasi:
".Et sinä, Will, koskaan ole vaimoasi menettänyt; hän on aina ollut
täällä -- jospa hänen miehensä vain olisi häntä etsinyt kuten monta
vuotta sitten."
Pappa näytti hämmästyneeltä ja sitten pahastuneelta. Eikö hän muka
ollut kaikkina näinä vuosina odotellen katsellut vaimoaan? Aina kotiin
tullessaan ikävöinyt nähdäkseen hänet hymyssä suin ja hyvällä päällä?
Eikö hän melkein aina ollut tässä odotuksessa pettynyt? Eikö hänen
vaimonsa melkein aina ollut muissa ajatuksissa tai hiljaa tai milt'ei
näkymättömissä? Eikö hän näyttänyt melkein riemuitsevan, kun pääsi
tekemään semmoista, mikä vei hänet pois miehensä luota? Oliko hän viime
vuosina useinkaan kyennyt sanoillaan syvemmin vaikuttamaan vaimonsa
mieleen, ellei ainakin kahdesti toistanut? Olihan hän niin monen monta
kertaa jutellessaan semmoista, mikä suuresti kiinnitti hänen mieltään,
saanut nähdä vaimonsa katseista, ettei tämä häntä lainkaan kuunnellut,
ja samoin hänen toimistaan, kuinka hän oli paljoa tarkkaavaisempi
valvomaan, että joku lapsista pitäisi ruokaliinaa leukansa alla
ruokapöydässä, että joku toinen pysyisi hankaamatta sukkiaan polvista
hajalle lattiata vasten ja että Bridget panisi leipätaikinan nousemaan
ihan määrähetkenä ja asianomaisessa paikassa, ja taivas ties mitä
kaikkea muuta! Mamma ei ikinä saisi tietää, kuinka syvästi hän oli
pahottanut miehensä mieltä, mutta kun tuolla tapaa nuhdeltiin, ei sitä
voitu aivan vaieten kestää, ja sen vuoksi pappa sanoi:
"Kultuseni, onko tuo mielestäsi oikein ystävällistä puhetta? Enhän minä
koskaan ole lakannut sinua etsimästä."
"Sen kyllä uskon, hyvä mies", vastasi mamma siirtyen pahastuneen
miehensä viereen, "mutta jos sinun tekee kovasti mielesi tavata joku,
niin eikö sinustakin tunnu olevan parasta mennä sinne, missä hän on?"
Pappa silmäili häntä ihmetellen ja kysyi:
"No enkö minä aina ole tullut tänne, missä sinäkin olet? Missä sinut
muualla tapaisi kuin kotona?"
"Löydät minut sieltä, missä harrastukseni ovat. Sinä olet ensimäiseni,
rakkaimpani, mutta minulla on neljä muuta rakasta, jotka toisin kuin
sinä ovat todellakin avuttomia. Minun on pidettävä kodista huolta,
eikä sen kaikkea työtä jaksa koskaan suorittaa. Lapset ja koti ovat
sinun omiasi samoin kuin minunkin; miksi et tule niiden luo, kun minua
kaipaat?"
Välähdys jostakin sellaisesta, mitä pappa ei ollut tähän asti keksinyt,
tuli nyt hänen sisällisen katseensa osaksi; mutta mamma ei puhunut
sanaakaan lisää, ja pappa, jonka rakkaus oli yhtä suuri kuin hänen
tietämättömyytensä ja niin herkkä, kuin minkään hyvän miehen rakkaus,
mieluimmin antamaan kuin saamaan, rupesi nyt lohduttamaan vaimoaan niin
hellästi kuin suinkin osasi. Vihdoin kuivattuaan hänen kyyneleensä ja
nähdessään hänen kasvojensa jo yrittävän hymyilläkin pappa sanoi:
"Kyllä minä koetan katsoa, osaanko täst'edes olla viisaampi. Älä nyt
enää, kultaseni, siitä välitä. Pidetään kahdenkesken oikein hauska
ilta!" Mamma oli liukunut lattialle ja laskenut päänsä lepäämään
miehensä polvella. Pappa silitteli hiuksia, jotka olivat mamman
otsalla sekaisin; mamma ei näyttänyt aikovan koskaan nousta lattialta
eikä pappa tuntunut sitä mammalta toivovankaan, mutta juuri silloin
syöksähti huoneeseen Fred ja tiedusti:
"Eikö täällä enää koskaan aiota antaa ruokaa, tekisi mieli tietää?"
"Sinun olisi pitänyt tulla silloin kun kello soi, ymmärrätkös", vastasi
pappa tuimasti.
"En minä mitään kelloa kuullut", selitti Fred kohta.
"No missä sinä olit?"
"Ulkona."
Kun pappa ei tiennyt, mitä nyt piti sanoa, niin hän pysyi ääneti.
Sitten osui Berthakin ruokahuoneeseen. Hän oli viipynyt leikkipaikassa
ullakolla eikä tietysti mitään soittoa kuullut. Pappa ja mamma
erkanivat nyt toisistaan vasten tahtoaan ja täyttivät lastensa lautaset
ja kupit. Sitten pappa saattoi mammaa vierashuoneeseen mitä hellimmän
kohteliaasti ja pyysi häntä laulamaan erään laulun, jota ei ollut
vuosikausiin kuullut eikä maininnut. Mamma lauloi sen mainiosti;
hän hämmästyi itsekin taidostaan. Sitten hän lauloi toisen, vieläpä
kolmannenkin, kaikki erityisestä pyynnöstä ja kaikki loistavasti. Pappa
alkoi jo tuumia, ettei näin mainiota iltaa ollut ikinä ollut, mutta
äkkiä hän pani merkille, että mamman ajatukset olivat menossa muualle.
Hän oli juuri aikeissa lempeästi kiinnittää vaimonsa huomiota tähän
seikkaan, kun mamma samassa huudahti:
"Ja nyt, mies kulta, minun pitää panna Bobboker ja Himmu nukkumaan."
Pappa teki vasten tahtoaankin kärsimättömän liikkeen, mutta virkkoi
hellästi:
"Soisin, ettei sinun tarvitsisi mennä pois minun luotani."
"Olisikohan sinun mahdotonta tulla mukaani?" kysyi mamma hymyillen.
"Mitä vielä!" ihmetteli pappa. "Pitäähän se pikkuväki lakkaamatonta
meteliä heti kun alat niitä riisua, ihan siihen asti, kunnes niiltä
silmät vihdoin painuvat umpeen! Millä tapaa minä siinä pääsisin
sanaakaan puhumaan sinun kanssasi?"
Mamma ajatteli, että jos pappa olisi hän ja hän olisi pappa, niin
hänestä olisi ihanaa saada edes istua siellä, missä toinen tekisi
työtään, vaikka meteli olisi kuinka kova tahansa. Mutta hän ei sanonut
huoneesta lähtiessään muuta kuin:
"Vai niin."
Pappa nousi tuoliltaan, astui epäröiden pari askelta sinne päin, minne
hänen vaimonsa oli mennyt, pysähtyi, kääntyi ja alkoi mieli apeana
kävellä huoneessa edestakaisin.
"Vai niin!" matki hän. "Hm! Se kuulosti hieman siltä, kuin hän olisi
loukkaantunut. Tekisi mieli tietää, mistä hyvästä? Muistellaanpa, mistä
me juuri silloin puhelimme? Jaha, minun tulemisestani hänen mukaansa
lasten huoneeseen. Ei suinkaan hän siitä voinut loukkaantua, etten minä
viitsinyt sinne mennä; tietäähän hän yhtä hyvin kuin minäkin, ettei
millään keinoin voida puhua perättäin viittakaan sanaa, kun meidän
molemmat nuorimpamme ovat likellä. Vauva keksii aina jotakin syytä
parkumiseen sill'aikaa kun sitä riisutaan, eikä Bobboker anna hengen
rauhaa sopotukseltaan, jos mamma pikkusenkaan välittää muista lapsista
kuin hänestä. Mitä ihmettä hänen mielessään äsken oli? Sen minä sanon,
että vaimot kyllä ovat maailman parhaita olentoja, mutta yhtä varmasti
myös oikullisimpia."
Mitä kauvemmin pappa harppoi laattiata pitkin ja itsekseen puheli,
sitä ikävämmäksi kävi hänen mielialansa. Lopuksi hän pääsi sille
kannalle, että ainoa miehekäs menettelytapa olisi ääneti kestää sitä
ansaitsematonta kohtelua, joka vaimon puolelta tuli hänen osakseen.
Olihan hänen vaimonsa ylevä, vakava, tunteellinen nainen, jonka malttia
varmaankin koeteltiin joka päivä kaikenlaisilla kiusoilla, ja jos kohta
elämän vastukset toisinaan pääsivät hämmentämään hänen hyvää älyään ja
mielialaansa, niin hänen miehessään pitäisi olla kylliksi rakkautta
nuo heikkoudet kestämään hellitellen ja valittamatta. Että sellainen
velvollisuus joutuisi hänen täytettäväkseen, se ei kuitenkaan korjannut
hänen huonoa tuultaan. Hän vaelsi yhtä mittaa pitkin huonetta, hakien
helpotusta kirjoista ja kuvistakin, mutta mikään ei auttanut. Sitten
hän istuutui piaanotuolille ja kidutti soittokonetta kaikenlaisiin
epäsointuihin, kunnes mamma kiirehti taas alakertaan ja hänen
viereensä. Papan katseessa oli omituinen sekotus alakuloisuutta ja
itsetietoista sankariutta, kun taas mamman kasvot olivat täynnä katuvaa
murhetta ja nöyryyttä, jonka kaiken pappa otti vastaan liikuttavan
ääneti.
Mutta mamma ei aikonut ruveta onnettomaksi, vaikka mitä tahansa
sattuisi. Freindhoffin kynsistä pelastettu ilta oli kuin tulesta
temmattu kekäle, siltä ainakin mammasta tuntui; kun hän siis, vaikkei
ollut katselevinaankaan, huomasi miehensä puristavan huuliaan yhteen,
ikäänkuin niiden taakse yritettäisiin teljetä jotakin erikoista,
mikä tietysti sulkisi tien kaikelta muultakin puheelta, siirsi hän
kiireesti miehensä viereen ja piaanon eteen tuolin, alkoi soittaa ja
samalla laulaa erästä viehkeää lemmenlaulua kerrassaan vastustamattoman
hurmaavasti.
Pappa torjui sävelten vaikutusta parin tahdin verran, mutta pian hänen
täytyi kääntää kasvonsa poispäin, sillä hänen huulensa heltisivät
väkisinkin ja rypyt otsasta silisivät. Hän koetti uskotella itselleen,
että vaikutus samoin kuin laulukin kestäisi vain hetkisen, vaan siitä
ei ollut apua. Hän tapasi itsensä seisomassa tietämättä oikeastaan,
miten oli siihen asentoon joutunut, ja sitten katselemassa hahmoaan
pienessä kuvastimessa, joka oli nuottihyllyllä, ja silloin hän
pääsi selville, että hän vielä oli sangen nuori ja pirteän näköinen
ollakseen marttyyri, jollaiseksi hän äsken oli itseään kuvitellut.
Sitten hän käveli -- melkeinpä keikaili -- huoneen päästä päähän, koko
ajan katsellen vaimoaan, ja kun laulun lopussa viimeinenkin sävel
oli kuulumattomiin hiljennyt, sai hänen sievä vaimonsa kummallekin
poskelleen lämpöisen suudelman, ja kaikki käsitys väärästä kohtelusta
oli yhtä etäällä kuin Aatamin aika.
"Italialainen ooppera olisi ihan mahdoton yritys New-Yorkissa, jos
kaikki vaimot osaisivat kotona niin laulaa kuin sinä, kultaseni",
lausui pappa.
Tosin mamma varmasti tiesi käsittävänsä asian paremmin, mutta ei olisi
mistään hinnasta häntä oikaissut, jos miehellä kerta oli tuollainen
maku; hän siis vaan sanoi:
"Hyvin hauskaa, että edes joku pitää harrastustani arvossa. Mitä muuta
minun sopisi sinulle laulaa?"
Pappa kiskoi esille kellastuneita nuottikirjoja hyllyltä, jolla aikaa
mamma muististaan soitti pikkusen valssin.
"Koetappa tuota laulua Faust'ista", pyysi pappa vihdoin sijottaessaan
nuottivihon hänen eteensä.
"Hyvä ystävä kulta", sanoi mamma estellen, "enhän minä ole mikään
oopperalaulajatar."
"Mamman pitää laulaa 'Nuku, nuku, kullannuppu'", kuului hyvin tunnettu
lapsenääni sanovan. Molemmat vanhemmat kääntyivät joutuin sinne päin ja
näkivät Bobbokerin seisovan ovella pitkään valkoiseen paitaan puettuna,
pää pörrössä ja kasvoissa enkelin ilme.
"Johan nyt jotakin!" huudahti mamma. "Voi sinua pikkusta kultu pojua!
Olenko minä todellakin laulanut niin hyvin, että houkutin hänet pois
vuoteestaan ja sitten koko matkan tänne alas?"
Mamma hypähti istuimeltaan Bobbokeria kohti, ja pappa kovisti:
"Kuuleppas sinä pikkunen vintiö, jollet nyt paikalla laputa takaisin
sänkyysi, niin saat minulta selkääsi niin että tuntuu. Mikä sinut
riivasi pystyyn, kun kerran olit nukkumassa?"
"Älä nyt, Will!" torjui mamma ja otti lapsen syliinsä.
"Poju ei tartte 'elkää", huusi Bobboker, ja sitten hän huusi vielä
paljon muutakin saatuaan päänsä hyvään turvaan mammansa olkapäätä
vasten.
"Minä vien hänet taas makaamaan ja parin minuutin päästä tulen
takaisin, mies kulta", sanoi mamma rientäen portaita ylös ja jättäen
jälkeensä pitkän sarjan yhä hiljenevää ruikutusta.
Pappa reuhtoi pitkin huonetta siihen tapaan, että huonekalut
olisivat pelosta vavisseet, elleivät ne onnekseen olisi turvassa
tunteellisuuksilta, jotka ovat ihmiskunta poloiselle ominaisia.
Hän valmisteli hirveätä esitystä mielipiteistään lapsiin nähden,
mutta äkkiä mamma keskeytti hänen ajatustensa juoksun lennähtämällä
huoneeseen, sillä se vauhti, jolla hän taas oli päässyt asianmukaisesti
eroon nuoresta häiritsijästä, oli niin hämmästyttävä, että pappaa
vihastuneemmankin miehen olisi täytynyt sitä ihailla. Mamma astui
sisään niin hymyilevänä kuin ei mitään olisi tapahtunut, ja tämä seikka
olisi riittänyt pahentamaan papan mielenkuohua, ellei häneltä aina
olisi voima hävinnyt silloin kun hän joutui vaimonsa lempeän hymyn
valtaan. Sitten mamma istuutui piaanon ääreen ja tarttui vähääkään
vapisematta lauluun, jota häneltä oli äsken pyydetty. Tosin hän tiesi
antautuvansa syypääksi mielettömään uhkarohkeuteen, mutta oliko
mitään semmoista, mitä hän ei yrittäisi miehensä mieliksi, joka häntä
rakasti ja jota hän niin hellästi rakasti? Hän oli lukenut miehistä
-- sotilaista --, jotka omin neuvoin olivat käyneet kokonaisen joukon
tai patterin kimppuun, kun heitä elähytti vain rakkaus omaisiin tai
isänmaahan. Eikä tuo laulu "Faust'ista" ollut pelottavampi kuin
sotajoukko tai patteri -- ei ainakaan paljoa pahempi. Hän siis
helähytti piaanossa perusäänen ja sovitteli siihen omaa ääntään. Vaan
osuiko hän aivan kohdalleen, sitä hän ei päässyt tarkoin kuuntelemaan,
sillä samassa hän kuuli erään huutavan:
"Mamma!"
"Mikä nyt on, Frediseni?"
"Ole vaiti, miekkonen!" ärjäsi pappa syösten ulos portaiden juurelle ja
ravistaen nyrkkiään hurjasti perillistään kohti.
"Katsotaan ensin, mitä asiaa hänellä on, Will kulta", ehdotti mamma
lähestyen miestään. "Kuule, Fred, miksi sinä et pysy sängyssä?"
"Eikö kukaan aio tulla lukemaan meidän kanssamme iltarukousta?" kysyi
Fred.
"Voi, voi", huokasi mamma; "sen minä unhotin kiireessäni, kun riensin
takaisin sinun luoksesi, Will."
Sitten mamma katsahti pappaan, joka vastaukseksi melkein tuijotti.
Mamma olisi suonut miehensä tarjoutuvan lähtemään yläkertaan pitääkseen
lastensa kanssa hartautta, mutta pappa häijysti ajatteli, ettei
rukouksia olisi saanut ikinä keksiä. Sitten pappa vähitellen, tajusi,
kuinka itsekäs hänen tunteensa oli, ja hän hiipi pois vierashuoneeseen
itsekseen mutisemaan. Mutta mamma meni hitaasti ja murheellisena
yläkertaan poikansa luo, nosti painavan pikku miehen syliinsä
ja suuteli häntä koko matkalla eteisestä sänkyyn, jättäen hänen
kasvoilleen jotakin, mikä on suuteloita kosteampaa.
Pappa sillä välin ponnisteli jonkun aikaa rajusti itsekseen
puolustellessaan suuttumustaan. Tietysti rukoileminen oli sangen hyvä
asia, ei hänellä mitään ollut rukousta vastaan, mutta hän toivoi, että
lapset olisivat kyllin hartaita ajatellakseen rukouksiaan silloin kun
joku sattui olemaan heitä kuuntelemassa eivätkä piinaisi aikaihmisiä
tekemään semmoista, mikä oli rukouksen suora vastakohta. Ja jos vaimot
pitäisivät huolta talousasioistaan yhtä täsmällisesti kuin heidän
miehensä suorittavat omia toimiaan, miten toisenlaista olisikaan
aviomiesten onni hänen tietääksensä!
Kun mamma palasi vierashuoneeseen, oli tämä tyhjä. Mutta pappa oli
kiireesti töhertänyt lyhyen tiedonannon erään kirjan päällyslehteen ja
pistänyt sen piaanon nuottitelineelle. Siitä kävi selville, että hän
juuri oli lähtenyt muutamaksi minuutiksi klubiin katsomaan, saisiko
sieltä pari tuttua mukaansa kotiin, ja sitten voitaisiin pelata hieman
korttia. Kokemuksesta mamma hyvinkin tiesi, mitä tämä merkitsi: hän
jäisi yksikseen istumaan lopun iltaa ja ehkä puolen yötäkin. Vaan
kenties Himmu heräisi siihen tuskaan, jota hammasten puhkeaminen
vauvalle tuotti, ja kaipaisi lohduttelemista; myöskin oli mahdollista,
että Bobboker tarvitsisi mammaa, koska runsas illallinen usein häntä
ahdisti painajaisen tavoin. Näin mamman ilta ei sittenkään jäisi aivan
aution yksinäiseksi.
Tällä tapaa siis mammalla, kuten miljoonilla muillakin äideillä, joilla
on rakastavat, vaan ajattelemattomat miehet, koko elämän lanka kutoutui
_yhtenä ainoana päivänä aamun, puolipäivän, iltapuolen ja illan halki_.