hyväili nyt Bridget Himmua; "mutta en minä sille mitään voi, kun rouva
viskaa mulle keittiöön pikku lapsia heti ruuan perästä. Jos lasken sen
matolle, niin se kiljuu, ja jos panen pöydälle, niin se sysää kaikki
astiat maahan."
"Luulin sinun pitävän Himmusta", lausui mamma ylevällä äänellä, josta
kuulosti loukatun arvon tuntoa. "Anna vauva minulle."
"Eihän vaan rouva pane pahakseen", sanoi Bridget lempeästi ja puristi
pienokaista syliinsä, kun mamma yritti itse ottaa hänet, "mutta kuinkas
minä voin pestä astioita ja silittää vauvan vaatteita, kun en yhtään
saa käsiäni tästä irti?"
"Anna hänet minulle", käski mamma uudestaan; "vauva tarvitsee jonkun,
joka osaa häntä pidellä."
Bridget luovutti Himmun ja poistui niin alakuloisena kuin olisi jotakin
pahaa tehnyt. Mamma huomasi raskain mielin, että iltapuolta oli jo
kulunut runsaasti tunti, ja palasi Bobbokerin huoneeseen, josta käsin
kirkuna oli ollut suorastaan hirmuista siitä alkaen, kun mamma sinne
jätti pojun.
"So so so", puheli mamma lepytellen, kun ehti Bobbokerin luo.
"Katsoppas, mitä mamma tuo pikku pojulle. Tässä pojulle tulee
leikkitoveriksi oma rakas pikku sisko Himmu. Mutta Bobbokerin pitää nyt
olla Himmulle hyvin hellä; muuten mamma vie hänet pois."
Tämä temppu oli mamman puolelta rohkea, nerokas, kaikin puolin sen
tapainen, kuin viekkaasti suunniteltu yllätys; mutta varsinaisena
ehtona yllätyksen onnistumiseen on se, että hyökkääjä tapaa vihollisen
torkkumassa, joko ruumiillisesti tai henkisesti. Vaan nytpä sattui
niin, ettei Bobboker lainkaan torkkunut -- hänen kaikki aistinsa olivat
niin perin vireillä. Ja sen vuoksi hän tarkasteli Himmua niin tyystin
kuin olisi ennen senkin seitsemän kertaa joutunut mokomien uskottelujen
uhriksi eikä nyt enää aikoisi langeta ihan ilmeiseen satimeen. Mutta
nähdessään veikkonsa Himmu ojensi häntä kohti palleroiset kätösensä
ja ihastuneena hoki: "Bob-bob-bob-bob!" rynnistäen kaikin voimin alas
mamman sylistä. Tässä ilmeni kieltämättä niin suoraa todellisuutta
ja alkuperäisyyttä, että Bobbokerin epäluulo haihtui, ja siksi hän
virkkoikin:
"Tu' tänne vaa!"
Nyt mamma siirsi Bobbokerin istumaan vuoteen etulaidalle ja laski
Himmun taaemmaksi nähtyään, että sänky oli sysätty ihan kiinni seinään,
joten Himmu ei pääsisi sieltä kierähtämään laattialle. Bobboker
silitteli ja suuteli siskoaan, ja tämä upotti molemmat kätensä pojun
tukkaan ja hurmaantuneena äänteli: "puh-uh-uu!" kun taas Bobboker
puolestaan vastaili: "ää" ja "ii" ja "ee" ynnä muita tuohon leikkiin
sopivia sanoja. Mamman mieli keveni nyt niin, että hän suorastaan lensi
työkorinsa ääreen ja kävi napittomien pikku paitojen ja parsittavien
sukkien kimppuun, joiden lukumäärä kyllä oli melkoinen, vaan sittenkin
pienempi kuin niissä tavattavien reikien.
Kuinka vinhasti mamman neula nyt lensikään! Eikä vain sen vuoksi, että
tämä työ oli tehtävä ja hänellä nyt oli aikaa siihen ryhtyä -- ei
likimainkaan -- ei sovi kuvitellakaan niin alhaista vaikutinta! Vaan
olihan tuossa likellä, kuuluvissa, par'aikaa vireillä niin erinomaisen
hauska keskustelu veljen ja sisaren kesken, ja kummankin äänestä
kuului pelkkää hellyyttä, jossa nauru ja ihastuksen huudahdukset
vaihtelivat, ja rakkaus tuntui siinä suovan sitä autuutta, jota se
alinomaa lupailee, vaan niin harvoin toteuttaa, ja molemmat lapset
olivat mamman -- aivan hänen omiaan -- ja hän oli heistä niin ylpeä
ja heidän onnestaan niin onnellinen! Ja huolimatta vaivasta ja
huolesta ja rasittavista ajatuksista tuntuivat taivaan portit nyt
olevan avoinna vaikkei näkyvissä! Ja noilla lemmikeillä oli pappana
maailman paras mies eikä heidän veljellään ja sisarellaan ollut
vertaisia missään perheessä, mikäli mamma tiesi. Mamma ei voinut omasta
puolestaan käsittää, kuinka oli ennen jaksanut elää nuorena neitona,
kun tyhjän mielen täytteenä ei ollut muuta kuin koreilua, seurustelua
ja kohteliaisuuksia. Ja siitä hän oli varma, ettei koko maailmankaan
kullasta tahtoisi ajan ratasta pyörähtämään kymmentä vuotta taaksepäin.
Jospa hänen miehensä, rakas Will, sattuisi tulemaan kotiin juuri
tällä hetkellä saadakseen nähdä, ettei hän aina ole väsyksissä ja
hajamielinen!
Taas Himmulta pääsi vallaton huudahdus, joka osotti entistä
ihastuneempaa mieltä, ja heti kaikui siihen vastauksena kuin
vuorolaulun kilpailussa monenmoisia ääniä Bobbokerin puolelta, ja
silloin mamma itsekin puhkesi sydämensä pohjasta kaiuttamaan ihanan
kevätlaulun säveliä. Mutta kesken kaikkea kuului yht'äkkiä mätkähdys,
kova ja kumea, sitten hurjan pitkä parkaisu, ja toinen ääni hätäili
hiljempaa, vaan hyvin merkitsevästi:
"Ai-jai-jai-jai!"
Parsittava sukka lensi maahan, ja mamma syöksyi kiireimmän kautta
viereiseen huoneeseen. Siellä makasi Himmu pää seinää vasten, silmät
tiukasti ummessa, kasvot rumiksi vääntyneinä, suu aivan ammollaan, ja
toinen kimeä kirkuna pyrki par'aikaa ilmoille.
"Voi hyvänen aika!" huudahti mamma, vetäisi vauvan luoksensa, kahmaisi
syliinsä, painoi lujasti rintaansa vasten ja suuteli hellästi. "Kultu,
kultu! Voi voi, mikä nyt tuli?"
"Himmu nii paha vauva", selitti Bobboker tylysti. "Ei yttään tottele,
kun Bobboker 'anoo, ja Bobboker anto 'ille oikein läpsii."
"Vai sinä häijy poika! Saat itse läpsiä mammalta", torui mamma
vihastuneena.
"E-e-ee-ii!" vastasi Bobboker. "Bobbokerin käteen tekee niin kipeet."
"Senkö vuoksi sinun pitäisi tehdä pikku Himmu raukan päähän niin
kovasti kipeää?" kysyi mamma tuimasti.
Bobboker tuumi hetken aikaa, purskahti itkuun ja ruikutti:
"Emminä."
"Mutta miksi sinä olit Himmulle häijy?"
"Emminä."
"Mitä sinä teit Himmulle?"
"Emminä."
"No mitä hän teki sinulle?"
"Emminä."
Mamma polki jalkaa vihoissaan ja kovisti:
"Minkä ihmeen tähden sinä Himmua läpsit?"
Bobboker pyöritteli silmiään puolelle ja toiselle ja katseli
kynsiäänkin ikäänkuin hakisi vastausta ja selitti sitten:
"Emminä."
Mamma kääntyi hänestä kiivaasti poispäin ja lähti huoneesta, vieden
Himmun mukanaan.
Kun vauvan kyyneleet oli pyyhitty ja pikku kasvot taas hymyilivät
entiseen tapaansa, laski mamma hänet laattialle, antoi hänelle
leikkikaluiksi lankarullan, tyhjän hajupullon ja punaisen sukan ja
kävi jälleen käsiksi keskeneräiseen parsimistyöhönsä. Himmu hyökkäsi
suoraa päätä hampain sukan kimppuun ja torui sitä vähän väliä koko
ankarasti, mutta näytti sittenkin suuresti nauttivan tehtävästään.
Sillä aikaa Bobboker purki toisessa huoneessa mieltänsä pitkäveteisillä
valituksilla, joita kuulosti häneltä riittävän koko iltapuoleksi.
Mutta mamma ei siitä huolinut. Itkeköön vaan ja oppikoon tietämään,
miten onnettoman häijyä on ruveta rääkkäämään pikkusta avutonta
siskovauvaansa! Mamma siis teki tyynesti työtänsä, ikäänkuin ei
Bobbokeria olisikaan, ja hänen sydämensä otti riemuiten osaa kaikkeen
siihen, mitä vauva jutteli ja puuhasi. Näin kului hyvän aikaa,
vaan lopulta Himmu kyllästyi leikkikaluihinsa; hän alkoi väännellä
ruumistaan sinne tänne, ja pikku selkä meni yhä enemmän koukkuun, kuten
ainakin vauvoilla, kun ne istuessaan väsyvät. Mutta mamma, samoin
kuin useimmat muut mammat, ei kertaakaan ollut kuvitellut, että niin
pikkunen selkä voisi koskaan väsyä. Ja niin sai Himmu yhä rimpuilla ja
panna sanattomia vastalauseitaan.
Äkkiä mamma tunsi kyynärpäässään jotakin nipistystä ja katsahtaessaan,
mikä siellä oli, hän näki vieressään Bobbokerin, joka hyvin juhlallisen
näköisenä julisti:
"Bobboker on nii 'uuttunu mammaan."
Mitä mamman kielellä pyöri vastaukseksi tähän ilmotukseen, on
tuntematonta, sillä juuri silloin ryntäsivät sisään Fred ja Bertha,
joiden koulutunnit olivat päättyneet.
"Mamma, pääsenkö minä puistoon leikkimään?" kysyi Fred.
"Mamma, sano nyt, saanko minä panna päälleni kauniin hameen ja mennä
katsomaan Ellie Millstonia?" tiedusti Bertha.
"Mamma, anna pojulle ys omena -- mamma koorii Bobbokerin omena", sanoi
nyt poju. Kun Bobbokerista näytti hieman epäiltävältä, tokko muiden
asiain ohella kuultiinkaan hänen puhettaan, pyysi hän uudestaan omenaa
ja toisti samaa monta kertaa.
"Ää-jää-puu-huu!" selitti Himmu.
Mamma olisi kyllä vastannut joka lapselle, mutta neljää eri pyyntöä oli
vaikea yht'aikaa täyttää, kun oli pulmallista saada niistä edes selvää.
Kuitenkin hän koetti parastaan. Ensin hän muisteli, mitä kukin oli
tahtonut, ja sitten käski heidän uudestaan sanoa asiansa. Vastaukseksi
hän sai kuulla:
"Mamma puu sano pojulle puistoon hameen omena jää Millstonia", mikä oli
sellaista siansaksaa, ettei mammakaan sitä ymmärtänyt, vaikka muuten
osasikin tulkita lastenkieltä. Hän siis yritti toista keinoa ja komensi:
"Hyvät lapset, yksi ensin ja muut sitte!"
"Bobboker ol ys ensin, mut muut 'ano kans ja 'itte Bobboker taas 'ano
ensin", vakuutti poju ja kiskoi mammansa kättä niin rajusti, että
sukkalanka kiristyi ja katkesi.
"Sanoin minäkin ensin", selitti Bertha. "Sano nyt mamma, saanko minä?"
"Ää-puu-um-pupuluu", ehdotti vauva.
"Voi voi mamma, näinhän minulta menee aikaa hirveästi hukkaan", valitti
Fred.
Mamma laski parsimistyön syliinsä ja tarttui molemmin käsin päähänsä,
jota hän sitten ei näyttänyt haluavan hellittää, kun kerran oli
kunnollisesti saanut haltuunsa niin hyödyllisen jäsenen. Hetken aikaa
hänestä tuntuikin siltä, että jos hän irrottaisi kätensä, niin hänen
päänsä samalla putoisi myös syliin, joka tuskin kuitenkaan olisi
monipuuhaisen pikku emännän silmille, korville ja kielelle sovelias
sija. Hän oli ummistanut silmänsä, voidakseen sitä paremmin selvittää
ajatuksiaan, mutta Bobboker, joka seisoi ihan hänen edessään, häiritsi
häntä seuraavalla muistutuksella.
"Mamma, ei 'aa enää kattella poju, kun 'immiss' on peitto pääl! Ei ne
'ano pojulle mitää."
Mamma näytti vähän aikaa olevan sitä mieltä, ettei Bobbokerille
puhuminen ollutkaan elämän ainoa tarkotus, mutta kun hän pian sitten
tunsi, että pikkunen, vaan silti ponteva sormi yritti vääntää auki
hänen toista silmäluomeaan, niin hän muutti mieltään ja taipui avaamaan
molemmat silmänsä.
"Mitä vasten mamma rupee nukkuun, vaikka istuu toolil?" huomautti
Bobboker vakavasti.
"Pitääkö minun ottaa prinsessapukuni?" kysyi Bertha.
"Ei suinkaan minun tarvitse ottaa kalosseja puistoon tänään, vai mitä?"
kysyi Fred; "nyt on niin kaunis ilma."
Tämä asia sai mamman heräämään kaikista mietteistään, sillä hän tiesi,
että kaduilla ja puiston käytävillä oli kovasti likaa.
"Tietysti sinun täytyy panna kalossit jalkaasi, hyvä poika", sanoi hän,
"jos muuten päästän sinut ulos. Minua sentään niin pelottaa, että sinä
joudut siellä johonkin onnettomuuteen."
"En ainakaan minä, kun menisin vaan katsomaan Ellie Millstonia", sanoi
Bertha.
"Sinä Bertha saat mennä, mutta sillä ehdolla, että itse puet päällesi
ja jätät minut ihan rauhaan. Ja sinä Fred pääset myös. Molempien teidän
pitää tulla tänne näyttämään itseänne, ennenkuin menette. Minä tahdon
nähdä, että olette siististi puettuja."
Kun kaksoiset sitten kiirehtivät pois omaan huoneeseensa, virkkoi mamma
itsekseen:
"Kas niin, nyt kai saan hyvässä rauhassa ottaa tuon hirveän työkasan
taas käsille."
"Ottaa ensin käteen Bobbokerin omena!" esitti poju.
"Ei mammalla ole pikku pojulle yhtään omenaa", vastasi mamma. "Sitten
kun menen taas kaupungille, ostan sinulle oikeen kauniin omenan, ja
sillä on niin punaiset posket kuin sinullakin. Eikös siitä tule lystiä?"
"Niin hivveen lysti, kun Bobboker 'aa omena nyt pian -- muuten lysti
menee kaikki hukkaan."
"Odota kuitenkin huomiseen, kultupoju", pyysi mamma. "Mamma parka on
niin väsynyt ja mamman pitää paikata noin suuri kasa pikku paitoja
ja sukkia. Katsoppas tuotakin leveätä isoa reikää, joka on juuri
Bobbokerin omassa sukassa."
"Pitää paikkaa oikein 'uur reikä Bobbokerin vattas kans, muuten poju ei
viitti enää pitää 'emmost vattaa rikki. Mamma paikkaa nyt pojun vatta
pian kiin. Voi voi pojun vattaa!"
Tämä oli jo mammastakin liikaa, ehkä sen vuoksi, että Bobboker
valittaessaan piti molempia palleroisia käsiään likistettyinä
puheena olevaa ruumiinosaa vasten ja katseli mammaa niin surkeana ja
rukoilevana, kuin ei viikkokauteen olisi saanut lainkaan ruokaa. Mamma
siis huusi Fredin luokseen ja antoi tälle kymmenen penniä, joilla hänen
oli määrä mennä ostamaan omena pikku veikolleen.
"Jos saisin kaksikymmentä penniä lisää", arveli Fred, "niin meille
tulisi kullekin yksi omena. Etkö sinä mamma enää muista, kuinka
sinä kerroit Madge tädille, että tohtori sanoi, että ne ovat niin
terveellisiä?"
"Kyllä, kyllä, poika hyvä, mutta minulla ei ole sen enempää pikkurahaa."
"Kuulehan mamma, jos annat oikein ison rahan, niin minä tuon niin
suuren kasan pikkurahaa takaisin. Sehän vasta hauskaa olisi!"
"Tiellä sinulta voisi hukkua, kun olet vielä niin pikkunen. Ei nyt auta
muu kuin odottaa huomiseen; sitte saatte omenanne."
"Voi sinua, mamma! Et suinkaan sinä tahdo, etten minä saa olla terve?"
"Ei sinulla vielä ole pahaa hätää", nauroi mamma silmäillen poikansa
pyöreitä punaisia poskia ja kirkkaita silmiä. "Ala sinä nyt vaan
juosta!"
"Kukas sitä niin tarkkaan tietää", tuumi Fred yhä vielä epäillen,
"Kuules, Bertha", jatkoi hän, kun hänen sisarensa tuli sisään, "eikö
sinustakin tunnu, että olisi paljon terveempi olla, jos nyt saisit
omenan?"
"Kyllä kaksi tuntuisi vieläkin terveemmältä", myönsi Bertha
haaveilevasti katsellen ylöspäin, kun läheni toisia. Vaan silloinpa
hän kompastui vauvaan, joka yhä vielä istui lattialla kahden tyynyn
välissä. Himmulla oli kyllä ikäisekseen aika vahva pikku selkä, vaan se
ei vielä ollut tottunut kestämään tällaisia yllätyksiä. Ja sen vuoksi
pikku selkä keikahti taaksepäin vieden mukanaan vauvan ison pään, ja
sitten jokin kolahti lattiaan hyvin kovaa. Nyt vauva lausui jotakin,
mikä kiidätti mamman sormet korviin, vaikkei mitään sopimatonta ollut
vauvan puheessa. Sitten mamma kiireesti kumartui vauvan puoleen,
samoin Bertha sanottuaan ensin: "voi voi", ynnä myöskin Fred, joka
arveli: "ai, ai!" Täten kolme päätä jysähti yhteen vauvan yläpuolella,
ja Bertha sanoi taas: "voi!" ja Fred: "ai!" ja mamma huudahti: "soh,
soh, lapset!" kun taas Himmu yhä hoki, mitä oli ruvennutkin sanomaan.
Sitten mamma sieppasi Himmun lattialta ja satutti noustessaan päänsä
Bobbokerin päähän ja Bobboker sanoi: "ää!" Silloin kaikki lapset
itkivät yhdessä, ja mammakin toivoi olevansa itkevä vauva, jotta
pääsisi jonkun syliin helliteltäväksi ja kaikki parsittavat sukat ja
muut kiusat ajettaisiin sinne, missä pippuri kasvaa.
"Nyt meidän pitää sentään saada omenia, mamma", tiesi Fred mainita, kun
oli kyllikseen itkenyt ja hansikkaisilla sormillaan pyyhkinyt silmiään
niin kauvan, että hänen kasvonsa näyttivät kartalta, johon on piirretty
koko joukko rajaviivoja ja jokia.
Mamma näkyi myös olevan samaa mieltä, sillä hän avasi rahakukkaronsa,
antoi Fredille suuren hopearahan ja käski hänen lähtemään heti asialle
sisarensa kanssa. Sitten hän puristi vauvaa vielä hellemmin syliinsä ja
suuteli untuvaista pikku takaraivoa. Vauva kohotti toista palleroista
kätöstään ikäänkuin vaan suotta ilmassa heilumaan, vaan äkkiä kaappasi
sillä kiinni kolme-neljä hiusta, jotka liehuivat alhaalla mamman
kasvoilla.
"Älä, älä, vauva kultu!" esteli mamma ja yritti avata pikkuruista
nyrkkiä. Bobboker lakkasi itkemästä ja nauroi:
"Hähähää, kattos, mamma ivvistää Himmulle! -- Nyt ei mamma enää
ivvistä." Himmun hyppysistä olikin jo saatu hiukset irti.
"Ei Bobboker saa nauraa, kun mammaan tekee niin kipeää", nuhteli mamma.
"Mamman tulee siitä niin paha olla."
"Pitää olla hyvä olla, kun mamma 'aa ivvistää, kun Bobboker nauraa.
Mamman pitää aina tekee kipeet ja aina ivvistää, kun pojun on nii
lysti. Tekees mamman nyt kipeet? Muuten Bobbokerin tulee nii paha olla
ja pitää ikkee niin pallo pian."
"Kyllä, kyllä -- tekee niin kipeää -- mamma tekee vaikka mitä, kunhan
poju vaan ei enää rupea itkemään."
Mutta Bobbokerilla olivat silmät jo ehtineet kiertyä moneen mutkaan
ja alahuuli vierähtää riipuksiin, eikä hän tarkoin tiennyt, miten
ne saataisiin taas perääntymään paikoilleen; siksi hän heittäytyi
kitisemään surkean pitkäveteiseen tapaan, joka kuulosti siltä, kuin hän
nyt tahtoisi pistää poruksi oikein mukavasti, ettei väsymys pääsisi
keskeyttämään.
"Bobboker kultu", sanoi mamma, hätäisesti laskien vauvan pitkälleen
sohvan nurkkaan ja nostaen pikku pojan syliinsä, "mamman päätä särkee
niin kovasti, ja sinun itkustasi särky käy yhä pahemmaksi, -- voi voi,
niin pahaksi!"
"Helli poju kultaa", ruikutti Bobboker; "mamman kipee menee pois, kun
hellii poju. Ja mamma kertoo pojust ja pojun nimi oi Bobboker, ja poju
oi aina nii hyvä ja mamma piti nii pallo pojust. Kertoo nyt hyvin pian,
muuten pojun pitää taas ikkee."
Mamma hyväili poikaansa, silitti hänen poskeaan ja alkoi reippaasti:
"Oli kerran pikkunen poika --" Mutta silloin hänen takanaan lennähti
ovi auki, niin että se paukahti seinää vasten, ja hän kuuli Fredin
sanovan:
"Kuules, mamma, emmekö saa kumpikin ostaa uutta lyijykynää, kun kerran
mennään kaupungille?"
"Ostakaa vaan", vastasi mamma hyvin lempeästi, mutta Fred ei nähnyt
sitä ilmettä, joka mamman kasvoihin tuli.
"Saadaanko myös sokerikanki?" kysyi Bertha.
"Ei", oli lyhyt vastaus.
"No mutta, mamma," sanoi Fred, "eihän siihen mene kuin kymmenen penniä
lisää."
"Sokerimakeisia ei pikku lasten ole hyvä syödä", selitti mamma.
"Muistathan, kuinka pappa ja minä olemme siitä puhuneet ainakin sata
kertaa."
"Minä kun --" väitti Fred.
"Minä --" väitti Bertha samalla.
"Ei mitään enää!" keskeytti mamma niin kiivaasti, että vauva hätkähti,
otti sormen suustaan ja tuijotti mamman kasvoihin. Se, mitä hän
niissä näki, pakotti hänet purskahtamaan niin kuuluvaan ja kestävään
ulvontaan, ettei todellakaan olisi luullut mitään niin suurenmoista
voivan tulla niin pienestä kapineesta kuin vauvan kurkusta. Mamma
hypähti tuoliltaan, laski Bobbokerin maahan, sysäsi Fredin ja Berthan
ulos huoneesta ja sulki oven niin pontevan rajusti, kuin siihen olisi
tarvittu paljonkin voimaa. Sitten hän kaappasi Himmun syliinsä, vaipui
keinutuoliin ja itki paljoa valtavammin kuin vauva, vaikkei pitänytkään
siitä mitään ääntä.
"Ai, ai, kun mamman poskiin on nii pallo vettä 'atanu", huomautti
Bobboker hetken kuluttua; "tartteeks poju mennä ottamaan 'ateenvarro?"
Silloin mamma lakkasi itkemästä, kun piti nauraa. Hänen onnistui kiskoa
pikku veitikka ylös syliinsä Himmun viereen, ja sitten hän silmät
ummessa hiljaa keinutti molempia lapsia. Mutta sattuessaan taas kerran
avaamaan silmänsä hän näki kasan paitoja ja sukkia, huoahti ja herkesi
keinuttamasta.
"Kuuleppas, poju!" sanoi mamma, joka näytti keksineen jotakin. "Eikös
se olisi lystiä, kun saisit rakentaa suuren, korkean kivitalon
vauvalle? Sellaisen oikein hauskan talon, ettei kukaan muu osaa sitä
rakentaa kuin Bobboker yksin?"
"Nii", myönsi poju hieman harkittuaan. "Too pojulle kivet."
"Saat sinä ne itsekin, kultuseni. Juokse nyt leikkikamariin ja tuo ne
sieltä kolttusi helmassa."
Bobboker lähti. Mamma sovitti Himmun pehmoisesti istumaan sohvan
nurkkaan ja siirsi tuolinsa ja työkorinsa hyvin lähelle, ollakseen heti
valmiina pelastamaan vauvan, jos tämä pääsisi keikahtamaan eteenpäin.
Sitten mamma otti jälleen käsille työnsä ja ennätti jo pujottaa
parsinlangan neulaan, kun pikkunen ääni huusi:
"Pitää avaa ovi pojulle pian."
"No no, saahan mamman oma iso poika yksinkin oven auki. Pidä vaan
kovasti kiinni kahvasta ja väännä sitä ympäri."
"Kyl poju pitää kiin, mut kavva ei yttään ota kiin pojun käteen."
"Yritä uudestaan, niinkuin suuri mies", kehotti mamma.
Kuului, miten lukon kahvaa rämistettiin ja joku möyrysi ja jyski ja
ähki. Sitten mamma kuuli pienten jalkojen sipsutusta ja näki edessään
perin vakavat pikku kasvot suurine silmineen.
"Taas poju koitti, mut kavva ei yttään koittanut mennä auki, ja nyt
kavva rupee kovast ikkee, kun mamma ei tu' avaan."
"Anna sen itkeä," sanoi mamma ja lennätti neulaa niin vinhasti, että se
pisti häntä syvälle sormeen, ennenkuin hän kerkisi näkemäänkään, miten
se siihen osui. Neula vedettiin sormesta ulos tuskallisen hitaasti,
mutta sormi pistettiin sitten kiireesti suuhun.
"Kattos mamma", ihmetteli Bobboker, "kun panee 'ommen 'uuhun! Niin
rumaa mamma tekee! Ei mammast koskaan tu' 'uur mees, kun 'ommi aina
menee 'uuhun. Ja ovi on aina kiin vaa."
Mamman piti kuin pitikin mennä avaamaan.
"No mene nyt!"
"Mikkäs pojun pitää mennä?" kysyi Bobboker sangen hämmästyneenä.
"Tietysti noutamaan kivet tänne."
"Mikkä kivet?"
"Juuri ne kivet, joista vauvalle tehdään talo."
"Mikkäs ne on pantu?"
"No sinne leikkikamariin."
"Nii", myönsi nyt Bobboker, ja samaa arveli mammakin mennessään
takaisin istumaan.
"Kai sitä nyt saa rauhaa pari-kolme minuuttia, ehkä viisikin", mutisi
mamma ruvetessaan taas parsimaan. "Mutta vähitellen tässä alkaa koko
tuo työ jo inhottaa."
Hyvää rauhaa kestikin runsaasti kaksi minuuttia, vaan ei kolmea, sillä
ovikello soi kiivaasti, ja kun ei kukaan tullut avaamaan, soi se
uudestaan. Nyt mamman mieleen johtui, että palvelustyttö oli arvatenkin
kotoa poissa.
"Voi voi sentään, kun ei vaan olisi joku vieras", huokaili mamma,
ravisteli ja silitteli vaatteitaan siistiksi, järjesteli hiuksiaan
peilin edessä kuntoon muutamin hätäisin tempuin, riensi avaamaan oven
ja sai sieltä vastaansa -- kaksoiset.
"Meillä on nyt -- mutta mikäs nyt on, mamma?" sanoi Fred ihmetellen.
"Ei mitään", vastasi mamma.
Fred näkyi epäilevän tätä mammansa vakuutusta, vaan sitten hän
kuitenkin meni arkihuoneeseen ja mutisi itsekseen:
"Kyllä minusta tuntuu, että täällä on jotakin kamalaa tapahtunut."
Mamma tuli lastensa jäljestä, ja kun he olivat istuutuneet, sanoi hän:
"No nyt pitää tuoda lautanen, jolle saatte kuoria omenanne, ja sitten
--"
Fred mulkoili Berthaa ja Bertha mulkoili Frediä, molemmat erinomaisen
noloina, ja sitten Fred virkkoi:
"Onpa tämä hullua! Meiltä on kai unohtunut omenien osto kokonaan!"
"Millekkäs asialle te oikein menitte?" tiedusti mamma ankarasti.
"No omenia ostamaan", myönsi Fred.
"Ja sokeritankoa", huomautti Bertha.
"Ja lyijykyniä", jatkoi Fred. "Ja lyijykynäpuoti oli lähimpänä, niin
että me ostimme ne ensin, ja sitten me ostimme sokeritangon, kun se
puoti oli siinä vieressä, ja sitten -- niin annas kun muistelen,
mitä me sitten teimme, Bertha? Jaha, niin, sitten me tapasimme
posetiivinsoittajan. Ja me luulimme, että se kai on niitä samoja, jotka
välistä soittavat meidän talomme edessä, ja sen vuoksi me läksimme
hänen perästään tänne päin, kun piti katsoa, onko hän juuri niitä
soittajia, ja sitten me tulimme kotiin."
"Ja kotiin teidän olisi parasta jäädäkin", sanoi mamma, "kunnes opitte
muistamaan, mille asialle teidät lähetetään, varsinkin silloin, kun
itse olette tahtoneet jotakin toimittaa kaupungilla. Eikö teistäkin
tunnu, että juuri sillä tapaa vähitellen oppisitte?"