mammalle, että oli tulossa muitakin riemuja. Hän siis uhrasi pari
minuuttia oman ulkoasunsa hyväksi ja otti sitten Himmun käsivarrelleen
ja lähti alakertaan valvomaan, että päivällinen joutuisi pöydälle
täsmälleen klo 12.15, sillä hänen miehensä saapui silloin kotiin.
Lasten oli määrä tulla jo viittä minuuttia aikaisemmin, vaan harvoin
he pitivät ajasta niin tarkkaa vaaria. Tänä erikoisena päivänä he
kuitenkin tulivat ajoissa, sillä kotimatkalla he näkivät erään myymälän
akkunassa vereksimmän makeisuutuuden ja riensivät pyytämään mammaltaan
kymmentä penniä mieheen. Mamma lupasi heille rahat päivällisen jälkeen,
jos he toimittaisivat itsensä pestyinä ja harjattuina ruokahuoneeseen
siksi, kun kellolla soitettaisiin. Kiireen kautta he nyt lähtivät
toimeen, ja siinä hädässä he tietysti joutuivat rappusissa toistensa
tielle ja riitaan.
Minuutit kiitivät, ja mammakin kiiti. Hän laski vauvan siihen keittiön
soppeen, joka oli kauvimpana kulkutiestä hellan, astiakaapin, pöydän
ja nostolaitoksen välillä; hän suoritti kastiketta varten viimeiset
temput, valmisti putinkiliemen ja auttoi astioiden siirtämisessä
nostolaitokseen. Vaan sittenkin keittiön kello, joka tarkistettiin
joka päivä papan kellon mukaan, osotti 12.15, ennenkuin nostolauta
tavaroineen oli täysin valmis nousemaan. Silloin ylhäältä kuului
vakavia askelia, jotka lähenivät varmasti nostolaitoksen nurkkaa,
ja sitten soittokello päästi sellaisen vingahduksen, että siitä
tuskin puolen metrin päässä askaroivan mamman korvaa vihlaisi. Mutta
toinnuttuaan tästä säikähdyksestä hän heti huusi puhetorvea myöten:
"Kyllä tulee, kultani, ihan paikalla!" ja riensi yläkertaan. Täällä
hän tervehti miestään niin hymyilevästi ja hellästi kuin ei mitään
olisi tapahtunut koko pitkään aamu päivään eikä hänkään olisi muuta
tehnyt kuin istunut kädet ristissä ja ikävöinyt herransa ja käskijänsä
kotiintuloa.
Pappa istui jo pöydässä, ja Fred ja Bertha olivat myös paikoillaan,
mutta Bobbokeria ei näkynyt, minkä vuoksi mamma oli hieman
hajamielinen. Mutta hän toimitti kaikki, mitä emännän tehtäviin kuului.
Kun sitten pappa nostamatta katsettaan lautasesta virkkoi: "Tiedätkös,
kenen minä tänä aamuna tapasin?" sattui mamma olemaan puhetorven
ääressä kuiskaamassa Bridgetille, että tämä juoksisi yläkertaan,
hakisi esille Bobbokerin ja toimittaisi hänet ulkoasultaan riittävässä
kunnossa ruokahuoneeseen.
"Jaa", sanoi taas pappa, "kun et sinä näy välittävän koko asiasta,
niin -- --" Juuri tällöin pappa kohotti päätään, huomasi mamman olevan
poissa ja kysyi:
"Missä teidän äitinne, on lapset?"
"Täällähän minä olen, mies hyvä", sanoi mamma palaten tuolilleen.
"Minulla oli vain pari sanaa sanottavana Bridgetille."
"Minusta tuntuu", huomautti pappa, kun oli ollut hetkisen synkkää
äänettömyyttä, "että palvelijan pitäisi tuntea tehtävänsä kyllin hyvin
jättääkseen sinut rauhaan ruoka-aikana."
"Ei se ollut hänen syynsä; minä vain tahdoin häntä hakemaan Bobbokeria."
Nyt pappa otti huomioonsa, että korkea lapsentuoli oli tyhjä, ja
vastasi:
"Hänen sopisi osata lähettää se tänne muutenkin, ilman erityistä
ohjetta sinun puoleltasi."
"Tuskinpa se kuuluu hänen toimeensa, Will. Hänellä on ollut täysi puuha
valmistaessaan päivällistä."
"Vaikka niin, mutta paljonko ylimääräistä vaivaa siinä olisi, että
toisi sellaisen pikku miekkosen päivälliselle?"
"Ei paljoa, mutta -- --"
Pappa odotti jatkoa ja kysyi lopulta:
"Mutta mitä?"
"No niin monenlaisia asioita. Sinä vaan et käsitä, kuinka tiukasti
hänen aikansa menee kaikenlaiseen työhön aamupäivällä."
"Vai niin, vai niin. Mutta sen minä ainakin tiedän: jos hän olisi minun
miehiäni ja hänen toimenansa olisi hankkia tuo pikku veitikka paikalle
määrähetkenä, niin hän täyttäisi velvollisuutensa tai laputtaisi
tiehensä."
Pappa oli niin kiihdyksissä, että mamman tarjoomatta otti toisen
annoksen paistia, vaikkei hänen lautasensa ollut läheskään tyhjä.
"Naisten työ on toisenlaista, kultani," yritti mamma viittailla.
"On kai", sanoi pappa, hetkisen harkittuaan. "Vaan yhden asian voin
sanoa: jos minä pääsisin emännäksi edes yhden päivän ajaksi, kyllä
minä teille rouville näyttäisin, kuinka taloudessa pannaan toimeen
liikemiehen periaatteet."
"Soisin minäkin, että saisit näyttää, mies kulta."
Näiden sanojen ohella ei mamman äänessä ollut vähääkään suuttumusta,
ivaa tai pistelyä, mutta jostakin syystä tämä huomautus tuntui papasta
epämiellyttävältä. Mamma näki, että hänen miehensä oli joutumassa
jurouden valtaan, jota mamma ei mitenkään sietänyt, kun niin vähän sai
olla hänen seurassaan, ja sen vuoksi hän kiirehti kysymään:
"Kerroppa nyt, kenen sinä tapasit aamulla?"
Papan otsa kirkastui. "Vanhan luokkatoverini Freindhoffin. Siitä on
ainakin puoli vuotta, kun viimeksi juttelin sen miekkosen kanssa."
Mamma ei aivan erikoisesti ihastunut kuullessaan, kuka oli käynyt hänen
miestään tapaamassa. Hän oli nähnyt Freindhoffin usein ja tiesi, että
tämä oli hyvin tunnettu kemisti, vaan niin omituinen ja hajamielinen
kuin saksalainen tiedemies ikinä voi olla. Eikö hän ollut istunut
tupakoimassa hänen miehensä kanssa lukemattomia iltoja, jolloin nuo
kaksi miestä juttelivat menneistä opistovuosista ja kaikenmoisesta
muusta, mikä ei vähääkään huvittanut kolmatta henkilöä, samalla kun
molemmat miehet näyttivät kerrassaan unhottaneen, että talossa oli
emäntäkin? Pappa sanoi, että Freindhoff oli niin perinpohjin uskollinen
sielu ja maailman parhaita miehiä; mutta mamma puolestaan tiesi hänestä
tämän: kaunis hän ei ollut eikä kohteliaskaan, ja monesti tämä vieras
oli suoraan sanoen ryöstänyt häneltä miehen, ja siksi mamma ei sietänyt
nähdäkään koko tuttua. Mutta hän päätti olla ainakin harrastavinaan
sitä, mikä koski hänen miehensä ystäviä, ja sen vuoksi hän kysyi:
"Kuinka hän nyt jaksaa?"
"Aina vaan kuin ennenkin. Muuten minä kutsuin häntä viettämään iltaa
meidän kanssamme. Koetappa siis muistaa hankkia vähän Limburgin juustoa
ja olutta pieneksi virkistykseksi -- muistathan?"
"Kyllä, kyllä", vastasi mamma, vaikka häntä väkisinkin värisytti, sillä
näiden saksalaisten herkkujen pelkkä mainitseminen toi hänen mieleensä
muistoja tuoksuista, jotka häntä aina pahasti ellottivat, miten
tahansa hän oli koettanut voittaa luontaista inhoaan rakkauden kalliin
asian vuoksi. Nyt ei enää ollut epäilemistäkään: ilta oli pilalle
tuomittu, mitä hänen omaan huviinsa tuli, ja hän puolittain toivoi,
että kova päänkipu tai jokin muu tulisi hänet pelastamaan toimittaen
hänelle mahdollisuuden jättää nuo kaksi miestä toistensa ja alhaisten
nautintojensa huostaan, joihin tärkeänä osana kuuluisi vahvan tupakan
polttaminen. Mamma ei olisi kärpäsellekään tehnyt pahaa; hänellä oli
niin hellä sydän, että hän kerran hoiti ruhjoutunutta kissanpoikasta,
jonka hänen lapsensa olivat kadulta löytäneet, vaikka muuten kammosi
kissoja. Mutta mitä Freindhoffiin tuli, niin mamma ei oikeastaan
tukahuttanut sellaista kovin epänaisellista ajatusta, että hän nyt
olisi valmis kuulemaan miehensä ystävän pahasti sairastuneen tai jo
kamppailevan kuoleman kielissä.
Mutta jos tuo kiusanhenki -- tämän arvonimen mamma antoi Freindhoffille
omien ajatustensa kätkössä -- jos se kerran oli tulossa pilaamaan
häneltä koko illan, niin hän ainakin tahtoi nauttia miehensä seurasta
niin kauvan kuin siihen oli tilaisuutta. Mamma siis rupesi juttelemaan
kaikenlaista hauskaa, mitä vaan mieleen johtui, ja pakotti miehensä
kuuntelemaan, vaikka tämän olikin niin kiire ja nälkä. Ja lopulta mamma
sai hänet houkutelluksi siihen lajiin keskustelua, joka huvitti heitä
molempia mainiosti, kunhan pappakin oli vähin erin päässyt hyvälle
päälle. Kaikki oli nyt asianomaisessa kunnossa, kuten voi odottaakin
ihmisiltä, jotka sanovat rakastavansa toisiaan yli kaiken muun. Mutta
yht'äkkiä pappa maiskutteli huuliaan epäluuloisesti ja huomautti:
"Se Bridget hölmö ei ole muistanut panna putinkiin suolaa! Kyllä on
ilkeätä!"
"Voi hyvä mies!" huudahti mamma. "Eikös se ole kiusallista?"
"Ainakin minun mielestäni", sanoi pappa. "Se maistuu niin äitelältä
kuin mikäkin taikina."
"Ja minäkin vielä panin kaiken parhaan taitoni sen liemeen", selitti
mamma.
Ehkä pappa kuuli hänen sanansa. Jos näin oli asian laita, niin
sittenkin hänessä pääsi kitalaki voitolle sydämestä. Sillä yritettyään
väkisinkin syödä putinkia pari lusikallista hän sysäsi lautasen
edestään kauvemmaksi ja näytti hyvin happamelta. Fred lausui
mielipiteensä siihen suuntaan, että putinki oli kerrassaan hyvää,
ja Bertha mutisi jotakin niellessään ja kurotti mammalle lautastaan
saadakseen lisää. Mutta papan ensimäinen vaikutelma ei ottanut siitä
muuttuakseen. Ääneti hän sitten nousi pöydästä ja lähti kotoa, vaikka
mamma saattoi häntä eteiseen, jossa hetkeksi laski kätensä papan
kaulalle ja sai vaivoistaan suutelon. Mamma palasi ruokahuoneeseen,
mutta sen sijaan, että olisi istuutunut paikalleen ja käynyt käsiksi
atriaan, joka hänellä oli vasta alulla, hän seisoi akkunan ääressä ja
tuijotti pihan pystyaitaan, ikäänkuin sen rakenteeseen olisi kätketty
jokin noitasauva, jolla kotoinen raataminen voitaisiin lumota pelkäksi
avio-onneksi. Bobbokerin ilmestyminen kutsui hänet kuitenkin ihanteesta
takaisin todellisuuteen, varsinkin kun pikku miekkonen tahtoi putinkia
ensimäiseksi ruokalajikseen.
"Lapset", sanoi mamma, torjuttuaan Bobbokerin erikoisvaatimuksen, niin
että hänkin alotti sopasta, "teillä on vaan kaksitoista minuuttia
aikaa."
"Ai ai!" huudahti Fred. "Pitihän minun saaman lisää putinkia.
Berthallekin annettiin kaksi kertaa."
"Olisit sinäkin saanut, mutta viivyttelit niin kauvan, ennenkuin söit
liharuokasi. Sinähän leikkelit siitä kaikenlaisia kuvioita."
"Kyllä minä vielä joudan syömään."
"Et vähääkään; teillä on sen verran aikaa, että juuri ehditte kouluun."
"No saankos sitten, kun tullaan kotiin?"
"Et -- tai saat kyllä, jos nyt heti lähdet!"
Fred nousi pöydästä. Bertha epäröi silmänräpäyksen verran, lähtisikö
Fredin mukana vai jäisikö yksin, kuten kävisi, jos hän söisi putinkinsa
loppuun, mutta sitten hän koetti tyydyttää molemmat halunsa yht'aikaa
ja ahtasi suuhunsa kaikki, mitä putingista oli jäljellä. Seurauksena
oli tietysti tukehtumispuuska, ja mamma riensi häntä auttamaan
koputtamalla hartioiden väliin. Fred pysähtyi vielä katsomaan, että
hänen sisarensa virvotettiin asianmukaisella tavalla. Kun Bertha
vihdoinkin pääsi vapaasti hengittämään, ei puolipäivälomasta ollutkaan
enää jäljellä kuin viisi minuuttia, ja koulu oli niin kaukana, että
sinne mennessä oli kuusi kadunkulmaa.
"Mamma", viittaili Fred, "eikö sinustakin tunnu, että meidän olisi
parasta pysyä kotona tämä iltapuoli! Jos me nyt --"
"Ei, poikani", keskeytti mamma jyrkästi, "minusta ei siltä tunnu."
"Mutta me saamme myöhästymisestä muistutuksen, jos nyt mennään",
selitti Fred, "enkä minä ymmärrä, miksi juuri minun pitää kärsiä,
vaikkei ole yhtään minun syyni, että Berthalla meni putinki väärään
kurkkuun."
"Eihän sinun olisi tarvinnut tänne jäädä", vastasi mamma. "Jollet olisi
ruvennut pyytämään lisää putinkia, niin olisit jo koulussa."
"Ja Bertha olisi voinut kuolla", huomautti Fred, "ja sill'aikaa hänen
ainoa kaksoisveljensä olisi kaukana kotoa. Sehän olisi ollut ihan
kamalaa."
Mamma suuteli Frediä, mutta ei sittenkään luopunut päätöksestään.
Molemmat lapset pujahtivat siis ulos kaupungille ja astuskelivat siellä
ilman erikoista kiirettä kouluun päin. Sill'aikaa mamma söi niin, kuin
ei ikinä ennen olisi ruokaa nähnyt. Onneksi Bobbokerinkin oli nälkä --
niin nälkä, että hän syötti itseään ja salli mamman sekä atrioida että
rauhassa ajatella muutamia hetkiä. Mamma tarvitsi ajatusaikaa melkein
yhtä tärkeästi kuin ruokaakin, sillä hänellä oli asioita parikin
tusinaa toimitettavana; niistä oli kukin yhtä tärkeä kuin mikä muu
tahansa, ja kaikista voi sanoa: mitä pikemmin, sitä parempi.
Nyt alkava iltapuoli kestäisi viisi tuntia. Jollei vieraita tulisi,
niin hän ehtisi hyvinkin parsia ne toistatusinaa sukkaparia, jotka
hänen työkoriinsa olivat parina viime viikkona kasaantuneet. Jos
ajasta vähennettäisiin neljännes tuntia siihen puuhaan, millä Bobboker
saataisiin makuulle, päivällisuntansa nukkumaan, toinen neljännes
juuri illallisen edellä omaan pukeutumiseen, kolmas neljännes Himmun
eri tarpeisiin ja vielä neljännes seuranpitoon, jos sattuisi tulemaan
joku vieras, niin sittenkin jäisi neljä täyttä tuntia. Mamma tunsi nyt
olevansa kyllin vahva käymään käsiksi mihin taloustoimeen hyvänsä,
sillä hän oli todella syönyt kyllikseen, ensi kerran ties mistä ajasta
saakka.
ILTAPUOLI
Ensimäinen neljännestunti, jonka menettämisen mamma jo ennakolta oli
ottanut huomioon, oli käytettävä siihen, että Bobboker pantaisiin
nukkumaan päivällisuntansa, ja tämä homma alkoi seuraavasti:
"Poju, nyt sinun on aika mennä nukkumaan", sanoi mamma.
"Ei o' aika", vastasi Bobboker vähääkään epäilemättä.
"Et sinä saa olla itsepäinen", sanoi mamma lempeästi, vaan vakavalla
äänellä.
"Ei o' ittepää, on vaan Bobboker", oikaisi poju.
"Minkä nuken sinä otat mukaasi sänkyyn?" kysyi mamma siinä toivossa,
että tämä juoni nytkin onnistuisi kuten pari kertaa ennenkin.
"Ei yttään nukke. Nukke on 'uuri immine ja 'uuret immiset ei me'
nukkuun päiväl."
"No, no, poju, nyt sinä erehdyt. Hyvin monta suurta ihmistä nukkuu
päivällisunta ruuan jälkeen, ja hyvin monen tekisi mieli, jos vaan
voisivat!" Jälkimäisten kaikkia velvollisuuksia muistellessaan mamma
huokasi ja sitten jatkoi: "Mammakin panisi nyt niin mielellään maata
vähäksi aikaa, jos suinkin saisi."
"Mitä vasten mamma ei 'aa panna maate?" tiedusti Bobboker. "Mamma 'aa
tulla Bobbokerin 'änkyy, ja Bobboker 'itte laulaa mamman nukkuun."
"Mammalla on niin kovin paljon työtä, ettei jouda. Ei mamma pääse
nukkumaan, ennenkuin on tullut ihan pimeä. Mamma tahtoisi niin
mielellään, että nyt olisi pimeä -- ja se hirveä saksalainen poissa",
lisäsi hän itsekseen hiljaa.
"Ollaan nyt nii, että on pimee", ehdotti Bobboker, "ja Bobboker on
mamma ja mamma on Bobboker ja Bobboker vie mamman 'änkyyn ja laulaa
mamman nukkuun. Mennään nyt -- mamma ottaa pojun 'ylii."
"Mitä vielä, sinunhan pitää ottaa minut, jos rupeat mammaksi."
Bobboker näytti aluksi neuvottomalta, mutta pian hän siitä selvisi,
arvatenkin myöntäen mielessään, ettei hänen suunnitelmaansa voitu joka
kohdassa noudattaa. Hän siis tarttui mamman käteen ja sanoi:
"Mennään nyt. Bobboker vie pikku pojun omaan 'änkyyn. Poju astuu nyt
itte niinkun oikein 'uur mees."
Mamma laski toisen kätensä, ja Bobboker nosti omansa ja näin vei
alistuvan holhokkinsa makuuhuoneeseen, kiskoi häntä kädestä ja sanoi:
"Tu' nyt!"
Mamma laskeutui vuoteen reunalle ja veti peiton syrjän pojun päälle.
"Tu' nyt oikein!" käski Bobboker.
"Emminä", ruikutti mamma matkien pienen poikansa tavallista vastausta.
Bobboker silmäili häntä kovin ankarasti. Hän näytti epäilevän, ettei
tuo väite ollut omaa keksintöä, mutta kun mamma valitti olevansa
pikkunen paleltuva vauva raukka, rupesi Bobboker rajusti peuhaamaan
makuupeiton kimpussa, ryömien samalla mamman päällä pitkin ja poikin
ja ponnistaen kyynärpäillään, käsillään, polvillaan, kantapäillään ja
varpaillaan milloin mitäkin vasten, ottamatta lainkaan huomioon, mihin
tarkotuksiin luonto oli äidin ruumiin eri osat määrännyt. Mamma kesti
koko joukon, panematta muuta kuin sisällistä vastalausetta, mutta
kun poju yrittäessään hänen jalkojaan peittää sai toisen jalkansa
sellaiseen asentoon, että se sipaisi hänen silmiään ja nenäänsä, ja
sen ohella rutisti polvillaan lujasti hänen rintaansa ja toisella
kyynäspäällään hänen vatsaansa, huudahti hän:
"Ai ai poju! Sinä teet mammalle niin äärettömän kipeätä!"
Bobboker pysähtyi puuhassaan, käänsi päätään ja kysyi:
"Mitä mamma 'anoo?"
"Sinä teet kipeätä -- niin hirveästi!"
"Voi voi mamma -- voi pikku poju kipee", säälitteli Bobboker kääntyen
kättensä ja polviensa varassa ympäri, kunnes hänen päänsä joutui
melkein kiinni mamman kasvoihin, ja samalla rääkäten uhriansa
sanomattomasti. "Ei enää kipee, 'uutelee pois kipee." Näin sanoen
hän painoi sääliä ilmaisevat kasvonsa vasten mamman kasvoja ja oli
suutelevinaan, jolloin hänen painonsa siirtyi enimmäkseen kättensä
varaan ja ahdisti mamman rintaa. Hän likisti mamman huulia pari-kolme
kertaa päästämättä toista hengittämään tai ääntämään ja sitten laski
toisen pehmeän poskensa mamman poskelle. Mutta heti kun mamman
huulten sulku lakkasi, tunki pojun korvaan kimeä valitushuuto. Siitä
säikähtäneenä Bobboker kavahti äkkiä pystyyn ja joutui siten käyttämään
kyynärpäitään, polviaan, käsiään ja jalkojaan yhteisenä parannettuna
kidutusvehkeenä, joka pusersi mammasta kiljahduksen toisensa jälkeen,
mutta pian pikku miekkonen tapasi itsensä pyörähtämässä ilmassa ja
sitten vasten tahtoaan mätkähtämässä selälleen, päästen odottamatta
mammansa viereen lepäämään. Oliko hellyyttä ikinä kohdeltu näin
tylysti? Bobboker ei sitä uskonut -- ihan varmaan tämä oli tavatonta!
Hän siis päästi oman äänensä kuuluville niin, että seinät tärisivät.
"Mikäs mamman kultupojua vaivaa?" kysyi mamma heti, kun mitään muuta
ääntä voitiin kuulla.
"Bobbokerin on nii hivveen paha olla", selitti loukkaantunut. "Ei poju
enää viitti mamma olla, kun mamma tekee niin hivveen pahaa!"
"Bobbokerin täytyy paremmin katsoa, ettei rääkkää mammaa."
"Ei poju viitti kattoo", ärjyi Bobboker. "Ei koskaan viitti kattoo
mammaa -- ää-ää-ngjää!"
"Ethän omaa mammaasi tahdo piinata, kun mamma aina pitää Bobbokeria
niin hyvänä?"
"Tahtoo piinaa mamma kaikki immiset piinata -- uu-puu-huu!"
"No sitten sinun ennemmin sopisi piinata tuota ilkeää, häijyä pikku
poikaa Bobbokeria", sanoi mamma, "ja nyt sinut jätän yksin, että saat
oikein piinata." Samalla mamma nousi ja lähti.
Mitä maksaisikaan ken tahansa kuninkaallisen oopperan tenoreista
-- vielä sopraaneistakin -- voidaksensa ääntää ja jatkuvasti pitää
vireillä niin korkeata nuottia, kuin nyt Bobboker mamman mentyä! Mamma
itsekin, joka oli kuullut monen mainion taiteilijan laulua, pysähtyi
hätkähtäneenä kuuntelemaan ja kävi levottomaksi, sillä mistä ihmeestä
riitti noin paljon henkeä ja koska ja kuinka sen perästä enää voisi
hengittää? Vihdoin ääni lakkasi niin äkkiä, kuin joku olisi sen
yhdellä iskulla katkaissut, ja kun mamma ei vähään aikaan kuullut
hiiskaustakaan, luuli hän pojun läkähtäneen ja syöksi virvottamaan.
Mutta heti kun hän aukaisi oven, alkoi kirkuna uudestaan; sen sävel oli
tosin siirtynyt alempaan asteikkoon, vaan silti pysyi yhtä valtavana
äänen paljouden ja kestävyyden kannalta. Kun pelkkä huutaminen oli
suoritettu loppuun, seurasi sitä ainokainen sana "mamma!" sovitettuna
yhdelle ainoalle nuotille ja niin pitkäksi venytettynä, että mammaa
taas ihmetytti. Hän tiesi kokemuksesta, että kaikenlainen mielenkiihko,
jollaista pojan käytös nyt osotti, tekisi nukkumisen mahdottomaksi,
ellei sitä heti, saataisi tyynnytettyä. Sen vuoksi hän astui kiireesti
huoneeseen, ja tervehdykseksi kuului:
"Mamma hellii nyt poju -- pojun käteen tekee nii kipeet."
Mamma tunsi heti olevansa syyllinen; kuinka kovasti olikaan tuota
nyrjähtänyttä kättä kivistänyt sillä välin, kun hän oli itsekkäästi
ruikutellut vaan omista ruumiillisista tuskistaan! Hän siis vakuutti
pojulle, että mamma oli kerrassaan häijy -- ihan kauhea, kammottava
hirviö -- ja että Bobboker oli suloinen rääkätty pikku enkeli. Ja
vähitellen Bobboker taipui hyväksymään hänen anteeksipyyntönsä ja
tarttui molemmin käsin lujasti mamman käteen. Läähätys ja puuskuminen
heikkeni, ja lopulta poju sanoi:
"Mamma kertoo 'atu."
Saatuaan sitten kuulla sadun "Punahilkasta" Bobboker esitti:
"Kertoo toinen 'atu."
Mamma kertoi lapsista, joille kuu näytti metsässä tietä.
"Poju tahtoo uus 'atu."
Nyt seurasi lystillinen tarina "nasusta", joka söi "lätyn", hotkaisten
vaan kerran "nöf".
"Tahtoo taas 'atu."
Mamma koetti tyydyttää hänet jutulla "peukaloisesta".
"Uus 'atu!"
Vaihtelun vuoksi mamma luopui suorasanaisesta esityksestä ja lauloi
kauniin kehtolaulun. Bobboker kuunteli huomaavaisesti, mutta kun
viimeinen sävel oli rauennut, sanoi hän:
"Ei mamma enää 'aa laulaa. Ei viitti kuulla 'ellasta -- tahtoo vaan
'atu."
"Mamma parka on niin väsyksissä satujen kertomisesta", selitti mamma.
"Nyt on sinun vuorosi kertoa, että mamma saa levätä."
Bobboker näytti harkitsevan tätä mahdollisuutta minuutin verran ja
sitten alkoi:
"Nyt mamma 'aa kuulla oikein pikkä 'atu. Pitää olla hillaa, kun poju
kertoo. Oli ys ukko ja ys akka. Ja ne ol mettäs. Ja kuu paisto taivaal.
Ja akka paisto lätyn. Ja 'itte lätty hyppäs maaha. Ja 'itte tul nasu
vastaa. Ja nasu 'ano: nöf, nöf. Ja lätty men mettää. Ja mettäs ol aita.
Ja lätty hyppäs yli. Ja nasu tahto kans yli. Ja lätty 'ano: hyppää nyt
kans. Ja nasu ol nii pikkune. Ja 'itte nasu hyppäs lätyn päälle. Ja
lätty 'ano: nöf! ja otti nasun 'uuhun ja 'öi nasun. Ja 'itte ol taas ys
ukko ja akka. Ja 'itte ol loppu."
"Oletko ihan varma, että satu nyt on kerrottu oikein?" kysyi mamma.
"Emminä", vastasi Bobboker epätietoisena silmäillen äitiään.
"Hyppäsikö lätty itse aidan yli?"
"Emminä."
"Kuinka lätty voi syödä nasun?"
"Emminä."
"No mitä poju kultu tietää?"
"Emminä."
Keskustelu oli täten joutunut umpimutkaan, kun Bobbokerilla ei ollut
muuta sanottavaa. Mamma silitti pikku pojunsa poskea ja ilmotti, että
hän oli mamman lemmikki ja että hänen nyt oli aika mennä nukkumaan.
Mutta Bobbokerilla oli siihen parempi suunnitelma.
"Mamma 'aa nyt ottaa Bobbokerin 'ylii ja tuutii pikkusen. Ja mamma
laulaa kans."
"Johan minä lauloin sinulle. Etkö muista?"
Bobboker muisteli ja vastasi:
"Mamma laulo vaan ys laulu -- tarttee oikein pallo laulaa."
"Sitten kun poju nukkuu ja taas herää, niin poju saa kuulla niin monta
laulua kuin tahtoo."
"Ei poju 'itte viitti kuulla -- tarttee nyt pian laulaa. Poju nukkuu
nii kauan ja 'itte ei koskaan herää ja poju ei 'aa yttään kuulla
laulaa."
"Älähän nyt, kyllä kultu pian herää," vakuutti mamma. "Tiedäthän sinä,
että aina heräät."
"Ei poju viitti herää", väitti Bobboker. "Ei tartte herää, ei koskaan
herää!"
"Soh, soh, kultuseni! Älä nyt ole noin paha!"
"Ei 'o paha", kirkui Bobboker; "ei koskaan viitti herää, ei tartte
pitää nii paha mamma! Ää-jää-ääh!"
"Bobboker, kuuleppas!" sanoi mamma, kohoten kyynärpäänsä nojalle ja
uhaten etusormellaan hyvin merkitsevästi; "jollet nyt pane nukkumaan,
et saa yhtään laulua etkä mitään muutakaan sitten kun heräät, vaan sen
sijaan heti paikalla 'läpsiä' niin että tuntuu."
Bobboker katseli mammaa ällistyneenä nähdäkseen, tarkottiko hän täyttä
totta. Päästyään selville siitä, että näin oli asian laita, poju
kääntyi poispäin ja painoi kasvonsa syvälle päänalukseen, ja sitten
kuului puoleksi tukahutettua yninää, kuten ainakin hyljätystä ja
murtuneesta sydämestä. Mutta mamma hypähti seisaalle ja huudahti:
"Itke nyt niin paljon kuin tahdot; mamma menee pois."
"Ei pois!" sähisi Bobboker kääntäen taas kasvonsa näkyviin ja
rukoilevasti ojentaen käsiään mammaa kohti; "ei 'aa mennä pois, ei
mamma jätä Bobbokeri yssin."
Asento, kasvot ja ääni olivat kovin liikuttavia, vaan mamma oli ne
kaikki kokenut ennenkin. Hän paadutti sydämensä niitä vastaan ja oli jo
menossa huoneesta, kun kuuli:
"Bobbokerin on paha olla; Bobbokerin käteen tekee kipeet."
Tämä valitus raateli äidillistä sydäntä, mutta mamma oli monta kertaa
ennen kuullut puhuttavan samasta kipeästä kädestä, johon vedottiin
tavallisesti silloin, kun tahdottiin kaunistella jotakin tuskastuttavan
sopimatonta menettelyä. Mamma siis meni vaan menojaan ovesta, vaan
samalla kuului hirveästi huudettavan:
"Tu' pian, tu' pian -- ää-ää-npjää! Tu' helliin poju, muuten poju antaa
läpsii mammalle! Tu' kattoo Bobbokeri! Mamma-mamma -- Bobboker menee
pois kauvas hukkuun!"
Mamma tukki käsillään molemmat korvansa, mutta sitten taas kääntyi ja
oli toisella kädellään tarttumaisillaan oveen, kun samassa Bridget
avasi toisen oven, toi näkyviin hyvin punaisen naamansa ynnä Himmun ja
tiedusti kiivaasti:
"Hyvä rouva, kuinka minä saan työni tehtyä, jos täytyy tätä pikku
kakaraa -- --"
"Bridget!" keskeytti rouva Mayburn.