oikein täyttä vauhtia, mutta toisten lasten poissa ollessa hän taas
pääsi nälkäänsä tyydyttämään, vieläpä pari kertaa hyväilemään mammaa,
joka kuitenkin oli niin muissa ajatuksissa, ettei sitä huomannut.
Sitten Fred palasi mukanaan ompelukori ja Bertha toi kenkämustetta, ja
molemmat kurottivat tuomisiaan mammalle ihan nenän alle. Nyt neulottiin
nappi kiinni ilman suurtakaan apua vauvan kätösiltä, jotka nykivät
mammaa hijasta, ja Bertha mustasi kenkiensä kärkiä ja sormiensa päitä,
niin että hänen täytyi mennä ne pesemään. Mutta Fred karkasi mitään
sanomatta kouluun yksinään, kun pelkäsi myöhästyvänsä ja saavansa
päiväkirjaansa muistutuksen. Kiireessä häneltä jäi ulko-ovi auki,
ja kun Bertha haki häntä ja sattui katsahtamaan ovesta ulos, näki
hän Fredin juoksevan jo parin kivenheiton päässä. Bertha siis palasi
mammalle valittamaan ja pistämään itkuksi, mutta mamma ei lainkaan
hyvitellyt, vaan pyyhkäisi häneltä äkkiä silmät kuiviksi ja hoputti
menemään Fredin perässä. Sitten mamma syleili vauvaa ylt'ympäri ja
istui vähän aikaa silmät ummessa, yrittäen selvitellä ajatuksiaan, mikä
ei suinkaan ollut erikoisen helppoa.
Yhdestä asiasta hän oli aivan varma: ellei hän nyt heti pesisi ja
pukisi vauvaansa, niin häneltä jäisi ostoksilla käynti liian myöhään,
ja siitä olisi seurauksena päivällisen myöhästyminen, mutta tätä
ei pappa voinut mitenkään sietää, sillä hänellä oli niin vähän
päivällisaikaa.
Mamma siis vei Himmun toiseen kerrokseen, siistiin, lämpöiseen,
valoisaan, aurinkoiseen huoneeseensa. Pöydälle sijotettiin pikkunen
pesusoikko, jossa oli lämmintä vettä; ja sen lähelle ryhmitettiin
saippua, sieni, ihojauhetta, pyyhinliinoja, flanellia, kampa ja harja,
ja läheiselle tuolille levitettiin vauvan puhtaita liinavaatteita.
Aina kun jokin esine ilmestyi näkyviin ja pantiin paikallensa,
kirkaisi Himmu ihastuksesta, sillä pesu ja pukeminen tuntui olevan
hänestä melkein yhtä ihanaa kuin syöminen. Kuinka villissä hän
olikaan sill'aikaa, kun mamma häneltä riisui vaatteita! Vauva käpersi
hyppysensä ihan hurmaantuneena kiinni pikku yöpaidan hijoihin
sisäpuolelta, kun sitä kiskottiin hänen yltään. Hän yritti myös itse
päästää kenkiä jaloistaan, ja kun mamma häntä rauhottaakseen pisti
hänelle käteen toisen kengän, alkoi hän intohimoisesti imeä sen kärkeä.
Hän nipisti sukkiaan pikkuruisilla varpaillaan ja sitten potkaisi ne
hurjasti menemään; hän rimpuili ja kiemurteli joka taholle, kun paitaa
riisuttiin, ja kun vihdoin tämä viimeinen vaatekappale vedettiin hänen
yltään pään kautta, joka siten oli hetkeksi jäänyt piiloon, ja mamma
pään taas ilmestyessä huudahti: "Tui tui!" purskahti Himmu iloiseen,
herttaiseen naurunkikatukseen, joka pani mamman väsyneet kasvot
kauttaaltaan hymyilemään, niin että hän oli sata kertaa suloisempi
näöltään, kuin se sievä tyttö, jonka hänen miehensä oli nainut kymmenen
vuotta takaperin.
Ja sitten kylpy -- se se jotakin oli! Ensiksi pestiin Himmun kasvot
ja pää. Tästä hän tosin ei erinomaisesti riemastunut, sillä hänen
silmiinsä meni vettä, eikä mamma mitenkään sallinut hänen imeä
pesusientä, vaikka hän voimainsa takaa sitä tavotteli. Mutta kun
pikku kasvot oli pyyhitty kuiviksi ja niin iso kappale Himmun muuta
olemusta laskettu veteen kuin pesusoikkoon mahtui, niin sepä vasta oli
autuutta! Hän potki, hihkui, roiski, kikatti, reistaili ja riemuitsi
kaikilla kielillä mitä osasi. Hän kiemurteli joka puolelle ja tavotteli
pesuastian reunaa; hän yritti juoda, vaan horjahti suulleen ja alkoi
itkeä, kääntäen kuitenkin heti taas nauruksi, ja virnisti mammalle ja
väänteli päätään eri puolille nähdäkseen, oliko kellään muulla näin
lystillisiä kujeita. Sitten hän suoritti samat temput uudestaan, tosin
hieman muuttuneessa järjestyksessä, mutta ainoankaan kohdan jäämättä
pois ohjelmasta. Kerran hän kuitenkin joutui niin haltioihinsa, että
hänen sitä osottaaksensa täytyi paiskata päänsä rennosti taaksepäin;
mamman käsi oli kyllä varalla takana, mutta pikku selkä oli käynyt
vedessä niin liukkaaksi ja ponnahdus oli niin arvaamaton, että Himmu
läiskähti selälleen ja pulisi vedessä, ja silloin pikku jalat, kädet,
pääkkönen ja pelästynyt huuto pyrkivät kaikki yht'aikaa ilmoille.
Mutta mamma pelasti hänet, kuunteli kauhistuneen vauvan selityksiä ja
tyynnytti hänen mielensä, niin että hän taas uskalsi mennä leikkimään,
kunnes mamman mielestä vauva ei enää saanut kauvempaa viipyä vedessä.
Nyt Himmu pantiin makaamaan mamman syliin kuivalle lämpöiselle
pyyhinliinalle, peitettiin toisella liinalla ja hellästi puristettiin
ja hierottiin ihan kuivaksi, ja sitten hänet puuteroittiin. Näin
pitkälle päästyä mamma suuteli häntä niin ylt'ympäri, että vauva näytti
pikkuselta kuvapatsaalta, joka oli ollut ruusujen pommitettavana ja
saanut niiltä muistoksi lukemattomia heleitä täpliä. Nyt seurasi
pukeminen, vaikka se kohtasikin melkoista vastustusta, ja lopuksi
vauvan untuvapäätä harjattiin joka puolelta niin, että hennot suortuvat
pääsivät vapaasti aaltoilemaan. Vauva huoahti nyt hiljaa, vaipui
pehmoisesti mamman syliin ja parin minuutin päästä nukkui sikeätä
unta, ja sellaisesta suloisesta pikku suukkosesta kulki vienon
vienoja hengähdyksiä, samalla kun vauvasta tuli niin erinomaisen
hieno tuoksu! Silloin mamma tunnusti itsensä onnellisimmaksi vaimoksi
koko maan päällä eikä käsittänyt, miksi hänen oli tänä aamuna ollut
niin raskasta, Mutta äkkiä kello löi puoli kymmenen, ja päivälliseksi
hankittava paisti oli vielä teurastajalla!
Kiireesti mamma heitti vaipan ylleen ja pani hatun päähänsä, aikoen
lähteä valikoimaan tärkeintä osaa päivälliseen, jonka piti heillä
valmistua jo puolipäiväksi. Mutta juuri kun hän oli menossa ulos,
muisti hän, ettei ollut tuntikauteen nähnyt Bobbokeria. Kun hän ei
ollut myöskään kuullut pojan huutavan -- sillä talon väestä jokainen
tiesi varmasti kuulevansa, milloin tahansa poju korotti äänensä --,
niin hänestä tuntui jokseenkin selvältä, ettei pojua ollut kohdannut
mikään mieskohtainen onnettomuus. Mutta Bobbokerin kepposet eivät aina
olleet sitä tunteellista lajia, joka sattuu kipeästi ainoastaan niiden
tekijään, ja sen vuoksi mamma ryhtyi pikaiseen kotitarkastukseen.
Heillä oli keittiöstä toiseen kerrokseen kulkeva nostolaitos ja tämän
yhteydessä puhetorvi, jota myöten mamma nyt lähetti Bridgetille
kysymyksen, mutta heti vastattiin sieltä, ettei ainakaan keittiössä
ollut Bobbokeria. Pian tarkastettiin nyt alikerta ja sitten toisen
kerroksen huoneet ja lopuksi ullakko, mutta missään ei näkynyt
pahanteon merkkejä eikä pojuakaan. Silloin mammaa alkoi pelottaa; ehkä
Bobboker oli pujahtanut ulko-ovesta sillä välin, kun se lasten mennessä
kouluun oli avoinna? Tästä epäluulosta mamma joutui suureen tuskaan,
sillä Bobbokerilla oli kauniit kellertävät kutrit, jotka olivat aina
herättäneet kerjäläisten ja kulkurien huomiota, ja kukaties joku
sellainen oli nyt pojan vienyt varkain pois saadakseen leikata häneltä
tukan? Ja mitähän ne sitten tehnevät pojulle, kun ovat varastaneet
häneltä kultakehyksen? Tokkopa niissä lie senkään vertaa omaatuntoa,
että tuovat hänet takaisin? Ehkä ne ovat hänet tavanneet kaukana
kotoa, sillä kolmivuotiaat pojat voivat marssia koko vinhaan, kun ei
mikään omainen ole niiden mukana. Jos niin on sattunut, mitä sitten
on Bobbokerille tehty? Ovatkohan ne antaneet pojun jollekin kauhealle
akalle, joka siitä kasvattaa varkaan? Mamma oli vähällä menettää
järkensä näissä ajatuksissa ja juoksi yhä huoneesta toiseen, katsoen
joka soppeen ja vuoteiden alle ja huudellen:
"Bobboker! Mamman poju!"
Äkkiä hän tapasi eteisessä Bridgetin, jonka koko hahmoa hytkytti jokin
lystillinen seikka.
"Tuleekos rouva tänne katsomaan?" sai Bridget sanottua, vaikka niin
kovin nauratti.
"Onko poju siellä -- _onko_?" hätäili mamma.
"On niinkin", selitti Bridget ja lähti edeltä alakertaan.
Kun mamma nyt oli arvaamatta päässyt kaikesta tuskastaan, oli hän niin
onnellinen, ettei voinut sanaakaan lausua. Sitä vastoin Bridget päästi
tuon tuostakin kuuluville eräänlaisia repäiseviä äänenpurkauksia,
kunnes ehdittiin keittiökerrokseen. Sitten hän painoi sormen huuliaan
vasten ja varpaillaan hiipien saattoi mamman kellariin. Siellä
mamma sai yksinäisen kaasuliekin hämärtävässä valossa nähdä pojunsa
hiilikasassa, -- tahriintuneimman vaan ilmeisesti onnellisimman pikku
veitikan, mitä maailmassa voi olla. Nyt ne naurut ja huudahdukset,
joita Bridget oli minuutin verran pidätellyt, räjähtivät ilmoille
sellaisena huumaavana purkauksena, että Bobboker olisi pelästyneenä
ihan varmaan lentänyt ulos pikku nahoistaan, jos se olisi
ruumiillisesti käynyt päinsä. Mamma kaappasi hänet syliinsä ja hoki:
"Voi kultu, kultu! Häijy, herttainen, musta pikku nokikolari, etkö sinä
tiedä, ettei hiilikasa ole mikään sopiva leikkipaikka mamman omalle
suloiselle kultupojalle?"
"Hiilet on nii lysti," sanoi Bobboker, kietoen kätensä mamman kaulan
ympäri; "kaikki nii mustii ja 'ileit kun papan 'unnuntaihattu".
Mamma vei lapsen keittiöön, tarkasteli häntä eri puolilta ja huokaili:
"Ohhoh sinua!" Sitten hän käski Bridgetin pitää silmällä, ettei poju
pääsisi uutta pahaa tekemään, kunnes hän palaisi ostoksilta vaihtamaan
Bobbokerin pukua ja väriä.
Kotoa lähtiessään rouva Mayburn sovitteli vaippansa taas kohdalleen,
sillä hänestä tuntui, että Bobbokerin nostaminen oli saattanut hänen
pukunsa kaikin tavoin epäkuntoon. Pian hän sitten tunnusteli salavihkaa
nappia, joka hänellä oli edessä ylimmäisenä, kun muuan hänen ohitseen
mennyt rouva oli näkynyt sitä niin merkillisesti silmäilevän. Mammasta
itsestäänkin tuntui, että nappi oli hieman sivulla, ja sen vuoksi hän
pikkusen nykäisi sitä toiselle puolen. Sitten näytti taas siltä, että
oli tullut siirrettyä ehkä liiaksikin, sillä seuraava rouva, jonka hän
kohtasi, katsoi myös tiukasti tuohon samaan nappiin. Nyt mammaa alkoi
koko vaippa jo hermostuttaa; hän tarkasteli nappiriviä etupuolella,
ja todella se näyttikin kulkevan hiukkasen vinoon oikealle puolen --
taikka ei, paremmin vasemmalle --, ei oikein sinnekään. Hän ei olisi
kuolemakseen osannut sanoa, minne päin vinossa se oli, mutta yhdestä
asiasta hän ainakin oli varma: mikä tahansa oli syynä, mutta tuollainen
tarkasteltavaksi joutuminen oli ihan kauheata! Kuinka toiset rouvat,
jotka arvatenkin ovat äitejä ja emäntiä kuten hänkin, kehtaavat noin
pikkumaisen tarkasti mokomaa asiaa huomata ja saattaa hänet semmoiseen
tuskaan! Jos nyt olisi ollut iltapuoli tai sunnuntai, jolloin hän,
kuten muutkin rouvat, koetti esiintyä niin huolellisessa asussa kuin
suinkin, niin ei hän välittäisi, vaikka katselisivat miten paljon
tahansa; olihan hänellä mielestään jokseenkin yhtä paljon aistia kuin
useimmilla muilla.
Kuka tietää, miten kauvan hän olisi jatkanut mielipahansa yllyttämistä
yhä katkerammaksi, ellei hän lopulta olisi joutunut kauppatorille.
Siellä hän tänään toimitti ostoksensa hyvin nopeasti, vaikka hänen
tapansa muuten oli huolellisesti valikoida. Sitten hän poikkesi
sokerileipuriin, sillä Bobboker odotti häneltä aina tuomisia, kun
hän vähänkään kävi kaupungilla. Mutta se vanha rouva, joka siellä
myyskenteli makeisia, näytti myös kiinnittävän huomionsa hänen
vaippansa ylimmäiseen nappiin, ja mamman ilkeä hävyntunne kuohahti
häneen takaisin kuin karmiva aalto, jota vihan myrsky kiidättää. Vanha
rouva kurkotti itseään puotipöydän ylitse ja kuiskasi kahdenkesken:
"Kuulkaas, rouva, teillä on leuvassanne pilkku; jos tahdotte, niin
täällä toisessa huoneessa on peili ja pesukaappi."
Mamma pujahti heti oviverhojen taakse. Matkaa puodista peilin luo ei
ollut paljoa enempää kuin puoli tusinaa askelta, mutta sillä välin
mamma ehti jo kuvitella, mitä kaikkea hänestä olivat ajatelleet ne,
jotka olivat hänet nähneet. Vai pilkku? Pikku peilissä hän näki mustan
jäljen, joka ulottui posken alapuolelta pitkin leukaa ja kaulaa. Se
näytti mammasta hyvinkin kolme jalkaa pitkältä, ja todella sillä olikin
pituutta runsaasti kolme tuumaa, kun taas leveys tarkalleen vastasi
pikkusta nokista etusormea, jolla Bobboker huomaamatta oli pyyhkäissyt
mamman kasvoja päästessään hiilikasalta mamman syliin. Hyi! Mamma otti
pyyhinliinan ja saippuaa ja hankasi tuota kauheaa juovaa niin kauvan,
että sen sijalle tuli hyvin punainen. Sitten hän lähti puodista niin
kiireesti, että tuskin muisti kiittää ja kokonaan unhotti makeiset.
Hänen olisi pitänyt tietää, ettei hänellä ollut juuri mitään syytä
pelätä tapaavansa ainoatakaan äskeisistä kiusottaneista rouvista
sillä lyhyellä matkalla, mikä hänellä oli astuttavana sokerileipurin
myymälästä kotiinsa, mutta oli miten oli, posket hänellä hehkuivat
häpeästä ja silmät harmista. Kaiken onnettomuuden lisäksi hänet vielä
tapasi kadulla muuan vanhahko keikari, joka aina oli komeasti puettu ja
kohtelias, mutta hänelle kerrassaan vastenmielinen. Hänen täytyi nyt
pysähtyä, kun tuo herra häntä puhutteli ja imelillä kohteliaisuuksilla
ylisti hänen kukoistavaa näköään. Hän pääsi kuitenkin kotiin, ennenkuin
mielenpurkaus vei hänestä voiton, mutta ei sekuntiakaan enää ollut
varalla. Hän lyyhistyi istumaan eteisestä nousevien portaiden alimmalle
askeleelle ja unhotti miehensä ja lapsensa ja ihan Himmunkin ja toivoi,
ettei ilmoisna ikinä olisi mennyt naimisiin. Tosin hän myönsi, ettei
asiaa nyt enää voitu muuttaa, mutta jos yksikään hänen tyttäristään
pyrkisi miehelään, niin hän salpaisi sen lapsen lukkojen taakse,
kunnes jokin miljoonamies tulisi kosimaan, eikä tämäkään ennen saisi
hänen tytärtään, kuin hän itse olisi nuorelle rouvalle valikoinut ja
opettanut palvelijoita niin monta, että kerrankin riittäisi. Muuten
Bobboker oli jo tulossa niin vanhaksi, ettei yhtään tarvinnut mennä
semmoisiin likapesiin leikkimään, ja kyllä sitä nytkin sieti jo
rangaista; niin, parasta oli heti läpsäyttää pojua oikein tuntuvasti,
sillä mikäs hänet pakotti sinne hiilikasaan ja sillä tavalla.
* * * * *
Tällöin mamma oli jo noussut seisaalle mennäkseen keittiöön ohjaamaan
Bridgetiä päivällisen valmistamisessa. Samassa kun hän avasi oven,
kuuli Bobboker hänen tulevan, kääntyi häneen päin, kasvoillaan niin
enkelimäinen hymy, ettei sitä hänen nokisuutensa voinut pilata, ja
huudahti ihastuneena:
"Mamma tulee!"
Ja mamma -- Jumalan kiitos, että rakkaus on niin epäjohdonmukainen! --
mamma sieppasi pikku veitikan syliinsä ja suuteli häntä aika lailla,
huomaamatta tai välittämättä, pojuunko hänen huulensa koskivat vai
nokeen.
Yksi asia oli nyt ainakin varma; ennenkuin Himmu heräisi ja lapset
ja hänen miehensä palaisivat, olisi hänellä kokonaista kaksi tuntia
käytettävänään käyntipukunsa korjaamiseen, jonka helma oli jo kulunut
hyvin rikkinäiseksi ja niin merkillisen itsepäisesti aina pyrki
ihmisten silmiin, milloin tahansa hän vierasten läsnäollessa sattui
katsahtamaan hameensa laahukseen. Hän siis jätti Bobbokerin Bridgetin
haltuun ja kiirehti yläkertaan ja työhön.
Ensin hän ryhtyi ratkomaan helmanauhaa irti neuloksesta ja ehtikin jo
koko pitkälle, vaikka tämä työ oli niin kovin ikävää, mutta juuri kello
yhdentoista jälkeen Bridget toi hänelle käyntikortin, jossa mamma näki
nimen "Rouva Marston Ballamore".
Mamman mieleen tuli yht'äkkiä kaikenlaisia ajatuksia. Hän olisi
todellakin suonut, että rouva Marston Ballamoren kaltaiset, jotka
olivat rikkaita ja aina moitteettomasti puettuja, tulisivat
tervehtimään ainoastaan niinä iltapuolina, jolloin mamma varsinaisesti
otti vieraita vastaan ja varmasti oli itsekin hyvin puettuna ja samalla
tiesi, että vierashuone oli täydellisesti kunnossa. Mutta nyt, kun
vierashuoneessa arvatenkin vallitsi se epäjärjestys, johon hän ja hänen
miehensä olivat eilen sen jättäneet, kun olivat koko illan siellä
vetelehtineet, -- piaano täynnä musiikkirojua, työlamppu toisella
puolen nuottitelinettä, alustana sanomalehti! Eikä hänellä ollut mitään
parempaa otettavana ylleen kuin jokseenkin yksinkertainen merinohame,
sillä hänen sievä aamupukunsa -- jossa hän mielestään näyttikin niin
sievältä kuin kukaan miten tahansa puettuna -- oli saanut toiseen
olkapäähänsä tahran, kun toissapäivän aamuna Himmun huulista oli siihen
jäänyt raparperisiirappia. Vaan eihän tässä auttanut harmitella; mamma
siis pukeutui merinohameeseen, korjasi tukkaansa sen verran kuin
parissa minuutissa ehti, pyyhkäisi kostealla pyyhinliinalla sormistaan
kaiken nöyhdän ja pölyn, mitä ratkomisesta oli tullut, ja astui
vierashuoneeseen pyytämään anteeksi sitä, että näin pitkäksi aikaa oli
jättänyt rouva Marston Ballamoren odottamaan.
Mutta vieraan ei ollutkaan sillä välin tarvinnut yksikseen odotella,
sillä Bobboker oli uhrautunut häntä huvittamaan. Poju oli seurannut
Bridgetiä yläkertaan, kun ovikello soi, ja jaksamatta kulkea niin
nopeasti kuin Bridget hän oli päässyt vierashuoneeseen juuri silloin
kun palvelija oli mamman huoneessa. Kun mamma tuli paikalle, oli poju
parhaansa mukaan pitämässä vieraalle seuraa. Tällöin rouva Ballamore
osasi erinomaisen sievästi vaihtaa pojun kanssa kohteliaisuuksia ja
samalla kuitenkin pidätellä häntä pääsemästä kiinni pukuunsa tai
hansikoittuihin käsiinsä, jotka näyttivät erityisesti miellyttävän
Bobbokeria. Mammaakin olisi tämä kaikki suuresti huvittanut, jos
hänen esteettiset tunteensa olisivat nyt olleet siinä rauhaisassa
tasapainossa, joka on niin tarpeen, jos tahtoo seuraelämän suloja
oikein arvostella. Mutta asian ollessa tällä kannalla mamma punastui
kovasti, karkotti pikku veitikan aika vauhtia, pani hänen jälkeensä
oven kiinni ja tarjosi vieraalleen seikkaperäisiä selityksiä, jolla
aikaa Bobboker oven raosta julisti vastalauseitaan niin äänekkäästi
kuin jaksoi. Mamma luuli Bridgetin kuulevan, kuinka poju huusi, ja
tulevan viemään hänet pois, mutta Bridget oli juuri silloin hakkaamassa
muhennosta sitä vuonanreittä varten, jonka mamma oli päivälliseksi
ostanut. Ei auttanut muu kuin jättää vieras hetkiseksi yksin ja mennä
ruokahuoneeseen puhumaan Bridgetille puhetorven kautta. Sitten mamma
palasi rouva Ballamoren luo ja sai kuulla kerrottavan, kuinka vilkas
ja älykäs pikku miekkonen Bobboker oli, ja samalla ajatella itsekseen,
ettei inhottavista asioista mikään ollut niin vastenmielinen, kuin
hienojen rouvien tapa silitellä juuri sitä, mistä he vähimmin pitivät.
Pian hän kuitenkin taas pääsi hyvälle tuulelle, kun vanha rouva oli
koko olennoltaan niin herttainen ja säädyllinen, ja vietti siten
todellakin hauskan neljännestunnin. Mitä rouva Ballamoreen tuli,
niin astuessaan vihdoin vaunuihinsa hän vaihtoi sen ilmeen, jota hän
kasvoillaan näytti vieraille, toiseen sangen vakavaan, kun hänen
mielessään heräsi se toivomus, että hänen omalla naimisissa olevalla
tyttärellään olisi niin kukoistava näkö, niin varma luonne ja niin
suloiset lapset kuin rouva Mayburnilla. Mutta tästä ei mamma tiennyt
mitään, vaan ajatteli ainoastaan, kuinka suotavaa olisi, että hänellä,
päästyään rouva Ballamoreen ikään, olisi vain täysikasvuisia lapsia,
jotta hänkin voisi esiintyä sellaisena, jonka pukua tai mieltä ei
mikään näy pääsevän häiritsemään.
Pukunsa korjaustyöhön mamma taas lähti, mutta ennenkuin oli ehtinyt
istuutuakaan, hän kuuli viereisestä huoneesta mitä suloisimman äänen
huomauttavan:
"Oppuu koppuu äppi jäppii ää huu um puu pää! Iti, iti, iti!"
Tämä ei mammasta ollut hepreaa tai muuta outoa kieltä, vaan täysin
ymmärrettävää puhetta, joka merkitsi, että Himmu oli alkamassa
valmistua pyrkimään makuulta pystyyn. Nyt tuli vilkas kilpailu mamman
ja Himmun kesken, kun edellinen koetti saada ratkomuksensa loppuun,
ennenkuin jälkimäinen ehtisi sille asteelle, jolloin hänellä olisi
täysi oikeus päästä nostettavaksi.
"Rip, rip, rip", äänteli mamman pikkunen veitsenterä kulkiessaan
pistojen poikki.
"Päpi, pöpi-op-op-op-op!" sanoi Himmu, ja siihen pikku veitsi taas
vastasi:
"Rip, rip, rip".
"Ätti pätti okki pokki puu", huomautti Himmu, ja veitsi sanoi yhä vaan:
"Rip, rip, rip-rip-rip."
Silloin Himmu vaikeni pariksi minuutiksi, ja veitsi pääsi sill'aikaa
puoli metriä edelle, kunnes sen vastapuoli taas kuului sanovan:
"Öppi-tship-ää-vää-vää-vää."
"Rip, rip-r-r-r-r-rip."
"Puu kää. Ommul lommi ummi muu."
Tämä kuulosti mammasta jokseenkin masentavalta, sillä kun Himmu ennätti
niihin ääniin, jotka vaativat huulten kurottamista eteenpäin, merkitsi
se tavallisesti, että nyt oli tosi mielessä. Veitsi siis lisäsi vauhtia:
"R-r-r-r--r-r-r-rip-ip-ip."
Nyt Himmu virkisti itseään vähän aikaa peukalollaan, ja veitsi sai
uuden edun, jota se riensikin hyväkseen käyttämään. Mutta sen sijaan
olikin Himmun seuraavassa vaatimuksessa jotakin pelottavaa:
"Mom-mom-mom-mom-maa!"
Veitsellä ei enää ollut kuljettavana kuin noin puolitoista metriä,
päästäkseen matkansa loppuun. Ihan lentämällä se nyt kiiti pitkin
kireäksi jännitettyä helmanauhaa ja ritisi yhtä mittaa:
"Rip-ip-ip-ip-ip-ip-ip-ip."
"Jää!" sanoi Himmu.
"Rip rip rip!" vastasi veitsi.
"Jää!" uudisti Himmu, sitten hypähti koko oktaavia korkeammalle ja
jatkoi: "Jää-ää-ää-ää-ää. Mom-maa!"
Tällöin oli mamman joka hermo mennyt tuohon pikku veitseen. Tiedemiehet
sanonevat "oho!" ja väittävät, etteivät hermot voi mennä elottomiin
esineisiin; me kyllä tunnemme sen asian, josta puhumme, mutta
tiedemiehet eivät siitä tiedä mitään. Taas Himmu korotti äänensä ja
sanoi:
"Jää-jää-ää-ii-ii-um-um-ngää-jää-uputi-uput-tup-tup-kuputi muu kuu puu.
Äää!"
Tämä kiihotti mammaa äärimmilleen. Tuskin puolta metriä oli enää
jälellä -- sitten vain neljännes -- sitten kymmenkunta senttimetriä.
Juuri silloin Himmu alkoi uudestaan huutaa, ja mamma yltyi siitä
kiskaisemaan nauhaa entistä kovemmin, ja -- rätsis! -- se heltisikin
hameesta, tehden ilmassa kaarroksen niin pitkälle kuin mamman käsi
ulottui ja temmaten mukaansa monta senttimetriä leveän kappaleen helmaa
ja silkkiä. Eikä laahuksessa kuitenkaan ollut liikaa mittaa.
Mamma pudotti -- viskasi -- hameen laattialle ja olisi sitä vielä
tallannut ja sen päällä tanssinut, mutta hänen onnistui sittenkin
hillitä näin alhainen mieliteko. Sitävastoin se kasvojen ilme, joka
hänessä oli, kun hän syöksyi Himmun luo, ennusti tälle pahantekijälle
vähintäin seivästystä ja sen jälkeen teilausta. Vaan kun mamma
ennätti ovesta ja Himmu näki hänet -- ja hän näki Himmun --, niin
kaikki, mitä olisi voitu järjellisesti odottaa, vaihtui äärimmäiseksi
vastakohdakseen. Sillä Himmu piipitti niin riemuissaan kuin kokonainen
parvi kananpoikasia aamun koittaessa, ja mamma, tuo äsken raivostunut,
kostonvimmainen, ihan paljaaksi riistetty mamma otti vauvan syliinsä
eikä hituistakaan huolinut siitä, jäisikö hänen hameensa liian
lyhyeksi vai voisiko hän hankkia sopivaa silkkiä peittämään repeämää
liehureunuksella -- hän ei välittänyt suorastaan mistään muusta kuin
pikkuruisesta, ruusuposkisesta, kirkassilmäisestä, nauravasta Himmu
kultusestaan.
PUOLIPÄIVÄ