ROUVA MAYBURNIN KAKSOISET
Kirj.
JOHN HABBERTON
Englannista suomentanut
Werner Anttila
Kansan Novellikirjasto. 4
Elämäkerrallisella katsauksella varustettu
Helsingissä,
Suomalainen Kustannus-Osakeyhtiö Kansa,
1907
JOHN HABBERTON
John Habberton oli niitä "omatekoisia miehiä", joita erityisesti
Amerikassa nousee elämän alimmalta portaalta kuuluisuuteen ja
kunniaan. Hän syntyi Brooklynissa 1842, joutui kahdeksanvuotiaana
läntisimpään silloisista asutetuista valtioista, Illinoisiin, missä
sai kansakoulukasvatuksen. Seitsemäntoista vanhana hän sieltä
ilmestyi New Yorkiin, avosilmin, toimihaluisena, mieli uusien olojen
vaikutelmia täynnä käydäkseen taisteluun elämästä. Uransa hän alotti
latojanoppilaana Harper and Brothersin suuressa kustannusliikkeessä
ja sai myöhemmin siirtyä heidän tilipuolelleen. Mutta samassa syttyi
Yhdysvaltain verinen kansalaissota, ja Habberton läksi vapaaehtoisena
riveihin 1862. Hän yleni ensimäisen luutnantin arvoon ja palveli koko
sodan ajan. Seuraavat seitsemän vuotta jälleen työskenneltyään entisten
isäntäinsä liikkeessä hän kolmenkymmenen vuoden ijässä perusti oman
kirjakaupan, jolla kuudessa kuukaudessa joutui loistavaan vararikkoon.
Nyt alkoi Habbertonin elämässä uusi kausi; joka johti hänet oikealle
alalleen. Hän alkoi kirjotella kaunokirjallisiin aikakauslehtiin pikku
kuvauksia Lännen elämästä. Ne eivät erityisempää huomiota herättäneet,
eikä nuoren perheen toimeentuloa myöskään suuresti turvannut "Christian
Union" lehden kirjallisuusosaston toimittajan vähäpätöinen paikka.
Neljän vuoden ponnistukset ja pettymykset saivat hänen täydentämään
kirjallisia tietojaan, tarkkaamaan päteviä esikuvia ja niiden mukaan
syventämään tyyliään. Varsinkin tutki hän Englannin kahdeksannentoista
vuosisadan suuria kertojia, sittemmin (1876-78) toimittaen kolmiosaisen
kokoelmankin Addisonin ja Steelen aikakauden kirjotelmia.
Onnellisena hetkenä tuli Habberton ottaneeksi aiheen lapsimaailmasta.
Se oli pieni kertoelma nimeltä "Helen's Babies, by their latest
victim" (Helenan pienokaiset, kuvannut heidän viimeinen uhrinsa).
Käsikirjotuksen kohtalo oli alussa masentava. Yksi kustantaja
hylkäsi sen liian lyhykäisenä eri kirjaksi, toinen katsoi sen kovin
lapselliseksi luettavaksi aikuisille, kolmas näki siinä pahoja
opetuksia lapsille. Se saatiin vihdoin ilmestymään Bostonissa 1876.
Menestys oli kerrassaan tavaton. Kahdessatoista vuodessa myytiin
sitä Yhdysvalloissa 250,000 kappaletta, Englannissa 11 painosta,
englantilaisissa siirtomaissa useampia, jota paitsi se käännettiin
lukuisille vieraille kielille. Tämän kirjan kertoo tekijä syntyneen
yrityksestä yhden ainoan päivän hommissaan merkitä muistiin poikaparin
tekoset, jonka tekijä puoleksi omistaa. Se oli kirja kaikille
lapsimaailman rakastajille; sen sydämellinen huumori virkisti etenkin
lasten vanhempia heidän raskaan, mutta rakkaan taakkansa kantamisessa.
Habberton oli nyt kuuluisuus, jonka suosiosta kustantajat kilpailivat.
Jo samana vuonna ilmestyi häneltä -- luultavastakin kirjotuspöydän
laatikossa maanneina -- Lännen elämää käsittelevät novellit "The
Barton Experiment" (Barton-koe) ja "The Jericho Road" (Jerikon tie),
ja sitte aivan lyhyessä ajassa sarja samanlaisia: "The Scripture Club
of Valley Rest" (Lepolaakson raamattuklubi), "Some Folks" (Ihmisiä,
kertomuskokoelma), "The Crew of Sam Weller" (Sam Wellerin miehistö),
"Canoing in Kanuckia" (Kanootilla Kanuckiassa) yhteistyönä Charles
L. Nortonin kanssa ja "Who was Paul Grayson?" (Kuka oli P. G.).
Tekijänsä nimi saavutti niille menekkiä, etenkin vuonna 1886 ilmestynyt
"Brueton's Bayou"; muita ovat "The Bowsham Puzzle" (Bowsham-arvotus),
"One Tramp" (Kulkuri). Mutta Habbertonin voimat eivät riittäneet
vaativampiin tehtäviin, eikä hänellä miehuus-ikään ehdittyään ollut
enää niin suurta kannustintakaan: kirjailijatoiminta oli jäänyt hänellä
enemmän sivutyöksi, "Helenan pienokaisten" jo vuonna 1877 hankittua
hänelle mahtavan "New York Heraldin" toimituksessa paikan, jossa
hän äskettäin sattuneeseen kuolemaansa asti pysyi. Amerikalaisten
kirjailijain tapaan hän sentään koetti näyttämöäkin -- ensimäinen
näytelmä, "Deacon Crankett", ilmestyi 1880 -- mutta amerikalaisesta
näytelmäkirjallisuudesta ei kannata puhua.
Habbertonin maine maansa rajojen ulkopuolella perustuu yksinomaan
hänen lapsijuttuihinsa. Omasta perheestään saamilla aiheilla hän
niissä tarjoaa viehkeän herttaista luettavaa kodeille. Vuonna 1877
ilmestyi "Other People's Children" (Muiden ihmisten lapsia), 1877-80
"Grown-up Babies" (Aikuisia lapsia), "My Mother-in-law" (Anoppini),
"Little Guzzy" (Pikku G.), "The Worst Boy in Town" (Kaupungin pahin
poika) ja se teos, joka nyt tässä tarjotaan suomalaiselle yleisölle
-- "Just One Day" (Yksi päivä vain) eli kuten seuraavan painoksen
nimenä oli "Mrs. Mayburn's Twins" (Rouva Mayburnin kaksoiset).
Kuvausten välitön todellisuus, hieno sielullinen terävyys, leppoisa
leikillisyys, jonka pohjalla huokuu vakavuutta ja kaihoa, ovat ne
kohottaneet parhaimpain joukkoon alallaan. Joskin "Helenan pienokaiset"
on Habbertonin teoksista kuuluisin, on "Rouva Mayburnin kaksoiset"
epäilemättä arvokkain. Temmeltävässä lapsiparvessa ahertavan äidin
ilojen ja surujen lämpimän myötätuntoiseen kuvaamiseen liittyy terve
opetus, joka saa mielestään mallikelpoisenkin perheen-isän hieman
ajattelevalle päälle. Habberton ei ihannoitse inhimillisiä heikkouksia,
eikä suurentele varjopuolia, mutta hänen elämänkäsityksensä on miehen,
joka olemassaolon taistelusta löytää kodissa ainaisen viihdyttävän
turvapaikan.
Suomeksi löytyy Habbertonin teoksista ennestään "Helenan pienokaiset"
(Hj. Hagelbergin kustantamana Tampereella 1887). Tekijän nimeä ei
suomennoksessa mainita.
V. Hämeen-Anttila.
AAMU
Prr-r-r-r--huiss-ss-s-ting-ä-ling-ä-ling-ä-ling-ä-ling -- --
Tällainen oli se viiden minuutin pituiseksi venyvä huomautus, joka
eräänä aamuna kello seitsemän tuli herättäjäkellosta herra ja rouva
Mayburnille. Eikä tämä ollut ensimäinen muistutus, minkä rouva Mayburn
oli kuullut siitä lähtien, kun kahdeksan tuntia takaperin pani maata,
sillä huoneessa oli muitakin yöllisiä ääniä kuin tuon pikku kellon
naksutusta ja muitakin osottimia kuin ne, jotka kellon taululla
kiertelivät. Siellä oli vauva Mayburn, muuten nimeltään "Himmu", mikä
oli väännös hänen osakseen joutuneesta pilanimestä "Hirmuinen". Tämä
oli puhunut jo pari-kolme kertaa, ja vaikkei hänen kielenkäyttönsä
ollutkaan virheetöntä, ymmärsi hänen äitinsä kuitenkin, että vauva joka
kerta tahtoi pullaa ja maitoa. Viime vaatimus oli lausuttu juuri päivän
koittaessa, ja kun Himmu oli kunnon tyttönen, siis piti valosta enemmän
kuin pimeästä, niin hän päätti jäädä hereille. Siinä kohden ei ollut
mitään väärää; onhan kullakin oikeus oman makunsa nojalla määrätä, minä
hetkinä hänen on pysyttävä valveilla. Mutta Himmu ei tyytynyt pelkkään
valvomiseen; hän tahtoi nousta ja päästä askaroimaan. Vaan kun hän
oli vasta kymmenen kuukauden ikäinen, ei hän kyennyt muiden avutta
nousemaan eikä paikaltaan liikkumaan. Totta puhuaksemme hän kyllä
koetti parastaan; sätki minkä jaksoi, sysi peitettä niin kauvas kuin
lyhyillä kätösillään ulottui ja potki vielä edemmä. Sitten hän esitti
asiansa papan hatulle, joka riippui tuolin kulmalla parin-kolmen jalan
päässä hänen kehdostaan. Tosin hän olisi voinut jo ennakolta tietää,
ettei hatun sisässä ollut päätä ja että siis keskustelu sen kanssa oli
kerrassaan mahdotonta, mutta vauvojen ei voi odottaa kaikkea tietävän.
Hän siis huomautteli jonkun aikaa ja sitten koko lailla torui hattua,
kun tämä yhä oli ääneti. Siihenkään ei hattu vastannut. Hatut sietävät
torumista yhtä tyynesti kuin hyvästi kasvatetut ihmiset, mutta heidän
vaitiolostaan ei toruja ota vähääkään leppyäkseen. Niinpä Himmukin
lopuksi päästi äkäisen kirkunan, joka kyllä olisi lennättänyt puheena
olevan hatun korkealle ilmaan, ellei siltä, kuten jo sanottiin, olisi
puuttunut päätä, josta se olisi päässyt lentoon. Mutta mamman tyynyllä
lepäsi muuan pää, jonka korvaan vauvan kirkuna osui, ja samalla tämä
pää lennähti pystyyn. Sen huomatessaan Himmu sanoi: "Mom-maa!" niin
ärtyneellä äänellä, että mammasta tuntui tarpeelliselta osottaa
hänelle hieman myötätuntoa. Kun se oli toimitettu, kääri hän Himmun
taas peitteisiin ja tuuditti kehtoa hiljaa. Tämä oli niin Himmun
mieleen, että hän makasi ihan ääneti, ja sill'aikaa mamman silmät
hitaasti menivät umpeen ja takaisin unten maailmaan hakemaan sen
unen jatkoa, joka niiltä oli sinne jäänyt viisi minuuttia takaperin.
Sitten mamman käsi hiljaa heltisi kehdon laidasta ja pujahti takaisin
makuupeitteen alle, eikä hän eikä vauva huomannut koko tapausta,
ennenkuin heilahdusliikkeen yhä ilmeisempi raukeaminen herätti vauvassa
epäluuloa. Himmussa taas, kuten muissakin vilpittömissä henkilöissä,
oli ääretön kammo petosta vastaan, ja älytessään, ettei häntä enää
tuuditettukaan, hän tunsi joutuneensa julmasti petetyksi. Sen johdosta
hän lausui epäluulonsa, pettymyksensä, suuttumuksensa arvoaan
kohdanneesta loukkauksesta ja yleisen paheksumisensa yhdellä ainoalla
sanalla:
"Äää!"
Tätä sanaa ei tavata parhaimmissakaan sanakirjoissa, emmekä siis
tiedä, mitä se merkitsee. Ehkä mamma tiesi, mutta ei sattunut sitä
aivan tarkoin kuulemaan, sillä äkkiä hän herkesi hakemasta kadonnutta
untaan, kohottautui kyynärpäänsä nojaan ja selitti Himmulle, että tämä
oli pikkunen paha tyttö ja sietäisi saada "läpsiä". Vauva ei tiennyt,
mitä "läpsi" on, mutta siitä äänensävystä, jolla äiti sitä uhkasi,
hän kutakuinkin tajusi sen olevan jotakin kerrassaan kauheaa. Se taas
koski hänen tunteisiinsa yhä pahemmin, ja hän sanoi uudelleen: "Ää!"
toistaen tätä monta kertaa, ikäänkuin estääkseen äitiä millään ehdolla
erehtymästä siihen nähden, mitä hän tarkotti. Silloin äiti näkyikin
ymmärtävän Himmun sanan, sillä hänen äänensä sävy muuttui, ja hän puhui
niin hellästi kuin suinkin osasi:
"Ss-ss--. eihän Himmu kultu saa läpsiä -- ei, ei -- ss-ss -- ei läpsiä!
Oliko mamma paha omalle pikku Himmulle? Oli, mamma itte on vanha Himmu
-- ss-ss -- semmoinen mamma, oikein paha omalle tuutuvauvalle! Ja nyt
Himmu taas panee simmät kiinni ja nukkuu -- ei herätä pappa rukkaa --
pappa niin väsynyt -- ss-ss!"
Samalla mamma jälleen peitti Himmun, kumartui hänen kasvojensa
ylitse ja suuteli häntä, ja Himmu näki mamman katseista, että hänen
epäluulonsa oli varmasti perätön eikä mitään tahallista petosta oltu
harjotettu. Näin saatiin luottamus taas entiselleen, kehto alkoi
jälleen kiikkua, ja Himmu pisti peukalon suuhunsa, kuten hänen oli
tapana aina kun hän oli hyvällä tuulella. Sillä välin mamma yritti
uudestaan nukahtaa nähtyään herättäjäkellosta, että seitsemään oli
vielä melkein kolme neljännestuntia aikaa. Nyt hän ei enää erityisesti
hakenut keskeytyneen unennäkönsä jatkoa.
Himmu vaipui uneen itsekin, vaikkei ollut vähimmässäkään määrässä
tätä aikonut salliessaan Nukkumatin vaan pikkuruikkusen koskettaa
silmäluomia. Kauvanko hän olisi nukkunut, on mahdoton sanoa, sillä
nukkumisessa tämä tyttönen piti kovasti puoliaan. Mutta tänä aamuna
muuan nälkäinen kärpänen oli lähtenyt suurusta tavottamaan ja
laskeutunut juuri Himmun huulille, osottautuen siten makuaistiltaan
hyvin hienoksi, sillä Himmun huulet olivat makeinta, mitä maailmassa
voi olla, vieläpä niiden makeus oli sitä erikoista lajia, että mitä
enemmän niitä maisteli, sitä enemmän teki mieli. Himmu ei olisi
välittänyt tuosta anteeksi annettavasta näpistelystä, sillä hänellä
oli makeutta loppumaton varasto, mutta kun kärpänen kerran kääntyi
huolimattomammin kuin varkaan sopii, pyyhkäisi sen siipi Himmun huulta
ja kutitti häntä niin, että hän heräsi, ja silloin Himmu havaitsi,
että kehto oli hiljaa ja mamma hiljaa ja hän itsekin hiljaa! Tästä hän
lausui koko joukon sanoja niin äreästi kuin näin nuorella iällä suinkin
osataan. Mamma ei ollut kuulevinaan, mutta kun pappa unenhorroksista
murahti: "Kyll' on kiusaa!" vieläpä ihan parin-kolmen jalan päässä
hänen korvastaan, ponnahti mamma niin äkkiä pystyyn, että pappa
mutisten lisäsi olevan tarpeetonta koko taloa mullistaa.
Tällä kertaa Himmu päätti olla varuillaan. Hän selitti asianlaidan
omalla tavallaan ja sitten kääntyi niinpäin, että sai pitää mammaa
tarkasti silmällä. Mamma kiikutti kehtoa jonkun aikaa, mutta heti kun
hän hellitti kätensä kehdosta, nuhteli häntä Himmu aika ankarasti.
Silloin mamma yritti työnsä ohella ummistaa silmänsä, mutta tätäkään
vapautta Himmu ei hyväksynyt, ja siksi mamma ne taas aukaisi ja sai
tervehdykseksi niin kovan riemukikatuksen, ettei oikein tiennyt, eikö
Himmun oikkuihin suostuminen ollut torkkumista pahempi, mikäli isän
rauhasta välitettiin. Sitten Himmu viritti pikkusen aamulaulun --
sanattoman, vaikkei sävel ollut Mendelsohn'in --, vaan mamma koetti
häntä vaientaa sanomalla: "Sh-sh-sh!" Siitä Himmu rupesi itkemään, ja
silloin mamma silitteli hänen poskeaan, ja Himmu pisti suuhunsa mamman
sormen ja muokkasi sitä herttaisilla, terävillä pikku hampaillaan niin,
että mamman oli pakko hammasta purren puristaa huulensa lujasti yhteen.
Sitten mamma veti kätensä irti, mutta silloinpa Himmulta pääsi vasta
äläkkä -- ja papalta aika murina! Kiusaantunut pikku Himmu rukka ojensi
hentoja kätösiään kehdon suojaristikon lävitse ja tavotteli mennyttä
kättä niin rukoilevasti, ettei mamma voinut sitä kestää. Hän siis nosti
Himmun kehdosta omaan vuoteeseensa ja syliinsä, ja juuri silloin kello
löi puoli.
Seuraava puoli tuntia kului Himmu tyttöseltä hyvin ahkerassa puuhassa.
Ensin hänen oli kiitollisena katseltava mammaa pari-kolme minuuttia,
jolla aikaa mamma pääsi siihen uskoon, ettei sillä ollut lainkaan
väliä, kuinka usein ja kuinka varhain hänet aamulla herätettiin.
Vieläpä teki melkein mieli päästää Himmu papaltakin riistämään unta,
jota hän kuitenkin niin kovin tarvitsi, sillä miksi ei papalle
annettaisi tilaisuutta nähdä, millainen enkeli todellakin oli Himmu,
hänen oma tyttärensä? Kun Himmu oli esiintynyt kiitollisena niin
pitkälti kuin katsoi soveliaaksi, alkoi hän kysellä ja tehdä kokeita.
Hän kaiveli mamman silmäluomet auki, kun ne kiitollisuuden ihastuksesta
hetkeksikään menivät umpeen; hän sai mamman otsalta kiedotuksi kolme
hiusta pikku hyppysiinsä ja huomasi niiden katkeamatta tai heltiämättä
kestävän kovintakin pingotusta, mitä Himmu kykeni aikaansaamaan.
Mamma yritti tätä koetta lopettaa, mutta vauva pani niin jyrkästi
vastaan, että mamman täytyi parhaansa mukaan kestää, päästäen kasvonsa
vääntelemään moneen mutkaan, mikä taas suunnattomasti riemastutti
Himmua, tämä kun oli ihan varma, että tuommoista toimitettiin hänen
erikoiseksi huvikseen. Hän nauroikin niin sydämensä pohjasta, että
mamma taas oli huolissaan papan rauhasta, ja siksi hän syleili Himmua
ihan rintaansa vasten ja suuteli hänen untuvaista, kellertävää
pääkköstään. Mutta tämä kohtelu ei ollenkaan miellyttänyt nuorta
neitosta; suutelot ja hyväilyt olivat kyllä koko hyviä silloin, kun hän
oli väsyksissä tai tarvitsi lohdutusta, mutta varhain aamulla, kun yö
oli nukuttu terveessä unessa, ne olivat sopimattomia. Niinpä kun mamma
juuri oli hyvin hellästi puristamassa Himmua, keskeytti hänet äkkiä
puoleksi tukahtunut äännähdys, joka kuului jokseenkin tällaiselta:
"Jää-ää-aa-oo-uh!"
Silloin mammalta jäi puristus kesken ja samaten ihastuksen hurmaus;
mutta sittenkin Himmu oli kerrassaan suloinen tyllerö, jonka mieliksi
mamma näytteli kaikenlaisia elkeitä kasvoillaan ja käsillään, vieläpä
pani sormien avulla toimeen uuden kurkistusleikin. Vaan Himmusta
alkoi jo tuntua, että hänen oli aika nousta eikä enää sopinut milloin
mitenkin levätä; hän siis kurotti toisen palleroisen kätensä mamman
pään taakse, ja tarttui toisella mamman korvaan ja yritti kohota
istualle. Hän olisi kai päässytkin, sillä mamma suostui astuinlaudaksi,
vivuksi tai miksi tahansa, mistä olisi apua hänen lapsilleen. Mutta
Himmun pikku kyntöset olivat kuin terävät piikit, ja kun ne kaikki
yht'aikaa nipistivät mamman korvalehteä, teki se niin kipeätä, ettei
mamma itsekään voinut olla uikuttamatta koettaessaan päästä eroon pikku
kätösestä. Silloin mielipiteet törmäsivät vastakkain, ja väkevämpänä
sai mamma voiton. Himmu julisti omalla vilkkaalla tavallaan, ettei se
ollut rehellistä peliä, ja rupesi itkemään eikä ottanut tyyntyäkseen.
Silloin mamma nousi istumaan tuudittaen häntä sylissään edestakaisin.
Nyt Himmu keksi papan takaraivon ja alkoi sitä tavotella ja oli vähällä
päästä siihen käsiksi, kunnes mamma kerkisi hieman siirtymään. Sitten
Himmu rimpuili ja käänteli päätään yhä sinne päin, mistä sai nähdä
tuon haluamansa saaliin. Mamma nousi nyt hiljaa vuoteesta aikoen hakea
lemmikilleen jonkin leikkikalun, mutta piironkia lähestyessään Himmu
äkkäsi kupin, josta häntä viimeksi oli ruokittu. Heti hän kurkotti
sitä kohti ja puhui yhtä ja toista kovassa kiireessä, joka aiheutui
tositarkotuksesta. Kupissa oli vielä pullaa ja maitoa, ja mamma pelkäsi
sen jo ehtineen hapata; mutta huomattuaan, ettei niin ollutkaan
käynyt, hän antoi sen vauvalle, taas istuutuen vuoteen laidalle häntä
ruokkimaan. Huoneessa liikkuminen oli vilustuttanut mammaa, niin että
pääsy takaisin vuoteen lämpöön oli ihanaa, mutta vauva tunsi niin
vahvistuneensa kevyestä suuruksestaan, että vaati hypittämistä. Mamma
siis hypitti häntä ylös alas, kunnes häneltä kädet niin uupuivat, että
niillä tuskin olisi jaksanut höyhennukkeakaan kohottaa. Sitten hän
oikaisihe levätäkseen edes pikku hetken, vaan silloinpa kello teki sen
huomautuksen, jolla kertomuksemme alkaa, ja mamman olisi tehnyt mieli
tietää, kaukanako kuolemasta hän olisi illalla maata mennessä, kun jo
nyt tunsi olevansa melkein kuollut.
Mutta mammalla oli niin paljon puuhaa, ettei joutanut kauvaa
mietiskelemään. Kolme muuta lasta oli herätettävä ja niistä yksi,
noin kolmen vanha Burnie, puettava, kun taas kaksoiset, Fred ja
Bertha, jotka kyllä osasivat itse pukeutua, eivät koskaan päässeet
valmiiksi, ellei heitä yhtä mittaa yllytetty, niin että heistä oli
enemmän vaivaa kuin jos olisi pannut vaatteet heidän ylleen. Sitten oli
käytävä keittiössä, sillä Mayburnin ainokainen palvelija ei välittänyt
kellosta niin paljoa kuin olisi pitänyt, ja ellei suurus ollut valmiina
täsmälleen kello kahdeksan, ei pappa ehtisi toimeensa kello yhdeksäksi.
Mamma pukeutui siis kiireesti; sillä välin pappa haukotteli ja
huomautti:
"Pitihän se vauva tänä aamuna ihan hirmuista metakkaa!"
"Pitihän se", sanoi mamma.
"Kah", sanoi pappa, "vai kuulit sen sinäkin?"
Mamma ei vastannut sanaakaan; hän vaan katseli pappaa, ja tämä katseli
häntä ja näki, kuinka väsyneiltä mamman silmät näyttivät jo näin
varhain aamulla. Nyt pappa sanoi itseään aika naudaksi, joka ei mitään
huomaa, ja mainitsi haluavansa päästä niin pitkälle, että jaksaisi
kustantaa mammalle lapsenhoitajan. Sitten hän suuteli mamman silmiä,
jotka tuntuivat siitä virkistyvän koko lailla, sillä ne näyttivät
kirkkaammilta, kun pappa paria minuuttia myöhemmin hiljakseen siirtyi
ruokahuoneeseen lukemaan aamulehteään. Sillä välin mamma antoi Himmulle
korpun saadakseen häneltä huulet työhön ja kielen pysymään hiljaa ja
riensi viereiseen huoneeseen toimittamaan Fredin ja Berthan hereille
ja pukemaan nuorempaa poikaansa eli "pojua", joksi häntä tavallisesti
sanottiin. Hän tapasi Berthan sikeässä unessa, mutta tämän kaksoisveli
Fred istui, toisessa jalassa sukka ja sylissä housut, lukemassa kirjaa
"Villit eläimet", samalla väristen koko ruumiillaan.
"Poika kulta", sanoi mamma ja ravisti Berthaa hereille; "pane heti
pois se kirja ja vaatteet yllesi. Kuinka sinä noin istut riisuttuna
lukemassa, kun on niin kylmä?"
"Jaha, mamma", sanoi Fred; "minä vaan näin hirveätä unta karhusta, ja
minun teki pieleni katsoa kirjasta, mitä lajia se oli. Kyllä minä ihan
heti saan siitä selvän ja sitten panen päälleni."
Mitä Berthaan tuli, niin hän oli täysin valveilla heti, kun mamma
häneen kajosi, ja sitten mamma astui kolmivuotiaansa vuoteen ääreen ja
näki kaksi suurta ruskeaa silmää, jotka näyttivät kovin vakavilta vaan
muuttuivat aika vallattomiksi huomatessaan, kuka niitä katseli.
"Kuinkas mamman poju tänä aamuna jaksaa?" kysyi mamma laskien kätensä
hänen poskilleen ja suudellen häntä.
"Bobboker hyvä olla", vastasi siihen poju. Hän ei ollut vielä
kertaakaan lukenut omaa nimeään perheluettelosta, joka oli paksuun
raamattuun piirretty, tuskinpa hän oli kuullutkaan siksi itseään
nimitettävän. Eipä häntä siis voi moittia siitä, että hän itse
valikoitsi nimensä. Ja vaikkei Bobboker olekaan niin soinnukas nimi
kuin joku muu eikä niin lyhytkään ja vaikkei kukaan tiennyt sen
merkitystä eikä sen omistaja itsekään suostunut mainitsemaan, mistä oli
sen saanut, ei hän itseään koskaan muuksi sanonut. Yleensä hän puhui
itsestään kuin vieraasta henkilöstä.
"Mitä mamma tekee omalle pojulleen?" kysyi mamma.
"Ottaa 'ylii, ottaa Bobboker 'ylii", kuului vastaus, ja mamma ottikin
pojan syliinsä ja valmistautui häntä pukemaan, kun samalla huomasi,
että Berthalla oli kirja kädessä ja yhä vielä yöpaita yllään.
"Bertha! Ala pukea -- heti!" sanoi mamma.
"Lukeehan Fred", sanoi Bertha sen näköisenä, joka aikoo poistaa jonkin
väärinkäsityksen. Sillä ellei toinen kaksoinen saanut tehdä mitä ikinä
toinenkin, niin edellinen tunsi kärsivänsä tukalaa sortoa.
"Älä siitä välitä", sanoi mamma. "Lakatkaa lukemasta -- kumpikin --
heti paikalla!"
Fred pani pois kirjansa; Bertha sulki omansa, vaan piti siitä kovasti
kiinni, ja samalla hänen silmänsä tulivat kyyneliä täyteen.
"Mitä sinä nyt itket, tyttöseni?" kysyi äiti.
"Fred luki kauvemmin kuin minä", nyyhkytti Bertha.
"Väärin oli Fredin ruveta ollenkaan lukemaan, ennenkuin oli
pukenut ylleen tai syönyt suurusta. Pyyhi nyt silmäsi kuiviksi ja
pane päällesi. Tiedäthän, kuinka se piinaa pappaa, jos joku tulee
suurukselle liian myöhään."
Bertha kuivasi silmiään hitaasti, mutta ilmeisesti tunsi olevansa
marttyyri, tosin ei sellainen, joka tyytyy kohtaloonsa, sillä äkkiä
Fred valitti:
"Mamma, Bertha irvistelee minulle niin kauheasti."
"Bertha, mikäs sinua nyt vaivaa?" kysyi mamma.
"Niin, mutta hän luki kauvemmin kuin minä," sanoi Bertha, ja samalla
hänen kyyneleensä lähtivät taas virtaamaan.
"Älä hyvä tyttö ole tuhma", sanoi mamma. "Onhan hullua ja ihan
väärinkin haluta jotakin sopimatonta vain sen vuoksi, että veljesi teki
samaa. Ei nyt muuta kuin silmät kirkkaiksi ja vaatteet ylle! Katsoppas
nyt, kaikki ne minuutit, jotka kulutat itkemiseen, menevät sinulta
hukkaan, etkä koskaan saa niitä takaisin."
"Kyllä sinä Bertha saat suuret kasat uusia", lohdutti Fred.
"Aina sinä sittenkin teet minulle kiusaa, niin etten saa koskaan
rauhaa", vastasi Bertha.
"Sinä olet oikein ilkeä tollikko", huomautti Fred.
"Jää-jää-jää", härnäsi Bertha näyttäen hyvin rumalla tavalla hampaitaan.
"Lapset -- lapset!" huusi mamma jalkaa polkien, "olkaa nyt hiljaa!
Fred, vie vaatteesi minun huoneeseeni ja pane siellä yksin päällesi.
Jos kumpikaan myöhästyy suurukselta, niin saa vaan voileipää."
Fred kahmasi vaatteensa hyvin äkeissään ja poistui viereiseen
huoneeseen. Silloin mamma kuuli hennon äänen sanovan:
"Bobboker tarttee kans oma hoone panna vaatteet päälle."
"Ei mammalla ole huoneita lisää", sanoi rouva Mayburn.
"Anna Bobboker ys hoone", sanoi Bobboker.
"Eihän minulla ole yhtään", vastasi mamma.
"Anna nyt, mamma."
"Mammalla ei ole, etkös sinä kuule?"
"Bobboker tarttee vaan ys hoone."
"Ei minulla ole yhtään."
"Mamma antaa nyt Bobboker."
"Kuinka minä voin antaa, kun minulla ei ole?"
"Antaa nyt pian."
"Älä ole tuhma poju."
"Bobboker tarttee toinen hoone."
"Sinä -- et -- saa!" sanoi nyt mamma niin pontevasti, että Bobboker
katsahti hänen silmiinsä perin hämmästyneenä. Silloin hänen mieleensä
johtui, että mamma tarkotti täyttä totta, ja tuskinpa mamma voi
kuvitella minkään pikku pojan osaavan ruveta häijymmäksi kuin Bobboker
parin seuraavan minuutin kuluessa. Hän huusi, kiljui, vikisi, ulvoi
ja porasi, ja kun mamma koetti häntä tyynnyttää, niin poju murisi
vastaan kuin kaikkein äkäisin koiranpentu. Lopuksi hänet voitettiin
sillä lupauksella, että suuruksella annetaan sokeripala, ja mamma
kääntyi katsomaan, miten pitkälle Bertha jo oli ehtinyt. Mutta Berthaa
ei näkynyt; sen sijaan Fred puolivalmiiksi puettuna kuhnaili pitkin
huonetta jotakin hakien.
"Mitä sinä tahdot, poika? Mitä varten sinä taas olet täällä? Ja missä
sisaresi on?" kysyi rouva Mayburn.
"En minä tiedä, missä se on, mutta minä haen toista kenkääni. Kai se
putosi minulta tänne, kun korjasin vaatteeni", selitti Fred.
"Hae nyt pian, Frediseni, ole oikein hyvä poika! Minä tahtoisin sinun
sitte auttamaan pojua valmiiksi sill'aikaa kun käyn katsomassa, saako
Bridget siellä suurusta toimeen."
"Sama se, mutta minun tekisi mieleni tietää, kuka minun kenkäni on
ottanut. Kyllä minä uskon, että Bertha on sen piilottanut, kun se
on niin paha. Enhän minä voi ilman kenkiä olla. Bobboker, onko poju
ottanut Fred veikon kengän?"
"Emminä", sanoi Bobboker.
"Sinun täytyy tietää."
"Soh-soh", sanoi mamma. "Pane jalkaasi tohvelit -- pyhäkengät -- mitä
tahansa, vaan joudu. Ellei suurus ole ajoissa valmis, niin pappa on
niin hirveästi harmissaan. Mitä ihmettä sinä hommaat?"
"Kenkääni minä haen, johan sen sanoin", vastasi Fred hyvin äreänä ja
penkoi saamattomasti lankarullia, sormustimia, saksia y.m. mamman
ompelukorista.
"Oletko koskaan löytänyt kenkiä ompelukoristani ja luuletko, että
tuommoisten pikku kalujen alle mahtuisikaan kenkää?"
"Vaikkei, mutta" -- alotti Fred, vaan kun hän ei mitenkään osannut
puolustaa hajamielisyyttään, peräytyi hän takaisin sitä huonetta
kohti, jossa oli ollut pukeutumassa. Äkkiä hän kompastui ja parkaisi;
katsahtaessaan, mikä hänen jalkaansa oli tarttunut, hän näki kadoksissa
olleen kengän lojumassa juuri sillä kohtaa, mihin hän sen oli viisi
minuuttia takaperin pudottanut. Fred oli siitä niin häpeissään,
että tunsi sisällistä tarvetta tehdä jotakin tavatonta, ja niin hän
vähääkään aikomatta joutui hyvin pian pukeutuneeksi. Sillä välin
Bobboker oli saatu melkein valmiiksi, ja jättäen hänet Fredin huostaan
mamma kiirehti keittiöön päin.
Täällä olivat Bridgetin hommat kohtalaisen hyvällä kannalla. Tosin
häneltä oli unohtunut sen kotlettilihan noutaminen, joka vain
kivenheiton päässä oli teurastajalla luvattu pitää valmiina Mayburnille
kello seitsemäksi, mutta sen sijaan hän oli leikannut kappaleen
liikkiötä ja pannut sen paistumaan. Vaan kun palvelustyttö sitten
huomasi puuttuvan munia, kiirehti hän niitä hakemaan ruokakaupasta,
ja hänen poissa ollessaan oli paisti alkanut kärventyä. Juuri silloin
mamma ehti keittiöön sitä pelastamaan. Jälkeenpäin, suuruspöydässä,
pappa kuitenkin pääsi sanomaan, että inhottavinta, mitä hän ainakin
tiesi, oli sellainen ruoka, jossa oli hiukankaan palaneen makua.
Mutta yksi asia oli, johon mamma ei ikinä tahtonut ryhtyä, vaikkapa
pitäisi kieli katkaista ollakseen siitä vaiti, ja se oli palvelijoista
valitteleminen miehelleen. Sen vuoksi hän nytkin sanoi vaan, että oli
kovin ilkeätä, mutta kukaan ei osannut niin täsmälleen mitata sitä
kuumuutta, mitä paistuminen tarvitsi.
Päästyään siitä selville, että suurus joutuisi pöydälle ajoissa, mamma
riensi taas yläkertaan katsomaan, että lapset kerkiäisivät valmiiksi
laskeutumaan ruokahuoneeseen silloin, kun kellolla helistettäisiin.
Ylhäällä hän tapasi Berthan pujahtamassa esille vierashuoneesta.
"Mitä sinä olit tekemässä siinä huoneessa, tyttö?"
"Pukemassa -- oikein eri huoneessa ihan yksin; niinhän Fredkin sai."
Mamman teki mieli sanoa jotakin, mutta hänen omassa huoneessaan kuului
pari-kolme ihmistä sanovan yht'aikaa niin paljon, että hänen täytyi
kiirehtiä katsomaan, mikä siellä oli hätänä. Avattuaan oven hän näki
Bobbokerin makaavan lattialla hurjasti huutaen, kun taas Himmu porasi
Fredin sylissä niin kovaa, että selvästi osotti voivansa kilpailla
minkä tahansa kolmivuotiaan pojan kanssa, ja Fred kiikkui tuimaa
vauhtia edestakaisin keinutuolissa ja hoilasi jotakin laulua.
"Soh, soh, mitäs ihmettä tämä on?" huusi mamma rientäen Bobbokerin
avuksi.
"Mom-mom-mom-mom", selitti Himmu.
"No kun vauva huusi tuolla toisessa huoneessa", sanoi Fred, "niin minä
laskin Bobbokerin tuohon sohvalle ja menin ottamaan vauvan ja -- --".
"Ja paha 'ovva pökki Bobbokeri maaha ja maa pökki Bobbokeri ottaa ja
nenää," lisäsi Bobboker veljensä selontekoon. "Ja Feddi otti Himmu
'ylii ja pitää vaan Himmu hyvä, ja Bobboker niin paha yssin olla". Nyt
Bobboker aikoi jatkaa poruaan, mutta mamma nosti hänet syliinsä ja sai
hänet pian tyyntymään.
"Fred hyvä", sanoi hän sitten, "sinä pidät vauvaa niin pahassa
asennossa. Katso nyt, jalat ja pää on väännetty melkein kiinni
toisiinsa. Tottahan semmoisesta jo huutaakin."
"Mokomakin!" huudahti Fred. "Kyllä se vaan saa olla mielissään, jos
edes jollakin tapaa pidetään. Minä olen ihan kuolla, kun on täytynyt
sitä tässä kiikuttaa ja laulaa tuntimääriä!"
"Vai tuntuu sinusta, poika parka, aika niin pitkältä?" sanoi mamma,
jonka onnistui sijottaa vauva toiselle käsivarrelleen ja pitää
Bobbokeria toisella. "Siltä se minustakin toisinaan tuntuu, kun kaikki
yht'aikaa huutavat ja jotakin tarvitsevat. Vaan pese nyt kasvosi ja
kampaa tukkasi, ennenkuin kello soi -- kuulitkos, nyt jo soitetaan!"
Fred syöksyi pesukaapille, ja mamma pani vauvan sohvalle ja rupesi
harjaamaan Bobbokerin hiuksia. Mutta harja ei oikein kelvannut
suorittamaan, mitä nyt tarkotettiin, sillä Bobbokerilla oli pitkä ja
paksu tukka, ja mamma yritti siis kammalla. Mutta silloin heltisi
vanuneista hiuksista iso tukko ja Bobbokerin suusta korvia vihlova
parahdus.
"Mamma pian panee Bobbokeri pää kiinni!" porasi pikku mies.
"Ai ai, tekikö paha mamma kipeää omalle kultupojulleen?" sanoi mamma
pannen kamman pois kädestään ja lasta hyväillen. "Soh, soh, ei mamma
enää kampaa, ollaan taas hiljaa!" Samalla mamma koetti käsin levitellä
pahimpia takkuja pitkin päätä ja sitten märällä harjalla kiinnittää
niistä kutakin kohdalleen.
"No eukkoseni, etkö sinä jo ala valmistua?" kaikui miehekäs ääni
jostakin alhaalta.
"Ihan paikalla, mies kulta", vastasi mamma. "Juokseppa, Fred, ja käske
Bridget heti tänne vauvaa pitämään."
"Vaan kun minä en mistään löydä kaulusliinaani."
Mamma laski Bobbokerin lattialle, sieppasi lipaston laatikosta nauhan,
solmi sen Fredin kaulaan ja sysäsi häntä ovelle päin; sitten hän
kaappasi Bobbokerin syliinsä ja riensi rappusia alas. Siellä pappa jo
istui paikallaan pöydän alapäässä ja huomautti:
"Nyt ollaan taas myöhästytty kymmenen minuuttia. Kuuleppas, pikku
emäntä, minusta ei olisi haitaksi, jos otettaisiin ajasta vaaria."
Mamman silmäys osui kahvikannun kanteen, mutta tämä ei siitä sulanut
-- niin erinomaisen kestävää metallia se oli. Heti kun mamma ja kolme
lasta olivat istuutuneet, luki pappa aamusiunauksen, mutta siitä mamma
ei tajunnut melkein mitään, sillä hän joutui sill'aikaa silmät ummessa
muistelemaan, että hänen oma tukkansa oli vielä siivoomatta ja että
hän oli unhottanut kieltää Bridgetiä taas sysäämästä pikku sänkyä,
ennenkuin oli pantu paikalleen se kehrä, joka sen yhdestä jalasta oli
lähtenyt irti, sillä muuten se viiltäisi maton puhki. Pappa pääsi
hartaudenharjotuksen loppuun, ennenkuin mamma ehti kaikin puolin
harkita, oliko vai eikö ollut sälyhuoneessa sellaista tilkaa, jolla
voisi paikata sängynjalan repimän läven, mutta Bobboker kiinnitti hänen
huomiotaan taas nykyisyyteen kiskomalla häntä hihasta ja sanomalla:
"Mamma, tallikki on nyt jo katteltu loppu!"
Siihen pappa nauroi ja sanoi:
"Tällä kertaa minä otan kahvini vaikka suoraa päätä".
Mamma kaatoi joutuin kaksi kuppia kahvia ja otti toisesta pienen
kulauksen, sillä hänestä tuntui siltä, kuin olisi vähällä haljeta,
ellei kiireimmiten saisi jotakin nielläkseen. Sitten hän täytti kolme
pikku lautasta kaurapuurolla, kaatoi siihen maitoa, ripotti päälle
sokerijauhoja, antoi kullekin vielä täyden maitokupin, muistutti Frediä
sitomaan ruokaliinan kaulaansa, tarjoili miehelleen lähimpiä ruokia ja
oli juuri leikkaamassa itselleen suupalaa liikkiön jäännöksestä, jonka
hänen miehensä oli hänelle ojentanut, kun Fredin lautanen jo saapui
takaisin hakemaan lisää puuroa, Berthan lautanen ilmestyi heti perässä
ja sitten Bobboker muistutti sokeripalasta, joka hänelle oli luvattu.
Toinen kuppi kahvia herra Mayburnille vei aikaa minuutin tai pari;
Berthalle piti leikata liharuoka valmiiksi, sillä hän oli kerrassaan
kömpelö pitelemään veistä ja kahvelia, mutta lopulta mamma sittenkin
sai tuon suupalan syödyksi ja ryhtyi voileivän tekoon. Silloin Bobboker
huomautti:
"Mamma pitää nyt 'ööttää Bobboker".
"Kyllä mamman poju osaa itsekin syödä niinkuin oikein suuri mies",
uskotteli mamma ja puri voileipää ahkerasti.
"Ei Bobboker 'uur mees, Bobbokerin tekee niin kipeet käteen".
Tämä koski mamman sydämeen liiaksikin, sillä Bobbokerin oikea käsi
oli kerran nyrjähtänyt, ja siitä oli pojulle hellitellen niin usein
puhuttu, että hän vähitellen osasi käyttää tapaturmaa hyväkseen
runsaassa mitassa. Mamma siis otti lusikan ja ruokki pientä veitikkaa,
ja tämä hoki nielemästä päästyään vähän väliä; "Mamma kulta", mikä
hetkeksi virkisti mammaa paremmin kuin kokonainen ateria. Mutta hän
tiesi kuitenkin, että työlään aamun pohjaksi ei voi tyhjän vatsan
sijaan panna täyteläistä sydäntä, ja sen vuoksi hän taas yritti saada
lautaseltaan jotakin suuhunsa. Siinä kohden hän pääsikin jo niin
pitkälle, että ehti syödä pari suupalaa lihaa ja ainokaisen viipaleen
paistettua perunaa, kun Bobboker teki vastalauseen ja sanoi:
"Bobbokerin vatta 'anoo: anna oikein pallo rookaa".
Kaikki purskahtivat nauruun, mutta pappa oli jälkeläisensä
hyvinvoinnista sen verran huolissaan, että sanoi:
"Kuuleppas, anna sille niin paljon, kuin siihen mahtuu!"
"Kyllä, kyllä!" vastasi mamma niin oudosti, että pappa ihmetellen
katsahti häneen, mutta mamma loi silmänsä alaspäin voimatta vähään
aikaan nähdä oikeastaan mitään. Sillä välin hänen miehensä oli jo
lopettamassa syöntiään; hän lähtisi kotoa jonkun hetken perästä ja
pysyisi poissa monta tuntia, hänen oma miehensä -- hänen rakkaimpansa
--, vaikka he tuskin olivat nähneet toisiaan tänä aamuna, saatikka
yhtään sanaa vaihtaneet. Mamman teki mieli sanoa hänelle jotakin
tai kuulla hänen jotakin sanovan ennen lähtöään, mutta hänen päänsä
oli kaikesta sekamelskasta niin väsynyt, ettei hän keksinyt mitään
sanomista -- ei, vaikka pitäisi siihen paikkaan kuolla, niin vaikealta
se tuntui. Vihdoin hän sittenkin sai kysyttyä:
"Onkos tänä aamuna mitään uutta?"
"Tjaa, eipä juuri -- no ei sentään ilmankaan. Eilen oli taas
hassunkurinen jupakka pormestarin ja poliisiviranomaisten välillä.
Annas kun luen sinulle siitä jonkin pätkän."
Ja pappa luki hyvin leikkisästi tuon asian kulusta parhaan kohtauksen
ja nauroi niin sydämellisesti, että mammakin nauroi mukana, kuten
ainakin hyvän vaimon on tapana, vaikkei saanut oikein päähänsä, mikä
tässä jutussa oli niin hassua tai edes hauskaa.
"Kas niin!" sanoi pappa, pistäen äkkiä sanomalehden taskuunsa ja nousten
pöydästä; "ei tässä auta kuluttaa aikaa tyhjään. Täytyy lähteä vaan --
hyväst', hyväst'!"
Pappa suuteli kutakin lasta kiireesti, painaen huulensa otsaan, nenään
tai tukkaan, mikä tahansa ensiksi kohdalle osui. Mamman osalle hän
uhrasi hieman enemmän aikaa, kumartuen hänen puoleensa ja kiertäen
toisen kätensä hänen kaulaansa. Mutta suoristuessaan lähtöön hän tunsi,
että mamman käsivarsi piti häntä vyötäisiltä niin lujasti kiinni, kuin
aikoisi siihen jäädäkin, ja mamman pää nojasi niin hänen rintaansa
vasten, kuin sekin tahtoisi paikallaan pysyä.
"Kultuseni", sanoi pappa; "pidätkö sinä minusta pikkusen?"
"Pidänkö sinusta!" huoahti mamma. Sitten hän puristi pappaa vielä
lujemmin, ja pappa silitti hänen hiuksiaan, ja Bobboker ilmotti:
"Mamman 'immist tippuu niin pallo vettä".
Kun pappa kumartui katsomaan, miten asian laita oli, näki hän mamman,
itkevän. Tosin pappa pian suuteli kyyneleet pois silmistä, mutta niitä
tuli lisää, ja hän kysyi:
"Oma kultuvaimoni, mikä sinun nyt on?"
Mamma nieli jotakin, mikä ei ollut ruokaa, ja vastasi:
"Voi, ei mikään -- tai onhan sitä paljonkin. Minä niin tahtoisin, että
saisimme joskus olla edes vähän aikaa yhdessä".
"Vai se se oli, mutta ollaanhan me joka ilta yhdessä."
"Niin", sanoi mamma. Ei tämä sana sinänsä, vaan se äänensävy, jolla
se lausuttiin, sai papan silmäilemään mammaa tutkivasti, hellästi,
säälien, epätietoisena ja sitten painamaan hänen päätään lujasti
rintaansa vasten. Kumpaakin kesti vain hetkisen; sitten pappa katsahti
kelloonsa, suuteli taas vaimoaan, kuiskasi: "Pikkunen äiti raukka!"
ja kiirehti pois toimeensa. Tosin hän vielä eteisessä ottaessaan
päällystakkinsa ja hattunsa, mutisi hiljaa kuvalleen, jonka näki
seinäpeilissä, jotakin siihen suuntaan, että vaimot ovat hieman
omituista väkeä.
Tuskin oli pappa poistunut ruokahuoneesta, kun Fred kavahti tuoliltaan,
kiirehti mamman luo, halasi ja suuteli häntä niin erinomaisen hellästi,
sanomatta sanaakaan; sitten hän pehmoisesti painoi poskeaan mamman
poskea vasten, ja mammalla alkoivat taas silmät vuotaa. Mamma siirsi
nyt tuoliaan edemmä pöydästä, nosti Fredin syliinsä, vastasi pojan
kaikkiin hyväilyihin samalla mitalla ja puhui:
"Mamman lemmikki -- mamman ystävä -- mamman suuri sydänkäpy!"
"En minä ymmärrä, mitä sinä itket", sanoi Fred päästyään taas henkeään
vetämään, "mutta minun tulee sinun tähtesi niin hirveän paha mieli.
Onko mamma kipeä?"
"En, hyvä miekkonen, olen vaan väsynyt, niin kovin väsynyt!"
"Mikä sinua niin väsyttää?"
"Voi voi, vauva -- ja pikku lapset, jotka eivät viitsi panna päälleen
aamulla muuten kuin että mamman täytyy niitä aina vahtia ja torua."
"Vaikka niin, mamma", sanoi Fred suoristaen vartalonsa ja katsoen häntä
rehellisesti silmiin, "mutta minä en sittenkään nähnyt sitä kenkää
ennenkuin siihen ihan kompastuin."
"Sinä et sitä oikein hakenut, poikani; siksi sinä et löytänytkään.
Jos sinä viitsisit oikein tarkasti ajatella sitä, mitä kulloinkin on
tehtävä, niin mammalta säästyisi tuhansia kiusoja."
"Kyllä minä panen asiat mieleeni, mutta sitten ne yht'äkkiä haihtuvat
jonnekin enkä minä niistä muista hölynpölyä", selitti Fred.
Hyväillessään Frediä ja jutellessaan hänen kanssaan mamma oli
tuntenut toista poskeansa suudeltavan ja kaulansa ympärille kiertyvän
jonkun käsivarren, joka hänestä ei voinut olla kenenkään muun kuin
Berthan, mutta hän ei ollut sitä huomaavinaan niin kauvan kuin näkyi
olevan tilaisuutta vaikuttaa jotakin hyvää Fredin luonteeseen. Pojan
viime huomautus oli kuitenkin sellainen, ettei mamma osannut heti
tyydyttävästi vastata, ja niin mamma katsoi parhaaksi kiertää toisen
kätensä Berthan ympärille. Nyt Bertha yritti kiivetä hänen syliinsä,
ja mamman onnistui vääntää Fred toiselle polvelleen ja kiskoa Bertha
toiselle istumaan. Sill'aikaa Bertha piti tätä temppua tarkasti
silmällä, kunnes mielikseen havaitsi olevansa ihan yhtä paljon
mamman sylissä kuin Fred. Näin nyt molemmat lapset istuivat siinä
kuin kaksiselkäinen puolen sadan kilon painoinen tuoli, joka vaappui
niin hontelona, että tarvittiin mamman molemmat kädet sitä koossa
pitämään. Tapausten kulku ei muuten jäänyt huomaamatta eräältä muulta
perheenjäseneltä, joka huudahti:
"Bobboker tarttee kans mamman 'ylii."
"Hyvät lapset", sanoi mamma, laskien jokseenkin hätäisesti kaksoiset
maahan, "mammasta tuntuu siltä, että teidän on nyt mentävä; mamma ei
voi pitää kolmea yht'aikaa."
"Bobboker", sanoi Fred huultaan venyttäen, "sinä olet semmoinen
härkäpää tarapappa."
"Se tahtoo aina tehdä samaa, mitä näkee jonkun muun tekevän", lisäsi
Bertha.
"Soh, soh!" hillitsi mamma. "Eikö pikku tyttäreni myös tahdo aina
samaa, mitä ikinä Fred tekee? Ja sinä Fred, sinä et saa koskaan
nimitellä toisia lapsia rumilla sanoilla. Mamma voisi teille antaa
pahempiakin nimiä, jos rupeisi teitä arvostelemaan sen mukaan, mitä
teette."
"Mutta eikös mamma muista, että minä olen kaksoinen, vaan Bobboker ei
ole", selitti Bertha.
"Sama se", sanoi Fred, kiertäen pöydän ympäri Bobbokerin tuolin ääreen
ja halaten pikku veikkoaan molemmin käsin, niin että kaula ja kaikki
oli puristuksessa; "tämä on pikkunen ääliö kulta, ei veikko enää tee
kiusaa."
"Ääh-ii-ngiäh!" sähisi Bobboker.
"Katsos vaan!" huudahti Fred, kiireesti peräytyen, "siinä sen nyt
näkee, kuinka häijy se on, vaikka minä koetan olla sille hyvä."
"Kai sinä raastoit pojua tukasta, kun käsivarrellasi puristit", sanoi
mamma.
"Kai kai!" oli Fred myöntävinään; "jokin on aina tekemässä jotakin
pikku pojulle."
"Sano hänelle, ettet sinä sillä aikonut tehdä kipeätä -- pidä häntä
nyt pikkusen hyvänä", kehotti mamma. Mutta Fred oli jo tipotiessään,
ja niin mamman täytyi hänen puolestaan hyvitellä pojun mieltä.
Sitten hän taas katsahti lautaseensa, mutta ei näyttänyt erikoisesti
ihastuvan siitä, mitä näki. Sillä liikkiön pala oli tarttunut kiinni
jäähtyneeseen rasvaan, ja paistettujen perunain viipaleet olivat
kurtistuneet kasaan kuin nahkakielekkeet auringon paisteessa. Hän
söi kuitenkin voileipänsä loppuun ja maistoi kahvia, mutta tämä oli
ennättänyt kylmetä ja saada sellaisen äitelän makeuden, johon muuan
laji sokeria on syynä, kun on ollut jonkin aikaa liuonneena. Hän siis
kaasi kupillisen uutta kahvia, joi sen kiireesti, otti Bobbokerin
ja lähti yläkertaan päästämään Bridgetiä sieltä vapaaksi, ensin
muistutettuaan Berthalle, että puolen tunnin päästä hänen ja Fredin
piti mennä kouluun.
Omaan huoneeseensa päästyään mamma tapasi vuoteensa siistittynä.
Hänestä oli vastenmielistä saattaa siistittyjä vuoteita epäkuntoon,
vaan sittenkin hän nyt heittäytyi makuusijalleen pitäen vauvaa
vieressään, kun taas Bobboker kapusi sänkyyn toiselta puolen, tarttui
toisella kädellä mammaa vyötäisiin, toisella niskaan ja kutitti mammaa
hirveästi. Mitä Himmuun tuli, niin hän puolestaan maiskutteli huuliaan
ja katseli mammaa hyvin tutkivasti, sitten pisti peukalon suuhunsa,
kiskaisi sen taas ulos ja uudestaan maiskutteli.
"Voi kultu, kultu!" huokaili mamma, "nyt minulta, jäi tuomatta vauvalle
suurusta. Viitsiikö mamman poju mennä alakertaan ja pyytää Bridgetiltä
kupillisen maitoa ja pari korppua vauvalle?"
"Emminä", sanoi Bobboker.
"Mene nyt, poju, mamma on niin väsyksissä!"
"Emminä -- Bobboker pitää mamma niin hyvä."
"Saat sitten pitää mammaa hyvänä niin paljon kuin tahdot, kun tulet
takaisin."
"Emminä. Poju on niin pikkunen."
"Mene nyt, kultu Bobboker."
"Mamma ei 'aa 'ano 'kultu Bobboker', -- Bobboker ikkee niin pallo".
"Itke sinä vaan niin paljon kuin jaksat, kunhan ensin tuot vauvan
suuruksen."
"Emminä -- poju tarttee pian ikkee."
"No itke nyt oikein ja hae sitten vauvan suurus."
Pikku miekkonen joutui tästä suostumuksesta jokseenkin hämilleen ja
katseli mammaa hyvin tiukasti, mutta mamman kasvoissa ei värekään
muuttunut. Silloin Bobboker kömpi lattialle ja katosi huoneesta.
Nyt Himmu taas pyysi suurustaan, entistä pontevammin, ja mamma leikki
hänen kanssaan parhaansa mukaan saadakseen tyttösen edes hetkeksi
unohtamaan aineellisen halunsa. Tämä juoni menestyikin muutamia
minuutteja, vaan Himmun sisällinen muistuttaja pakotti hänet keskellä
iloista kikatusta ryhtymään taas käsiksi elämän tositoimiin, eikä
hän enää sekunniksikaan rauhottunut, kunnes mamma nousi, otti hänet
käsivarrelleen istumaan ja laskeutui ruokahuoneeseen. Täällä hän tapasi
Bobbokerin korjaamassa eri lautasilta jätteitä ja pistämässä sinne,
missä pikku lapset kuvittelevat niiden olevan parhaassa säilössä, ja
Bridget oli ahkerassa syömähommassa eikä arvatenkaan tiennyt pojun
läsnäolosta mitään. Nyt on huomattava, ettei Bobbokerin ruoansulatus
ollut läheskään hyvä, kuten Bridgetillekin oli monta monituista kertaa
muistutettu, ja sianliha oli melkein pahinta, mitä hänen vatsaansa voi
osua. Sen vuoksi mamma huudahtikin:
"Voi Bridget! Kuinka sinä raskit antaa pojun sulloa suuhunsa tuommoisia
kauheita jätteitä! Miksi sinä et pannut häntä tuomaan vauvan suurusta?"
Bridget kavahti kuin syvästä unesta ja alkoi tuiskia:
"Vai sinä pikku kakara -- etkös pysy erossa, kuuletko? Vauvan
suurustako rouva tahtoo? Mistä minä aavistan, ettei rouva itse sitä
vienyt mukanaan?"
"Käskinhän minä pojun sitä pyytää sinulta! Vauva on niin kovasti
porannut."
"Ei niin hiventäkään se puhunut siitä asiasta; se tahtoi vaan
sokeripalan."
"Ethän vaan lie antanut? Yhden se jo sai."
"Jos rouvalle suoraan puhun, niinkuin asia on, niin poju katseli minua
niin hellästi, että annoin sille kaksi."
"Ohho sentään", huokasi mamma ja istuutui vauvaa syöttämään. Mamma
oli juuri murentanut pari-kolme korppua maitoon, eikä Himmu ollut
useammasti kuin kuudesti tehnyt onnistumattomia yrityksiä päästä
kuppiin omin käsin kiinni ja pulpahtaa mamman sylistä maahan ja
taittaa kalliin pikku niskansa, kun mamma sattui katsahtamaan kelloon
ja huomasi, ettei lasten kouluunmenoon enää ollut muuta kuin niukasti
neljännes tuntia, ja sen vuoksi hän huusi: "Bertha!"
Ei mitään vastausta. Sitten hän koetti:
"Freddi!"
Kumpaakin nimeä hän nyt huuteli pari-kolme kertaa, jolloin vauva aina
sätkähti pelästyksestä ja pikku suukkosen molemmista pielistä tärskähti
maitoa rintalapulle.
"Jahka minä menen ne hakemaan rouvan tykö", sanoi Bridget nousten
syömästä.
"Kiitos, hyvä ihminen", sanoi mamma ja palvelijan poistuttua lisäsi
itsekseen: "Kyllähän sinä olet muuten mukava, mutta toisinaan sinä
kulutat ihan enkelinkin kärsivällisyyden loppuun."
Muutaman minuutin kuluttua Bridget palasi mukanansa Bertha, jonka oli
tavannut piaanoa rämpyttämässä.
"Oletko valmis kouluun, tyttöseni? Ja missä veljesi on?"
"En minä tiedä."
"Hae hänet tänne heti. Katsokaa nyt kumpikin, että olette valmiit, ja
tulkaa sitten näyttämään itsenne minulle, ennenkuin menette."
Bertha poistui, ja viisi minuuttia myöhemmin Fred ryntäsi
ruokahuoneeseen ja tiedusti:
"Mamma, onko sinulla ollut minun aapiseni?"
"Mihin minä sinun aapistasi tarvitsisin, hyvä poika?"
Fred näytti jokseenkin nololta, mutta kärtti yhä vaan, että joku oli
sen ottanut.
"Minne sinä sen panit, kun eilen tulit koulusta?" kysyi mamma.
"En minnekkään."
"Mistä olet sitä hakenut?"
"Joka paikasta."
"No missä muut kirjasi ovat?"
"En minä tiedä."
"Tokkohan sinä niitä toitkaan kotiin?"
"Kyllä kai -- kun minä läksin koulusta, niin -- jaa, taisivat ne
sittenkin jäädä sinne."
"Ei siis muuta kuin pian hattu päähän ja päällystakki ylle, ja tule
sitte vielä tänne."
Fred häpesi niin, että hän nyt teki kiirettä ja ilmestyi vain muutaman
minuutin perästä takaisin, ja Bertha oli hänen mukanaan.
"No suutele meitä nyt hyvästiksi", sanoi Fred ja painoi mamman kasvoja
vasten kerrallaan otsansa, nenänsä ja leukansa.
"Vartoo vielä hetkinen", sanoi mamma. "Tuossa on nappi ihan putoomassa
takistasi. Juokse pian yläkerrasta noutamaan ompelukorini. Voi, Bertha,
kenkiesi kärjet ovat melkein valkeat; tuo tänne heti kiiltomustetta."