III.

Kaikki tai ei mitään.

Räikeimmin esiintyvä luonteenpiirre Napoleonissa -- kuten hänen koko

suvussaankin -- oli rautainen tahto, järkähtämätön kiinnipitäminen

kerran syntyneestä ajatuksesta. Se, että hänen ainoa aatteensa

tarkoitti jotakin niin jättiläissuurta kuin koko maailman valtiutta,

kehitti vain sitä enemmän hänen tarmoansa. Hän ei tuhlannut aikaa,

ei voimaa tutkiaksensa, tulisiko maailma sillä onnelliseksi vai

eikö. "Tunnen itseni", niin hän itse sanoi, "työnnetyksi päämäärää

kohti, jota en tunne. Kun olen siihen päässyt, riittää atoomikin

minut kukistamaan -- mutta sitä ennen eivät kaikkien ihmistenkään

ponnistukset voi mitään minua vastaan." Kaksitoista vuotta sitten hän

oli kulkiessaan suoraa tietä tätä päämäärää kohti juossut otsansa

S:t Jean d'Acre'n muuriin, ja hänen oli täytynyt lähteä toiselle

tielle, mutta se kiertotie oli tullut sekä pitkäksi että veriseksi.

Ajatellessaan historian tuomiota tästä kiertotiestä hän lausui,

että maailmalle oli osoitettava, "kuinka Caesar olisi tehnyt sen

onnelliseksi, kuinka kaikki olisi käynyt toisin, jos hänelle olisi

suotu aikaa toteuttaa suuret aikeensa."

Mutta pääkohta Napoleonin historiassa, "viimeinen näytös", joksi hän

itse sitä sanoi, oli Intian valloittaminen. Kun hän oli joutunut

suurelle kaartotielleen, hän arveli, että siitä olisi seurauksena

Englannin kukistuminen; nyt olivat asiat kehittyneet siksi, että

hän palasi vanhaan ajatukseensa, Aleksanteri-retkeen, ja taas piti

mahdollisena Englannin musertamisen valloittamalla Intian. Sillä

hänen toinen suuri aseensa, mannermaan sulkeminen, oli tulemaisillaan

tehottomaksi.

Ainoastaan vähemmän tarkkanäköiset olivat Napoleonin avioliitosta

Itävallan keisarintyttären kanssa luulleet koituvan lopullisen

rauhan. Espanjassa leimusi yhä sissisota, turmiollisempana Ranskan

armeijoille kuin suurimmat kenttätaistelut, mutta Napoleon, joka

vallitsi kaikkia sanomalehtiä, ei sallinut siitä mitään päästä

Euroopan tietoon. Hänen huomionsa oli vain kiinnitetty Venäjään

ja Englantiin, eikä hän itse salannut, että hän oli kaukana

loppumäärästään. Sillä Englannin voima oli ainoastaan silloin

kukistettavissa, kun koko mannermaa oli sen kaupalta suljettu, kun

siltä oli riistetty kaikki mahdollisuus tavaroittensa myyntiin.

Kaikkialla, missä hänen käskyjään toteltiin, oli jo aikoja sitten

ollut kielletty Englannin tavaroiden, myöskin siirtomaantavarain

tuonti Englannin lipun alla; nyt kiellettiin tuonti puolueettomankin

lipun suojassa.

Mutta Venäjä, joka jo oli kärsinyt suuria vaurioita suostumalla

Tilsitissä Napoleonin kehoituksesta lakkauttamaan kaiken

kaupankäynnin Englannin kanssa, ei tahtonut myöntyä tähän

uuteen kauppansa supistamiseen. Kun nyt Itävalta oli joutunut

läheiseen liittoon Ranskan kanssa, oli Englanti ainoa valta,

joka kykeni tukemaan tsaaria, kun kerran välit rikkoontuivat

mahtavan imperaattorin kanssa, ja kun tämä lisäksi oli loukannut

tsaaria anastamalla hänen sukulaisensa Oldenburg'in herttuan maan

täydentääksensä mannermaan sulkemista, niin Aleksanteri julkaisi

ukaasin, joka helpoittamalla merikauppaa puolueettomilla laivoilla

-- huolimatta tavaran laadusta ja kotipaikasta -- raskaasti koski

ranskalaisiin ylellisyystavaroihin -- viiniin ja silkkiin -- joita

suurin määrin Napoleonin suojeluksessa oli viety ulkomaille.

Välien rikkoutuminen ei ollut vältettävissä, kumpikin valta ryhtyi

varustuksiin; ja kun Napoleon varmuutti itselleen Preussin ja

Itävallan avun, sai tsaari puolelleen Ruotsin kruununprinssin Kaarle

Juhanan, joksi Napoleonin entistä kenraalia Bernadottea nimitettiin

hänen uudessa isänmaassaan, lupaamalla hänelle Norjan.

Ihmeteltävällä kekseliäisyydellä Napoleon osasi saada

asialle ulospäin sen leiman, että hän nytkin oli pakoitettu

itsepuolustukseen. Mutta samalla hänen sisin ajatuksensa oli, että

hän vihdoin nyt saa lyödä ratkaisevan iskun. Joskus nuo rintaan

puristetut, hehkuvat mielikuvitukset purkautuivat hänestä esille

tavalla, joka tempasi kaikki kuulijat mukaansa. Napoleon puhui tai

oikeammin runoili, haaveili kotvan aikaa Ossianin tapaan, kokonaan

tunteen valtaamana, hänelle omituisella henkevällä, maalaavalla,

tulisella, kuvien ja alkuperäisyyden innostamalla tavalla, Meksikon

ja Perun mahtavista valtakunnista ja niitä hallinneiden suvereenien

suuruudesta sekä niistä tuloksista, joita ne olisivat voineet

maailmalle hankkia... Hän oli ylevä, johtuipa se sitten aiheen

valtaavasta suuruudesta tahi siitä, että hänen kaikki sielunvoimansa

olivat joutuneet liikkeeseen satunnaisten tapausten vaikutuksesta ja

että kaikki koneen kielet värähtelivät yhtä haavaa.

Tämmöiseen kuohuntaan oli Napoleonin saanut keskustelu hänen

kenraaliajutanttinsa Narbonne'in kanssa maaliskuun alussa 1812,

jolloin sota Venäjää vastaan jo oli päätetty. Silloin hän oli

antanut löysät ohjakset mielikuvituksilleen tulevasta sodasta: "Kun

kaikki otetaan lukuun, hyvä ystävä, on tämä pitkä kaartotie oikea

tie Intiaan. Aleksanteri suuri lähti yhtä kaukaisesta paikasta kuin

Moskova päästäksensä Gangesvirralle, sen olen sanonut itselleni

Acre'n piirityksen ajoilta saakka. Nyt täytyy minun Euroopan

syrjäsopukasta valloittaa Aasia, siten antaakseni Englannille

iskun. Ajatelkaapa Moskova valloitettuna, Venäjä voitettuna, tsaari

pakoitettuna liittoon tai murhattuna jonkun palatsisalaliiton

kautta... sanokaa sitten minulle, eikö ole mahdollista Tiflis'istä

lähtevälle ranskalaiselle armeijalle ja sen apujoukoille saapua

Ganges'in luo, johon vain tarvitsee koskea hävittääksensä

kauppiashengen suuruuden rakennuksen. Sepä olisi 19:nnen vuosisadan

jättiläismäinen, mutta sittenkin mahdollinen suurteko." -- "Tätä

sanoessaan hänen silmänsä säteilevät ihmeellisellä loistolla, ja

hän puhuu edelleen, selittää vaikuttimiansa, arvostelee vaikeudet,

keinot, mahdollisuudet; hän on inspiratsionin vallassa ja hän

antautuu sen haltuun."

Mutta oli hetkiä, jolloin hänessä syntyi epäilys, oliko hän

riittävästi valmistunut yrittämään tällaista suurtyötä. Silloin hän

saattoi syöksyä ylös työstään ja lausua, että hänen täytyy odottaa

vielä kolme vuotta. Mutta sellaiset hetket olivat harvinaisia,

eivätkä ne, yhtä vähän kuin hänen kenraaliensa huomautukset, voineet

häntä pidättää. "Siitä ei pääse, korkeimmat kenraalit olivat kaikki

jo saaneet kyllikseen. Olin kasannut heille liiaksi kunniaa ja arvoa,

liian paljo rikkauksia. He olivat juoneet nautinnon maljasta, he

vaativat vast'edes lepoa. He olisivat mielellään ostaneet sen millä

hinnalla tahansa -- kuulkaa, te marsalkat, millä hinnalla tahansa --

pyhä tuli on sammutettu."

Imperaattoriinkin vuodet olivat tehneet vaikutuksensa. Hänen

elämäntapansa oli yhtä yksinkertainen kuin ennen. Päivällisateria

keisarillisessa pöydässä Parisissa kesti vain 10-12 minuuttia;

mutta hän oli lihonut, hänen ihonkarvassa oli jotakin väsähtänyttä,

jotain kelmeän lihavahkoa, hän oli vähemmän nopea, vähemmän

keveäliikkeinen. Jo 1809 hänestä sanottiin, että hän kävi sotaa

enemmän velvollisuudesta kuin halusta. Vuonna 1805 hän itse oli

sanonut: "Sotaa voi käydä vain jonakin määrättynä ikäkautena. Vielä

kuusi vuotta kelpaan siihen, mutta sitten minun täytyy lakata." Nuo

kuusi vuotta olivat menneet, mutta vieläkään Napoleon ei voinut

ajatella miekan pistämistä huotraan, yksin hänessä pyhä tuli ei ollut

sammunut. Sen piti vielä leimahtaa kirkkaaseen liekkiin ennenkuin

se tukehtui. "Olen kokenut, kuinka paljon ponnistuksia voin vaatia

silmiltäni ja jaloiltani: henkeni tarmolle vaan en tunne mitään

rajaa."

Mutta muutamat tarkkanäköisimmät keisarin ympäristössä

huomasivat suuren vaaran siinä, että hän vähitellen oli loitonnut

armeijastaan. Jäykät hovitavat, semminkin hänen avioliittonsa

jälkeen Maria Louise'in kanssa, vaikuttivat tämän; paraatit tulivat

harvinaisemmiksi ja menettivät opettavaisen luonteensa, ja keisari

rupesi vieraantumaan sotamiehistään, mikäli hän sai suurempia

joukkoja liikutellaksensa. Kun hän ensimäisenä konsulina kerran

paraatissa jakeli kunniamerkkejä sotureilleen, söivät kaikki hänen

pöydässään -- upseerit ja sotamiehet -- yhdessä hänen vaimonsa,

ministerien ja senaattorien kanssa. Eikä semmoista kunniaa koskaan

unohdettu. Mutta ne ajat olivat menneet. Kun hän 1812 eräässä

paraatissa oli jakanut kunniamiekkoja muutamille upseereille ja

sotamiehille, ne kaikki pyydettiin upeisiin päivällisiin ravintolaan,

mutta päällystö erikseen ja sotamiehet erikseen. Olihan siinä pidot;

mutta ei ollut sama kunnia syödä herkulliset päivälliset keisarin

kustannuksella kuin saada yksinkertainen ateria kenraali Bonaparten

pöydässä.

Toukokuun lopussa seisoi Napoleonin suunnaton armeija, johon kuului

ranskalaisia ja italialaisia, saksalaisia ja hollantilaisia,

itävaltalaisia ja puolalaisia, Weichseljoen luona. Se oli jaettu

kolmeen pääosastoon: pääarmeija Napoleonin itsensä johtamana, toinen

Italian varakuninkaan ja kolmas Westfalen'in kuninkaan komentamana,

kaikkiaan reservineen 600,000 miestä ja 1,350 tykkiä. Napoleon,

joka jo vuodesta 1808 saakka oli hankkinut tietoja luonnonsuhteista

niissä kolkoissa seuduissa, joiden kautta hänen täytyi kulkea, oli

suuremmalla tarkkuudella kuin koskaan pitänyt huolta muonituksesta

ja varustanut sotajoukkonsa niin, että se kaikkien inhimillisten

laskujen mukaan voisi päästä Smolensk'iin asti.

Sillä kauemmaksi itään Napoleon ei aikonut mennä 1812; sotamiehille

antamassaan julistuksessa hän sanoo sotaa toiseksi puolalaiseksi

sodaksi; hänen tarkoituksensa oli sinä vuonna käyttää edukseen

Litvan puolalaisten kapinaa ja vasta 1813 vuoden alussa lähteä

Moskovaa kohti. Mutta kohtalo sääsi toisin. Kun hänen äärettömät

joukkonsa kesäkuun 24 p:nä alkoivat kulkea Njemen'in poikki ja

mahtavana kiilana tunkivat maahan, eivät venäläiset päälliköt,

Barclay ja Bagration, rohjenneet kohdata häntä taistelussa. Ja siten

sattui niin ihmeellisesti, että hänen ylivoimansa kääntyi hänelle

turmioksi. Sillä ainoastaan "kelpo iskulla", kuten Napoleon sanoi,

s.o. yhtä ratkaisevalla voitolla kuin Austerlitz'issa, hän saattoi

toivoa musertavansa vihollisen päävoiman, joka muussa tapauksessa

voisi asettua häntä vastaan, kun hänen joukkonsa olivat uupuneet

ja joutuneet harhateille. Hänen ylivoimansa sai siis heikomman

vihollisen vetäytymään takaisin, siten estäen Napoleonia pääsemästä

siihen ratkaisevaan taisteluun, jota hän halusi.

Eivätkä toteutuneet hänen toiveensa saada apua Litvan puolalaisten

kapinastakaan. Sillä ainoastaan julistamalla Puolan kuningaskunnan

uudestaan perustetuksi hän olisi saanut ne puolellensa, mutta sitä

hän ei rohjennut tehdä Itävallan tähden.

Kesäkuun 28 p:nä Napoleon saapui Vilnaan, josta tsaari hiljan

oli lähtenyt. Hän itse vei keskuskolonnan Barclay'ta vastaan.

Macdonald vei vasemman siiven Wittgenstein'iä vastaan Riikaan

päin ja Schwarzenberg oikean siiven Bagration'ia vastaan. Mutta

venäläiset peräytyivät kaikkialla. Napoleonia poltti halu saada ne

pysähtymään, mutta kaikki hänen yrityksensä raukesivat tyhjiin.

Heinäkuun keskivaiheilla jouduttiin Drissassa, saman kuun lopussa

Vitebsk'issä verisiin yhteentörmäyksiin, mutta ainoastaan yhä

peräytyvän vihollisen jälkijoukkojen kanssa. Ja jos olikin selvää,

että Napoleonin alikenraalit, semminkin Westfalen'in kuningas,

olivat osaksi siihen syypäät, niin ei ollut vähemmän selvää, että

keisari itse ei ollut sama mies kuin ennen. Hänen entinen nopeutensa

suunnittelujen teossa ja niiden pikaisessa suorittamisessa oli

mennyt; mutta mitä kärsimyksiä hän olikaan ruumiillisesti ja

henkisesti kokenut, mitä hän olikaan saanut tuta, sitten kun

armeija oli lähtenyt Vilnasta! Sillä jo siellä kurjuus oli alkanut.

Säännöllinen ruokailu oli aikoja sitten lakannut, leipää ja korppuja

puuttui kokonaan; alituinen liharuoka sai sotamiehet sairaiksi;

punatauti tempasi niitä sadottain pois joka päivä, ja sietämätön

helle raskailla, pölyisillä teillä uuvutti heidät, niin että he

tuskin voivat liikkua; moni kaatui kuolleena maahan, toiset asettivat

kiväärinpiipun otsaansa vasten ja läpäisivät päänsä kuulalla.

Tuhansien ihmisten ja kurjien hökkelien katto-oljilla ruokittujen,

nääntyneiden hevosten ruumiit viruivat teillä ja ojissa ja

saastuttivat ilman hajullaan. Kaikkien näiden kärsimysten näkeminen

ja kova kuumuus vaikutti hirveästi Napoleoniin, joka jo entuudesta

sairasti kuumetta ja erästä tuskallista alusvikaa, joka teki hänelle

miltei mahdottomaksi astua ratsun selkään. Hän kävi levottomaksi ja

hermostuneeksi, ja joskus näytti siltä kuin hän olisi menettänyt sen

etevämmyyden, joka hänellä aina oli sodassa ollut.

Kuitenkin hän nyt seisoi melkein siinä kohdassa, johon hän

ensimäisen vuoden sotaretkellä alkuperäisesti oli aikonut päästä,

Venäjän valtakunnan portilla Väinän ja Dnjepr'in välillä. Mutta

yksin marssi Litvan kautta oli vaatinut armeijan kolmannen osan ja

10,000 hevosen menettämisen. Sittenkään Napoleon ei voinut lopettaa

sotaretkeä ilman voittoa, joka palauttaisi lamaantuneiden joukkojen

rohkeuden ja uudestaan virittäisi niissä uskon, että häntä ei voi

mikään vastustaa. Hänen täytyi itse päästä selville sen ajatuksen

varmuudesta, joka häntä ehkä kiusasi, että hänen onnentähtensä nyt

oli sammumaisillaan. Vitebsk'istä alkain maaseutu tuli viljavammaksi;

kun joukot olivat saaneet levätä jonkun päivän, hän saattoi samota

Smolensk'ia kohti. Tämä vanha kaupunki, joka aina oli ollut suuressa

maineessa ihmeitätekevistä pyhänkuvistaan, oli varsinaisen Venäjän

avain, ja sitä venäläiset eivät mitenkään voisi miekan iskutta

luovuttaa hänen haltuunsa. Siellä oli saatavissa hyvät talvimajat,

mutta sehän oli pääasia, että siellä seisoi vihollinen, ja kaikki,

upseerit niinkuin sotamiehetkin, mutta semminkin ylikenraali,

ikävöitsivät taistelua kuten juhlaa.

Mutta täältäkin onnistui venäläisten elokuun 17 p:nä pujahtaa

Napoleonin käsistä. Hänen tuima hyökkäyksensä kaupunkia vastaan

torjuttiin ja tuotti melkoisia vaurioita, ja täällä hänellä oli taas

verinen ottelu vihollisen armeijan jälkivartioston kanssa, joka lähti

kaupungista vasta sitten kun tie Moskovaan oli suojattu ja kaikki

varastot ja makasiinit sytytetty tuleen. Aution kaupungin näkeminen

teki Napoleoniin kaamean vaikutuksen, ja hän ymmärsi nyt, että häntä

pakeni koko Venäjän kansa.

Eikä tsaarilta ollut tullut sanaakaan vastaukseksi kaikkiin

kirjeisiin ja ehdotuksiin.

"En aio toistaa Kaarle XII:n tyhmyyttä", oli Napoleon sanonut

Metternich'ille Dresden'issä. "Kärsivällisyyttä tässä sodassa

kysytään." Mutta juuri tätä ominaisuutta Napoleonilla oli kaikkein

vähimmän, ja nyt olot pakottivat häntä -- vastoin kenraalien

toivomuksia -- yhä eteenpäin. Oleskelu poltetussa kaupungissa

kävi mahdottomaksi, matka taaksepäin oli vaaroja siksi täynnä,

ettei armeija itsekään halunnut sille lähteä -- idästä toki

tuikki lopullisen voiton toivo, ja toivo saada levähtää kaikista

ponnistuksista tsaarin pyhässä kaupungissa Moskovassa. Siellä toki

oli vihollinen varmasti tavattavissa.

Mutta äsken nimitetty venäläinen ylikenraali Kutusov oli päättänyt

pidättää hyökkäävän vihollisen, joka saastutti Venäjän maata,

ennenkuin se joutuu pyhään kaupunkiin, ja hän asettui vastarintaan

Borodinon luona pienen Moskva-joen rannalla. Syyskuun 6 p:nä alkoi

130,000 ranskalaisen taistelu yhtä lukuisaa venäläistä armeijaa

vastaan. Se oli verisin taistelu mitä Napoleon tähän asti oli kokenut

-- 70,000 kuollutta makasi tantereella ja voitto oli hänen ainoastaan

sikäli, että hän piti taistelukentän hallussaan. Itse hän ei ottanut

suorastaan osaa tähän taisteluun, hänen käskynsä olivat olleet

epämääräiset, ja illan tullen hän -- kaikkien hämmästykseksi -- oli

kovasti kiihtynyt ja näytti väsyneeltä ja ylenmäärin rasittuneelta.

Yöllä kuultiin hänen teltastaan suonenvetoista äyhkymistä ja

kiivaalla liikutuksella lausuttavan: Moskova! Moskova!

Hän ei voinut enään salata, että hän oli sairas ja että hänen

sielunvoimansa sentähden olivat heikentyneet. Vihollisen sotajoukot

eivät olleet tuhotut; heissä oli ilmennyt vastustusvoima, jota hän

ei ollut ennen tavannut. Mutta olihan hän nyt päämääränsä perillä.

Syyskuun 14 p:nä hän loi silmäyksen tuhattornisen vanhan kaupungin

yli, ja seuraavana päivänä hän astui Kreml'iin.

Napoleonin hämmästykseksi ei yksikään kaupungin viranomainen saapunut

hänen luokseen. Oikea oli siis se vaikutus, jonka hän oli saanut

kulkiessaan kaupungin läpi. Se ei ollut valloitettu, vaan autioksi

jätetty kaupunki, väliaikaisesti luovutettu viholliselle, se voitiin

tuhota, vaan ei valloittaa, sillä siinä se oli ilman puolustusta,

kaikille avoinna. Mutta hirveästi pettyivät Ranskan sotajoukot, jotka

olivat toivoneet saavansa levätä kestettyjen kauheiden ponnistusten

jälkeen, kunnes venäläiset tulisivat vaatimaan takaisin kaupunkinsa.

Yöllä heidän tulonsa jälkeen kaupunki rupesi palamaan. Napoleon

sai siinä säälimättömässä hävitysohjelmassa, jota venäläiset

häntä vastaan käyttivät, tervehdyksen Aasiasta, jossa kaikki oli

suuremmoisempaa kuin Euroopassa. Rostopschin, kaupungin kuvernööri,

oli antanut sytyttää tulen ylt'ympäri kaupunkia. Oli samanlaista

kuin Smolenskissa, mutta paljon laajemmassa mitassa. Kaikki rikkaat

varastot, kaikki siedettäväin talvimajojen toiveet haihtuivat sitä

mukaa kuin räiskyvät liekit levisivät. Itse Kremlin linna oli

tulessa, ja Napoleonin täytyi, harmi ja katkeruus sydämessään,

koettaa päästä pois katuja pitkin, joilla oli melkein mahdoton

liikkua. Kaikki sammuttaminen oli turhaa. Neljän päivän palon jälkeen

oli enemmän kuin kolme neljättäosaa kaupungista tuhkana.

Ja huolimatta kaikista Napoleonin kirjeistä ja rauhanehdotuksista

ei mitään vastausta, yhä sama kaamea vaitiolo. Ilmeistä oli, että

venäläiset vain odottivat vastustamatonta, valkoista liittolaistaan,

kauheata Venäjän talvea -- kuten muinoin hollantilaiset odottivat

merta -- kokonaan tuhotaksensa maahan tunkeutuneen vihollisen.

Moskovan palo merkitsi: "Takaisin". Kaikki unelmat, kaikki

pilvilinnat haihtuivat palavan kaupungin savuun. Moskova tuli

Napoleonille toiseksi S:t Jean d'Acre'ksi -- ja soraläjä se oli

samoinkuin jälkimäinenkin.

Odotellessaan tsaarin vastausta Napoleon työskenteli lakkaamatta

keksiäkseen muita pelastuksen keinoja kuin takaisinpaluu, joka

olisi ilmeinen ja kaikkien nähtävä tunnustus, että hän oli

suunnitelmineen ajanut täydellisesti karille. Milloin hän ajatteli

maaorjuuden lakkauttamista, siten nostattaakseen orjat herrojansa

vastaan, milloin rupeamista Puolan kuninkaaksi ja vanhan Smolenskin

palatinaatin jälleenperustamista. Mutta kaikella tällä Napoleon

koetti vain salata itseltään kovaa välttämättömyyttä: että oli

ainoastaan yksi pelastuksen tie, ja se vei taapäin.

Viisi kohtalokasta viikkoa oli näin kulunut, ja talvi oli tulossa.

Venäläiset ihmettelivät, että Ranskan armeija niin kauvan viipyi

Moskovassa. "Ne pirun raukat", sanoivat venäläiset sotamiehet,

"neljäntoista päivän perästä ne eivät enään kykene kantamaan

kiväärejänsä, ja pakkanen panee kynnet tippumaan heidän sormistaan."

Aamulla 19:nä päivänä suuri armeija lähti Moskovasta. Italian

varakuningas johti etuvartiostoa, sen jälkeen kulki Ney, sitten

keisarin kaarti ja vihdoin Davout. Mortier lähti kaupungista vasta

23 p:nä aamulla räjäytettyään -- Napoleonin käskystä -- Kremlin

linnan ilmaan. Kun venäläiset olivat hävittäneet sen kaupungin,

jossa Napoleon toivoi saavansa talvimajan, oli se virittänyt hänessä

kaikki pahat vaistot. Kerrotaan, että hän saapuessaan kaupunkiin ja

nähdessään varastomakasiinit tulessa oli antanut käskyn ryöstää ja

tappaa kaikki, jotka tavattiin: "semmoiset barbaarit eivät ansaitse

elää". Nämä käskyt ilmaisevat julmuutta, josta ainoastaan harvoin

tavataan jälkeä Napoleonissa, ja ehkä se aiheutui semmoisesta

mielenhäiriöstä, jota kerran ennen hänessä olemme huomanneet toisissa

oloissa, jolloin kaikki oli kyseessä, nimittäin brumaire'in 19 p:nä.

Silloin hän, "puhuttuansa rajusti ja tietämättä mitä sanoi" -- jos

saamme uskoa hänen veljeänsä Lucien'ia -- "antoi kaartille, joka

tyhjensi salin, käskyn surmata jokaisen, joka asettui vastarintaan."

Mutta silloin oli tätä satunnaista mielenhäiriötä seurannut

päättäväisyys ja toimintatarmo; nyt sitä seurasi vain häilyväisyys ja

alakuloisuus.

Napoleon oli pannut liikkeelle huhun, että hän kulki lounaaseen

(Kalugan tietä) ainoastaan etsiäksensä vihollisen ja voitokkaan

taistelun jälkeen palataksensa Moskovaan. Hän oli sillä saavuttanut

sen, että Kutusov vetäytyi yhä kauemmaksi taaksepäin, ja siten hän

pääsi pari päivää hänen edelleen. Mutta jo lokakuun 24 p:nä 50,000

venäläistä kävi Eugène'in 18,000 miehen kimppuun Malojaroslavetzin

luona, mutta ne syöstiin takaisin; tie oli taas avoin, mutta jo

seuraavana päivänä Kutusovin koko armeija, 126,000 miestä ja 700

tykkiä, sen taas sulki. Napoleon oli tiedusteluretkellä vähällä

joutua kasakkapatrullin vangiksi. Hän kokosi sotaneuvoston, ja Murat,

kuten ainakin, ehdotti hyökkäystä, mutta Napoleon itse ja hänen muut

kenraalinsa pysyivät lujina päätöksessään välttää yhteentörmäystä ja

väistyä pohjoiseen, toisin sanoen antautua valtatielle Smolenskia

kohden, samalle tielle, jota myöten olivat tulleet ja jossa maaseutu

monien penikulmien alalla oli tyhjäksi puserrettu.

Ilma oli lokakuun viimeisinä ja marraskuun ensimäisinä päivinä

kaunis ja aurinkoinen, aamuisin hiukan pakkasta. 1812 vuoden talvi

todellakin saapui tavallista myöhemmin; vasta marraskuun 6 p:nä

satoi lunta, ja 7 p:nä oli kova 8-12 asteen pakkanen ja lumimyrsky.

Armeija oli riittämättömästi varustettu vaatteilla venäläistä talvea

varten ja kärsi hirveästi pakkasesta. Sotamiehet eivät jaksaneet

enään kantaa kiväärejänsä; pakkasen paleltumat lisäsivät heidän

kärsimyksiään, ja nälkä ja vilu sai heidät tylsiksi ja vastustukseen

kykenemättömiksi: ken vaan liiaksi loittosi maantieltä ruuan hakuun,

sen sieppasivat kasakat, jotka nyt alkoivat parveilla armeijan

ympärillä yhtä lukuisina kuin petolinnut ilmassa. Ei ollut enään

ihmistunteen merkkiäkään lähimäistä kohtaan. Lievimmin haavoitetut,

jotka keisarin käskystä kuljetettiin kuormarattaissa, viskattiin

syrjään, kun olivat haittana tiellä. Ei olisi yksikään kurottanut

kättänsä isänsä auttamiseksi. Kaikki tuntemisen kyky oli sammunut;

ei edes kohtaloa vastaan nuristu. Semmoinen oli yleinen tila,

mutta ei saa unohtaa, että ranskalaiset lääkärit ja upseerit, jopa

moni sotamies rintamassa, osottivat näissä epätoivoisissa oloissa

verratonta sankariutta ja uhraavaisuutta lieventääksensä väkensä ja

toveriensa kärsimyksiä.

Mutta se hyvä tästä lumesta oli, että se valkoisella vaipallaan

peitti niiden kumppanien ruumiit, joita tuhansittain jo menomatkalla

oli kaatunut tienvieriin, ja se peitti pikaisesti nekin, jotka

paluumatkalla sortuivat. Ääretön oli tämä hautausmaa, jossa haudat

olivat lumesta eikä mullasta. Erään nuotiotulen ääressä peitti lumi

yhtenä yönä 800 kuollutta; tykit jätettiin, kun hevoset kuolivat

nälkään. Ne teurastettiin heti sotamiesten syötäviksi.

Hitaasti liikkui pitkä jono Smolensk'ia kohti. Mutta Vjasman luona

täytyi Davout'n marraskuun 8 p:nä kestää kova taistelu Kutusov'ia

vastaan, jolloin hän menetti 4,000 kuollutta ja 8,000 vankia.

Matkalla Vjasmasta Smolensk'iin kahakoitiin lakkaamatta, ja

yksinomaan Ney'n sankarillisten ponnistusten avulla ranskalaisten

onnistui miehittää Smolensk ennen vihollisen tuloa.

Keisari oli alussa matkustanut vaunuissa, mutta pian tiet kävivät

mahdottomiksi ajaa, ja hänen täytyi, kuten useimpien kenraalienkin,

kävellä jalkaisin. Pieni kävelykeppi kädessään tuon pienen miehen

nähtiin puolalaisessa turkissa ja kolmisärmäinen hattu päässänsä

vaivaloisesti ponnistavan eteenpäin rajattomilla lumikentillä. Mutta

ei ainoakaan piirre hänen valjuissa kasvoissaan ilmaissut mitä hän

kärsi. Ei oltu kuitenkaan vielä lopussa. Smolensk'issa, jossa hän

oli luullut tapaavansa runsaita varastoja ja kaikki järjestyksessä,

häntä odottivat uudet pettymykset. Sillä ne riittämättömät varastot,

joita täällä tavattiin, olivat jo ensi päivinä nälkäiset sotamiehet

ryöstäneet, ja lisäksi olivat venäläiset pakottaneet siellä

majailevan kenraalin, _Victor'in_, peräytymään, niin ettei enään

voitu puolustaa Väinän ja Dnjepr'in välistä tietä.

Mutta enimmin huolestutti Napoleonia Parisista saapunut tieto,

hänen vielä ollessa parin päivän matkan päässä Smolensk'ista, tieto

salaliitosta, jonka oli saanut aikaan kenraali Malet, joka jo ennen

oli juonitellut häntä vastaan; siitä hän nyt näki, kuinka heikolla

perustuksella hänen suuri rakennuksensa seisoi. "Ei siis ollenkaan

ajatella poikaani Napoleon II:a eikä keisarikunnan laitoksia!" hän

huudahti, ja hän ymmärsi nyt, että hänen läsnäolonsa Parisissa oli

välttämättömämpi kuin milloinkaan.

Marraskuun 12-17 päivinä armeija lähti Smolensk'ista ja kulki

länteen. Miehiä siinä oli vain 50,000; kärsimykset alkoivat

uudestaan, mutta kova, säälimätön todellisuus oli vihdoin herättänyt

Napoleonin hänen haaveiluistaan. Unelmien lumous oli lakannut, ja

hän oli taas tullut omaksi itsekseen. Krasnojen luona hän viskaa

takaisin vihollisten kolmikertaisen ylivoiman. Mutta niitä kuhisee

yhä esille, ja viime hetkessä hän sai tietää, että venäläiset olivat

karkoittaneet sen osaston, jonka piti vartioida ylimeno pienen

Beresina-joen poikki ja sulkeneet häneltä tien; hän oli vähällä

joutua kokonaan saarroksiin.

Vaaran kanssa Napoleonin tarmo kasvoi. Hänen ruumiillinen

hyvinvointinsa palasi, ja hänen neronsa ilmeni taas täydessä

valossaan. Joen ylimenopaikka Borissov valloitetaan; mutta silta

on poltettu, joki tulvillaan viime päivien suojailmasta, suuret

jäälautat liikkuvat kuohuvassa virrassa ja sen rannat ovat

liejuisia. Mutta Napoleon oli vielä pakolaisenakin niin pelottava,

että ne kolme venäläistä kenraalia, jotka komensivat kukin omaa

armeijaansa ja joista yksi seisoi vastaisella rannalla valmiina

ottamaan häntä vastaan, eivät rohjenneet antautua taisteluun hänen

kanssaan. Sotajuonella hän petkutti jälkimäisen lähtemään pois siitä

paikasta, jossa hänen aikomuksensa oli käydä joen yli, ja onneksi

saapui insinöörikenraali Eble samana p:nä, 25:nä. Sillan ainekset

ja pontonit olivat kuljettaessa turmeltuneet, mutta Eble'n oli

onnistunut pelastaa kenttäpaja ja jonkun verran siltahirsiä. Ja heti

pimeän tultua hän ryhtyi sillan rakentamiseen. Pionierit, jopa itse

vanha kenraali, raatoivat kurkkua myöten vedessä, ja klo 1 seuraavana

päivänä silta oli valmis. "Tähteni loistaa vielä", huudahti Napoleon,

kun sotajoukko, joka oli sulanut 35,000 asekuntoiseksi mieheksi,

alkoi astua ylitse. Klo 4 olivat seuraavat sillat valmiit, ja 26 ja

27 p:nä kulki armeija ylitse alituisesti kamppaillen joen kummaltakin

rannalta ahdistavaa vihollista vastaan. Mutta länsirannalla

viholliset pian työnnettiin takaisin, ja ranskalaisten etujoukko

kulki eteenpäin lounaaseen: 27 p:nä Napoleon vei joen yli kaartinsa,

jonka 47,000 miehestä oli jälellä vain 6,400.

Joen kummallakin rannalla jouduttiin taas taisteluun 28 p:nä.

Ney -- joka Eugène'in kanssa koko tällä onnettomalla retkellä

oli saavuttanut suurimman kunnian sotilaallisella kunnollaan ja

ihmisystävällisyydellään -- veti loistavalla miehuudella väkikalikkaa

vihollisen kanssa: vastaiselta rannalta jälkijoukko -- 6,000

miestä -- kenraali Victor'in johdossa suojeli 40,000 venäläistä

vastaan aseettomien suuren joukon ylimenon ja pääsi itse yli pimeän

turvissa. Mutta sen jälkeen sillat muuttuivat mitä kauhistuttavimpien

kohtausten näyttämöksi. Sillä joukko myöhästyneitä -- lukuisasti

naisia, lapsia ja sairaita -- jotka kehoituksista huolimatta eivät

olleet suostuneet ajoissa luopumaan vaunuista, joissa kuljetettiin

vielä varalla olevia kallisarvoisia ruokatavaroita, syöksyi nyt

silloille, venäläisten yhä ahdistaessa. Hurjassa kamppailussa

henkensä puolesta tunkeilivat ne pelastaville lankuille, viimeksi

joutuneet työnnettiin veteen, suuria kuormavaunuja vetäviä, pelosta

hurjistuneita hevosia ajettiin elävien ja kuolleiden yli, ja

vihollisen tykkien luodit kyntivät syviä vakoja tiiviisti ahdettuun

joukkoon. Silloin romahti toinen silta alas korviasärkevän kirkunan

vallitessa ja täytti joen elävällä kantamuksellaan; mutta seuraavana

aamuna, kun pionierit sytyttivät toiset sillat hävittääksensä ne

ahdistavalta viholliselta, nähtiin vielä monien myöhästyneiden,

haavoitettujen ja raajarikkoisten kauhistuneina tuijottavan ahnaita

liekkejä ja syöksyvän jokeen pelastuaksensa vieläkin kauheammasta

kuolemasta.

Mutta pakkanen oli taas kiihtynyt, ja se sai nämä inhimilliset haamut

jähmettymään siihen asemaan, jossa olivat. Joki oli niellyt useimmat,

mutta rannalla ja kiinteällä jäällä oli päälle 24,000 ruumista

sirotettuna. Toiset seisoallaan, toiset polvillaan, hevoset ja vaunut

vieressään, aavemainen sotajoukko jähmettyneenä kuoleman kauhuun.

Todellinen ihme oli pelastanut Napoleonin armeijan jäännökset,

ihme, joka tuli mahdolliseksi ainoastaan siten, että hänen uskonsa

kohtaloonsa, neroonsa uudestaan oli elpynyt. Sama usko kohtalonsa

järkähtämättömään kulkuun, joka, kun Davout marraskuussa 1811

ilmoitti hänelle, että Saksan kansa oli hänelle kovin vihamielinen,

sai hänen kirjoittamaan vastaukseksi: "Pyydän teitä olemaan

levittämättä moisin juoruja, aikani on siksi kallis, etten voi

ajatella sellaisia hullutuksia... Tämä kaikki aiheuttaa minulle

vain ajanhukkaa, häiritsee mielikuvitustani turhilla kuvilla ja

käsityksillä" -- sama usko sai hänet taas Beresinan luona, jossa

olot kysyivät koko hänen tarmoansa, tiuskaamaan lähetille, joka

toi kaikenlaisia onnettomia tietoja ja toisti niitä, luullen ettei

keisari ollut niitä kuullut, katkeroituneena huudahtamaan: "Herkeä

helvetissä, ihminen! Miksi tahdot väkisin häiritä mielenrauhaani?"

Mitä nyt saattoi tapahtua siipien puolella, vähänpä siitä, hänen

mielessään oli nyt vain sillan rakentaminen joen yli.

Loistava vastarinta oli särkenyt venäläisten suunnitelmat, ja

Venäjän sotajoukot, jotka pakkasesta olivat kovasti uupuneet,

eivät nekään kyenneet tarmokkaasti ahdistamaan. Napoleon samosi

eteenpäin alituisesti kasakkaparvien hätyyttämänä. Mutta nyt

vasta talvi tuntui päässeen oikein valtaan, ja joulukuun ensi

viikkoina pakkanen yltyi 30 asteeseen. Sotamiehet, jotka tähän

asti olivat kestäneet, heittivät pois aseensa. Joulukuun 5 p:nä

Napoleon kokosi kenraalinsa neuvotteluun Smorgonj'iin. Siellä sai

Eugène lukea heille 29:nnen sotakertomuksen, jossa hän ensi kerran

ilmaisi Ranskalle ja liittolaisilleen sen onnettomuuden, joka oli

kohdannut mahtavaa "suurta armeijaa". Siinä kuitenkaan ei puhuttu

koko onnettomuudesta, vaan ainoastaan siitä, mitä sillä hetkellä ei

voitu salata. Varsinaisena syyllisenä oli Venäjän talvi, ja armeijan

hajaantumisesta puhutaan vain peitellyin sanoin. "Ne miehet, joille

luonto oli lahjoittanut sielunvoimia, jotka kohottivat heidät kaiken

yli, olivat pysyneet reippaina ja esiintymisessään entisellään ja

näkivät uusissa vaaroissa tilaisuuden saavuttaa uutta mainetta." Ja

jotta hänen vihamiehensä eivät luulisi, että hän itse oli menettänyt

tarmonsa tai rohkeutensa näissä oloissa, hän antoi tiedonannon loppua

sanoihin: "Hänen majesteettinsa keisarin terveys ei ole koskaan ollut

parempi."

Mutta nuo harvat kotiin päässeet sotamiehet eivät olleet niin mykkiä

kuin jääpatsaat Beresinan rannoilla, ja tiedot Venäjän-retkestä

herättivät kauhistuksen koko Euroopassa.

Keisari ilmoitti kenraaleilleen, että hänen läsnäolonsa Parisissa oli

välttämätön, jonka vuoksi hän jätti komennon Murat'lle. Hän kiitti

heitä hyvästä palveluksesta, syleili heitä ja lähti sieltä varsin

salaisesti, seuranaan vain Duroc, Caulaincourt, eräs puolalainen

kapteeni ja Rustan. Sanotaan, että häntä vastaan matkalla tehtiin

kaksi murhayritystä. Joulukuun 19 p:nä hän oli Parisissa.

Joku päivä sitä ennen Ney oli vienyt armeijan viimeiset tähteet, 700

miestä, rajan yli.

Mutta Napoleonin liittolaiset, preussilaiset ensimäisinä, jotka

näkivät nämä muutamat sadat miehet ja kuulivat, että siinä nyt

olivat kaikki ne, jotka olivat pelastuneet Venäjältä, ymmärsivät,

että hänen valtansa oli saanut iskun, jonka jälkeen sen oli vaikea

pysyä pystyssä. Viha ranskalaisia sortajia vastaan leimahti kansassa

ja pyrki ilmoille, ja tieto, että preussilainen armeijakunta

peräytymismatkalla oli joutunut erilleen ja kenraali York'in johdolla

joulukuun 30 p:nä tehnyt venäläisten kanssa välisovinnon pysyäkseen

puolueettomana, nosti äärettömän riemun, jota ei edes varovainen

kuningas voinut vastustaa. Vaikka hän tosin ei paljonkaan luottanut

tsaariin, pakotti hänet kuitenkin kansan mielipide rupeamaan liittoon

Venäjän kanssa helmikuun 27 p:nä 1813. Mutta Venäjä oli jo edellisenä

suvena lähennellyt Englantia ja toimittanut sen hallitukselle tietoja

Ranskan armeijan yhtämittaisesta menehtymisestä, jopa vihdoin

Englannin välityksellä ryhtynyt liittoon Espanjan hallituskunnan

kanssa. Maaliskuun 17 p:nä 1813 Preussi julisti sodan Ranskaa

vastaan. Venäjään ja Preussiin liittyivät lähemmin Englanti ja

Ruotsi. Siellä oli kruununprinssi Kaarle Juhana jo elokuussa 1812

kehoittanut tsaaria kestämään kamppauksessa Napoleonia vastaan ja

jättänyt hänen käytettäväkseen ne venäläiset sotajoukot, jotka tsaari

sopimuksen mukaan oli antanut Ruotsille Norjan valloittamista varten.

Englanti takasi tämän anastuksen, ja se tuntui kruununprinssistä

luotettavammalta kuin Napoleonin lupaus antaa Ruotsille Pommeri ja

osia Preussin valtakunnasta, joten siis maaliskuun 3 p:nä liitto

Venäjän kanssa allekirjoitettiin. Itävalta toistaiseksi pysyi

puolueettomana.

Sillä aikaa kun Napoleonin viholliset liittoutuivat yhteen, hän

raatoi mitä ihmetyttävimmällä toimintatarmolla. Hän tuli taas omaksi

itsekseen konsulaatin ajoilta; kansainvälisestä politiikistansa,

joka varsin vähän oli käynyt yhteen kansallisen ranskalaisen

politiikin kanssa, hän oli luopunut. Teräväjärkinen Talleyrand osasi

naulan päähän sanoessaan: "Jo nyt on aika keisari Napoleonin taas

ruveta Ranskan kuninkaaksi". Mutta vaikka Ranskan kansa ei ollut

piitannut Napoleonin maailmansuunnitelmista, niin kyllä se kumminkin

puolustaisi asemaansa Euroopan ensimäisenä kansana, ja Napoleon

sai taas mahtavan liittolaisen ranskalaisesta isänmaallisuudesta

ja turhamielisyydestä. Ja kyllä se olikin tarpeen, sillä hän vaati

suunnattomia uhrauksia. 1813 vuoden talven ja kevään kuluessa

hän oli polkenut esille Ranskan maaperästä uusia armeijoja, ja

maaliskuussa hän luuli voivansa laskea Ranskan lippujen alla seisovan

puolen miljoonaa miestä. Jotta Saksi ja Itävalta, jotka horjuivat

liittolaisten ja Napoleonin ystävyyden vaiheilla, eivät antaisi

houkutella itseänsä vihollisten puolelle, hän päätti tarttua miekkaan

ja voitolla solmia ne uudestaan itseensä.

Mutta kun hän huhtikuun lopussa tarkasti uusia joukkojansa,

hän huomasi arvostelleensa niiden luvun liian suureksi ja että

hänellä 300,000 miehen luvusta oli vain 180,000 koolla. Ja nyt

vasta ilmenivät täydellisesti Venäjän-retken raskaat vauriot.

Upseerien puute oli tuntuva, eikä hän ollut saanut ratsuväen

lukua 10,000 suuremmaksi. Paras tykistö ja monet parhaimmista

kenraaleista makasivat teiden varsilla Venäjällä. Lääkäri- ja

muonitusvirastot kaipasivat paljon parannusta. Napoleon muisti

ensimäisen, huonosti varustetun italialaisen armeijansa ja sanoi,

viitaten persoonallisuutensa ja neronsa merkitykseen: "Minä en käy

tätä sotaa keisarina, vaan kenraali Bonapartena". Ja Lützen'in

taistelussa toukokuun 2 p:nä, jossa kaikki riippui siitä, kykenikö

Ney nuorine joukkoineen, jotka olivat marsseissa uupuneet, huonosti

ravitut ja tuskin ampumaan harjaantuneet, pitämään puoliaan sotaan

tottuneita preussiläisiä ja heidän oivallista tykistöänsä vastaan,

Napoleon taas muuttui kenraaliksi Rivolin ja Arcole'n ajoilta; hän

sähköitti joukkonsa kuten ennen, ja häntä tervehtivät äärettömällä

riemastuksella hänen nuorimmat rekryyttinsä samoin kuin ennen hänen

koetellut sotamiehensä.

Voitto kyllä sai Saksin Ranskan puolelle, mutta niin ratkaisevaa

vaikutusta sillä ei ollut, että Itävalta olisi tehnyt samoin.

Päinvastoin. Napoleon sai pian varmuuden siitä, että Itävalta,

tinkiessään ja sovintoa hieroessaan, todellisuudessa oli siirtynyt

hänen vihollistensa puolelle. Hän antaa heti Eugène'in koota armeijan

Italiaan uhkaamaan Itävaltaa tältä taholta ja koettaa ruveta

välittelyihin tsaarin kanssa saadaksensa Itävallan tuumat raukeamaan.

Mutta voitto Bautzen'in luona toukokuun 21 p:nä tuli Neyn virheen

kautta yhtä vähän musertavaksi liittolaisille kuin Lützeninkin

tappelu, eikä tsaari tahtonut tietää mitään Napoleonin tarjouksesta,

vaan ehdotti aselepoa. Jos Napoleon olisi tiennyt, kuinka erimielisiä

liittolaisten pääkortteerissa oltiin sodan jatkamiseen nähden ja

kuinka välttämätön heille aselepo oli, eipä hän kai siihen olisi

suostunut, ja hän on sittemmin myöntänyt suurimmaksi virheekseen,

että hän niin teki. Mutta hänellekin oli aselepo suotava, sillä

hän suuressa määrässä kaipasi lepoa, saadaksensa armeijan, jota

taudit rasittivat, parempaan kuntoon; sitäpaitsi Ranskassa mieliala

yhä enemmän vaati vihollisuuksien lakkaamista. Aselepo oli kestävä

heinäkuun 20 p:ään.

Aseiden levätessä käytiin itsepintaista diplomaattista kamppailua

Napoleonin ja liittoutuneiden ruhtinasten diplomaattien kesken. Mutta

yhtä vähän kuin hänen onnistui miekalla erottaa Preussia ja Venäjää

toisistansa, yhtä vähän hänen onnistui diplomaattisessa taistelussa

estää Itävaltaa liittymästä niihin, ja jo kesäkuun 28 p:nä hänen

keisarillinen appensa suostui tsaarin ja Preussin kanssa salaiseen

sopimukseen, jonka mukaan, ellei Napoleon ennen aselevon loppua,

heinäkuun 20 p:ään, suostuisi hajoittamaan Varsovan herttuakuntaa ja

antamaan sitä Danzig'in ohessa takaisin Preussille sekä illyrialaisia

maakuntia keisari Fransille, häntä vastaan julistettaisiin sota. Nuo

kolme valtakuntaa suostuivat keskenään, etteivät rupea mihinkään

erityisrauhaan Napoleonin kanssa, vaan taistelevat yhteisessä sodassa

pitäen silmällä, että Ranska supistetaan luonnollisiin rajoihinsa.

Mutta Prag'in konferensissa, jossa keskusteltiin lopullisen rauhan

mahdollisuudesta -- sillä Napoleonkin nyt halusi rauhaa Venäjän

kanssa, vaikka suurillakin uhrauksilla -- ei tuntunut enään,

sitten kun tieto oli saapunut, että Wellington kesäkuun 21 p:nä

oli perinpohjin lyönyt ranskalaiset joukot Vittorian luona ja

karkoittanut ne miltei koko Espanjasta, olevan ollenkaan halua sodan

lopettamiseen. "Vaaditaanko minulta", sanoi Napoleon Dresden'issä

Metternich'ille, joka esitti hänelle liittoutuneiden ehdotuksen

kesäkuun 28 p:ltä, johon vielä oli lisätty Rein-liiton hajoittaminen

ja preussilaisten maakuntien takaisin antaminen, "vaaditaanko, että

häpäisisin itseni? En koskaan! Teidän valtaistuimella syntyneet

hallitsijanne saattavat antaa voittaa itsensä parikymmentä kertaa

ja sittenkin joka kerta palata pääkaupunkiinsa. Mutta minä olen

vain onnen lapsi, ja minä lakkaan hallitsemasta samana päivänä,

jona lakkaan herättämästä kunnioitusta." Hänen tarjouksensa eräiden

maakuntien luovuttamisesta hylättiin; aselepo, joka sillä välin oli

pitennetty, päättyi elokuun 16 p:nä, ja vihollisuuksiin ryhdyttiin

heti.

Ranskan armeija oli Napoleonin uupumattomilla ponnistuksilla saatu

kartutetuksi noin 440,000 mieheksi. Päävoima oli Saksissa ja

Schlesiassa Dresden'in ja Liegnitz'in välillä. Tämä kaupunki, jonka

Napoleon oli linnoituttanut, oli hänen tukipisteensä seuraavan sodan

alussa. Liittoutuneet asettivat noin 480.000 miestä häntä vastaan;

heidän sotaretken-suunnitelmansa oli lopullisesti valmistanut

Bernadotte. Jo elokuun 26-27 p:nä oli taistelu Dresden'in luona,

jossa Napoleon sai loistavan voiton vihollisistaan ja heidän

armeijansa joutui täydellisimpään epäjärjestykseen. Mutta hänellä

ei ollut aavistustakaan siitä, mihin määrään voitto oli herpaissut

heidän voimansa, ja vasta liian myöhään selvisi hänelle sen merkitys;

hänen kenraaleillaan oli ollut vastainen onni useissa otteluissa;

semminkin lyötiin Vandamine elokuun 28-30 p:nä ja Ney syyskuun 5:nä,

ja Napoleonin täytyi vetäytyä Elben länsirannalle.

Mutta vihollisen saadessa alituisesti lisävoimia, ranskalainen

armeija yhä vaan sulautui. Huono ruoka näissä tyhjiin puserretuissa

maissa, joissa asunnot olivat kurjat ja sairaudet alituiset,

vei sotamiehet joukottani sairaaloihin, mutta pahinta oli, että

alakuloisuus ja haluttomuus sotaan, semminkin korkeammissa

upseereissa, siveellisesti turmeli koko armeijan. "Sotajoukkonne

haluaa rauhaa", oli Metternich sanonut Napoleonille Dresden'issä, ja

tämä oli katkerasti vastannut: "Ei, ainoastaan kenraalini". Missä

voittaja ei ollut itse saapuvilla, kävi kaikki hullusti, ja itse

hän tunnusti Marmont'ille, että hänen shakkipelinsä yhä hämmentyi.

Ja horjuvana ja vailla päättäväisyyttä hän ilmoittaa "tyytyvänsä

tekemään muutaman siirron siellä ja täällä ja odottavansa mitä aika

myötänsä tuo". Mutta nämä pikkusiirrot, jotka 1796 Italiassa olivat

tulisen toimintahalun tuloksia, olivat nyt ainoastaan todistuksena

epävarmuudesta ja väsymyksestä.

Sillä Napoleon oli väsynyt. Hänen käskyjään ei toteltu kuten ennen,

ja hänen marsalkkinsa ja kenraalinsa rohkenivat esiintyä häntä

kohtaan tavalla, joka ennen olisi ollut tuiki mahdoton. "Napoleonia

ei enään tunnettu entisekseen tämän retken aikana", sanoo Marmont,

ja toinen tietää kertoa, että hän -- tuo muutoin aina toimelias --

tuntikausia virui sohvalla tai istui pöydän ääressä piirustaen ilman

mitään ajatusta suuria kirjaimia paperille.

Napoleon ei enään nähnyt tähtensä loistavan edessään, alakuloisuus

oli vallannut hänet. Hän tiesi vain, että hän mieluummin tahtoi panna

kaikki yhdelle kortille kuin sallia, että häneltä vähitellen valta

riistetään.

Tuskin hän lieneekään täydellä todella tehnyt sitä rauhanehdotusta,

jonka hän lokakuun 17 p:n illalla, jolloin suuri taistelu Leipzig'in

luona jo oli alkanut, lähetti keisari Fransille. Kaikissa tapauksissa

hän siltä riisti kaiken merkityksen, kun hän, muutoin suostuen

moniin uhrauksiin kaikilla muilla tahoilla, piti kiinni siitä, ettei

Italiaa saisi palauttaa Itävallalle. Hän oli viimeiseen saakka

osoittanut halua rauhanvälittelyihin, hän oli kyllästynyt siirtoihin

siellä täällä, väsynyt kantamaan kaikkea taakkaa hartioillaan,

väsynyt syyssateisiin; nyt hänellä oli vihollinen ympärillään,

Blücher preussiläisineen, Bennigsen venäläisineen, Schwarzenberg

itävaltalaisineen, Bernadotte ruotsalaisineen. Hän ei voinut päättää

aikanaan peräytymistä -- tahi arveliko hän ehkä, että hänellä

sittenkin aina oli riittävä voima voittaakseen vastustajansa, mitä

tuumia tämä lieneekin sommitellut? Oli miten oli -- nyt pommi oli

räjähtävä.

Leipzig'in taistelu lokakuun 17-19 p:nä 1813 kääntyi liittoutuneille

voitoksi, mutta ei kuitenkaan voitoksi, josta he katsoen

100,000-miehiseen ylivoimaansa puoleksi nälkään nääntyneen vihollisen

rinnalla olisivat syystä voineet ylpeillä. Klo 4 iltapnolella

lokakuun 18 p:nä keisari antoi käskyn peräytyä: sitten hän uupuneena

ja ylen rasittuneena istui tuolille nuotion ääreen ja nukkui

turvallisesti kädet polvillaan. Kenraalit seisoivat ääneti hänen

ympärillään ja harjanteen kuvetta sotajoukot vetäytyivät pois;

neljännestunnin hän nukkui, ja sitten äkkiä ponnahti unesta. Yönsä

hän vietti Hôtel de Prusse'issä Leipzigissä.

Tässä kaupungissa vallitsi 19 p:nä toivoton hämminki. Venäläinen

sotilasosasto ilmestyi yht'äkkiä kaupunkiin, ja insinöörit sentähden

räjähyttivät ilmaan Elsterin sillan sulkeaksensa ylimenon: mutta

siten ranskalaisten jälkijoukko tuli eristetyksi peräytyvistä ja sen

täytyi antautua. Marmont kannusti hevosensa jokeen; se vei hänet

toiselle rannalle, mutta ruhtinas Poniatowski hukkui yrittäessään

tehdä samoin. 60,000 ranskalaista makasi kuolleena tantereella,

niiden joukossa 5 divisioonakenraalia, ja melkein kaikki Napoleonin

kenraalit olivat haavoittuneet. Nyt kuljettiin takaisin Rein'iä

kohden, mutta nälkä ja sairaus -- semminkin lavantauti -- keskeytti

monelta paluumatkan. Voittajat arvelivat, että Napoleon tahtoi ryhtyä

taisteluun Erfurt'in luona, ja kulkivat sentähden vain hitaasti

eteenpäin. Siten hänen onnistui viedä noin 90,000 miestä Rein'in

vasemmalle rannalle Mainz'iin, sittenkun hän lokakuun 30 p:nä oli

voittanut baijerilaiset Hanau'n luona.

Mainz'issa uudistuivat Venäjan-retken tapaukset, ja Napoleonin

täytyi linnan akkunoista nähdä toisen suuren armeijansa sotamiesten

joukottain kuolevan nälkään kaupungin kaduilla. "Uudet rekryytit,

jotka oli joitakuita kuukausia sitten riistetty kylistään,

huusivat kuollessaan vanhempiansa ja hevosiansa ja lehmiänsä."

Ruhtinas Metternich oli Dresden'issä sanonut hänelle: "Olen nähnyt

sotamiehiänne; ne ovat lapsia. Kun tämä nuorten miesten armeija on

hävinnyt, mihin sitten ryhdytte?" Napoleon kelmenee, loukattuna

arimpaan kohtaansa, ja vastaa huonosti salatulla tuimuudella: "Te

ette ole soturi ettekä tiedä mitä tapahtuu soturin sielussa. Minä

olen kasvanut taistelutantereella, ja minun kaltaiseni mies ei, piru

vie, piittaa muutamasta miljoonasta ihmishengestä."

Ei, kumpa vain hänellä niitä olisi! Mutta mitäpä hän ei antaisi,

jotta hän saisi ne nyt? Hän oli ilman liittolaisia, Rein-liitto oli

purettu ja sen ruhtinaat olivat siirtyneet liittolaisten puolelle,

Sachsen'in kuningas oli otettu vangiksi, Tanska oli pakoitettu

Kiel'in rauhaan. Ainoastaan Italiassa Eugène taisteli uskollisesti,

mutta ilman menestystä hänen kruununsa puolesta. Hollanti julistautui

Napoleonia vastaan marraskuussa, ja Espanjasta Englanti pyrki Ranskan

rajoja kohti. Jopa itse Murat, hänen rakas lankonsa, oli kääntänyt

hänelle selkänsä ja heti Leipzig'in taistelun jälkeen rientänyt

alas Neapeliin pelastaaksensa mitä pelastettavissa oli yleisestä

häviöstä, joka oli tulossa. Napoleon ei ole enään tuo peloittava, hän

ei vallitse enään Euroopaa nostamallaan kauhulla, ja hän käsittää,

minkä merkityksen tämä saa Ranskassa. Suuret rekryytinotot, joissa

ei otettu ainoastaan nuoria miehiä, vaan perheenisiäkin, jotka jo

kerran olivat suorittaneet sotapalveluksensa, herättävät suurinta

katkeruutta; mutta vihollinen seisoi oven edessä, ja Italian

valloittaja oli sittenkin ainoa, johon luotettiin.

Kaaderit kuitenkin täyttyivät niin hitaasti, ettei Napoleon voinut

ajatellakaan rauhantekoa marraskuussa; hänellä ei ollut riittäviä

voimia vaatimustensa kannattamiseksi eikä hän ollut vielä halullinen

hyväksymään rauhaa kokonaan vihollistensa sanelun mukaan. Ja missä

Napoleon itse ilmaisi myöntymistä, siellä Talleyrand heti tuli väliin

juoninensa ja esti häntä voittamasta aikaa ja sen mukana voimaa.

Napoleon kykeni kaikkiaan asettamaan yhteensä 400,000 miestä

liittoutuneiden 1,100,000 vastaan. Näiden pääarmeijan piti Sweitsin

kautta tunkea Ranskaan ja käydä Parisia kohti, Schlesian armeijan

tuli saapua luoteesta ja yhdistyä siihen Seine'n ja Marne'n välillä.

Wellington oli jo astunut Pyreneain yli ja uhkasi etelästä, päävoima

kulki Reinin yli Basel'in luona joulukuun 21 p:nä ja uudenvuoden yönä

toinen armeija Blücher'in johdolla samosi yli Mannheim'in luona.

Bülow tunkeutui Hollantiin. Vihollinen ei seisonut Ranskan maassa

-- niin julistettiin liittyneiden ruhtinaiden manifestissa Ranskan

kansalle -- taistellaksensa Ranskaa vastaan, jonka toivottiin tulevan

suureksi ja onnelliseksi, niin suureksi, jommoinen se ei ollut

koskaan ollut kuninkaittensa aikana, vaan taistellaksensa Napoleonin

turmiollista ylivoimaa vastaan.

Ja juuri tätä vastaan ilmeni nyt lakiasäätävässä kokouksessa

vastustus, josta isoon aikaan ei oltu kuultu mitään. Napoleon

hajoitti vihoissaan kokouksen, ja todennäköisesti ainoastaan uhkaava

vaara pelasti Ranskan tuimasta sisällisestä pulasta. Isänmaallisuus

leimahti ilmi uudestaan, ja Napoleonin nero oli taas loistava ja

innostava hänen kansansa.

Keisari lähti Parisista armeijaan tammikuun 25 p:nä 1814. Hän

aikoi menetellä entisen suunnitelmansa mukaan, hyökätä vihollisten

joukkoihin ennenkuin ne joutuivat yhdistymään. Hän kääntyi ensin

Blücheriä vastaan, jonka hän löi 27 p:nä Brienne'in luona, mutta

vain tullaksensa taas itse lyödyksi La Rothiére'in luona helmikuun

l p:nä. Blücher samosi pitkin Marne'a Parisia vastaan, mutta sitten

kun Napoleon kolmessa taistelussa, helmikuun 10, 11 ja 12 p:nä, oli

syössyt schlesialaisen armeijan takaisin, hän uudestaan kääntyi

Blücheriä vastaan ja pakoitti hänet palaamaan Chalons'iin. Marnen

rannoilta hän kiiti Seine-joelle, jota pitkin vihollisten pääarmeija

eteni, löi Wittgenstein'in 17 p:nä Nangis'n ja Würtemberg'in herttuan

18 p:nä Montereau'n luona. Uupumattomalla pikaisuudellaan ja

kehittämällä koko sotataitonsa hän oli estänyt paljoa voimakkaampain

vihollisten marssin pääkaupunkiin. Mutta hänen itseluottamuksensa

mukana -- "minulla on 50,000 miestä", hän sanoi, "minun kanssani

se tekee 150,000" -- hänen vaatimuksensa kasvoivat, ja Napoleon,

joka ensimäisinä päivinä oli antanut Caulaincourt'ille vapaat

kädet välitellä rauhaa millä ehdoilla tahansa, otti heti takaisin

myöntymyksensä. Hän tiesi, että liittoutuneet ruhtinaat olivat

suuressa määrässä erimieliset ja kadehtivat toisiansa, ja kun Ranskan

kansa hänen voittojensa jälkeen rupesi nousemaan, hän äkkiä näki olot

paremmassa valossa kuin isoon aikaan oli kyennyt näkemään.

Mutta kaikki muuttui, kun Blücher'in onnistui maaliskuun 4 p:nä

päästä yhteyteen Bülov'in johtaman pohjoisarmeijan kanssa.

Rauhanvälittelyt lakkautettiin ja koko maaliskuun ajan taistelu

jatkui kummankin joen välisellä alueella. Viholliset karttoivat

mahdollisuuden mukaan otteluja keisarin itsensä kanssa, mutta löivät

hänen marsalkkinsa ja kenraalinsa, missä vain niitä tapasivat.

Reims'in luona hän 13 p:nä tuhosi venäläisten suuresti ylivoimaisen

osaston, mutta vihdoin hänet voitti viisikertainen ylivoima Arcis'in

taistelussa maaliskuun 20 p:nä. Hän valmisti nyt uuden suunnitelman

lähteäksensä itään ja, uhkaamalla liittoutuneiden peräytymismatkaa,

estääkseen heitä käymästä Parisia vastaan; mutta onnettomuudeksi se

kirje, jossa hän keisarinnalle antoi tästä tiedon, joutui vihollisten

käsiin, joka nyt ei antanut enään itseänsä pettää, vaan lähti suoraan

pääkaupunkiin.

Tämä liike itään päin -- St. Diziers'iin -- joka liittoutuneille

tuntemattomana olisi ollut Napoleonille onnekas, tuli nyt

seurauksiltaan varsin raskaaksi. Sillä Parisissa oli liian monta,

jotka mielellään näkivät keisarin kukistuvan ja saivat tuulta

purjeisiinsa vihollisten saapuessa. Napoleon, joka ensi kerran

taisteli Ranskan maalla kansan silmien edessä, katui nyt liian

myöhään, ettei hän -- peläten vallankumousta -- ollut riittävästi

asestuttanut Parisin väestöä. Maaliskuun 28 p:nä hän antoi määräyksen

kulkea Parisia kohden; mutta vaikka kyllä riennettiin, hänestä

sittenkin marssittiin liian hitaasti, ja kun hän matkalla sai

toisen tiedon toisensa jälkeen läsnäolonsa välttämättömyydestä sekä

Marmont'in ja Mortier'n tappioista Frere Champenoise'in luona, hän

kärsimättömyydestä sairastui. Hän oli nyt sotajoukoistaan kaukana,

ainoastaan pieni osa hänen kaartiaan seurasi häntä; Villeneuve'in

luona hän jättää senkin ja ajaa Caulaincourt'in kanssa huimaa vauhtia

eteenpäin. Mutta yöllä hän sai Cour de France'in ravintolassa

Fromenteau'ssa tietää, että Parisi oli antautunut samana päivänä,

maaliskuun 30 p:nä, sitten kun Macdonald ja Mortier sotajoukkojen ja

kansalliskaartin kanssa olivat urhoollisesti taistelleet kaupungin

ulkopuolella. Hänen puolisonsa ja poikansa, jonka hän sanoi

mieluummin näkevänsä kuristettuna kuin itävaltalaisena prinssinä

kasvatettuna, olivat pari päivää ennen paenneet Blois'iin.

Napoleon ei tahtonut uskoa ensimäistä tietoa kaupungin antautumisesta

ja pyysi hevosia päästäksensä eteenpäin. Mutta pian saapui

uusia tietoja, ja hänen täytyi vihdoin, katkerimmin tuskan

purkauksin, myöntää, että kaikki oli liian myöhäistä. Hän lähti

Fontainebleau'hon. Ja samalla aikaa kun tsaari ja Preussin kuningas

Parisissa neuvottelivat aina liukkaan ja sukkelan Talleyrand'in

kanssa Napoleonin viraltapanosta, jonka senaatti sääsi huhtikuun 2

p:nä, bourbon'ien takaisin kutsumisesta Ludvig XVIII:n henkilössä,

ja Napoleonin hovi- ja virkamiesten miettiessä, kuinka heidän tuli

menetellä, samalla aikaa lyöty keisari istui Fontaineblau'ssa ja

laski mahdollisuuksiansa. Vihollisten sotilaallinen asema oli varsin

kehno, ja pienillä voimillaan hän vielä saattaisi tehdä ihmeitä.

Lähinnä seisovien osastojen, Marmont'in, Mortier'n, Macdonald'in

ja muiden, kanssa hänellä oli noin 60,000 miestä. Ja ulompana

maassa seisoi Augereau'n sotajoukko Loire'n pohjoispuolella, Soult

ja Suchet etelässä Bordeaux'n yläpuolella, jonka englantilaiset

olivat miehittäneet. Paraatissa huhtikuun 4 p:nä sotajoukot häntä

hurmaantuneina tervehtivät. "Parisiin! Parisiin!" ne huusivat;

hän tiesi nyt, että hän saattoi luottaa sotamiehiin ja alempiin

upseereihin.

Mutta hän tiesi yhtä hyvin, ettei hän voinut luottaa marsalkkoihinsa

ja kenraaleihinsa. Eikö hän ollut itse ennustanut, että ne ovat

ensimäiset, jotka hänestä luopuvat tappion jälkeen? Jo tammikuussa

Murat oli julkisesti liittynyt hänen vihollisiinsa. Paraatin

jälkeen Ney, Lefebre, Oudinol ja Macdonald tulivat lähetystönä

kenraalien puolesta Napoleonin luo lausuen vaatimuksenaan, että hän

luopuisi kruunustaan poikansa eduksi -- jolla he tietysti olivat

edellyttäneet, että Napoleonin järjestelmä jatkuisi ja että itse

saisivat pitää virkansa ja arvonsa. Tämän vaatimuksen edessä Napoleon

oli voimaton ja allekirjoitti luopumisensa kruunusta.

Mutta Caulaincourt'ille, Ney'lle ja Macdonald'ille, jotka seuraavana

päivänä jättivät asiakirjan tsaarille, tämä huomautti, ettei voinut

tulla kysymystäkään mistään Napoleon II:sta, vaan että senaatin

pitäisi kutsua Ludvig XVIII. Jos tämä tapahtuisi, marsalkat olisivat

menettäneet pelinsä, ja Ney ja Macdonald vakuuttivat sentähden,

ettei armeija ikinä suostuisi bourbonilaiseen hallitukseen,

ja huomauttivat, että Itävallan keisarin tyttärenpojan täytyi

olla riittävänä takauksena Euroopalle; ne näyttivät todellakin

esityksillään tehneen vaikutuksensa tsaariin, kun eräs upseeri

saapui tuoden sen tiedon, että Marmont oli luopunut Napoleonista ja

sotajoukkoineen liittynyt viholliseen. [Sotajoukko oli houkuteltu

ansaan. Se luuli olevansa menossa vihollista vastaan, kun Marmont'in

kenraalit veivät sen itävaltalaisten ylivoiman alle.] Sillä oli

kysymys ratkaistu, ja jotteivät joutuisi haaksirikkoon Napoleonin

kanssa, Ney ja Macdonald puolestaan rupesivat välittelyihin

itävaltalaisten kanssa ja suostuivat kotimatkalla Fontainebleau'hon

aselepoon ilman keisarin lupaa.

Se ärtyisä tapa, jolla Ney ja Macdonald esiintyivät entisen

herransa edessä, joka viime aikojen kärsimyksissä oli menettänyt

joustavaisuutensa ja vaikutuksensa, ilmaisi hänelle heti, ettei hänen

luopumistansa poikansa hyväksi oltu hyväksytty. "Emme voi ruveta

mihinkään verukkeisiin -- teidän täytyy ratkaista!" sanoi Macdonald,

ja Ney lisäsi: "Nyt täytyy jättää kaikki ja panna pillit pussiin."

He ilmoittivat hänelle liittoutuneiden ehdotuksen, että Elban saari

jätettäisiin hänelle asuinpaikaksi, hän saisi 2 miljoonan frangin

vuotuisen eläkkeen, keisarillisen arvonimen ja 400 kaartilaista --

jotka hän itse saisi valita -- henkivartioikseen; Marie Louise saisi

Parman. Keisari Frans'in ja Talleyrand'in mielestä Elba oli Ranskaa

liian likellä, mutta päätös kuitenkin hyväksyttiin, ja huhtikuun 11

p:nä Napoleon allekirjoitti, sittenkun Ludvig XVIII oli huudettu

kuninkaaksi, vihdoin siten päätetyn sovinnon, joka häneltä ja hänen

suvultaan riisti Ranskan ja Italian valtaistuimet.

Huhtikuun 12 ja 13 p:n välisenä yönä sanotaan Napoleonin koettaneen

riistää itseltään hengen myrkyllä, jota hän oli pitänyt muassaan

Venäjän-retken ajoilta, mutta joka nyt oli menettänyt voimansa,

vaikuttaen vain vatsantuskia ja ulostuksia. Mutta tässä kertomuksessa

on ristiriitoja, ja vielä edellisenä päivänä Napoleon oli yksin

hänelle ominaisen elämäntarmon voimalla itse lausunut, että itsemurha

nykyisissä oloissa olisi raukkamaisuutta; "itsemurha ei sovellu

periaatteisiini eikä siihen asemaan, jossa olen maailmassa".

Tiedetään, että hän poti tuskallista vatsankouristusta -- isän

perintö, josta hän ennusti kuolemansa seuraavan --, ja kun kuulemme

myrkyn olleen opiumia, on se otaksuminen lähellä, että hän sillä

oli tahtonut tukahuttaa tuskat ja että siten nuo mainitut oireet

olivat syntyneet. Ei ole kummeksittava, että hänen ympäristönsä,

joka ei käsittänyt hänen ylevää luonnettaan, arveli, että tavallinen

kuolevainen olisi riistänyt itseltään hengen, kun siten kaikki

toiveet ja koko elämän työ oli luhistunut, ja siitä syystä piti

tapauksen itsemurhan yrityksenä. Mutta miehelle, jota voidaan sanoa

miltei uskonnolliseksi haaveilijaksi, itsemurha tosiaankaan ei ole

oikea elämän loppu. Joku päivä sen jälkeen Napoleon itse sanoi

eräälle Itävallan kenraalille: "Minua tullaan moittimaan, että olen

voinut pysyä hengissä kukistumiseni jälkeen. Mutta siinä ollaan

väärässä. En huomaa mitään suurta siinä, että lopettaa elämänsä

samalla tavalla kuin se, joka on menettänyt rahansa pelinsä." Tämä

lausunto varmaankin ratkaisee tämän kysymyksen.

Nyt oli siis kotka pantava häkkiin. Napoleon oli valinnut miehet,

joiden tuli seurata häntä, ja oli viime hetkenä saanut kokea sen

surun, että Berthier, joka oli seurannut häntä hänen ensimäisestä

sodastaan, oli kiittänyt ja matkustanut pois palaamatta. Kun

kukistunut keisari huhtikuun 20 p:nä meni _Cour-du-cheval-blanc'iin_

Fontainebleau'ssa, jossa vaunut häntä odottivat, häntä seurasivat

vain muutamat uskollisimmat upseerinsa. Mutta pihalla seisoivat

vanhan kaartin tähteet sanoakseen jäähyväiset pienelle korpraalille.

Rummut pärisivät, mutta hän teki kädellään viittauksen, ja kaikki

vaikeni. Napoleon puhui:

"Vanhan kaartini soturit! Sanon teille jäähyväiset. Kahtenakymmenenä

vuotena olen aina tavannut teidät kunnian ja maineen tiellä.

Näinä viime päivinä olette te kuten onnen päivinä aina olleet

urhoollisuuden ja järkevyyden esikuvana. Teidän kaltaistenne miesten

kanssa ei asiamme olisi ollut hukassa, mutta sodalla ei ollut rajaa.

Olisi syntynyt kansalaissota, ja Ranska olisi siten tullut vain

onnettomammaksi. Kaikki meidän etumme olen uhrannut isänmaalle. Minä

lähden, mutta Te, ystäväni, jäätte palvelemaan Ranskaa. Sen onni

oli ainoa ajatukseni ja on aina oleva toiveitteni tarkoitus. Jos

olen ottanut pysyäkseni hengissä, niin olen tehnyt sen palvellakseni

teidän kunnioitustanne. Tahdon panna muistiin ne suuret urotyöt,

joita yhdessä olemme suorittaneet. Hyvästi, lapset! Tahtoisin

kernaasti syleillä teitä kaikkia ja sulkea jokaisen rintaani vastaan.

Antakaa minun ainakin syleillä kenraalianne. Tulkaa, kenraali Petit,

antakaa minun syleillä teitä. Kantakaa luokseni salkokotka, että

sitäkin syleilen -- kuulukoon se suudelma, jolla sitä suutelen,

jälkeläisillemme. Hyvästi, lapset! -- Toivon teille kaikkea hyvää --

älkää unohtako minua."

"Kuulin ainoastaan huokauksia ja nyyhkytyksiä", sanoo silminnäkijä,

eräs vanha sotamies, "ja olkoon sanottu, että itsekin itkin viljavia

kyyneleitä, kun näin rakkaan keisarin lähtevän pois."

Napoleon lähti neljän komissarion saattamana, jotka liittoutuneiden

ruhtinaiden tahdosta seurasivat häntä. Tsaari oli puolestaan tämän

tehtävän uskonut kenraali Schuvalov'lle, sanoen: "Suuren tehtävän

uskon teille; te hengellänne vastaatte siitä, ettei hiuskarvaakaan

taivuteta Napoleonin päässä". Lisäys saattoi olla varsin paikallaan,

sillä matka ei ollut ilman vaaroja. Provence'in asukkaat olivat

tulleet rojalistien agitaattorien toimesta kovin kiihtyneiksi

"korsikalaista ihmissyöjää" vastaan. Kyytiasemille kokoontuivat ne

suurin joukoin, särkivät vaunujen akkunoita, ja Saint-Canarat'ista

täytyi Napoleonin valepuvussa jatkaa matkaansa. Mutta hänen mielensä

tasaisuus oli murtunut. Valence'issa hän tapasi Augereau'n, ja

tietämättä tämän vihamielisestä esiintymisestä häntä vastaan, hän

ilman muuta tervehti häntä, mutta Castiglione'n herttua ei pitänyt

tarpeellisena vastata. Nöyryytykset, väärinkäsitykset ja vihdoin

roskaväen vallattomuuksien ja rojalistien salamurhaajain pelko

musersivat hänen tahtonsa lujuuden. Kuten entisissä kuohuttavissa

tilaisuuksissa, hänelle sattui puistuttavan itkun ja hermostuneen

lörpöttelyhalun kohtauksia: hän laversi yhtä mittaa niistä

milloinkin, itse tietämette mitä hän puhui.

Vasta Fréjus'issa, kun hän oli saapunut englantilaiseen fregattiin

_Undaunted'iin_, hän taas tuli kutakuinkin entiselleen.

Toukokuun 4 p:n illalla 1814 _Undaunted_ laski ankkurin Elban

pääkaupungin Porto-Ferrajo'n satamaan, ja kirkonkellojen soidessa ja

tykkien paukahdellessa Napoleon astui maihin neljän neliöpenikulman

suuruiseen valtakuntaansa. Viime aikojen suuret ja äkkiä vaihtuneet

tapaukset, eikä suinkaan vähimmin hänen pakollinen työttömyytensä,

olivat häneen kovasti vaikuttaneet, ja sentähden hän melkein

jonkinmoisella mielihyvällä aamusta alkaen aina pitkin päivää,

milloin jalkaisin, milloin ratsain samoili vuorista saarta pitkin.

Hänen ensimäinen toimensa tarkoitti saaren laittamista parempaan

puolustuskuntoon. Sillä tuumat hänen murhaamisestaan tai viemisestään

johonkin kaukaiseen paikkaan, joiden hän tiesi olleen puheena

Talleyrand'in neuvotteluissa, olivat hänelle osoittaneet, mitä hän

saattoi vihollisiltansa odottaa. Yksinomaan huvin vuoksi ei hän

siis asettanut noin 1200 miehen suuruista joukkoansa täydellisesti

sotajalalle; lisäksi hän linnoitti sataman ja laittoi patterin

autiolle kalliolle. Hänen laivastonsa muodosti ranskalainen priki

"l'Inconstant", 16 kanuunalla varustettu, joka sovintokirjan

mukaan kuului hänelle, yksi kuunari ja kolme pienempää alusta.

Mutta hän järjesti tämän kääpiövaltion samalla hartaudella kuin

ennen jättiläisarmeijansa. Hänen seuralaisensa onnettomuudessa,

_Druot, Peyrusse ja Bertrand_, tulivat ministereiksi, _Cambranne_

Porto-Ferrajon päälliköksi, ja vihdoin hän muodosti ympärilleen

täydellisen hovin, hänellä oli ylimarsalkki, neljä kamariherraa y.m.

Napoleonin toimintahalu painoi kuitenkin syvempiäkin jälkiä pienen

saaren kehitykseen. Kaikkialle raivattiin teitä, rakennettiin

siltoja, laitureita ja vesilaitoksia. Hän pani alkuun suuria viini- ja

silkkimatopuiden istutuksia, laajensi suuria rautakaivoksia ja

suolakeittiöitä, joista saatiin suuret tulot, yritti silkkiviljelystä

ja koetti kaikin tavoin käyttää aluettaan edukseen. Saaren väestön

hän kokonaan sai puolellensa suoruudellaan ja käytännöllisellä

kunnollaan, mutta sittenkin eniten töillään saaren kehitykseksi.

Viileämpänä vuodenaikana keisari asui Porto-Ferrajossa, hän

itse oli laajentanut ennen sangen vaatimattoman palatsin, jossa

usein pidettiin juhlia teattereineen ja tanssiaisineen. Saliin

mahtui korkeintaan 200 henkeä; siellä tarjottiin virvokkeita, ei

kuitenkaan jäätelöä, sillä jäätä oli vaikea saada, ja kustannus

kaikkiaan ei saanut nousta 1000 frangia korkeammalle. Mutta

lämpöisenä vuodenaikana hän muutti saaren korkeimmalle vuorelle,

Monte Capannaan, jossa hän varjoiseen kastanjalehtoon rakennutti

yksinkertaisen asuinrakennuksen. Täältä hänellä oli ihanin näköala

itään saaren ja penikulman levyisen Piombino-salmen yli Italian

rannalle, länteen sinisen Välimeren yli Korsikan vuorille. Hän sai

täällä ottaa vastaan äitinsä ja sisarensa Pauline'n, ainoat hänen

suvustaan, jotka kävivät häntä katsomassa hänen kukistumisensa

jälkeen; ja täällä Marcianan poukamassa astui syyskuun 1 päivänä

huolellisesti hunnutettu nainen maihin 4-5 vuoden vanha poika

mukanaan ja lähti keisarin luo. Ihmiset luulivat, että hänen

puolisonsa vihdoin oli tullut jäädäkseen hänen luoksensa, mutta

kahden päivän kuluttua hän lähti taas pois lapsi muassaan. Napoleonin

luona oli käynyt puolalainen kreivinna Walewska poikinensa.

"Tahdon tästedes elää rauhantuomarina. Keisari on kuollut, minä en

ole enään mitään, enkä ajattele muuta kuin pientä saartani. En ole

enään maailmaa varten, ja harrastan vain omaa perhettäni, pientä

taloani, muulejani ja lehmiäni." Nämä ovat kukistuneen imperaattorin

omat sanat, ja ruokasalinsa seinään hän oli niiden mukaisesti

antanut asettaa uuden filosoofisen mielilauseensa: Napoleo ubicumque

felix, Napoleon on onnellinen missä hyvänsä. Mutta oli kaksi asiaa,

jotka asettuivat häiritsemään sitä mielenrauhaa, jota hän aina

halusi ilmaista. Toinen oli muistot, ja toinen hänen vihollistensa

esiintyminen. Muistot, ei ainoastaan siitä, mitä hän oli ollut,

hänen poliittisesta ja mieskohtaisesta vallastaan, vaan myös hänen

puolisostaan ja pojastaan; ja hänen vihollisensa esiintyminen ei

ainoastaan mieskohtaisesti häntä vaan myöskin sitä maata vastaan,

jota hän oli hallinnut.

Fontainebleau'n sovinnossa ei oltu päätetty mitään Marie Louise'in

suhteesta Napoleoniin. Keisarinna oli saanut Parman ja Guastallan

maakunnat ja lausui itse toivovansa saada jakaa puolisonsa kohtalon.

Koko suven tämä odotti hänen tuloansa, valmisti hänelle huoneet, ja

puhui ilosta saada poikansa luoksensa. Mutta liittoutuneet ruhtinaat

olivat päättäneet, ettei Marie Louise millään ehdolla saanut

liittyä Napoleoniin ja vielä vähemmin hänen poikansa päästä hänen

yhteyteensä; Metternich, joka tunsi keisarinnan välinpitämättömän,

häilyvän luonteen, keksi -- estääksensä pakollisen avioeron

skandaalia -- keinon: kääntää hänen mielensä Napoleonista hankkimalla

hänelle rakastajan. Hän valitsi tähän tarpeeseen miehen, jolla oli

tarpeellinen viettelytaito, kreivi _Neipperg'in_, ja pani tämän

seuraamaan keisarinnaa kylpymatkalle palvelevana kavaljeerina. Parin

kuukauden kuluessa Marie Louise unohti kauniit puheensa puolisostaan

ja etsi lohdutusta uuden ystävänsä luona.

Napoleon, jolle olisi ollut poliittisesti sangen tärkeää, jos

keisarintytär olisi osoittautunut lujaksi uskollisuudessaan, puhui

suurella katkeruudella hänen vaitiolostaan Englannin komissariolle

sir Campbell'ille, joka yhä oleskeli Elbassa. "Vaimoni ei kirjoita

enään minulle", hän sanoi vapisevalla äänellä, "poikani on minulta

riistetty, jotta hän, kuten muinoin voitettujen lapset, koristaisi

voittajien riemukulkua. Voidaanko uudella ajalla tavata moisen

julmuuden vertaa?"

Mutta myöskin hänen vihollistensa esiintyminen mieskohtaisesti häntä

vastaan saattoi nostaa levottomuutta. Ludvig XVIII oli alkanut ilman

muuta laiminlyödä hänelle määrätyn vuotuisen apurahan maksamista;

hänellä ei ollut mitään mahdollisuutta saada sitä pakolla, ja saaren

tuloista hän ei voinut elää. Lisäksi tulivat nuo alituiset huhut,

että hänet aijottiin kuljetuttua pois milloin espanjalaisilla

milloin algerilaisilla merirosvoilla. Hänen verivihollisensa

Pozzo di Borgo oli aivan samaa mieltä kuin Talleyrand ja lordi

Castlereagh, että Napoleon oli saatava niin kauvas Euroopasta

kuin mahdollista, ja toiset lisäsivät: "mieluimmin sellaiseen

paikkaan, jossa ilmanala ei ole varsin terveellinen". Ei ole

sentähden oudoksuttavaa, että Napoleon -- jonka ympärillä liikkui

italialaisten vallankumouksellisten joukkoja -- yhä suuremmalla

huomaavaisuudella kuunteli niitä selviä tyytymättömyyden ilmauksia

bourbonien hallitusta vastaan, joita hän sai Ranskasta kuulla.

Siltä näytti, että vanha aika ennen vallankumousta oli palannut

laillisen kuningaskunnan ja ylimielisten emigranttien mukana.

Kansan kansallistunnetta kuohutti, että kuninkaan oli kiittäminen

vieraita painetteja valtaistuimestaan ja että vallankumousajan

ja keisarikunnan suuria muistoja halveksittiin ja hävitettiin.

Kotiutuneet soturit puhuivat vain voitoista ja pienestä korpraalista,

ja se osa väestöä, joka oli nähnyt Napoleonin viime sodassa ja

ihmetellyt hänen uupumatonta työtään estääksensä vihollisen

pääsemästä Parisiin, hänen tyytyväisyyttään, kestäväisyyttään ja

rohkeuttaan, rupesi nyt omasta keisaristaan kertomaan piirteitä

ja juttuja, jotka kulkivat kautta maan ja lämmittivät väestön

sydämiä, nyt kun oli valtaistuimella ainoastaan bourboni. Ja Wienin

kongressissa ilmaantuneista erimielisyyksistä suurvaltojen kesken

saapui niinikään tietoja Elbaan. Kun bourbonit olivat taas nousseet

valtaistuimelle, Ranska oli saanut monarkkisen valtiomuodon ja oli

supistettu 1792 vuoden rajoihinsa. Ja takaisin saatujen maiden

jakaminen se sai äsken niin hyvät ystävät taas riitaan.

Napoleon päätti käyttää tätä kaikkea edukseen; Elbaan hän tuskin

saisikaan jäädä asumaan kongressin loputtua, ja pakollista

siirtymistä hän kaikista enimmän pelkäsi; ja kentiesi pilvet taas

hajaantuisivat niiden myrskyjen kautta, joita ainoastaan hän voi

nostattaa, ja hänen tähtensä taas näkyisi loistavana ja selvänä.

Helmikuun 26 p:nä -- jolloin sir Campbell oli äskettäin palannut

isänmaahansa -- Napoleon sanoi jäähyväiset äidilleen ja sisarelleen

ja astui 1100 miehen ja muutamien tykkien kanssa seitsemään

laivaansa, jotka heti nostivat ankkurinsa ja laskivat maaliskuun 1

p:nä maihin pienessä poukamassa Cannes'in ja Antibes'in välillä.

Napoleon oli osaksi, mutta tosiaan vain osaksi, laskenut oikein,

edellyttäessään että "suuri uutinen" hänen tulostaan kokoaisi hänen

ympärilleen tyytymättömiä. Hän oli jo määrännyt matkan Parisiin

menolleen ja järkevästi kyllä asettanut sen Provence'in ja tasankojen

ulkopuolelle, jossa kansa läpikotaisin oli kuningasmielinen. Mikä ero

vuodesta 1799, jolloin hän astui maalle melkein samoilla paikoilla

ja jolloin nimi Bonaparte kiiti kautta maan kulovalkeana, nostaen

kaikkialla toiveita ja hurmausta. Nyt hänen täytyi Alppien sivuteitä

astua ylös Dauphine'hen; sikäläinen köyhä, vallankumouksellinen

väestö oli varsin avulias ja myötätuntoinen, mutta hänen täytyi toki

kuulla, hänen tulostaan odotettujen ilonhuutojen sijasta valituksia

erään kylän määrin suusta. "Nyt olimme juuri saamaisillamme hiukan

lepoa; miksi nyt taas palaatte ja käännätte kaikki nurin niskoin."

Mutta sotajoukkoihin hän vaikutti entisellä ylevämmyydellä.

Grenoble'in luona pataljoona astui esiin estääksensä hänen matkansa.

Napoleon käski kaartinsa seisahtua, astui itse Ludvig XVIII:n

sotamiesten eteen, tempasi auki harmaan takkinsa ja huusi: "Kuka

teistä tahtoo ampua keisarinsa?" -- "Eläköön keisari!" kuului

sotamiesten joukosta, jotka heti astuivat hänen puolellensa ja

liittyivät hänen kaartiinsa. Eteenpäin kulkiessaan hän lähetti

kehoituksia sotajoukoille, joita laumoittain virtasi hänen luoksensa.

Kun Napoleon lähenee Lyon'ia, häntä jo seuraa 7,000 miestä, ja

Parisissa, jossa hallitus aluksi piti koko juttua narripelinä, täytyi

ryhtyä vakaviin toimiin. 19 p:nä Ludvig XVIII pakeni pääkaupungista

ja 20 p:nä Napoleon taas oli Tuillerioissa. "Nyt olemme täällä, ja

nyt täytyy meidän menetellä niin, että pysymme täällä", hän saattoi

taas sanoa, kuten hän oli samassa paikassa sanonut Bourienne'ille

brumaire'in 19 p:nä. Mutta hänellä oli silloin enemmän luottamusta

onneensa kuin nyt, ja hän ilmaisi tietonsa kansan valjusta

tunnelmasta sanoilla: "Olette antaneet minun tulla, kuten olette

antaneet toisten mennä". Hän ei luottanut haaveiluihin, mutta hän

luotti sotajoukkoon ja toivoi voivansa saada kansan mielialan

puolellensa.

Se kuitenkaan ei auttanut, että hän hän antoi kultaisia lupauksia

rauhasta ja vapaudesta; vaadittiin takeita hänen sanoistaan, eikä hän

niitä voinut antaa. Sillä ratkaisevassa kohdassa hän oli kokonaan

erehtynyt. Wien'in kongressi ei ollut, kuten hän varmuudella uskoi,

hajaantunut ruhtinaiden eripuraisuuden tähden. Päinvastoin, oli

juuri ruvettu pääsemään yksimielisyyteen ja vielä oltiin koossa,

kun tieto Napoleonin seikkailumaisesta matkasta saapui ja synnytti

täydellisen yksimielisyyden. Sillä siitä tultiin pian selville, että

Jumalan armosta mahtavimpien ruhtinaiden oli täysi oikeus riistää

ja rosvota pienimmiltä valtioilta kaikki, mitä vain halusivat.

Mutta vallankumouksen poika, jonka poliittinen moraali selvisi

neron loistossa ja palveli historiallista aatetta, hän oli pantava

renkaan ulkopuolelle. Ja ikäänkuin eivät itse olisi alkaneet,

rikkomalla sitoumuksiansa häntä kohtaan ja häväisemällä ne siteet,

jotka keisarintyttären kautta yhdistivät hänet yhteen heidän omista

suvuistaan, he maaliskuun 13 p:nä julistivat rauhattomuuskirjan

sanansasyöjää vastaan ja lupasivat toisilleen, etteivät riisu

aseitaan ennenkuin ovat voittaneet "maailmanrauhan vihollisen

ja riistäjän". Itävallan keisari otti heti masentaaksensa hänet

asevoimalla -- luultiin yleisesti hänen menevän Italiaan saadaksensa

siellä aikaan kansannousun -- ja sai, kun Napoleon vaati vaimoansa

ja poikaansa, aina myösperäisen tyttärensä vastaamaan, ettei mikään

maailmassa saisi häntä uudestaan yhtymään Napoleoniin.

Tämä pannanjulistus vakuutti ranskalaiset siitä, että Napoleon ja

Ranska taas saisivat seisoa yksin taistelussa. Hän oli suuressa

kokouksessa "Toukokuun-kentällä", joksi sitä vanhalla nimellä

sanottiin, kesäkuun 1 p:nä vannonut uskollisuuden sille vapaalle

valtiosäännölle, jonka laatimisen Ranskaa varten hän oli katsonut

tarpeelliseksi, mutta hänellä ei ollut enää kuten ennen monen

miljoonan äänen enemmistöä takanansa. Ei rohjettu luottaa hänen

rauhanlupauksiinsa, ja kesäkuun 7 p:nä hänen itsensä täytyi julistaa,

ettei sotaa voitu välttää. Eikä hän edes rohjennut täysin luottaa

armeijan hurmaukseen. Kaarti yksin kulki juhlamarsissa hänen editseen

Toukokuun-kentällä, "silmissä loistava välähdys, ikäänkuin se olisi

tahtonut muinoisten gladiaattorien tavalla sanoa: Kuoloon menevät

tervehtivät sinua, Cesar!" Mutta se hänelle oli selvänä, että

ellei hän tahtonut menettää kokonaan sitä vähäistä kansansuosiota,

mikä hänellä vielä oli, täytyi hänen siirtää sota maan rajojen

ulkopuolelle. Napoleon siis päätti joutua monien vihollistensa

edelle ja yllätti Preussin ja Englannin sotajoukot, jotka seisoivat

Blücher'in johtamina Mosel'in ja Wellington'in johdolla Schelde'n

luona Belgiassa, ryntäämällä niitä vastaan jo kesäkuun 15 p:nä. Hän

tahtoi täällä taas, kuten ennen Italiassa Collia ja Beaulieu'ta

vastaan, kääntyä ensin toisen armeijan kimppuun ja lyödä sen

ennenkuin se saattoi yhdistyä toiseen.

Mutta se Napoleon, joka nyt teki viimeisen ponnistuksen valtansa

säilyttämiseksi, oli toinen kuin se nuori kenraali Bonaparte,

joka niin vakavasti luotti tähteensä ja joka itse oli kaikista

uupumattomin. Hänet oli vallannut epäilys; se luja usko, joka ennen

oli tuottanut hänelle voiton, oli kadonnut. Ja hänen jäntevyytensä

oli lamautunut. Häntä rasitti taas, semminkin sairauden johdosta,

jonka alaiseksi hän oli joutunut Parisissa Venäjänretken jälkeen,

hevosen selässä istuminen. Hän kaipasi unta niinkuin ei koskaan

ennen, hän väsyi pian ja oli tullut miltei laiskaksi. Tämä henkinen

veltostuminen oli syynä siihen, että 1815 vuoden sodasta ja sen

ohessa Napoleonin vallasta tuli niin pikainen loppu.

Tosin hänen onnistui kesäkuun 16 p:nä lyödä Blücher Ligny'n luona;

mutta hän ei ajanut häntä takaa tuhotaksensa hänet, vaan jätti tämän

tehtävän kenraali Grouchy'lle, ja tämä suoritti sen niin vähällä

tarmolla, että Blücher, tappioistaan huolimatta, reippaudella,

jota Napoleon ei luullut vihollisessaan olevan, saattoi luvata

Wellingtonille apunsa, vaikkapa ranskalaiset jo seuraavana päivänä

hyökkäisivät hänen kimppuunsa. Ja sanansa hän pitikin. Mutta Napoleon

oli niin lujasti vakuutettu, ettei Wellington, joka oli asettunut

Waterloohon, saisi mitään apua, että hän 18 p:än aamulla, sateen ja

pehmittyneiden teiden tähden, siirsi hyökkäyksen päivällisaikaan.

Mutta samassa sateessa ja samoja pehmittyneitä teitä vanha Blücher

samosi eteenpäin avustaaksensa liittolaistaan.

Kun pari tuntia kiivaasti oli taisteltu Brüssel'in tiestä ja Mont

Saint-Jean'in kukkulasta, johon Wellington oli linnoittautunut,

Napoleon saa tiedon preussilaisten lähenemisestä ja että ne pian

saattoivat ottaa osaa taisteluun. Ei hän sittenkään ajattele

peräytymistä. Hän lähettää lähettämistään käskyjä Grouchy'lle

samoamaan avuksi. Mutta Grouchy ei tullut: loistavalla

urhoollisuudella ranskalaiset taistelivat; Ney'n johtamaa 10,000

miehen mahtavaa ratsuhyökkäystä englantilaiset eivät kestäneet,

ja näytti jo siltä kuin saisi Napoleon pitää taistelutantereen;

Wellington tungettiin pois St. Haie'sta, Blücher Planchenois'sta, ja

keisari kokosi klo 7 illalla kaartinsa tähteet -- 5,000 miestä --

ratkaisevaan iskuun. Ney viskasi englantilaiset takaisin ja hetkeksi

hän sai Mont Saint-Jean'in haltuunsa, mutta hänen täytyi väistyä

rajun tykkitulen ja eteenpäin syöksyvien preussilaisten tieltä. Klo

8 ranskalaiset kaikkialla olivat pakenemassa. Ainoastaan kaarti

Cambronne'in johdolla pysyi vielä Belle-Alliance'in talon luona ja

taisteli epätoivon urheudella; täällä kaikui viimeisen kerran huuto:

"Eläköön keisari!" koko hurjalla innostuksellaan. Nähtiin miehen,

jolta luoti oli katkaissut käsivarren, heittävän toisella kädellään

pätkän ilmaan täyttä kurkkua huutaen: "Eläköön keisari! Niin kauvan

kuin voimme liikkua!" Mutta vihdoin olivat nämäkin kaatuneet tai

vangitut. Taistelu oli auttamattomasti menetetty.

Napoleon istui satulassa koko yön ja pakeni rajan yli. Vielä ei ollut

kaikki hukassa, hän arveli; hän voisi vielä koota 2-300 tuhatta

miestä. Mutta Parisissa, johon hän saapui 21 p:nä, oli tappion

vaikutus ollut surmaava. Kamari julisti istuntonsa pysyväiseksi,

ja seuraavana päivänä kamarin presidentti vaati keisaria luopumaan

hallituksesta; muutoin hän julistettaisiin rauhattomaksi.

Puolenpäivän jälkeen Napoleon allekirjoitti toisen luopumisensa

valtaistuimesta poikansa eduksi; sitten hän vetäytyi Malmaison'iin,

johon kiintyi niin monta muistoa konsulaatin ajoilta. Ja ehkäpä

näiden vaikutuksesta hän vielä huomasi uuden pelastuskeinon, kun

kaikki muut näyttivät mahdottomilta. Hän pyysi väliaikaiselta

hallitukselta lupaa taistella vihollista vastaan pelkkänä kenraalina.

Mutta vastaus oli luonnollisesti kieltävä; Napoleonia neuvottiin mitä

pikimmin laittautumaan pois -- preussilaisilla oli käsky ammuttaa

hänet, jos hän joutuisi heidän käsiinsä, ja siviilipuvussa hän

matkusti neljän seuralaisen parissa Roche-fort'iin. Mutta täälläkään

hän ei voinut alistua siihen ajatukseen, että kaikki oli mennyt.

Kansan hänelle matkalla osoittamasta myötätuntoisuudesta hänessä

toivo uudestaan virisi; mutta heinäkuun 8 p:nä Ludvig XVIII oli

taas palannut Parisiin; nyt ei ollut enää aikaa miettimiseen. Hänen

tuumansa lähteä Amerikaan ei ollut toteutettavissa englantilaisten

risteilijäin vuoksi; hän piti parempana antautua englantilaisille

kuin joutua bourbonien käsiin. Hän kirjoitti hallitsevalle

prinssille: "Tulen kuten Themistokles, asettuakseni Britannian kansan

lieden ääreen... ja toivon löytäväni turvan mahtavimman, kestävimmän

ja jalomielisimmän viholliseni luona." Heinäkuun 15 p:nä hän astui

englantilaiseen fregattiin Bellerophon'iin, jonka komentaja, kapteeni

_Maitland_, lupasi viedä hänet turvattuna Englantiin.