II.

Kohtalon mies. -- Perhe Bonaparte. -- Espanja. -- Rooman kuningas.

Semmoinen mies, joka on asettanut maailman valloittamisen

tarkoitusperäkseen tai uskoo järkähtämättömän kohtalon säätäneen

hänelle tämän tehtävän, ei voi suurestikaan piitata ihmisonnesta

ja ihmishengestä. Hänen suunnitelmiensa suuruuden rinnalla kaikki

muu supistuu pieneksi; mitä nopeammin hän rientää tarkoitustensa

perille, sitä vähemmin hän huomaa, mitä hän matkallaan tallaa ja

turmelee. Ja se, joka himoten haluaa ainoastaan yhtä, joka keskittää

kaikki voimansa ja luulee itseänsä kohtalon määräämäksi saavuttamaan

tätä yhtä, hän pitää varsin luonnollisesti ihmiset ja inhimilliset

olot pelkkinä keinoina päämaaliin pääsemiseksi tai esteinä, jotka

on voitettava tai säälimättä ruhjottava. "Onko valtiomies luotu

olemaan tunteellinen? Eikö hän ole kokonaan vieras henkilö, joka

aina seisoo yksin toisella puolella, maailman ollessa toisella

puolella?" Tämmöinen oli Napoleonin käsitys valtiomiehestä, ja se käy

täydellisesti yhteen sen kanssa, mitä hänestä lausui eräs suurimmista

ihmistuntijoista, ruhtinas Metternich: "Hän pitää itseänsä olentona,

joka seisoo eristettynä maailmassa ja on luotu hallitsemaan sitä

ja johtamaan kaikkia muita mielensä mukaan. Hän tahtoo herättää

maailman kaaokselta, hän tahtoo sitä johtaa rauhaa rakastavana,

lempeänä hallitsijana, 'kruunattuna Washington'ina', mutta maailman

täytyy tulla onnelliseksi hänen päänsä mukaan, ja tämä tarkoitus,

sanoo hän itse, ei ole todennäköisesti saavutettavissa muutoin kuin

yleisellä yksinvallalla, ja siihen päästäksensä täytyy kamppailla

elämästä ja kuolemasta."

Mutta Napoleon unohti, että sota synnyttää sotaa ja että se, joka

kylvää tuulta, niittää myrskyä. Inhimillisen tunne-elämän muutamat

puolet olivat hänelle, puolivillissä Korsikassa syntyneelle nerolle,

jolla oli kostonhimo veressään, täydellisesti vieraat ja pysyivät

yhä hänelle suljettuna kirjana. Hän tunsi sen itse; se käy ilmi, kun

hän St. Helenassa lausuu ihastuksensa Kristukseen, joka oli saanut

kuolemansa jälkeen opetuslapsensa tekemään hänen tahtonsa ja pitämään

hänen käskynsä; hän katsoi tsaarin ja sultaanin olevan siinä kohden

edullisemmassa asemassa kuin hän, että ne hallitsivat omiatuntoja

maissansa: hän käsittää, että ulkopuolisella vallalla, joka on

mielten herrana, on suurempi valta ja auktoriteetti kuin sillä, joka

on ruumisten herra; "hän tuntee itsensä onnelliseksi Egyptissä, jossa

hän, ollen sivistyksen suistavista ohjaksista vapaana, itse esiintyy

jumalallisena lähettiläänä, mutta hän ymmärtää, että sivistyneessä

Euroopassa, jossa ihmiset ovat liian valistuneita, ei ole miksikään

hyödyksi esiintyä Jumalan poikana." -- Ainoastaan yksityisinä,

hermostuneen kiihtyneinä hetkinä, esim. brumaire'in 19 p:nä, tuo

mystillinen usko, että hän oli kohtalon lähettämä, saattoi hänessä

yltyä niin valtavaksi, että se sai peräsimen riistetyksi hänen

muutoin niin terveeltä järjeltään, niin että hän puhui sekavasti

ja hajallisesti, tietämättä mitä hän sanoi, ja vihdoin sai ilmaa

keuhkoihinsa huutamalla: "Seuratkaa minua, sillä minä olen päivän

jumala!" Saadaksensa kiinnepisteen omissatunnoissa, sen sielujen

valtiuden, joka tuo mukanaan sokean kuuliaisuuden ja uhraavaisuuden,

hän oli etsinyt uskonnon tukea, ja oppikirjoissa häntä sanottiin

Jumalan kuvaksi maan päällä. Sitäpaitsi hän oli -- vaikka turhaan

-- yrittänyt saada pyhän isän alamaisekseen ja esiintyä kirkon

suojelusherrana. "Sanokaa hänelle", kirjoitti hän 1800, "että olen

keisarinne, Kaarle Suuri, ja tahdon tulla semmoisena kohdelluksi."

Mutta oli monta tuhatta hänen alamaisissaan, joille Napoleon

oli joku korkeampi olento: Ranskan sotamiehet; ei ainoastaan

tavalliset sotilaat, jotka tosin eivät olleet liian valistuneita,

vaikka suupaltteja ja ivallisia, vaan myös upseerit, korkeammat ja

alhaisemmat, luutnantista kenraaliin. "Tiesi mikä meitä vaivasi,

mutta me tappelimme kuin hullut", sanoi heistä jälestäpäin yksi.

Asia oli se, että hän kävi edellä sillä tavoin, semmoisella kuoleman

uhmalla, semmoisella fanaattisella voitonuskolla, että häntä

täytyi seurata raivoisalla hurmauksella. Olemme ennen kertoneet,

kuinka ihmeellisellä, melkein yliluonnollisella tavalla Napoleon

ensimäisenä konsulina osasi vaikuttaa sekä yksityisiin henkilöihin

että suuriin joukkoihin, ja tätä omituisuutta hän keisarina oli

yhä kehittänyt. Hänen kykynsä järjestää näyttämö ja asettaa

itsensä oikeaan valaistukseen ei ilmene missään niin selvästi kuin

taistelutantereella.

Keisarin pääkortteeri oli aina hänen välittömässä läheisyydessään.

Hänen matkavaununsa oli laitettu niin, että hän niissä voi maata:

Berthier tai Murat ajoi aina hänen kanssaan, suurmarsalkka

_Deuroc'in_ ja ylitallimestari _Caulaincour'in_ ratsastaessa aivan

rinnalla ajutanttien, ordonanssiupseerien, pashien ja kahden

ratsujääkärin seuraamana; nämä kuljettivat nahkalaukkuja, joissa

säilytettiin karttoja ja papereita. Vartijoina oli osasto kaartin

ratsujääkäreitä. Kun vaunut pysähtyivät ja keisari astui ulos,

muodosti heti neljä jääkäriä pistimet kivääreissä neliön hänen

ympärillensä, ja se liikkui eteenpäin minne keisari menikin.

Näihin liittyivät tallimestari ratsupalvelijoiden ja 7-8 keisarin

varahevosen kanssa, jos hän halusi kulkea ratsain. Kaikkialla,

mihin pääkortteeri sijoitettiin, hankittiin heti työhuone. Keskellä

lattiaa olevalle pöydälle levitti topograafisen toimiston tirehtori

sotanäyttämön kartat ja merkitsi neulojen nenissä olevilla

erivärisillä lipuilla eri asemat. Nurkkaan asetettiin pöytiä keisarin

neljää salakirjuria varten; hänen käydessään edestakaisin lattialla

karttoja tutkien ja sanellen käskyjänsä oli näillä täysi työ niiden

kirjoittamisessa, sillä Napoleon puhui niin hurjan nopeasti, että

heidän täytyi keksiä jonkinmoinen pikakirjoitus voidaksensa saada

kaikki paperille.

Napoleonilla oli se sotapäällikölle kallisarvoinen ominaisuus, että

hän osasi mukautua oleviin oloihin. Hänen ateriansa olivat aina

sangen nopeasti suoritetut semminkin sotaretkillä; päivällinen kesti

vain neljännestunnin. Heti klo 6-7 illalla hän meni levolle ja

nukkui klo 1:en; makuuhuoneen oven edessä makasi öisin aina hänen

henkimamelukkinsa _Rustan_. Sitten hän nousi ja ryhtyi työhön tulevaa

päivää varten pikaisesti sanellen käskyjä, lähettäen ja vastaanottaen

ordonansseja. Jos joukot yöllä ennen taistelua makasivat taivasalla,

lähti keisari usein ulos paikkaa katselemaan. Hän pysähtyi milloin

sinne milloin tänne, puhelemaan vartiomiehen kanssa, lämmittelemään

käsiänsä nuotiotulen edessä, kyselemään miehiltä, mitä ne keittivät

padassa, juttelemaan heidän urotöistään jossakin taistelussa; hän

tunsi tuhansien nimet, kertoi heille tuumiansa, kuinka hän aikoo

lyödä viholliset tulevassa taistelussa, nauroi heidän vastauksilleen

ja pilailuilleen ja oli niistä huvitettu. Näillä kävelyillä tuli

oikein näkyviin se ihmeteltävä, tuttavallinen suhde, joka oli

olemassa mielevän, arvostelevan ranskalaisen sotamiehen ja "pienen

korpraalin" välillä, jonka ruumiillisen ja henkisen etevämmyyden

edessä täytyi taipua. "Teissä on kaiketi joku kaira höltynyt", sanoi

hänelle eräs krenatööri Eylau'n taistelun edellä, "kun olette vienyt

meidät näille kirotuille teille." -- "Maltapas, ystäväni, neljässä

päivässä olette kortteerissa". -- "Olkoon menneeksi! Mutta jos kestää

kauvemmin, on paras, että pidämme itsestämme huolen."

Napoleon alkoi hyökkäyksen säännöllisesti klo 5 aamulla ja etsi

reservin läheisyydestä paikan, mistä hänellä oli vapaa näköala

yli taistelutantereen. Kävellen edestakaisin hän seurasi tappelun

kulkua, jutteli lähimmäisten kanssa, otti vastaan raportteja ja

lähetti käskyjänsä, joskus lisäten niihin pontevia kehoituksia

"hakkaamaan päälle". Yleensä hän ei myöntynyt apujoukkojen

lähettämiseen. Taistelu kesti klo 4:än j.pp.; silloin astui keisari

ratsun selkään, ja kaikki tiesivät mitä se merkitsi. "Nyt on piru

merrassa", mutistiin riveissä. Levähtyneistä reservijoukoista

kajahti äkkiä huuto: "Eläköön keisari!" Se vyöryi hänen edellään

aina sotamiesriveihin, voitti itse taistelumelun ja kauhistutti

vihollisen, joka korvat kuumina 11 tunnin taistelun jälkeen tiesi,

että nyt oli tulossa päähyökkäys, aavistamatta mihin se iskee.

"Eläköön keisari!" Tämän hurmaavan innostuksen huudon kaikuessa

korvissaan taistelevat joukot näkivät voittoisan pienen korpraalin

hyvin tunnetun muodon ratsastavan esille; milloin hän pysähtyi

kiittääksensä osastoa uljuudesta, milloin kutsuaksensa esille miehen

mainitsemalla hänet nimeltä ja kiinnittääksensä kunnialegionan

ristin hänen rintaansa; hänen tultuaan taistelulinjalle oli voitto

aina saavutettu, ja pieni korpraali oli entistä enemmän omiensa

jumaloima ja vihollisten pelkäämä.

On säilynyt eräitä piirteitä Napoleonin käytöksestä upseereitaan

kohtaan ja hänen kyvystään kannustaa heitä taistelussa. Kun hän esim.

Friedland'in taistelussa antoi Ney'lle käskyn hyökätä venäläisten

vasempaan siipeen, tarttui hän tämän käsivarteen, vei hänet syrjään

ja kuiskasi hänen korvaansa muutamia sanoja. Samalla hetkellä kun Ney

lähti, huusi hän niin että tämä ja kaikki muut kuulivat: "Katsokaa

Ney'tä! Nyt hän on leijona!"

Mutta mitä lähemmäksi Napoleonia tultiin, sitä vähemmän varmaankin

oli aihetta jumaloimiseen. Hän oli konsulaatin päivinä, suurimpana ja

onnellisimpana aikanaan, jolloin hänen ja Ranskan harrastukset olivat

yhteiset, koonnut ympärilleen kaikkien suuntien etevimmät miehet,

hän oli uupumaton tietojen hankkimisessa, kysymysten pohtimisessa

ja vastustuksen herättämisessä, saadakseen jokaisen puolen asiasta

mahdollisimman tarkoin valaistuksi. Mutta mikäli hänen valtansa

kasvoi, mikäli hän suunnitelmiensa täsmällisyyden ja alituisten

voittojensa kautta tuli yhä enemmän varmennetuksi siinä uskossa,

että hän kaikilla aloilla oli jotakin aivan ainoanlaatuista, sikäli

nämä olot muuttuivat. Hän poisti vähitellen kaikki kelvolliset ja

itsenäiset miehet ja kokosi armeijan ulkopuolella ympärilleen pelkkiä

nollia, jotka orjallisesti noudattivat hänen käskyjänsä. "Tämä hyvä

kone", hän sanoi viitaten otsaansa, "on hyödyllisempi kuin kaikki

taitavimpien ja kokeneimpien miesten neuvot". Siten hänen onnistui

vähitellen kokonaan eristyttää itsensä. "Kaikki hänen ympärillänsä

pysyivät peljästyneinä ja passiivisina. Koetettiin arvata orakelin

tahtoa, ja se suoritettiin arvelematta."

Despootisesti hallitussa valtiossa varmaankaan eivät parhaat

luonteet kokoonnu kaikkivaltiaan hallitsijan ympärille. Jokainen

tarkkanäköinen vallanpitäjä, jolla on ehdottomasti hallussaan

useimpien elämänetujen jakaminen, varmaankin saa katkeroita

kokemuksia kanssaihmistensä vaikuttimista, semminkin Ranskan

vallankumouksen synnyttämissä oloissa, jolloin kaikki intohimot

pääsivät valloilleen ja jolloin elämänhalu ilmeni ilman minkäänlaisia

uskonnollisten käsitteiden tai sosialisten traditsionien ja

muotojen esteitä. "Olla kunnon mies", sanoo Shakespeare, "on

olla yksi tuhannesta." Napoleonilla ei ollut eikä hänelle tullut

parempia ajatuksia ihmisistä. Hänen käsityksensä on, "että

ystäviä tulee kohdella muistaen, että niistä jonakuna päivänä

saattaa tulla vihollisia". Hän oli viimeiseen saakka tunteittensa

puolesta korsikalainen, kiitollinen jokaisesta hyväntahtoisesta

ajatuksesta tai teosta, pitäen niitä erinomaisen tarkassa

muistossa, mutta luonnostaan kostonhimoinen ja äreä jokaiselle

vihamielisyyden ja nurjuuden ilmaisulle. Hänen älynsä sai hänet

kuitenkin usein salaamaan tämän, mutta sitävastoin anteliaasti

ilmaisemaan kiitollisuutensa. Augustuksen anteeksiantavia sanoja

Cinnalle, joka useampaan kertaan oli nostanut kapinanlipun, sanoja

"Olkaamme ystäviä, Cinna" Napoleon piti, kuten hän itse sanoi,

"tyrannin viekkautena. Ja minä hyväksyn oveluutena sen, mitä pidän

lapsellisuutena, silloin kun se on olevinaan tunnetta", lisäsi hän.

Joskin hänen jalomielisyyttänsä, joka kyllä saattoi anteeksikin

antaa, kuitenkaan mitään unhottamatta, täytyy pitää laskelmataidon

seurauksena, emme kuitenkaan saa jättää huomaamatta, että cesarismin

luonteeseen kuuluu jonkinmoinen laupeus. Todellinen Caesar on siksi

suuri, että hän voi välinpitämättömästi katsella vihollisiinsa.

"Todellakin se todistaa inhimillistä heikkoutta, kun tahdotaan

asettua minua vastaan." Siinä keisarin omat sanat. Hän oli kerrassaan

vakuutettu, ettei mikään voinut häntä kukistaa.

Napoleonille ei ollut ystävyyden tunne vieras, ja hän sanoo itse,

että elämässä on hetkiä, jolloin on halu keventää sydäntään

myötätuntoiselle ystävälle. "Olen nähnyt hänet hyvänä, todella

hyvänä", sanoo kenraali Marmont, "ja vaikka sitä yleisesti ei

uskota, kykenevänä liittymään lämpimillä ja kestävillä tunteilla

niihin, jotka sen ansaitsivat." Hänen todelliset ystävänsä tavataan

tietystikin hänen omassa säädyssään, sotilassäädyssä. Lannes oli

ehdottomasti se, joka oli hänen sydäntänsä lähinnä, ja hän, Junot ja

kenraali Rapp puhuivat aina hänelle suunsa puhtaaksi. Kunnian Eylau'n

voitosta Napoleon julkisesti myönsi Murat'lle ja sai vähän myöhemmin

sen johdosta Lannes'ilta seuraavan kirjeen: "Augereau ja minä

olemme otelleet enemmän kuin hän! Luuletko, että minä annan riistää

itseltäni ainoatakaan voitonpalmua? En, en, ei edes tuon kirjavan

kukon, lankosi hyväksi, joka tulee voiton jälkeen pöyhistellen ja

kukkokiikaa laulaen." Lannes, tuo "suuri lapsi", joksi häntä keisari

sanoi, oli ainoa hänen kenraaleistaan, joka yhä sinutteli häntä ja

jonka mielipide sotilasasioissa hänestä oli jonkin arvoinen. On

usein kerrottu, vaikka väärin, ettei keisari koskaan lausunut mitään

kiittävää sanaa kenraaleillensa tahi myöntänyt heille ansaittua

kunniaa. Päinvastoin saivat he jokaisen taistelun jälkeen keisarilta

erityisen kirjeen, jossa annettiin tunnustus heidän hyvästä

toimestansa. Davout'lle, joka Auerstädt'in luona oli taistellut

vihollisen päävoimaa vastaan, hän kirjoitti: "Ihailen kaikesta

sydämestäni teidän kaunista esiintymistänne. Lausukaa kiitokseni

kenraaleillenne. Ne ovat ainaiseksi saavuttaneet kunnioitukseni

ja kiitollisuuteni." Masséna, joka ahneudessaan harjoitti enemmän

vilppiä ja petosta kuin yksikään muu kenraali, rohkeni keisarin

ankariin sanoihin: "Sinä olet maan suurin rosvo", vastata nöyrimmästi

kumartaen: "Teitä, Sire, lukuunottamatta". Mutta hänestä antoikin

Napoleon arvostelun: "Massénalla on sotilaallinen kyky, jonka eteen

täytyy polvistua: täytyy unohtaa hänen vikansa, sillä itsekullakin on

omansa."

Kuitenkin ainoastaan ani harva oli tämmöisessä suhteessa mahtavaan

hallitsijaan. Useimmille niistä, jotka arkielämässä seisoivat häntä

lähellä, hän oli peljätty, korkein yliherra. Ja mikä yliherra!

Ei missään vapautta tai lepoa, ei missään tilaisuutta mihinkään

mukavuuteen tai pääsemään hänen kotkansilmäyksestään. "Jokaisessa

ministeriössä hän tietää asioista enemmän kuin itse ministeri,

jokaisessa departementissa enemmän kuin departementin päällikkö." Kun

hänelle annetaan yleiskatsaus asevarastosta pohjoisrannikolla, jossa

on tuhansittain tykkejä, hän sitä vähän silmäilee ja lausuu: "Muutoin

on kaikki oikein, mutta kaksi tykkiä on unohdettu. Ne tapaatte

Ostende'ssä maantiellä kaupungin takana." Hänellä oli koko armeijansa

päässään, upseerien nimet, miehistön kokoonpano, joukko-osastojen

voima. Hän saattoi suunnattoman muistinsa avulla viitata raporttien

virheisiin, joiden perille pääsemiseen asianomaiset virastot

tarvitsivat päiväkausia.

Tyytymättömyyttä tähän ankaraan herraan, joka säälimättä käytti

kaikkien voimat ja itse uupumattomalla työllä ruhjoi kaikki muut, oli

kyllä olemassa, mutta sitä pidätti alussa ihailu, sittemmin pelko.

"Tämä kauhea ihminen", kirjoittaa meriministeri, "on meidät kaikki

kahlehtinut; hän pitää kaikkien mielikuvituksen kädessään, joka on

milloin samettinen, milloin teräksinen." Jo varsin nuorena, hänen

tutkivassa katseessaan oli jotakin kauhistuttavaa, ja ensimäinen

välitön tunne, joka hänestä yleensä saatiin, oli pelko. "Tuo

saatanan ihminen", sanoi hänestä kova ja raaka kenraali Vandamme

vielä 1815, siis silloin kun onni jo oli kääntynyt häntä vastaan,

"vaikuttaa minuun kuin noituus, jota en voi selittää. Se menee niin

pitkälle, että kun minä -- joka en pelkää Jumalaa enkä paholaista

-- lähenen häntä, olen vähällä vavista kuin lapsi. Hän voisi

saada minut menemään neulansilmän läpi tai syöksymään tuleen." Ja

kaikki nuo kenraalit, kaikki nuo virkamiehet olivat nähneet tämän

vieraan miehen, jonka kielikin aina vivahti italialaiseen, raatavan

eteenpäin, kulkevan syrjäytettynä upseerina Parisissa, kukistavan

toisen puolueen toisen jälkeen ja vihdoin asettuvan Ranskan vanhalle

valtaistuimelle. Jokainen luuli itsellään olevan saman oikeuden

kuin hänellä. "Moreau, Bernadotte ja moni muu", sanoi Napoleon,

"eivät antaneet minulle anteeksi hyvää onneani. Ei ollut ainoatakaan

kenraalia, joka ei pitänyt itseänsä yhtä oikeutettuna kruunuun kuin

minua. Olen sentähden pakosta kovin ankara heille. Jos rupeisin

heille tuttavalliseksi, kyllä heillä pian olisi osansa vallasta

ja valtion rahoista. Ne eivät minusta pidä, mutta ne pelkäävät

minua, ja se riittää. Minä käytän heitä armeijassa ja annan heille

päällikkyyttä, mutta pidän heitä myös silmällä. Ne ovat tahtoneet

vapautua ikeestäni, ne tahtoivat silpoa Ranskan liittovaltioihin.

Yksi sana minun puoleltani riitti tuuman kukistamiseksi. Niin kauvan

kuin voitan, niistä ei ole vaaraa, mutta jos joudun tappiolle,

ne ovat ensimäiset, jotka minusta luopuvat. Ulos- ja sisäänpäin

hallitsen ainoastaan sillä, että minua pelätään; jos luovun tästä

järjestelmästä, olen pian hukassa."

Euroopassa oli kaukonäköisiä miehiä, jotka jo Direktorion päivinä

tiesivät ennustaa, että vallankumous kehittyy tyranniudeksi ja jatkuu

semmoisena. Ja vanhojen tyrannien periaate: "vihatkoot, kunhan

vain pelkäävät", oli ehkä ainoa, jonka mukaan Napoleonin kaltainen

mies saattoi hallita vallankumouksen jälkeisessä hajaannuksessa ja

villiytymisessä. Ja vähitellen kehittyi väkevässä Napoleonissa,

jonka ainoana suurena intohimona oli: valta yli koko maapallon,

syvä ylenkatse kaikkia heikkoja ihmissieluja kohtaan monine pienine

himoineen, rahanhimoineen, aistillisine nautintoineen ja tyhjine

turhuuksineen. Sitä paitsi hän tiesi ja näki, että hänen sihteerinsä,

kenraalinsa ja ministerinsä -- esim. Fouché ja Talleyrand -- kaikki

olivat lahjakontteja ja joka tilaisuudessa valmiita salahankkeisiin

häntä vastaan. "Pelko ja saaliin toivo", sanoi hän itse, "olivat

ainoat siteet heidän ja minun välillä. Olen tuhlannut molempia. Olen

luonut itselleni palvelijoita; en ole haaveillutkaan hankkineeni

ystäviä." Ja Napoleon oli niistä liian korkealla: hän antoi niiden

juosta niin pitkälle kuin kytkyet sallivat, mutta sitten hän äkkiä

katkaisi vauhdin näyttääksensä, että he olivat hänen vallassaan.

Tuntien voimansa hän saattoi yhä heitä kohtaan ilmaista sitä

suopeutta ja kärsivällisyyttä, jotka olivat hänelle ominaiset.

Kaikista näistä varsin vähän miellyttävistä luonteista sopii sanoa,

mitä eräs aikalainen sanoo yhdestä: "Hän käyttää elinaikansa

kinastelemisiin ensimäisen konsulin kanssa ja rukoilee sitten, että

taas sovittaisiin pois." Sillä palkinnoista, armonosoituksista,

joita Napoleon niin runsaasti jakeli myös vihamielisilleen, ne eivät

voineet luopua. Varmaankin on oikeaan osattu, kun rouva de Rémusat

sanoo, että hän käytti kaikkien näiden ihmisten paheita edukseen ja

että hän samaan tarkoitukseen hyväili heidän heikkouksiansa, jos

heissä ei ollut paheita, mutta väärin on, kun sama rouva lisää, että

hän teki niin itse tullaksensa väkevimmäksi. Ei hänen tarvinnut

tehdä sitä varten mitään, sillä väkevin hän oli jo syntymisestään

saakka luonteensa ylevämmyyden puolesta, hän kun osasi mukautua

kaikkiin oloihin, kesti kaikkea ja oli varustettu luontaisella

järjestysaistilla, mutta erityisesti sen uskonsa voimalla, että

hänellä oli järkähtämättömän kohtalon hänelle määräämä tehtävä,

jonka toteuttamiseen jokaisen hänen läheisyyteensä osuneen täytyi

myötävaikuttaa.

Napoleonin rakennuksen valmistuminen oli ylipäänsä mahdollinen

siten, että häntä epäilemättä siinä avustivat ei ainoastaan

yksilöiden vaan koko kansan heikot puolet. "Ranskalaiset eivät

ymmärrä vapautta", sanoi hän, "ne kaipaavat vain kunniaa ja

turhamaisuutensa tyydytystä." Ja Napoleon oli alituisilla voitoillaan

tyydyttänyt Ranskan kansan kunniannälän yltäkylläisyyteen saakka.

Jopa niinkin, että Parisissa välinpitämättömästi kuultiin sanoma

Jenan voitosta. Kansallisturhamaisuuden tyydyttämiseksi toisella

tavalla ja samassa palkitaksensa korkeimpia virkamiehiä ja armeijaa

hän v. 1808 perusti uuden politiikista riippumattoman perinnöllisen

aateliston. Vasta nyt hän alkoi jakaa italialaisia ja saksalaisia

herttuakuntia kenraaleillensa ja marsalkoillensa. Arvonimien ohessa

ne saivat rikkaita maakuntia ja lahjoitusmaita sekä suuria summia

puhtaassa rahassa. Berthier sai miljoonan frangia; Masséna ja

muut 600,000, toiset 400,000 tai 200,000. Kaksitoista miljoonaa

jaettiin sotamiehille; invaliidit saivat 500,000 vuosittain j.n.e.

Viisi siviilivirkamiestä sai herttuan arvon; muut korkeimmat

viranomaiset, ministerit, senaattorit j.m. saivat kreivin,

ylioikeuksien presidentit, pormestarit j.m. paronin arvonimet,

kaikki olivat oikeutetut, jos perustivat suurempia sukukartanoita,

siirtämään arvonimen perintönä sukukartanon ohessa. Samoin saivat

kunnialegionien ritarit ja suurdiguitäärit jättää ritari- ja

ruhtinasarvonsa perintönä jälkeläisilleen. Edellisten piti perustaman

sukurahasto, joka tuotti 3,000 fr. koron vuosittain, jälkimäisten oli

mentävä aina 200,000 frangiin.

Palkintoja niille, jotka olivat hänen puolellaan, kauhu niille,

jotka asettuivat häntä vastaan, siinä Napoleonin periaate. Jokainen

arvostelun yrityskin sai tuta hänen raskasta kättään, ja syystä sanoo

eräs aikalainen: "Sitä hän eniten pelkää, että joku -- kaukainen tai

läheinen -- käyttää omaa arvostelukykyään taikka vain pitää sen."

Sanomalehdistö kytkettiin, kaikki uudenaikaiset näytelmäkappaleet,

jotka saattoivat sisältää enemmän tai vähemmän salattuja viittauksia,

kiellettiin, ja kirjallisuus kaikin tavoin kahlehdittiin. Jo

ensimäisenä konsulina häntä harmitti seuraava rivi murhenäytelmässä

Mérope: "Ensimäinen kuninkaaksi päässyt oli soturi, jolle onni oli

myötäinen". "Se mies, joka kohoaa valtaistuimelle", hän sanoi,

"on vuosisatansa ensimäinen mies. Ei ole kysymyksessä sattuma tai

onni; tässä on toisella puolella ansio, toisella kiitollisuus."

Keisarikunnan aikana vielä vähempikin nosti hänen suuttumuksensa.

Yksi niistä, jotka enemmän kuin useimmat muut saivat sitä kokea,

oli juonitteleva rouva de Staël, joka jo oli ollut kiusana sekä

Konventille että Direktoriolle. Hänen suuri Italian valloittajan

ihailunsa muuttui nuoren kenraalin ynseän kohtelun tähden yhtä

syvästi tunnetuksi vihaksi, ja pitkän aikaa hänen asuntonsa oli

Napoleonin vastustajien kokouspaikkana. Kun keisari vihdoin ryhtyi

toimiin häntä vastaan ja karkoitti hänet Parisista, siihen ei ollut

syynä niinkään rouvan vihamielinen esiintyminen, vaan pikemmin

ominaisuus, jonka Napoleon luuli hänessä huomanneensa ja jota hän ei

sietänyt, se näet, että tämä rouva osasi saada ihmiset ajattelemaan,

vaikka ne eivät sitä koskaan ennen olleet osanneet tahi olivat sen

unohtaneet.

Mutta enimmän Napoleon sittenkin pelkäsi kansaa, jonka kauhistuttavaa

valtaa hän oli oppinut tuntemaan vallankumouksen aikana ja jonka

suosion hän tiesi menettävänsä niin pian kun se ei enään ollut

turhamaisuutensa kiihoittama tai kun sille selveni, että se

taisteli ja vuodatti verensä toteuttaaksensa yhden ainoan miehen,

ulkomaalaisen, maailmanvaltaa tavoittelevia suunnitelmia. Liian

myöhään selvisi Napoleonille, ettei Ranskan kansa tahtonut panna

rauhaansa ja onneansa alttiiksi kohotaksensa maailman hallitsevan

kansan asemaan. Yleistä tyytymättömyyttä huomattiin viime

sotaretken aikana, ja se enemmän kuin mikään muu sai aikaan rauhan

solmimisen 1807. Keisarin ei auttanut mikään muu kuin sitoa armeija

mahdollisimman lujasti omaan persoonaansa ja omiin suunnitelmiinsa.

Sitä varten hän jakoi nuo mainitsemamme suuret palkinnot, joista

armeija sai veljenosan; sentähden hän katsoi sormien lomitse Preussin

sodan aikana upseerien ja sotamiesten ryöstöjä, sentähden hän piti

sotamiehet aseissa kaukana isänmaasta ja käski kaartinsa, joka yksin

seurasi häntä Ranskaan, pysyä mahdollisimman loitolla väestöstä.

Alttiin ja innostuneen armeijan avulla, jonka suuri osa ei enään

ollut ranskalaisia, vaan italialaisia, hollantilaisia y.m., Napoleon

aina luuli voivansa hillitä kaikki valtiolliset levottomuudet. Mutta

ravintoaineiden puutteen synnyttämä meteli olisi, niin hän itse

sanoi, hänelle vaarallisempi kuin mikään muu. Mikäli hän suinkin

saattoi vapautua sodan johdosta ja politiikista, hän käytti koko

aikansa raha-asioiden ja kauppaolojen järjestämiseen, yleisten

töiden suunnitteluun, palatsien rakennuttamiseen Parisissa,

satamain, kanavien, teiden -- kuten tien Simplonin yli -- ja

sananlennätinlinjojen perustamiseen. Sillä tavoin hankittiin

leipä monelle miljoonalle suulle, ja vaaniva tyytymättömyys

muuttui ihailuksi valtiolaivan uupumatonta ohjaajaa kohtaan, joka

vähentymättömällä tarmolla hoiti peräsintä niin sodassa kuin

rauhassakin.

"Keisari on hyvä ja hänen kanssaan tulee helposti toimeen", sanotaan

senaikuisissa muistiinpanoissa, "kun ei häntä mikään suututa." Tämä

lisäys on varsin supistava, sillä Napoleonin suuressa taloudessa

oli aina jotakin, joka teki kiusaa. Ja silloin ei ollut hyvä joutua

keisarin kanssa tekemisiin. Hänen ensimäiset vihanpurkauksensa

olivat kauhistuttavat, ja kieli ja lauseet, joita hän silloin käytti

-- itsestään jo kylliksi väkevät ja rajut --, kävivät vieläkin

rajummiksi ja loukkaavammiksi, kun ne kajahtelivat Ludvig XIV:n

saleissa. Semmoisina hetkinä hän saattoi antaa käskyjä, jotka

ilmaisivat kovuutta ja kostonhalua ja jotka hän sitten peruutti;

mutta hän osasi yleensä, jos tarve vaati, heti suistaa harminsa.

Usein häntä kuitenkin huvitti jonkinmoisella vahingonilolla --

joka hänessä oli sangen kehittynyt ja joka ehkä oli yhteydessä

hänen halunsa kanssa repiä rikki ja antautua hyväilemisiin, jotka

saivat kyyneleet nousemaan hyväilyn esineiksi joutuneiden silmiin

-- pitää ihmiset pelon alla teeskennellen vihaa, jota hänessä ei

ollut. Ei saanut kukaan, ei edes hänen veljensä, uuden säännön

mukaan puhutella häntä ennenkuin hän kyseli; ei saanut kukaan istua

hänen läsnäollessaan, ei kukaan -- paitsi Lannes -- sinutellut

häntä. Keisarinnakin rohkeni häntä puhutella ainoastaan "teidän

majesteettinanne" ja vapisi hänen edessään kuten muutkin. Suurimmissa

juhlallisuuksissa, joita vietettiin mahdollisimman suurella

loistolla, vallitsi sentähden painostava vaiteliaisuus; kuolettava

ikävyys painosti loppumattomia surunäytelmiä; naisia kauhistuttivat

keisarin epähienot kysymykset, joita hän huvikseen heille teki,

samoinkuin avomielisyys, jolla hän puhui heidän yksityisestä

elämästään. Hän yksin ei asettanut itselleen mitään rajoja ja oli --

keisarinarvosta huolimatta -- törkeä, rivo, säädytön, jos se häntä

huvitti, muiden ollessa mitä sietämättömimmän pakon alaisina. "Hovi",

sanoo kreivi de Chaptal muistelmissaan, "oli kaleri, jossa kaikki

soutivat samaan tahtiin."

Keimaileva ja kevytmielinen rouva Bonaparte oli vuosien kuluessa

muuttunut alamaisimmaksi, orjallisen nöyräksi keisarinna

Josephine'iksi. Hän, joka aikanaan oli antanut miehelleen niin monta

aihetta mustasukkaisuuteen, sai nyt itse kärsiä sen tuskia eikä

rohjennut edes valittaa. Jos hän joskus yllätti keisarin jossakin

rakkaudenseikassa, täytyi mustasukkaisuudenkin väistyä ja antaa sijaa

pelolle, sillä keisarin raivo, kun hän huomasi urkkijan, ulottui aina

huonekaluihin saakka ja pakoitti puolison kauhistuneena pakenemaan.

Jokapäiväisessä elämässä Josephine sittenkin oli ainoa, joka saattoi

hillitä keisarin kiivautta, ja ollen tuhlaavaisen antelias ja

erittäin hyväsydäminen, joita ominaisuuksia Napoleonin harmiksi monet

väärinkäyttivät, semminkin jalokivenmyyjät ja pitsikauppiaat, hänestä

kaikki pitivät, paitsi langot ja kälyt.

Jos keisarinnan tuhlaavaisuus tuotti Napoleonille harmia, niin kyllä

hänen äitinsä päinvastainen ominaisuus oli melkein yhtä ikävä.

Rouva Letitialle laitettiin heti keisarikunnan perustamisen jälkeen

pieni hovi Parisiin, jossa hän nimellä _Madame Mère_ esiintyi

sangen arvokkaana. Vähemmän miellyttävän vaikutuksen hän teki

keisarisaleissa rengonkielellään, joka heti ilmaisi ulkomaalaisen.

Hänellä itsellään oli kyllä tunne, ettei tätä ihanuutta kestä

kauvan, ja hän vastasi aina Napoleonille, kun tämä moitti hänen

säästäväisyyttään: "Jos sinun joskus olisi pakko etsiä turvaa minun

luotani, olet oleva kiitollinen siitä, mitä minä panen säästöön".

Napoleonia on usein syytetty vihamielisyydestä sukuansa kohtaan,

mutta sen kumoamiseksi riittävät ruhtinas Metternich'in sanat näistä

suhteista: "Hän osoittautui sangen heikoksi perhettänsä kohtaan.

Hyvänä poikana ja veljenä -- nämä piirteet tavataan juuri erityisesti

italialaisissa porvariperheissä -- hän sieti sukulaistensa

harhailuja, käyttämättä riittävää tarmoa niiden suistamiseksi,

silloinkaan kun se selvästi olisi ollut hänen omaksi edukseen."

Napoleonin vihollinen ilmaisee tässä selvin sanoin, että vahvin hänen

kotimaalaisista tunteistaan, perhetunne, yhä hänessä oli elävänä.

Köyhän kadetin velvollisuudentunne äitiä ja noita monia niukoissa

oloissa eläviä sisaruksia kohtaan on vaikuttavana mahtavassa

keisarissa. Vielä nytkin hänellä on velvollisuutensa, ja hän ei

suorita sitä nousukkaana, joka hoitaa köyhän sukunsa, mutta samassa

pitää sen loitolla, vaan täydellisesti ja kaikkine seurauksineen.

Ei ollut mitään, joka enemmän olisi ollut Bonaparten sydämellä kuin

korsikalaisen alkuperän muiston unhottaminen, ja sentähden todistaa

hänen pojantunteensa voimaa se, että hän piti äitinsä välittömässä

läheisyydessään ja aina osoitti hänelle suurinta huomaavaisuutta.

Sisariinsa hän sitä vastoin aina oli kireässä suhteessa. "Napoleon

olisi ollut onnellinen, jos hänellä ei olisi ollut niin monta

sukulaista! Hänen kunnianhimoiset, lahjakkaat veljensä ja sisarensa,

semminkin Josef, Lucien ja Caroline saattoivat vielä vähemmän

kuin hänen kenraalinsa antaa anteeksi hänen kohoamistaan ja

luulivat olevansa ihan luonnollisesti oikeutettuja astumaan niihin

korkeihin asemiin, joihin hän heidät asetti sen mukaan kuin itse

yleni. Hänen erityinen rakkautensa lapsipuoliinsa Eugène'iin ja

Hortense'iin synnytti hänen omassa perheessään rajattoman kateuden

heitä kohtaan, ja hänen yrityksensä sovittaa puolueet naittamalla

tytärpuolensa Hortense'in veljellensä Louis'lle, jonka hän itse

oli kasvattanut ja jota hän erityisesti rakasti, vei vain molemmat

aviopuolisot onnettomuuteen. Ei ole jäänyt käyttämättä yksikään

parjaus mieskohtaisesti Napoleonia vastaan näissä epämiellyttävissä

perheriidoissa. Keisarin perhe oli ainoa, jossa hän ei tavannut sitä

kuuliaisuutta, jota hän vaati ja johon hän piti itsensä oikeutettuna,

sen myöntyväisyyden ja rajattoman anteliaisuuden nojalla, jolla hän

sitä oli kohdellut. Pohjaton ahneus ja epäsäännöllisyys, häilyminen

kaikkiin suuntiin, johon useat veljistä ja sisarista antautuivat, oli

vastenmielinen Napoleonille, joka suuressa määrässä oli raittiuden

ja järjestyksen mies, ja joka -- samoin kuin keisari Augustus --

mielellään tahtoi maailman edessä olla kauniin perhe-elämän perikuva."

Mutta Napoleonin täytyi vaatia sisaruksiltaan, jotka istuivat

hallitsijoina Hollannissa, Italiassa ja Saksassa, yhtä ehdotonta

alistumista kuin muiltakin hänen liitossaan olevilta valtiailta,

semminkin rannikon sulkemisessa Englannilta. Kun sitä ei noudatettu

Etruriassa, menetti kuningatar maansa, joka Toskanan nimellä

yhdistettiin Ranskaan; samoin oli samasta syystä käynyt Kirkkovaltion

huhtikuussa 1808. Preussin sodan aikana hän salaisesti sai tietää,

että Espanjassakin ilmeni luopumisen oireita; Napoleon toistaiseksi

ei ollut siitä mitään tietävinään, mutta kun Tilsitissä oli määrätty,

että Portugali oli pakoitettava katkaisemaan välinsä Englannin

kanssa, hän päätti, kun Englanti oli ottamalla talteen Tanskan

laivaston yhä suututtanut häntä, pakoittaa molemmat valtakunnat

yhtä haavaa. Lokakuun 18 p:nä Junot samosi Portugaliin, ja

marraskuun 13 p:nä 1807 Napoleon julisti, että Braganzan suku oli

lakannut hallitsemasta Portugalissa. Kuninkaallinen perhe pakeni

Brasiliaan, ja Junot miehitti Lissabonin. Mutta samaan aikaan oli

Madridissa puhjennut riita, "rauhan ruhtinaan" ministeri Godoy'n

ja kuningattaren toimiessa kruununprinssiä vastaan, ja Napoleon

lähetti toisen ranskalaisen armeijan Espanjaan sillä verukkeella,

että Englanti oli uhannut maallenousulla. Kansa luuli, että Ranskan

joukot olivat tulleet tukemaan Godoy'n vihattua hallitusta, ja

pakoitti, nousten kapinaan Aranjuez'issa, kuninkaan luopumaan

kruunusta poikansa eduksi, mutta Napoleon kutsui luoksensa

Bayonne'iin tuon heikon kuninkaan ja sai hänen siellä peruuttamaan

luopumisensa ja jättämään asian hänen ratkaistavakseen. Kesäkuun 6

p:nä 1808 Napoleon määräsi veljensä Josef'in Espanjan kuninkaaksi.

Neapelin kuningaskunta annettiin Murat'lle ja hänen vallanhimoiselle

vaimolleen Caroline'ille. Bonaparten suku oli nyt kaikkialla

syrjäyttänyt Bourbonin suvun.

Napoleon ponnisti kaiken tarmonsa taivuttaaksensa Espanjan

kansaa uuden hallitsijan puolelle; hän antoi laatia sille vapaan

valtiosäännön ja aikoi kaikin tavoin lisätä tulolähteitä ja taas

kohottaa aikain kuluessa rappiotilaan joutuneen valtakunnan. Mutta

espanjalaisia suututti ulkomaalaisten tunkeileminen ja semminkin se,

että heille tyrkytettiin kuningasta; ja kansallistuntoon liittyi

uskonnollinen tunto, yllyttäen taisteluun ranskalaisia, pyhän isän

vihollisia vastaan. Kun Josef Bessières'in voiton jälkeen Medina di

Riosecon luona heinäkuun 14 p:nä 1808 teki tuloansa Madridiin, oli

maa jo monta kuukautta ollut kapinassa. [Nämä levottomuudet salvat

espanjalaiset sotajoukot, jotka Bernadotten, Pontecorvon ruhtinaan

johdolla seisoivat Tanskassa, luopumaan tanskalaisista lipuista.

Bernadotten piti avustaa venäläisten hyökkäystä Suomeen, joka silloin

kuului Ruotsille, nousemalla Tanskan saarien kautta maalle Skooneen.

Englannin sotalaivat kuitenkin estivät hänet pääsemästä Belt'in yli,

ja näillä laivoilla vietiin sitten espanjalaiset sotamiehet kotiin.]

Turhaan ranskalaiset piirittivät Saragossaa ja Valenciaa, turhaan

koettivat heidän kenraalinsa näyttää sotataitoaan vuoristossa.

Kaupungit kestivät puolustautuen loistavalla urhoollisuudella;

kenraali Dupont'in täytyi Baylen'in luona riisua aseensa 17,000

miehen kanssa, ja Cintran luona ihan Lisabonin läheisyydessä

englantilainen apujoukko pakoitti Junot'n elokuussa antautumaan.

Oltuaan 14 päivää Madridissa kuningas Josef lähti kaupungista ja

peräytyi Ebron pohjoispuolelle.

Kansan kapina Espanjassa kruununprinssin eduksi, ainoan, jonka kansa

tahtoi kuninkaakseen tunnustaa (Ferdinand VII), herätti suurta

huomiota Euroopassa. Itävalta, joka oli koonnut voimia vuodesta

1805, ollen nyt sotilaallisessa suhteessa väkevämpi kuin konsanaan,

rupesi asestaumaan; Preussin sotapuolue ei maan ollessa ranskalaisten

miehittämänä rohjennut pitää kovin suurta ääntä, mutta siellä

muodostettiin salaisia veljeskuntia muukalaisvallan torjumiseksi.

Vaaran, joka näiden kahden vallan puolelta uhkasi, sai Napoleon

kuitenkin vältetyksi, liittämällä keisarien kokouksessa Erfurtissa

(syysk.-lokak. 1808) Venäjän vieläkin kiinteämmin itseensä, ei

ystävyyden siteillä, sillä niihin ei uskonut hän eikä tsaari, vaan

yhteisten etujen nojalla. Niistä voitiin sopia ainoastaan siten, että

tsaarille myönnettiin vapaat kädet Turkissa, jossa Napoleon niin

kauvan oli ehkäissyt hänen tuumiansa. Mutta tällä myönnytyksellä

hänen onnistui saada Venäjä harrastamaan Itävallan ja Preussin

pidättämistä, jos ne huomaisivat tilaisuuden sopivaksi hyökätä häntä

vastaan ennenkuin levottomuudet Espanjassa oli saatu loppumaan.

Sillä tsaarille oli edullisinta, että Napoleon puuhaili niin kaukana

lännessä kuin suinkin, jotta hän saisi idässä ottaa nuo kauvan

halutut ruoka-annokset.

Rannikon sulkemistuuma, joka oli pääkohtana Napoleonin kaikissa

suunnitelmissa, oli särkynyt, kun Espanja nousi kapinaan ja

englantilaiset miehittivät Lissabonin. Portugali oli valloitettava

ja Espanja pakoitettava kuuliaisuuteen. Espanjalaiset vain

huolettomasti riemuitsivat kuningas Josefin paosta ja suorittamistaan

urotöistä, käyttämättä hyväkseen saavutettuja etuja, mutta Napoleon

sillä aikaa vei parhaat sotajoukkonsa pois Keski-Euroopasta ja

saapui itse pääkortteeriin Vittoriaan marraskuun 5 p:nä 1808.

Espanjalainen armeija seisoi Ebron eteläpuolella Saragossasta

Biscayan maakuntaan saakka. Jo ennen Napoleonin tuloa oli sen vasen

siipi tungettu takaisin; marraskuun 10 p:nä valloitettiin Burgos,

ja seuraavana päivänä espanjalaiset lyötiin Espinosan luona; niiden

keskusta voitettiin 23 p:nä Tudelan luona, ja oikea siipi vetäytyi

Saragossaan, joka uudestaan piiritettiin. Kahdeksan päivän jälkeen

valloitettiin Somosierra, ja joulukuun 4 p:nä Napoleon lyhyen vaikka

tuiman vastarinnan jälkeen astui Madrid'iin. Englannin apujoukon,

joka oli tulossa Salamancan kautta, tunki marsalkka _Soult_ takaisin,

ja sen täytyi paeta laivoihin Corunjasta.

Kun Napoleon Madridissa tuuletti keskiaikaismaisen espanjalaisen

talon, lakkautti inkvisitsionin, supisti luostarit, poisti tullirajat

maakuntien väliltä y.m.s., hän samaan aikaan Parisista sai tietää,

että Fouché, Talleyrand y.m., jotka jo italialaisen sodan aikana

olivat ahkerasti etsineet hänen sijallensa pantavaa miestä ja jotka

yhä salaisesti vastustivat hänen poliliikkiansa, uudestaan olivat

panneet tuumansa tukkuun ja neuvottelivat taas häntä vastaan.

Napoleon, joka tunnetulla rauhoittamis- ja järjestämiskyvyllään

oli saanut puolelleen useita espanjalaisia, uskoi, että kansa

vähitellen käsittäisi uuden järjestelmän tuottamat suuret edut ja

pian rauhoittuisi, niin että hän saisi viedä pois osan sotajoukkoaan.

Sillä hän ymmärsi, että maan kukistaminen väkivallalla kysyy paljon

aikaa ja nielee suunnattomia rahasummia. Hän piti siis persoonallisen

tehtävänsä Espanjassa suoritettuna, jätti Portugalin miehittämisen

Soult'ille ja lähti tammikuussa 1809 Parisiin.

Nuo Fouchén ja Talleyrand'in juonittelut saivat nykyisissä oloissa,

kun niiden taustana oli kansannousu Espanjassa ja sen vaikuttama

liike Saksassa ja Itävallassa, erityisen merkityksen. Preussin

kuningas ei vielä rohjennut toimia Venäjän tahtoa vastaan, mutta

Itävalta yhä kaikella tarmollaan varustautui, huolimatta Venäjän

varoituksista, ja saattoi tämän tehdä sitä levollisemmin, kun Pozzo

di Borgo, Napoleonin mieskohtainen vihollinen, salaa ilmoitti keisari

Fransille, että nämä tsaarin varoitukset lähtivät enemmän pakosta

kuin vilpittömästä sydämestä. Oli siis riittävästi huolten oireita

ilmassa, kun Napoleon päätti lähteä Espanjasta; hänelläkin oli

kyllin aihetta haluta sotaa, joka saisi viholliset entistä enemmän

pelkäämään hänen aseitaan ja täyttäisi taas hänen miltei tyhjän

sotakassansa. Ranskassa hän ensin ripitti Talleyrand'in ja riisti

häneltä muutamia arvomerkkejä, sitten hän suurella tarmolla ajoi läpi

rekryytin-oton. Nuori, harjaantumaton väki kokoontui helmikuussa, ja

sill'aikaa kun se sai ensimäisen tarpeellisen opetuksen, Napoleon

kokosi harjaantuneet joukkonsa Donauwörth'iin, jonne Rein-liiton

jäsenet lähettivät osastonsa.

Napoleon oli tottunut esiintymään hyökkäävänä puolena, siten

heti alusta määräten sodan kulun. Mutta nyt hänen täytyi odottaa

Itävallan alotetta, osaksi liittokirjan tähden Venäjän kanssa, mutta

vielä enemmän Ranskan kansan tähden, jonka tuli selvästi nähdä,

että hänet pakoitettiin sotimaan. Huhtikuun 12 p:nä illalla hän

sananlennättimellä sai tietää, että vihollinen 9 p:nä oli julistanut

sodan ja seuraavana päivänä mennyt Inn'in yli. Klo 4 aamulla Napoleon

lähti pääkaupungista ja pääsi neljän päivän yhtämittaisen matkan

jälkeen 17 p:n aamulla Donauwörth'iin. Berthier oli sillävälin ollut

ylipäällikkönä, mutta hän sai aikaan vaan hämmennystä ja hukkasi

turhaan aikaa. Napoleonin ensi kysymys, syöstyänsä vaunuista ja

luotuansa silmäyksen karttaan, koski vihollisen asemaa ja liikkeitä.

Hänelle vastattiin, että se oli mennyt Inn'in ja Isariin yli ja kulki

Regensburg'ia kohti. Hän ei uskaltanut uskoa tätä todeksi, mutta kun

tieto usealta taholta varmennettiin, näytti siltä kuin olisi hänen

vartalonsa äkisti kasvanut. Hänen silmänsä säteilivät, hänen äänensä,

katseensa, liikkeensä ilmaisivat suurinta iloa. "Silloin tämä armeija

on minun; se käy perikatoansa kohti. Kuukaudessa olen Wien'issä."

Viiden päivän kuluessa Napoleon löi vihollisen Landshut'in,

Abensberg'in ja Echmühl'in luona, jolloin se menetti 50,000 miestä.

Nyt itävaltalainen kenraali, arkkiherttua Kaarle, ei voinut enään

ajatellakaan hyökkäämistä. Alituisesti kahakoiden ahdistavia

ranskalaisia vastaan hän vetäytyi takaisin pitkin Tonavaa, siirtyi

pohjoiselle rannalle Krems'in luona ja majoittui ylängölle Wien'in

luoteispuolelle.

Viikkoa pikemmin kuin hän itse oli ennustanut -- toukokuun 12 p:nä --

Napoleon seisoi Wien'in edustalla, ja seuraavana päivänä hän ankaran

vastarinnan jälkeen miehitti kaupungin. Mutta kun hän 21 ja 22 p:nä

yritti kaakon puolitse kaupungin siirtyä Tonavan pohjoiselle rannalle

ja tuhotaksensa vihollisen voiman tahtoi hankkia itselleen lujan

jalansijan Aspern'in ja Esslingen'in kylissä, hän -- mieskohtaisesti

ensi kerran -- tuli pidätetyksi voittokulussaan. Useamman kerran ne

kiviproomut ja tukkilautat, joita vihollinen lasketteli kuohuvaa

virtaa myöten, musersivat Tonavansillan, ja hänen apujoukkonsa siten

estettiin ottamasta osaa taisteluun ja tukemasta Lannes'in tuimaa

hyökkäystä. Illalla 22 p:nä, sittenkun kylät, joista taisteltiin,

oli kuusi kertaa valloitettu ja menetetty, täytyi Napoleonin jättää

taistelutanner vihollisen haltuun ja itse siirtyä Tonavan suureen

saareen Lobau'hin, joka heti lujasti linnoitettiin. Peräytymistä

suojeli suurella miehuudella Masséna.

Mutta suurempikin suru kuin menetetty taistelu kohtasi Napoleonia.

Lannes'ilta, hänen sotakumppaniltaan kuudentoista vuoden

taisteluissa, "urhoollisista urhoollisimmalta", joksi hän itse

sanoi parasta ystäväänsä, oli molemmat jalat aamulla ammuttu poikki,

vähän sen jälkeen kun silta oli murtunut. Kuinka kovaksi Napoleonin

sydän olikin käynyt sodan verisessä näytelmässä, kuinka vähän

hän olikin taipuvainen tunteellisuuteen, sittenkin ilmeni hänen

mielenliikutuksensa rajuna, puistuttavana itkunpuuskana. Kun Lannes

kahdeksantena päivänä sen jälkeen kuoli se toistui taas. Napoleonin

palvelija kertoo, että hän näki Napoleonin palattuaan kuolinvuoteelta

itkevän aamiaista syödessään; "suuret kyyneleet vierivät hänen

poskiansa pitkin ja putosivat lautaselle".

Napoleon kokosi kuitenkin kaikki käytettävissä olevat joukot

luoksensa, ja Italian varakuningas Eugène sai marssiessaan

Wien'iin, voitollaan Raab'in luona korvauksen Pohjois-Italiassa

kärsimistään tappiosta. Yöllä kesäkuun 4 ja 5 p:äin välillä meni

keisari sotajoukkoineen Tonavan haarojen yli Lobau'n kohdalla ja

6 p:nä hän löi arkkiherttuan Wagram'in luona. Taistelutantereella

nuotiotulen ääressä nähtiin voittajan illalla turvallisesti

nukkuvan karhuntaljallaan. Kahdeksan päivää myöhemmin hän

valmistautui viimeiseen ratkaisevaan iskuun Znaim'in luona --

ottelu oli jo alkanut --, kun Itävallan valtuutettu saapui tuoden

muassaan aselevon ehdotuksen. Pitkien välittelyjen jälkeen rauha

allekirjoitettiin lokakuun 13 p:nä Schönbrunn'issa Wien'in luona,

jossa Napoleon oleskeli. Itävallan täytyi taas luovuttaa maa-alueita

-- länsi-Galitsia ja Krakau Warsovan herttuakunnalle ja Adrianmeren

rantamaat (Illyrian maakunnat) Ranskalle -- sekä maksaa sotakulunkia

100 miljoonaa frangia.

Mutta neljäkolmatta tuntia ennenkuin tykit 14 p:n aamulla Wien'in

valleilta ilmoittivat rauhanteon, oli kaupungin ulkopuolella

Schönbrunn'in läheisyydessä kuultu kuolonrummun kumea soitto

ja heti sen jälkeen kiväärinlaukauksen rätisevä ääni. Ammuttu

oli nuori saksalainen ylioppilas, Friedrich Staps, saksilainen

papinpoika. Kaksi päivää sitä ennen hän oli sinne tullut ja oli

sotilastarkastuksessa yrittänyt hyökätä Napoleonin kimppuun. Hän

otettiin kiinni ja huomattiin asestetuksi pitkällä puukolla. Hän

tunnusti, että tarkoituksensa oli ollut murhata keisari. Napoleon

itse kuulosti häntä. "Kuka on yllyttänyt teitä tähän rikokseen?"

-- "Ei kukaan", oli miehuullinen vastaus. "Varma uskoni oli, että

minä murhaamalla teidät tekisin isänmaalleni ja Euroopalle suurimman

palveluksen." -- "Kiittäisittekö minua, jos armahtaisin teidät?" --

"Koettaisin sittenkin toiste tappaa teidät."

Tokkohan Napoleon levollisena istui tuomari-istuimellaan tämän nuoren

vapaudenmarttyyrin edessä? Vai juolahtiko kentiesi hänen mieleensä,

että hän kerran, ensimäisenä konsulina, oli seisonut J.J. Rousseau'n

haudalla poppelisaarella Ermenonville'n luona ja sanonut: "Olisi

ollut Ranskan rauhalle ja levolle parempi, jos tämä mies ei olisi

koskaan syntynyt." -- "Kuinka niin, kansalaiskenraali?" kysyttiin. --

"Koska hän on valmistanut Ranskan vallankumouksen." -- "En luullut",

väitettiin taas, "teillä tosiaankaan olevan aihetta paheksua

vallankumousta." -- "No, tulevaisuus on osoittava, eikö olisi ollut

parempi, ettemme olisi syntyneet, Rousseau ja minä."

Mutta joskin hänellä silloin, taipaleensa alussa, oli hetkiä, jolloin

hän epäili saavuttavansa tarkoitustaan: vanhan maailman sulattamista

yhdeksi valtakunnaksi, jota hän itse hallitsisi kruunattuna

Washington'ina; joskin hän joskus oli ajatellut mahdolliseksi päästä

niin pitkälle, että hän saisi antaa aseiden levätä, niin olivat

moiset alakuloisuuden ja epäilyksen hetket haihtuneet viimeisten

kuuden vuoden tapausten jälkeen, sitten kun hän oli voittanut

kaiken, joka oli asettautunut esteeksi hänen menestymiselleen.

Siis eteenpäin, huolimatta vanhoista vihollisista ja uudestakin

vihollisesta, joka oli noussut häntä vastaan: kansojen itsenäisyys- ja

vapaustunteesta. Se oli puhjennut tuleen ja liekkiin Espanjassa

ja Tyrolissa, se hehkui tuhan alla kaikkialla hänen muissa maissaan,

jopa Ranskassakin, se seisoi hänen edessään ruumistuneena nuoressa

saksalaisessa ylioppilaassa, joka ei tuntenut itseänsä hänen

katseensa masentamaksi eikä vavissut, kun hänet asetettiin hänen

kauhistuttavan silmänsä alaiseksi; eteenpäin huolimatta kaikista

ihanteellisista tunteista -- ei saanut olla maailmassa kuin yksi

aate, se, jonka puolesta hän taisteli; jonkun toisen palveleminen oli

kavallusta. Oliko hän milloinkaan ollut mahtavampi kuin nyt? Oliko

hänen tähtensä milloinkaan säteillyt niin kirkkaasti kuin Wien'in

rauhan jälkeen?

Mutta hänen täytyi menetellä varovasti; hän ei rohjennut olla

huomioon ottamatta Ranskassa selvästi ilmenevää tyytymättömyyttä

alituisiin sotiin ja hänen maailmaa käsittävään politiikkiinsa. Mutta

rauhallisissakin muodoissa voitiin Englantia vastaan taistella,

ja mannermaan sulkemista hän vaati ankarammin kuin milloinkaan.

Hän luuli, syystäkin, ettei Englanti montakaan vuotta kestä näitä

suunnattomia vaurioita ja että se vihdoin tulee pakoitetuksi

antautumaan. Paavi, joka ei tahtonut luopua itsenäisyydestään,

vietiin vankina Ranskaan; Hollannin kuningas, joka näki maansa

kulkevan perikatoa kohti, kun kauppa oli kokonaan lakannut,

pantiin viralta, ja Hollanti, Hannover, Oldenburg ja Hampuri

liitettiin Ranskaan, samoinkuin kirkkovaltiokin -- huolimatta paavin

pannanjulistuksesta -- ja Espanjan maakunnat Ebron pohjoispuolella

olivat jo ennen liitetyt. Ruotsi, jonka oli täytynyt Haminan rauhassa

luovuttaa Suomi tsaarille -- valloitus, jota Napoleon itse oli

hänelle ehdottanut -- asettui Ranskan puolelle, ja Bernadotte, yksi

hänen marsalkoitaan, valittiin kruununprinssiksi, jolloin kuningas

tunnusti hänet perillisekseen. Kaikki tottelivat Napoleonin käskyjä.

Ja takeeksi siitä, että hän täst'edes aikoi kääntää ajatuksensa

rauhaan päin ja varmentaa kansallensa rauhan jättämällä sille

kruununperillisen, Napoleon hankki avioeron Josephine'istä, joka ei

ollut synnyttänyt hänelle lasta, ja rupesi katselemaan, mistä saisi

toisen puolison. Hänen veljensä Jerôme oli ollut pakoitettu eroamaan

amerikalaisesta vaimostaan ja oli nainut würtembergiläisen prinsessan

ja hänen poikapuolensa Eugène Bayerin prinsessan Augustan. Että hänen

itsensä täytyi kääntyä jommankumman puoleen Euroopan mahtavimmista

hallitsijahuoneista, Venäjän tai Itävallan, se oli ilmeisen selvää.

Jotta hän ei loukkaisi tsaaria, hän ryhtyi näennäisiin avioliiton

välittelyihin tsaarin 15-vuotiaan sisaren Annan kanssa, mutta kun

suhteiden Venäjään ennemmin tai myöhemmin täytyi rikkoutua, hän

piti politiikillensa sopivimpana naida habsburgilaisen prinsessan

ja siten liittää itseensä Itävallan niin läheisesti kuin suinkin.

Avioliitto Napoleonin vanhan vihollisen tyttären kanssa näytti

lisäksi takaavan Ranskan kansalle jatkuvan rauhan. Hänen kosimiseensa

suostuttiin Wien'issä, ja huhtikuun 2 p:nä 1810 hän vihittiin

Parisissa Frans-keisarin 18-vuotiaan tyttären Marie Louise'in kanssa.

Napoleon esiintyi tulisena, maltittomana rakastajana ja mursi jäykän

tavanmukaisuuden lähestyäksensä morsiantansa; hän näytti panevan

arvoa valloituksiin taistelutantereen ulkopuolellakin.

Maaliskuun 20 p:nä 1811 jyrisi invaliidihotellista tervehdyslaukaus

yli Parisin. Kaksikymmentäyksi laukausta tiesi prinsessaa --

kuului vielä yksi. Napoleonilla oli poika ja Ranskan valtakunnalla

perillinen; mitä tämä merkitsi, sai maailma tietää siitä arvonimestä,

joka lapselle kasteessa annettiin: Rooman kuningas.