Heinäkuun 30 p:nä ilmoitettiin Napoleonille Bellerophon'issa,
joka vahvasti vartioittuna makasi Plymouth'in retillä, että koska
Englannin hallitus ei luullut voivansa ottaa vastatakseen kenraali
Bonaparten vapauteen jättämisestä, jonka nojalla hän aina voisi
häiritä Euroopan rauhaa, oli se päättänyt siirtää hänet S:t Helenan
saareen, jossa ilma oli terveellinen ja jossa hän voisi saaren
eristetyn aseman vuoksi nauttia enemmän liikuntavapautta kuin muualla
tulisi kysymykseenkään. Vähän sen jälkeen liittoutuneet hallitsijat
julistivat hänet yhteiseksi vangikseen.
Elokuun 7 p:nä hän vietiin linjalaiva "Northumberland'iin". Hän oli
seuralaisikseen valinnut kenraali Bertrand'in, kreivi Las Cases'in
ja tämän nuoren pojan, kreivi Montholon'in, ja kenraali Gourgaud'in
-- joilla osaksi oli perheetkin mukanansa -- sekä tarpeellisen
palvelusväestön. Lisäksi sai Bellerophon'in laivalääkäri, O'Meara,
luvan seurata mukana. Elokuun 10 p:nä linjalaiva lähti merelle neljän
fregatin suojelemana -- niissä rykmentti jalkaväkeä vartioväeksi
saarelle -- ja pian olivat Euroopan rannat näköpiirin ulkopuolella.
Ei ole epäilystäkään, että Napoleon oli valmistunut siihen, mitä
hän Elbassa enimmän oli pelännyt, siirtokuntiin viemiseen. Hän
oli pelannut korkeata peliä, ja oli tappiolle joutunut puoli.
Mutta hän oli vapaaehtoisesti antautumalla Englannille voittanut
-- ei vierasvaraista kohtelua, sillä sitä hän ei rauhattomaksi
julistettuna voinut odottaakaan Englannissa -- mutta hänen oli
onnistunut vaikeuttaa luovuttamisensa Ranskalle, joka vain olisi
vienyt hänet mestauslavalle. Ja hänessä sammui toivo vasta elämänkin
sammuessa. Nyt oli kuitenkin henki pelastettu, ja vankeudessa oli
aina jokunen toivo vapautumisesta. Kun löytyi laivalautoja viemään
hänet kaukaiseen saareen, kyllä saattoi löytyä toisia, jotka
toisivat hänet taas kotimaahan. Varmasti hän ei odottanut vähääkään
tuloksia vastalauseestaan siirtokuntaan viemistään vastaan, jota hän
sanoi annetun lupauksen rikkomiseksi, yhtä vähän kuin kirjeestään
hallitsevalle prinssille, mutta kumpikin saattoi julaistuna hankkia
hänelle sekä Ranskassa että Englannissa myötätuntoisuutta, joka ehkä
vielä voisi olla hänelle hyödyksi.
70 päivän purjehduksen jälkeen nähtiin matkan päämäärän, mustan
ja jyrkän alastoman kalliosaaren sukeltavan merestä, ja lokakuun
15 p:nä Northumberland laski ankkurinsa pienen Jamestown'in
kaupungin varmaan satamaan. Ei yhdelläkään kaupungin tuhannesta
asukkaasta ollut aavistustakaan, että heidän saarensa oli oleva sen
miehen asuinpaikkana, joka oli huomannut Euroopan liian pieneksi
suunnitelmilleen; siellä ei ollut mitään asuntoa hänelle, ja
kukistunut keisari sijoitettiin siis ulkopuolelle kaupunkia erään
englantilaisen kauppiaan Baclombe'in luo, jonka lasten kanssa hänen
nähtiin usein leikkivän.
Sillä välin sotalaivan kirvesmiehet ja matruusit olivat työssä
laittaaksensa pienen "Longwood'in" kartanon kuntoon hänen itsensä ja
seurueensa asuttavaksi. Se sijaitsi lakeudella vuorten korkeudessa,
josta oli avara näköala mustain ja alastomain basalttikallioiden
yli. Tässä puutteellisessa rakennuksessa oli neljä huonetta
varustettu Napoleonia itseään varten; sitä paitsi oli siinä asunto
Las Cases'ille ja hänen pojalleen, Montholon'ille vaimoineen sekä
Gourgaud'ille, mutta kenraali Bertrand perheineen asui muutamassa
lähellä olevassa talossa. Puutarhassa ja sen ulkopuolella olevalla
lakeudella sallittiin Napoleonin vapaasti liikkua määrättyjen rajojen
sisällä, joita vartioitsivat sotamiehet. Tämän alueen ulkopuolella
hän sai kulkea ainoastaan englantilaisen upseerin seurassa, mutta
milloin vain laiva oli näkyvissä, ei sallittu hänen eikä hänen
seurueensa astua määrättyjen rajojen yli.
Näissä varsin vaatimattomissa oloissa elettiin kuitenkin jonkinmoista
hovielämää, hovivirkamiehineen ja hovipukuineen ruokapöydässä, jossa
Napoleon itse oli esimiehenä, kunnianlegionan suurristi rinnassaan.
Hovimestari seisoi hänen tuolinsa takana hopealla ommellussa
puvussaan; ruoka-astiat olivat joko hopeaa tai ranskalaista
porsliinia. Jälkiruuan aikana juteltiin, ja joskus Napoleon itse
luki ääneen ranskalaisia klassikoita, sitten lyötiin korttia.
Pian syntyi kiihkeä etikettiriita pienen hovin ja englantilaisten
viranomaisten kesken, sillä nämä eivät tahtoneet tunnustaa mitään
"keisari" Napoleonia, vaan ainoastaan kenraali Bonaparten, jolloin
Napoleon selitti, ettei hän brumaire'n 19 p:n jälkeen ole ollut
kenraalina, ja ehdotti, että häntä suorastaan sanottaisiin vain
Napoleoniksi, ja siksi se jäi. Mutta kinastukset jatkuivat suurella
kiihkeydellä, sittenkun kuvernööriksi oli saapunut Hudson Lowe; tämän
koulumestarillinen pikkumaisuus ja jäykkä muodollisuus saivat jo
alusta alkaen Napoleonin raivoon. Lopuksi kävi niin, että tuo ankara
vanginvartija lakkasi käynneillään kiduttamasta pientä siirtokuntaa
ja lähetti sinne vain upseerin tarkastamaan, että kaikki oli kunnossa.
Sillä ei mitään pelätty, niin paljon kuin sitä, että Napoleon
koettaisi pujahtaa pois, vaikka kyllä piti olla tiettyä, että hän
ei ollut suostunut niihin moniin pakenemisen ehdotuksiin, joita
hänelle salamerkkikirjeissä tehtiin englantilaisissa sanomalehdissä.
Hän sanoi itse, että hän piti vankeutta S:t Helenassa parempana
kuin vapautta Amerikassa, jossa häntä odotti ainoastaan salamurha
tai unohdus. Ja hän odotti vielä paljon elämältä. "Kahdessa
vuodessa", hän sanoi kuvernöörille, kun tämä puhui hänelle uudesta
asuinrakennuksesta, joka sen ajan kuluessa saattoi valmistua,
"kahdessa vuodessa tapahtuu ministerivaihdos Englannissa tai syntyy
uusi hallitus Ranskassa, ja silloin en ole enää täällä".
Mutta vaikkakin hänen elämänsä loppuisi ennenkuin hänen odottamansa
päivät olivat tulleet, oli hänellä kuitenkin yksi tehtävä:
huolenpito jälkimuistostaan. Rauhattomaksi julistettu Napoleon ei
voinut odottaa, että hänen historiansa tulisi oikeudenmukaisesti
kirjoitetuksi, niin kauvan kuin hänen vihollisensa olivat vallassa;
pyhän allianssin miehet eivät kykenisi arvostelemaan revolutsionin
miehiä. Sentähden hän vankeuden pitkinä, yksitoikkoisina päivinä,
jolloin ei mikään häirinnyt muistojen piiriä, kirjoitti pitkiä
oman historiansa katkelmia. Puolueetonta esitystä ei voida koskaan
odottaa mieheltä, joka kirjoittaa oman historiansa, kaikkein vähimmän
mieheltä, joka mahtavine intohimoilleen on jättänyt niin syviä jälkiä
maailmanhistoriaan kuin Napoleon. Kaikista repivimmässä kritiikissä,
mitä häntä vastaan on kirjoitettu, sanotaan: "Hänen käsityskantansa
on hänen luonteensa pakoittama; hän näkee ihmiset semmoisina kuin
hänen tarpeensa vaatii heitä näkemään." Mutta hän ei muodostanut
vahaavassa mielikuvituksessaan ainoastaan ihmisiä; asiallisten
tositapaustenkin täytyi olla semmoiset millaisina hän niitä tarvitsi
ja millaisiksi hän ne tahtoi. Hän, joka oli sanonut itseänsä
orjuutetuimmaksi mieheksi, pakoitetuksi tottelemaan sydämettömintä
herraa: tapahtumain yhteyttä ja olojen luonnetta, tuli suunnattoman
menestyksen aikana, vahvasti kehittyneestä todellisuusvaistostaan
huolimatta, taivutetuksi pitämään mahdotonta mahdollisena ja rupesi,
pyrkiessään mahdottoman saavuttamiseen, pitämään epätodellista
todellisena.
Jos siinä on perää, mitä Napoleonista sanottiin silloin, kun hän
seisoi tapausten keskellä, että hän oli täydellinen harhaluulo, niin
totta kaiketi niin oli laita vielä enemmän nyt, kun muistikin loi
häikäisevän kimellyksensä hänen väririkkaaseen elämäänsä. Napoleonin
historia, semmoisena kuin hän itse sen kirjoitutti S:t Helenassa
vastapainoksi silloin Euroopassa vallitsevalle mielipiteelle, kaipaa
kyllä, kuten jo aikoja sitten on huomautettukin, korjauksia ja
lisäyksiä yksityiskohdissa, mutta se on sittenkin paras lähde tiedon
saamiseksi siitä, mihin hän pyrki, ja -- tarpeellisine korjauksilleen
-- itse Napoleonin tuntemiseen.
Ja Napoleonilla oli totisesti jotakin oikeutta sanoa: "Minä olen
masentanut anarkian voimat ja luonut järjestystä vallitsevaan
hämminkiin. Olen puhdistanut revolutsionin sen liasta, jalostuttanut
kansat ja vahvistanut kuninkaiden vallan. Minä olen aiheuttanut
yleisen kilpailun, palkinnut ansiot ja laajentanut kunnian rajat...
Jos puhutaan minun hirmuvallastani, niin historioitsijan täytyy
näyttää, että diktaattori oli välttämätön. Jos puhutaan siitä,
että supistin vapauden, täytyy hänen osottaa, että vallattomuus,
epäjärjestys ja anarkia seisoivat kynnyksellä... Jos minua syytetään
kunnianhimosta, -- no, silloin täytyy minun myöntää, että sitä on
ollut minussa paljon; mutta se on ollut ylevintä, mitä koskaan on
ollut olemassa... kunnianhimo saadakseni järjen hallitsijaksi ja
ihmisten voimat harjoitetuiksi ja kehitetyiksi. Historioitsija
ainoastaan valittakoon, ettei semmoinen kunnianhimo ole saavuttanut
tarkoitustaan." Ja hän saattoi kyllä lisätä niitä varten, jotka
ajattelevat niitä tuhansia, jotka kuolleina makasivat hänen tiellään,
että maailmankehityksen lait ovat kirjoitetut verellä, sekä
politiikan että uskon ja tieteen marttyyrien verellä.
Päivät hiipivät hitaasti eteenpäin Euroopan vangin elämässä.
Kuvernööri oli luullut olevansa pakoitettu lähettämään pois
kreivi Las Cases'in ja hänen poikansa sekä lääkäri O'Meara'n, ne
kun pitivät vireillä yllyttävää kirje-vaihtoa mannermaan kanssa.
Siitä oli seurauksena välikysymys Britannian parlamentissa, josta
kuitenkin oli tuloksena vain se, että Napoleonia vastaan ryhdyttiin
ankarampiin toimiin. Mutta kun niitä ruvettiin toteuttamaan, oli
ilmeistä, että hän jo oli alkanut riutua. Niiden riitaisuuksien
johdosta, jotka aiheutuivat Hudson Lowe'n ylenpalttisista
vartioimistoimista, Napoleon pidättyi vähän uhmatenkin melkein
kokonaan ulkona liikkumasta, mutta se vaikutti varsin turmiollisesti
ennen niin toimekkaaseen mieheen. Häntä uuvutti pieninkin liikunto,
ja vain kehoittamalla saatiin hänet istumaan ulkoilmassa. Hänen
valtasuonensa, joka aina oli tykyttänyt erittäin hitaasti, kävi nyt
kuumeentapaiseksi. Napoleon tiesi kuoleman lähestyvän, ja että lopun
aiheena tulisi olemaan sama tauti, syöpäpaise vatsassa, johon oli
kuollut hänen isänsä ja vanhin sisarensa. Huhtikuussa 1821 hän saneli
Montholon'ille testamenttinsa, joka todistaa, kuinka uskollisesti hän
muisti tehdyt palvelukset.
Toukokuun 3 p:nä tietoisuus hämmentyi; apotti Vignali antoi hänelle
viimeisen voitelun, ja toukokuun 5 p:nä 1821 jälkeen puolenpäivän
kellon käydessä kymmenen minuuttia kuudetta kuoli Napoleon Bonaparte.
Mutta hänen loppua tehdessään puhkesi mahtava hirmumyrsky, vonkui
saaren kalliorantojen ympärillä ja pani valtameren aallot ukkosen
jyrinällä murtumaan sen seiniä vastaan. Itse luonto otti pitääksensä
sielumessun vuosituhannen suurimmalle nerolle.
Toukokuun 8 p:nä Napoleon haudattiin piilipuu-ryhmän alle Hutts
Gate'in luo ihan sen lähteen lähelle, niissä hän usein oli levännyt.
Mutta ei mikään kivi eikä muu merkki saanut kaunistaa hänen hautaansa.
"Minä haluan, että maallinen tomuni on lepäävä Seine'in rannalla
Ranskan kansan keskuudessa, tämän kansan, jota olen niin suuresti
rakastanut."
Louis-Philippe oli se, joka Ranskan kansan toivomusta noudattaen
toteutti tämän Napoleonin testamentin määräyksen. Hänen poikansa,
Joinville'n prinssi, purjehti kahdella sotalaivalla S:t Helenaan, ja
hänelle jätti englantilainen päällikkö Napoleonin ruumiin. Joulukuun
15 p:nä 1840 se suurilla juhlallisuuksilla vietiin invaliidikirkkoon,
ja asetettiin sinne Ranskan suurten sotilasnimien keskelle: Condé'n,
Turenne'in, Vauban'in y. m. Kamarissa keskusteltiin, mihin hän oli
viimeiseen majaansa saatettava, ja oli siksi ehdotettu S:t Denis.
"Niin", sanoi ministeri, "hän oli meidän laillinen keisarimme ja
kuninkaamme ja voisi siis täydellä oikeudella levätä siellä, mutta
hänelle on annettava toinen ja suurempi lepomaja kuin kuninkaalle."
Mutta Ranskan kansassa, joka oli kärsinyt ja vuodattanut verensä
Napoleonin puolesta, säilyivät ja säilyvät vieläkin tarinat
pienestä korpraalista. Sille tuntui uskomattomalta, että hän --
keisari Napoleon -- olisi kuollut autiolla saarella. "Hän palaa
takaisin!" sanoivat Ranskan talonpojat -- ja ne sanovat niin vielä
meidän päivinämme -- "hän palaa taas, ja silloin vihollinen tapaa
väkevämpänsä!"