I.

Kruunattu jakobini. -- Keisarihovi. -- Kaarle Suuren seuraaja. Yksi

kaikkia vastaan.

Kerrotaan, että vanha Aksel Oxenstjerna 1648 rohkaisi poikaansa

Juhanaa, joka tuntien nuoruutensa ja kokemattomuutensa, pelkäsi

ruveta Ruotsin asiamieheksi Westfalin rauhanteossa, näillä

kuuluisilla sanoilla: "Ah, poikani, et tiedä kuinka vähällä älyllä

maailmaa hallitaan!"

Se mikä 17:nnen vuosisadan keskivaiheilla oli suuren valtiomiehen

poliittisten kokemusten surullinen ja katkera tulos, oli

130-140 vuotta myöhemmin, jolloin kritiikki oli herännyt ja

auktoriteettiperiaate oli monin tavoin järkkynyt, yleisenä

sananpartena, eikä sitä siihen aikaan ollut kukaan miettinyt niin

paljon kuin 19-vuotias luutnantti Bonaparte, joka tutkimuksessaan

kuningasvallasta oli kirjoittanut, että Euroopan kuninkaissa ei ollut

montakaan, joka ei ansainnut tulla viralta pannuksi. Tämä lausunto

on häntä kerrassaan kuvaava; samalla kun tuhannet hänen aikalaisensa

antoivat tunteiden johtaa itsensä ja morkkasivat vanhan järjestelmän

vääryyksiä, huomaa hän niinkuin tuo vanha ruotsalainen valtiomies eri

hallitusten tuhmuudet ja viat; mutta sen ohessa hänen silmänsä ovat

auki näkemään vapaudenintoisten vallankumouksellisten puolinaisuutta

sekä epäselvyyttä ja hapuilemista heidän ihanteellisen valtiomuodon

etsinnässään. Hänen tarmokas, kaikkia sumuisia ihanteita halveksiva

luonteensa sai hänet likeisesti liittymään jakobineihin, ja Konventin

rohkea, tarmokas ja suuremmoinen politiikki, jonka hän hyvin tunsi

oltuaan tekemisissä Yhteishyvän valiokunnan kanssa, oli hänellä

ollut kouluna. Hänessä, joka jo oli hämmästyttänyt opettajiansa

mielikuvituksensa mahtavilla haaveilla, lankesivat Konventin

suunnitelmat hedelmällisimpään maahan. Konventti jo suuntasi kulkunsa

maailmanvaltaa kohti, voidakseen kaikkialle levittää vallankumouksen

periaatteita ja toteuttaakseen ihmiskunnan oikeuksia. Sillä Euroopan

tuli ensin joutua Ranskan valloitettavaksi voidakseen päästä

tyranneista. Ja luodaksensa tämän vallan oli Konventti jo valmistanut

suunnitelman sille politiikille, jota Bonaparte sittemmin noudatti,

ja joka pääasiassa oli vanha ranskalainen politiikki, kamppailu

Englantia vastaan ensi sijasta maailmassa. Mutta suunnitelman

yksityiskohtia tapaamme tässäkin, maallenousun Englantiin, mannermaan

sulkemisen englantilaisilta tavaroilta ja hyökkäyksen Englantia

vastaan Intiassa. Bonapartessa puhui vanha jakobini silloin kun

hän Campo Formion rauhan johdosta pidetyssä juhlassa lausui nuo

merkilliset sanat, joiden sisällyksen silloin ainoastaan ani harvat

käsittivät: "Kun Ranskan kansan onni lepää parhailla organisilla

laeilla, silloin on koko Euroopa oleva vapaa."

Direktorio ei ollut se, joka perinnökseen sai Konventin tarmon ja

sen suunnitelmat, vaan italialainen Bonaparte, tuo rohkea ja taitava

uimari vallankumouksen hurjassa pyörrevirrassa, josta sanottiin

nuo jo mainitut kuvaavat sanat, että hänen luonnettaan "ei voi

ilmaista niillä sanoilla, joita meidän on tapana käyttää". Se tietää

toisin sanoen, että hän oli meille ja meidän ajallemme outo. Hän

näytti kuuluvan aikakauteen, jolloin kaikki oli suuremmoisempaa

kuin nykyisin, jolloin valtakuntien alamaisia luettiin sadoissa

miljoonissa, jättimäisten rakennusten, pyramiidien päivinä.

Ja niinkuin hän noudatti Konventin politiikkia, niin hän myös

käytti konventtiarmeijan miltei uskonnollis-vimmattua, hurmaavaa

sankariutta taistelussaan Euroopan ruhtinaita vastaan, ja taistelu

vapausaatteiden levittämiseksi muuttui "voiton lemmikin" johtamana,

sillä ihmeellisellä vaikutuksella, joka hänellä aina oli ollut

ranskalaiseen soturiin, kilpailuksi maineesta pienen korpraalin

silmissä. Ja kun hän suurella työllään levon ja järjestyksen hyväksi,

oivallisilla laeillaan oli voittanut Ranskan kansan suosion, saattoi

hän monipuolisesti kehittyneen ja suuresti lahjakkaan Ranskan

kansan etunenässä astua sitä suurta päämäärää kohti, jonka hän

suunnattomassa kunnianhimossaan luuli kohtalon hänelle uskoneen:

maailman herättämistä kaaoksesta, joka taas hänestä merkitsi

samaa kuin maailman hallitseminen. Eikä yhdelläkään kuolevaisella

kahtena viime vuosituhantena ole ollut niin monta edellytystä

voidakseen perustaa uutta aikakautta, jossa lujuus ja järjestys

asuu hämmennyksen ja hajaannuksen sijasta, toimi ja järki vanhan

jonotuksen ja ennakkoluulojen sijasta. Että hänellä itsellään oli

kykyä ja tarmoa päästä tarkoitustensa perille, siihen hän luotti

mystillisellä kohtalon-uskollaan. Kun hänen enonsa Fesch, josta

konkordaatin jälkeen oli tullut kardinaali, kerran kinasi hänen

kanssaan hänen noudattamastansa politiikista vastustaen häntä, vei

Napoleon kardinaalin balkongille ja sanoi hänelle:

"Katso ylös ilmaan! näetkö siellä ylhäällä mitään?" -- "En", vastasi

tämä, "en näe mitään." -- "Hyvä", tokaisi Napoleon, "silloin sinun

pitäisi olla vaiti. Minä näen siellä tähteni; se johtaa minua.

Lakkaa täst'edes vertaamasta heikkoja ja vaillinaisia voimiasi minun

korkeampaan luontooni."

Ranskan vallankumous oli tullut lihaksi ja vereksi Napoleonissa,

ja samana yönä, jolloin Enghien'in herttua ammuttiin, hän itse

lausui: "Minä olen Ranskan vallankumous ja minä pidän sen yllä."

Tämän surkuteltavan tapauksen jälkeen hänen vihamiehensä Ranskassa

pitivät häntä jakobinien asestettuna edustajana ja sanoivat häntä

ivaten Robespierre'iksi ratsun selässä. Eräässä ohjesäännössä,

jonka hän Lontoossa olevan lähettinsä välityksellä vähän ennen oli

toimituttanut Englannin hallituksen tietoon, sanottiin lyhyesti:

"Ensimäinen konsuli on vasta 33 vuoden ikäinen; tähän asti hän

on kukistanut ainoastaan toisen asteen valtakuntia. Kuka tietää,

kuinka pian hän, jos häntä siihen pakotetaan, voi muuttaa Euroopan

muodon ja ehkä perustaa uudestaan länsimaisen keisarikunnan?" Ensin

hänen ajatuksensa olivat liidelleet vieläkin korkeammalle, ja

Egyptin aavikoilla hän oli rakentanut mitä rohkeimpia tuulentupia.

Mutta vastustus Acressa, "soraläjässä", joksi hän katkerin mielin

oli sanonut tuota vähäpätöistä linnaa, oli sulkenut häneltä tien

Aasiaan ja toistaiseksi pakottanut hänet rajoittumaan Euroopaan.

Mutta säilöön pantu ei jäänyt Napoleonilta unohduksiin, ja

Aleksanteri jätti vain hetkeksi tilansa Kaarle Suurelle. "Ranskan

valtakunnan", sanoi hän 1804, "on tultava muiden valtakuntain

emämaaksi. Minä tahdon, että jokainen kuningas Euroopassa on oleva

pakoitettu rakentamaan itselleen mahtavan palatsin Parisiin; kun

ranskalaisten keisari kruunataan, pitäisi kuninkaiden saapua sinne

läsnäolollaan kirkastamaan tätä ylevätä juhlamenoa ja tervehtimään

sitä uskollisuuslupauksellaan." Ja hän perustelee tätä ajatusta.

"Euroopassa ei tule rauhaa ennenkuin se on yhden pääjohtajan,

yhden keisarin alainen, jolla on kuninkaita virkailijoina ja joka

antaa kenraaleilleen kuningaskuntia, tekee toisen Italian, toisen

Baierin kuninkaaksi; toisen Sveitsin maaherraksi, toisen Hollannin

perinnölliseksi vallansijaiseksi, ja joka sen ohessa määrää

heitä keisarillisiksi hovivirkailijoiksi, ylijuomanlaskijoiksi,

ylihovimarskeiksi, ylihovijahtimestareiksi, ylihovikyökkimestareiksi

j.n.e. Sanotaan ehkä, ettei tämä tuuma suinkaan ole uusi, vaan

ainoastaan vanhan saksalaisen valtiosäännön jäljittelyä. Mutta ei

ole mitään ehdottomasti uutta. Valtiolliset laitokset liikkuvat

kiertokulussa, ja usein täytyy palata siihen mikä on ollut ennen."

Tämän ajatuksen ja sen vakaumuksen mukaisesti, että hänen

suuremmoiset suunnitelmansa parhaiten toteutuisivat, jos ne

johdettaisiin vanhoja perittyjä uria, Napoleon, vallankumouksen

poika, syyskuussa 1804 otti uskollisuuden valan alamaisiltaan

Aachen'issa, Kaarle Suuren vanhassa kaupungissa, ja sai itse pyhän

isän tulemaan Parisiin ja antamaan kirkollisen siunauksen hänen

keisarilliselle arvollensa. Kaarle Suuri oli kuitenkin itse lähtenyt

Roomaan kruunattavaksi, mutta Ranskan keisarikunnan valta, kirkonkin

päämieheen nähden, oli vain vieläkin silmäänpistävämpi, kun kruunaus

toimitettiin Parisissa. Siten tulisi pääkaupunki Seinen varrella

tavallaan saamaan vihkimisensä uudeksi Roomaksi. Kaikin tavoin

Napoleon saattoi tiedoksi, ettei hän tahtonut tällä myöntää mitään

riippuvaisuussuhdetta pyhään isään nähden. Kruunauspäivänä, joulukuun

2 p:nä 1804, hän antoi paavin odottaa, ja kun tämä ohjesäännön

mukaan tahtoi ottaa kultaisen laakeriseppeleen sillä kruunataksensa

hänet, tarttui Napoleon äkkiä siihen asettaen sen itse päähänsä,

samoin hän myös omalla kädellään kruunasi puolisonsa Josephine'in.

Myöntyväisyydellään paavi saavutti ainoastaan sen, että Napoleon

antoi kirkollisesti vihkiä itsensä Josephineen kanssa ja että

gregorilainen kalenteri kaikkine paasto- ja juhlapäivineen tammikuun

1 p:stä 1806 astui tasavaltaisen kalenterin sijaan.

Napoleon, yksinvaltias, kansan valitsema hallitsija, tahtoi tällä

juhlamenolla, joka esitettiin erinomaisen komeasti, asettaa jyrkän

rajan entisyyden ja nykyisyyden välille. Oli ensin kyseessä, että

kruunaus toimitettaisiin Marskentällä, missä suuri bastilji-juhlakin

oli vietetty, mutta Napoleon ei suostunut siihen. "Siihen aikaan

kansa oli suvereeni", sanoi hän, "kaikki oli tehtävä sen nähden.

Varokaamme antamasta sille aihetta siihen luuloon, että asian laita

vielä on sama". Hän pelkäsi myös naurunhaluisten parisilaisten

taipumusta etsiä kaikkialta jotakin koomillista ja narrimaista.

"Ne ovat tottuneet näkemään taiteilijamme näyttämöllä näyttelevän

keisareita paljon paremmin kuin minä voin." Toisellakin tavalla hän

sai ilmi vanhan ja uuden erilaisuuden. Hän ei ottanut kuningas-nimeä

eikä kruunua arvonsa merkiksi; siksi hän valitsi antiikin

laakeriseppeleen ja arvonimessä empereur hän löysi sanan, jolla

ranskalaisten korvissa oli vanha roomalaisen sotapäällikkö-arvon,

imperator'in, kajahdus ja joka muistutti sotaherraa samoinkuin meillä

käytetty saksalainen sana keisari johtaa mieleen hallitsijan.

Kruunauksen jälkeisenä päivänä vannoivat sotajoukot Marskentällä

uskollisuuden valan keisarille, ja samassa tilaisuudessa Napoleon

toimitutti osastoille uudet kenttämerkit, tangot kullattu kotka

kärjessä. Kotka astui heti tasavallan asemerkin, gallialaisen kukon

sijaan.

Kohta valtiomuodon muutoksen jälkeen oli uusi hallitsija koonnut

ympärilleen loistavan joukon hallitusvirkailijoita. Kuusi

suurvaltamiestä, joista hänen veljensä Josef oli _grand-électeur_ ja

Louis _connetable_, olivat valtaistuinta lähinnä; sitten seurasivat

korkeat upseerit, 16 suurmarsalkkia, joukko sivilivirkamiehiä ja

vihdoin 16 kenraalia Ranskan marsalkkeina. Loistava hovikunta

muodostettiin nyt kuten ennen vallankumousta. Hovivirkailijat

-- ylihovimarsalkin, ylihovijahtimestarin, ylikamariherran,

palatsinaiset, hovinaiset y.m. -- Napoleon etsi erityisesti vanhan

aatelin riveistä, jonka keskuudessa oli heliseviä nimiä, ja eräs

Ludvig XVI:n entinen diplomaatti, vanhassa virassa sekä hovielämässä

kehittynyt _le Ségur_, suostui rupeamaan yliseremoniamestariksi.

Ludvig XVI:n hovin koko käytöstapa ja jäykät juhlamuodot otettiin

taas käytäntöön -- Napoleon ei tahtonut missään suhteessa jäädä

jälkeen edeltäjistänsä Ranskan valtaistuimella.

Mutta menneen ajan sivistys ja seuraelämän hienous eivät olleet

palautettavissa, eikä ensimmäisen konsulin eikä keisarinkaan

salongeissa kajahdellut entinen iloinen sirojen sukkeluuksien ja

mielevien sutkausten höystämä puhelu. Monet hänen etevimmistä

miehistään olivat alhaista syntyä, vallankumouksen aikana ja

taistelutantereella kehittyneitä; ainoastaan harvat olivat

huolellisella kasvatuksella hankkineet itselleen hienon seurapiirin

kielen ja tavat. Ne toivat sentähden mukanaan salonkeihin

kasarmien kielen ja esiintymistavan; kömpelöitä kun olivat ja

ilman arvokkaisuutta, niiden oli vaikea liikkua kiilloitetuilla

parkettipermannoilla. Ja sama oli naistenkin laita; ne kykenivät

vasta vähitellen omistamaan jonkinmoisia hovitapoja matkimalla vanhan

ranskalaisen aatelin jäseniä, joita Napoleon erittäinkin keisarinnan,

entisen de Beauharnais'n markisinnan välityksellä liitti hoviinsa.

Sävel siellä olisi ehkä noussut kylläkin meluavaksi, ellei pelko,

jota kaikki poikkeuksetta tunsivat Napoleonin läheisyydessä, olisi

laskenut jarrua jokaisen vapaan ilonpurkauksen tielle; keisarin hovi

tuli siten loistavan komeaksi, mutta ikäväksi, kylmäksi ja jäykäksi.

Omasta puolestaan hän vihasi kaikkea pakkoa, ja sitä vaikuttavaa

ja puoleensa vetävää menettelytapaa, jota hän niin suuressa

määrässä osasi käyttää, tahtoessaan miellyttää jotakin, hänelle ei

tullut mieleenkään ottaa käytäntöön arkielämässä. "En ole ihminen

semmoinen kuin muut, ja yleiset moraalin ja esiintymisen lait eivät

ole pätevät minuun nähden", sanoi hän itse, eikä harkinta ja omat

taipumuksensa sallineet hänen koskaan luopua hallitsija-tavoistaan.

Tottuneena vähiin tarpeisiin, nautinnoissaan vaatimattomana ja

yksinkertaisena, ei hän näyttänyt löytävän mitään todellista iloa

ja rattoa, ja itse hän sanoi, ettei hän ole huveja varten luotu.

Hänen nuoruusaikansa taipumus hiljaisiin unelmoitiin saattoi

vielä konsulaattiaikana ilmetä kummallisella tavalla. Tullessaan

illalla työhuoneestaan puolisonsa salonkiin antoi hän usein peittää

kynttilät valkoisilla hunnuilla, vaati vaitioloa ja kertoi silloin

tai kuuli mielellään kerrottavan kummitustarinoita, tai hän käski

italialaisten laulajiensa esittää hitaanvienosti soivan laulun, jota

silloin tällöin jotkut soittimet säestivät. Silloin hänen nähtiin

vaipuvan syviin unelmiin toisten istuessa hiiskumatta paikoillaan

tuskin rohjeten hengittää. Tämä tila näytti hänelle tuottavan

jonkinmoista huojennusta, ja herätessään unelmistaan oli hän

tavallisesti iloinen ja puhelias. Tapahtui myös, että hän lausutti

itselleen lempirunoilijansa Ossianin synkkiä säkeitä tai kuunteli

hurmaantuneena puistossa tuulen huminaa puiden latvoissa tai puhui

innostuneena meren pauhinasta. Mutta kruunauksen jälkeen ja sitten

kun jäykät hovitavat oli oiettu käytäntöön -- niiden noudattamisesta

Napoleon huolehti suurella innolla -- eivät tällaiset romanttisen

tunteen purkaukset enään tulleet kysymykseenkään.

* * * * *

Luulisi keisari Napoleonin nyt olleen tyytyväisen ja onnellisen,

seistessään loistavissa salongeissaan uuden ja vanhan Ranskan

parhaimpien ja etevimpien nimien ympäröimänä ja luodessaan

katseen köyhiin kadettipäiviinsä Brienne'issä. Mutta kaukana

siitä. Hänen kunnianhimonsa ei suonut hänelle hetkenkään lepoa,

eikä edes maailmanvalta aina riittänyt hänen mittaamattomalle

mielikuvitukselleen. "Olen tullut mailmaan liian myöhään", hän sanoi

kruunauksen jälkeisenä päivänä eräälle ministerillensä. "Ei ole enään

mitään suurta toimitettavaa. Olen päässyt pitkälle ja myönnän, että

urani on kaunis. Mutta mikä eroitus muinaisuuteen verraten! Katsokaa

Aleksanteria. Kun hän valloitettuaan Aasian oli julistanut kansalle

olevansa Jupiterin poika, koko Itämaa uskoi sen paitsi hänen äitinsä,

jolla oli paremmat tiedot asiasta, sekä Aristoteles ja muutamat

Atenan kirjatoukat. No niin, jos minä nyt selittäisin olevani

isän Jumalan poika ja aikovani palvella häntä isänäni, ei olisi

ainoatakaan kalastaja-eukkoa, joka ei nauraisi minulle mennessäni

hänen ohitsensa. Kansa on liian valistunutta tähän aikaan; ei ole

enään mitään tehtävää."

Kuinka ihmeellisesti luonto oli varustanutkaan Napoleonin, ainoastaan

ihminen ja yleisinhimillisen rajoituksen alainen hän sittenkin oli.

Hänen mielikuvituksensa jaksoi vapaasti ja rajattomasti liidellä

ja ottaa maailman haltuunsa, mutta kyseessä oli, riittivätkö hänen

henkiset ja ruumiilliset voimansa työssä mielikuvituksen vaatimusten

toteuttamiseksi. Kävi ilmi, että se mitä hän piti pian suoritettuna

askeleena, Euroopan mannermaan yliherruuden saavuttaminen, oli jo

kyllin suuri vaatiakseen kaikki hänen voimansa. Aluksi hänen vanha

vihollisensa Englanti kokosi kaiken voimansa riistääkseen häneltä

valtaistuimen ja valtakunnan.

Siinä maassa Napoleonin kruunaus oli sytyttänyt suunnattoman

katkeruuden. Siellä käsitettiin olot yhtä selvästi kuin Bonaparte

1797 käsitti kirjoittaessaan Direktoriolle: "Jos saamme Englannin

kukistetuksi, silloin Euroopa makaa jalkojemme juuressa." "Ranska

on rohjennut, sanottiin Englannissa. Napoleonin persoonassa

nostaa jakobinilaisuuden valtaistuimelle. Se on solvaus Euroopan

kuningaskunnille, ja Englanti on itsellensä velkapää säälimättä

käymään sotaa anastajaa vastaan." Ja peläten uhkaavaa maallenousua ja

luvaten runsasta avustusta kilisevässä kullassa Englanti ahkerammin

kuin koskaan tähysteli liittolaisia mannermaan hallitsijoista. Jo

1802 oli Talleyrand kirjoittanut Ranskan lähettiläälle Englantiin:

"Jos Englanti sytyttää sodanliekin mannermaalla, pakoittaa se

ensimmäisen konsulin valloittamaan Euroopan." Nämä sanat olivat yhtä

pätevät 1804 kuin 1802, ja kun Englanti tunsi velvollisuudekseen

käydä säälimätöntä sotaa Napoleonia vastaan ja kaikella tarmolla

koetti siirtää sotanäyttämön mannermaalle, oli sillä Euroopan

historia jo lähimmässä tulevaisuudessa ratkaistu: Ranskan sota

puukkoon asti Englantia ja sen mannermaaliittolaisia vastaan.

Oli odotettavissa, että Saksan valtakunta oli pukeutuva

haarniskaan Napoleonia vastaan hänen miehitettyään saksalaisen

vaaliruhtinaskunnan Hannoverin, mutta keisari Frans ei rohjennut

onnettomien ja näännyttävien sotiensa jälkeen astua voittamatonta

Napoleonia vastaan ja koetti kaikin tavoin esiintyä mukautuvasti

Ranskaa kohtaan. Preussi ei halunnut luopua puolueettomuudestaan.

Mutta Venäjä sitä vastoin oli helposti taivutettavissa. Sillä tsaari

oli katkeroitunut siitä, että Napoleon oli rikkonut hänelle antamansa

varman lupauksen ja sotajoukollaan miehittänyt Neapelin; sitäpaitsi

hän taas rupesi pelkäämään Ranskan politiikkia Itämailla. Ja samoin

kuin tämä oli aiheena Venäjän liittymiseen Englantiin, sai Napoleonin

italialainen politiikki vihdoin Itävallan liittymään Venäjään. Sillä

kun monarkia oli uudistettu Ranskassa, ei näyttänyt enään olevan

kuin ajankysymys, koska Italian tasavalta muuttuu perinnölliseksi

Italian kuningaskunnaksi. Ja bonapartelainen hallitsijasuku Italiassa

tekisi pian kaikki Itävallan toiveet menetettyjen maittensa takaisin

saamisesta tyhjäksi. Kun siis Napoleon maaliskuussa 1805 Milanon

tuomiokirkossa kruunasi itsensä Lombardian rautakruunulla Italian

kuninkaaksi, kun hän pian sen jälkeen antoi sisarilleen italialaisia

maakuntia, lopetti Ligurian tasavallan ja liitti Genuan Ranskan

valtakuntaan, onnistui vihdoin Englannin ja Venäjän, siten että

edellinen lupasi suuria apurahoja ja jälkimäinen sotajoukkoja, saada

Itävalta liittymään liittokuntaan, joka Ruotsista sai neljännen

miehen. Sisällinen yhteys liittoutuneiden kesken ei ollut varsin

luja. Erittäinkin Venäjällä ja Itävallalla oli kovin ristiriitaiset

harrastukset, ja yksinomaan yhteinen halu supistaa Ranska sen ennen

vuotta 1792 olleihin rajoihin sai ne yhtymään. Heinäkuussa 1805

keisari Frans alkoi sotavarustuksensa.

Napoleon, joku vähän ennen keisariksi-tuloansa raivoisan innostuksen

vallitessa oli jaellut kunnialegionan ristejä vanhoille sotureilleen

Boulogne'in luona, oli useampaan kertaan päättänyt hyökätä suorastaan

Englantiin, mutta aina luopunut tästä aikeesta. [Napoleon oli tätä

suunnitelmaa valmistaessaan joutunut tekemisiin höyrylaivan keksijän

Robert Fulton'in kanssa. Tämä oli useana vuonna oleskellut Parisissa

suunnitellen monenmoisia keksintöjä; muun muassa hän ahkerasti

kokeili jonkinmoisen torpedon valmistamisessa ja teki luonnoksia

laivoja varten, jotka koetteeksi oli aiottu liikkumaan Seine-joella

höyryn voimalla. Se kuitenkaan ei onnistunut toiveiden mukaan eikä

Napoleonilla ollut aikaa odottaa keksinnön valmistumista.] Hän kyllä

selvästi huomasi suuret vaikeudet, ja viimeisten tutkimusten mukaan

on epäilyksen alaista, tahtoiko hän toden tullessa uskaltaa kaikki

niin vaarallisen arvanheiton varaan ja suorittaa tuon kaikkialla

puhutun ja suuresti pelätyn maallenousun. Veljelleen Josefille hän

lausui, ettei hän ajatellut itse johtaa yritystä, vaan aikoi jättää

sen _Ney'lle_, jonka ei edes pitänyt suunnata iskua suorastaan

Lontoota vastaan, vaan kulkea Irlantiin. Todennäköisintä on, että

jos Napoleon olisi havainnut suotuisan tilaisuuden, hän ehkä olisi

koettanut onneansa, mutta että hän ennen kaikkea tahtoi käyttää

maallenousu-yritystä sekä tekosyynä niin suuren sotajoukon koossa

pitämiseen täysin asestettuna että todellisten aikomustensa verhona.

Tämän keisari itse lausui valtioneuvostossa tammikuulla 1805. "Kun

rauhan aikana pidetään niin suuria voimia koossa -- m.m. 20,000

tykistöhevosta ja täydellinen kuormasto -- täytyy keksiä veruke,

joka selittää minkä tähden tätä kaikkea hankitaan ja kootaan, niin

etteivät muut mannermaa-vallat saa aihetta epäilyksiin. Ja semmoisen

verukkeen suo meille maallenousu-yritys Englantiin. Kaksi vuotta

sitten en voinut tätä suoraan ilmaista, mutta aina se on ollut

mielessäni." Myöskin ranskalaisten vuoksi oli veruke tarpeellinen.

Sillä niin suuriin rahallisiin uhrauksiin, joita nämä koossa pidetyt

sotajoukot kysyivät, hän saattoi toivoa kansan suostuvan ainoastaan

jos oli kyseessä ranskalaisten väkevän kansallisvihan tyydyttäminen

Englantia vastaan. Sota jotakin mannermaan valtaa vastaan ei ikinä

tulisi niin kansanmieliseksi kuin sota Englantia vastaan. Mutta kun

saapui tieto Itävallan liittymisestä liittokuntaan ja sen uhkaavista

varustuksista, saattoi hän jonkinlaisella oikeudella kansalleen

selittää, että hänet pakoitettiin mannermaasotaan. Kuinka kauvan

edeltäpäin hän oli sen päättänyt ja kuinka kiihkeästi hän sitä

halusi, siitä tiesi ainoastaan ani harva. Mutta hän oli saavuttanut

mitä hän tahtoi; hänen joukkonsa olivat täydessä kunnossa, ja siten

hän oli, kuten itse sanoi, kaksikymmentä päivää muista edellä.

Ei yksikään maailmassa osannut käyttää sellaista etua paremmin kuin

Napoleon. Eikä kukaan osannut paremmin kuin hän pimittää vihollista.

Kun hän jo elokuun 13 p:nä kirjoitti Talleyrand'lle päättäneensä

käydä Itävallan kimppuun ja olevansa marraskuussa Wienissä, jossa

keisari Frans ei saisi joulua viettää, hän vielä elokuun 20-22

päivinä oli antavinaan käskyn sotajoukkojen viemisestä laivoihin

Boulogne'ssa, jolla käskyllä hän tahtoi yhä uskotella että hän

todellakin ajatteli hyökkäystä Englantiin; mutta 24 p:nä Marmont sai

salaisen käskyn lähteä pikamarsseissa Mainz'iin ja kuukauden lopussa

koko armeija kaikessa hiljaisuudessa oli liikkeellä itään päin

öisissä pikamarsseissa. Neljä viikkoa myöhemmin tuo taistelukuntoinen

ja taisteluhaluinen suuri armeija, noin 150,000 miestä nuorten, mutta

sodassa harjaantuneiden kenraalien johtamana astui Reinin yli.

Hyökkäyssuunnitelmaan nähden oli noudatettu täydellistä

salaperäisyyttä; ei yksikään Ranskan sanomalehti rohjennut

hiiskuakaan sotajoukkojen liikkeistä, ja itävaltalaiset,

liikkeelle lähtiessään, luulivat Napoleonin päävoiman vielä olevan

Boulogne'issa. Oli näet levinnyt huhu, että Englanti samaan aikaan

kun itävaltalaiset samosivat Ranskan rajaa kohden aikoi yrittää

maallenousua Ranskan rannikolle, joten Napoleonin oli pakko

hajoittaa voimansa. Ja kun lisäksi tulivat nuo Saksassa alituisesti

liikkuvat huhut, että tyytymättömyys keisarilliseen hallitukseen oli

noussut sellaiseen huippuun, että vallankumous oli kysymyksessä,

niin Itävallan hallitus luuli voivansa turvallisesti ryhtyä

hyökkäystoimeen ja lähetti etevimmän sotapäällikkönsä, arkkiherttua

Kaarlen, miehittämään italialaiset kallisarvoiset maakunnat, jotka se

nyt toivoi voivansa liittää kruunuunsa. Mutta Napoleon oli määrännyt

Tonavanlaakson, tuon leveän Saksan kautta käyvän yhdystien läntisen

ja itäisen Euroopan välillä, tämän lyhyen, mutta seurauksiltaan

ratkaisevan sodan näyttämöksi, ja jo elokuun 13 p:nä hän oli sanellut

_Daru'lle_ sotaretken täydellisen suunnitelman. "Liikekäskyt,

marssien aikamäärät, paikat missä sotajoukkojen tuli tavata toisensa

tai yhtyä, hyökkäykset, vihollisen eri liikkeet ja erehdykset --

kaikki tuo oli tässä kiireessä sanellussa suunnitelmassa kaksi

kuukautta ennakolta ja 200 penikulman etäisyydessä arvattu...

Taistelutantereet, voitot, vieläpä päivätkin, jolloin meidän tulisi

astua Müncheniin ja Wieniin, kaikki oli ennakolta määrätty ja pantu

paperille niinkuin sitten tapahtui." Ja tätä neroa vastassa seisoi

itävaltalainen kenraali _Mack_, Napoleonin mielestä "kaikista

ihmisistä kelvottomin". Luottaen yllämainittuihin huhuihin hän laski,

etteivät ranskalaiset voineet saapua Saksaan ennen venäläisten tuloa,

ja porhalsi siis huoletonna esiin luullen joutuvansa siksi hyvään

aikaan, että saisi taivutetuksi Baijerin horjuvan vaaliruhtinaan

puolellensa. Mutta tämä piti edullisimpana liittyä Ranskaan, ja

Mack'in toiveet tässä kohden pettivät. Hän eteni kumminkin yhä ja

kokosi joukkonsa Ill-joen rannalle. Mutta päivä päivältä verkko

yhä enemmän kiertyi onnettoman kenraalin ympärille, joka ei

aavistanutkaan tuhoavaa varaa ja liikkui siinä harhaluulossa, että

ne ranskalaiset osastot, joita huomattiin hänen läheisyydessään,

olivat paluumatkalla tukahduttaakseen vallankumouksen Ranskassa.

Lokakuun 16 p:nä hän hämmästyksekseen huomasi olevansa kokonaan

suljettu Ulmiin, ja 20 p:nä hän antautui koko armeijoineen, jossa

oli 33,000 miestä ja 60 tykkiä. "Olen saavuttanut tarkoitukseni",

kirjoitti Napoleon edellisenä päivänä puolisolleen, "olen tuhonnut

itävaltalaisen armeijan pelkillä marsseilla." Tieto Mack'in

sulkemisesta ja antautumisesta sai venäläiset, jotka olivat joutuneet

Inn-joen luo, kiireesti vetäytymään takaisin Napoleonin hätyyttäminä;

hän nimittäin lähetti Murat'n edeltäpäin ajamaan heitä takaa. Mutta

Krems'in luona heidän onnistui päästä Tonavan yli toiselle rannalle;

Murat'ta houkutteli nyt halu rientää itään päin ja miehittää Wien

sekä jättää venäläiset takaa-ajamatta. Siten vihollinen pääsi

pakoon koillista kohden Böhmiin, jossa sen sopi odottaa lisävoimia.

Napoleon kirjoitti Murat'lle ankarasti moittien: "Te olette minulta

hukannut kaksi päivää ja olette vain ajatellut kunniaa, jonka Wien'in

valloittaminen tuottaa. Mutta ei ole mitään kunniaa ilman vaaraa."

Wienissä Murat kuitenkin oli suureksi hyödyksi ottaessaan haltuunsa

Tonavan sillat. Täältä Napoleon lähetti hänet pohjoiseen toivoen

tällä liikkeellä saavansa venäläiset, joita hän nyt itse suorastaan

ahdisti, kahden tulen väliin ja lyövänsä ne ennenkuin ne pääsivät

yhteen apujoukkojensa kanssa.

Mutta sotatempulla venäläiset täällä taas pääsivät pälkähästä,

ja kun niihin Brünn'issä yhtyivät erinäiset apuosastot, niin

Napoleon joutui varsin tukalaan asemaan. Hän oli tahtonut saada

tehdyksi rauhan Wien'issä, mutta hän oli ahdistaessaan vihollista

musertamatta sitä, se kun alituisesti pujahti hänen käsistään,

joutunut paljon laajemmalle toimialalle kuin mihin hänen voimansa

riittivät. Ja juuri nyt hän sai kaksi masentavaa tietoa; toinen

oli se, että Nelson oli maksamalla voiton hengellänsä lokakuun 21

p:nä 1805 Trafalgar'in luona kokonaan hävittänyt Ranskan laivaston.

Kahdeksantoista ranskalaista laivaa oli valloitettu ja 7,000 miestä

kaatunut. Merisota Englantia vastaan oli nyt mahdoton. Toinen

Napoleonille saapunut epämieluinen tieto oli se, että Preussi, jonka

kuningas tunsi itsensä syvästi loukatuksi siitä, että Ranskan joukot

huolimatta hänen puolueettomuudestaan olivat kulkeneet hänen maansa

läpi, nyt oli päättänyt yhtyä liittokuntaan, joten liittolaisten

armeija oli lisäytyvä 180,000 miehellä. Suurella diplomaattisella

oveluudella Napoleon ryhtyi keskusteluihin erikseen Venäjän ja

Itävallan kanssa, tinkien tuntuvasti vaatimuksistaan saadaksensa

rauhan. Mutta kumpikaan valtakunta ei pitänyt eduilleen sopivana

tehdä rauhaa, ja asema olisi ehkä käynyt vieläkin vakavammaksi

Napoleonille, ellei tsaarin turhamielisyys -- inhimillinen

ominaisuus, joka aina oli Napoleonin uskollisin liittolainen -- olisi

häntä siitä auttanut.

Sillä nuoressa hallitsijassa paloi halu päästä vetämään väkikalikkaa

Napoleonin kanssa. Eihän mikään tuottaisi sellaista kunniaa

kuin "kenraali Bonaparten" voittaminen. Hänen kenraalinsa kyllä

neuvoivat häntä odottamaan, kunnes Preussi pääsee esille ja kunnes

itävaltalaiset arkkiherttuat saapuvat apujoukkoineen, mutta

taisteluinnossaan hän luopui vahvasta asemasta, jota vastaan

Napoleon ei rohjennut hyökätä, ja samosi esiin. Tieto tästä

tuli niin odottamatta Ranskan kenraaleille ja itse keisarille,

ettei heti rohjettu sitä uskoa. Mutta kun se huomattiin todeksi,

oli Napoleonilla oitis sotasuunnitelma valmis. "En aio nyt

ryhtyä tavalliseen, vaan ratkaisevaan taisteluun", sanoi hän

kenraaleillensa, ja joulukuun 1 p:nä hän asettui Austerlitz-kylän

luona asemaan, jonka tarkoitus oli houkutella venäläiset heikontamaan

keskustaansa ja sitten kiertävällä liikkeellä koettamaan katkaista

hänen peräytymistään. Ilokseen hän näki heidän suorittavan tämän

liikkeen. "Ne menevät ansaan", hän huudahti. "Ennen huomispäivän

iltaa minä kaappaan tämän armeijan". Pimeän tullen keisari itse

ratsasti kautta leirinsä rohkaisten joukkojensa mieltä. "Vihollisen

marssiessa kiertääksensä oikeata siipeäni, tarjoo hän minulle

kylkensä", sanoi hän, ja siitä joka sotamies ymmärsi pääasian

tulevassa taistelussa. Seuraavana aamuna taistelu alkoi kolmen

keisarin silmien edessä, ja ennenkuin "Austerlitz'in aurinko"

oli laskenut, olivat yhdistyneet Venäjän ja Itävallan sotajoukot

kerrassaan rikkirevityt. Noin 80,000 kuollutta ja haavoitettua virui

kentällä; ranskalaiset olivat saaneet 20,000 vankia ja anastaneet

200 tykkiä. Napoleon julkaisi armeijalleen riemuitsevan julistuksen:

"Soturit! Olen teihin tyytyväinen; olette Austerlitz'in päivänä

täyttäneet kaikki odotukseni, mitä minulla oli miehuudestanne...

ja jokainen, joka kuulee sotamiehestä, että tämäkin oli mukana

Austerlitz'issa, tietää siitä, että se on uljas mies!"

Kaksi päivää tämän jälkeen tapahtui Habsburgin suvun perillisen ja

Ranskan keisarin kuuluisa yhtyminen. Kaikki kulkupuheet Napoleonin

raakuudesta ja uhkamielisyydestä lyötyä vastustajaansa kohtaan ovat

pidettävät kerrassaan keksittyinä. Päinvastoin hän tässä ensimäisessä

kohtauksessaan Euroopan yhden laillisen hallitsijan kanssa esiintyi

kerrassaan kohteliaana ja ystävällisenä. Keisari Frans saavutti

aselevon ja toimitti liittolaiselleen tiedon, että Napoleon

oli suostuvainen rauhaan molempien valtojen kanssa, vaatimatta

Itävallalta alueluovutusta, jos tsaari suostuisi sulkemaan satamansa

englantilaisilta. Mutta venäläiset olivat liiaksi riippuvaiset

Englannin apurahoista eivätkä siis siihen suostuneet. Tsaari jätti

keisari Fransin oman onnensa nojaan ja vetäytyi jo joulukuun 6 p:nä

pois armeijansa surullisten tähteiden kanssa. Uudenvuoden päivänä

1806 keisari Frans allekirjoitti Presburg'issa joulukuun 26 p:nä

laaditut raskaat rauhanehdot. Ne italialaiset alueet, jotka olivat

jääneet Itävallalle Campo-Formion rauhassa, luovutettiin Italian

kuningaskunnalle paitsi Triest'iä; kaikki Napoleonin toimenpiteet

Italiassa hyväksyttiin, ja Ranskan liittolaiset Baijeri ja Würtemberg

korotettiin kuningaskunniksi ja saivat muutamia kaupunkeja ja alueita.

Liittolaisten aikomus supistaa Ranska niihin rajoihinsa, jotka sillä

oli ennen vallankumousta, ei toteutunut. Päinvastoin Presburg'in

rauha tuotti Napoleonin valtakunnalle suuremmoisia aluelisiä.

Sillä voitollisen "kolmen keisarin taistelun" jälkeen hän saattoi

ryhtyä toteuttamaan entisiä unelmiansa yhden päämiehen johtamasta

Euroopasta, yhdestä keisarista, jolla on kuninkaita virkamiehinä

ja joka jakelee kuningaskuntia kenraaleilleen j.n.e. Rauhanteon

jälkeisenä päivänä hän armeijakäskyssä antoi tiedoksi, että

bourbon'it, jotka huolimatta puolueettomuudestaan sodan aikana

olivat salaa olleet tekemisissä englantilaisten kanssa, olivat

lakanneet hallitsemasta Neapelissa. Hän teki veljestään Josefista

Neapelin kuninkaan; poikapuolensa Eugéne de Beauharnais oli jo

nimitetty Italian varakuninkaaksi. Hänen veljestään Louis'sta tuli

Hollannin kuningas; hänen sisarensa olivat jo saaneet italialaisia

maakuntia, ja kenraali Murat, joka oli nainut hänen kauniin sisarensa

_Caroline'in_, tuli Berg'in suurherttuaksi; tämä herttuakunta oli

muodostettu niistä maakunnista, jotka Preussin Hannoveria vastaan

oli täytynyt luovuttaa Schönbrunn'in sopimuksessa joulukuun 15 p:nä

1805. Äsken saaduista Venetsian ja Neapelin maakunnista muodostettiin

16 herttuakuntaa, jotka sitten annettiin hänen eteville miehillensä.

Sitäpaitsi Napoleon toteutti aikeen, joka enemmän kuin sata vuotta

oli kytenyt Ranskan politiikissa, muodostamalla Baijerista,

Würtemberg'istä, Badenista ja useista läntisen Saksan pienistä

valtioista Reinin liiton vastapainoksi Preussille ja Itävallalle.

Se oli asetettava hänen suojeluksensa alaiseksi ja oli sentähden

likeisessä liitossa Ranskan kanssa. Saksalaiselta taholta lausuttiin

lämpimästi toivottavan muinaisen länsimaisen valtakunnan uudestaan

perustamista keisari Napoleonin johtamana, semmoiseksi kuin se oli

ollut Kaarle Suuren aikana, jolloin siihen kuului Italia, Ranska

ja Saksa. Ja Reinin liiton perustaminen tiesikin todellisuudessa

vanhan saksalais-roomalaisen keisarikunnan hajoamista. Samana

päivänä, elokuun 1 p:nä 1806, jolloin liiton perustaminen saatettiin

Saksan valtiopäivien tiedoksi, ilmoitti Ranskan lähettiläs herransa

puolesta, ettei hän enään tunnusta mitään saksalaista keisarikuntaa;

elokuun 6 p:nä keisari Frans luopui arvostaan Saksan keisarina, mutta

tunnustettiin Itävallan keisariksi.

Saadakseen kaiken tämän toteutetuksi Napoleon oli antanut

voitokkaiden joukkojensa viipyä etelä-Saksassa, itse Itävallassakin

hän piti miehitettynä erään linnan, ja joukkojen asema oli tahallaan

tehty siksi uhkaavaksi Preussille, ettei tämä maa rohjennut

kieltäytyä, kun Napoleon helmikuussa 1806 vaati sitä sulkemaan

kaikki Hannoverin satamat ja omat Pohjanmeren-satamansa Englannilta;

vaatimus, joka aiheutti Preussin kaupalle sekä maalla että merellä

varsin tuntuvan tappion ja joka sen ohessa uhkasi Preussia sodalla

Englannin puolelta.

Mitä suurin hälinä nousi sentähden Berlin'issä, kun Lontoosta

kuultiin, että Napoleon oli tarjoutunut luovuttamaan Hannoverin

takaisin Englannin kuninkaalle, joka koko sydämellään oli

kiintynyt saksalaisiin maihinsa. Liittokunnan isä, Napoleonin

leppymätön vastustaja _William Pitt_ oli jo kuollut, kuten

vakuutettiin, mielipahasta rauenneitten suunnitelmiensa tähden, ja

ranskalais-ystävällinen _James Fox_ oli saanut ulkoasiain politiikin

johdon käsiinsä. Se rauhallinen mieliala, joka oli hänen lyhyen

hallintoaikansa tunnusmerkkinä, oli vaikuttanut tuon tarjouksen

Hannoverin takaisin-antamisesta, ja heti oli Preussin sotapuolue

käynyt siihen kiinni; tämä puolue eli kuningattaren johtamana

kopeasti Fredrik Suuren päivien muistoissa. Heikko kuningas ei

jaksanut vastustaa ranskalais-vihollisen liikettä, joka yhä laajeni,

vaan rupesi varustautumaan; kun Venäjä samaan aikaan asettui

torjuvalle kannalle, ja Englanti Fox'in kuoleman jälkeen taas palasi

entiseen potitiikkiinsa, teki Napoleon sen johtopäätöksen, että uusi

liittokunta oli tekeillä, jäsenenä Preussi Itävallan asemesta. Tämä

luulo sai varsinaisen vahvistuksen, kun hän Preussin kuninkaalta

Fredrik Wilhelm III:lta sai kehoituksen peräytyä pois Saksasta.

Sillä, joka rohkeni puhua sellaisessa äänilajissa Napoleonille,

täytyi tietysti olla väkeviä ystäviä selän takana. Napoleonin asiana

oli nyt kuten ainakin joutua paikalle ennenkuin ystävät pääsivät

yhtymään ja tuhota niistä yksi kerrallaan. Preussi oli määrännyt

lokakuun 8 päivän vaatimustensa täyttämisen viimeiseksi hetkeksi,

mutta se sai vastauksen pikemmin ja toiseen suuntaan kuin oli

odottanut.

"Aikomukseni on seisoa Saalfeld'issä (Thüringen'issä) ennenkuin

vihollinen voi saapua sinne melkoisella voimalla", Napoleon

kirjoitti Berthier'lle syyskuun 30 p:nä, ja jo lokakuun 7 p:nä hän

oli Bamberg'issa. Sinne hänelle tuli Preussin kehoitus siirtyä

Saksasta ennen lokakuun 8 p:ää. "Teidän majesteettinne ministeri",

kirjoitti Napolen Fredrik Wilhelmille, "on haastanut minut yhtymiseen

lokakuun 8 p:nä, ja ritarina minä takaan sanani: minä seison keskellä

Saksen'ia."

"Yksi huono kenraali", oli Napoleon kirjoittanut ensimäisen

italialaisen sodan aikana Direktoriolle, "on parempi kuin kaksi

hyvää." Ei voi mikään paremmin kuvata hänen käsitystänsä, että

sodassa on välttämätöntä uskoa koko johto yhden miehen käteen. Ja jos

tämä käsitys kaipaisi todistusta, niin kyllä sitä on yltäkylläisesti

hänen vastustajiensa tappioissa. Tässä Preussin sodassa hän taas

seisoo edustamassa hallitsijaa ja sotapäällikköä samassa henkilössä,

hänen tahtonsa on korkein laki, ei tarvitse ketään kuulustella, ei

ole mitään "verukeosastoa", ei mitään ristiriitaisia ministerietuja

j.n.e.; hänen sanansa ja käskynsä viedään silmänräpäyksessä ja

suoraan hänen alaisillensa ja suoritetaan sokeasti. Toisella

puolella seisoo vanha kivulloinen sotaherra, Braunschweig'in herttua

Ferdinand, luonteeltaan epäröivä, ja hänen rinnallaan yliherransa

kuningas. Ollen itsenäisyyttä vailla samoinkuin herttuakin

kuningas kolmen eri puolueen vaikutuksen alaisena esiintyi usein

samaa ylikenraalia vastaan, jonka hän itse oli siksi määrännyt.

Pääkortteerissa vallitsi yhä erimielisyys sodan johtamisesta, jopa

silloinkin kun vihollinen lähestyi katkaistakseen preussilaisilta

tien Berlin'iin. Napoleon törmäsi 14 p:nä ruhtinas Hohenlohe'n

johtamiin preussilaisiin Jenan luona, ryntäsi niitä vastaan luullen

niitä vihollisen pääarmeijaksi ja löi ne. Mutta Auerstädt'in luona,

muutama penikulma Jenasta pohjoiseen, _Davout_ samana päivänä

loistavalla urhoollisuudella taisteli päävoimaa vastaan. Ennen

iltaa taistelu oli voitettu ja preussilaiset hurjassa paossa,

ranskalaisten kenraalien ahdistamina. Vähitellen ne pakotettiin

antautumaan, _Blücher_ vasta Lybeck'issä. Braunschweig'in herttua oli

kuolettavasti haavoittunut, 30,000 miestä kaatunut ja 40,000 otettu

vangiksi.

Kaksi viikkoa sen jälkeen Napoleon juhlakulkueessa astui Berlin'iin,

käytyänsä Fredrik Suuren haudalla Potsdam'issa, josta hän lähetti

Fredrikin miekan Parisin invaliidihotelliin. Uteliaat berliniläiset

näkivät hämmästyneinä, että tuo peljätty valloittaja olikin pieni

mies, yksinkertaisemmassa puvussa kuin yksikään hänen kenraaleistaan.

Marraskuun 12 p:nä hän saattoi sanoa koko Preussin kuningaskunnan

olevan hänen vallassaan. Ainoastaan jotkut linnat sisämaassa ja

Itämeren rannikolla, niiden joukossa Königsberg, jonne kuningas

oli paennut, olivat pitäneet puoliansa. Preussin 200,000 miehen

armeijasta oli enää koossa vain 15,000 miestä.

Napoleon oli ainoastaan vastenmielisesti ruvennut tähän sotaan, hän

piti tyhmänrohkeana ja niin uhmaavana Preussin esiintymistä häntä

vastaan, että hän itse oli yllämainitussa kirjeessä kirjoittanut

kuningas Fredrik Wilhelmille: "Teidän majesteettinne tulee

voitetuksi. Minulla ei ole mitään hyötyä taistelusta teitä vastaan;

en pyydä mitään enkä ole mitään pyytänyt teidän majesteetiltanne.

Nykyinen sota on epäviisas sota." Mutta Venäjä oli asettunut Preussin

puolelle, ja Englannin voitiin odottaa mielellään tekevän samoin; nuo

äkkiä saavutetut edut synnyttivät hänessä luonnollisesti ajatuksen

käyttää asemaansa mahdollisimman voimakkaasti näitä molempia

vihollisiansa vastaan. Hän esitti siis preussilaisille semmoiset

rauhanehdot, ettei kuningas voinut niihin mitenkään suostua. Ja

jottei hän tulisi seisomaan taistelussa yksin, viritti hän uudestaan

nuo vanhat välittelyt Turkin kanssa, joita ei oltu koskaan kokonaan

katkaistu, ja sai sultaanin häikäisemällä hänet houkuttelevilla

alueiden anastuksilla antautumaan sodan uhkapeliin Venäjää vastaan.

Sitten hän kiihoitti puolalaiset tsaaria vastaan esiintymällä

Puolan vapauttajana ja Puolan valtakunnan uudestarakentajana.

Suunnaton ihastus häneen syttyi sorretussa maassa, ja puolalaisia

vapaaehtoisia kokoontui hänen lippujensa ympärille. Vihdoin hän

virallisesti julisti marraskuun 21 p:nä 1800 Englannin sulkemistilan,

s.o. Englannin täydellisen eristämisen mannermaasta äärimäisellä

ankaruudella.

Pakoitettuaan siten Venäjän heikontamaan voimansa, se kun lähetti

suuren armeijan Turkkia vastaan, saatuaan Itävallan pysymään alallaan

naapurivaltioiden sotiessa ja herätettyään Englannissa uuden kauhun,

Napoleon lähti Berliinistä ja kävi venäläisiä vastaan, jotka

_Bennigsen'in_ johtamina seisoivat Varsovan luona. Esiintulvivan

suuren armeijan edestä Bennigsen vetäytyi pois, ja Napoleonin kaikki

yritykset saada aikaan ratkaiseva taistelu raukesivat tyhjiin.

Pienempiä otteluita suoritettiin alituisesti, viimeinen Pultusk'in

luona joulukuun 26 p:nä; mutta sitten Napoleon ei rohjennut jatkaa

takaa-ajoa etemmäksi. Vihollinen vältti iskun ja asettui pienen

Aller-joen taa suojellaksensa Königsberg'iä ranskalaisten asettuessa

talvimajoihin Weichsel'in länsipuolelle.

Sepä oli sota, jonka vertaista ranskalaiset sotamiehet eivät vielä

olleet kokeneet. Talvipakkasessa niiden täytyi taistelemalla tunkea

aution, hedelmättömän maan läpi. Äkkiä alkanut suojailma muutti

laajat alankomaat suoksi; tykit tarttuivat liejuun, miehet vajosivat

siihen polvia myöten, ja nälkä teki heidät kykenemättömiksi kestämään

näitä ponnistuksia. Keisarin oli pakko jättää vaununsa, joka ei

voinut päästä eteenpäin, ja hänen täytyi nyt kuulla kaikkea tätä

voivotusta ja epätoivoa ja samoinkuin Egyptissä nähdä monen ampuvan

itsensä paikalla päästäkseen kaikesta tästä kurjuudesta, ja usein

hän sai kuulla nurinaa ja epätoivon purkauksia, vieläpä uskolliselta

kaartiltaankin.

Tammikuun lopussa hän sai tietää, että Bennigsen oli liikkeellä

länteen päin: tämä tahtoi tunkea hänen vasemman siipensä takaisin ja

päästä Danzig'iin, voidaksensa sieltä siirtää sodan Brandenburg'iin

Napoleonin selän taa. Napoleon oli heti ryhtynyt toimiin ja

lähetti suunnitelmansa ja käskynsä _Bernadotte'ille_, joka seisoi

pohjoisempana Elbing'in luona. Onnettomuudeksi nämä kirjelmät

joutuivat venäläisen ylikenraalin käsiin, joka heti peräytyi.

Napoleon kulki hänen kintereillään ja helmikuun 7 p:nä 1807 syntyi

taistelu Preussisch Eylau'n luona, jonka ranskalaiset ennen yön

tuloa miehittivät. Aamulla 8 päivänä alkoi Napoleonin tähän saakka

verisin taistelu. Tuimassa lumipyryssä, joka sokaisi sekä upseerit

että sotamiehet, ei keisarin käskyjä suoritettu yhtä täsmällisesti

kuin ennen, eri joukko-osastot erkanivat toisistaan liian kauvaksi,

ja Augereau huomasi äkkiä -- ilman seljetessä -- seisovansa sadan

askeleen päässä venäläisistä tykeistä, jotka muutamissa sekunneissa

ampuivat mäsäksi koko hänen osastonsa. Paeten koettivat henkiin

jääneet pelastua kirkkomaalle, josta Napoleon johti taistelun kulkua.

Mutta venäläinen ratsuväki ahdisti heitä sinnekin; ranskalaiset

yliupseerit rupesivat valmistamaan peräytymistä pääkortteeriin, jopa

kuultiin huutoja keisarin saattamisesta turvallisempaan paikkaan.

Mutta Napoleon ei näkynyt ajattelevan mitään vaaraa. Hän antoi

levollisesti kaartille käskyn käydä tuleen ja seurasi muutoin

elävällä harrastuksella ja ihailulla vihollisen hyökkäyksiä. "Mikä

verraton rohkeus!" "Mikä uljuus!" kuultiin hänen huudahtavan. Kaartin

hyökkäyksestä täytyi ratsuväen vetäytyä takaisin.

Murat'n tuima ratsuväenhyökkäys 80 osastolla ja Davout'in saapuminen

taistelutantereelle saivat vihdoin venäläiset peräytymään, mutta klo

4 iltapäivällä tuo preussilainen kenraali _Lestoq_ apuväkeä; aurinko

laski, mutta vielä kauvan pimeän tultua riehuu raju kamppailu.

Puoliyön aikaan venäläiset tekivät lähdön ja vetäytyivät takaisin

Königsberg'iin. Verinen taistelu jäi ratkaisemattomaksi, mutta

Napoleon pysyi tantereella ja saattoi siis täydellä syyllä julistaa

voittonsa Parisissa.

Mutta hänen joukkonsa oli kärsinyt äärettömästi, ja hän huomasi

tarpeelliseksi majoittua Weichsel'in ja pienen Passarge-joen väliin.

Itse hän asetti pääkortteerinsa muutamaan latoon Osterode'n kylässä,

ja sai tyytyä samaan ravintoon kuin sotamiehensäkin. Veljellensä

Josefille hän kirjoitti: "Me elämme täällä lumessa ja rännässä ilman

viiniä, ilman konjakkia, ilman leipää." Mutta Napoleon ei ollut

koskaan paremmassa voinnissa kuin ponnistuksissa ja puutteessa, ja

hänen karaistu ruumiinsa kesti kaikki vaivat. "En ole koskaan", niin

sanoi hän perästäpäin, "tuntenut itseäni niin hyvinvoivaksi kuin

Osterode'ssa." Ja kyllä hänen toimintahaluansa suuressa määrässä

kysyttiinkin; hän antautui ensin kaikella tarmollaan armeijan

ravitsemisen suureen ja vaikeaan työhön tyhjäksi syödyssä seudussa,

ja sitä paitsi hän itse suoritti ei ainoastaan kaikki sotilaalliset

ja valtiolliset asiat, vaan hänelle tuotiin lakkaamatta tietoja

kaikista oloista kotona Ranskassa, ja kaikkeen hän tarttui johtavalla

kädellä.

Eikä Napoleon koskaan ollut suurempi kuin vaaran ollessa kynnyksellä.

Turkki ei jaksanut, kuten hän oli toivonut, saada aikaan mitään

vauriota Venäjälle; Preussi ei suostunut hänen rauhanehdotukseensa

ja teki Venäjän kanssa uuden liiton, jonka mukaan Englanti, Ruotsi,

Tanska ja Itävalta piti saataman suostumaan yhteiseen esiintymiseen

häntä vastaan; viimemainittu valta rupesi jo varustautumaan. Mutta

kaikilta tahoilta uhattuna ja vihollisen ollessa välittömässä

läheisyydessä hän loi uusia suunnitelmia, välitteli uudestaan Turkin

kanssa, jopa sopi Persian lähettilään kanssa, joka etsi hänet täältä,

että shaahikin katkaisisi kaiken yhteytensä Englannin kanssa, ottaisi

sen tavarat takavarikkoon, yllyttäisi afganilaiset sitä vastaan ja

lähettäisi sotajoukon Intiaan.

Maaliskuun 12 p:nä ranskalaiset rupesivat piirittämään Danzig'ia ja

Napoleon odotti vain tämän kaupungin kukistumista ja apujoukkojen

saapumista Italiasta ja Ranskasta "iskeäksensä mahtavan

nuijanlyönnin", kuten hän sanoi. Toukokuun 26 p:nä täytyi Danzig'in

antautua, ja kaksi viikkoa sen jälkeen koko Ranskan armeija lähti

liikkeelle. Marssittuaan neljä päivää kahakoiden Napoleon oli saanut

Bennigsen'in kierrokseen ja 14 p:nä suoritettiin ratkaiseva taistelu

Friedland'in luona. Venäläiset menettivät 30,000 miestä, niistä 25

kenraalia, ja 80 tykkiä. Samana päivänä Murat, _Soult_ ja Davout

löivät preussiläiset Königsberg'in luona. Sota oli lopussa.

Kahdeksan päivää taistelun jälkeen suostuttiin aselepoon Ranskan

ja Venäjän kesken. Tsaari oli katkeroittunut Englantia kohtaan sen

velttouden ja varovaisuuden tähden, ja hänen suuttumuksensa oli

joutunut kiehumapisteeseen, kun tuo "kaupustelijakansa" oli kieltänyt

Venäjältä kovin tarpeellisen 6 miljoonan punnan lainan. Sangen

suuri puolue, semminkin upseereissa, vastusti kaikkea sekaantumista

länsi-Euroopan asioihin, ja tsaarin lähimmät neuvoivat häntä

säästämään voimiansa tulevaisuuden varalle ja suostumaan Napoleonin

tarjoamaan rauhaan. Kesäkuun 25 p:nä molemmat hallitsijat kohtasivat

toisensa upeassa teltassa keskellä Njemen'iä. Toista tuntia he

keskustelivat ilman vieraita miehiä. Tsaarin ensimäiset sanat heidän

yhtyessään sanotaan olleen: "Minä vihaan englantilaisia niinkuin te

itse ja olen mukana kaikissa yrityksissänne heitä vastaan." -- "Siinä

tapauksessa rauha on tehty!" kuului Napoleonin vastaus.

Eikä syntynyt ainoastaan rauha, vaan vieläpä ystävyys ja liitto.

Napoleon pani kaiken rakastettavaisuutensa liikkeelle, ja lopuksi

tsaari kerrassaan hurmaantui siihen mieheen, joka oli hänet

voittanut. Hän tunnusti Josefin Neapelin, Louis'n Hollannin ja

Jerôme'in Westfalin kuninkaaksi. Tämä uusi valtakunta muodostettiin

erityisesti niistä maista Elben länsipuolella, jotka Preussin

täytyi luovuttaa. Saksi, jonka kanssa Napoleon jo joulukuussa oli

tehnyt rauhan, korotettiin kuningaskunnaksi ja sai preussiläisen

Puolan Varsovan suurherttuakunnan nimellä. Englantiin nähden

tehtiin vaatimus, että sen piti antaa takaisin kaikki 1805 jälkeen

tehdyt valloituksensa ja myöntyä meren vapauteen saaduksensa siitä

Hannoverin takaisin. Jos Englanti ei tähän suostuisi, velvoittautui

Venäjä salaisessa sopimuksessa avustamaan mannermaan sulkemista ja

Ranskan kanssa pakottamaan Itävallan, Portugalin, Tanskan ja Ruotsin

tekemään samoin.

Koko kekkerit oli pitänyt Preussin maksaa. Turhaan oli kaunis

Louise-kuningatar, huolimatta kaikista nöyryytyksistä, joita Napoleon

julistuskirjoituksillaan oli hänelle tuottanut, persoonallisesti

vedoten häneen koettanut hankkia maallensa lievempiä rauhanehtoja.

Mahtava imperaattori oli saavuttanut sen, mitä hän jo vuodesta 1801

oli pyrkinyt löytämään, mahtavan liittolaisen Englantia vastaan. Nyt

oli ainoastaan kaksi mannermaan valtiasta: kun Englanti oli murjottu,

saattoi kamppaus näiden kahden kesken alkaa.