Hyvää yötä, ystäväni, syleilen teitä.'

Tuo kaunis nainen oli varmaankin huomannut arveluttavaksi

pysyä leskenä kahden lapsen kanssa näin levottomina aikoina.

Hirmuhallituksen aikana hän aateluutensa tähden itse oli

ollut vangittuna ja hengiltä tuomittuna, mutta oli pelastunut

Robespierre'in kukistuessa. Hän siis kokemuksesta tunsi ne myrskyt,

jotka saattoivat olla uhkaamassa. Ja muistakin syistä saattoi olla

hyvä, että häntä olisi miehen käsivarsi tukemassa. Hän ei ollut

varakas ja oli kokenut, miltä tuntui olla ilman huolenpitäjää.

Ainoastaan Barras'n rakastajattaren, kauniin rouva Tallien'in

ystävyys ja muutamien vaikutusvaltaisten miesten tuttavuus, joita

hän erityisesti oli tavannut viimemainitun salongeissa, oli antanut

hänelle tilaisuuden elää niinkuin hän eli. Mutta juuri näiden

tuttavuuksien ja seuraelämän irstaisuuden ja huikentelevaisuuden

tähden saattoi olla välttämätöntä naiselle, joka halusi säilyttää

siveytensä ja pitää huolta ulkonaisesta muodosta, että hänellä oli

mies rinnallaan. Arveluttavaa vain oli, ettei kenraali, tunnettukaan

kenraali, ollut mikään loistava aviomies, kun hän ei ollut varakas.

Tähän kuitenkin ehkä oli apu saatavissa; kaiketi näistä Bonaparten

asioista rouva tahtoi hänen kanssaan puhua aamiaisilla brumairen

7 p:nä. Jos rouva Josephine siten huomasikin edulliseksi mennä

yhteen miehen kanssa, jolla selvästi oli tulevaisuus edessään,

niin ei ollut Bonapartekaan näkemättä hyötyä, joka hänelle voisi

olla avioliitosta markiisitar de Beauharnais'n kanssa. Sillä tuo

kaunis leski kuului Ranskan ylhäisimpiin perheisiin, ja naidessaan

hänet Bonaparte tiesi pääsevänsä korkeampaan yhteiskunnalliseen

piiriin, mihin hän aina oli pyrkinyt, tavallansa tulevansa

"salonkikuntoisemmaksi", kuten hän jälestäpäin itse myönsi. Mutta jos

hän rakastikin Josephine'iä myrskyisellä intohimolla, ei tämä juuri

tuntenut erityistä taipumusta pieneen kenraaliin, jonka huoleton

ulkoasu ja usein kömpelö esiintyminen tuskin olivat omiansa tekemään

häntä naisten suosikiksi. Mutta hänetkin valloitti Bonaparten

selittämätön, melkeinpä demoninen vaikutusvoima niihin, jotka hän

tahtoi voittaa puolelleen. "Olet nähnyt kenraali Bonaparten luonani",

kirjoittaa hän eräälle ystävättärelleen. "No niin, hän haluaa tulla

Aleksanteri de Beauharnais'n lapsille isän veroiseksi, tahtoo

naida hänen leskensä. Kysyt: rakastatko häntä?... En, mutta tunnen

olevani penseyden tilassa, joka on minulle epämieluinen ja jota

hurskaat pitävät uskonnon asioissa kaikista pahimpana. Ihailen hänen

miehuuttaan, hänen laajoja tietojaan, hänen henkensä vireyttä, joka

saa hänet ymmärtämään toisten ajatuksia ennenkuin ne ovat lausutut.

Mutta -- sen myönnän -- minua kauhistuttaa, että hän koettaa saada

valtansa alle kaikki, jotka häntä ympäröivät. Hänen tutkivassa

katseessaan on jotakin selittämätöntä, outoa, joka painostaa meidän

direktori-herrojammekin. Se, jonka pitäisi vihdoin minua lämmittää,

hänen väkevä intohimonsa minua kohtaan, jonka hän ilmaisee niin

tulisesti, että minun on mahdoton epäillä sen vilpittömyyttä, juuri

se minut on pidättänyt ollessani useasti antamaisillani hänelle

lupaukseni."

Rouva de Beauharnais itse ja hänen ympäristönsä olivat kauvan olleet

selvillä Bonaparten tunteista ennenkuin tämä -- oman kertomuksensa

mukaan -- rohkeni niitä hänelle tunnustaa. "Kun siitä ruvettiin

juoruamaan, puhui Barras minulle asiasta. Minulla ei ollut ollenkaan

syytä salata mitään. Te siis aikoisitte naida rouva de Beauharnais'n,

hän sanoi. Te osaatte käyttää hyväksenne kykyänne ja virka-arvoanne,

mutta olette yksin, ilman varoja ja ilman suosijoita. Teidän täytyy

naida; siitä saatte selkänojaa."

Ja Barras, joka halusi olla mieliksi rakastajattarensa kauniille

ystävättärelle ja samalla mielellään käytti tilaisuutta päästäkseen

Bonaparten suosioon, otti hankkiakseen hänelle aseman, jossa oli

saatavana sekä laakereita että kultaa, niin että siten avioliitto

tulisi mahdolliseksi. Saatuaan tästä tiedon Josephine vihdoin

suostui, ja Bonaparte oli jonkun aikaa ylimmässä taivaassa.

Luettakoon vain kirje, jonka hän kihlauksen aikana kirjoitti

rakkaallensa:

'Täynnä sinua luon aamuisin auki silmäni; sinun kuvasi ja tuo

hurmaava eilisilta eivät ole suoneet mielelleni lepoa. Rakas,

verraton Josephine, minkä ihmeellisen vallan oletkaan saavuttanut

sielussani! Jos näen sinut suuttuneena, huolestuneena, levotonna, on

sydämeni pakahtumaisillaan, eikä ole ystävälläsi rauhaa ollenkaan.

Mutta saanko enemmän rauhaa, kun päästän valloilleen minua

hallitsevan syvän intohimon ja sinun huulillasi, sinun povellasi imen

liekkiä, joka minua kuluttaa? Oi, minulle on tänä yönä selvinnyt,

ettei sinun kuvasi ole sinä itse. Sinä lähdet päivällisille, kolmen

tunnin perästä näen sinut taas. Miljoona suudelmaa siksi, mio dolce

amor -- mutta älä anna minulle yhtäkään, ne sytyttävät vereni tuleen.'

Selvää on, ettei kaunis markiisitar ollut aina pysynyt yhtä kylmänä

rakastunutta kenraalia kohtaan.

Bonaparten rakkaus-onni tosin täytti hänen mielensä, mutta ei

sittenkään niin, että se olisi hillinnyt hänen kunnianhimoansa.

Päinvastoin, toinen tunne imi ravintoa toisesta. "Ymmärsin

hänen puheestaan", sanoo Bourienne heti vendémiaire'in 13 p:n

jälkeen, "että tämä avioliitto tulisi suuresti edulliseksi hänen

kunnianhimoisille hankkeillensa." Hän oli vakuutettu siitä, että

yhtyminen tämän nuoren lesken kanssa tuottaisi hänelle onnen.

Siitä hänelle ei koituisi ainoastaan luja selkänoja Ranskan

yhteiskunnassa, vaan siitä olisi rouva Josephine'in ja hänen

ystävättärensä vaikutuksesta Barras'han ja muihin vielä sekin

seuraus, että hän vihdoin pääsisi toimimaan sillä näyttämöllä, josta

hänet aikanaan aivan vastoin tahtoaan oli syrjäytetty. Ensimäinen

suuri todistus Bonaparten nerokkaasta silmästä lienee se, että hän

paljon ennen muita oli käsittänyt, mitä osaa Italia sillä hetkellä

näytteli Euroopan valtiollisissa oloissa. Mannermaavallat olivat

vähitellen tehneet rauhan tasavallan kanssa. Ainoastaan Itävalta

jatkoi taistelua yhdessä Sardinian kanssa. Keisari oli tähän saakka

käynyt sotaa Saksan puolella Reinin varrella luottaen siihen,

että Sardinian kuningas pystyy torjumaan kaikki yritykset tunkea

Piemont'iin. Italia oli siten sen sotilaalliseen merkitykseen

nähden huonosti puolustettu. Ja kuitenkin oli juuri sieltä suurin

maine saavutettavissa. Siellä liikuttiin klassillisella maaperällä;

voitokas sotapäällikkö, jonka maine säteili täältä, voisi helposti

aikana semmoisena, joka oli kasvatettu klassilliset esikuvat silmien

edessä, päästä muinaisajan suurten miesten rinnalle ja saada ikuisen

maineen kuten nekin. Päästä takaisin italialaiseen armeijaan ja

voittaa siellä, ei erityisen puolueen suosiota, vaan koko Ranskan

kansan ihastus puolelleen -- siinä oli Bonaparten toivomusten

lopputarkoitus. Sillä sotajoukkojen sokea alttius ja kansakunnan

innostus oli hänelle tarpeellinen ryhtyessään ratkaisevasti

tavoittelemaan seuraavaa päämääräänsä, joka hänellä varmaan jo

silloin oli mielessään: perustuslain muutosta, jonka avulla hän,

ainoastaan kahdenkymmenenviidenvuotias mies, pääsisi valtaan

Direktoriossa. Sillä direktorien piti hallitusmuodon mukaan olla

ijältään yli neljänkymmenen vuoden.

Direktorio oli sotaisen politiikin puolella ja se oli jatkanut

Konventin taistelua Itävaltaa vastaan sekä Saksassa että Italiassa.

Tahdottiin toteuttaa Carnot'n suuri hyökkäyssuunnitelma: kolmin

armeijoin piti tämän mukaan samota Wieniin; Meuse-joelta Main- ja

Naab-laaksojen kautta tulevan pohjoisarmeijan piti Regensburg'in

luona yhtyä Reinin armeijaan, jonka oli kuljettava pitkin Tonavaa;

näiden kahden armeijan piti vihdoin myöhemmin liittyä italialaiseen

armeijaan, jonka tuli kulkea pitkin Po'ta ja sieltä taas reetisten

alppien kautta. Kuitenkaan ei käynyt missään toiveiden mukaan.

Bonaparte valmisti silloin uuden sotasuunnitelman italialaista

armeijaa varten, tällä kertaa pannen pääpainon hyökkäykseen

Piemont'ia vastaan, ja lähetti sen hallitukselle. Tammikuun 19

p:nä 1796 se Direktoriossa hyväksyttiin ja lähetettiin kenraali

_Scherer'ille_, joka silloin komensi italialaista armeijaa ja

majaili Merialpeilla. Direktorion käskyyn panna toimeen Bonaparten

suunnitelma hän vastasi, että se oli hullun ihmisen laatima ja että

sen tekijä mieluummin pantakoon itse sitä suorittamaan. Sitäpä juuri

toivottiinkin. Carnot ehdotti Barras'n ja _La Réveillère-Lepaux'n_

kannattamana Bonapartea italialaisen armeijan ylipäälliköksi.

Ehdotus herätti monessa suurta tyytymättömyyttä, mutta Carnot, joka

oli lujasti vakuutettu Bonaparten suuresta sotapäällikön-kyvystä,

ajoi sen läpi; helmikuun 23 p. 1796 Direktorio allekirjoitti

hänen nimityksensä, varmasti luottaen siihen, että mies, joka oli

pelastanut tasavallan, myös osaisi ajaa sitä politiikkia, joka

yksin kykeni tällä hetkellä pitämään sen hallitusta pystyssä:

valloituspolitiikkia.

Kirjeessä, jonka Josephine kirjoitti eräälle naisystävälleen

vähää ennen häitä, hän kertoo Barras'n varmasti vakuuttaneen --

siinä tapauksessa että hän, Josephine, suostuu menemään naimisiin

Bonaparten kanssa -- antavansa tälle italialaisen armeijan

ylipäällikkyyden. Jos tässä tiedonannossa onkin vähän kerskailua

-- Direktoriohan se nimitti ylikenraalit eikä yksityinen direktori

-- ei sittenkään liene epäilystä siitä, että avioliitto rouva

Tallien'in ystävättären kanssa suuressa määrässä edisti Bonaparten

ylenemistä. Itse hän ei mielellään tätä myöntänyt. Josephine

kirjoittaa yllämainitussa kirjeessä: "Kun Bonaparte eilen kertoi

minulle tästä kunnian-osotuksesta, joka jo saa hänen kumppaninsa

nurisemaan, vaikka se ei ole vielä lopullisesti päätettykään, sanoi

hän: luuletteko minun tarvitsevan suosiota päästäkseni eteenpäin?

Kaikki ne kerran ihastuvat, jos minä tahdon antaa heidän käyttää

hyödykseen suojelustani. Miekka on kupeellani, ja sillä pääsen

pitkälle! Mitä arvelet sellaisesta luottamuksesta onneensa? Eikö

se osoita itseluottamusta, joka voi syntyä ainoastaan rajattomasta

itserakkaudesta? Prikaatikenraali aikoo suojella hallituksen

etevimpiä miehiä! En tiedä... mutta joskus tämä naurettava varmuus

minua niin huikaisee, että todellakin uskon mahdolliseksi kaikki,

mitä tämä merkillinen mies minulle luulottelee voivansa tehdä. Ja

kuka tietää, mitä hän kuvitusvoimallaan saattaa saada aikaan!"

Maaliskuun 9 p:nä Bonaparte vietti häänsä markiisitar de

Beauharnais'n kanssa. Sormukseen, jonka hän pani morsiamensa sormeen,

oli hän piirrättänyt sanat: "_Au destin!_" (kohtalon huomaan!). Siinä

ilmeni mahdollisimman selvästi hänen fantastinen uskontunnustuksensa,

joka niin usein purkautuu hänestä esiin ja joka omituisessa

määrässä kehittyy hänen elämänsä ihmeellisissä vaiheissa. Onni ei

kuitenkaan koskaan ollut huimannut hänen päätänsä: päinvastoin,

hänen aivojensa tavaton voima, hänen pettämätön ihmistuntemuksensa

ja uskomaton laskelmataitonsa tekivät hänet kykeneväksi itse

ohjaamaan onnensa vaunuja. "Kauvan tutkimalla sitä miestä, jota on

sanottu 'kohtalon mieheksi'", sanoo Bourienne, "olen tullut siihen

käsitykseen, että hänen menestyksensä oli seuraus hänen korkeasta

intelligenssistään, hänen salamannopeista laskelmistaan, teon ja

ajatuksen samanaikaisuudesta, vihdoin hänen vakaumuksestaan, että

rohkeus usein on järkevyyttä." Bonaparte käyttää yhdessä ensimäisistä

kirjeistään Josephine'ille näitä kummallisia sanoja: "Olen aina ollut

onnellinen; kohtaloni ei ole koskaan asettunut tahtoani vastaan."

Tässä hän itse koskettaa siihen, mikä on hänen salaisuutensa: tuohon

ihmeteltävään sopusointuun, joka on olemassa hänen järkensä ja

tahtonsa, hänen kylmien, selkeiden aivojensa vaatimusten ja hänen

hehkuvan, intohimoisen sydämensä halun välillä. "Minä huomasin pian",

sanoo hänestä rouva de Staël, "ettei hänen luonnettaan käy kuvaaminen

samoilla lauselmilla, joita meidän on tapana käyttää. Minulla oli

epämääräinen aavistus, ettei mikään tunne voinut vaikuttaa hänen

sydämeensä. Hän arvosteli ihmistä samalla tavalla kuin numeroita ja

tosiasioita eikä niinkuin vertaistaan. Yhtä vähän hän vihaa kuin

rakastaakin; hänelle ei ole olemassa muuta kuin hän itse. _Hänelle

on kaikki välikappaleena tai keinona johonkin päämäärään_. Hän ottaa

asiat lukuun ainoastaan mikäli ne ovat välittömästi hyödyksi, yleinen

periaate on hänelle vastenmielinen, naurettava tai vihattava."

Hänen lopputarkoituksensa oli valta, rajaton valta. "Minä rakastan

valtaa, mutta minä rakastan sitä taiteilijana, kuten soittaja

rakastaa viuluansa. Minä rakastan sitä syystä, että voin siitä

houkutella säveliä, akordeja, sointuja. Valta on rakastajattareni."

-- Kun hän kerran keskustelussa sattui lausumaan: "En ole laisinkaan

kunnianhimoinen", hän itse samassa korjasi lausuntonsa, lisäten

varsin kuvaavasti: "tai jos olen, niin on kunnianhimoni siksi

myötäsyntyinen, niin likeisesti olentooni liittynyt, että se on kuin

veri, joka virtaa suonissani, kuin ilma, jota hengitän."

Kaikki, mikä vie häntä tätä tarkoitusperää kohti, on hänelle

arvokasta, vaistomaisesti, ei selvästi käsitettynä. Tosin voisi

päätellä niistä hehkuvista kirjeistä, joita hän avioliittonsa

alussa lähetti Josephine'lle, että niiden takana piili välitön,

luonnonomainen rakkaus. Mutta kummallista! Neljätoista vuotta

myöhemmin tapaamme hänet yhtä yltiöpäisesti rakastuneena varsin

vähän viehättävään saksalaiseen keisarintyttäreen Marie-Louise'iin.

Nämä molemmat naiset, tai oikeammin yhdistyminen kumpaankin, olivat

eri aikoina tarpeelliset hänelle, sentähden ne olivat hänelle

arvokkaita. Huolimatta Josephine'in kylmyydestä häntä kohtaan ja

hänen varmoista, hyvin perustelluista luuloistaan Josephine'in

uskottomuudesta -- asioita, jotka muutoin haavoittavat intohimoisia

etelämaalaisia arimpaan kohtaan ja synnyttävät vihaa rakkauden sijaan

-- Bonapartessa aina sittenkin, kun hänen rakkautensa oli sammunut,

pysyi lämmin ja hellä tunne häntä kohtaan. Asia oli se, että hän,

joka oli yhtä taikauskoinen kuin ikinä italialainen talonpoika,

hän, joka kuunteli ennustuksia ja vaani enteitä tavallisimmissa ja

mitättömimmissäkin tapauksissa, oli saanut päähänsä, että hänen

vaimonsa tavalla tai toisella mystillisesti oli yhdistettynä hänen

"tähteensä", että hän tuotti hänelle onnea, ja tämän hengettären

menettämisen pelko saattoi hänet suhteissa vaimoonsa ilmaisemaan

kärsivällisyyttä, joka muutoin ei ollut hänen vahvoja puoliaan.

Tavallisella naisystävyydellään rouva Rémusat kertoo, että Josephine

osasi oivallisesti käyttää tätä miehensä taika-uskoa.

* * * * *

Ainoastaan kaksi vuorokautta Bonaparte sai nauttia kuherrusviikon

suloa. Jo maaliskuun 12 p:nä hän lähti liikkeelle ryhtyäkseen

virkaansa; hänen puolisonsa sai toistaiseksi jäädä Parisiin.

Neljäntoista päivän perästä Bonaparte oli pääkortteerissa Nizzassa.

Vanhemmat prikaatikenraalit, kuten _Masséna, ja Augereau_, jotka

olivat olleet mukana useissa kahakoissa, olivat äärettömästi

suutuksissaan tuosta "korsikalaisesta nousukkaasta", joka heille

lähetettiin Parisista. Mitä oli tämä matemaatikko ja haaveilija muuta

tehnyt kuin komentanut joitakuita tykkejä Toulon'issa ja Parisissa,

eikä sielläkään edes vihollisia vaan Ranskan kansalaisia vastaan?

Jättiläiskokoinen Augereau puhui mitä solvaavimmin sanoin tästä

pienestä "katukenraalista", Barras'n suosikista, joka oli heitä

kaikkia nuorempi. Mutta tuskin olivat he käyneet ensi tervehdyksellä

päällikkönsä luona kuin jo huomasivat hänessä mahtavampansa. Augereau

myöntää, että "tuo pieni kenraali raukka" häntä peljästytti. Hän ei

laisinkaan käsitä sitä ylevämmyyttä, joka masensi hänet heti ensi

hetkessä. Ja mitä oli tuossa vastaanotossa tapahtunut? Kenraalit

olivat kokoontuneet ja vietiin sisään. Bonaparte antoi odottaa

itseänsä; kun hän vihdoin astui saliin, loi hän jokaiseen tutkivan

katseen ja kiinnittäen miekan vyötäreilleen ja asettaen hatun

päähänsä antoi sitten mahtavalla äänellä lyhyesti käskynsä. Käden

liike... asia oli suoritettu, ja he saivat mennä. Mutta jokainen

myönsi, että nämä selvät, täsmälliset käskyt soveltuivat toisiinsa

kuin rattaat koneistossa ja että niiden takana oli mies, joka kykeni

saamaan koneiston käymään.

Armeijan 60,000 miehestä Bonaparte tapasi runsaasti kolmannen

osan sairaaloissa. Muut majailivat ylhäällä alpeilla ja kapealla

rannikolla niiden juurella. Mutta missä tilassa olikaan tämä

"italialainen armeija!" Kaiken puutteessa sotamiehet majailivat

luolissa, joita olivat kaivaneet maahan tai lumeen. Ravinto oli kurja

ja varustus ainakin yhtä kehno, sillä vallankumouksen raastamasta

Ranskasta ei voitu mitään tuottaa. Kastanjat olivat parasta ravintoa.

Silloin tällöin saattoi ryöstöretki Piemontiin tuottaa ylellisestikin

elintarpeita, mutta ennen pitkää oli lähin seutu tyhjäksi riistetty,

ja talvikylmä ja nälkä rasittivat kovasti.

Mutta solaan harjaantunutta oli tämä väki. Kolme vuotta oli se

oleskellut vuoristossa alituisessa kosketuksessa vihollisen kanssa:

siten miehet olivat tulleet kestäviksi ja karaistuiksi, yhtä haavaa

reippaiksi ja tuimiksi hyökkäyksissään. Tasavallalla varmaankaan ei

ollut parempia sotureita, helpommin syttyviä ja vauhtiin saatavia

kuin nämä puolisissit Merialpeilla.

Semmoisella väestöllä Bonaparten tuli ryhtyä sotaretkeen, jota hän

itse piti keinona päästä janoamaansa maineeseen. Mutta hänpä osasi

puhua ranskalaiselle sotamiehelle ja tunsi väkensä siltä ajalta,

jolloin hän Toulon'in piirityksen jälkeen oli komentanut italialaisen

armeijan tykistöä. Maaliskuun 27 p:nä 1796, melkein heti kun oli

saapunut Nizzaan, hän julkaisi ensimäisen ja kentiesi mainehikkaimman

päiväkäskynsä:

"Sotamiehet! Teillä ei ole vaatteita ja ruokanne on kehno; hallitus

on teille suuressa velassa; se ei voi teille mitään antaa. Teidän

kestävyytenne, teidän miehuutenne täällä vuoristossa on ihmeteltävä,

mutta mitään mainetta se teille ei tuota; ei mikään loiste säteile

teille. Minä vien teidät maailman hedelmällisimmille lakeuksille.

Rikkaat maakunnat, suuret kaupungit joutuvat siellä teidän valtaanne,

siellä saatte kunniaa, mainetta ja rikkauksia. Italian soturit!

Teiltä ei puuttune uljuutta ja kestävyyttä?"

"Saadaksensa miehet mukaansa täytyy puhua mielikuvitukselle", sanoi

Bonaparte sittemmin. Sitä hän juuri tässä tekee. Tuon vilustuneen

ja nälkäisen lauman hän vie korkeille alppien huipuille ja näyttää

niille sieltä luvatun maan. "Hän petkuttaa meidät peräti noilla

hedelmällisillä lakeuksillaan", sanoivat vanhat soturit. "Jospa

hän ensin antaisi meille jalkineita, että voisimme mennä sinne

alas." Eivät he olleet juuri sillä pilattuja, että päällystö olisi

huolehtinut heidän varustuksestaan, mutta kylläpä pian kävi toisin

Bonaparten aikana. Ollessaan ensi päiviä armeijassa hän hellittämättä

teki työtä hankkiaksensa sotamiehilleen parempaa ruokaa ja parempia

vaatteita. "Tuskin voidaan ajatella, minkälaista elämää minä täällä

vietän", hän kirjoitti Direktoriolle. "Minä saavun kuolemakseni

uupuneena, minun täytyy valvoa kaiket yöt hoitaessani hallintoa;

kaikkialla minun täytyy olla mukana saadakseni asiat järjestykseen."

Niiden häpeällisten petkutusten, joilla muonanhankkijat ja

vastaanottajat armeijassa rikastuivat sotilasten kustannuksella,

täytyi pian lakata hänen tarkan valvontansa alla. Milloin ei ole

leipä kyllin hyvää, milloin hankkija ottaa lihanaulasta 10 souta, kun

sitä teurastajalta saa 8:lla, milloin on univormu liian ahdas, viitta

liian lyhyt tai kangas huono. Hankittuja hevoskauroja, ampumavaroja

ja aseita hän tarkastaa yhtä huolellisesti, lyhyesti sanottuna:

järjestys ja täsmällisyys saadaan aikaan kaikkialla, missä kenraali

Bonaparte on komentajana. Mitä hyödyttää ylikenraalin sotilaallinen

nero, jos sotamiehellä ei ole nappeja takissa eikä anturoita

saappaissa?

Jo aikoja sitten Bonaparte oli määrännyt Alppien ja Apenninien

välisen notkon toimintansa lähtökohdaksi. Sieltä menee tie

Savona-solan kautta pohjoiseen Piemont'iin; koillinen sivuhaara heti

solan pohjoispuolella vie Milanoon Lombardiassa. Ensimainittua tietä

puolusti Sardinian kuninkaan armeija Collin johdossa; jälkimäistä

-- Milanoon saakka -- itävaltalaiset, johtajana kenraali Beaulieu.

Bonaparten ensi tehtävä oli eristää toisistaan nämä liittolaiset

ja pakottaa Piemont rauhantekoon. Sodan pikainen päättäminen tällä

taholla oli pääkohtana Bonaparten suunnitelmassa; hän oli otaksunut

Sardinian kuninkaan olevan rauhaan taivutettavissa, kun Itävalta

häntä ei enään suoranaisesti tukenut.

Bonaparten joukko oli osaksi alpeilla Col di Tendan ja Savonan

välillä, osaksi kapealla rannikolla Voltriin päin länteen Genuasta.

Täällä ryntäsi Beaulieu ranskalaisia vastaan huhtikuun 9 p:nä ja

ajoi ne takaisin Savonaan; mutta seuraavina päivinä Bonaparte

eteni, löi huhtik. 12 p:nä itävaltalaiset Montenotten luona solan

pohjoispuolella, 13 p:nä piemontilaiset ja itävaltalaiset Millesimon

luona ja 14 p:nä jälkimäiset Degon luona. Tämän viime tappion jälkeen

Beaulieu'n oli pakko kokonaan vetäytyä takaisin Acquiin pitääksensä

avoimena tien Alessandriaan.

Direktorion käskyä noudattaen olisi Bonaparten pitänyt hätyyttää

Beaulieu'tä ja ensin suoriutua itävaltalaisista. Hänellä oli,

kuten siihen aikaan kaikilla Ranskan kenraaleilla, mukanaan kaksi

hallituksen komissariota, joiden tuli valvoa, että Direktorion

käskyjä noudatettiin, ja pitää silmällä hänen menettelyänsä. Siten

tahdottiin estää tasavallalle vaarallisen sotilasvallan synty. Jo

Toulon'in luona Bonaparte oli pyytänyt sikäläisiä komissarioita

olemaan sekaantumatta sotilasasioihin, joita he eivät ymmärrä.

Täällä hän voitokkaana ylikenraalina, joka noudatti tyystin

määrättyä suunnitelmaa, oli vieläkin vähemmän taipuvainen kuulemaan

heidän vastalauseitaan. Oli sattunut niin, että Salicetti, hänen

maanmiehensä ja petollinen ystävänsä, oli määrätty yhdeksi niistä,

joiden oli pidettävä häntä silmällä. Mutta Bonapartella oli keinoja

saada hänet ja hänen virkakumppaninsa estetyiksi saamasta aikaan

vahinkoa, ja hän esiintyi täydelleen omavaltaisesti. Hän jätti

Beaulieu'n rauhaan, lähti piemontilaisia vastaan, löi ne huhtikuun 22

p:nä Mondovin luona ja valloitti Cherascon 25 p:nä. Kävi niinkuin hän

oli laskenut. Kun Sardinian kuningas nyt huomasi olevansa Itävallasta

eristettynä ja pelkäsi vallankumouksellisia pyrintöjä kansassaan,

anoi hän rauhaa. Bonaparte suostui siihen 28 p:nä ehdolla, että hän

saa kolme linnaa pantiksi ja vapaan kulun maan kautta. Ensimäinen osa

hänen tehtävästään oli onnellisesti ratkaistu ainoastaan neljäntoista

päivän kuluessa. Ranskalaisilla oli vallassaan tiet Torinoon ja

Milanoon; he olivat ottaneet 10,000 vankia, 40 tykkiä ja joukon

lippuja.

Beaulieu oli sillä välin koonnut voimansa Ticino-joen taa, s.o. sen

itäiselle rannalle, suojellakseen Milanoa, ja odotti siellä lännestä

tulevaa vastustajaansa. Kauvan hänen ei tarvinnut odottaa. Toukokuun

8 p:nä hän sai tiedon, että Bonaparte -- jonka hän oli odottanut

tulevan suoraan häntä vastaan anastaaksensa itselleen pääsyn joen yli

-- olikin kulkenut itään pitkin Po'ta ja jo edellisenä päivänä mennyt

joen yli Piacenzan luona. Nyt hän siis oli samalla puolen Ticinoa

kuin Beaulieu itse ja uhkasi hyökätä hänen kimppuunsa selän puolelta.

Milano ei ollut pelastettavissa, asema Ticinon luona oli jätettävä,

ja Beaulieu etsi suurimmassa kiireessä suojaa Addan takaa. Toukokuun

10 p:nä ranskalaiset saapuivat Lodin luo ja tunkeutuivat samana

iltana joen yli vallattuaan tuimalla ja hämmästyttävän rohkealla

rynnäköllä sillan. Beaulieu vetäytyi Mantuaan, ja Lombardian

valloitus, Bonaparten toinen tehtävä, oli suoritettu kuudessa

viikossa sotaretken alusta lukien. Toukokuun 16 p:nä Bonaparte saapui

Milanoon.

Näillä taistelussa itävaltalaisia vastaan saaduilla voitoilla

Bonaparte oli lisäksi saanut melkoisia voittoja alkuansa hänelle

varsin vihamielisistä kenraaleista ja omista sotamiehistään.

"Kaikkien heidän esiintymistään nuorta kenraaliansa kohtaan",

kertoo ranskalaisista upseereista eräs omin silmin näkijä, "leimasi

kunnioitus tai oikeammin ihailu." Hänen suuri etevämmyytensä, hänen

täydellinen välinpitämättömyytensä vaaroista, se ulkonainen tyyneys,

jonka hän osasi säilyttää arveluttavimmissakin tiloissa ja varma

voittoon vievä johto ne saivat sotamiehet polvilleen hänen eteensä.

Sillä nuo sotilaat, jotka olivat perineet vallankumouksen hurjan

vapaudeninnon ja jotka niin kauvan olivat eläneet puolirosvoina

ylhäällä Alpeilla, eivät helposti voineet alistua siihen kuriin,

jonka heidän mitättömän näköinen kenraalinsa tahtoi saada toimeen.

Porvarillista sinuttelua käytettiin vielä upseereja, jopa

kenraalejakin puhuteltaessa. Saattoi tapahtua, että kun Bonaparte

taistelun tulessa saapui vaahtoavalla ratsullaan ja kiihtyneenä huusi

alemmalle upseerille: "Miksi et piru vie ole suorittanut lähettämääni

käskyä? Etkö osaa lukea, senkin pölkkypää?" hän sai vastaukseksi:

"Hitto vieköön, sinun pitäisi oppia kirjoittamaan niin että sitä

ymmärtää; kuka sinun kirotuista harakankynsistäsi saa selvää?" Hän

sai joskus kuulla varsin röyhkeitä huutoja ratsastaessaan pitkin

rintamaa, mutta hän ymmärsi, että sotamies on lapsi ja siis lapsena

kohdeltavakin. Mutta jokaisen saavutetun voiton jälkeen hän kasvoi

väkensä silmissä, kunnes hän vihdoin näytti heistä jumaluudelta, joka

voi heidät käden viittauksella lähettää kuolemaan.

Mutta sotamiehet eivät aavistaneet, että heidän päällikkönsä, joka

keskellä kuulatuiskua istui ratsullaan tyynenä kuin pronssiin

valettu patsas, ennen taistelua vapisi kuin haavanlehti, oli

ihmisistä hämmentynein. Ei häneen vaikuttanut tulossa olevan vaaran

pelko. Ei, syynä oli mielenliikutus, hänen aivojensa rajusti

suorittaessa laskelmia myötä ja vastaan, asettaessa todennäköisyyden

todennäköisyyttä vastaan ja tarmokkaasti arvostellessa kaikkia

mahdollisuuksia. Se tavaton hermostus, joka hänessä huomattiin jo

poikaijässä, saattoi silloin ilmetä käsivarsien ja kasvojen lihasten

puistattavina tempauksina. "Tunsin usein olevani synnyttävän vaimon

tilassa", sanoi hän itse. "Se kuitenkaan ei estänyt minua, niin pian

kuin luonnosteni toimeenpano alkoi ja todellisuus oli kynnyksellä,

esiintymästä täydellisesti tyynenä ympäristöni edessä."

Tuo onnellisesti suoritettu Lodin sillan rynnäkkö, jota Bonaparte

itse piti kauneimpana urhontekona koko sotaretken aikana, lisäsi

osaltaan suuressa määrässä hänen uskoaan onnelliseen tähteensä. "Ei

vendémiaire eikä Montenotte", sanoi hän St. Helenassa, "saaneet minua

uskomaan olevani erinomainen ihminen. Vasta Lodin taistelun jälkeen

selvisi minulle, että minusta saattaa tulla merkittävä henkilö

valtiollisella näyttämöllä. Silloin syttyivät minussa korkealle

pyrkivän kunnianhimon ensimäiset kipinät."

Bonaparte kaiketi ei tässä puhu varsin oikein; korkealle

pyrkivästä kunnianhimostaan hän oli kauvan ollut tietoinen,

mutta hän voi täydellä syyllä pitää Lodin taistelua ratkaisevana

kohtana elämässään. Siitä tuli hänelle mittapuu, mitä hän voi

uskaltaa. Hänen voittonsa ja nopea menestymisensä olivat tietysti

hankkineet hänelle joukon vihamiehiä, jotka alkoivat pelätä nuorta

kenraalia, joka toimi täysin omavaltaisesti, ei pitänyt paljon

lukua hallituksen komissarioista ja joskus käytti esiintymisessään

hallitusta kohtaan sävyä, joka sitä ällistytti. Direktorio olisi

tahtonut, että Piemont'ista, joka todellisesti oli valloitettu,

tehtäisiin tasavalta; mutta se ei ollut Bonaparten mieliksi,

vaan hän suvaitsi omin päin solmia rauhan Sardinian kuninkaan

kanssa. Kun Direktorio jotensakin tyytymättömänä palautti hänelle

allekirjoitetun sopimuksen, hän vastasi: "Olen vastaanottanut teidän

rauhansopimuksenne Sardinian kanssa: armeija on sen hyväksynyt."

Oli niitä, jotka lyhyesti arvelivat, että moisen vastauksen pitäisi

tuottaa miehelle viisikolmatta luotia ruumiiseen. Monia rupesi

lisäksi peloittamaan se tapa, millä Bonaparte alkoi vetää puoleensa

kansan suosiota, esim. kun hän antoi ajutanttinsa Junot'n viedä 21

anastettua lippua mahtipontisessa kulkueessa kautta Ranskan ja pitkin

Parisin katuja Direktorioon. Kansa riemuitsi, ja Bonaparten nimi oli

kaikkien huulilla. Ensi kerran hän silloin täytti ranskalaisille sen

päihdyttävän voitonmaljan, jonka hän -- ja kuten näytti, hän yksin --

osasi valmistaa heille ja joka aikojen kuluessa sai heidät unohtamaan

vallankumouksen kautta saadun kalliin vapauden.

Hallituksesta oli kuitenkin, vaikka sen pelko yhä kasvoi,

arveluttavaa karkoittaa pois miestä, jonka voitot lisäsivät sen arvoa

-- aikana, jolloin se ei ollut missään arvossa muulla taholla --

ja joka sitäpaitsi omin neuvoin suoritti oman armeijansa kulungit

ja lisäksi kykeni lähettämään miljoonan toisensa jälkeen Parisiin

ja muillekin armeijoille. Saadaksensa kuitenkin jarrutetuksi tätä

vaarallista mutta ehdottomasti tarpeellista Bonapartea Direktorio

päätti, että hänen täst'edes oli komennettava yhdessä kenraali

Kellermann'in kanssa, jonka johdossa oli Alppi-armeija, ja samaan

aikaan hänelle ankarasti huomautettiin, että diplomatiset välittelyt

olivat kokonaan jätettävät hallituksen komissarioille. Tämä

odottamaton käsky saapui Bonapartelle päivää jälkeen Lodin taistelun,

jolla hän oli pukenut Ranskan nimen voiton säteilevään loistoon. Hän

ei milloinkaan olisi ollut halukas luopumaan itsenäisestä asemastaan

ja päästämään toista kunniansa ja valloitustensa osalliseksi. Tämän

uuden loistokohtauksen jälkeen se oli hänelle mahdotonta. Hänen

päätöksensä oli nopea, ja toukokuun 14 p:nä hän vastasi Parisiin.

Hänen kirjeensä alkoi kertomalla Lodin voitosta. "Toivomuksenne

ovat toteutuneet. Lombardia on nyt tasavallan oma." Mutta Carnot'n

välityksellä hän Direktoriolle lähetti päätöksensä ylipäällikkyyden

jakamisesta. "Nykyisissä oloissa on ehdottomasti välttämätöntä, että

teillä on kenraali, jolla on teidän täydellinen luottamuksenne. En

valita, jollen minä ole se, ja minun intoni on oleva kahdenkertainen

ansaitakseni luottamuksenne siinä asemassa, jonka minulle määräätte.

Mutta itsekullakin on omat tapansa sodankäynnissä. Kenraali

Kellermann'illa on suurempi kokemus kuin minulla, hän ehkä osaa

käydä sotaa paremmin kuin minä, mutta molemmat yhdessä me vasta

voisimme käydä sitä huonosti. Sodan laita on sama kuin hallitsemisen;

se on tunteen asia. En tahdo mitään jarrua jalkaani. Olen alkanut

joltisellakin kiitoksella, haluan vast'edeskin osoittautua teidän

vaatimustenne arvoiseksi. Mutta jos minun täytyy hallituksen

komissarioille tehdä selkoa jokaisesta askeleestani, johon rupean,

jos heille suodaan oikeus muuttaa liikkeitäni, lisätä tai vähentää

sotajoukkojani, älkää sitten odottakokaan saavanne minusta kuulla

mitään hyvää."

"Vannon teille, että pidän silmällä ainoastaan isänmaan parasta;

minut tapaatte aina oikealla tiellä. Olen velvollinen uhraamaan

aatteeni tasavallalle. Jos minua koetetaan halventaa teidän

silmissänne, niin on vastaukseni sydämessäni ja omassatunnossani!"

Bonaparten vastaus, jossa hän lujasti teroitti sen seikan

ehdotonta tarpeellisuutta, että koko valta sekä sotilaallisissa

että diplomatisissa asioissa keskitettäisiin yhteen käteen, teki

Direktoriossa vaikutuksensa: Kellermann jäi sinne missä oli,

lausuttiin toivomus, että hyökättäisiin Livornoa vastaan, ja kenraali

Bonaparte jäi yksin määrääjäksi ja sai vapaat kädet Italiassa.

Direktorio asettui täten arveluttavalla tavalla pelin ulkopuolelle

ja antoi lyhytnäköisyydessään ohjakset sen miehen käsiin, joka osasi

niitä pidellä niinkuin ei yksikään toinen. Bonaparte sydämessään

riemuitsi. "Minulle on varattu", sanoi hän Marmont'ille, "tilaisuus

suorittaa suurtöitä, joita nykyinen sukupolvi ei voi ajatella

mahdolliseksi." Mutta ensimäiset korkealle tähtäävän kunnianhimon

kipinät eivät syttyneet nyt; ne olivat kauvan kyteneet tuhan alla

hänen ensi ajoistaan saakka. Nyt ne leimahtivat ilmi liekkeihin.

Mutta hänen lupauksensa uhrata aatteensa tasavallalle oli pelkkä

fraasi kuten tällä ajalla moni muukin, ja Direktorio olisi varmaan

ollut hänen kanssaan eri mieltä siitä, mikä oli oikea tie ja mitä

varsinaisesti isänmaan paras vaati. Bonaparte näki selvästi, mihin

hän pyrki; hän jo tunsi itsensä Cesariksi; oli vain tartuttava

oikeaan hetkeen kulkeakseen Rubicon'in yli.

Mutta sillä välin Direktorio antoi kaikkialla Ranskassa viettää

juhlia Italiassa saavutettujen loistavien voittojen johdosta.

Bonaparte oli otettu Milanossa -- jossa hän soi miehilleen kahdeksan

päivän levon -- vastaan vapauttajana. Mutta suuret verot, joita

hän vaati asukkailta, saivat pian mielet kääntymään ja aiheuttivat

kansankapinan päivä sen jälkeen, kun hän oli lähtenyt joukkoineen

Beaulieu'tä vastaan. Hän huomasi aseman siksi vakavaksi, että hän

itse ryhtyi meteliä asettamaan, ja ankarasti se kukistettiin.

Hänen täällä puuhatessaan armeija kulki itään päin. Yhdestä

ainoasta lauseesta kirjeessä, jonka hänelle näinä päivinä kirjoitti

Berthier, saa käsityksen siitä, mihin määrään Bonaparte oli sieluna

armeijassaan, kuinka hänen lujaa johtoansa kaivattiin silloin, kun

hän ei ollut saapuvilla. "Armeija teitä kärsimättömänä ikävöitsee."

Eikä sen tarvinnutkaan kauvan häntä odottaa; jo 27 p:nä hän saapui,

ja nyt riennettiin eteenpäin vihollista vastaan.

Beaulieu odotti ranskalaista armeijaa Mincio-joen takana.

Toukokuun 30 p:nä Bonaparte kulki joen yli Borghetton luona, löi

itävaltalaiset ja karkoitti ne Adige'n toiselle rannalle. Hän jatkoi

takaa-ajoa, ja Beaulieu etsi osaksi turvaa Mantuan muurien suojasta,

osaksi pelastusta pakenemalla ylös Tyroliin. Peschiera ja Verona

valloitettiin, ja Bonaparte sai kesäkuun 1 p:nä, 8 päivää Milanosta

lähtönsä jälkeen, ilmoittaa Direktoriolle: "Itävaltalaiset ovat

Italiasta karkoitetut; etuvartijamme seisovat Saksan vuorilla."

Yksistään Mantuan vahva linna Mincion varrella pysyi vielä viimeisenä

Itävallan varustuksena Italiassa. Sen omistamisesta oli tästä lähin

sotaa käytävä.

Itävaltalaisten poissaoloa aikoi Bonaparte käyttää Direktorion

niin suuresti toivoman retken suorittamiseksi keski-Italiaan. Ja

toukokuussa oli Pannan ja Modenan herttuain pakko ostaa itselleen

aselepo. Kesäkuussa tuli Neapelin ja Kirkkovaltion vuoro. Kaikkialla

täytyi maksaa suuria summia ja luovuttaa taideteoksia y.m. Bonaparten

oveluutta kuvaavaa on, että hän kapitoliumista pyysi Brutuksen,

kuninkaanmurhaajan jälkeläisen ja vapauden puolustajan antiikisen

rintakuvan. Kun se Bonaparten lahjana asetettiin Direktorion saliin,

kuka silloin voikaan lahjoittajassa aavistaa Cesaria, tasavallalle

vaarallista miestä? Neapelin täytyi sitoutua puolueettomuuteen.

Rooman täytyi luovuttaa Ranskalle Ferrara ja Bologna sekä tärkeä

Anconan satamakaupunki. Kesäkuun 28 p:nä valloitettiin Livorno,

jolloin englantilaiset menettivät tärkeän yhdyssiteen Italian kanssa,

jota paitsi Bonaparten käsiin joutui joukko monenlaisia runsaita

tavaravarastoja. Pari kuukautta myöhemmin ranskalainen sotajoukko

sieltä käsin valloitti hänen isänmaansa Korsikan.

Nyt hän keskitti kaikki voimansa Mantuan valloittamiseen. Piiritys

oli alkanut jo ennenkuin hän oli retkeillyt etelään, ja hän oli

toivonut saavansa linnan haltuunsa ennenkuin uudestaan järjestetty

itävaltalainen armeija _Wurmser'in_ johdolla joutuisi avuksi.

Heinäkuun lopussa hän sai tiedon, että itävaltalaiset -- luvultaan

paljon voimakkaampina -- lähestyivät kahtena osastona; Wurmserin

johdossa oleva tuli pitkin Adige'a Garda-järven itäpuolitse, ja

sen piti hyökätä hänen rintamaansa vastaan Mantuan edustalla;

toinen kulki _Quosdanovich'in_ johtamana Garda-järven läntistä

rantaa pitkin, ja sen tuli käydä kimppuun selkäpuolelta. Hänen

alikenraalinsa, joiden piti estellä etenevän vihollisen kulkua,

lyötiin molemmilla tahoilla takaisin. Bonaparte tunsi, että ratkaisu

oli käsissä. "Voi sitä, joka meistä on väärin laskenut", hän lausui

Wurmser'ista ja itsestään. Kaikki oli kyseessä, mutta vaaran ohessa

hänen kykynsäkin kasvoi. Äkkiä hän päätti keskeyttää Mantuan

piirityksen; tykit tukittiin, ja koko armeija kokoontui Mincion

vasemmalle rannalle.

"Antaakseni käsityksen", sanoi eräs ranskalainen valtiomies

jotensakin tähän aikaan, "Bonaparten ruumiinrakenteesta,

hänen sitkeydestään, uljuudestaan, liikuntojensa nopeudesta,

vireydestään ja kaikista niistä hänen ominaisuuksistaan, joita

hyvässä merkityksessä tapaamme hänessä, sanon häntä aina pieneksi

tiikeriksi!" Tämä kuvaus ylikenraalista on huomioon otettava

käsittääksemme koko italialaista sotaretkeä, sillä juuri nämä

ominaisuudet muodostavat sen luonteen: nuo salamannopeat liikunnot,

harkitut ja äkkinäiset harppaukset ja tuo vastustamaton, musertava

hyökkäys. Hänen oma vireytensä, nopeutensa ja tarmonsa tarttui

hänen väkeensä. "Niinkuin koski", sanoi hän miehilleen, "te olette

syösseet alppien huipuilta alas; kaiken, mikä asettui teitä vastaan,

te kaadoitte ja musersitte." Hän oli pää, armeija oli ruumis, ja

jokainen sen jäsen totteli salamannopeasti ja silmänräpäyksessä noita

oivallisia aivoja. Hänen neronsa ei kohonnut missään suurempaan

loistoon kuin taisteluissa Garda-järven eteläisen kärjen ympärillä,

jossa hän johti liikkeitä kahden armeijan välissä. Ennenkuin

itävaltalaiset vielä aavistivatkaan hänen läheisyyttään, hän jo

oli heidän kimpussaan, löi Quosdanovich'in Lonaton luona, kääntyi

lounaaseen ja voitti seuraavana päivänä Wurmser'in Castiglione'n

luona. Seuraavana päivänä taas voitto Peschieran luona, ja sitä

seuraavana -- elokuun 7:ntenä -- oli Mantua uudestaan piiritettynä.

Kuukautta myöhemmin Wurmser keisarinsa käskystä toisen kerran

samosi eteenpäin, tällä kertaa alas Brenta-laakson kautta, hänen

alikenraalinsa Davidovich'in kulkiessa pitkin Adige'a. Tarkoitus

oli taas saada Bonaparte kahden tulen väliin. Vaikka vihollinen nyt

oli nähnyt niin monta todistusta hänen ihmeteltävästä nopeudestaan,

tuli se taas yllätetyksi. Bonaparte kiiti Tyroliin Davidovich'ia

vastaan, löi hänet ahtaissa rotkoissa Roveredon ja Callianon luona

ja ajoi hänet niin kauvas takaisin pohjoiseen, että hän itse saattoi

kulkea Brenta-laakson kautta. Wurmser marssi mitään aavistamatta

ainoastaan kaksi päivän-matkaa edellä, päästäksensä pitkin

Brenta-jokea Legnanoon, josta hänen yhteistyönsä Davidovich'in kanssa

ja Bonaparten sulkeminen oli alkava. Silloin ranskalaiset tekivät

hyökkäyksen hänen jälkijoukkoonsa; hänen täytyi kiirehtiä marssiansa

päästäksensä johonkin paikkaan, jossa voisi kääntää rintaman

Bonapartea vastaan. Yritys tehtiin seuraavana päivänä, syyskuun

8:ntena, Bassanon luona, mutta siitä sukeutui täydellinen tappio.

Ja kaikki tiet Saksaan olivat suljetut! Hänen täytyi sentähden

armeijansa jäännöksen kanssa, jota oli 14,000 miestä, kulkea

eteenpäin maassa, joka oli kaikkialta vihollisen miehittämä. Hän

kulkee etelään Vicenzan kautta Bonaparten takaa-ajamana, joka toivoo

saada hänet pidätetyksi Adige'n luona. Mutta paria hänen käskyistään

ei oltu ajoissa toteltu; Legnanon luona oli Wurmser'in onnistunut

pujahtaa joen yli ja asettua Mantuan edustalle. Kaksi päivää sen

jälkeen saapui Bonaparte, löi hänet ja pakoitti hänet sulkeutumaan

linnaan, jonka miehistö siten kohosi 25,000 soturiin. Itävaltalaiset

olivat tällä kaksitoista-päiväisellä retkellä menettäneet 22,000

miestä ja 75 tykkiä; loput olivat kytketyt Mantuaan.

"Kuten hyvin ymmärrätte, rakas kenraali", kirjoitti Carnot

Bonapartelle syyskuun 19 p:nä, "me levottomina odotimme sen toimen

tuloksia, josta annoitte meille tiedon kuriirin kautta. Olemme nyt

saaneet viime raporttinne, ja vaikka olimmekin tottuneet teidän

erinomaisiin urotöihinne, sittenkin tiedonantonne Bassanon voitosta

kävi yli toiveittemme. Minkä kunnian olettekaan niittänyt, kuolematon

Bonaparte! Mikä tappio uhkamieliselle Itävallalle!" Juuri samaan

aikaan Reinin joukot olivat kokeneet vastoinkäymisiä; Bonaparten

ihailu tuli vaan sitä suuremmaksi, se kohosi innostukseksi; mutta

"voiton lemmikki" oli hankkiva ranskalaisille vielä useampia

yllätyksiä.

Marraskuun alussa oli Itävalta asettanut vielä kolmannen armeijan

avustamaan yhä piiritettyä Mantuaa. Tällä kertaa vanha, kokenut

_Alvinczy_ ylikenraalina samosi idästä, Bassanosta, Davidovich'in

tullessa pohjoisesta pitkin Adige'a. Taas piti Bonaparte

muserrettaman ylivoimalla Mantuan muurien edustalla. Hänen

alikenraalinsa syöstään takaisin, itse hän Veronan luona marraskuun

12 p:nä kärsii tuntuvan tappion. Yksitoista hänen kenraaleistaan on

haavoittunut, sotamiehet uupuneet ja asema vakava. Mutta sairaaloista

nähtiin potilaiden ja haavoitettujen raahautuvan tarttuakseen

aseisiin ja iskeäkseen vielä kerran kolmivärisen lipun alla. "Moni

näistä uljaista miehistä vuoti vielä verta haavoistaan", kirjoittaa

Bonaparte; "tämä surullinen näky kuohutti sieluani kovin." Hän

rohkenee vielä kerran yrittää ylivoiman murtamista, yritys,

jota asiantuntijat pitävät loistavimpana neron tekona uudessa

sotahistoriassa.

Marraskuun 14 p:nä hän yön tullessa kaikessa hiljaisuudessa lähti

Veronasta, kulki Adige'n poikki ja lisäsi voimaansa suurimmalla

osalla Mantuaa piirittävää armeijaa. Itään, pitkin joen oikeata

rantaa kävi kulku yön pimeydessä pieneen Roncon kaupunkiin, johon

hän etukäteen oli rakennuttanut sillan. 15 p:n aamulla hän taas

seisoi Adige-joen vasemmalla rannalla; edessään hänellä oli laaja,

rämeinen seutu Adige'n ja sen haarajoen Alpone'n välissä; soiden

poikki johtivat salpatiet pohjoiseen. Niiden yli hän antoi armeijansa

marssia eteenpäin. Augereau kulki keskistä salpa-tietä pitkin, joka

Arcole'n luona johti Alpone'n yli rakennetulle sillalle. Bonaparten

tarkoitus oli tätä tietä myöten selkäpuolelta iskeä viholliseen, joka

vielä luuli hänen olevan Veronassa.

Taistelupaikaksi tuli Arcole. Täällä majaili osasto kroateja siltaa

vartioimassa; peitetyistä asemista heidän tykistönsä sai aikaan

kauhean verilöylyn ryntäävien ranskalaisten riveissä; Augereau, joka

huomasi väkensä horjuvan, sieppasi lipun ja syöksyi etupäähän; neljä

kenraalia, jotka seurasivat häntä, heti haavoittui, ja ryntäyskolonna

peräytyi toisen kerran. Silloin saapuu lentäen Bonaparte ratsunsa

selässä, heittäytyy maahan, tarttuu lippuun, ja niin edetään taas.

Lannes, joka jo on saanut kaksi haavaa, ja Marmont seuraavat

häntä; eräs nuori upseeri, Muiron, tahtoo juosta päällikköänsä

suojaamaan, mutta kaatuu kuolleena hänen eteensä. Mutta mikään ei

kestä vihollisen murhaavaa kylkitulta. Taas ranskalaiset tungetaan

takaisin, kaikki pakenevat. Bonaparte itse suistuu salpatieltä

suohon, ja hänen veljensä kenraali Marmont'in avulla vasta viime

hetkessä hänet pelastaa joutumasta vangiksi. Seuraavana päivänä

taistellaan yhtä itsepintaisesti ylipääsystä; milloin pääsevät

ranskalaiset voitolle, milloin tunkevat itävaltalaiset ne takaisin.

17 p:nä Bonaparte uudestaan ryntää Arcole-sillalle, mutta yöllä hän

oli rakennuttanut alapuolelle toisen sillan joen yli, ja sen kautta

Augereau nyt kulkee samalle rannalle, jossa vihollinen seisoo.

"Jokaisessa taistelussa on hetki", sanoo Bonaparte itse, "jolloin

vähinkin liike on ratkaiseva... se on se tippa, joka täyttää maljan

yli reunojen." Se liike, joka ratkaisi tämän kolmipäiväisen verisen

taistelun, sai alkunsa hänen vanhasta periaatteestaan vaikuttaa

mielikuvitukseen silloin kun hän tahtoi saada jotakin aikaan.

Vaikka itävaltalaiset olivat kolmena päivänä pitäneet puoliansa

vihollistansa vastaan, ne äkkiä lähtivät pakoon, kun noin 50

ranskalaista ratsumiestä räikeästi kajahuttaen torvia tuimassa

rynnäkössä syöksyi suon kaislan kahistessa heidän selkäänsä. Tuo

suuri ihmistuntija oli laskenut oikein. Nuo vähälukuiset ratsumiehet

kasvoivat uupuneiden sotamiesten silmissä mahtavan armeijan

hirmukuvaksi, ja sitä vastaan ne eivät kestäneet. Seuraavana päivänä

ranskalainen armeija, joka pari päivää ennen oli salaa hiipinyt ulos

Milanoon johtavan portin kautta, riemuiten marssi Veronaan Venetsian

portista. Itävaltalaiset peräytyivät Tyroliin, ja Mantua piiritettiin

uudestaan.

Vielä viimeisen voimanponnistuksen tahtoi keisari Frans yrittää

valtansa säilyttämiseksi Italiassa. 1797 vuoden alussa Alvinczy

samosi esiin uudella sotajoukolla Tyrolista pitkin Adige'a.

Ranskalaisen kenraalin _Joubert'in_ täytyi peräytyä suuren ylivoiman

edestä, ja hän asettui Rivolin luo; tästäkin paikasta hän aikoi

luopua, mutta viime tingassa hän sai Bonapartelta käskyn pysyä

asemassaan. Varsin ylivoimaisen vihollisen aikomus oli koota eri

joukkonsa, ratsuväkensä ja tykistönsä lakeudelle Rivolin luo.

Bonaparte tahtoi käydä häneen käsiksi ennenkuin tämä yhtyminen oli

tapahtunut ja siten pakoittaa hänet taistelemaan ilman tykistöä.

Aamulla tammikuun 14 p:nä klo 2 Bonaparte joukkoineen yhtyi

Joubert'iin. Aamun koitteessa taistelu alkoi, ja klo 2 iltapuolella

vihollinen oli lyöty.

Bonapartelle oli omituista, ettei hän tuntenut ensinkään sitä

herpoutumisen tunnetta, joka tarkoituksen saavutettua valtaa muut

kuolevaiset, semminkin kun kaikki voimat ovat olleet pinnistettyinä.

Vielä samana iltana voiton jälkeen, marssittuaan koko yön ja oltuaan

tantereella kello kahdesta aamulla, hän vetäytyi Mantuaan, jossa

taas taisteli ja voitti 10 p:nä. Muuan itävaltalainen apujoukko oli

näet pikamarssissa kulkenut alas Mantuaan ja hyökännyt piiritysväkeä

vastaan, Wurmser'in hyökätessä ulos kaupungista. Nyt ei ollut enään

mikään pelastusmahdollinen. Helmikuun 2 p:nä Mantuan täytyi antautua.

Itävaltalaiset olivat nyt karkoitetut Italiasta. Niiden kokoontuessa

Tyrolin vuoristoon ja kootessa sinne apujoukkoja Bonaparte

mitättömällä voimalla lähti Roomaa vastaan. Kirkkovaltio ei ollut

täyttänyt velvollisuuksiansa tasavaltaa kohtaan, ja Bonaparte tahtoi

ennenkuin lähti uudestaan itävaltalaisia vastaan olla varma Italian

ehdottomasta kuuliaisuudesta. Munkit kyllä koettivat yllyttää

väestöä ja saarnata kestävyyttä, ja madonnan kuvat irvistelivät

vihasta ranskalaisten menestyksen vuoksi, mutta paavin sotamiehet

pakenivat joka paikasta. Retki alkoi helmikuun 1 p:nä, rauha

tehtiin aivan Bonaparten määräysten mukaisesti helmikuun 19 p:nä

Tolentinossa. Ennen luovutettujen maakuntien lisäksi jätettiin nyt

Romagna Ranskalle ja lisäksi melkoisesti korotettu rahasumma. Rooman

miehittäminen olisi ollut mitä helpointa, mutta Bonaparte, joka osasi

arvostella paavin vaikutusta ja tiesi mitä merkitsivät hyvät suhteet

pyhään isään, luopui varsin järkevästi kiihoittamasta häntä vastaansa

ikuisen kaupungin miehittämisellä.

Neljätoista päivää paavin kanssa tehdyn rauhan jälkeen Bonaparte

lähti itävaltalaisia vastaan. Suurin osa niiden Reinin armeijaa oli

kutsuttu vahvistamaan niitä osastoja, joiden asiana oli puolustaa

teitä Italiasta Wien'iin. Bonaparte lähti liikkeelle ennenkuin nämä

osastot olivat saapuneet. Entisten Itävallan ylikenraalien sijalle,

ne kun kaikki olivat vanhoja miehiä, oli tällä kertaa asetettu

kuusikolmatta-vuotias arkkiherttua _Kaarle_, joka menestyksellä oli

taistellut ranskalaisia vastaan Reinin luona. Hän oli asettunut

Tagliamenton taa, mutta lyötiin siellä maaliskuun 10 p:nä, ja hänen

täytyi, menetettyään paljon väkeä, vetäytyä takaisin Isonzon taa.

Sieltäkin hän karkoitettiin, ja monien kohtalokkaiden tappelujen

jälkeen Alppien korkeilla harjanteilla Bonaparte huhtikuun 7 p:nä

oli Leoben'issa, josta on vain parin päivän matka keisarikaupunkiin.

Siellä kaikki joutui hämminkiin; hovi pakeni ja odotettiin hyökkäystä

kaupunkiin.

Sitä ei kuitenkaan Bonaparte tarkoittanut. Että hän oli rohjennut

edetä niin kauvas, se riippui ainoastaan siitä, että hän tahtoi

päästä esille ennen muita ja yksin solmia rauhan. Hän tiesi, ettei

Ranskan kansalla sillä hetkellä ollut hartaampaa toivomusta kuin

rauha. Jos hänen onnistuisi lopettaa sota, saavuttaisi hän sillä

vielä suuremman kansansuosion kuin loistavimmillakaan voitoilla.

Sentähden hän tahtoi olla yksin rauhanteossa, ja sentähden oli kiire

käsissä ennenkuin Rein-armeijan kenraalit joutuisivat suorittamaan

osaansa Carnot'n hyökkäyssuunnitelmasta ja yhtymään häneen Wien'in

edustalla, jolloin nekin saisivat osansa kunniasta. Se oli kaikin

mokomin vältettävä. Bonaparten täytyi olla yksin vallassa, sillä

hänen tuumansa kävivät kokonaan toisaalle kuin Direktorion,

ja epäilemätöntä oli, että Hoche ja Moreau, Rein-kenraalit,

täydellisesti mukautuisivat Direktorion käskyihin rauhanteossa ja

vastustaisivat hänen mielipiteitään. Häntä ei huolestuttanut, ettei

hänellä ollut mitään valtuutta tekemään rauhaa; kyseessä oli vain

saada Itävalta kylliksi rauhaa harrastavaksi.

Direktorion ensimäinen rauhanehto oli Belgian luovuttaminen

Ranskalle. Siten valtakunta saisi ne rajat, jotka sillä oli silloin

kun hyväksyttiin valtiosääntö vuodelta III. Korvaukseksi se tahtoi

antaa Itävallalle Bonaparten valloittaman Lombardian. Sentähden

oli kerrassaan sen mieltä vastaan, että Bonaparte oli tukenut

tasavaltaisia taipumuksia siellä. Kaukonäköisen kenraalin mieleen

kuitenkaan ei juolahtanut luopua valloituksistaan Italiassa; mutta

kun hän tiesi, että Itävalta -- joka varmaankaan ei suostuisi

peräytymään Italiasta koettamatta vieläkin kerran sotaonneaan -- oli

jo ennen luonut silmänsä Venetsiaan, ja kun lisäksi oli tiettyä,

että Itävallan ja Venäjän kesken oli tehty sopimus anastaa tuo vanha

tasavalta ja kappaleita Turkista, kuten olivat ennen keskenään

jakaneet Puolan, niin hänessä syntyi ajatus tarjota keisarille

Venetsian mannermaa korvaukseksi Belgiasta ja Lombardiasta. Bonaparte

houkutteli täten Itävaltaa niin vanhan ja tulisen toivomuksen

täyttymisellä, ettei se voinut vastustaa. Siten jäi sille kuitenkin

luja jalansija Italiassa ja sieltä käsin voitiin odottaa parempia

aikoja. Alustava rauha allekirjoitettiin Leoben'issa huhtikuun 18

p:nä 1797.

Siinä kertomuksessa rauhanteosta, jonka Bonaparte lähetti

Direktoriolle, hän jätti mainitsematta, että hän Itävallalle

oli sitoutunut pakoittamaan Venetsian alistumaan, toisin sanoen

valloittamaan sen keisarille. Hän päinvastoin esitti asian siinä

valossa, että se oli Itävallan oma tehtävä, sillä hän tiesi varsin

hyvin, ettei Direktorio voinut hyväksyä eikä sallia sellaista

menettelyä puolueetonta valtiota kohtaan. Mutta valmistuksiin hän

aikoja sitten oli ryhtynyt; tasavallan, jolla ei ollut riittävästi

voimaa saadakseen puolueettomuutensa tunnustetuksi, oli ollut pakko

nähdä noiden kahden sotaa käyvän vallan suorittavan taistelunsa sen

alueella; kansan kiihtymys vallankumouksellisia ranskalaisia vastaan,

jotka olivat mellastaneet sen maassa, oli suuri, eikä ollut vaikea

saada aikaan yleistä kansannousua. Se puhkesikin Veronassa parahiksi

sillä hetkellä, jolloin Bonaparte sitä tarvitsi; ranskalaisia

sotamiehiä surmattiin; yrityksiä tehtiin Bonaparten henkeä vastaan;

itse Venetsiassa surmattiin muuan ranskalainen merikapteeni. "Minun

käskettävänäni on 80,000 miestä ja 20 tykkivenettä", vastasi

Bonaparte tasavallan lähettiläille, jotka tulivat suostumaan kaikkiin

hänen asettamiinsa vaatimuksiin. "En tahdo enään tietää mistään

inkvisitsionista; tahdon olla Venetsialle uusi Attila." Toukokuun 16

p:nä hän miehitti kaupungin; dogien ylväs kaupunki oli nyt kerrassaan

Bonaparten vallassa.

Hänen aikomuksensa oli jättää itse Venetsian kaupunki vielä

toistaiseksi itsenäiseksi; sen mannermaalla olevat maakunnat, jotka

ulottuivat lännessä aina Como-järveen saakka, hän tahtoi jättää

Itävallalle; mutta sen itäiset maakunnat oli tarkoitus pidättää

Ranskalle. Kun hän oli valloittanut Neapelin ja Kirkkovaltion ja

koko Italia totteli hänen viittaustaan, hän rupesi katselemaan mistä

löytäisi näyttämön uusille urotöille, ja valloitettuaan tärkeän

Anconan kaupungin hän kirjoitti Parisiin: "Kahdessakymmenessäneljässä

tunnissa voidaan täältä päästä Makedoniaan; tällä maalla on verraton

arvo vaikutuksellemme osmannien valtakunnan kohtaloon." Nyt hän

Venetsian valloituksen jälkeen siirtyi tuumasta toimeen. Kenraali

Gentilin, maanmiehensä, hän lähetti ranskalaisilla sotalaivoilla

miehittämään Jonian saaria. "Jos väestö osoittaa taipumusta

riippumattomuuteen, täytyy teidän sitä liehakoida makunsa mukaan,

eikä pidä jättää puhumatta Kreikasta, Atenasta ja Spartasta." --

"Euroopa on vain myyränpesä", sanoi hän samaan aikaan Bourienne'ille,

"ei ole koskaan ollut suuria valtakuntia ja suuria vallankumouksia

muualla kuin Idässä, jossa elää 600 miljoonaa ihmistä." Oli ilmeistä,

että hän, joka Italiassa oli näytellyt Cesarin osaa, jo ajatteli

tulla Aleksanteriksi Kreikassa ja Aasiassa.

Keskustelut lopullisesta rauhasta menivät sillä välin menoaan

Montebellon linnassa Milanon luona, johon Bonaparte asettui. Siellä

nähtiin yli-kenraalin käyskelevän mahdollisimman vaatimattomassa

puvussa kultaneulomuksilla ylenpalttisesti koristettujen kenraaliensa

keskellä. Hänen voittonsa ja suuri valtansa eivät olleet muuttaneet

ollenkaan hänen kohtuullisia elämäntapojaan. Samalla kun hänen

kenraalinsa arvelematta kokosivat rikkauksia valloitetuista

maakunnista ja elivät niillä suurellisesti, esiintyi Italian

jumaloitu ja ylistetty valloittaja yhtä yksinkertaisena kuin köyhä

kapteeni Bonaparte. Hän ei piitannut vallan ulkomuodoista; itse

valtaa hän himoitsi. Hän saikin pian tilaisuuden näyttää, kuinka

kauvas hänen käsivartensa ulottui. Tyytymättömät Ranskassa olivat

vendémiaire'in 13 p:n jälkeen taas ruvenneet hengittämään; keväällä

1797 vaalit olivat käyneet Direktoriolle epäedullisesti; sekä

vanhempien että nuorempien neuvostossa kuningasmieliset olivat

saaneet tuntuvan ylivoiman, ja ajatus saada bourbon'it takaisin --

Ludvig XVI:n veljen, Provence'in kreivin persoonassa -- tuli päivä

päivältä vilkkaammaksi. Silloin päätti Direktorion radikaalinen,

tasavaltainen vähemmistö, Barras, _Rewbell_ ja La Réveillère-Lepaux

joutua vastustajien edelle. He rupesivat yhteyteen Bonaparten kanssa,

joka lähetti Parisiin Direktorion avuksi uljaan, mutta turhamielisen

eikä suinkaan teräväpäisen kenraali Augereau'n. "Minä sanon teille",

kirjoitti Bonaparte oppositsioni-puolueen johtajille, "että puhun

80,000 miehen puolesta; se aika on mennyt, jolloin raukkamaiset

asianajajat ja kurjat lavertelijat mestauttivat sotamiehiä."

Augereau, joka heti nimitettiin muutaman Parisin armeijaosaston

päälliköksi, toimi täsmälleen päällikkönsä antamain käskyjen

mukaan; fructidor'in 18 p. (syyskuun 4) suuri osa kuningasmielisiä

neuvoston jäseniä vangittiin; molemmat konservatiiviset direktorit,

Carnot ja _Barthélémy_, pakenivat; niiden sijaan astui radikaalisia

demokraatteja Direktorioon. Mutta fruktidor'in 18 p:n hedelmät kuten

vendémiaire'in 13:nkin korjasi Bonaparte, sillä konservatiivinen

puolue oli kuohuksissaan, semminkin hänen menettelystään Venetsian

asiassa, asettunut mitä kiivaimmin hänen ehdotukseensa perustuvaa

lopullista rauhantekoa vastaan. Siinähän oli Puolan jako uudestaan,

sanottiin, eikä ollut Ranskan arvon raukaista olla semmoisessa

osallisena. Bonaparten omavaltaista menettelyä Italiassa oli

yleensä hyvin kiihkeästi käytetty aseena Bonapartea vastaan. Nyt

fructidor'in 18 p:n tapaukset kerrassaan masensivat koko tämän

vastustuksen. Horjuvaa ja epäröivää Direktorioa kohtaan hän käytti

samaa menettelyä kuin Itävallan välittäjiä kohtaan, jotka mielellään

tahtoivat venyttää keskusteluja saadaksensa jos mahdollista

suotuisampia ehtoja: hän peloitti niitä. Nämä lausuivat rauhanteon

edellisenä päivänä muutamia uhkaavia sanoja mahdollisesta liitosta

Venäjän kanssa. Bonaparte, joka hermostuneessa jännityksessä

kiirehti saadakseen rauhankeskustelut päättymään, ponnahti ylös

kuullessaan nämä sanat, jotka kerrassaan näyttivät siirtävän hänen

toiveittensa tarkoitukset epämääräiseen tulevaisuuteen. "Te siis

haluatte sotaa, herrani", huudahti hän. "Hyvä! Sen saatte; se on

julistettu tästä hetkestä; mutta huomatkaa minun sanani: kolmessa

kuukaudessa minä muserran teidän yksivaltanne niinkuin nyt muserran

tämän hauraan porslinin." Samassa hän tarjoilupöydältä sieppasi

kallisarvoisen porslini-kaluston ja paiskasi sen lattiaan, jossa

se kalisten meni sirpaleiksi; sitten hän rajusti huudahdellen

ja ankarasti kiihoittuneena syöksyi ulos ovesta. Direktoriota

vastaan, joka vitkasteli antaa suostumustaan Bonaparten sanelemiin

rauhanehtoihin, hän käytti toista peloituskeinoa: hän uhkasi luopua

päällikkyydestä. Direktorion vastauskirjelmä lokakuun 16 p:ltä 1797

tämmöiseen uudistettuun uhkaukseen antaa parhaimman käsityksen

nuoren kenraalin asemasta hallitukseen nähden. "Teidän sydämeenne on

istutettu epäluulon siemen", kirjoittaa Direktorio hänelle, "ja se

saattaa riistää isänmaalta teidän neronne. Ei ole isänmaa koskaan

sitä tarvinnut niinkuin nyt. Te puhutte levosta, terveydestänne,

halustanne vetäytyä syrjään? Tasavallan rauha ei salli teidän

ajatella omaa lepoanne. Jollei Ranska suoriudu voitolla, jos se

pakoitetaan nöyryyttävään rauhaan, jos voitollisten urotöittenne

hedelmät joutuvat hukkaan, silloin, kansalais-kenraali, emme ole

ainoastaan sairaita, me olemme kuolleet. -- Ei, Direktorio ei suostu

teidän virkaeroonne, ei, teidän ei tarvitse meihin nähden vedota

omaantuntoonne eikä jälkeentulevaisten todistukseen. Direktorio uskoo

kenraali Bonaparten kuntoon ja luottaa siihen lujasti."

Kaiketikin ylenkatseellinen hymy värisi Bonaparten ohuilla huulilla

hänen lukiessaan tämän loppufraasin. Millä oikeudella tuo kurja,

kelvoton direktorihallitus, joka oli väkivoimalla päässyt valtaan ja

ainoastaan väkivoimalla pysynyt pystyssä, millä oikeudella sen kovin

vähän rehelliset ja kovin omanvoitonpyyntöiset jäsenet luottivat

muiden rehellisyyteen ja epäitsekkäisyyteen? Mitä muuta harrastusta

heillä oli kuin valta, vaikka maan onnenkin kustannuksella? Olisiko

epärehellistä sysätä heidät syrjään mahdottomina ja asettaa tarmo,

kelvollisuus ja äly heidän sijalleen? Onko kaikki se veri, jonka

vallankumous on vuodattanut, juossut mitään hyötyä tuottamatta,

onko Ranska vietävä takaisin samaan tilaan kuin ennen vuotta 1789?

Se mies, joka Italian sodan kautta oli hajoittanut 1:n koalitsionin

ja joka, oltuaan tuntematon kenraali, puolentoista vuoden kuluessa

pelkästään loistavien lahjojensa avulla oli saavuttanut poliittisena

henkilönä euroopalaisen merkityksen, se mies oli jo aikoja sitten

ratkaissut nämä kysymykset. "Uskotteko", sanoi Bonaparte eräälle

ranskalaiselle diplomaatille rauhanvälittelyjen kestäessä, "että minä

Direktorion asianajajain ylistämiseksi juhlin voittoja Italiassa? Vai

perustaakseni tasavallan? Meidänkö tavoillamme, meidänkö paheillamme

tasavalta!... Se on houre, johon ranskalaiset ovat hurmautuneet

ja joka katoaa kuten moni muu. Ne kaipaavat sodan kunniaa,

turhamaisuutensa tyydytystä, mutta vapautta, sitä ne eivät ymmärrä.

Katsokaa armeijaa! Ne suotuisat tulokset, joita olemme saavuttaneet,

ne voitot, joita olemme voittaneet, ovat jo antaneet jälleen

ranskalaiselle sotamiehelle hänen entisen luonteensa... Minä olen

hänelle kaikki. Koettakoon Direktorio riistää minulta päällikkyyttä,

niin saadaan nähdä, sekö on valtias. Kansa kaipaa johtajaa, johtajaa,

joka on saavuttanut mainetta töillään eikä hallitusteorioillaan

tai fraaseillaan." Tästä näkyy, että Bonaparte oli täysin selvillä

tulevaisuudesta; mutta muutkin huomasivat selvästi, mihin mennään.

"Tämä mies", sanoi hänestä eräs tuttava elokuussa 1797, "ei pysähdy

ennenkuin hän on joko valtaistuimella tahi mestauslavalla." -- "Hän

tahtoo hallita Ranskaa ja Ranskalla Euroopan", sanoo hänestä muuan

ranskalainen siirtolainen kuukautta myöhemmin. "Jos olisi Ranskassa

kuningas ja se ei olisi hän itse, niin hän olisi luonut hänet;

hänellä olisi tämän kuninkaan oikeudet miekkansa kärjessä eikä

hän koskaan laskisi tätä miekkaa kädestään, voidakseen syöstä sen

kuninkaan rintaan, jos tämä lakkaisi olemasta hänelle alamainen."

Lokakuun 17 p:nä 1797 rauha vihdoin allekirjoitettiin Campo

Formiossa. Ranska sai Belgian ja Jonian saaret, Itävalta Venetsian

alueet Adige'en saakka. Valloitettujen maa-alueiden jäännöksistä

muodostettiin cisalpininen tasavalta. Genuasta oli jo sitä ennen

tehty Ligurian tasavalta.

Italian sotaretki on pidettävä Napoleonin historian valoisimpina

lehtinä. Se oli hänen hämmästyttävän lahjakkaisuutensa ensimäinen,

tuore ilmaus, hänen ihmeellisen persoonallisuutensa ensimäinen,

häikäisevä esiintyminen. Yksin hänen vastustajansakin ranskalaisten

kenraalien joukossa antoivat hänelle täyden tunnustuksensa; tosin

väitettiin, ettei hän säästänyt ihmishenkeä, että hän saattoi

olla kova ja käskevä, mutta lisättiin, että jokainen näki hänen

katseestaan ja kuuli hänen äänestään, että hän oli syntynyt

hallitsemaan ja että häntä täytyi ehdottomasti totella. Suurin

arvo tässä on kuitenkin annettava kansan, alhaisen sotamiehen

arvosteluille nuoresta kenraalistaan; niitähän semminkin surmattiin,

haavoitettiin ja tehtiin raajarikoiksi hänen ajatuksiansa

toimeenpantaessa. Tuomio hänestä on lausuttu sillä nimellä, jonka

ne antoivat hänelle Lodin taistelun jälkeen: pieni korpraali.

"Korpraali on se käskijä, joka on sotamiestä lähinnä, jonka

virka-arvo ei vapauta häntä mistään alhaisen sotamiehen tehtävästä

ja joka sittenkin on vastuunalainen ja käskijä." "Pieni korpraali"

on ranskalaisen sotamiehen suussa kunnianimi, jota ei yksikään

sotajoukon johtaja ole saanut. Se tietää suuren sodanjohtajan

tuttavallisuutta, toveruutta ja huolenpitoa jokaista soturia kohtaan

hänen armeijassaan.

Bonaparten keväällä 1796 taistellessa piemontilaisia ja

itävaltalaisia vastaan hänen vaimonsa huvittelihe Parisissa.

Avioliitto oli hänelle ollut enemmän järjen kuin sydämen asia, ja

Bonaparten kaipaavat, hehkuvat kirjeet, joissa hän alituisesti

kehoittaa häntä tulemaan luoksensa, eivät tehneet sanottavaa

vaikutusta keimailevaan naiseen. "Eikö hän ole naurettava ihminen,

tuo Bonaparte", saattoi hän tokaista saatuansa hänen hellät,

intohimoiset kirjeensä. Mutta tuon naurettavan ihmisen voitot

heijastivat valoa häneenkin, ja se teki hänelle vieläkin vaikeammaksi

tempautua irti pääkaupungista, jossa hän äkkiä oli päässyt huomatuksi

henkilöksi, kun häntä mainion kenraalin vaimona täytyi juhlia ja

kursailla. Kun eivät mitkään Bonaparten kirjeet ja sanat auttaneet,

kirjoitti hän suuttuneena Carnot'lle: "Olen epätoivossa; vaimoni

ei tule, hänellä on rakastaja, joka häntä pidättää Parisissa. Minä

kiroon kaikkia naisia." Vihdoin, kesäkuun lopussa, Josephine ei

osannut enää keksiä mitään verukkeita poissaolonsa puolustukseksi, ja

hän lähti Junot'n kanssa Italiaan. Hän oli epätoivossa, että hänen

täytyi jättää Parisi, hän itki "ikäänkuin vietäisiin mestauslavalle."

Bonaparte, joka odotti häntä Milanossa, oli ylen onnellinen

hänen vihdoin saapuessaan, mutta pian hänen taas täytyi lähteä

vihollista vastaan; Josephine huomasi, että kyllä Milanossakin käy

huvitteleminen, siellä kun joukko nuoria upseereja seisoi varpaillaan

hänen edessään; ja kun hänen miehensä vaati häntä tulemaan luoksensa

pääkortteeriin, hänellä oli taas sadottain mutkia esitettävänä.

Vähitellen Bonaparte rupesi ymmärtämään, ettei hänen vaimonsa hänestä

välittänyt. Useat nuoret luutnantit, joiden huomaavaisuus Josephine'ä

kohtaan oli ollut liian harras, lähetettiin pois armeijasta, ja

hänen kirjeistään katosi intohimoinen sävy. Hän antautuu hölliin,

ohimeneviin suhteisiin ja puhuu apein mielin ja alakuloisena hänestä,

joka olisi voinut yksin hallita hänen sydämessään.

Joulukuun 5 p:nä Bonaparte odottamatta ja ilmoittamatta saapui

Parisiin. Hän koetti täällä mikäli mahdollista välttää huomiota,

mutta seuraus oli tietysti, että syntyi sitä suurempi riemu, kun

hänet saatiin nähdä. Kuitenkin hän varsin vähän välitti tästä

onnesta. "Väkeä tunkeilisi yhtä paljon nähdäksensä minut vietävän

mestauslavalle", sanoi hän. "Parisissa unohdetaan helposti. Jos

viivyn täällä kauvan mitään toimittamatta, niin olen mennyttä kalua.

Tässä Babylonissa toinen kuuluisuus syrjäyttää toisen. Jos minut on

kolme kertaa nähty teaterissa, ei kukaan enää vilkaise puoleeni;

sentähden sinne niin harvoin menen." Direktorio käski, että sen kadun

nimi, jonka varrella hän asui, rue de la Chantereine, oli vast'edes

hänen kunniakseen oleva rue de la Victoire, Voitonkatu. Vietettiin

sarja juhlia ja teaterinäytäntöjä häntä varten; niiden kaikkien

huippuna oli se suuri juhla, joka vietettiin silloin kun voittoisa

italialaisen armeijan kenraali antoi Direktoriolle Itävallan keisarin

allekirjoittaman rauhansopimuksen. Ranskan Instituti antoi hänelle

kunniajäsenen arvon, ja täst'edes hänet usein nähtiin Institutin

jäsenen vaatimattomassa ja porvarillisessa puvussa.

Mutta pakko, jonka alaisena hänen täytyi elää, esiintyessään näin

syrjään vetäytyneenä ja vaatimattomana, rauhallisena kansalaisena,

kävi hänelle ajan pitkään sietämättömäksi. Hän oli, omien sanojensa

mukaan, päässyt komentamisen makuun eikä hän voinut siitä luopua.

Hänen oli mahdotonta voittojensa jälkeen olla Parisissa "ja käydä

kunniatervehdyksillä muutamien asianajajain luona." Mutta, kuten

hän itse oli lausunut, hedelmä ei ollut vielä kypsä, se aika ei

ollut vielä käsissä, jolloin hän Parisissa saattoi esiintyä samalla

vallalla ja itsenäisyydellä kuin Italiassa. Hän ymmärsi selvästi,

ettei mikään olisi hänelle edullisempaa kuin olla jonkun aikaa poissa

pääkaupungista, jossa jo ruvettiin huhuilemaan, että hän huolimatta

valtiosäännön määräyksistä hautoi mielessään päästä Direktorioon.

Ja pian kysyivät parisilaiset, jotka Italian voittojen aikana eivät

olleet kokonaan unhottaneet vendémiaire'in 13 päivää: "Mitä tekee

kenraali Bonaparte niin kauvan Parisissa? Eikö hän kohta lähde

laivastolla Englantiin."

Merisota Englantia vastaan näet jatkui yhä; Ranskan ja Hollannin

siirtomaat olivat melkein kaikki valloitetut ja Ranskan kauppa

kärsi suuresti, kun englantilaiset olivat sulkeneet Ranskan,

Hollannin ja vihdoin Espanjankin länsirannikon satamat. Itävallan

nöyryyttämisen jälkeen Bonaparte tahtoi Englannin kukistamista.

"Jos teemme kaikkemme laivastomme vahvistamiseksi ja kukistaaksemme

Englannin", kirjoitti hän Direktoriolle, "niin on Euroopa jalkojemme

juuressa." Jo marraskuussa 1797 hän oli määrätty "englantilaisen

armeijan" päälliköksi, jonka piti astua maihin Englannin rannikolla

ja suunnata isku suoraan Lontoota vastaan. Vaikka hän suuresti

epäili moisen maihinnousun yrityksen mahdollisuutta Ranskan

vähäväkisellä merivoimalla, antoi hän kuitenkin sotajoukon kokoontua

pohjoisrannikolle. On kuitenkin enemmän kuin todennäköistä että hän,

ruvetessaan tähän tehtävään, aikoi käyttää uutta armeijaansa, johon

suureksi osaksi kuului italialaisen armeijan sotilaita, kukistaakseen

Direktorion; mutta, kuten sanottu, hän ei pitänyt hedelmää kypsyneenä

vielä, ja kun hän itse selvästi huomasi, että hän sitä mukaan kuin

aika kului menetti jalansijaansa Parisissa, hän päätti lähteä

sieltä pois. Ensin hän helmikuussa 1798 matkusti pitkin Ranskan

pohjoisrannikkoa tutkiakseen sikäläisiä oloja, mutta kirjoitti jo

23 p:nä Direktoriolle, että maihinnousu-yritys Englantiin oli nyt

mahdoton suorittaa ja että se kaikessa tapauksessa oli lykättävä

pimeihin syysöihin saakka. Vähän sen jälkeen hän ehdotti armeijan

käyttämistä Egypti-retkeen.

Tässä kohden Bonaparte otti omakseen vanhan ranskalaisen tuuman.

Jo neljännellätoista vuosisadalla Ranskan kuningas Filip Kaunis

uneksi herruutensa laajentamista Saksan, Italian ja bysantilaisen

valtakunnan valloittamisella. Hänen mielikuvituksessaan oli Egyptin

omistaminen maailmanherruuden pää-kulmakivi. Sittemmin, kun Ludvig

XIV liittyneenä kristikunnan vihollisiin, turkkilaisiin, uhkasi

Hollantia ja Itävaltaa, oli filosoofi Leibnitz kehottanut häntä

kääntämään aseensa mieluummin turkkilaisia vastaan ja riistämään

niiltä Egyptin, jolla hän tuntuvasti voisi vahingoittaa Hollannin

kauppaa Intiassa. Omituista kyllä hän huomauttaa "suurelle

kuninkaalle" Egyptin valta-asemaa muinaisuudessa ja sitä että

kaikki maailmanvalloittajat olivat pitäneet Egyptiä välttämättömänä

alusmaittensa osana. Kokonaan riippumatta Leibnitz'in ehdotuksesta

syntyi 1732 suunnitelma Suez'in kannaksen katkaisemiseksi ja

myöhemmin Puolan jaon aikana Versailles'n hallitus aprikoi, eikö

Ranskan pitäisi hankkia itselleen turvallisuus valloittamalla

faraonien maan. Vihdoin oli Egyptissä oleva Ranskan konsuli vähän

ennen Bonaparten ehdotusta lähettänyt Direktoriolle raportin,

jossa hän lämpimästi puolsi Egyptin miehittämistä. Sekin olisi jo

Englannin eduille Intiassa varsin uhkaavaa; mutta jos mentäisiin

pitemmälle kaivamalla kanava Suez'in kannaksen poikki, olisi ehkä

mahdollista tuhota Englannin koko kauppa Intiassa. Sillä Korsikan,

Italian, Jonian saaret ja Maltan valloitettuaan -- Bonaparte oli jo

ne kaikki päättänyt anastaa -- oli Ranska yksinvaltiaana Välimerellä

ja voi ohjata koko Intian kaupan Suez'in kanavan kautta suuriin

satamakaupunkeihinsa Toulon'iin ja Marseille'hin.

Direktorio suostui mielihyvällä Bonaparten ehdotukseen Egyptin

retkestä, josta lupasi koitua tuhoava isku Englannille ja joka

sitäpaitsi saisi tuon peljätyn kenraalin poistumaan Ranskan rajoilta.

Egyptin yliherra, Konstantinopolin sultaani, joka oli enemmän

nimeksi kuin asiallisesti herrana, toivottiin saada suostuvaiseksi

esittämällä retken tarkoittavan yksinomaan mamelukkeja, jotka

olivat anastaneet kaiken vallan. Viekas diplomaatti Talleyrand sai

tehtäväkseen Turkin taivuttamisen Ranskan puolelle ja vihollisuuksien

virittämisen Venäjän ja sultaanin kesken. Huhtikuun 12 p:nä Bonaparte

nimitettiin egyptiläisen armeijan ylipäälliköksi.

Vanha unelma se olikin, mikäli se häntä koski, joka hänen nyt siellä

oli toteutettava. Jo kadetti- ja luutnanttivuosina hänen vireä

mielikuvituksensa oli liikkunut Idän asioissa, ja monta kertaa

ennenkuin vallankumous puhkesi antaen toivoa paremmista ajoista hän

oli ajatellut lähteä Intiaan. Italian sodan aikana nämä unelmat

olivat äkkiä saaneet uutta voimaa; nyt oli todellisuus käsissä.

"En tahdo pitempään viipyä täällä, täällä ei ole enää mitään

tekemistä", hän sanoi Bourienne'ille ja Junot'lle; "ne (Direktorio)

eivät tahdo suostua mihinkään. Näen, että jos jään tänne, olen

mennyttä kalua. Kaikki täällä kuluu piloille. Maine, jonka olin

hankkinut, on pian haihtunut; tämä pieni Euroopa ei voi tuottaa

minulle riittävästi kunniaa. Tahdon Itään, ainoastaan siellä on

saatavissa nimi, maine, joka kestää kautta aikakausien." Saattaa

pitää varmana, että Bonapartelle tuolloin oli varsin vastenmielistä

jättää kauvas taaksensa pääkaupunki Seinen varrella. Tosin hänellä

ei ollut kilpailijaa, joka voisi tulla hänelle vaaralliseksi

Ranskassa -- kenraali Hoche oli äsken kuollut ja kuollut vuoteessaan

kuten Bonaparte itse oli hänelle ennustanut -- mutta mitä

saattoikaan tapahtua hänen poissa ollessaan? Kuitenkin... eikö

maailmaa voinut hallita yhtä hyvin Aleksanteri Suuren kaupungista

kuin Parisista? Eikö Aleksandria perustettu suuren Makedonian

valtakunnan keskipisteeksi? Se ajatus häntä lohdutti, kun hän aavisti

mahdolliseksi, että ajat saattoivat muuttua Ranskalle levollisemmiksi

kuin miltä nyt näytti. Bonaparte, jonka tarvitsi vain laskea löysälle

Korsikassa orastuneen ja vallankumouksessa kehittyneen diplomatisen

neronsa ohjakset, ei laiminlyönyt ennen lähtöään mitään, joka saattoi

häiritä rauhaa ulospäin. Direktorio kyllä itse pitäisi huolta

siitä, että syntyisi levottomuutta ja tyytymättömyyttä kotimaassa.

Sillä "hedelmä oli kypsä" vasta mielivallan ja hämmingin joutuessa

siihen mittaan, että Ranskan kansa yksistään nimessä Bonaparte näki

pelastuksen toivon. Sentähden hän saattoi vastata kysymykseen,

kauvanko hän aikoi olla poissa: "Pari kuukautta tai kuusi vuotta; se

riippuu asianhaaroista."

Bonaparten nero sai kaikki tiet viemään perille; mihin suuntaan hän

ohjasikin, hän näki onnensa tähden säteilevän edessään.

* * * * *

Niin suurella innolla valmistuksia kiiruhdettiin, että kaikki oli

suoritettu kuukausi sen jälkeen kun suunnitelma, jota ainoastaan

ani harva tunsi, oli hyväksytty. Kaikkialla Euroopassa arveltiin,

että tarkoituksena oli maihinnousu Englantiin. Ei voitu pitää

salassa kuljetuslaivaston varusteluja Toulon'issa, Genuassa ja

muissa Välimeren kaupungeissa; laivastoon kuului 400 kuormalaivaa

ja niiden suojaksi 15 linjalaivaa, 15 fregattia, 7 korvettia ja

30-40 kuunariparkkia; mutta yleisesti otaksuttiin, että tämän

suuren sotavoiman piti ensin vapauttaa liittoutuneen espanjalaisen

laivaston, jota englantilaiset pitivät suljettuna Cadiz'issa, ja

sitten ottaa sotajoukot pohjoisrannikolta ja viedä ne Englantiin.

Yksityisiä huhuja, joita oli liikkeellä lähetyskunnan todellisesta

tarkoituksesta, ei tahdottu uskoa missään. Silloin saapui Englannin

amiraalille, loordi Vincentille, joka silloin laivastollaan oli

Lissabon'in ulkosatamassa, 1 p. toukokuuta tieto, että Bonaparte

Toulon'issa marssitti laivoihinsa 60.000 miestä ja että aavistettiin,

ettei tämä tarkoittanut Englantia. Niin kauvan kun peljätyn kenraalin

oli luultu olevan pohjoisarmeijassa, uskottiin varmasti maallenousua

Englantiin; mutta jos hän itse oli Toulon'issa, niin kyllä se tiesi

jotakin muuta. Heti lähetettiin Nelson 8:lla laivalla vakoilemaan;

17 p:nä hän piileksi Hyér-saarien edustalla ja anasti ranskalaisen

korvetin, joka oli ennen kuormalaivastoa lähtenyt vesille, Bonaparten

luullessa Välimeren länsi-osaa englantilaisista vapaaksi. Vankeja

kuulustaessaan Nelson sai varman tiedon, että Bonaparte itse johti

12,000 miehen laivoihin astumista; mutta retken tarkoituksesta eivät

vangit mitään tienneet, niin oli Bonaparte osannut pitää tuumansa

salassa. Nelson lähti vesille kohdatakseen vihollisen, mutta Ranskan

laivaston lähtiessä Toulon'ista 19 p:nä ja kulkiessa pitkin rannikkoa

yhtyäkseen Genuasta, Ajacciosta ja Civita Vecchiasta tuleviin

osastoihin, mikä menestyksellä suoritettiinkin, Nelsonin yllätti 22

ja 23 p:n välillä ankara myrsky, jossa hän sai sellaisia vaurioita,

että hänen täytyi mennä St. Pierre'n saareen Sardinian eteläpuolelle

niitä korjaamaan. Aavistamatta läheistä vaaraa Bonaparte suuntasi

matkan itään; hän oli saanut tiedemiehiä kaikilta aloilta liittymään

matkueeseen, ja amiraalilaivassa "l'Orient" vietettiin päivät

oppineissa keskusteluissa ja tutkimuksissa. Kesäkuun 9 p:nä laivasto

ankkuroi Maltan edustalla. Koko voima oli nyt 32,000 miehen

suuruinen, sijoitettuna 400 laivaan.

Maltan saaria puolusti 400 vanhan temppeliherra- eli

johanniittikunnan ritaria, joilla vuodesta 1530 oli ollut

pääpaikkansa täällä. Niiden lisänä oli 500-miehinen rykmentti. Jo

Italian sodan aikana Napoleon oli ruvennut sekaantumaan niiden

asioihin ja hankkinut tilaisuuden vaikuttaa muutamiin niistä

lupauksilla ja lahjomisilla. Hän korjasi nyt ponnistustensa hedelmät,

kun tuo vahva, valloittamattomana pidetty La Valettan linna kesäkuun

12 p:nä antautui lyhyen, mitättömän vastustuksen jälkeen. Suuret

varastot ja runsaat aarteet joutuivat tällöin ranskalaisten käsiin.

Jo heti Maltaan tultuansa Bonaparte oli saanut tietää, että Nelson,

joka vieläkään ei tiennyt mitään hänen lopullisesta tarkoituksestaan,

oli etsinyt häntä Neapelista ja siellä saanut lisäksi 10 linjalaivaa.

Hän oli siis pian odotettavissa Maltaan ajaessaan takaa ranskalaista

laivastoa, ja Bonaparte lähti sentähden mahdollisimman kiireesti

saaresta ja purjehti itään päin. Jos tapahtuisi se onnettomuus, että

Nelson pääsisi hänen jäljillensä, tahtoi hän olla maan läheisyydessä,

jotta voisi pelastaa joukkonsa maihin; sentähden hän purjehti

Jonian saarten rannikkoa myöten. Tuskin oli Nelson saapunut Maltaan

ja nähnyt trikolorin (kolmivärisen lipun) liehuvan La Valettan

valleilla, kun hän jo huomasi, että ranskalainen matkue tarkoitti

Egyptiä, ja nyt lähdettiin minkä varustukset kestivät Aleksandriaan.

Mutta juuri purjehtimalla suoraa tietä hän sivuutti vihollisensa.

Sillä Bonaparte, joka kuljetti laivastoa yhtä mestarillisesti kuin

sotajoukkoakin, pysyi pohjoisempana Kreetan rannikolla, josta

Nelsonin mieleen tuskin juolahtaisi häntä etsiä. Täällä olivat

kumminkin molemmat laivastot eräänä yönä toisiansa niin likellä,

että englantilaisten laivain tykkisignaalit kuultiin ranskalaisiin.

Kun Nelson saapui Aleksandriaan, tapasi hän ulkosataman tyhjänä.

Oitis kulki hän edelleen Syriaan, ja kun hän sielläkään ei tavannut

vihollistaan, hän kiiruhti Sisiliaan, koko sydämestään kiroillen

ranskalaisia, "noita pirun sikiöitä, joilla oli semmoinen pirunmoinen

menestys."

Vasta kesäkuun 28 p:nä, jolloin Bonaparte antoi käskyn suunnata

kaakkoon Afrikan rannikkoa kohden, hän julisti joukoilleen, että

niiden "englantilaisen armeijan itäisenä siipenä" -- sillä retkeä

pidettiin yhä osana suuresta yrityksestä Englantia vastaan -- ensin

oli valloitettava Egypti. Kesäkuun 1 p:nä, kaksi päivää sen jälkeen

kun Nelson täältä oli etsinyt ranskalaisen laivaston, hän ankkuroi

Abukirin poukamaan Aleksandrian itäpuolelle. Lännessä Bonaparte näki

Ptolemaios-pylvään ikäänkuin himmeän varjon kuvastuvan kirkasta

taivasta kohti, Aleksandrian, Aleksanteri Suuren kaupungin minaretien

kimmeltäessä laskevan auringon valossa. Mihin hänen tähtensä vie

hänet? Mutta mitä siitä... "miehuullinen halveksii tulevaisuutta."

Eikö Cesar ollut huutanut pelkureille miehillensä veneessä: "Se

kantaa Cesaria ja hänen onneansa!" Eteenpäin siis pitkin erämaan

hiekkaa!

Korkeasta aallokosta huolimatta Bonaparte vielä samana iltana

panetti alkuun laivojen tyhjentämisen ja marssi ensimäisten 5,000

miehen kanssa kirkkaassa kuutamossa Aleksandriaa kohti, joka lyhyen

vastustuksen perästä antautui; muutkin Niilinsuun rantakaupungit

joutuivat helposti hänen valtaansa, kun mamelukit, todellinen

sotavoima, olivat vetäytyneet sisämaahan. Se oli ratsuväkenä, noin

8-10,000 miestä, erinomaista joukkoa _Ibrahim'in ja Murad-Bey'n_

johtamana, mutta tykkejä heillä oli varsin vähän. Vihollisten

paljoutta Bonaparten siis ei tarvinnut pelätä, vaan luonnon- ja

elämänsuhteita ja semminkin pettymyksiä, joiden alaisiksi

ranskalaiset soturit joutuivat. Sillä ne olivat, kuultuansa

faraonien vanhasta maasta, kuvitelleet sitä hedelmällisiksi,

viljaviksi maisemiksi, jotensakin paratiisin kaltaisiksi, mutta

todellisuudessa siellä ei ollut tarjona muuta kuin erämaita, kurjia

hökkeleitä, huonoa juomavettä ja sietämätön kuumuus. Jo marssiessaan

Aleksandriasta mamelukkien pääkaupunkiin Kairoon, johon Bonaparte

kulki erämaan kautta, vaikka tie oli parempi, joskin pitempi

Rosette'stä pitkin Niiliä, sotamiehet saivat tuta kaikkia nälän

ja janon kauheuksia. Moni kuoli matkalla; toisten nähtiin käyvän

omaan henkeensä käsiksi pelastuaksensa nykyisistä ja vastaisista

kärsimyksistä; jopa itse ylikenraalin edessä sotamiehet ampuivat

luodin otsaansa, lausuen: "Tämä on sinun työtäsi!" Kenraalien

mennessä ohitse huusi miehistö: "Tuolla kävelevät ranskalaisten

teloittajat! Tuhat kertaa parempi olisi kuolema kuin se kurjuus,

johon nyt olemme joutuneet." Tuommoisia kohtia on upseerien kirjeissä

kotimaahan. Mutta ylikenraali, joka tavallisuuden mukaan esiintyi

sotamiesten parissa, joka oli samojen kärsimysten alaisena ja kesti

samoja ponnistuksia, hän näytti olevan ainoa, johon kurjuus ei

koskenut. "Kas niin, _Berthier_, nyt olemme vihdoin täällä", sanoi

hän taputtaen esikuntapäällikköänsä olalle.

Vasta jälleen lähestyessään Niiliä matkallaan Kairoon ranskalainen

sotajoukko joutui mamelukkien hyökkäyksen alaiseksi. Chebrissan (eli

Ramanhieh'in) luo vihollinen oli asettanut muutamia tykkiveneitä,

joiden tuli ryhtyä taisteluun pientä ranskalaista Niilin-laivastoa

vastaan, jonka Bonaparte kiireessä oli saanut kuntoon. Heinäkuun 12

p:nä ranskalaiset saapuivat sinne, ja heti syntyi joella kahakka,

jonka aikana 5,000 ratsumiestä mannermaalla koetti murtaa tiiviisti

sulkeutuneita ranskalaisia kolonnia. Kummassakin paikassa vihollinen

ajettiin takaisin ja vasta 21 p:nä sen päävoima yritti pidättää

Bonapartea Embabeh'in luona lähellä pyramiideja. "Soturit", huusi

Bonaparte joukollensa, "muistakaa, että neljäkymmentä vuosisataa

katsoo teihin tuolta ylhäältä." Illan tullessa vihollinen oli

hajoitettu, Murad Bey'n rikas leiri oli ranskalaisten saaliina ja

hän itse pakosalla Ylä-Egyptiin, kenraali Desaix'n seuratessa häntä

tarmokkaasti aina Syene'n koskiin saakka. Ibrahim Bey joukkoineen

pakeni Syriaan. Pari päivää sen jälkeen Bonaparte astui Kairoon ja

asetti pääkortteerinsa Murat'in avaraan palatsiin.

Ne kuukaudet, jotka hän täällä levossa vietti sotilastensa kanssa,

hän käytti valmistaviin töihin maanviljelyksen parantamiseksi. Hänen

varma uskonsa oli, että Egyptin vanhat rikkauden lähteet saataisiin

uudestaan vuotamaan, kun poistettaisiin vuosisatojen rappiotilan

seuraukset. Koko tiedemiesten joukko, jonka hän oli tuonut mukanaan

ja järjestänyt Ranskan "Institut National'in" mukaan, toimi senvuoksi

ensin tutustuaksensa perin pohjin maahan ja keksiäksensä sopivimmat

keinot Bonaparten suunnitelmien toteuttamiseksi. Instituti,

joka piti ensimäisen istuntonsa, Monges puheenjohtajana, Hassan

Kachef'in palatsissa, jaettiin neljään osastoon, matematiikkia.

luonnontiedettä, valtiotiedettä ja taidetta varten. Ylikenraali itse,

seurassaan joukko insinöörejä, ryhtyi heti tutkimuksiin löytääksensä

ikivanhan Suez'in kanavan jäljet, mikä onnistuikin; pintamittauksia

toimitettiin, karttoja piirustettiin, mutta aika ei sallinut suureen

työhön ryhtymistä.

Kaikilla niillä suurilla mieskohtaisilla keinoilla, jotka olivat

Bonaparten käytettävissä, hän koetti saada väestöä puolelleen;

hän kääntyi sentähden erityisesti pappissäädyn puoleen, jolla

oli suurin vaikutus, eikä hän laiminlyönyt mitään tilaisuutta

osoittaakseen kunnioitustaan korania ja profeettaa kohtaan, jonka

juhlaan hän suurimmalla komeudella otti osaa. Siten hän tarkoin

noudatti Aleksanteri Suuren enemmän kuin 2,000 vuotta vanhan

esimerkkiä, ja samoin kuin tämä suuri makedonialainen julistutti

itsensä Ammon-jumalan pojaksi, Bonapartekin esiintyi korkeampien

valtojen lähettiläänä. "Onko ainoatakaan ihmistä", kirjoittaa hän

eräässä julistuksessa Kairon asukkaille, "niin sokeata, ettei hän

huomaa kaikkia toimiani itse kohtalon johtavan? Julistakaa kansalle,

että maailman luomisesta saakka on ollut kirjoitettuna, että minä,

muserrettuani Islamin viholliset ja kumottuani ristin olin tuleva

kaukaisesta Lännestä suorittamaan mitä minulle säädetty oli. Kertokaa

kansalle, että kaikki, mikä on tapahtunut, on ennustettu enemmän

kuin kaksikymmentä kertaa koranin pyhässä kirjassa ja että se, mikä

on tuleva, jo on selitetty. Mutta se päivä on tuleva, jolloin kaikki

ihmiset ymmärtävät, että korkeampi valta johtaa minua ja etteivät

mitkään inhimilliset ponnistukset voi mitään minua vastaan."

Viisi vuotta myöhemmin hänen ajatuksensa kääntyivät takaisin tähän

aikaan: "Egyptissä minä tunsin itseni vapaaksi kaikista sivistyksen

ehkäisevistä ohjaksista. Unelmoin mielessäni kaikkia mahdollisuuksia

ja näin keinot unelmieni toteuttamiseksi. Näin itseni, perustettuani

uuden uskonnon, matkalla Aasiaan norsun selässä, turbaani päässäni ja

kädessäni uusi korani, jonka olin kirjoittanut oman mieleni mukaan.

Tahdoin yritykselläni sulattaa yhteen kahden maanosan kokemukset,

tehdä historian alamaisekseni, hyökätä Englannin valtaa vastaan

Intiassa ja valloitettuani sen uudestaan ryhtyä yhteyteen Euroopan

kanssa."

Semmoiset unelmat, mielikuvitukset ja houkuttelevat tuulentuvat

elähyttivät häntä niin ankaran ja lohduttoman todellisuuden keskellä,

että se olisi masentanut jokaisen muun kuin tämän ihmeellisesti

varustetun miehen rohkeuden. Bonaparte, El-Kebir, s.o. suuri, joksi

maan asujamet häntä sanoivat, oleskeli 30,000-miehisen voiman

kanssa vihollisessa pääkaupungissa, jonka asukasluku oli 300,000.

Vaikka hän kaikin mokomin koetti taivuttaa väestöä lempeydellä ja

ystävyydellä, ei hän siinä mitenkään onnistunut, ja ennen pitkää

hänen täytyi päivittäin Kairon kaduilla teloittaa viisi, kuusi

ihmistä, synnyttääksensä turkkilaisissa kauhua, joka yksin oli

mahdollinen pitämään heitä kurissa. Mutta niin kauan kuin hän

oli tekemisissä yksistään mamelukkien ja tyytymättömän väestön

kanssa, niin kauan kuin maan oikea yliherra, Turkin sultaani,

salli itseänsä petkuttaa, tyytyen siihen selitykseen, että retki

kohdistui yksinomaan kapinallisia mamelukkeja vastaan, sikäli tuo

kaikki kävi päinsä. Elokuun alussa Bonaparte sai tietää, että Nelson

oli hyökännyt Ranskan laivastoa vastaan Abukirin luona ja että se

urhean puolustuksen jälkeen melkein kokonaan oli tuhottu. Itse

amiraali Bruyes oli "l'Orient" laivan mukana räjähytetty ilmaan.

Yhteys Ranskan kanssa oli katkaistu ja palaaminen sotajoukon kanssa

oli toistaiseksi mahdoton. Hänen sieluntarmonsa osoittautui tässä

koko suuruudessaan. Mitä tunteita hänessä lieneekin virittänyt tuo

masentava tiedonanto, hän kuitenkin esiintyi hillittynä ja tyynenä

kuin aina. "Onneton Bruyes, mitä oletkaan tehnyt", oli ainoa

huudahdus, joka pääsi hänen huuliltaan. "Nykyinen sotaretkemme

kysyy enemmän kuin yhtä lajia miehuutta", hän sanoi upseereilleen.

"Täytyy menetellä niin, että pää aina pysyy aaltojen yläpuolella;

kyllä ne sitten pian asettuvat ja tyyntyvät." Sotamiehet ja

upseerit olivat epätoivossa tietäen olevansa eristettyinä kodista,

mutta Bonaparten tyyneys ja kylmäverisyys teki vaikutuksensa;

tästä lähin he enemmän kuin koskaan ennen panivat luottamuksensa

kaksikymmentäyhdeksän-vuotiaaseen päällikköönsä, joka ei koskaan

unohtanut niitä, jotka olivat häntä tänä vaikeana aikana auttaneet.

Otteet hänen upseeriensa kirjeistä kotimaahan ovat riittävänä

todisteena heidän suhteistaan ylikenraaliin. "Luottamuksemme

Bonaparteen on rajaton... koko armeija menettäisi rohkeutensa, ellei

se tuntisi hänen neroansa. Hän yksin saa pitää kokonaan huolen siitä,

että suoriudumme meitä ympäröivästä kurjuudesta." Ja se mies, joka

epätoivoisissa oloissa piti yllä tuhansien muiden rohkeutta, oli

itse surujen ja tuskien vallassa. "Jätän sinun haltuusi asiani",

kirjoittaa hän Josef-veljelleen, "minulla on suuret kotoiset huoleni,

sillä huntu on nyt kokonaan nostettu." Rouva Josephine -- hänhän

huvitteli Parisissa.

Mutta häviö Abukirin luona irroitti sultaanin täydellisesti

Ranskasta; nyt hän teki liiton Venäjän kanssa, joka pelkäsi Ranskan

vaikutusta Välimerellä yhtä paljon kuin Englantikin. Ja levottomuutta

se herätti maan asukkaissakin, niin suuresti kuin he Bonapartea

ihailivat ja pelkäsivätkin. Kun hän voidaksensa paremmin puolustaa

Kairon linnoitusta hajoitutti erään moskean, puhkesi kapina. Vasta

kauhean verilöylyn jälkeen, jolloin kokonaisia kaupunginosia

ampumalla täydellisesti ruhjottiin, kapina saatiin asettumaan.

Kun laivaston hävittäminen oli kumonnut hänen alkuperäiset

suunnitelmansa ja kun huhu tiesi kertoa, että sultaani oli julistanut

sodan Ranskaa vastaan ja lähettänyt julmuudestaan tunnetun _Achmed

pashan_, Djessariksi (teurastajaksi) sanotun, alas Syrian kautta,

päätti Bonaparte kohta lähteä häntä vastaan. Tyhjentymättömällä

keksintäkyvyllään hän oli oitis tehnyt uudet suunnitelmat. "Nelson

kenties pakoittaa minut suorittamaan suurtöitä, joita alussa en

laisinkaan ajatellut", hän lausui Kleber'ille. Välittelyihin

ryhdyttiin Maissore'n sultaanin Tippo Sahib'n kanssa, joka oli

Englannin kiihkein vihamies Intiassa, ja niinikään Persian shahin

kanssa. Nyt oli hänen unelmistaan ja mielikuvitteluistaan tehtävä

tosi. Kaupungit Syrian rannikolla oli valloitettava; St. Jean

d'Acre'sta -- Ranskan historiassa mainio jo ristiretkien ajoilta

--, joka hänestä oli Intian avain ja tarpeellinen yhteyttä varten

Tippo Sahib'in kanssa, hän lähtisi Damaskon ja Aleppon kautta

Konstantinopoliin. Kun sitten hajoamistilassa oleva Turkin valtakunta

on kukistettu, hän perustaa uuden suuren keisarikunnan Itään ja palaa

Adrianopolin ja Wien'in kautta takaisin.

Helmikuussa 1799 hän lähti Syriaa kohti. El-Arieh, Gaza ja Askalon

valloitettiin suuremmitta vaikeuksitta. Jaffan linna kesti kolme

päivää. Rynnäkössä sitä vastaan kaatui 2,000 miestä Achmed'in

parhaista joukoista ja 2,000 otettiin vangiksi. Kaksi päivää

mietittyään ja pidettyään neuvottelua ei Bonaparte keksinyt

muuta keinoa kuin ammuttaa ne kaikki. "Koulumestarimaista

historian kirjoitusta", sanoo eräs saksalainen historioitsija,

"tämä on pöyristyttänyt ja kauhistuttanut; mutta sotilaallinen

historiankirjoitus ei voi katsoa asiata samalta kannalta. Napoleon ei

ollut julma, mutta hänellä oli se ominaisuus, joka on sotapäällikölle

välttämätön, että hän oikealla hetkellä voi olla julma ja että hänen

laskuissaan ihmiset ovat vain numeroita."

Maaliskuun 19 p:nä Ranskan sotajoukko leiriytyi sen kenraalille

niin tärkeän St. Jean d'Acre'n (Akkan) edustalle. Linnaa puolusti

Achmed pasha itse, ja hänen raju kiihkonsa teki puolustuksen

riittävän lujaksi ja tarmokkaaksi. Kuukauden piirityksen jälkeen

hän kuitenkin katsoi olevansa pakoitettu ajattelemaan antautumista.

Bonaparte, joka ei ollut voinut kuljettaa piiritysaseita erämaan

läpi mukanaan, odotti vain niiden tuloa meritse, suunnataksensa

ratkaisevan ryntäyksen linnaa vastaan. Silloin eräänä aamuna nähtiin

jonon englantilaisia saaristolaivoja lähestyvän satamaa. Tulossa

oli uhkarohkea päällikkö Sydney Smith, joka toi Achmed'ille apua ja

joka oli siepannut haltuunsa Bonaparten piiritystykistöä kuljettavat

kuormalaivat. Heti käyttivät englantilaiset tykistömiehet hyväkseen

Achmed'in tykkejä, ja Sydney Smith'in ystävästä, kiihkeästä

rojalistista kreivi Philippeaux'sta, joka oli istunut koulupenkillä

Bonaparten kanssa Brienne'issä, Achmed sai kenraalin, jonka

mieskohtainen viha Bonapartea kohtaan merkitsi paljon piirityksen

lopputulokseen nähden.

Ei ollut tila ranskalaisessa armeijassa hyvä. Rutto rupesi raivoamaan

ja miehiä kuoli päivässä sadottain sairauteen tai janoon. Siitä

huolimatta Bonaparte tuon tuostakin ryntäsi linnaa vastaan ja sai

sitäpaitsi huhtikuun 10 p:nä Tabor'in vuoren luona loistavan voiton

apujoukosta, joka Damaskosta oli rientänyt Kleber'iä vastaan, joka

Lannes'in ja muiden kenraalien kera oli valloittanut pyhän maan.

"Jos otamme tämän kaupungin, niin menen Konstantinopoliin ja olen

Idän herra", oli Bonaparte piirityksen aikana sanonut. Hänen täytyi

suureksi harmikseen tunnustaa itselleen, ettei hän tällä kertaa

voinut pakoittaa todellisuutta mielikuvituksensa alaiseksi; hänen

sotajoukkonsa voima ei riittänyt, ja toukokuun 20 p:nä -- viimeisen

hurjan hyökkäyksen jälkeen -- hänen täytyi verta vuotavin sydämin

luopua piirityksestä ja palata Egyptiin.

Sillä siellä häntä pian tarvittiin. Hän sai tietää, että turkkilainen

armeija oli astuva maihin Egyptiin; tehtävänä oli nyt estää se

miehittämästä maata ja semminkin Kairoa. Kestäen mitä suurimpia

kärsimyksiä, joskus leivän puutteessa ja kerran viisi päivää ilman

vettä, ranskalainen miehistö vetäytyi takaisin. Lämpömittari

näytti 36 astetta, hiekka, jossa nuo onnettomat vaivaloisesti

raahautuivat, kuumeni 50 asteeseen. Rutto-sairaiden, haavoitettujen

ja kuolevien tuskanhuudot saivat ilman värisemään. Lienee suurin

todistus Bonaparten etevyydestä, että hän näissä oloissa kykeni

pitämään joukkonsa koossa ja taistelukuntoisena. Jaffassa hän

antoi sen levätä neljä päivää; täällä hän suoritti kuuluisan

käyntinsä ruttosairaalassa, jossa hänen sanotaan huonoimmille

sairaille käskeneen antaa opiumia, pelastaaksensa heidät joutumasta

turkkilaisten käsiin.

Näin epätoivoisista oloista huolimatta sotajoukko kesäkuun 14 p:nä

saapui Kairoon. Vähemmässä kuin kolmessa viikossa erämaan läpi 77

penikulmaa! Mutta kyllä hän tulikin oikealla hetkellä. Heinäkuun 11

p:nä astui maihin 18.000 turkkilaista Abukir'in luona; Bonaparte oli

valmis ottamaan heidät vastaan. 8,000 miehellä hän heinäkuun 24 p:nä

teki hyökkäyksen. Illalla hän kirjoitti Kairoon: "Abukir'in taistelu

on kauneimpia mitä olen nähnyt. Maalle astuneista turkkilaisista ei

ole yksikään pelastunut."

Hetki, jota Bonaparte kiihkeässä jännityksessä oli odottanut,

oli vihdoin tullut, kun Ranska taistellessaan puolta Euroopaa

vastaan näki ainoan pelastuksensa hänen palaamisessaan. Sveitsin

miehittäminen ja Rooman, jolloin itse paavi oli otettu vangiksi, sekä

helvetialaisen ja roomalaisen tasavallan perustaminen, mikä kaikki

oli tapahtunut ennen Bonaparten lähtöä, oli Direktorion puolelta

koko monarkista Euroopaa vastaan niin pontevaa uhmailua kuin suinkin

voi ajatella. Vapaaehtoisessa maanpakolaisuudessaan Bonaparte aluksi

oli tahtonut odottaa tapausten kehitystä ja rajoittua Egyptiin,

mutta laivaston häviö oli pakoittanut hänet yrittämään ajatuksen

toteuttamista, joka varmaankin varhain oli hänessä herännyt, vaan

joka kotimaassa kaiketi ei alusta alkaen ollut päässyt juurtumaan.

Mutta Egyptissä olo oli suuresti kehittänyt hänen luonteensa

itsevaltaista puolta ja kaikki nuo loistavat unelmat mahtavasta

itämaisesta valtakunnasta, joiden alamaisia sai laskea sadoissa

miljoonissa, tulivat merkitykseltään hänelle suunnattoman tärkeiksi.

Toistaiseksi ne näyttivät tuhoutuneen Acre'n, tuon soraläjän luona,

jossa hänen onnensa tähti, kuten hän itse arveli, oli yht'äkkiä

sammunut. "En tiedä -- enkö sanone ikuiset jäähyväiset Ranskalle",

hän oli lausunut, "mutta sitä en epäile, että se kutsuu minut

takaisin." Hänen jäähyväisensä ei, Acre'n onnettomuuden tähden,

tullut ikuiseksi, ja nyt Ranska hänet kutsui kotia.

Omituista kyllä, että juuri hänen pahin vihollisensa Sydney Smith

(joka risteili Aleksandrian edustalla) teki hänelle suurimman

palveluksen, mitä yksikään voi tehdä. Hän näet lähetti Bonapartelle

-- joka oli kokonaan eristetty Ranskasta eikä olisi saamatta sieltä

tietoja kyennyt summassa käyttämään hyväkseen oikeaa hetkeä -- ne

ranskalaiset sanomalehdet, joissa kerrottiin yhä uudistuneista

tappioista. Oli muodostunut toinen koalitsioni Venäjän, Englannin,

Itävallan, Neapelin ja Turkin kesken; niiden armeijat olivat

lähteneet liikkeelle keväällä 1798, ranskalaiset karkoitettiin

Italiasta ja Sveitsistä ja itse Ranskassa näkyi ainoastaan olevan

valittavana joko vallankumous tai kuningasvalta; Direktorio ei

kyennyt pitämään puolueita aisoissa.

Sydney luuli suututtavansa vihollisensa lähettämällä hänelle

näitä uutisia sisältävät sanomalehdet. Kun niissä sen ohessa oli

kovaäänisiä lausuntoja, joissa sanottiin toivottavaksi saada

Bonaparte kotiin Egyptistä, lisäsi Sydney Smith ivallisesti,

että hän juuri oli Aleksandrian edustalla estääksensä häntä

sotajoukkoineen pääsemästä maasta. Mutta Bonaparte ratkaisi asian

heti, niin pian kuin sai todisteita asiain tilasta. "Älkäämme

odottako, kunnes häviö on täydellinen", sanoi hän Marmont'ille.

"Ranskassa saadaan samaan aikaan kuin minä palaan tieto turkkilaisen

armeijan häviöstä Abukir'in luona. Läsnäoloni on virittävä uutta

rohkeutta, antava jälleen sotaväelle menetetyn itseluottamuksen

ja hyville porvareille onnellisen tulevaisuuden toivon." Armeijan

ylipäällikkyyden Bonaparte päätti uskoa Kleber'ille ja laittautui

valmiiksi astumaan "Muiron"-fregattiin, jolle hän oli antanut tämän

nimen sen nuoren upseerin muistoksi, joka oli hänet ruumiillaan

suojellut vihollisen tulelta Arcole-sillalla. Ei kukaan muu kuin

Marmont, ei edes hänen jälkeläisensä Kleber, aavistanut mitään

hänen aikomuksestaan. Odotettiin sitä hetkeä, jolloin Sydney

Smith oli mennyt Kyproon noutamaan uutta juomavettä -- sillä tuo

hidasajatuksinen englantilainen, joka ei voinut käsittää, että

kenraali lähtee kotia ilman sotajoukkoaan, ei ollut selvillä

siitä, että vartioiminen koskikin yksin Bonapartea -- ja yöllä

elokuun 21 ja 22 p:äin välillä "Muiron" lähti vesille seurassaan

toinen fregatti ja mukanaan ylikenraali, Marmont ja Murat sekä

200 kaartilaista. Kolme viikkoa he risteilivät länteen päin

alituisesti taistellen länsituulia vastaan. Bon-niemen vaiheilla

he vihdoin saivat suotuisan tuulen, pääsivät yöllä huomaamattomina

englantilaisen risteilijän ohi, joka lakkaamatta liikkui Afrikan ja

Sicilian rannikkojen välillä, ja saapuivat lokakuun 1 p. Ajaccion

satamaan. Bonaparte näki taas syvästi liikutettuna kotimaan vuoret

ja tunsi ensimäisessä veneessä, joka laski fregatin kupeelle,

muiden tuttavien joukossa vanhan imettäjänsä, joka huusi ilosta

nyyhkien, käsivarret kurotettuina häneen: "Poikani, rakas poikani!"

Bonaparten vastaus: "Äitini, äitini!" todisti hänelle, ettei hän

ollut unohtunut. Vastatuuli pidätti taas Bonaparten siellä, ja siten

pakosta saapuneena kotiin hän veresti monta vanhaa muistoa. Täällä

hän sai tietoja ranskalaisten yhä jatkuvista vastoinkäymisistä --

kaikki ranskalaiset kenraalit oli lyöty toinen toisensa jälkeen -- ja

Direktorion täydellisestä neuvottomuudesta. Alkuaan hän oli päättänyt

lähteä sotanäyttämölle Italiaan, hankkiaksensa heti uusilla voitoilla

lisää loistoa nimelleen, mutta hän huomasi nyt, ettei yksikään päivä

saa mennä hukkaan. Hän otti laivaansa korsikalaisen purren ja pestasi

siihen miehiä saaren parhaimmista soutajista, hätätilassa voidakseen

jättää fregatin ja soudattaa itsensä maihin.

Hänen varovaisuutensa osoittautui tarpeelliseksi; lokakuun 8 p:n

illalla aivan Hyér-saarten rannikolla sukelsi näkyviin englantilainen

eskaaderi; laivan päällikkö ehdotti jo, että palattaisiin Korsikaan,

mutta Bonaparte luotti tähteensä, käski kaikkien tapausten varalle

asettaa korsikalaisen purren lähtökuntoon ja suuntasi Fréjus'iin eikä

Toulon'iin. Takaa-ajajat eivät yön tultua kyenneet saamaan häntä

käsiinsä, ja lokakuun 9 p:n aamulla Bonaparte nousi maihin Ranskan

mantereelle.