Anarkia tai bourbonit. -- Valtiokeikaus. -- Mitä kansa sanoi. --
Suuri rakennusmestari. -- Sota ja rauha -- Helvetinkoneita --
Keisarikunta.
Bonaparte oli lähtenyt Ranskasta jättääksensä olosuhteet kehittymään.
Sitä valtiosäännön muutosta, jota hän piti Ranskalle välttämättömänä,
hän ei olisi silloin voinut saada toimeen. Mutta hänen poissa
ollessaan pitäisi kansan itsensä omasta kokemuksestaan tulla siihen
käsitykseen, että perinpohjainen muutos oli tarpeellinen; mitä
hän tahtoi saavuttaa, se hänen tuli saavuttaa koko suuren kansan
yhteisellä mielisuosiolla.
Laittomuus ja hämminki olivat keväällä ja suvella 1799 samalla
kannalla kuin vallankumouksen hurjimmassa mellakassa. Huijauksia ja
pörssikeinotteluja harjoittivat hallituksen ystävät kansalaisten
kustannuksella ja omaksi rikastumisekseen; pakollisia valtiolainoja
säädettiin; veronkantajat julkisesti tekivät itsensä syypääksi
suurimpiin vääryyksiin; petokset ja lahjomiset turmelivat
virkamiehet, joille ei maksettu palkkaansa, ja sotamiehet, jotka
eivät saaneet muonarahojaan, karkasivat joukoittain. Teollisuus oli
lamassa; satamat ja kanavat maatuivat, tiet rappeutuivat ja kävivät
mahdottomiksi kulkea; ja lukemattomat rosvojoukot mellastivat
aina suurien kaupunkien porteille saakka. Tällaisissa oloissa
jakobiniklubit muodostuivat uudestaan, ja kuningasmieliset lietsoivat
kaikella tarmollaan tyytymättömyyttä, jotta voisivat suuremmalla
menestyksellä kalastaa sameassa vedessä. Se kova lakimääräys, että
emigranttien sukulaisten piti antaa hallitukselle takeita, oli
erittäin kiihoittanut heitä. Rojalistisia ja anarkistisia kapinoita
puhkesi pohjoisessa ja etelässä, ja siltä näytti, että Ranska
oli uudestaan joutuva hirmuhallituksen valtaan tai taipuva taas
bourbon'ien lipun alle.
Mutta kansan keskuudessa ruvettiin kysymään: "Missä on kenraali
Bonaparte? Missä on se ainoa tarmokas mies, jolla on voimaa ja
kykyä suistaa levottomuudet ja saada aikaan järjestystä? Mitä hän
tekee Egyptissä aikana, jolloin Ranska tarvitsee häntä enemmän
kuin koskaan?" Pian rupesi leviämään huhu, että Direktorio oli
lähettänyt Italian valloittajan Egyptin aavikoille päästäkseen
hänestä, ja mitä Bonaparten voitot eivät olleet voineet tehdä, sen
sai aikaan se käsitys, että tuo ylenkatsottu, kelvoton hallitus piti
häntä vihollisenaan. Äkkiä hän tuli kansan lämpimimmän ikävöimisen
esineeksi.
Epäjärjestyksen ja hämmingin lisääntyessä kautta valtakunnan,
yhdistettyjen vihollisten valtain tuhotessa toisen ranskalaisen
kenraalin toisensa perästä ja samotessa maan rajoja kohti, Direktorio
ei ollut kiistassa ainoastaan omassa keskuudessaan, vaan riiteli
myös lakiasäätävän kokouksen kanssa. Ainoastaan väkivallalla ja
vääryydellä radikaalinen enemmistö oli voinut pysyä pystyssä, mutta
jokainen vaali oli tuonut uusia vihollisia sekä vanhempien että
nuorempien neuvostoon, ja kun toukokuussa 1799 apotti Sieyès tuli
valituksi Direktorioon, sen täytyi avautua direktori-järjestelmän
ilmeisimmälle viholliselle. Hän oli jo ennen kieltäytynyt ottamasta
vastaan direktorinvirkaa, koska hän piti tätä valtiojärjestystä
kelvottomana, ja kun hän nyt suostui, tapahtui se vain sitä
varten, että hän voisi itse esiintyä isänmaan pelastajana ja
päästä kunnianhimonsa korkeimpaan päämäärään: saada hyväksytyksi
oman laatimansa hallitusmuodon, joka ennen oli hyljätty. Kesäkuun
18 p:nä 1799 (prairial'in 30) hänen onnistui saada enemmistö
Direktoriossa. Hän huomasi yhtä selvästi kuin Bonapartekin, että
valtiosäännön muutoksen, josta voitiin toivoa rauhallisempia aikoja,
koko kansa ottaisi vastaan mielihyvällä, sillä jo aikoja sitten se
oli kyllästynyt veljeyden ja vapauden fraaseihin. "Tätä nykyä",
sanoi hän, "Ranska tarvitsee pään ja miekan." Viimemainitun hän oli
toivonut saavansa nuoresta kenraalista Joubert'ista; pääksi hän aikoi
itse. Mutta elokuun 15 p:nä Joubert'in löivät yhdistyneet venäläiset
ja itävaltalaiset Novin luona; hän itse kaatui, ja tarmokkaan apotin
tuumat keskeytyivät kehityksessään.
Silloin arvaamatta astui maahan se mies, jolla oli sekä pää että
säilä.
Heti Bonaparten astuessa laivalaiturille varhain aamulla lokakuun
9 p:nä pienessä Fréjus'in rantakaupungissa joukkojen riemuhuudot
ilmaisivat hänelle, että hän oli tullut oikeaan aikaan. Kaikki
tahtoivat nähdä hänet, kuulla hänen äänensä, mieluimmin -- huolimatta
ruton tarttumisen mahdollisuudesta -- koskea häneen varmistuaksensa
sen uskomattoman tiedon todenperäisyydestä, että ikävöitty mies oli
päässyt Egyptin aavikoista ja Englannin risteilijöistä ja nyt seisoi
Ranskan maaperällä luodakseen rauhan ja järjestyksen ja pelastaakseen
onnettoman isänmaan. Ainoastaan kaksi tuntia hän viipyi Fréjus'issä.
Hänen syödessään suurusta monet kävivät häntä tervehtimässä ja
lausumassa ilonsa, että olivat saaneet nähdä hänet. Kaupungin klubin
jäsen piti hänelle puheen, joka päättyi sanoihin: "Rientäkää,
kenraali, lyökää viholliset ja karkoittakaa ne, ja sitten teemme
teistä kuninkaan, jos teitä itseänne haluttaa."
Vaikka Bonaparte nuorena ei ollutkaan mikään kova latinantaitaja,
kyllä hän varmaankin sinä hetkenä muisti, mitä merkitsi vanha
sananparsi: _vox populi vox dei_, kansan ääni on Jumalan ääni.
Kenraalin matka Fréjus'istä Parisiin oli todellinen riemukulku.
Innostusta häntä kohtaan ei vähentänyt juuri nyt saapunut tieto, että
Masséna ja _Bruno_ voitollisissa otteluissa olivat lyöneet vihollisen
takaisin sekä Sveitsissä että Hollannissa. Päinvastoin, "näytti
siltä, että Bonaparten tarvitsi vain näyttäytyä, kun jo onni taas
hymyili Ranskan lipuille". Kaikkialla häntä tervehdittiin suurimmalla
riemulla. Hedelmä oli kypsä, siitä ei ollut epäilystä; nyt se vain
oli poimittava; mutta oveluutta, laskelmataitoa ja varovaisuutta
kysyttiin sen onnistumiseen.
Huhu Bonaparten palaamisesta oli kiitänyt hänen edellään ja joutunut
Parisiin ennenkuin hän itse Aix'n kaupungista antoi siitä tiedon
Direktoriolle. Tieto tuotti sille yhtä vähän iloa kuin rouva
Josephine Bonapartelle. Josephine ei voinut olla epätietoinen siitä,
että nyt oli edessä tilinteon päivä; sillä Egyptiin hänestä saadut
tiedot olivat hänet kokonaan paljastaneet miehelleen; ne kertoivat,
että hän taas oli ruvennut suhteisiin erään nuoren luutnantin kanssa,
jonka hän aikaisemmin tunsi italialaisen armeijan ajoilta. Tässä
oli sen verran perää, että hänen sydämensä pamppailu oli kylläkin
ymmärrettävä, kun hän kuuli Bonaparten saapuneen kotiin. Hän päätti
lähteä häntä vastaan puhuaksensa hänelle ennenkuin kälylleen
vihamieliset langot saisivat häneen vaikuttaa. Mutta onnettomuudeksi
oli Bonaparte matkustanut toista tietä kuin Josephine oli arvellut,
ja lokakuun 16 p:n aamuna hän saapui kotiinsa ja löysi sen tyhjänä.
Mitä rouva Josephinen paha omatunto oli pelännyt, tapahtui siis
hänen ponnistuksistaan huolimatta. Bonaparte sai toiselta taholta
vahvistuksen siihen, mitä hän ennen oli kuullut, ja kohteli vaimon
palattua tätä varsin kylmästi. Onneksi kevytmieliselle naiselle,
joka teki kaikkensa sovittaakseen suuttunutta puolisoansa, vastaiset
tärkeät tapahtumat pitivät Bonapartea siksi vallassaan, ettei hänelle
riittänyt aikaa tarkemmin miettiä alkuperäistä aikomustansa erota
hänestä. Kun lisäksi rouva Josephine saattoi olla hänelle joksikin
hyödyksi, piti hän anteeksiannon parempana. Mutta tästä lähin jäi
hänen vaimonsa asiaksi koettaa lähestyä häntä.
"Jonkinmoisen valtiollisen vainun kautta Ranskassa aina saadaan
vihiä milloin hallitus on kukistumaisillaan, ja silloin kaikki
puolueet rientävät metsästyskoirina saamaan osansa kaatuneesta
otuksesta." Näillä sanoilla puhuu muuan ranskalainen historioitsija
asemasta Parisissa syksyllä 1799. Ilma oli täynnä valtiollisia
laskelmia. Kaikki tiesivät, että jotakin tapahtuu, mutta ei kukaan
tietänyt, mihin mentiin tai kuka vihdoin rohkeni ottaa teon
vastuulleen. Että Bonaparte siinä näyttelisi jotain osaa, se kyllä
oli useimmille selvä, ja oli niitäkin, esim. kenraali Bernadotte,
hänen mieskohtainen vastustajansa, jotka selvästi näkivät, mihin hän
suuntasi. Josef Bonaparten lankona Bernadotte kuitenkaan ei tahtonut
asettua vaimonsa entistä ihailijaa vastaan.
Bonaparte itse myöhemmin kertoo tästä ajasta: "Minä olin se piste,
jonka ympäri kaikki salaliitot pyörivät. Mutta näiden suunnitelmien
johdossa ei ollut yhtäkään miestä, joka kykeni niitä toteuttamaan.
Kaikki luottivat minun apuuni, sillä ne tarvitsivat soturia. Minä
en luottanut kehenkään, ja sain siten tilaisuuden valita sen
suunnitelman, joka minulle paraiten sopi. Direktorio vapisi minun
palatessani; olin mitä suurimmassa määrässä varuillani -- sinä
elämäni kautena minä olin kaikkein ovelin. Tapailin Sieyés'iä
ja lupasin hänelle saavani hänen runsassanaisen valtiosääntönsä
hyväksytyksi; otin vastaan jakobinien johtajia ja bourbonien
asiamiehiä. En kieltänyt keltään neuvojani, mutta annoin niitä vain
omaa etuani silmällä pitäen. Salasin itseni kansalta, tiesin, että
uteliaisuus ajan tullen saa heidät petkutetuksi juoksemaan perässäni,
missä hyvänsä olinkin. Kaikki ne juoksivat verkkooni, ja kun tulin
valtion päämieheksi, ei ollut ainoatakaan, joka ei rakentanut
toivomuksiansa minun onneni pohjalle."
Bonaparten oveluus ja uskomaton teeskentelytaito ilmeni erityisesti
siinä taidossa, millä hän osasi pimittää Direktorion vähemmistön,
puheenjohtajan _Cohier'n_ ja kenraali _Moulins'in_. Näiden ollessa
vakuutettuja, että Bonaparte sydämestään vihasi Sieyés'iä, heidän
virkakumppaniansa, hän jo oli tehnyt liiton tämän kanssa; sitä miestä
hän juuri kaikista enimmän tarvitsi, Direktorion johtavaa henkilöä
ja vanhimpien neuvoston vaikuttavinta miestä. Että hän samaan aikaan
ymmärsi alistua tuon hänelle välttämättömän miehen valtaan, se oli
vain lisätodistus hänen etevästä kyvystään.
Kuinka uhatussa asemassa Bonaparte katsoi olevansa, käy ilmi hänen
varovaisuudestaan, hän kun ei ottanut maistaaksensa tarjottuja
ruokia semmoisellakaan suurella juhla-aterialla, jonka vanhempien ja
nuorempien neuvostot hänen kunniakseen antoivat marraskuun 6 p:nä,
vaan antoi ajutanttinsa hankkia leipää ja viiniä. Tätä varovaisuutta
saattoi pitää paljastuksena, sillä siitä näkyi, kuinka vaarallinen
hän omasta mielestään oli. Ja samana iltana hänellä todellakin oli
kokous salaliittolaisten, Sieyés'in ja hänen sokean puoluelaisensa
direktori _Roger Ducos'n_, veljensä Lucien'in, joka äsken oli tullut
nuorempien neuvoston puheenjohtajaksi, ja monien muiden kanssa:
siellä nyt sovittiin lopullisista tehtävistä. Osat jaettiin kolmen
päähenkilön kesken: Bonaparten tuli saada puolellensa kenraalit ja
sotavoima; Sieyès'in piti valmistaa vanhempien neuvostoa ja hänelle
uskollisten inspektorien avulla kutsua kokoon ainoastaan ne jäsenet,
joihin voitiin luottaa; samanlaisen osan oli vihdoin saava Lucien,
jonka nuorempien neuvoston puheenjohtajana piti johtaa keskusteluja
käskyn mukaan. Direktoriaali-valtiosäännön 102 §:ää, joka myönsi
vanhain neuvostolle oikeuden siirtää lakiasäätäväin kokousten
kokouspaikan Parisin ulkopuolelle, piti käytettämän vipusimena
valtiosäännön kumoamiseksi, ja toimeenpano määrättiin brumaire'in 18
(marraskuun 9) p:ksi 1799.
Sinä päivänä klo 7 aamulla kokoontui vanhempien neuvosto, s.o. ne
jäsenet, joihin Sieyés saattoi luottaa; toiset saivat inspektoreilta
kutsumuksen liian myöhään. Kiireessä hyväksyttiin salaliittolaisten
kirjoittamat määräykset: lakiasäätävän kokouksen siirtäminen St.
Cloud'iin, johon sen tuli saapua seuraavana päivänä päivällisaikaan,
ja että Bonapartelle uskottaisiin Parisin varusväen, kansalliskaartin
ja neuvostojen kaartin päällikkyys. Vajaan kahden tunnin kuluttua
kenraali itse saapui ratsastaen ja suuri seurue mukanaan vannomaan
uskollisuutta valtiosäännölle ennenkuin ryhtyi hänelle uskottua
päällikkyyttä hoitamaan. "Teidän viisautenne", sanoi hän neuvostolle,
"on ryhtynyt näihin toimenpiteisiin, meidän käsivartemme osaavat ne
toteuttaa. Tahdomme tasavaltaa, joka perustuu todelliseen vapauteen,
kansalaisten vapauteen ja kansalliseen eduskuntaan. Sen me saamme,
sen vannon omassa ja asekumppanieni nimessä." Huomaamme, että hän
järkevästi jätti mainitsematta sanaakaan siitä valtiosäännöstä,
jonka hän varmasti oli päättänyt kumota. Yksi jäsen rohkenikin
huomauttaa, ettei Bonaparte laisinkaan ollut vannonut uskollisuutta
perustuslaille, mutta puhemies julisti, että näiden tapahtumien
perästä ei voitu keskustella muualla kuin St. Cloud'issa.
Sen jälkeen päivän sankari puolestaan tarkasti lukuisan
sotamiesosaston, jonka hän muka paraatia pitääksensä oli käskenyt
kokoontumaan Tuillerioiden pihamaalle. Sotamiehet siellä häntä
hurmaantuneina tervehtivät; hän taas lyhyellä puheella innostutti
upseerit ja sotamiehet. Samaan aikaan Sieyès, Ducos ja Barras
-- jolle kaikki tämä oli vain afäärikysymys -- ilmoittivat
luopuvansa direktorinviroistaan, jolloin hallituskoneisto oli
todellisuudessa pysähtynyt. Muut kaksi direktoria, Cohier ja Moulins,
saatuansa tietää tapahtumista, riensivät Tuillerioihin pannakseen
vastalauseensa, mutta Bonaparte vastasi heille, ettei Direktoriota
enään ollut olemassa. Sitten hän piti heitä vartioituina asunnoissaan
Luxemburgissa.
Näiden tapahtumain aikana Parisi oli täysin levollinen.
Poliisiministeri Fouché, entinen vallankumousmies, joka itse
kuului salaliittoon, oli vastoin Bonaparten toivomusta ryhtynyt
muutamiin varokeinoihin. "Miksi kaikki tuo varovaisuus?" oli hän
sanonut. "Puolellamme on kansakunta, ja me toimimme ainoastaan sen
turvissa." Sieyés, joka oli ollut mukana koko vallankumouksen ajan,
oli neuvonut yön kuluessa vangitsemaan neljäkymmentä nuorempien
neuvoston vihamielisinä jäsentä. Sitäkin oli Bonaparte vastustanut.
Hän tahtoi mahdollisimman huolellisesti välttää kaikkea, mikä näytti
väkivallalta. "Hyvinhän meni tänään", sanoi hän illalla hymyillen
Bourienne'ilIe. "Saas nähdä miksi huomispäivä muodostuu!" Mutta ennen
vuoteelle laskemistaan hän vastoin tapaansa latasi pistoolinsa.
Vaikein oli kuitenkin vielä tulossa. Kummankin neuvoston jäsenten
kokoontuessa St. Cloud'iin nuo monet sotilasvartiot ja sotaväen
osastot luonnollisesti lisäsivät suuttumusta, jota Direktorion
puoltajien täytyi tuntea edellisen päivän tapahtumien johdosta,
joita he toistaiseksi tunsivat vain huhujen mukaan. Jopa itse
vanhempien neuvostossa mieliala oli aivan toinen kuin eilen. Ne,
joita ei oltu aikanaan kutsuttu ratkaisevaan kokoukseen, nostivat
hälytyksen, ja kun sihteeri kuultuaan vaadittavan varmuutta
Direktorion paikoillaanolosta, avonaisesti vastasi, että useat
direktorit ovat luopuneet virastaan ja että kenraali Bonaparte piti
toisia vartioituina, niin myrsky puhkesi. Nyt ymmärrettiin, että koko
valta oli yksin hänen kädessään ja että kyseessä oli perustuslaki
eikä henkilömuutos. Melun ja suuttumuksen riehuessa astui Bonaparte
saliin; hän tiesi, että kiihtymys oli nuorempien neuvostossa vielä
suurempi kuin täällä; ei ollut mitään muuta neuvoa kuin uhmata
vastustajia. Hän puhui ja häntä kuunneltiin hiljaisuudessa. Hänen
ovelasti harkitut sanansa, joita lausuttaessa totuuden jumalattaren
usein oli peittäminen kasvonsa, tekivät vaikutuksen ja saivat
mielet osaksi muuttumaan. Silloin nousi eräs tasavaltalainen jäsen
ylös: "Kenraali! me hyväksymme kaikki mitä olette sanonut. Vannokaa
vain meidän kanssamme tottelevanne III vuoden hallitusmuotoa,
direktorihallintoa, joka yksistään voi pitää tasavallan pystyssä."
Siinä oli se arka kohta, jossa kaikki verukkeet joutuivat karille.
Mutta Bonaparte rohkeni lyödä kortit avonaisesti pöytään.
"Hallitusmuoto!" hän huusi. "Sitä olette itse rikkoneet fructidor'in
18 p:nä, kuten sitä rikoitte floreal'in 22 ja prairial'in 30 p:nä.
Hallitusmuoto! Kaikki puolueet vetoavat siihen, ja kaikki ovat sitä
rikkoneet. Se ei voi meille enään pelastusta tuottaa, sillä sitä ei
enään noudata kukaan. Kun valtiosääntö on rikottu, täytyy hankkia
uusi sopimus ja uusia takeita." Myrsky oli lopussa. Kokous nousi ja
tervehti Bonapartea puheilla ja kätten taputuksilla.
Nuorempien neuvostossa oli keskusteluun ruvettu hurjalla melulla
ja ensiksi päätetty, että jäsenten yhden kerrallaan piti vannoa
uskollisuus valtiosäännölle. Tätä parastaikaa tehtäessä saapui
kokoukseen Bonaparte, lopetettuaan puheensa vanhempien neuvostossa,
seurassaan muutamia krenatöörejä; nämä hän jätti seisomaan
ovenpieleen, ja itse hän astui hattu kädessä peremmäksi saliin. Kun
nähtiin sotamiehet kiväärein ja pistimin salissa, syntyi vallan
suunnaton raivo. "Alas diktaattori! Julistakaa hänet henkipatoksi!
Eläköön tasavalta! Lyökää hänet kuoliaaksi!" huudettiin joka
haaralta. Uhkaavin elein jäsenet syöksyivät alas istuimiltaan
häntä kohden. Ei ole vielä varmistettu, suunnattiinko häntä
vastaan todellakin tikareita ja pistooleja; toiset väittävät,
toiset kieltävät. Bonaparten, joka kävi kuoleman kalpeaksi ja puri
äärimäisen kiihtymyksen vallassa hampaansa yhteen, vei hänen oma
kaartinsa pikaisesti pois salista. Vielä ovella kuuli hän tuon tuhoa
uhkaavan, vihaisen huudon: "henkipatto!"
Ei ole epäilemistäkään, että Bonaparte kallionlujasti luottaessaan
itseensä ja tähteensä oli ollut varma siitä, että hänen pelkkä
esiintymisensä vihamielisten neuvostonjäsenten keskuudessa riittäisi
masentamaan kaiken vastustuksen. Sodasta hän jo tunsi, millä
miltei hypnotisoivalla voimalla hän yhdellä sanalla tai katseella
sai joukot liikkeelle. Eikä hän yksistään omaan väkeensä niillä
vaikuttanut. Lonaton taistelussa (Italian sodan aikana), jossa
kovin mäkinen seutu esti saamasta yleiskatsausta, hän äkkiä huomasi
olevansa 3-4,000 itävaltalaisen saarroksessa. Eräs upseeri kehotti
häntä antaumaan. "Tiedättekö, kelle puhutte?" vastasi Bonaparte
ilmaisemalta vähintäkään hämmästystä. "Minä olen ranskalainen
ylikenraali; armeijani on kinterelläni; ellette heti paikalla käske
väkeänne laskemaan alas aseensa, annan minä joka miehen paikalla
kuolla." Hänen sanansa, hänen tyyneytensä, hänen täydellinen
näyttelijätaitonsa vaikutti viholliseen niin, että se unohti
tosiasian, joka oli semmoinen, että hän oli saarrettuna, aivan
yksinkertaisesti vankina. Hänen kykynsä puhua mielikuvitukselle oli
taas tehnyt tehtävänsä. Lisäksi huomaa niissä sanoissa, joilla hän
vanhempien neuvostossa lopetti puheensa, jotakin jälkikaikua hänen
olostaan Egyptissä, jossa hän maan asukasten edessä oli esiintynyt
melkein kuin jumalana. "Älkää unohtako, että esiinnyn sodan ja onnen
jumalan seuraamana." Ne ilmenevät taas hetken jälkeen. Lucien oli
salissa kieltänyt äänestämästä hänen henkipatoksi julistamisestaan,
luopunut puhemiestoimestaan ja rientänyt ulos; hevosensa selästä hän
piti puheen sotamiehille kehoittaen heitä puolustamaan kenraaliansa
neuvoston jäseniä vastaan, joita englantilaiset olivat lahjoneet ja
jotka olivat paljastaneet tikarinsa Bonapartea vastaan. Silloin nousi
hänessä taas sama valtaava tunne, ja hän huusi: "Niin, seuratkaa
minua! Seuratkaa minua! Sillä minä olen päivän jumala." -- "Pidä
toki suusi kiinni", oli tyynempi Lucien kuiskannut hänelle. "Luulet
puhuvasi mamelukeillesi."
Mutta neuvoston jäsenet eivät olleet sotureita: heillä ei ollut halua
eikä edellytyksiä tunnustamaan hänessä yliherraansa, he eivät olleet
nähneet häntä taistelutantereella, heillä ei ollut käsitystä eivätkä
he tahtoneetkaan käsittää, että vaaroissa tarvitaan välttämättä yksi
käskijä, eikä heillä ollut mitään välitöntä tunnetta siitä, että
hän oli synnynnäinen hallitsija. Tässä tarvittiin toisia keinoja
kuin pelkkä persoonallisuuden mahti. Kun hän oli vähän selvinnyt
hermostuneesta kiihtymyksestään, hän käski Murat'ta hajoittamaan
kokouksen. Huutaen: "Eläköön Bonaparte!" sotamiehet syöksyivät
painetit tanassa saliin. Jäsenet pakenivat pois akkunoista ja ovista.
Säilyttääksensä jonkinmoista laillisuuden varjoa Lucien heti kokosi
puoluelaisensa jäsenten joukosta, ja tämä lainsäätäjäkunnan sirpale
päätti samana päivänä, että Direktorio oli lakannut olemasta; sen
sijalle astui väliaikainen hallitus, johon kuuluivat Sieyés, Ducos ja
Bonaparte. Näiden tuli uudestaan järjestää koko hallinto ja pyrkiä
pysyväiseen ja kunniakkaaseen rauhaan ulkomaiden kanssa. Molempien
eduskuntien, joiden istunnot lykättiin helmikuun 20 p:ään 1800,
piti ensin valita kaksi komiteaa, kumpaankin 25 jäsentä, joiden
tuli valmistaa uusi valtiomuoto ja hoitaa juoksevat asiat. Vielä
samana iltana nämä päätökset hyväksyttiin vanhempien neuvostossa,
ja vihdoin nuo kolme konsulia vannoivat suojelevansa kansanvaltaa,
tasavaltaa, vapautta ja tasa-arvoa. Kun parisilaiset seuraavana
päivänä heräsivät, lukivat he katujen kulmissa suuria julistuksia,
joissa ilmoitettiin Direktorion kukistus ja vihdoin lausuttiin, että
kenraali Bonaparte ja hänen soturinsa olivat ansiokkaasti isänmaata
palvelleet.
Viimeisinä kymmenenä vuotena oli Ranskassa alituisten valtiollisten
mullistuksien vallitessa niin vähän totuttu näkemään lakien ja
laillisten muotojen kunnioittamista, ettei montakaan loukannut se
väkivalta, jota ilmeisesti oli käytetty lakiasäätävää kokousta
vastaan. Tieto Direktorion kukistumisesta tyydytti kaikkia,
ja riemulla tervehdittiin Bonapartea Sieyès'in ja Dueos'n
hallituskumppanina. Lyhyt oli kuitenkin aika, jolloin näitä kolmea
miestä pidettiin tasa-arvoisina. Sieyès ja Ducos olivat olleet
vihatun Direktorion jäseninä, ja koko se tyytyväisyys, jonka sen
kukistuminen synnytti, lisäsi vain kansan suosiota voitokasta
kenraalia kohtaan, jonka tunnettuun tarmoon ja hallintokykyyn kansa
ehdottomasti luotti. "Tuskin lienee mikään laillinen hallitsija",
kirjoitti näinä päivinä eräs diplomaatti Parisista, "koskaan tavannut
kansaansa yhtä myöntyväisenä ja mukautuvana kuin Bonaparte, ja
anteeksiantamatonta olisi, jollei tämä kunnon kenraali käyttäisi
tätä rakentaaksensa paremman hallituksen paremmalle perustukselle."
-- "Kaikki edelliset vallankumoukset", kertoi Preussin lähettiläs
kuninkaalleen, "ovat herättäneet epäluuloa ja pelkoa. Tämä
sitävastoin on, itse olen tullut siitä vakuutetuksi, herättänyt mitä
valoisimpia toiveita." Oli käynyt kuten Bonaparte itse oli sanonut;
kansan suurin osa näki hänessä pelastajan, eikä valtiollisissa
puolueissa ollut ainoatakaan, joka ei olisi tavalla tai toisella
häneen luottanut.
Uusi valtiomuoto, jonka lakiasäätävät komiteat Bonaparten ollessa
esimiehenä olivat rakentaneet Sieyès'in varsin teoreettisen
luonnoksen pohjalle, julkaistiin joulukuun 24 p:nä 1799. Sen mukaan
hallitus annettiin kymmeneksi vuodeksi valitulle ensimäiselle
konsulille, jonka rinnalla oli kaksi neuvonantaja-konsulia. Tälle
toimivalle vallalle, johon kuului myös valtioneuvosto, jonka jäsenet
ensimäinen konsuli valitsi, oli asetettu vastapainoksi lakiasäätävä
valta: 100 jäseninen tribunaatti ja 300 jäseninen lainsäätäjäkunta.
Kumpaisenkin jäsenet valitsi senaatti, jonka 80 jäsentä valitsi
osaksi ensimäinen konsuli, osaksi senaatti itse. Senaatilla,
joka myöskin nimitti tuomarit eri tuomioistuimiin, oli yleensä
tehtävänä valvoa valtiomuodon noudattamista. Yksin hallituksella
oli oikeus ehdottaa lakeja: se tehtiin tribunaatissa, joka niistä
keskusteltuansa päätti, tuliko sen valitsemain jäsenten puhua
lainsäätäjäkunnassa lakiehdotusta vastaan vaiko sen puolesta. Siellä
ei enään laista keskusteltu, vaan se hyväksyttiin tai hyljättiin
yksinkertaisella äänestyksellä, sitten kun tribuunit olivat puhuneet.
Ensimäiseksi konsuliksi valittiin Bonaparte; muiksi kahdeksi
konsuliksi tulivat. _Cambacérès ja Lebrun_, edellinen taitava
juristi, jälkimäinen etevä finanssimies.
Koko valta oli todellisuudessa ensimäisen konsulin kädessä, mutta
niin suuri oli lujan hallituksen kaipuu ja niin luja oli luottamus
Bonaparteen, että uusi valtiomuoto Ranskan kansan siitä äänestäessä
helmikuun 7 p:nä 1800 sai puolelleen yli 3,000,000 ääntä ja
ainoastaan 1,500 äänesti sitä vastaan.
Saattaa tuntea enemmän tai vähemmän myötätuntoa niitä keinoja
kohtaan, joita Bonaparte edistyäksensä käytti sekä kotimaassaan
Korsikassa että Ranskan maaperällä. Itsekukin mielensä mukaan
ihailkoon tai tuomitkoon sitä nuorteutta, jolla hän vallankumouksen
aikana pysyi veden pinnalla ja sitä sissimäistä näppäryyttä, jolla
hän sittemmin osasi käyttää jokaista tapahtumaa edukseen. Mutta
yksikään ei saata kieltää, että hänen ihmeteltävä kykynsä, joka
on ainoa laatuaan, hänen nerokkaisuutensa täysin oikeutti hänen
itsetuntonsa, hänen järkähtämättömän uskonsa, että hän oli oikea
mies, ja onhan semmoinen varmuus, mikäli historian todistus voi antaa
selkoa, aina neroon kuuluva. Ei saa unohtaa, että jo lapsuudessa,
jolloin ei voi olla puhetta mistään tietoisesta järkeilystä, hänen
pyrkimisensä ensimäiselle sijalle esiintyy aivan vaistomaisesti;
hänen kunnianhimonsa on veressä, se on kuin ilma, jota hän hengittää;
ja jos häntä saa sanoa valtaan syntyneeksi ja kohtalon kutsumaksi,
niin eihän käy ihmetteleminen, että valtaan pääsemisen keinot, joihin
samoinkuin kaikkeen inhimilliseen olevat olot vaikuttavat, saivat
leimansa siitä maaperästä, jossa ne kasvoivat ja niistä ajoista,
joista ne olivat peräisin.
Mutta historian tuomioistuin muutoin ei arvostelekaan yksistään
tapaa, millä valtaan on päästy, vaan ennen kaikkea tapaa, millä
valtaa käytetään.
Bonaparten ollessa hallituksen päämiehen asemassa, ensin
väliaikaisessa konsulaatissa, sitten ensimäisenä konsulina,
alkaa nyt se suunnaton työ, jota ränstyneen Ranskan huoneen
uudestaan rakentaminen kysyi. Sillä maan aineellinen kurjuus oli
yksinomaan seuraus vallankumouksen aiheuttamasta hämmingistä ja
kaikkien perittyjen laitosten ja totuttujen hallinnollisten olojen
hajoamisesta. Mitä hän tässä kelvollisuuteen ja työvoimaan nähden
sai aikaan, saavuttaa miltei yliluonnollisuuden rajan. Samoinkuin
hän 1797 parissa kuukaudessa loi italialaisen armeijan, niin hän
muutamissa vuosissa loi uuden Ranskan. "Olemme saaneet herran", sanoi
Sieyés Talleyrand'ille valtiokaappauksen jälkeisenä päivänä, "hän
pystyy kaikkeen, hän näkee kaikki, hän on kaikessa perillä."
Bonaparten ensimäinen suuri taito oli kelvollisten miesten
löytäminen. Ministerinsä hän valitsi yksinomaan pitämällä silmällä
heidän kelvollisuuttaan ja kuntoaan, huolimatta heidän poliittisesta
entisyydestään. "Me käymme uutta aikaa kohti", sanoi hän, "ja meidän
täytyy unohtaa se huono, mikä on ollut vanhassa ajassa, ja muistaa
vain mitä siinä oli hyvää." Siten tuli rajusta vallankumouksellisesta
Fouché'sta poliisiministeri; entisestä Autun'in piispasta,
irstailevasta mutta kyvykkäästä Talleyrand'ista ulkoasiainministeri;
Berthier'stä tuli sotaministeri, mutta hänen täytyi pian luovuttaa
sijansa rehelliselle Carnot'lle, joka palasi kotiin tarjotakseen
palveluksensa isänmaalle. "Ketkä vallankumoukselliset", sanoi
Bonaparte, "katselisivatkaan epäluulolla asiain uutta järjestystä,
kun Fouché on poliisiministeri; jokainen aatelinen kaiketi uskoo
voivansa viihtyä Autun'in piispan turvissa. Minä avaan laajan tilan
kaikille." Ja niin mieluisasti tunnustettiin Bonaparten etevämmyys,
että erittäin taitava finanssimies Gaudin heti brumaire'in 19 p:nä,
ennenkuin valtiokaappaus vielä oli suoritettukaan, lupasi ottaa
haltuunsa valtiovarain salkun, kun Bonaparte tulee hallituksen
johtoon. Ei ollut vielä kulunut puoltakaan vuotta siitä, kun hän
oli siitä kieltäytynyt sanoen: "Missä ei ole mitään finansseja eikä
toiveita saada uusia, siellä ei tarvita finanssiministeriä."
Valtioneuvostossa, jonka kokoonpanon ensimäinen konsuli itse määräsi,
hän tahtoi saada kuvastumaan maan kaikki henkiset voimat. Hän valitsi
siis sinne kaikki, joiden nimet olivat joutuneet hänen korviinsa
kelvollisina miehinä, mitä kantaa ja mielipidettä ne olivatkin;
konservatiiveja miehiä valtakunnan hallintovirastoista; uudempia
aatteita edustavia oikeusoppineita ja kansatalouden tuntijoita
sekä lämminverisiä edistysmielisiä, jotka olivat kehittyneet
vallankumouksen äkkiä kypsyttävässä koulussa; mutta korkealla
kaikkien heidän yläpuolella hän seisoi itse. "En pyydä neuvoja,
vaan selityksiä ja tiedonantoja; niitä minä kaikkialta etsin...
minä en salli nimien itseäni häikäisevän... pulmallisinta ei ole
miesten valikoiminen; ei, vaikeinta on käyttää parhaimmalla tavalla
valittujen miesten lahjakkaisuutta ja kykyä."
Nämä lausunnot suuressa määrässä kuvaavat Bonapartea. Hän ei pyydä
neuvoja, vaan selitystä, mutta sitä hän kaikkialta etsii. "Hän
tutkii jokaisen kysymyksen erikseen, hienoimmalla ja tarkimmalla
lajittamisella eroittaen sen eri ainekset ja aina neuvotellen
noiden kahden suuren auktoriteetin, ajan ja kokemuksen kanssa. Hän
hankkii itselleen selkoa muinaisuuden, Ludvig XIV:nnen, Fredrik
Suuren lainsäädännöstä. Kun ensimäiselle konsulille esitettiin
lakiehdotus tai asetus, hän vain harvoin laiminlöi kysyä: Onko
tämä lakiehdotus täydellinen? Onko otettu lukuun kaikki tapaukset?
Miksi ette ole ajatelleet tätä kohtaa? Onko välttämätöntä sanoa
tätä? Onko tuo oikeudellista? Onko se hyödyllistä? Kuinka oli
muinoin Roomassa, Ranskassa? Kuinka on nyt? Miten on muissa maissa?
Hänelle erikoinen ei ollut ainoastaan hänen läpitunkeva, kaikkeen
ulottuva intelligenssinsä, vaan myös nuorteva, voimallinen ja
kestävä huomaavaisuutensa. Hänellä on ollut 18 tunnin yhtämittaisen
työn alaisena samat tai erilaatuiset tehtävät. En ole koskaan
nähnyt häntä henkisesti uupuneena, en ole koskaan nähnyt häneltä
puuttuvan henkistä joustavuutta, ei rajuimmassa ponnistuksessa eikä
vihassakaan." -- "Usein minut kutsuttiin ensimäisen konsulin luo,
joka ei koskaan laiminlyönyt neuvottelua niiden valtioneuvosten
kanssa, joille hän oli uskonut toisen tai toisen hallinnollisen
kysymyksen tutkimisen. Hän syventyi siinä pienimpiinkin
yksityiskohtiin, mutta silti lopputulos, kokonaisuus ja keinot eivät
koskaan huomiosta kadonneet." -- "Kaikkea, kuten esim. vähäpätöistä
lakia koskeva mittoja ja painoa, aina tärkeään lakiin tuomioistuinten
järjestyksestä, on Bonaparte käsitellyt ja varsin usein valaissutkin.
Työssä uupumattomana hän oli suurella täsmällisyydellä ja halulla
läsnä kaikissa valtioneuvoston istunnoissa, joiden hän salli kestää
5-6 tuntia yhtä mittaa, ja jokainen asia sai leimansa hänen taitonsa
etevämmyydestä, ennenkuin hän leimasi sen asemansa auktoriteetilla.
Hän sai valtioneuvostossa keskustelut käymään vireästi ja vapaasti,
niin ettei niitä painostaneet ne vaikeudet, joita ilmaantuu
puhujalavalta keskusteltaessa." -- "10-12 tuntia päivässä Bonaparte
teki työtä, milloin hallintoneuvostossa, milloin valtioneuvostossa,
jossa kaikki ne uudet asetukset, joiden tuli täydentää niin kauvan
puutteellisena ollut lainsäädäntö, käsiteltiin hänen läsnäollessaan.
Hän pyysi ministereiltä tietoja pienimmistäkin yksityisseikoista ja
kääntyi usein alhaisempien virkamiesten puoleen, jollei ministeri
osannut antaa täysin tyydyttäviä selityksiä. Usein kyllä sattui, että
ministerit palasivat valtioneuvostosta kuolemakseen väsyneinä noiden
pitkien kyselyjen ja tutkimusten jälkeen, jotavastoin Bonaparte,
joka sitä tuskin huomasi, puhui päivän työstään virkistyksenä,
joka tuskin oli tuottanut hänelle riittävää sielunvoimisteluakaan.
Kotiin tullessa sattui usein, että ministerit pöydältään löysivät
kymmenkunta kirjettä; niihin hän pyysi heti vastausta, ja sen
laatimiseen koko yö tuskin riitti."
Tammikuussa 1800, jolloin aineksia oli ylenmäärin kasaantunut,
hän itse käytti yöt jatkoksi ja pyysi, että sota-, sisä- ja
poliisiasiat lähetetään hänelle klo 10 illalla. Usein hän johti
keskusteluja näissä osastoissa klo 10:stä illalla klo 5:een aamulla.
Neuvostonjäsenet nääntyivät väsymyksestä ja nukkuivat tuoleilleen,
mutta Bonaparte itse, reippaana ja joustavana kuten aina, pudisti
heitä: "Ylös, kansalaisministerit! Ylös! kello on vasta kaksi; meidän
täytyy jotakin tehdä Ranskan kansan meille maksamista rahoista."
Jos koskaan hallituksen esimies maan ensimäisenä uupumattomimpana
työmiehenä on valaissut tiensä seurattavalla ihanteella, niin kyllä
semmoinen oli Napoleon Bonaparte. Mitkään mieskohtaiset halut eivät
häntä häirinneet, eivät mitkään himot varastaneet häneltä tarmoa. Hän
eli ainoastaan työssä, rikastuttaakseen sitä maata ja sitä suuresti
lahjakasta kansaa, joka, sen hän tiesi, saattoi tulla verrattomaksi
työkaluksi hänen kädessään.
Toinen tärkeä lakiehdotus toisensa jälkeen esitettiin siten
ensimäisen konsulin, valtioneuvoston ja monien, toisen tai
toisen kysymyksen tutkimista varten asetettujen ylijohtokuntien
yhteistyön tuloksena. Bonaparte oli heti lopettanut turmiolliset
pakkolainaukset ja lakkauttanut emigranteilta vaaditut epämieluiset
takeet. Joulukuun 25 p:nä emigranttilistat lopetettiin laillisella
toimenpiteellä. Ranskan kansalaiset saivat taas vapaasti lähteä
ulkomaille. Jotensakin vastenmielisesti hän suostui noin 100:n
äärimäisen vallankumouksellisen lähettämiseen siirtoloihin; ne olivat
enimmäkseen entisiä jakobineja, niiden joukossa kenraali Jourdan.
Vähän sen jälkeen hän kuitenkin tämän määräyksen peruutti ja asetti
heidät poliisin valvonnan alle. Maasta karkoitetut papit saivat
palata, ja vuoden viimeisenä päivänä haudattiin ensimäisen konsulin
käskystä paavi Pius VI, joka oli kuollut asuessaan Valence'issa,
johon hänet oli viety Roomasta suurella juhlallisuudella, ja
ensi kerran vallankumouksen alusta saakka voitiin turvallisesti
käydä kirkollisissa toimituksissa. Epätoivoiset rahalliset seikat
vähitellen saatiin korjatuiksi monilla järkevillä säännöksillä;
vero- ja tullilaitos järjestettiin, ja niiden takavarikkoon otettujen
maatilain arvo, jotka vielä olivat jääneet hallituksen haltuun,
saatiin suuresti kohoamaan. Valtiovelkakonttorin perustaminen
vahvisti julkisen luoton, ja tammikuun 18 p:nä perustettiin Ranskan
pankki teollisuuden ja kaupan tukemiseksi. Seuraavina kahtena
kuukautena julkaistiin laki tuomioistuinten järjestyksestä ja
suuri hallintolaki; vallankumouksen aikana päätetty maan jakaminen
departementteihin pysytettiin; nämä jaettiin arrondissementteihin ja
kuntiin. Ne virkamiehet -- prefektit, aliprefektit ja maire'it --
jotka olivat näissä hallintopiireissä esimiehillä, oli siihen saakka
valittu, mutta nyt nimittäminen jätettiin hallituksen päämiehelle, ja
siten langat maan kaikista osista kokoontuivat ensimäisen konsulin
käteen Parisissa. Näidenkin miesten nimittämisessä Bonaparte
menetteli suurimmalla puolueettomuudella, katsomatta miesten
valtiolliseen väriin tai entisyyteen.
Merkillisin ja perinpohjaisin Bonaparten uudistustöistä oli
epäilemättä kuitenkin suuri lakikokoelma, Code Napoleon,
jota sittemmin vähitellen julkaistujen rangaistus-, rikos-,
oikeudenkäynti- ja kauppakaarien ohessa vielä käytetään Ranskassa.
Kun vanha kuningaskunta oli hajoitettu säätyihin ja yhdyskuntiin
eri etuoikeuksineen ja tullirajoilla erotettuihin maakuntiin, oli
niissä myöskin kokonaan erilainen lainkäyttö. Toisissa maakunnissa
noudatettiin "kirjoitettua oikeutta", s.o. roomalaista oikeutta,
toisissa nautinto-oikeutta. Jo ennen vallankumousta alettiin tehdä
tässä kohden muutoksen luonnoksia; sekä lakiasäätävä kokous että
Konventti ja Direktorio olivat luvanneet laatia yhteisen lain, joka
uuden departementtijaon, kaikkien etuoikeuksien lakkauttamisen
sekä sen periaatteen ohella, että sama oikeus on oleva kaikilla,
oli laskeva perustuksen uudelle Ranskalle. Tämä kivi oli kuitenkin
ollut liian raskas niiden nostettavaksi; mutta tässäkin Bonaparte
muutamissa kuukausissa rautaisella tahdollaan sai toteutetuksi
sen, mihin muut eivät kyenneet vuosikausissa. Enemmän kuin puolet
lainsäädäntökomitean istunnoista johti Bonaparte itse. Hänen terävä
katseensa, hänen musertava kritiikkinsä ja ankara logiikkinsa
osoittautuivat tässäkin päteviksi hänen käytännöllisen älynsä
rinnalla, ja monissa lakipykälissä on vielä huomattavissa hänen
suoranainen vaikutuksensa. Toteuttaessaan koko vallankumousaatteelle
alkuperäistä tasa-arvon periaatetta Bonapartea ei epäillyttänyt
säilyttää vanhasta sitä, mitä hän piti järkevänä ja hyödyllisenä.
Tässä kuten kaikkialla hänen suuressa uutisrakennuksessaan pitää
paikkansa hänen sanansa eräälle työapulaiselleen: "En pelkää
esimerkkien ja esikuvani etsimistä menneiltä ajoilta; samalla kun
säilytän vallankumouksen luoman uuden ja hyvän, en luovu niistä
hyvistä laitoksista, jotka se on turhanpäiten hävittänyt."
Tämä rauhan kansalaistyö ei kuitenkaan yksistään vienyt Bonaparten
aikaa. Sotilasalallakin oli monenmoista suoritettavaa; Vendée oli
vielä kapinassa, ja sodan ulkonaisia vihollisia vastaan -- joka
vasta syyskuun viime päivinä oli saanut Ranskalle vähän suotuisamman
käänteen -- oli ainoastaan väliaikaisesti katkaissut Venäjän
kateus Itävaltaa kohtaan ja näiden valtain eripuraisuus. Myöskin
yhdistettyjen englantilais-venäläisten sotajoukkojen onnistumaton
maallenousu Hollannin rannikolle oli saanut tsaarin tyytymättömäksi;
hän peräytti joukkonsa pois ja erosi liittokunnasta. Sen sotavoiman,
joka siten tuli vapaaksi Hollannissa, päätti Bonaparte käyttää
Vendée'n kapinan täydelliseen kukistamiseen. Kun sikäläinen levoton
väestö näki, että hänen kehoituksensa takana aseista luopumiseen
-- jolloin täydellinen amnestia luvattiin -- oli 30,000 miestä
sotaväkeä, kadotti suurin osa kaiken toivon; ainoastaan paria
aseellista koplaa vastaan täytyi käyttää väkivoimaa, ja helmikuussa
1800 oli sisällinen rauha turvattu koko maassa, ensi kerran pitkistä
ajoista.
Ulkonaista rauhaa Bonaparten ei onnistunut hankkia kansalleen,
jolla kymmenen vuoden uuvuttavien taistelujen jälkeen ei ollut
rakkaampaa toivoa kuin juuri rauha. Mutta rauha tiesi Ranskalle ja
sen uudelle herralle kunniakasta rauhaa; ei yhtäkään niistä maista,
jotka niin suunnattomilla voimanponnistuksilla oli valloitettu
vallankumouksen riehuessa, joihin sen aatteet olivat levinneet
ja joissa sen perusaatteet osaksi olivat päässeet käytäntöön, ei
yhtäkään niistä maista voitu edes ajatella takaisin annettavaksi.
Mutta cisalpinisen tasavallan ja Piemont'in olivat itävaltalaiset
miehittäneet, ja Ranskan hallussa oli Italiassa ainoastaan Genuan
ympäristö, jota Masséna vielä puolusti. -- Oli varsin varmaa, ettei
voinut odottaakaan näitä valloituksia rauhan tiellä luovutettavan
takaisin; ne olivat siis takaisin valloitettavat, ja rauha oli siten
toistaiseksi mahdoton. Englannille joulukuussa 1797 ilmoitettuun
toivomukseen saada lopetetuksi tuo hävittävä sota Ranskan hallitus
sai vastauksen, ettei rauhasta voinut tulla kysymystäkään ennenkuin
Bourbon'ien huone oli uudestaan asetettu valtaistuimelle ja Ranska
palannut ennen vallankumousta olleisiin rajoihinsa.
Bonaparte oli ennakolta varma saavansa sellaisen vastauksen ja
hän oli jo tammikuussa 1800 käskenyt sotaministerinsä Berthier'n
täydellisessä salaisuudessa varustaa 50-60,000 miehisen
reserviarmeijan. Pöyhkeilevin sanoin antoi hän -- pettääksensä
viholliset -- levittää semmoisen huhun, että hän kokosi melkoista
voimaa Dijon'iin. Sillä hän tahtoi uskotella kaikille, että hän
aikoi avustaa Genuaa, johon _Melas_ oli sulkenut Massénan. Huhtikuun
kuluessa koottiin Dijon'in 7-8,000 rekryyttiä, invaliidia ja aikansa
palvellutta sotamiestä. Englannin ja Saksan pilalehdet julkaisivat
pilakuvia Bonapartesta ja tästä naurettavasta reservijoukosta, jonka
kaikista selvimmin sanottiin todistavan Ranskan uupumista. Sitä
Bonaparte juuri halusikin, ja antaaksensa Dijon'in armeijalle lisätyn
merkityksen Euroopan silmissä, hän itse omassa persoonassaan toimitti
sen tarkastuksen toukokuun 6 p:nä.
Mutta sillä välin oli todellinen reserviarmeija, joka oli
hiljaisuudessa eri tahoilta haalittu, kokoontunut Geneve-järven
pohjoiselle rannalle ja Rhône-laakson itäpuolelle. Bonaparten
suunnitelma oli, että hän itse, Moreau'n vetäessä väkikarttua
Itävallan Rein-armeijan kanssa ja Massénan pitäessä hallussaan
Genuaa, kulkee Alppien yli, syöksyy selkäpuolelta vihollisen
kimppuun, joka tämmöistä ei aavistakaan, ja valloittaa Lombardian
takaisin yhdellä iskulla.
Yöllä toukokuun 8 ja 9 p:äin välillä Bonaparte saapui armeijaan
ja kuten ainakin omin silmin otti varman selon, että kaikki oli
järjestyksessä edessä olevaa rohkeaa yritystä varten.
Kenraali Lannes seisoi etujoukon kanssa Martigny'n luona Rhônen
polvessa Geneve-järvestä lounaaseen. 14 p:nä Bonaparte käski hänen
edetä Val d'Entremont'in kautta pientä St. Pierre'in kaupunkia kohti,
ja siten alkoi kuuluisa kulku St. Bernhardin yli. Tie St. Pierre'iin
oli toki tykistölle kulkukuntoinen, mutta tästä ylös huipulle ja
St. Remy'hin Val du grand St. Bernhardiin, Italian puolelle, oli
vain kuormajuhtien polku. St. Pierre'issä oli tykit nostettava
laveteistaan ja ontoissa puunrungoissa vedettävä ylös polkua myöten.
Suuri joukko tienrakentajia ja insinöörejä kulki edellä ja raivasi
tietä tarmonsa takaa. Läheisten laaksojen talonpojat ottivat alussa
tuhannesta frangista tykin haalatakseen St. Remy'hin, mutta siitä
heille tuli semmoinen vaiva, että he kuljetettuaan 6-8 kappaletta
kerrassaan kieltäytyivät, vaikka rahan ansaitsemisen halu kyllä oli
suuri. Bonaparten, joka kernaasti olisi säästänyt miestensä voimia,
täytyi panna soturit työhön, 100 miestä kutakin tykkiä varten,
vaikka heillä oli omakin kontti kannettavanaan. Pitkin matkaa oli
sijoitettu käsityöläisiä, seppiä, kirvesmiehiä, satulaseppiä,
jotta silmänräpäyksessä saataisiin tarpeellista apua. Eteenpäin!
Yhä eteenpäin! kaikui sotamiesten työlauluissa, ja jos hetkellinen
uupumus voitti, oli aina joku upseeri, joka osasi kertoa eräästä
_monsieur Hannibal'ista_, joka oli monta vuotta sitten kulkenut samaa
tietä, vieläpä norsuilla. Eikö sitten ranskalaisten soturien pitäisi
läpäisemän vähäpätöisellä tykistöllä? Eteenpäin, eteenpäin! kuului
vastaus. Ja taas haalittiin ja vedettiin tykkejä pitkin jyrkkiä
kuiluja, jään ja lumen yli jyrkkää alppipolkua ylös.
Seitsemässä päivässä tuo loppumattoman pitkä, kaita kolonna -- 40,000
miestä -- kiemurteli ylös tuon 10 1/2 penikulmaa St. Bernhardein ja
alas laakson kautta toista puolta St. Remy'hin. Siellä tavattiin taas
ajotie; lavetit koottiin jälleen, tykit asetettiin niihin ja Aostan
yli kuljettiin nyt alaspäin Dora Baltea-virran laaksoa pitkin. Tällä
matkalla saapuivat pääarmeijaan ne pienet osastot, joiden Bonaparte
oli antanut kulkea pienen St. Bernhardin ja Simplon'in ylitse. Jo
18 p:nä oli etujoukko törmännyt itävaltalaisiin joukkoihin; nämä
kuitenkin pian lyötiin, mutta seuraavana päivänä saapui Lannes
kalliolinnan Bardin luo, joka ahtaassa solassa kokonaan sulki tien.
Raivaamatonta polkua joen toisella rannalla onnistui kuitenkin
Lannesin viedä jalkaväestö valloittamattoman linnan ohi, mutta
tykistö oli jätettävä. "Ellei muu auta", kirjoitti Bonaparte, joka
20 p:nä itse kulki huipun yli [ei kuitenkaan tulisella ratsulla,
kuten David'in taulu allegorisesti kuvaa, vaan sävyisän muulin
selässä], "täytyy suuttia raskaat tykit ja jättää ne paikoilleen.
Ensi taistelussa täytyy meidän ottaa itävaltalaisilta uudet." Marmont
kuitenkin hoksasi peittää linnan alapuolelta kulkevan kylätien
lannalla ja käski kietoa pyörät olkiin, ja siten sotamiehet parina
yönä vetivät suurimman osan tykkejänsä linnan ohi, ennenkuin sitä
sieltä huomattiin. 24 p:nä Lannes rynnäköllä valloitti Ivrean Dora
Baltean laakson suussa. Kesäkuun 2 p:nä Bonaparte astui Milanoon.
Tänne saapui apujoukko, jonka Moreau oli lähettänyt St. Gotthard'in
ylitse lyötyään Rein-armeijan ja ahdistettuaan sen takaisin Ulmiin.
Bonaparten voima oli nyt noin 60,000. Itse hän kulki alituisesti
taistellen itävaltalaisia joukkoja vastaan 30,000:lla miehellä
alas Piacenzaan ja ylitse Po'n oikealle rannalle. Melas, joka
oli Piemontissa ja sieltä aikoi syöksyä Ranskaan, huomasi nyt
paluumatkansa katkaistuksi.
Bonapartelle oli ylen tärkeää saada sotaretki päätetyksi niin
pian kuin mahdollista, sillä hänen läsnäolonsa Parisissa oli
välttämättömän tarpeellinen, jotta hänen koko politiikkinsa, hänen
jättiläistyönsä ei tulisi jo alussa kumotuksi. Jotta siis aikaa ei
menisi hukkaan turhiin marsseihin peräytyvää vihollisia etsiessä,
lähetti hän toisen osaston toisensa perästä sulkemaan siltä kaikki
tiet, ja siten vetämällä verkon yhä tiukemmalle sen ympärille aikoi
pakottaa sen joko taistelemaan tai antautumaan. Mutta siten Bonaparte
poikkesi muutoin aina noudattamastaan strateegisesta periaatteesta:
keskittää voimansa ja vaikuttaa yhtä haavaa mahdollisimman suurilla
joukoilla. Vielä 13 p:nä hän luuli Melasin vetäytyvän takaisin Novin
kautta Genuaan, jonka Masséna urhoollisen puolustuksen jälkeen
oli jättänyt, ja ehkä pääsevän pakoon Englannin laivastoon. Tätä
estääksensä hän illalla lähetti Desaix'n etelään Novin kautta ja
heikonsi sillä vielä lisäksi viime hetkinä voimaansa.
Tarkoilla matemaatisilla laskelmillaan oli Bonaparte jo neljä
kuukautta sitten merkinnyt St. Guilianon, penikulman päässä
Marengosta, siksi paikaksi, jossa taistelu oli suoritettava hänen
ja Melasin kesken. Mutta jos hän, aivan vastoin tapaansa, yrittäisi
murtautua heikontuneen ranskalaisen voiman lävitse Marengon luona,
saattoi asia päättyä varsin huonosti. Ja juuri niin kävi. Heti
lähetettiin Desaix'lle määräykset palata pikaisesti, ja Bonaparte
itse kaartineen ja vähine reservijoukkoineen riensi Lannes'ia
auttamaan. Mutta klo 1 aikaan eivät ranskalaiset enään jaksaneet
pitää paikkaansa, vaan tungettiin heidät kaikkialla takaisin.
Bonaparte istui ojan partaalla Alessandriaan johtavan tien varrella
pitäen hevostaan suitsista: hän huimi tietä ratsupiiskallaan niin
että pöly ja sora suitsi, luoteja putosi alas ja vieri pitkin
tietä, mutta niistä hän ei välittänyt, hyräili vain yleisesti
tunnettua säveltä ooperasta: "Vanki eli Merkillinen yhdennäköisyys."
Hän ei voinut itseltään salata, että vähän oli toivoa taistelun
voittamisesta, sillä Desaix ei ollut odotettavissa ennen klo
4-5:ttä. Jos hän tänään saikin sormilleen varomattomuudestaan, kun
oli hajoittanut siten voimansa, niin kyllä se runsaasti korvautuisi
seuraavana tai seuraavina päivinä, kun hän oli väkensä koonnut. "Olin
varsin omituisessa asemassa", sanoi Bonaparte itse, "ja uskalsin
vähän voittaakseni paljon."
Kunnon Desaix oli kuitenkin heti aamulla, kuullessaan kovaa tykkien
pauketta pohjoisesta, tehnyt kokokäännöksen ja käskyä odottamatta
hän viime tingassa saapui alas Marengon kentälle. "Minä vannon, että
nyt saat selkääsi", olivat hänen ensimäiset sanansa päällikölleen.
"Antaa selkään ja saada selkään, semmoinen onkin sodan meno", vastasi
Bonaparte tyynesti ja pyysi häntä lausumaan mielipiteensä. Desaix
loi silmäyksen taistelutantereeseen, katsoi kelloaan ja sanoi: "No,
taistelu on menetetty! Mutta kello on vasta 3 ja meillä on vielä
aikaa voittaa uusi." Kaikkialla peräytyminen keskeytettiin ja rivit
järjestettiin uudestaan: ensimäinen esiin syöksyvä itävaltalainen
kolonna otettiin vastaan rajulla tulella; se kerkesi laukaista vain
yhden kerran, mutta se teki riittävän vaikutuksen: Desaix, tuo
uskollinen auttaja, putosi kuolettavasti haavoitettuna ratsunsa
selästä.
Reservin saavuttua onni kokonaan kääntyi ranskalaisten eduksi. Nuoren
kenraalin Kellermann'in loistava hyökkäys viskasi itävaltalaiset
kerrassaan takaisin, ja seuraavana päivänä Melas allekirjoitti
aselevon, jolla hän jätti koko maan Minciosta länteen Ranskalle.
Heinäkuun alussa Bonaparte jo oli taas Parisissa, jossa hänen
"ystävänsä" Talleyrand, Sieyés j.m. jo neuvottelivat kuka asetetaan
hänen paikalleen ensimäiseksi konsuliksi, jos onni ei olisi hänelle
Italiassa myötäinen. Sen mahdollisuuden, että yksi sotaretki,
ehkäpä vain yksi onnistumaton taistelu saattaisi järkähyttää hänen
asemansa, hän tahtoi mahdollisimman pian poistaa, mutta ensin oli
kuitenkin rauha, kunniakas rauha saatava solmituksi. Rauhanvälittelyt
hidastuivat kuitenkin; keisari tahtoi suostua vain erikoisrauhaan
-- jommoista Englanti äsken myöntäessään apurahoja oli velvoittanut
hänen olemaan tekemättä -- vaatien muutamia myönnytyksiä Italiassa.
Bonaparte, joka halusi tehdä näistä lopun, epuutti marraskuun lopussa
1800 useampaan kertaan uudistetun aselevon. Kenraali Moreau seisoi
väkineen München'in pohjoispuolella Isar'in varrella, ja siellä häntä
vastaan hyökkäsivät itävaltalaiset, varomattomasti luopuen omasta
suojellusta, vahvasta asemastaan. Seurauksena oli heille tappio
joulukuun 3 p:nä 1800 Hohenlinden'in luona; tie Wien'iin oli vapaa,
ja Moreau ajoi vihollista takaa itse Itävaltaan, Steyer'iin saakka,
jossa suostuttiin aselepoon joulukuun 25 p:nä. Samaan aikaan kenraali
_Macdonald_ ryhtyi sankarilliseen kulkuun Splügen'in yli myrskyjen ja
vyöryvien lumikinosten läpi, jatkaen sitten matkaa pitkin Adige'a,
ja itse Italiassa kenraali Brune samosi Mincion yli itään ja löi
itävaltalaiset takaisin kauvas Adige'n toiselle puolelle. Nyt keisari
ei enään kyennyt pitämään puoltaan ja allekirjoitti helmikuun 9 p:nä
1801 Luneville'issä rauhanehdot, joiden mukaan Ranska sai Toscanan,
jota paitsi Campo Formion rauhanehdot muutoin vahvistettiin.
Cisalpinen, Ligurian, Helvetian ja Batavian tasavallat tunnustettiin.
Rein tuli Ranskan itäiseksi rajaksi, ja niille Saksan ruhtinaille,
jotka siten menettivät maitansa Rein-joen vasemmalla rannalla,
oli hankittava korvaus Saksasta. Tämä oli suoritettava Bonaparten
valvonnan alla, joten hän siten ulotutti valtansa Rein'in toiselle
puolelle ja samalla myös sai oikeuden sekaantua Saksan sisällisiin
asioihin.
Nyt olivat jälellä Ranskan vihollisina ainoastaan Englanti ja
Neapeli. Bonaparte osasi ovelasti käyttää suhdettaan vähäpätöiseen
Neapeliin saattaakseen eristämispolitiikkinsa mahtavaa Englantia
vastaan täydelliseksi. Florens'in rauhanteossa 1801 hän tyytyi
siihen, että kuningas Ferdinand IV vei sotajoukkonsa pois
Kirkkovaltiosta ja sitoutui sulkemaan satamansa Englannilta. Tämä
myöntyväisyys Bonaparten puolelta oli osana hänen pyrkimyksessään
voittaa Venäjän suosiota, joka toisessa liittokunnassa oli
erityisesti pitänyt Neapelin Bourbonien puolta. Hän oli edellisenä
vuonna suurella menestyksellä käyttänyt hyväkseen oikullisen
tsaari Paavalin kateutta Itävaltaa kohtaan ja hänen suuttumustaan
onnistumattoman englantilais-venäläisen maallenousun johdosta
Hollantiin syksyllä 1799. 7000 venäläistä sotamiestä, jotka siinä
joutuivat vangiksi, hän lähetti uusilla vaatteilla varustettuina
takaisin Venäjälle. Tsaarin viha Direktoriota vastaan muuttui
nyt ihastukseksi sitä miestä kohtaan, joka oli sen kukistanut.
Ja kun Bonaparte suvella 1800 luovutti hänelle Maltan, oli hän
koskenut tsaarin sydämen hellimpiin kieliin. Paavali I oli näet
maltalais-ritarien suurmestari, ja Maltan miehittäminen oli aikanaan
sytyttänyt hänessä katkeran vihan Ranskaa vastaan. Bonaparte jätti
älykkäästi mainitsematta, ettei ranskalainen miehistö voinut
kauvankaan puolustautua englantilaista laivastoa vastaan, mutta
hän oli tarjouksellaan saavuttanut tarkoituksensa, eripuraisuuden
kylvämisen entisten liittolaisten keskuuteen. Kun La Valettan
miehistö syyskuussa 1800 antautui englantilaisille, ja kun nämä eivät
näyttäneet halullisilta ottamaan kuuleviin korviin suurmestarin
vastalauseita, tuli ystävyydestä loppu; tsaari otti takavarikkoon
kaikki englantilaiset laivat satamissaan ja muodosti Tanskan ja
Ruotsin kanssa aseellisen puolueettomuuden liiton, josta, mitä
Tanskaan tulee, oli seurauksena rauhan rikkominen Englannin kanssa
ja taistelu sataman suussa huhtikuun 2 p:nä 1801. Ja samaan aikaan
Englannin ainoa liittolainen Portugali pakoitettiin ranskalaisen
sotajoukon avustamien espanjalaisten hyökkäyksellä sulkemaan
satamansa Englannin laivoilta.
Maaliskuussa 1801 Bonaparte hautoi suuria tuumia. Hänen
Egyptin-aikaiset unelmansa ja haaveilunsa, jotka joutuivat niin
ratkaisevaan haaksirikkoon St. Jean d'Acre'n edustalla, näkyivät
hetkeksi taas virinneen eloon. Vielä piti Ranska Egyptin miehitettynä
ja voi siis sieltä käsin avustaa suuremmoista suunnitelmaa, jonka
tsaari oli sommitellut ja joka tarkoitti hyökkäystä Englannin
alusmaihin Khiwan ja Herat'in kautta.
Mutta huhtikuun alussa 1801 saapui Parisiin tieto, että Paavali I oli
murhattu. Siten luhistuivat kaikki nuo suuret toiveet. Aseellinen
puolueettomuus lakkautettiin ja Aleksanteri I asettui ystävälliselle
kannalle Englantia kohtaan. Siellä oli kuitenkin rauhalle
suosiollisempi mieliala päässyt voimaan William Pitt'in vetäydyttyä
syrjään maaliskuussa 1801. Pitkäaikaiset häiriöt kaupankäynnissä,
sisäiset rauhattomuudet ja pelko maallenousun yrityksen mahdollisesta
aikaansaamisesta Ranskan puolelta vaikuttivat, että Englannissakin
haluttiin lopettaa tuo hävittävä sota. Bonaparte, joka Egyptistä
sai tiedon että Kleber oli murhattu ja joka ymmärsi, ettei Ranskan
hallitusta Egyptissä enään voitu tämän murhan jälkeen pitää pystyssä,
niinikään halusi rauhaa ennenkuin ranskalaisen sotajoukon oli pakko
luopua tästä maasta. Rauhan alkeisehdot allekirjoitettiin Lontoossa
lokakuun l p:nä 1801; kaikista valloittamistaan maista sai Englanti
pitää ainoastaan Trinidad'in ja Ceylon'in, joista Espanjan ja
Hollannin täytyi luopua.
Vähän sen jälkeen kun rauhanehdot oli allekirjoitettu saapui
Lontooseen tieto, että ranskalainen kenraali Menou oli luovuttanut
Egyptin Englannille. Ranskan sotamiehet piti tuotaman kotiin
englantilaisilla laivoilla. Kun Egypti oli luovutettu, saatiin
entiset ystävälliset suhteet Turkin kanssa taas palautetuiksi, ja
Ranskalla oli nyt rauha koko maailman kanssa.
Ja myöskin sisäinen rauha onnistui Bonaparten hankkia Ranskan
kansalle; vähän aikaa Marengon taistelun jälkeen hän ryhtyi
välittelyihin paavin kanssa roomalais-katolisen kirkon uudestaan
asettamisesta Ranskaan. Hän tiesi, että siitä tosin syntyy
tyytymättömyyttä semminkin korkeammissa säädyissä, mutta
kansa sisimmässä sydämessään oli lujasti kiintynyt vanhaan
jumalanpalvelukseen. "Minä en voi saada samaa vaikutusvaltaa kansan
omaantuntoon kuin tsaari ja sultaani", hän sanoi, "mutta eihän
minun silti pidä kääntää omiatuntoja vastaani"; ja hän lausui
vakaumuksenaan, että jumalanpalveluksen uudestaan asettaminen
hankkii hänelle "kansan sydämen". Jo aikoja sitten oli hän selvillä
paavin kanssa rakennetun rauhan ja ystävyyden valtiollisesta
merkityksestä. "Katolisuudella", sanoi hän perästäpäin, "sain minä
paavin puolelleni, ja siihen valtaan ja vaikutukseen nähden, mikä
minulla Italiassa oli, en luullut mahdottomaksi saada hänet aikaa
voittaen johdatetuksi mieleni mukaan. Minkä vaikutuksen silloin
saisinkaan, minkä lujan tukikohdan muuta Euroopaa vastaan!" Kesäkuun
15 p:nä 1801 allekirjoitettiin konkordaatti Parisissa. Kirkkovaltio
annettiin takaisin paaville, ja valtio tunnusti hänet Ranskan kirkon
päämieheksi. Kun kirkon maatiloja ei luovutettu, sitoutui valtio
edelleenkin maksamaan hengellisen säädyn palkat. "Noita mainioita
munkki-ilveilyjä!" sanoi Bonapartelle eräs vanha upseeri konkordaatin
johdosta pidetystä juhlasta, "niistä puuttuu vain se miljoona
ihmistä, joka on antanut itsensä teurastettavaksi, saadaksensa
muserretuksi sen, mitä te taas autatte jaloilleen."
Samaan aikaan kuin Bonaparte esitti konkordaatin lakiasäätävälle
kokoukselle, jätti hän sille ehdotuksen laiksi julkisesta
opetuksesta ja uudesta arvojärjestyksestä, kunnialegioonasta. Siitä
syntyi kaikenlaista kiistaa, koska pelättiin, että siinä oli alku
uudelle aatelistolle, ja tasavaltalaiset esittivät monenmoisia
vastaväitteitä. Hän vastasi niihin: "Olen varma, ettei minulle voida
osoittaa mitään tasavaltaa, ei muinaisuudessa eikä myöhemminkään,
jossa ei olisi ollut sellaisia ansiomerkkejä. Niitä sanotaan
rojuksi tai pilaksi; olkoon, mutta semmoisilla turhuuksilla ihmisiä
johdetaan." Kuten Bonaparte jokaisessa tilaisuudessa teki kaikkensa
todistaakseen valtansa yhteiskunnallista ja porvarillista luonnetta,
niin hän nytkin määräsi, että sama ansiomerkki oli annettava sekä
siviili- että sotilasansioista, ja nimitti uuden tähden ensimäiseksi
suurkansleriksi oppineen luonnontutkijan _Lacépéde'n_. Antamalla
saman merkin kaikille virka-asteille, kenraaleille niinkuin
alhaisillekin, hän myös noudatti tasa-arvoisuuden periaatetta. Ilman
muuta oli nyt kunniamerkki annettava todellisesti ansiokkaille
katsomatta virka-arvoon tai säätyyn.
Toinen lakiehdotus, opetusta koskeva, meni sitävastoin helposti
läpi. Ja kuitenkin Bonaparte juuri tällä opetusjärjestelmällään
sai valtansa nouseviin sukupolviin paljon vaikuttavammaksi
kuin mikä hänellä oli oman aikansa kasvatteihin. "Kun nyt
perustan opetuskunnan", sanoi hän valtioneuvostossa, "on minulla
päätarkoituksena luoda siitä keino johtaa valtiollisia ja siveellisiä
mielipiteitä". Järjestäessään opetustointa hän piti vähemmän silmällä
tieteen kuin valtion etuja. "Ranskassa ei tule koskaan olemaan
mitään valtiollista lujuutta, ellei jo lapsuudesta opita tietämään
ollaanko tasavaltalaisia, rojalisteja, katolisia tai ateisteja."
Koko koululaitos saa ankarasti sotilaallisen leiman; vapaasta
persoonallisesta kehityksestä ei ollut puhettakaan Ranskan kouluissa;
kaikki tähtäsi vain jokaisen persoonallisen omituisuuden poistamista,
mekaanisen tasa-arvoisuuden asettamista individuaalisen erityisyyden
sijaan.
Siinä katkismuksessa, jonka Bonaparte joku vuosi myöhemmin
toimitutti kouluissa käytettäväksi ja joka vuosi vuodelta päntättiin
tuhansien ja taas tuhansien ranskalaisten lapsien päähän, oli
sen osaston jälkeen, jossa puhutaan velvollisuuksista Jumalaa ja
kirkkoa kohtaan, seuraava pykälä: "Velvollisuutemme vaatii meiltä
rakkautta, kunnioitusta, kuuliaisuutta ja uskollisuutta keisariamme
Napoleonia kohtaan, sotapalvelusta ja säädettyjen verojen maksamista
keisarikunnan ja valtaistuimen varjelemiseksi ja puolustukseksi...
Sillä hänet on Jumala... tehnyt hallitsijaksemme, kaikki-valtansa
välikappaleeksi, kuvaksensa maan päällä; hänet on hän nostanut
vaikeissa oloissa julkisen jumalanpalveluksen uudestaan asettajaksi
ja esi-isiemme pyhän uskonnon suojelijaksi."
Se ehdoton kuuliaisuus ja alamaisuus, johon Bonaparte
opetuskoneistollaan tahtoi kasvattaa ranskalaiset, näytti hänestä
sitä välttämättömämmältä, kun oleva aika siinä kohden ei likimainkaan
vastannut hänen vaatimuksiansa. Hänen pyrkimyksensä itse johtamaan
kaikkia ja kokoamaan kaikki langat omaan käteensä nosti monta
levotonta päätä ankaraan puolustukseen; se ilmeni senaatissa ja
tribunaatissa, lainsäätäjäkunnassa sekä näiden ulkopuolellakin.
Bonaparten luja, mahtipontinen hallitus oli sekä jakobinien,
terroristien että rojalistien silmätikkuna, sillä väestö hengitti
päivä päivältä vapaammin hänen varman johtonsa alaisena, ja
tunto, että hän täydellisesti oli toteuttanut kaikki toiveet,
jotka häneen oli isänmaan pelastajana pantu, laski yhä lujemman
perustan hänen asemalleen. Hänen vihollisistaan olivat rojalistit
vaarallisimmat; he olivat eläneet siinä uskossa, että Bonaparte
vain raivaa tien Bourbon'eille, joihin he vielä olivat kiintyneinä
melkein uskonnollisella kiihkolla. Kuinka vähän he olivat oppineet
vallankumouksesta ja sen mullistuksista, nähdään kirjeestä, jonka
kruununtavottelija, Provence'in kreivi Ludvig, Ludvig XVI:n veli,
kesällä 1800 kirjoitti ensimmäiselle konsulille:
'Herra kenraali! Olette jo varmaankin aikoja sitten ollut vakuutettu
saavuttaneenne minun kunnioitukseni.
Jos epäilisitte kiitollisuuttani, niin osoittakaa sitten itse
mihin asemaan tahdotte asettua; määrätkää itse ystävienne kohtalo.
Olen ranskalainen periaatteiltani; sitä lempeyttä, joka on minussa
myötäsyntyinen, on järki käskevä minun osoittaa entistä suuremmassa
määrässä.
Lodin, Castiglione'n ja Arcole'n voittaja, Italian valloittaja ei voi
pitää haihtuvaa mainetta korkeampana kuin todellista kunnioitusta.
Te kuitenkin hukkaatte kallista aikaa: me voimme turvata Ranskan
rauhan. Sanon me, sillä tämän tarkoitusperän saavuttamiseksi minä
tarvitsen kenraali Bonapartea, eikä hän voi saada mitään aikaan ilman
minua.
Herra kenraali! Euroopan silmät katsovat teihin, kunnia odottaa
teitä, ja minä halajan antaa kansalleni rauhan.