Hän pääsi vapauteen, vaan ei hyvän omantuntonsa eikä deklamatorisen
puolustuskirjoituksensa nojalla, jonka hän lähetti Salicettille ja
hänen apulaisilleen. "Kuulkaa minua!" hän siinä lopuksi kirjoittaa,
"ottakaa pois minulta se paino, joka minua rasittaa, ja suokaa
minulle kaikkien patrioottien kunnioitus. Jos huonot lopultakin
himoitsevat henkeäni -- hyvä on, tunnin perästä ne sen saakoot, siksi
vähän siitä pidän ja olenhan sen niin usein pannut alttiiksi! Niin,
yksin se ajatus, että elämäni saattaisi olla isänmaalle hyödyksi,
saa minut sen painon miehekkäästi kantamaan." Hänen vapauttamisensa
lähimpänä syynä oli, että hänen toimintansa ja hyvät palveluksensa
Toulon'issa olivat vielä tuoreessa muistossa, ja että Salicetti hänen
papereissaan ei tavannut mitään, joka olisi voinut hänelle itselleen
olla vaarallista. Kun asiaa tutkittaessa häntä vastaan ei ollut
mitään varsinaista käynyt ilmi, ja kun sitä paitsi tasavalta saattoi
käyttää hänen sotilaallisia tietojaan ja kykyään suuresti hyödykseen,
konventti käski jälleen päästää Buonaparten vapaaksi ja antaa hänen
pitää entisen virka-arvonsa.
Vaikka hän taas olikin vapaa mies, hänen kulkuaan kuitenkin oli
arveluttavasti ehkäisty sen pahempi juuri hänen valmistautuessaan
toteuttamaan suunnitelmaa, jota hän itse piti tienä valtaan ja
maineeseen -- tulevaisuus oli pian osoittava kuinka suurella
syyllä. Toulon'in valloituksen jälkeen Buonaparte oli johtanut,
paitsi linnoitustöitä pitkin rannikkoa, "italialaisen armeijan"
hyökkäysretkeä Sardiniaa ja itävaltalaisia vastaan Piemontissa.
Hänen korsikalaiset tutkimuksensa sissisodan käynnistä vuoristossa
olivat hänelle tässä erittäin hyödylliset; sen sijaan että ennen
oli suurin ponnistuksin koetettu ajaa vihollinen pois asemistaan,
osasi Buonaparte yksinkertaisesti ne kiertää, joten ne menettivät
merkityksensä. Mutta hän meni vielä pitemmälle ja valmisti
suunnitelman Genuan valloittamiseksi. Kun hän kerran saisi jalansijan
hedelmällisessä pohjois-Italiassa, hän saattaisi mielensä mukaan
kääntyä Itävaltaa tai Italian ruhtinaita vastaan. Tämän suunnitelman
hän oli ilmaissut Robespierre nuoremmalle; sen olivat hän ja useat
muut konventin jäsenet täydellisesti hyväksyneet, ja siinä oli
salaisen Genuan-matkan varsinainen ydin. Kaikki nämä loistavat
tulevaisuussuunnitelmat olivat nyt termidor'in 9 p:n tapauksien
jälkeen mennyttä.
Mutta Buonaparte ei voinut pysyä toimetonna; hän tarvitsi uusia
voittoja, jotka hankkisivat hänelle sen vaikutusvallan ja arvon,
minkä syytös ja vangitseminen olivat häneltä riistäneet. Sillä
hetkellä, hirmuvallan kukistumisen jälkeen, kävi kautta maan
sellainen ikävöimisen huokaus, sellainen levon ja rauhan kaipuu --
kun vain rauha saavutettaisiin kunniallisilla ehdoilla --, että hänen
täytyi itsekseen myöntää toiveiden sodalla saavutettavista eduista
olevan varsin pieniä. Semmoisissa oloissa tuo vaatimaton nuoruuden
unelma, päästä johonkin tehtävään Korsikassa, saattoi hänestä taas
näyttää houkuttelevalta; vastoinkäyminen Ranskassa vei hänet jälleen
kotirannoille.
Paoli oli kesäkuussa 1794 asettanut Korsikan Englannin suojelukseen.
Ranskalainen sotaväki pysyi kuitenkin vielä linnoitetuissa
satamakaupungeissa. [Kun Englannin laivasto elokuussa valloitti
niistä viimeisen -- Bastian -- menetti laivaston päällikkö Nelson
toisen silmänsä.] Mikä olikaan luonnollisempaa Buonapartelle
kuin ehdotus, että "Korsikan departementti vapautettaisiin"
englantilaisista, että rikolliset, jotka kavalasti olivat pitäneet
vihollisen puolta, rangaistaisiin, ja että ne monet hyvät
tasavaltalaiset, joiden oli ollut pakko paeta, palautettaisiin
isänmaahan? Semmoinen oli ohjelma virallisesti; mutta "rikolliset"
olivat hänen mieskohtaisia vihollisiaan, "hyvät tasavaltalaiset"
hänen omia puoluelaisiaan vuosilta 1792-93, ja "Korsikan
vapauttaminen" paras tilaisuus nuorelle kenraalille, joka tällä
kertaa oli vähän huonossa huudossa, voittaa uusia laakereita ja
enemmän kunniaa.
Buonaparte kirjoitti syyskuussa 1794: "8-10,000 miehen ja 12
sotalaivan voimalla yritys Korsikaa vastaan tähän vuoden aikaan on
oleva jaloitteluretki vain". Laivasto kuitenkaan ei valmistunut
lähtöä varten ennenkuin 1 p. maaliskuuta seuraavana vuonna; sen piti
ensin puhdistaa kulkuväylä englantilaisista laivoista. Mutta joku
päivä sen jälkeen se kohtasi Englannin laivaston, hävisi taistelussa
perinpohjin, ja sen täytyi kiireimmiten palata kotimaahan. Siten
oli Korsikan valloitus toistaiseksi mahdoton. Buonaparten hankkeet
tälläkin kertaa pettivät.
Harvoin sattuu onnettomuus tuomatta toisenkin mukanaan. Kommentissa
kiinnitettiin huomiota siihen arveluttavaan seikkaan, että
suuri joukko korsikalaisia upseereja palveli italialaisessa
armeijassa. "Korsikalaiset ovat sotaisia; heidän maansa on lähellä;
englantilaisten valloittamasta Bastiasta on tullut Ranskaan
entisten lisäksi koko joukko noita saarelaisia, jotka ovat kaikki
vallankumouksen puolella, ja korsikalaisen kansanedustajan läsnäolo
etelä-armeijassa on niitä houkutellut sinne." Hallitus huomasi
viisaimmaksi hajoittaa nämä levottomat vallankumoukselle suosiolliset
päät niin laajalle kuin mahdollista ja asetti korsikalaiset upseerit
eri osastoihin kautta maan. Buonaparte sai käskyn siirtyä tykistön
päälliköksi länsi-armeijaan, joka taisteli Vendée'n kapinoitsijoita
vastaan; joku päivä sen jälkeen hän kuitenkin sai uuden tiedonannon,
että hän konventin käskystä siirretään tykistöstä jalkaväkeen.
Kaikki hänen kauniit tuulentupansa särkyivät kerrassaan. Hänen
ei ainoastaan ollut pakko luopua näyttämöltä, jota hän -- pitäen
silmällä italialaista hyökkäyssotaansa -- oli yhä uudestaan
tutkinut, poistua ainoasta paikasta, jossa hänellä oli mahdollisuus
saavuttaa sielunsa janoama kuuluisuus. Ei, hän vielä suorastaan
alennettaisiin, siirrettäisiin tykistöstä, entisestä aselajistaan,
jota hän paremmin kuin kukaan muu osasi käyttää ja jolle hän oli
osannut hankkia jonkinmoisen itsenäisyyden, jalkaväestöön, jota
hän ja kaikki muiden aselajien sotaherrat siihen aikaan pitivät
tavallaan ala-arvoisena. Hänelle ei juolahtanut hetkeksikään mieleen
alistua herra Aubry'n, Yhteishyvän valiokunnan sotalaitosta varten
valtuutetun taantumuksellisen jäsenen käskyihin, miehen, joka
korkeasta iästään huolimatta ei ollut päässyt kapteenia ylemmäksi,
ja joka sai kiittää ainoastaan oikullisia valtiollisia oloja
lyhyestä valtansa aikakaudesta. Buonaparte matkusti heti Parisiin
saadaksensa selityksen tähän nöyryyttävään virka-alennukseen. Syyksi
Aubry esitti -- ainoassa puhelussa, jonka hän Buonapartelle myönsi
-- tämän suhteettoman pikaisen ylenemisen ja hänen nuoruutensa.
"Taistelutantereella vanhenee äkkiä", vastasi viisikolmattavuotias
kenraali tiukasti, "ja sieltä minä tulen." Päätös ei kumminkaan ollut
peruutettavissa, ja silloin hän ajan voittamiseksi ja odottaaksensa
tapausten kehittymistä ilmoittautui sairaaksi. Yksi ainoa
henkilövaihdos Yhteishyvän valiokunnassa saattaisi avata hänelle
uusia mahdollisuuksia.
Ja varsin luultavaa olikin, että pian oli tapahtuva yleinen sekä
henkilö- että järjestelmänmuutos. Äärimäiset "vuorelaiset", jotka
kukistuivat termidorin 9 p:nä v. II, koettivat valmistaa nousua
taantumusta vastaan. Siihen Buonaparte pani kaiken toivonsa -- samoin
kuin hän kolme vuotta ennen oli toivonut demokratian voittoa elokuun
10 p:nä. Salicetti ja muut entiset ystävät olivat ankarissa puuhissa
kapinan järjestämiseksi, ja itse Buonaparte näkyy ottaneen osaa sen
valmistuksiin. Hänen ystävänsä koulu-ajalta, Bourienne, jonka hän
taas tapasi, ainakin näyttää viittaavan siihen: "Kävin melkein joka
aamu hänen luonaan. Sinne tuli moni sen ajan etevistä miehistä, m.m.
Salicetti, jonka kanssa hänellä oli vilkkaita keskusteluja ja jonka
kanssa hän mielellään tahtoi olla kahdenkesken. Huomasin pian, että
nuori ystävämme oli päässyt tai koki päästä jonkin valtiollisen
juonen perille. Vieläpä luulen havainneeni, että Salicetti oli
hänet vannottanut ja että hän oli sitoutunut olemaan ilmaisematta,
mitä oli tekeillä. Hän oli aina mietiskelevä, usein totinen ja
rauhaton, ja odotti aina salatun kärsimättömästi Salicettin tuloa."
Myöskin yhteisen kotimaalaisensa rouva Permon'in luona he usein
tapasivat toisensa, ja sielläkin -- vähää ennen kapinaa -- oli pantu
merkille heidän levottomuutensa ja hajamielisyytensä. Joskus sattui
heidän välillään kiivaita yhteentörmäyksiä, ja kun rouva Permon
kerran lausui Buonapartelle paheksumisensa Salicettin menettelyn
johdosta häntä kohtaan, hän käsittämättömällä hymyilyllä vastasi:
"Hän on tahtonut tehdä minulle suurta harmia, mutta minun tähteni
ei ole sitä sallinut. Sittenkään en rohkene juuri kehua tähteäni:
minkähänlaiseksi tulevaisuuteni muodostuneekaan?"
Prairial'in 1 p:nä III (20/5 1796) puhkesi kapina, mutta kaikkialla
se kukistettiin; hallitus oli lujempi kuin koskaan ennen, ja
Buonaparten toivo saada nähdä uusia miehiä peräsimessä petti.
Jotkut hänen ystävistään ja tuttavistaan, jotka eivät olleet yhtä
nuorteita ja taitavia laskuissaan kuin hän, olivat rohjenneet
mennä liian pitkälle; niiden joukossa oli Salicetti, jota vastaan
heti julkaistiin vangitsemis- ja syytöskirja. Hän oli ennen,
hirmuhallituksen aikana, pelastanut rouva Permon'in miehen ja pojan
teloituslavalta ja tuli nyt itse vaaran uhatessa anomaan tyyssijaa
hänen talossaan. Piilopaikastaan hän sai ohuen seinän takaa kuulla
Buonaparten sadatuksia häntä vastaan: "Hän on minua suuresti
vahingoittanut ja turmellut tulevaisuuteni sen ensi hetkinä, saanut
kunnianhimoiset toiveeni lakastumaan varressaan. Sen raportin, jonka
lähetin Genuasta palattuani ja jonka piti antaman minulle arvoa ja
kunniaa, sen on pahanilkisyys myrkyttänyt, niin että se käännettiin
minua vastaan syytöksenä! Anteeksi voin antaa, mutta unohtaa? Ei, se
on toinen asia."
Buonaparte, joka Salicettin ilmiannossa Robespierre'n kukistumisen
jälkeen luuli näkevänsä syyn nykyiseen toimettomuuteensa ja
alennukseensa, sai pian palvelijaltansa, joka oli rouva Permon'in
kamarineitsyen rakastaja, tiedon Salicettin piilopaikasta. Mutta
jalomielisyydellä, joka aiheutui viisaudesta sekä varovaisuudesta
rouva Permon'in ja hänen perheensä vuoksi, hän ei ollut siitä
tietävinäänkään; vasta kun rouva Permon, ajuriksi puettu Salicetti
palvelijanaan, tyttärineen pysähtyi postiasemalla Parisin
ulkopuolella vaihtaakseen hevosia matkalla Bordeaux'hon, sai hän
kenraali Buonapartelta seuraavan kirjeen:
'En ole koskaan tahtonut käydä narrista; siltä kuitenkin näyttäisin
teidän silmissänne, ellen sanoisi teille, että olen yli kolme viikkoa
tiennyt Salicettin olevan teidän luonanne kätkettynä. Muistakaa
sanani, rouva Permon, itse prairialin 1 p:nä. Olin siitä melkein
siveellisesti vakuutettu. Nyt sen tiedän varmasti. Salicetti --
huomaat, että olisin voinut sinulle kostaa sen ikävyyden, jonka
teit minulle; sillä olisin ainoastaan kostanut, sen sijaan että
sinä tuotit minulle pahaa, vaikka en ollut sinua loukannut. Kumpi
meistä nyt on jalommin menetellyt, sinäkö vai minä? Niin, olisin
voinut kostaa, enkä sitä tehnyt. Ehkä väität, että suojaajattaresi
tähden olet pelastunut, ja on suhteeni häneen todella minuun
suuresti vaikuttanut. Mutta vaikka olisit ollut yksin, aseetonna ja
turvattomaksi julistettuna, olisi pääsi ollut minulle pyhä. Pakene!
Etsi rauhassa paikka, jossa voit saada paremmat tunteet isänmaatasi
kohtaan; minun suuni ei ikinä mainitse nimeäsi. Koeta katua, ja ennen
kaikkea: koeta antaa arvoa vaikuttimilleni. Sen ansaitsen, sillä ne
ovat ylevät ja jalomieliset.
Parhaat toivomukseni seuraavat teitä, rouva Pernmon, ja tytärtänne.
Te olette kaksi heikkoa, turvatonta olentoa. Taivas ja ystävänne
rukoukset suojelkoot teitä. Olkaa varovaisia, älkääkä oleskelko
koskaan isoissa kaupungeissa. Jääkää hyvästi!'
Buonaparten, sairaaksi ilmoitettuna, tutkiessa ajan merkkejä
hänen kassansa arveluttavassa määrässä hupeni. Paperirahat,
_les assignats_, joilla valtio maksoi hänen jotensakin niukan
kenraalinpalkkansa, olivat siihen määrään arvossa alentuneet,
että heinäkuussa 1795 maksettiin 750 paperifrangia 20 frangin
kultarahasta, ja samaan aikaan elatusaineiden hinta suunnattomasti
nousi. Hän antautui Bourienne'n kanssa keinotteluihin, jotka
kuitenkin menivät myttyyn; sen paremmin ei menestynyt yritys
toimittaa ranskalaista kirjallisuutta ulkomaille. Hänen täytyi pian
myydä vaununsa ja supistaa tarpeensa välttämättömimpään. Joskus
hänellä ei ollut sitäkään; silloin hänen täytyi olla iloinen,
että oli hyviä ystäviä. Yhteen aikaan Buonaparte ja Junot elivät
jälkimäisen kotoa saaduilla taskurahoilla. Kun nekin loppuivat, hän
vei Junot'n muassaan Permon'lle ja sanoi hymyillen talon rouvalle:
"Espanjan hopealaivasto ei ole saapunut tänään, minä tuon sentähden
vieraan mukanani." Täällä eräillä päivällisillä, joihin jokaisen
täytyi kalliin ajan tähden tuoda leipä muassaan, Junot ensi kerran
näki talon nuoren tyttären, neiti Loulou'n; hänestä tuli sittemmin
hänen vaimonsa, ja Abrantes'in herttuattarena hän tiesi kertoa monta
hauskaa kaskua Buonapartesta.
Uhkaavasta nälänhädästä huolimatta Parisi oli hirmuhallituksen
kukistuttua herännyt uuteen elämään. "Vaunuja ilmestyy taas;
keikareita näkyy kaduilla, tai oikeammin: ne eivät muista -- kuten
pitkän unennäön jälkeen -- että koskaan olisivat lakanneetkaan
loistelemasta. Taas käydään kirjastoissa, käydään kuulemassa
historian, kemian, kasvitieteen, tähtitieteen y.m. luennoita
myötäänsä. Tässä maassa on koottuna kaikki, millä voi huvitella
ja saada elämän suloiseksi; mietiskelyistä tempaudutaan irti --
minkätähden katsottaisiinkaan maailmaa mustassa valossa moisen
henkisen liikkeen aikana, moisessa hälinässä ja hyörinässä. Naisia
on kaikkialla, teattereissa, kävelypaikoilla, kirjastoissa.
Oppineen työhuoneessa tavataan hurmaavia naisia. Ainoa paikka maan
päällä, jossa ne ansaitsevat päästä hallitsemaan, on täällä! Miehet
ovat sentähden kokonaan niiden lumoamia, ainoastaan niitä miehet
ajattelevat, elävät ainoastaan niitä varten. Vain puolen vuoden
oleskelu Parisissa riittää naiselle opettamaan, mikä hänelle sopii ja
kuinka suuren vallan hän voi saavuttaa."
"Täällä tuntuu hyvältä olla, ja huvittelemaan täällä ollaan varsin
halukkaita; tekisi mieli sanoa, että jokainen koettaa korvata
äskeisinä aikoina kärsimänsä vahingon ja että epävarma tulevaisuus
vaatii nauttimaan hetkestä mahdollisimman tyyten."
Nämä sanat Buonaparten kirjeessä veljellensä Josefille, joka äsken
oli nainut rikkaan saippuankeittäjän tyttären, neiti _Clary'in_,
jonka sisarta _Desirée'tä_ hän itse juuri tähän aikaan toivoi
vaimokseen, kuvaavat selvästi pääkaupungin uudestaan virinnyttä
elämää. Mutta siinä ei mainita, että hän itse olisi ollut osallisena
yleisessä ilossa; hän näyttelee lähinnä vain katselijan osaa.
Lisäyksessä yllä sanottuun hän ilmoittaa, mitä hän kaipaa. "Omasta
puolestani olen tyytyväinen; kaipaan vain edes yhtä taistelua.
Soturin täytyy poimia laakereita tai kaatua kunnian tantereella."
Mutta tämä kaipuu olikin niin kipeä ja toivo saada se poistetuksi
siksi pieni, että Buonaparte, vaikka hän joskus olikin huveissa
mukana, ei päässyt koskaan sen painostuksesta vapaaksi. "Olimme
Théâtre Français'ssa", kertoo Bourienne'n vaimo, "mieheni, Buonaparte
ja minä. Kaikkia näytteleminen huvitti, taputettiin käsiä ja nauraa
hohotettiin. Buonaparte vain istui kylmänä ja vaiti. Minulle silloin
selvisi, että hänen luonteensa on kylmä, usein synkkä; hänen hymynsä
oli harvoin luonnollinen, ja hän usein nauroi väärässä kohdassa."
Joskus hänelle sattui meluavan iloisuuden kohtauksia; ne saattoivat
vaikuttaa vastenmielisesti, mutta silloin hän osasi, vaikkakin
puutteellisella ranskankielellä, omituisen pirteällä tavalla kertoa
tapahtumia sotilaselämästä, joita leimasi milloin tarttuva hilpeys,
milloin kyynillinen vahingonilo. Ruvettiin jo kutakuinkin yleisesti
parisilaisessa seuraelämässä puhumaan tuosta vaatimattomasti
puetusta, jo tunnetusta mutta ulkomuodoltaan niin vähäpätöisestä
kenraalista, jonka silmiä ja suuta kuitenkaan ei unohdettu koskaan,
kun ne kerran oli sattumalta nähty, ja joka ulkonaisesti niin
paljon muistutti kauheata Marat'ta. "Sen vaikutuksen hän teki,
ettei ole hyvä tavata häntä illalla metsän läheisyydessä," kertoo
muuan säätynainen siihen aikaan. Sittemmin sama nainen puhuu hänen
kauniista katseestaan ja lisää: "Ellei hän olisi ollut laiha
sairaloisuuteen saakka, niin että häntä tuli sääli, olisi huomattu,
että hänen piirteensä olivat erinomaisen hienot. Semminkin hänen
suunsa oli hyvin kauniisti muodostunut. Eräs maalari, Davidin
oppilas, joka usein kävi herra N:n luona, missä kenraalin tapasin,
sanoi että hänessä oli kreikkalaisia piirteitä."
Tämä hieno suu osasi kuitenkin sinkahuttaa teräviä sanoja.
Tällä odotusajalla, jolloin köyhyys ja tulevaisuuden huolet
häntä tuskastuttivat ja jolloin hän aina itselleen saarnasi
kärsivällisyyttä, hän oli osannut hankkia pääsyn kaikkiin johtaviin
piireihin, ja siten hän osui myös _Tallien'in_ luo, jonka kaunis
vaimo oli muodin ja maun kuningatar. Siellä hän kerran tapasi
vaarallisimman kilpailijansa, tasavallan ylpeyden, nuoren
kenraali _Hoche'in_; tämä oli päällikkönä länsiarmeijassa, johon
Buonaparte vastoin tahtoaan oli siirretty. Seurueen huviksi hän
esiintyi taikurina läsnäolijain käden viiruista ennustaen heidän
tulevaisuuttaan. Myöskin Hoche ojensi kätensä; Buonaparte tarkasti
viivat ja sanoi kuivasti: "Te, kenraali, kuolette rauhallisesti
vuoteessanne."
Vaikka tuo kunnianhimoinen mies kuumeisesti odotti onnea tuottavaa
mullistusta, hän kuitenkin mestarillisesti osaa kirjeissään
Josef-veljelleen salata levottomat ajatuksensa ja toiveensa ja
puhuu mitä ylistävimmin sanoin Ranskasta ja hallituksesta: "Tämä
on se paikka, jossa oikeamielinen ja järkevä mies, joka ainoastaan
huolehtii ystäviensä menestyksestä, saattaa elää täysin pakottomana
ja todellisesti vapaana." -- "Oleskelen Parisissa yksinomaan sinun
tähtesi." -- Ei voine kuitenkaan kukaan väittää hänen laiminlyöneen
omia etujansa; päinvastoin hänen olonsa Parisissa oli hänelle
itselleen merkitykseltään mitä tärkein. Mutta korsikalainen, voimakas
perhetunteensa sai hänet kyllä varsin vireästi toimimaan sukunsakin
puolesta. Äiti ja sisaret olivat turvatut Josefin rikkaan naimisen
kautta, joten hänellä niistä ei ollut mitään huolta. Mutta Lucien
oli terroristina vangittu; hän oli vapautettava; Jerôme oli saatava
Parisiin kouluun; Louis, jonka kasvatuksen hän erityisesti oli
ottanut huolekseen, oli lähetettävä Chalons'iin Marnen varrelle
suorittamaan tykistötutkinto, ja tämä kaikki oli Buonaparten
hartioilla. Viimemainitusta veljestään hän kirjoittaa Josefille
syyskuun 6 p:nä: "Olen varsin tyytyväinen Louis'hin, hän vastaa minun
toivomuksiani ja odotuksiani, hän on reipas viikari ja sentähden myös
minun makuni mukainen, hänessä on yhdistyneenä lämpö, terveys ja
kyky, hän on luotettava ja rakastettava, hänessä on kaikkea. Tiedät,
ystäväni, että elän yksinomaan siitä ilosta, jonka voin valmistaa
omaisilleni; jos toiveitani seuraa sama menestys, joka ei koskaan
petä minua yrityksissäni, niin voin tehdä teidät onnellisiksi ja
toteuttaa toivomuksenne."
Hän saattoi hyvällä syyllä puhua menestyksestä, joka aina seurasi
häntä. Sillä uusi sotaministeri, joka heinäkuussa astui Aubry'n
sijalle, oli kutsuttanut hänet kuulustaaksensa hänen mielipidettään
italialaisesta armeijasta, joka taas oli menettänyt Buonaparten
itsensä saavuttamat edulliset asemat. Tässä kosketeltiin kaikkien
hänen toiveittensa ytimeen. Hän oli heti ilmi tulessa ja esitti
hämmästyneelle ministerille sotaretkisuunnitelman, jonka mukaan
oli samottava Lombardian ja Tyrolin kautta aina Wien'iin saakka.
Ihastuneena niihin nerokkaisiin ja rohkeisiin ajatuksiin, joita hän
heti huomasi suunnitelmassa, ministeri pyysi häntä olemaan jonkun
aikaa vapaana ja rauhassa ja laatimaan selityksen, jonka ministeri
sitten aikoi esittää Yhteishyvän valiokunnalle. "Aikaa!" huudahti
Buonaparte. "Suunnitelmani on niin kypsä, ja minulla on se niin
täydellisenä päässäni, että minun tarvitsee vain pyytää teiltä pari
paperiarkkia, kynää ja mustetta."
Puoli tuntia sen jälkeen sotasuunnitelma oli ministerin pöydällä
ja lähetettiin Yhteishyvän valiokunnan käskystä Italian-armeijan
kenraaleille, joiden mielipidettä tahdottiin kuulla. Buonaparte
määrättiin toistaiseksi topografisen toimiston johtajaksi; tämä
oli hänelle sikäli suureksi hyödyksi, että hän joka päivä joutui
tekemisiin hallituksen jäsenten kanssa. Hän osoitti tässä toimessa
suunnatonta työkykyä. Koko päivän ja joskus kolmeen asti yöllä hän
oli toimessa, ja pääsi lyhyessä ajassa yhteyteen kaikkien tasavallan
sotaväen-osastojen kanssa.
Mutta toivoaan päästä takaisin etelä-armeijan tykistöväkeen hän ei
saanut toteutetuksi; se oli "liian suurta kunnianhimoa", sanottiin
hänelle. Vaikka hän kuinka koetti salata näihin aikoihin niin
vaarallista intohimoa, ei hän siinä kuitenkaan aina onnistunut.
Saadaksensa tuumansa siihen valoon, että hänen ajatuksensa olivat
muka Ranskasta kaukana, hän teki konventille ehdotuksen lähteäkseen
Konstantinopoliin järjestämään sultanin tykistöä ajanmukaiseen
kuntoon, niin että Turkki voisi ryhtyä Ranskan eduksi taisteluun
Itävaltaa ja Venäjää vastaan. Hän varmasti uskoi, että viime tingassa
ei suostuttaisi päästämään pois upseeria, joka jo oli osoittautunut
monessa suhteessa tavattoman kykeneväksi. Ja hän toivoi, että kyllä
hänet siirretään entiseen aselajiinsa, kun vaan asianomaiset saavat
syytä pelkoon, että hän omin päinsä lähtee pois. Hän kirjoittaa
syyskuun alussa Josefille: "Mitä tapahtuneekin, älä ole minun
puolestani levoton; olen saanut kaikki oikeamieliset ihmiset
ystävikseni, mihin puolueeseen kuulunevatkin ja mitä mieltä asioista
lienevätkin."
Mutta oli sittenkin muutamia ei "oikeamielisiä" ihmisiä, joilla
oli jonkunverran vaikutusta. Fructidor'in 27 p:nä muutamat hänen
ystävänsä Yhteishyvän valiokunnassa ehdoittivat, että häntä
käytettäisiin sekä tykistössä että diplomaattina, ja lausuen hänestä
kiittäviä sanoja arvelivat hänen turkkilaistuumansa johdosta, ettei
pitäisi päästää pois niin kykenevää upseeria, vaan pikemmin palkita
häntä; kaksi päivää myöhemmin, fructidor'in 29 p:nä (syyskuun 15
p:nä), toiset valiokunnan jäsenet saivat aikaan käskyn, että kenraali
Buonaparte oli pyyhittävä armeijan luetteloista, "koska hän oli
kieltäytynyt lähtemästä virkaan, joka oli hänelle määrätty". Tämä
määräys on sitä merkillisempi, kun sama Yhteishyvän valiokunta 16
päivää sitä ennen oli käskenyt hänen pysyä topografisessa toimistossa
ja itse pannut toisen upseerin länsiarmeijaan hänen sijalleen.
"Tässä täytyy tavalla tai toisella olla joku väärinkäsitys", sanoo
Napoleonin uusi elämänkertoja, ja semmoinen onkin silloisissa
sekavissa oloissa sangen todennäköinen ja hyvin selitettävissä. Mutta
nuo erilaiset, ristiriitaiset konventinkäskyt ilmaisevat varmasti,
että jos Buonaparte saattoikin jommoisellakin luottamuksella puhua
ystävistä, niin häneltä myöskään ei puuttunut vihollisia, jotka
kaikin tavoin koettivat päästä hänestä. Siten allekirjoitettiin
fructidor'in 29 p:nä samassa konventinkokouksessa, jossa hänen
erottamisensa kenraalin virasta päätettiin, suostumus siihen, että
hänet ranskalaisena kenraalina lähetetään Turkkiin. Asia kuitenkin
tälläkin kertaa viivähti, kun Buonaparte pyysi saada ottaa mukaansa
muutamia muita upseereja, pyyntö, jonka hän etukäteen tiesi
evättävän, mutta jolla hän aina voi saada lähdön lykätyksi. Itse
hän ei näyttänyt mitenkään hätääntyneeltä äkkinäisen virkaeronsa
johdosta, jatkoi vain näennäisesti tyynenä matkavalmistuksiansa.
Syyskuun 26 p:nä -- 11 päivää myöhemmin -- hän kirjoittaa Josefille:
"Nyt puhutaan enemmän kuin milloinkaan matkastani; se olisi jo
päätetty, ellei tällä hetkellä oltaisi semmoisessa kuohunnassa, mutta
nyt on kiehuva levottomuus ja paljon kapinansiemeniä ilmassa; kyllä
kaikki kuitenkin parissa päivässä tyyntyy."
Ei ole vähintäkään epäilystä, että tämä kuohuva levottomuus
verrattomasti enemmän veti puoleensa Buonaparten huomion kuin
Turkin-matka; ei tiennyt kukaan paremmin kuin hän, että jos nämä
kapinansiemenet aijottiin parissa päivässä tukahuttaa, niin täytyi
tykkien puhua ensi kerran Parisin kaduilla Ranskan kansalaisille.
Se, mikä nyt sai mielet liikkeelle, oli pian tapahtuva
äänestys konventin valmistamasta uudesta hallitusmuodosta --
direktori-hallituksesta. Viime vuosien veristen kokemusten
opettamana hallitus ehdotuksessaan koetti turvata maalle rauhallisen
kehityksen; tätä yritettiin saavuttaa antamalla hallitusmuodolle niin
konservatiivinen leima kuin suinkin sopi tasavaltaisiin muotoihin,
muun muassa ehkäisemällä vallankumouksellisten klubien vaikutusvaltaa
väkijoukkoihin; jakobinien klubi oli jo yhdeksän kuukautta sitten
suljettu. Lakiasäätävä valta annettiin lainsäätäjäkunnan käsiin;
sen toinen osasto, "nuorempien neuvosto", johon ehdotettiin 500
jäsentä, saisi tehtäväkseen lakitekstien valmistamisen, mutta toinen,
"vanhempien neuvosto", 250 jäseninen, ne sitten hyväksyisi tai
hylkäisi. Vaalikelpoisuuden ehdoksi nuorempien neuvostoon säädettiin
30:n ja vanhempien neuvostoon 40:n vuoden ikä; jälkimäiseen
valittavien piti sitäpaitsi olla perheenisiä. Vanhempien neuvosto
valitsi ne viisi direktoria, joiden käsissä oli toimeenpaneva valta;
yhden niistä piti joka vuosi erota.
Tämä valtiosääntö viritti suuria toiveita kaikissa kuningasvallan
puoltajissa. Siten tuli heille ehkä tilaisuus saada vaaleissa
enemmistö lainsäätäjäkuntaan ja samalla tehdä mahdolliseksi
monarkiaan palaaminen. Mutta kun konventti ei aikonut panna kalliisti
saavutettua vapautta vaaranalaiseksi ja tahtoi hinnalla millä
hyvänsä pelastaa tasavallan, määräsi se liitteessä valtiosääntöön,
että kaksi kolmatta osaa lainsäätäjäkunnan jäsenistä oli valittava
konventin omien jäsenten joukosta. Se muodostaisi siten luonnollisen
siirtymisen direktorioon, ja turvaisi sillä itselleen läheisimmässä
tulevaisuudessa valtavan vaikutuksen kehityksen menoon.
Helppo oli ymmärtää, ettei tätä väliaikaista pykälää voitu saada
hyväksytyksi ilman taistelua. Ennen oli vastustusta konventtia
vastaan ilmaantunut ainoastaan maaseudulla; termidor'in 9 p:n jälkeen
se levisi Parisiin ja oli nyt arveluttavan kiihkeä. Kuningasmieliset
eivät, huolimatta Quiberon'in luona kärsimästään tappiosta, olleet
menettäneet rohkeuttaan, vaan lietsoivat tyytymättömyyttä tarmonsa
takaa, ja Vendée'n chouanit taas tulivat hereille. Kaikkialla kapina
hehkui tuhan alla, ja väliaikainen säännös oli kaikille konventin
vihollisille merkkinä yleiseen kapinaan. Emigrantteja ja rojalisteja
tulvaili joukottani Parisiin ja otti chouanien tunnusmerkin;
fructidor'in 20 p:nä (elokuun 6) 44 Parisin 48:sta vaalipiiristä
hyväksyi uuden perustuslain, mutta hylkäsi väliaikaisen säännöksen.
Tätä liikettä tasavaltaa ja konventtia vastaan, vaarallisinta
minkä "vastavallankumous" tähän saakka oli saanut aikaan,
Buonaparte -- joka eli tapausten keskustassa ja seurasi niiden
kehitystä jännittyneellä tarkkuudella -- kirjeessä elokuun 24
p:ltä, siis levottomuuksien hyörinässä, mainitsee "muutamien
nuorukaisten yritykseksi saada taantumusta aikaan". Hän noudattaa
taas vanhaa periaatettaan peittää kiihtymyksensä ja toiveensa
välinpitämättömyyden naamarilla.
Kolmannen kerran eläessään häneltä nyt olivat kadonneet kaikki
mahdollisuudet, ja hänen täytyi rakentaa kaikki toiveensa äkilliseen
muutokseen johtavissa piireissä. Tässä hänelle olivat kuitenkin
eduksi hänen jakobinilaiset mielipiteensä ja entiset suhteensa
"Vuoreen"; sillä onnellisesti suoriutuakseen uhkaavasta pulasta
täytyi konventin etenkin luottaa radikaalisiin puolueisiin, jotka,
kuten Buonaparte ja joukko upseereja y.m. -- esim. tunnettu
Santerre -- olivat taantumuksen aikana kärsineet. Konventissa
istuikin henkilöitä, jotka eivät ainoastaan, kuten Barras ja
Fréron (jälkimäinen oli hänen sisarensa Paulinen ihailija)
olleet nähneet häntä Toulon'in edustalla, vaan semmoisiakin,
jotka tunsivat hänen kirjasensa "Ilta Beaucaire'issa", jossa hän
puolustaa jakobineja ja halveksien kaikkea puolinaisuutta näkee
tasavallan pelastuksen ainoastaan häikäilemättömässä, tarmokkaassa
esiintymisessä. Konventissa tiedettiin, mihin hän oli valmis ja
missä hän oli ajan tullen löydettävissä. Huolimatta väliaikaisen
säännöksen hylkäämisestä, konventti vendémiaire'in 2 p:nä (syyskuun
23) julkaisi uuden perustuslain, jonka piti tulla voimaan heti
kun vaalit olivat ohi. Kapinalliset kuitenkin kieltäytyivät
hajoittamasta vaalikokouksiaan, jotka nyt tulivat entisten klubien
sijaan ja joissa nyt puhuttiin samalla tavalla konventista kuin
joku vuosi sitten oli puhuttu kuningasvallasta. Erityisesti yksi
vaalipiiri -- Lepelletier -- esiintyi rajusti; kun lokakuun 4
p:nä kenraali Menou lähetettiin sinne asevoimalla hajoittamaan
kokousta ja sulkemaan huoneustoa, hän antautui välittelyihin
kapinallisten kanssa ja vetäytyi pois uskaltamatta ryhtyä toimeen.
Se oli siveellinen tappio konventille, joka käsitti, ettei saanut
hetkeäkään epäröidä. Sillä oli käytettävänään tuskin enempää kuin
7,000 miestä kapinallisia vastaan, joilla oli tukenaan noin 30,000
kansalliskaartilaista. Myöhään illalla konventti julisti, ettei se
aijo hajaantua ennenkuin järjestys on palautettu ja jätti hallituksen
viidelle sen omasta keskuudesta valitulle miehelle. Kun ei rohjettu
luovuttaa sotavoiman ylipäällikkyyttä muukalaiselle, se annettiin
Barras'lle, jolla entisenä meriupseerina luultiin olevan jonkinmoinen
käsitys sotilasasioista; mutta Barras, joka itse epäili näin
kärjistyneissä oloissa ryhtyä päälliköksi, pyysi saada lähimmäksi
miehekseen tykistöupseerin jo vangitun Menou'n sijaan, ja ehdotti
Carnot'n kehoituksesta nuorta kenraali Buonapartea. Keskiyön aikana
hän eräässä komiteahuoneessa, pienessä kabinetissa Tuilleriain
teatterisalin vieressä, esitettiin konventille.
Napoleon on sittemmin itse antanut kertomuksen tapauksista tänä
hänelle niin merkillisenä päivänä.
"Olin eräänä iltana teaterissa, oli vendémiaire'in 12 p. (lokakuun
4). Kuulin sanottavan, että seuraavaksi päiväksi odotettiin jotakin
'halloota' -- tiedätte, että se oli yleinen sana Parisissa, jossa oli
totuttu välinpitämättömästi katselemaan alituisia hallitusmuutoksia,
koska ne olivat niin jokapäiväisiä, etteivät ne häirinneet
parisilaisten puuhia eikä huveja, tuskinpa heidän päivällistäänkään.
Hirmuhallituksen jälkeen tyydyttiin kaikkeen, kun vain henki säilyi.
"Kerrottiin että konventin istunto jatkuisi keskeytymättä. Riensin
sinne ja tapasin kaikki hämmentyneinä ja neuvottomina. Salin
keskustasta kuului äkkiä ääni: 'Jos joku tuntee kenraali Buonaparten
osotteen, pyydetään asianomaisia kääntymään hänen puoleensa
ja ilmoittamaan hänelle, että konventtivaliokunnassa halutaan
keskustella hänen kanssaan'. Olen aina mielelläni suonut ohjakset
sattumalle; sen mukaan tein päätökseni ja lähdin valiokuntaan.
"Tapasin siellä muutamia jäseniä, kaikki mitä suurimmassa
hämmingissä, muiden muassa Cambacérès'in. He odottivat hyökkäystä
seuraavana päivänä; mihin ryhtyä? Minulta pyydettiin neuvoa; minä
vastasin pyytämällä tykkejä. Tämä heitä kauhistutti, ja niin
koko yö kului, eikä mitään päätetty. Tiedot olivat aamulla hyvin
huolestuttavia. Silloin uskottiin minulle koko juttu ja ruvettiin
keskustelemaan, oliko todellakin oikeus asettaa väkivalta väkivaltaa
vastaan. 'Herrat ehkä tahtovat, että me kysyisimme kansanjoukolta,
suvaitseeko se itseään ammuttavan! Kun minut on nimitetty, olen
minäkin asiaan sekaantunut henkeni uhalla; ei ole sentähden muuta
kuin oikeus ja kohtuus, että te sallitte minun toimia.' Sitten
jätin nuo herrat, jotka olivat vähällä hukkua omaan sanatulvaansa,
järjestin sotamieheni ja suuntasin kaksi tykkiä St. Roch'ia kohti.
Niiden vaikutus oli kauhistuttava; porvarismiehistö ja kapinaliitto
olivat silmänräpäyksessä lakaistut pois."
Noin "sattumalta", kuin Buonaparte tässä rouva Rémusat'lle kertoo
asian, se kaiketi ei liene käynyt. Jo Korsikassa muuan vanha
sukulainen hänelle ennusti, että hän kerran hallitsee maailmaa,
koska hän osaa niin mainiosti valehdella; ja jo vanhastaan on
häntä syytetty siitä, että hän muistelmissaan, sekä niissä, jotka
hän kirjoitutti, että niissä, jotka hän on kertonut, ei pidä
varsin suurta lukua totuudesta. Jo Abrantes'in herttuatar, joka
oli hänen ihailijoitaan, sekä Bourienne ovat tämän huomanneet.
"Hän ei tullut ajatelleeksi", sanoo Junot'n vaimo, "että oli
tuleva memoarien aikakausi, joka saattoi kukistaa hänen viekkaasti
lasketun rakennuksensa; niinikään hän ei tullut ajatelleeksi,
että saattoi säilyä yksityisiä kirjeitä ja asiakirjoja -- sillä
paljon on tahallisesti hävitetty ja toimitettu pois -- joilla on
sama todistusvoima kuin memoareilla. Lyhyesti, Buonaparte tahtoi
itse kirjoittaa historiansa ja esiintyä siinä valossa, joka
hänelle paraiten sopi; hän koettaa samassa määrässä mutta vähemmän
taitavasti pettää jälkimaailmaa kuin omaakin aikaansa; sentähden hän
kaikkialla salaa kunnianhimoiset puuhansa ja viekkaasti harkitut
temppunsa, joita hän eteenpäin päästäkseen käytti, ja esittää
elämänsä ratkaisevat tapaukset kohtalon leikkinä. Jos myönnetäänkin,
että Buonaparte, jonka harrastukset kuitenkin suuressa määrässä
riippuivat olojen kehityksestä ja niiden menosta päivä päivältä,
vasta teatterissa sai tiedon piirikuntain kapinallisista hankkeista
ja konventin keskeytymättömästä jatkumisesta, on sittenkin vaikea
uskoa, että hän konventissa sattumalta kuuli yleisesti lausutun
kehoituksen kelle halukkaalle hyvänsä koettamaan hankkia tietoa
kenraali Buonaparten olinpaikasta! Kun jäsenten oma kallis henki
oli kyseessä, on varmaa, että he olivat ryhtyneet parempiin toimiin
kutsuakseen saapuville sen miehen, jonka uskaliaaseen esiintymiseen
he nyt turvautuivat.
Sitäpaitsi onkin todistuksia siitä, että Buonaparte saman päivän
aamuna oli ollut kirjevaihdossa Barras'n kanssa, ja Fréron se
iltamyöhään vei hänet konventin valiokuntaan, jossa Barras hänelle
tarjosi paikan konventin sotajoukkojen päällikkönä ja kenraalina.
Joku tunti sitä ennen tullessaan teaterista ja nähdessään
kapinallisten valmistukset hän sanoi Junot'lle: "Kumpa vain minulle
annettaisiin johto, kyllä minä ottaisin kahdessa tunnissa viedäkseni
nuo ihmiset Tuillerioihin ja karkoittaakseni kaikki nuo viheliäiset
konventin jäsenet." Ei voi mikään paremmin kuin tämä osottaa, kuinka
vähän hän piittasi puolueista; hänen halunsa oli yksinomaan päästä
valtaan. Nyt oli kuitenkin arpa heitettävä, nyt oli luovuttava
kaikesta kaksoispelistä. Tuona yöllisenä hetkenä ratkaistiin Euroopan
kohtalo pitkiksi ajoiksi.
Buonaparte ei horjunut; hän vain asetti sen ehdon, että hänelle
suodaan vapaat kädet; tunti sen jälkeen kulki ratsuosasto, nuori
luutnantti Murat johtajanaan, kiertoteitä ja hiljaisuudessa leiriin
Sablons'in luo ja vei sinne tuodun tykistön turvaan Parisiin.
Päivän koittaessa olivat Tuilleriat ylt'ympäri tykkien saartamat;
niiden taa oli asetettu konventin joukkoja, 7,000 miestä, joihin
viime hetkessä oli lisätty 1,500 "1789 vuoden patrioottia", vanhoja
klubin jäseniä ja etukaupunkien väkeä Santerre'in johdossa. Itse
konventin jäsenille, jotka unettoman levottoman yön jälkeen olivat
jotakuinkin riutuneita, Buonaparte antoi jakaa aseita, ja kaikki oli
siis valmiina vihollisen kohtaamiseen, jos sitä haluttaisi ryhtyä
rynnäkköön.
Kun päivä vaikeni, niin että asemasta voitiin saada yleissilmäys,
konventin jäsenet huomasivat kauhukseen, että kapinallisia oli paljo
enemmän kuin konventin väkeä. Kapinalliset puolestaan masentuivat
nähdessään uhkaavat tykkien suut tähdättyinä heitä kohden.
Guillotiniin oli totuttu, mutta noita mustia, kylmiä kapineita ei
oltu totuttu näkemään, ja muisto niiden kauheasta vaikutuksesta
Toulon'in ja Marseille'n kaduilla heräsi äkkiä vireille. Vastoin
kaikkea hyvää Parisin tapaa seisoivat molemmat puolet suuren
osan päivästä rauhallisina vastakkain. Konventin kokoussalissa
keskusteltiin yhtenään kapinallisten lähettiläiden kanssa. Monet
olivat sovintoon taipuvaisia, toiset arvelivat, että konventilla ei
ollut muuta valitsemisen varaa kuin voitto tai kuolema -- silloin
kumahtivat klo 1/2 5 iltapuolella ensimäiset laukaukset. Painostava
äänettömyys oli loppunut; pian oltiin kaikin rajussa taistelussa.
Buonaparten tykit lakaisivat katuja, niin ettei vihollisen
ylivoimainen lukumäärä paljoakaan hyödyttänyt. Tuimimmin riehui
taistelu St. Honoré-kadulla; siellä olivat kapinallisten osastot ja
kansalliskaarti alkaneet tulen, ja tykit, jotka olivat asetetut kadun
toiselle puolelle, aikaansaivat hirvittävän verilöylyn kapinallisten
riveissä, jotka olivat miehittäneet St. Roch-kirkon portaat. Joku
tunti sen jälkeen Buonaparte samoilta portailta kuritti Pont Neufiä,
josta klo 7 aikaan yritettiin viimeinen rynnäkkö Tuillerioihin.
Yön tullen tasavalta oli pelastettu. "Kaikki on ohitse", kirjoitti
Buonaparte samana iltana Josefille. "Minulle on onni myötäinen."
Niin, onni oli ollut hänelle suopea, ja hän oli saanut komennon
Parisissa kenties pikemmin kuin oli odottanut. Hän oli taas monien
kohtalon vaiheiden perästä mitä lähimmässä yhteydessä hallitsevan
puolueen kanssa; kunnianosotuksia hänelle tuli tulvimalla tämän
pontevan esiintymisen ja Tuillerioiden nerokkaan puolustamisen
johdosta. Kolme viikkoa vendémiaire'in 13 p:n jälkeen hän oli
nimitetty prikaatinkenraaliksi ja kaikkien Ranskassa olevain
konventin sotajoukkojen ylipäälliköksi. Mutta oli tällä pikaisesti
saavutetulla menestyksellä arveluttavakin puolensa. Se oli saatu
kansalaissodassa vuodattamalla ranskalaista verta, ja Buonaparte,
joka taantumuspuolueen silmissä oli vain _le corse terroriste_
(korsikalainen hirmuvallan puoltaja), ei ollut hyvillään niistä
liikanimistä, joita hänelle pian annettiin: "herra kenraali
Vendémiaire", "katukenraali" y.m., ja hän tunsi pakottavaa tarvetta
ansaita laakerinsa toisella tavalla. Vaikka hänen valta-asemansa
olikin melkoinen, piti hän sitä vain askeleena eteenpäin sillä
tiellä, jonka kunnianhimo oli hänelle viittonut. Sillä Buonaparten
päätä ei koskaan pyörryttänyt, häntä ei koskaan onnensa hurmannut.
Saavutettuaan yhden päämäärän, jonka hän mielikuvituksessaan
oli itselleen asettanut, ryhtyi hän heti selvänäköisenä ja
teräväjärkisenä toimeen saavuttaakseen toisen.
Ennen kaikkea hän tunsi välttämättömäksi hankkia itselleen Ranskan
yhteiskunnassa lujemman aseman kuin minkä hän ennen, pitäen silmällä
vain korsikalaisia suunnitelmiaan, oli voinut saada. On ennen
mainittu, että Buonaparte Toulon'in valloituksen jälkeen siirsi
kunnianhimoisen mielikuvituksensa toiselle näyttämölle ja ajatteli
tulevaisuuttansa Ranskassa. Semmoinen tapaus kuin vendémiaire'in 13
p:n tietysti ainoastaan vahvisti tätä ajatusta, ja nyt huomaamme
hänen gallialaistavan nimensäkin, heittämällä pois italialaisen u:n,
ja kirjoittavan siit'edes nimensä Bonaparte. Ja samaan aikaan neiti
Permon kertoo, että hän äitinsä häntä italiaksi puhutellessa tekeytyi
kuin olisi unohtanut äidinkielensä ja vastasi tämän moitteeseen, että
olihan hän muuten ranskalainen. Viimeiseksi renkaaksi, jonka piti
liittää yhteen kaikki Bonaparten ponnistukset päästä täysikelpoiseksi
kansalaiseksi Ranskan yhteiskunnassa, tuli tietenkin hänen
avioliittonsa ranskalaisen naisen kanssa.
Kun Bonaparte suvella 1795 oli halunnut naida veljensä kälyn,
Desirée Clary'n, oli tämän melkoinen varallisuus avioliiton aikeen
käytännöllisenä vaikuttimena. Nyt, päästyään kaikista taloudellisista
vaikeuksista, hänen tuumansa menivät siihen suuntaan, että hän
naimisella pääsisi hienojen seurapiirien yhteyteen. Sillä "hienot
seurapiirit" rupesivat vähitellen saamaan merkitystä, ja uudestaan
virinneessä salonkielämässä matkittiin miten parhaiten taittiin
_l'ancien régime'in_ hienoa maailmaa. Barras, Bonaparten ystävä
ja suosija, vanhaa provensilaista aatelia, nautinnonhimoinen
ja irstaileva, eli täydellisesti kuten _grand seigneur_ ennen
vallankumousta. Hänen salongeissaan, joihin kokoontui koko
senaikainen Parisin eleganssi, toivoi Bonaparte paremmin kuin
missään muualla saavansa unohdetuksi _le corse terroriste'in_ ja
saavuttavansa yhteyksiä vanhojen aatelissukujen kanssa, joiden
jäsenet taas vähitellen alkoivat näytellä osaansa seuraelämässä. Ja
siihen määrään oli järki etualalla hänen naimatuumissaan, että hän
kosi sukunsa vanhaa ystävää, rouva Permon'ia, joka juuri äsken oli
joutunut leskeksi. Rouva Permon oli tosin nähnyt hänen saapumisensa
maailmaan ja hänellä oli täyskasvuisia lapsia, mutta hän oli rikas ja
yhteydessä monien vanhojen sukujen kanssa. Mutta rukkaset Bonaparte
sai ja hänen täytyi luoda silmänsä toiselle taholle. Silloin sattuma
tuli hänelle avuksi.
Direktorio oli estääksensä uusia levottomuuksia antanut Bonapartelle
käskyn riisua aseet parisilaisilta, ja jokaisen täytyi luovuttaa,
mitä hänellä aseita hallussaan oli. Silloin eräänä päivänä
viisitoistavuotias _Eugène de Beauharnais_ tuli kyynelsilmin
pyytämään lupaa saada pitää isänsä miekan. Hänen isänsä, kenraali
_de Beauharnais_, joka vähää ennen termidor'in 9:ttä päivää oli
mestattu, oli kunnialla käyttänyt sitä tasavallan vihollisia
vastaan. Lupa annettiin, ja seuraavana päivänä saapui rouva
_Josephine de Beauharnais_ kiittämään poikansa puolesta. Hän oli jo
sivuuttanut ensi nuoruuden, oli kolmenkymmenenkahden vuotias, mutta
piti omituisen viehättävällä esiintymisellään paikkansa Parisin
kauniimpien naisten rinnalla. Hän oli vanhaa Ranskan aatelia --
Tascher de la Pagerie --, syntynyt Martiniquen saarella, ja hänen
parisilaiseen hienouteensa liittyi vielä jotakin tropikimaista, mikä
harvoin oli tekemättä vaikutusta miehiin. "Olematta varsinaisesti
kaunis", kertoo hänestä eräs ystävätär, "koko hänen persoonassaan oli
omituista suloutta. Hänen piirteensä olivat hienot ja sopusointuiset,
katse lempeä, ja hänen tavattoman pieni suunsa peitti taitavasti
rumat hampaat. Hänen hipiänsä hiukan ruskeahkon värin peitti punainen
ja valkoinen ihomaali, jota hän osasi oivallisesti käyttää. Hänellä
oli siro vartalo, hänen muotonsa olivat hienot ja solakat; hänen
pieninkin liikkeensä oli kevyt ja sulava. Hän oli itse hyvyys ja
hyväntahtoisuus, hänessä oli tavaton mielen tasapaino ja helposti
hän unohti sen pahan, mitä hänelle tehtiin. Mutta hän oli nainen
ilman lahjakkaisuutta. Hän oli kreolilainen ja keimaileva, ja hänen
kasvatuksensa oli kovin laiminlyöty. Hän kuitenkin tiesi puutteensa
eikä koskaan antautunut vaaraan paljastaa itseään keskustelussa.
Hänellä oli hieno, luonnollinen esiintymistaito, hän osasi puhua
ihmisille miellyttävästi ja hänen muistinsa oli oivallinen, mikä
on hyvä ominaisuus korkeassa asemassa olevilla henkilöillä.
Valitettavasti häneltä puuttui sielun suuruutta ja tunteen
vakavuutta."
Bonaparte heti rakastui viehättävään rouva Josephine'iin ja rakastui
niinkuin voi ainoastaan mies, jolla on niin väkevät intohimot kuin
hänellä. Kaiketi ei kestänyt kauvan ennenkuin rouva sen huomasi, ja
kyllä hän näyttää häntä jossain määrin rohkaisseenkin. Tämän huomaa
riittävästi seuraavasta kirjelipusta brumaire'in 6 p:ltä IV (lokakuun
27 p. 1795):
'Te ette enään käy ystävättären luona, joka teistä pitää. Te olette
hänet kokonaan jättänyt; siinä te teette väärin, sillä hän on teille
hellästi ystävällinen.
Tulkaa huomenna, septidinä, syömään suurusta luonani. Minun täytyy
tavata teitä ja puhua kanssanne harrastuksistanne.