Ensimäiset askeleet -- Kallioiden ja karien keskellä. -- Tasavallan
pelastaja. -- Aviomies ja soturi: -- Klassillisella maaperällä. --
Idässä.
Heinäkuun alussa 1793 ranskalainen sotajoukko kulki Rhône-laaksoa
myöten etelään. Sotamiehet olivat kaikkialta haalittuja, vakinaisia
ja harjaantumattomia, äsken otettuja miehiä sekaisin. Aseissa
ja puvuissa oli yhtä ja toista toivomisen varaa. Kenraali itse,
_Carteaux_, oli entinen muotokuvamaalari. Siinä se konventin armeija,
jonka piti kukistaa etelä-Ranskassa hirmuhallitusta vastaan noussut
kapina. Sillä semmoisetkin kaupungit kuin Marseille y.m., jotka ennen
olivat olleet kiihkeimmin tulessa ja liekissä kuningasvaltaa vastaan,
asettuivat nyt -- semminkin girondistien kukistumisen jälkeen -- yhtä
katkerina jakobineja vastaan. Kaikkialla Ranskassa tarttui kaupunkeja
ja maakuntia aseisiin niitä vastaan -- Paolin kapina Korsikassa oli
rengas samassa ketjussa --, mutta kaikkialla mannermaalla olivat
Yhteishyvän valiokunnan komissariot saapuvilla, diktaattori-vallalla
varustettuina, ja kukistivat verrattomalla julmuudella kaiken
vastustuksen.
Buonaparten onni oli, että hänellä maanmiehessään, konventin
komissariossa Salicettissa, joka oli yhtenä osallisena
Korsika-suunnitelmissa, oli melkein kaikkivaltias ystävä ja auttaja.
Tämä toimitti selityksen, jossa hän tahtoi osoittaa, että kapteeni
Buonaparten olo Korsikassa oli ollut ehdottomasti tarpeellinen. Siten
Napoleone pääsi kaikista epämieluisista tutkimuksista poissaolonsa
johdosta ja sai taas palata paikallensa. Hänen rykmenttinsä oli
Nizzan läheisyydessä, mutta monien onnellisten sattumain tai ehkäpä
järkevän kaukonäköisyyden ja olojen arvioimisen avulla hän pääsi
lähtemästä asemille syrjäisessä vuoristossa, jossa hän olisi ollut
kerrassaan poissa suurten tapausten näyttämöltä. Matkalla, jonka hän
teki kuljettaaksensa suuren ruutivaraston eräästä kapinallisella
paikkakunnalla olevasta tehtaasta tasavaltalaiselle armeijalle
Nizzaan, hän Avignon'in luona kohtasi konventin sotajoukon Carteaux'n
johdossa, jonka piti ensin tukahuttaa kapina Etelä-Ranskassa ja
sitten lähteä paolilaisia vastaan Korsikaan. Kun ruudinkuljetus
nyt kävi mahdottomaksi, Buonaparte astui Carteaux'n palvelukseen.
Avignon'in piirityksessä hänen tykkinsä ratkaisivat asian, ja kun
kaupunki oli valloitettu, hän jäi sinne muodostaakseen tykistöosaston
konventin joukkojen lähtiessä edelleen Marseille'ta kohti.
Oltuaan kyllin onnekas kiinnittääkseen huomiota puoleensa mainioilla
ominaisuuksillaan tykkimiehenä Avignon'in luona, lujenti nuori
kapteeni kumminkin vielä enemmän asemaansa pienellä vihkosella "Ilta
Beaucaire'ssä", jonka hän parin päivän sairauden aikana kirjoitti
Avignon'issa. Muodon puolesta on kirjoitus keskustelua sotamiehen ja
muutamien Nimes'in, Monpellier'n ja Marseille'n porvarien kesken, ja
hän tahtoo siinä todistaa marseillelaisille, kuinka turha on asettua
konventtia ja tasavaltaa vastaan. Tämä kirjanen näet vei hänet
likeisiin suhteisiin mieheen, jonka ystävyys oli oleva hänelle varsin
arvokas, nuorempaan _Robespierre'en_, itse pelätyn diktaattorin
veljeen. Tämä kulki konventin komissariona useiden muiden kanssa,
niiden joukossa myös Salicetti, Avignon'in kautta Marseille'hin
ja oli pian Buonaparten hartain ihailija; tämä kirjanen sai hänen
ehdottoman hyväksymisensä, se painettiin yleisillä varoilla, mutta
marseillelaisille ei suotu pitkää aikaa miettiäkseen siinä annettuja
hyviä neuvoja, sillä jo elokuun 26 p:nä kaupunki valloitettiin
rynnäköllä ja joutui konventtiarmeijan julmalle kostolle alttiiksi.
Pian sen jälkeen sotajoukko samosi Toulon'iin.
Tähän kaupunkiin kaikkien ranskalaisten ajatukset silloin
liittyivät. Pari päivää Marseille'n valloittamisen jälkeen Toulon'in
kuningasmieliset ja maltilliset tasavaltalaiset sovussa ja yhteisesti
peläten ja kammoksuen hirmuvaltaa olivat vetäneet alas kolmivärisen
ja nostaneet bourbonien valkoisen lipun. Mutta ei siinä kyllin; he
olivat vielä avanneet sataman Englannin laivastolle sekä luovuttaneet
englantilaisille Ranskan Välimeren-laivaston varastorakennuksineen.
Siten tasavalta oli menettänyt herruutensa Välimerellä, ja vihollinen
oli saanut tukevan jalansijan itse Ranskassa. Ja samaan aikaan
tasavallan vaarallisimmat vastustajat, kuningasvallan puoltajat,
jotka kautta koko maan vimmatusti taistelivat jakobineja vastaan,
olivat saaneet lujan yhdyssiteen ulkomaalaisten vihollisten kanssa,
sataman, johon aina voitiin kuljettaa ampumavaroja ja sotajoukkoja.
Toulon oli siis millä hinnalla tahansa otettava takaisin; se
sotajoukko, joka lähetettiin kaupunkia vastaan, taisteli Ranskan ja
puolen Euroopan silmien edessä.
Nuori tykistöupseeri, joka täällä ensi kerran oli kirjoittava
nimensä Ranskan historiaan, kaiketi ei ollut näkemättä, mitä
merkitsi esiintyminen juuri sellaisella näyttämöllä. Korsikan
unelmat olivat saaneet surmaniskun, kun hän karkoitettiin saaresta,
eikä ollut toivoa niiden henkiin heräämisestä, vaikkapa hän Ranskan
valloittaessa saaren uudestaan siinä pääsisikin huomattavaan asemaan.
Buonapartelle oli tällä lykkäyksellä se merkitys, että hänen
kunnianhimonsa sai avaramman toiminta-alan kuin hänen synnyinsaarensa
saattoi tarjota.
Hallituskomissariot -- Napoleonen Avignon-ystävät -- joita konventti
oli lähettänyt valvomaan käskyjensä tarkkaa noudattamista,
eivät olleet varsin tyytyväisiä kenraali Carteaux'hon, joka nyt
majaili Toulon'in edustalla. Siitä he saivat yhä enemmän aihetta
pitää kansalaista Buonapartea esillä konventille lähettämissään
tiedonannoissa. Entinen tykistönpäällikkö oli kahakassa haavoittunut,
ja kaikkivaltiaat herrat siirsivät heti päällikkyyden tieteellisesti
sivistyneen Buonaparten käsiin. Näiden suosiosta Buonaparte
tosin yleni; mutta hänen oma uupumaton toimintansa, työtarmonsa
ja järjestävä johtajakykynsä ne tekivät hänet mahdolliseksi
suorittamaan ja enemmänkin kuin suorittamaan tehtäväkseen ottamansa
velvollisuudet. Kaikkialla hän oli saapuvilla ja kaikki hän itse
teki. Ja jos kateelliset ja kokemattomat kenraalit rakensivat esteitä
hänen tiellensä, hän vetosi suorastaan konventtiin ja hänen tahtonsa
tapahtui. Hänen hyökkäyssuunnitelmansa hyväksytään; Carteaux pannaan
viralta, kun Buonaparte valittaa hänen kelvottomuuttaan, saman
kohtalon alaiseksi joutuu kahdeksan päivän perästä uusi ylikenraali,
entinen lääkäri _Doppet_, ja vasta kun hän saa sota-taitoisen
kenraalin _Dugommier'n_, joka kykenee ymmärtämään hänen aatteitaan ja
antamaan niille arvoa, hän tekee rauhan esimiestensä kanssa.
Pian saivat piiritetyt tuta, että hyökkäys oli saanut toisen
vauhdin. Heidän tuimasta tulestaan huolimatta Buonaparten patterit
tunkeutuivat yhä lähemmäksi; _la Montagne_ ja _les Sansculottes_
hän niitä jakobinien kunniaksi nimitti. Kolmatta, johon miehistö
vitkasteli lähteä, se kun oli vihollisten ylen raivokkaan tulen
alainen, hän varhain tutustuneena ranskalaisen sotamiehen
luonteeseen sanoi "pelkäämättömien patteriksi" (la batterie des
hommes sans peur), ja heti ne kilpailivat kunniasta saada huolehtia
tykkitarjoilusta.
Pikku kapteenista pian tuli sotamiesten epäjumala; ei osannut kukaan
niin "valloittaa" niitä, ei voinut kukaan niitä niin sähköittää
kuin hän. Kun tykin lataaja kaatui, hän itse tarttui puhdistimeen
ja latasimeen; sattuikin että hän sellaisessa tapauksessa sai
pahanlaisen ihotaudin, joka vaivasi häntä aina hänen loistoaikaansa
asti. Erästä patteria rakennettaessa hänen oli lähetettävä raportti;
kun hänen oma käsialansa oli hirveän huono -- kirjeiden saajat usein
eivät saaneet niistä selkoa -- hän komensi esiin kirjoitustaitoisen
miehen; muuan kersantti ilmoittautui ja Buonaparten sanelun mukaan
kirjoitti raportin rintavarustuksella seisoen. Vihollisen luoti
iski paikkaan ja sotki hiekkaan ja multaan sekä kirjoittajan
että valmiin kirjeen. "Nyt sitä ei ole tarvis sannoittaa", sanoi
kylmäverinen kersantti antaen raportin päällikölleen. Tämän tyyneys
ja hyvä käsiala laskivat perustuksen kenraali _Junot'n_, sittemmin
Abrantes'in herttuan loistavalle uralle. Muitakin niistä miehistä,
joiden nimet historiassa ovat liittyneet Napoleonen nimeen,
tapaamme täällä ensi kerran. Yleensä hän Toulon'in piirityksessä
muodosti itselleen esikunnan ystävistään, jotka harkinnan nojalla
tai aavistamalla uskoen hänen onnentähteensä tahi ystävyydestä ja
sokeasta ihailusta elinajakseen kiintyivät häneen.
Piiritettyjen ulkovarustukset hajosivat toinen toisensa perästä
Buonaparten tarkoin tähdätyssä tulessa: joulukuun 18 p:nä hän ryntäsi
suurinta ja tärkeintä varustusta Mulgrave'ia vastaan: hän sai useita
lieviä haavoja ja hevonen ammuttiin hänen altaan, mutta varustus
valloitettiin, ja hänen vallassaan oli nyt kerrassaan Toulon'in
kaupunki ja satamansuu, jossa englantilaiset kiireimmiten koettivat
saada miehistönsä ja pakolaiset laivoihinsa. "Huomenna me syömme
illallista Toulon'issa", sanoi konventin komissariolle Buonaparte,
joka piirityksen aikana oli tullut everstiksi, ja toisena päivänä
tasavallan sotajoukko astuikin hävitettyyn kaupunkiin. Se oli kuin
kuollut. Kolme neljäsosaa väestöstä oli pakenemalla pelastunut;
muut piiloutuivat kellareihin ja sopukkoihin mahdollisimman
kauvan säilyttääkseen henkensä. Toreilla komissariot suorittivat
pikatuomioita: roistoväen perusteettomimpienkin ilmiantojen nojalla
ja ilman mitään tutkimusta tuomittiin onnettomat hengiltä isänmaan
kavaltajina; niitä haalittiin kokoon sadottain ja ammuttiin tykeillä.
_Fouché_, vastainen poliisiministeri, lopettaa voitonhurmauksen ensi
päivänä kirjoitetun kirjeen näin: "Hyvästi, ystäväni! Ilonkyyneleet
vierivät poskiltani, ne virtaavat sieluni yli; me olemme ainoastaan
yhdellä tavalla voineet viettää voittoamme; tänään lähetimme 213
kapinallista tykkiemme kitaan!" Buonaparte vastusti tarpeetonta
verenvuodatusta ja lienee saanut sen rajoitetuksi. Ainakin
hän itse kirjoittaa raportissa: "Suurempaan verenvuodatukseen
tykistön komentaja ja hänen toverinsa eivät olisi suostuneet
myötävaikuttamaan."
Toulon'in pikaisen valloituksen kunniasta myönnettiin heti veljenosa
Buonapartelle, ja konventin komissariot _Barras, Fréron_ ja
Robespierre nuorempi ylensivät hänet frimaire-kuun 30 p:nä vuonna
II (20/12 v. 1793) kiitollisuudesta prikaatikenraaliksi. Dugommier
kirjoitti Yhteishyvän valiokunnalle: "Palkitkaa tätä nuorta miestä
ja ylentäkää hänet: jos hänelle osoitetaan kiitollisuutta, kyllä hän
itse osaa hankkia itselleen ylennystä."
Mitkä laajat näköalat avautuivatkaan neljänkolmatta-vuotiaalle
kenraalille! Nyt kun hänessä oli onnellinen tunne siitä, että oli
päässyt oikealle alalleen, jossa hänen luonnonlahjansa saattoivat
vapaasti kehittyä, hän tunsi itsensä läheisesti liittyneeksi siihen
kansaan, jonka mahtava voimankehitys häntä innostulti ja jonka kanssa
hän jo oli voiton hurmaavaa onnea nauttinut. Tähän saakka hän oli
tuntenut itsensä italialaiseksi ja ehkä ajatellut tulevaisuuttaan
Korsikassa, mutta nyt nämä ajatukset jäivät syrjään. Se Ranska, jossa
hän nyt eli, oli aivan toista kuin se, jota hän lapsena oli oppinut
vihaamaan. Kaikki vanha oli kukistettu, hänen ikävöimänsä aika oli
tullut. "Päästäkää minut vertaisieni pariin", hän oli kirjoittanut
poikana, "ja minä olen pian heistä kaikista ensimäinen."
Mutta minkä lopputarkoituksen hän itselleen asetti, kuinka korkealle
hänen kunnianhimoinen henkensä pyrki nyt, kun se kerran oli liidellyt
Korsikan ahtaiden vuorien yli ja oli oppinut tuntemaan voimansa,
siitä on mahdoton puhua. Enemmän kuin koskaan ennen hän varmaankin
nyt oli varuillaan, ettei vain kukaan pääsisi lukemaan ajatuksia
hänen sielunsa syvyydestä. Terävästä älystään huolimatta hän oli
taipuvainen vaanimaan tulevaisuuden enteitä, ja juuri tähän aikaan
hänelle oli ennustettu, että hän oli kulkeva meren poikki voitokkain
lipuin ja palaava suurempana kuin ikinä ennen.
Kunnian portaat olivat niinä päivinä vaaralliset. Guillotinin
vuodattama veri teki ne liukkaiksi ja nilveiksi; joka nopeimmin
pääsi ylös, se nopeimmin putosi alas. Sen Buonapartekin sai kokea.
Korsikalaisista kävi ammoisista ajoista maine, että he olivat
viekkain ja neuvokkain kaikista Italian heimoista, ja Buonaparte
oli aito korsikalainen. Mutta kuinka varovaisesti hän liikkuikin,
hän pari kertaa oli luiskahtamaisillaan. Heti kun Yhteishyvän
valiokunta oli vahvistanut hänen kenraaliksi-nimityksensä, hän
luopui aateluudestaan, joka varmaankaan ei merkinnyt hänelle mitään
-- ja pääsi siten vaarallisesta aristokraatti-nimestä. Mutta kun
hän, saatuansa tehtäväkseen Toulon'in sataman ja koko rannikon
linnoittamisen Mentone'en saakka, sotilaalliselta näkökannalta
ehdotti Marseille'n linnoituksen uudestaan rakentamista, niin
Parisin klubit heti syyttivät häntä vallankumoustribunalissa
vapaudelle ja tasa-arvoisuudelle vaarallisena -- tyranniuden
revittyjä muistomerkkejä ei ikinä enään saanut rakentaa. Ainoastaan
vaikutusvaltaisten ystäviensä avulla hän vapautui matkustamasta
Parisiin, josta hän tuskin olisi palannut. Mutta ainoastaan vähän
aikaa hän sai iloita ystäviensä suojeluksesta. Valkeni termidor'in
9 p. vuonna III (21/7 1794), ja kun Robespierre'iä vastaan kytenyt
vihanvimma purkautui, kammoksuttu diktaattori kukistettiin ja
maltillisemmat termidorilaiset ja girondistit pääsivät valtaan,
silloin Buonapartelle heti puhalsi vastatuuli. Koska hän oli ollut
läheisessä yhteydessä kukistuneen puolueen kanssa, jopa niin,
että hän "konventin täyttä luottamusta nauttien" oli ollut mukana
Genuassa salaisessa lähetystössä, josta vain jotkut konventin
jäsenet tiesivät, niin hänkin nyt sai kärsiä seuraukset. Hänen
ystävänsä Salicetti -- ollen itse vaaran alaisena -- ilmiantoi hänet,
toivoen siten pysyvänsä pinnalla. Buonapartelle olivat Salicettin
entisyys ja tuumat tunnetummat kuin mitä tälle oli mieluista.
Salicetti pelkäsi häntä sen lisäksi vielä sentähden, että aavisti
hänestä saavansa kykenevimmän kilpailijan, ja nyt hän, vaikka viime
päiviin saakka oli kuulunut samaan puolueeseen, tahtoi päästä
Buonapartesta ilmiantamalla hänet termidorilaisille Robespierre'in
hartaaksi ystäväksi. Seurauksena oli, että kenraali Buonaparte
eroitettiin virasta ja vangittiin, ja kaikki hänen paperinsa otettiin
takavarikkoon.
Kymmenkunta päivää hän istui vankina Quarré'n fortissa pienen
merikaupungin Antibes'in lähellä, ja hänellä siis oli hyvin aikaa
miettiä onnen vaihtelevaisuutta. Ehkä hän nyt katkerasti katui,
ettei ollut suostunut rupeamaan Parisin päälliköksi silloin,
kun Robespierre puoli vuotta sitten hänelle virkaa tarjosi.
"Mitä hittoa minulla olisi siinä romussa tekemistä?" hän silloin
ajatteli. "Kärsivällisyyttä! Kyllä minä vielä tulen pitämään
komentoa Parisissa." Mutta hän oli siksi toimekas luonne, ettei
hän kauvankaan huolehtinut asioista ja oloista, joita ei voinut
muuttaa. Heti saatuansa vihiä tuhoisasta termidorin 9 p:stä ja pari
päivää ennen vangitsemistaan hän kirjoitti eräälle ranskalaiselle
diplomaatille: "Robespierre nuoremman kukistus on tehnyt minuun
jommoisenkin vaikutuksen; minä pidin hänestä varsin paljon ja
uskoin hänet rehelliseksi mieheksi. Mutta olisipa hän ollut vaikka
isäni, olisin hänen rintaansa työntänyt tikarin, jos olisin hänessä
huomannut ajatusta ruveta tyranniksi." Kummallisia sanoja sen miehen
suusta, joka muutama vuosi myöhemmin hautoi ja toteutti saman
ajatuksen; mutta tuo olikin vain yksi niitä tasavaltaisia fraaseja,
joita silloin täytyi kantaa kielellään, jos mieli käydä hyvästä
kansalaisesta. Näinä levottomina aikoina opittiin pitkälle kehittynyt
teeskentelytaito. Ylt'ympäri vilisi vakoojia; kirjesalaisuutta ei
ollut missään; mutta juuri tätä seikkaa Buonaparte käytti hyväkseen.
Hän osasi paremmin kuin yksikään muu sanoilla salata ajatuksen:
yksityisissä kirjeissään -- jotka hän arvasi matkalla avattavan ja
joita hän siis tiesi lukevan monen muunkin kuin kirjeen saajan (ne
olivat sitä varten aiotutkin) -- hän on tyyni, asioista välittämätön,
kiihkosta ja kunnianhimosta vapaa mies, joka haluaa vain maapalstan
ja pienen rakennuksen elääksensä rauhassa ja onnellisena.
Ulkoasussaankin hän noudatti mitä suurinta yksinkertaisuutta ja
arkipäiväisyyttä, jotta ei eroaisi tasavaltaisista muodoista.
Niin kenraali kuin olikin, hänen pukunsa oli melkein kurja. Hänen
tukkansa, joka ajan tavan mukaan oli niskaan punottu piiskaksi ja
ohimoilla riippui löysästi "koirankorvina", oli huonosti puuteroittu
ja huonosti kammattu: hattu ja tuo sittemmin niin kuuluisa harmaa
takki oli rasvainen ja harjaamaton, ja virkamerkit mahdollisimman
yksinkertaiset; saappaat olivat usein kiilloittamattomat; hansikkaita
hän ei käyttänyt, "päästäksensä tarpeettomista kuluista"; kädet,
joista hän sittemmin suorastaan ylpeili, olivat laihat ja sormet
mustat. Ollen hipiältään kelmeä ja naalakka, tavattoman laiha,
käynniltään kömpelö ja huojuva, pieni korsikalainen ei tehnyt
sellaisen vaikutusta, joka kykenisi pyrkimään sitä kenraalin arvoa
korkeammalle, mihin hän jo oli päässyt.
Ja se häneltä nyt aiottiin riistää; jopa uhkasi vaara hänen
henkeänsäkin. Mutta vaikka hänellä todellakin sekä Robespierre'n
ystävänä että muutamien Genuan-matkalla sattuneiden arveluttavien
tapausten tähden oli aihetta pelätä pahinta -- keikahdus elämästä
kuolemaan oli siihen aikaan helposti suoritettu --, hänen harkitseva
älynsä ei jättänyt häntä hetkeksikään pulaan. Hänen sokea ihailijansa
Junot, joka nyt oli hänen luutnanttinaan ja sihteerinään, ja Marmont
tahtoivat auttaa häntä pakenemaan ja olivat valmistautuneet sitä
varten, että jos häntä todellakin lähdettäisiin viemään Parisiin,
hyökättäisiin vartioväen kimppuun ja vapautettaisiin nuori kenraali.
Buonaparte sai tuumasta vihiä ja käytti heti -- vaikka olikin
tiettävästi asiasta levoton -- tilaisuutta tekeytyäkseen Junot'lle
osoitetussa kirjeessä, jonka hän tiesi joutuvan monen muunkin kuin
hänen luutnanttinsa luettavaksi -- tyyneksi mieheksi, joka ei pelkää
ja jolla ei ole syytäkään pelätä tuomareitansa:
'Huomaan taas, rakas Junot, ystävyytesi siitä tuumasta, jota minulle
ehdotat. Sinä tunnet myös ja olet pitkät ajat tuntenut minun
ystävyyteni sinua kohtaan, ja toivon sinun siihen luottavan.
Ihmiset saattavat tehdä minulle vääryyttä, rakas Junot, mutta on
kylliksi, että tietää olevansa syytön. Omatuntoni on se tuomioistuin,
jonka eteen haastan tekoni.
Tämä omatunto on tyyni, kun siltä kyselen; älä siis mihinkään ryhdy;
sinä vain saisit minut epäilyksen alaiseksi.
Hyvästi, rakas Junot, ystävälliset terveiset.