Kotona Korsikassa. -- Ranskalaisessa koulussa. -- Luutnantti ja
filosofi. -- Kapteeni Buonaparte. -- Unelmat ja todellisuus.
1769 vuoden kevät oli levotonta aikaa Korsikan kalliosaaren
väestölle. Eihän tosin oltu totuttukaan rauhaisiin päiviin: 40
vuotta olivat korsikalaiset, joiden puukko ammoisista ajoista
helposti irtaantui tupestaan, vapauden hurmauksessa ja hehkuvalla
isänmaanrakkaudella taistelleet vihattua genualaista ylivaltaa
vastaan, jonka alla olivat vuosisatoja huokailleet. Vihollinen
oli jo useita vuosia sitten karkotettu kaameista vuorilaaksoista,
ja piti vielä miehitettyinä ainoastaan pari satamakaupunkia
avonaisen rannikon ohessa. Mutta sieltäkin vapaudensankari _Paoli_,
korsikalaisten jumaloima, kaikkialla ihailtu johtaja, toivoi
heidät häätävänsä, vaikka Ranska asettui Genuan puolelle ja antoi
sotajoukkoja saaren kukistamiseksi. Silloin 1769 kuului huhuja, että
Genua oli luovuttanut saaren Ranskalle, aluksi panttina. Vuorikansa
liittyi taas Paoliin uutta vihollista vastaan, joka uhkasi kalliisti
ostettua vapautta, ja rohkeasti se antautui epätasaiseen taisteluun.
30,000 miestä kenraali de Vaux'n johdossa astui maalle, mutta kauvan
puolustautuivat nuo köyhät, harjaantumattomat joukot kotiseutunsa
vuoristoissa ranskalaisia vastaan. Mutta Englannista varmasti
luvattua apua ei saapunut, ja toukokuun 9 p:nä 1769 Paoli joutui
täydelliseen tappioon Ponte-Nuovon luona. Itse hän kesäkuussa pakeni,
kun sinä hetkenä kaikki oli menetetty, sotalaivassa Englantiin,
hänen puoluelaistensa jäännöksien ottaessa toistaiseksi tyyssijansa
korkealla Monte Rotondolla.
Niiden joukossa, jotka olivat erityisesti kunnostautuneet
"Saraseeninpään", Korsikan kansallislipun alla, oli muuan
kahdenkolmatta ikäinen aatelismies, ammatiltaan prokuraattori, _Carlo
Maria Buonaparte_. Kauniin ja uljaan vaimonsa, _Letitia Ramolinon_
seurassa hän viimeiseen saakka oli taistellut Paolin rinnalla, ja
ainoastaan vaimon kyyneleet saivat hänet luopumaan seuraamasta
Paolia Englantiin. Hänen arvokas sukunimensä ja Paolin ystävyys
hankkivat hänelle etevän sijan pakolaisten kesken Monte Rotondolla,
ja Carlo Buonaparte joutui sentähden yhdeksi niistä, jotka valittiin
välittelemään voitollisten ranskalaisten kanssa rauhan ehdoista.
Siitä kai sitten oli seurauksena, että hänen raskauden tilassa oleva
vaimonsa ranskalaiselta kenraalilta sai luvan lähteä Monte Rotondolta
kotiinsa Ajaccioon.
Oli silloin sellainen aika, jolloin hurskas katolilainen ei
laiminlyönyt kirkon lohdutuksen etsimistä, kun kellot suurina
juhlapäivinä kaikuivat kautta maan. Letitia Ramolino, tilastaan
huolimatta, ja vaikka se oli hänen osallisuudestaan sissien
seikkailuissa ja ponnistuksissa pahentunut, ei tahtonut jäädä pois
pyhän neitsyen taivaaseen-astumisen juhlasta elokuun 15 p:nä,
mutta voimat eivät riittäneet; heti kirkkoon päästyänsä hän tunsi
semmoista pahoinvointia, että hänen täytyi kiireesti lähteä kotia.
Jumalanpalveluksesta palanneet naapurirouvat tapasivat Buonaparten
perheen lisääntyneenä poikalapsella, joka kasteessa sai nimen
_Napoleone_.
Pikku mies, jossa alussa ei ollut muuta erinomaista kuin tavattoman
suuri pää, jätettiin hentona lapsena imettäjälle, tuliselle ja
jäykkäluonteiselle Mammuccia Caterinalle, joka eli alituisessa
riidassa ja rettelöissä lapsen äidin kanssa. Ne, jotka luulevat että
imettäjän ominaisuudet maidon kautta siirtyvät lapseen, löytäisivät
tässä todistuksen otaksumisensa tueksi. Napoleone saa kaikilta
lapsuutensa aikalaisilta ja itseltäänkin sen mainesanan, että hän
oli lapsista vallattomin ja itsepäisin, äkäinen, riitainen ja
sentähden pian kaikkien pelkäämä. Kovimmalle luonnollisesti joutui
hänen läheisimpänsä, puoltatoista vuotta nuorempi veli _Josef_, jota
hän joka päivä puri, potki, kynsi. Ainoastaan Letitia-rouva, jonka
näköinen hän lapsena tuntuvasti oli, kykeni häntä kesyttämään, ja se
usein suoritettiin sellaisella kovuudella, että hänen vähemmin ankara
aviokumppaninsa saattoi nähdä aiheen asettua poikaa puolustamaan.
Mutta pian huomattiin että kaiken tämän uhman ja viileyden alla
piili merkittäviä ominaisuuksia. Toisin kuin monet sisaruksensa
-- niitä oli lopulta yksitoista -- Napoleone ei koskaan ratkennut
itkuun kun häntä piestiin. Koska ilkiöllekin saattaa tapahtua
vääryyttä, niin häntä tietenkin toisinaan syyttömästi epäiltiin
ja rangaistiin jostakin lapsellisesta rikoksesta, kuten makeisten
näpistelemisestä y.m.s., mutta iskujen sadellessakin oli mahdotonta
saada häntä pyytämään anteeksi tai -- mikä vielä merkillisempää --
ilmottamaan todellista syyllistä. Niinkuin Korsikan sivistymätön
väestö puolivillissä tilassaan oli säilyttänyt jonkinmoisen
ylevämielisyyden eikä esim. koskaan edes verivihollista kohtaan
unhottanut vierasvaraisuuden pyhää lakia, samoin tässäkin villissä
ja vallattomassa korsikalaisessa pojassa ilmeni erityisiä yleviä
ominaisuuksia, jotka veivät voiton sekä lahjomisyrityksistä että
rangaistuksista.
Hänen ensimäisenä opettajanaan oli hänen setänsä _Fesch_, rouva
Letitian velipuoli; hän oli vain viisi vuotta oppilastansa vanhempi,
mutta aapiston hän sai kunnialla suoritetuksi pojan kanssa. Niin
pitkälle päästyään hänet viisivuotiaana pantiin tyttökouluun.
Siellä hän oli ainoa poika, ja täytyi hänen siitä syystä tietysti
kestää paljon ivaa ja pilkkaa kaupungin samanikäisten miehenalkujen
puolelta. Kun hänen sukkansa olivat tavattoman pitkät, niin että
näkyivät saapasvarsien yli, ja kun hän pian oli liittynyt pieneen
tyttöön, jota seurasi käsikynkässä kävelyillä, sepusti joku kaupungin
sukkelapää heti näiden seikkain johdosta pilarunon, joka pian kaikui
Napoleonen jäljissä missä hän vain näkyi, ivaten ja uhmaten:
Napoleone di mezza calcelta Fa l'amore a Giacominetta!
[Napoleon hienoissa puolisaappaissa on rakastunut Giacominettaan.]
Mutta voi sitä, joka ei aikanaan pötkinyt pakoon! Kivet pyryilivät
heidän korviensa ympärillä, ja vaikka vastassa olisi ollut kuinkakin
monta, Napoleone hyökkäsi heihin käsiksi ja pieksi heitä tarmonsa
takaa. Ja sill'aikaa pikku Giacomina istui kotona aavistamatta, että
vastainen maailman hallitsija se suoritti ensimäiset taistelunsa
hänen puolestaan.
Opetus tyttökoulussa on tuskin jättänyt syvempiä jälkiä hänen
kehitykseensä. Sitä suuremman merkityksen saivat hänelle kertomukset
itsenäisyystaistelun sankariteoista. Niitä hän kuuli kaikilta
tahoilta, vuorilta ja laaksoista, jotka olivat olleet taistelujen
näyttämöinä, henkilöiltä, jotka itse olivat olleet muassa,
Mammuccialta, joka kertoi hänen äitinsä osanotosta, kun tämä kantaen
häntä sydämensä alla oli uhmannut kaikkia vaaroja ja ponnistuksia
avustaaksensa vihollisen karkottamista kalliista isänmaasta. Silloin
kaikki sydämet syttyivät tuleen ja posket hehkuivat; hiljaisella
kunnioituksella mainittiin Paolin nimeä, hurjalla raivolla syydettiin
kirouksia vihattuja muukalaisia vastaan. Jo 7-8 vuotiaana paloi
Napoleonessa tulinen innostus syntymäsaarensa puolesta ja yhtä
tulinen viha sen sortajia vastaan.
Hänen isäänsäkin mainittiin vapaustaistelun sankarien joukossa,
mutta tätä nimeä ei lausuttu samalla hurmauksella kuin muiden. Heti
rauhan tehtyä hän oli asettunut sovinnolliselle, jopa ystävälliselle
kannalle uusiin vallanpitäjiin nähden; hänen talonsa oli avoinna
muukalaisille, ja ranskalainen päällikkö, kreivi _Marbeuf_, oli
usein nähtynä vieraana. Ennen oli Carlo Buonaparte, kuten useimmat
saaren satamakaupungeissa, ollut innokas genualaisen puolueen
jäsen; hänen liittymisensä kansallisiin oli hankkinut hänelle
Paolin suuren kunnioituksen, mutta siltä näytti kuin hän nytkin
osaisi mukautua oloihin eikä unhottaisi mikä oli hänelle itselleen
edullisinta. Hänen vaimonsa Letitia -- Korsikan kaunein nainen --
suoritti suurella arvokkuudella emännän tehtävät, mutta hänen syvempi
vakavuutensa, joka joskus läheni ankaruutta, lienee vaikuttanut
sen, ettei kannan muutos hänelle tainnut olla niinkään helppo
asia. Hän oli aito korsikalainen, ylväs, rohkea, lujatahtoinen ja
harkitseva, jaloluonteinen, esiintymisessään jonkinlaista ylevyyttä
ja vapaasyntyisyyttä, ja sen ohessa hänen luonteessaan oli tavaton
järjestyksen ja säästäväisyyden harrastus.
Nämä jälkimäiset ominaisuudet olivat ylen tarpeelliset Carlo
Buonaparten kodissa, jossa lapsilauma yhä lisääntyi, tulojen
pikemmin vähentyessä kuin kasvaessa. Lisäksi täytyi vielä kannattaa
arvoaankin, sillä Carlo oli korsikalaisen juntan jäsen, ja rouva
sai runsaasti tilaisuutta ilmaista synnynnäistä taipumustaan
säästäväisyyteen. Järkevänä perheenisänä Carlo mahdollisimman paljo
käytti edukseen ystävällistä suhdettaan ranskalaisiin viranomaisiin
ja erityisesti päällikköön. Tämän avulla hän 1777, ollessaan
jäsenenä korsikalaisen aateliston lähetystössä Ludvig XVI luona
Versaillessa, hankki itselleen muutamia etuja, m.m. vapaapaikan
pojallensa Brienne'n kunink. sotilaskoulussa. Samaan aikaan hän,
niinikään ystävyyssuhteittensa kautta Marbeufin perheeseen, sai
kaksi vapaapaikkaa vanhimmalle ja kolmannelle pojalleen _Josef'ille
ja Lucien'ille_ Autun'in kollegissa, jossa ainakin edellisen piti
opiskeleman jumaluusoppia. Siten toistaiseksi häipyivät vanhempien
sydämeltä näiden kolmen pojan kasvatuksen huolet.
Kuten jokainen satamakaupungissa syntynyt, oli Napoleone varmaankin
6-7 vuotiaana satamassa mellastanut veneissä ja laivoissa, ja kun
tämän lisäksi tuli hänen raju uskaliaisuutensa, hänen rohkeutensa
ja hurjuutensa, heräsi isässä ajatus, että hän lähetettäisiin
merelle. Silloin, kunink. vapaapaikan saatua Brienne'ssä, tuli
mahdollisuus saada hänet meriupseeriksi, ja siihen tähtäsivät nyt
kaikki suunnitelmat. Ja niin selvästi olivat pojassa nämä taipumukset
ilmenneet, että luovuttiin muutoin aina noudatetusta säännöstä panna
vanhin poika, perheen vastaisena päänä, sotilasuralle.
Kunink. sotakouluihin pääsemiseksi oli säädetty 9-10 vuoden ikä.
Ei siis ollut 1778 mitään aihetta pitää tuota pientä huimapäätä
pitempään kotona maleksimassa, ja saman vuoden joulukuussa eronhetki
oli käsissä. Carlo Buonaparte astui kolmen poikansa kanssa laivaan
Ajaccion satamassa; perheen liehuttaessa liinoja, itkiessä ja
onnellista matkaa toivottaissn laiva pian kiidätti Napoleonen täysin
purjein avaraan maailmaan.
Tammikuussa 1779 matkustajat saapuivat ranskalaiseen Autun'in
kaupunkiin. Siellä piti Josefin ja Lucien'in käydä koulua ja
Napoleonen oleskella isän lähtiessä Versailles'iin saadaksensa
aateluutensa tunnustetuksi, sillä ainoastaan aatelissukuisten oli
mahdollista päästä Ranskan kuninkaan sotakouluihin. Aika käytettiin
ranskankielen ja sen lausumisen ensimäisten alkeiden opettamiseen
pojalle, ja niinä kolmena kuukautena, jotka hän siellä asui, hän
lapsen nopealla käsityskyvyllä pääsi niin pitkälle, että hän
kutakuinkin kykeni puhumaan ranskaa, jopa kirjoittamaan pieniä
aineita ja käännöksiä.
Huhtikuussa 1779 Napoleone lähti Brienne'en, kirjoitettiin 23 p:nä
koulun oppilaaksi ja oli nyt ranskalainen sotamies.
Pojan kehitykselle, kun hän nuorena, reippaana ja vaikutuksille
alttiina ensi kerran eroaa kodista ja joutuu vierasten pariin, ei
ole tosiaankaan millään niin ratkaisevaa merkitystä kuin niillä
oloilla, joissa hänen nyt on eläminen. Olipa koti kuinka ankara
tahansa, se kuitenkin lapsen-ijässä on useimmille koti; rakastavat
silmät ovat lasta seuranneet; rajuutta ja vallattomuutta on kohdeltu
sääliväisyydellä ja anteeksiantavilla selityksillä. Ja tappelujen
jälkeen kaupungin tahi koulun poikien kanssa on kodissa aina tarjona
lohdutus tai kärsityn häväistyksen hyvitys. Mutta muukalaisten
parissa ei aina tavata hellää huolenpitoa. Jokainen tietää kuinka
säälimättömiä pojat saattavat olla toisiansa kohtaan, jokainen on
elänyt jakson moista keskiaikaa raakoine julmuuksineen. Se koskee
tietysti aina enimmän niihin, joilla on enimmän omituisuuksia, joko
synnynnäisiä tai myöhemmin tulleita, ja enimmän kulmikkaisuutta
luonteessaan. Hennot luonteet siitä kärsivät, itkevät surunsa
myötätuntoisen ystävän helmaan ja luisuvat vihdoin arkipäiväisyyteen;
lujemmat saavat useampia kolauksia, mutta niistä ne vain karaistuvat
taisteluihin.
Pikku Napoleonessa oli enemmän kulmikkaisuutta kuin monessakaan
muussa pojassa; kuohahtava kiivaus ja itsepäisyys, rajaton
vapaudentunne, viha pakkoa vastaan, olipa se mitä laatua tahansa,
ja lopuksi tulinen himo tulla huomatuksi. Kaikki nämä ominaisuudet
hän kodista toi muassaan, mutta täällä, missä hän oli yksin niin
monta vastaan, hän pian huomasi, että hänen täytyi olla varuillaan
eikä antaa aihetta syytöksiin. Hän oli synkkä, miltei raju, kertoo
eräs hänen kumppaninsa Brienne'ssä, itseensä suljettu ikäänkuin hän
olisi äsken saapunut erämaasta, ja vain kummastusta ja epäluuloa
herätti hänessä muista ihmisistä saamansa ensimäinen vaikutelma.
Mutta kun kertojamme lisää, että hän oli kaiken leikin, jopa kaiken
lapsellisen ilon vihollinen, emme saa unohtaa, että poika täällä
pohjoisessa, kylmässä Champagne'ssa ja kaukana sinisestä merestä poti
kotikaipuuta, ikävöitsi etelän hymyilevää taivasta tahi aurinkoista
saartansa jyrkkine vuorineen ja syvine laaksoineen, jossa kaikki
hänen muistonsa asuivat, ja joka oli hänen innostuneen ja hehkuvan
rakkautensa esineenä; että hän tunsi itsensä yksinäiseksi maansa
vihollisten ja sortajien parissa. Kaikkea pilkkasivat toiset pojat,
hänen kieltänsä, hänen tapojaan, hänen köyhää kodista tuotua pukuaan;
hänen aateluuttaan epäiltiin, hänen isäänsä ivattiin alituisesti
pojillensa pyytämiensä vapaapaikkojen tähden, ja hänen oma nimensä,
jonka hän italiaksi lausui: Napolione, väännettiin liikanimeksi:
Paille-au-nez. [Tämä lienee ollut koulukielessä yleinen haaveilijain
ja uneksijain nimitys.]
Mutta tätä kaikkea pahempi oli ranskalaisten poikien ylimielinen
pälpätys hänen isänmaansa valloittamisesta. Jo lyhyen oleskelunsa
aikana Autun'ssä hän oli saanut esimakua siitä, mikä hänellä oli
odotettavissa.
"Nuo korsikalais-pelkurit, jotka eivät rohjenneet puolustautua!"
huusivat ivaten hänen vihollisensa. "Niin, jospa olisitte tulleet
neljä yhtä vastaan", Napoleone vastasi, "ei olisi tapahtunut koskaan
antautumista, mutta teitä oli kymmenen yhtä vastaan." Brienne'ssä
tuli vielä pahempaa; ei yksistään toverit pilkanneet kaikkea, mikä
hänelle oli rakkahinta, vaan opettajienkin, jotka pian huomasivat
hänen innostuksensa Paoliin, pälkähti päähän häntä siitä ivata.
Itse esimiehen pöydässä, jossa oppilaat vuorotellen aterioitsivat,
ruvettiin, kun Napoleone vuorostaan oli kutsuttuna, halveksien
puhumaan vapaudensankarista. Hänen nuori maamiehensä, joka joskus
toveriansa kohtaan mieluummin käytti nyrkkiään kuin kieltään, antoi
nyt, kun hän vieraana istui päämiehensä pöydässä, vastauksen, joka
oli arvokkaampi kuin opettajien pila. "Paoli oli suuri mies, hän
rakasti maatansa, enkä koskaan anna anteeksi, että isäni, joka oli
hänen ajutanttinsa, on myötävaikuttanut Korsikan yhdistämiseksi
Ranskaan."
Poika kärsi kaikesta tästä, mutta hän ei masentunut, päin vastoin
uhma hänessä yltyi. Hän on varhain kehittynyt, väkevä itsetuntonsa
ja tarkka silmänsä sai hänet pian tietoiseksi etevämmyydestään
tovereihin verrattuna, ja ärtyisessä ylpeydessään hän -- ollen liian
köyhä ottaaksensa osaa toisten huveihin -- sulkeutui ylhäiseen
umpimielisyyteen eläen kaukana heidän lapsellisista ajanvietteistään
lukemisissaan ja unelmiensa maailmassa. Oppilaitoksena Brienne ei
ollut varsin korkealla asteella, ja kielissä -- semminkin latinassa
-- Napoleone varsin vähän edistyi. Sitä vastoin hän suurella innolla
ryhtyi matematikkaan, historiaan ja maantieteeseen, ja jo täällä
huomattiin hänen erinomainen kykynsä matematisissa tieteissä. Mutta
kun luennot, koulutunnit ja sotilasharjoitukset olivat suoritetut,
hän suuntasi askeleensa kirjastosaliin, siellä hän syventyi
mielilukuunsa: Plutarkoksen mainioiden miesten elämän kuvauksiin
sekä Polybiukseen ja Arrianukseen, jotka erityisellä mieltymyksellä
käsittelevät teoksissaan sotia ja perinpohjaisina asiantuntijoina
taktiikassa ja sotajohtotaidossa kuvaavat taisteluja Rooman ja
Kreikan historian eri aikakausilta.
Kun hän vihdoin tulisesta tiedonhalustaan huolimatta paljoon
lukemiseen väsyi, hän vetäytyi omaan sopukkaansa puutarhassa, jossa
jokaisella oppilaalla oli oma maakaistaleensa, ja antautui siellä
unelmoihinsa. Silloin ajatukset lensivät kuten muuttolinnut kylmistä
pohjoismaista etelään lämpöisen auringon luo. Kuinka hän olikaan
raatava tullaksensa kyvykkääksi ja sitten joskus palataksensa kotiin
ja siellä näyttääksensä, ettei hän ollut aikaansa hukkaan kuluttanut,
syödessään nöyryytyksen leipää vieraassa maassa! Tulla toiseksi
Paoliksi, koota kotona voimia ja maamiehiänsä johtaen karkoittaa
ranskalaiset saaresta, saada se vapaaksi ja itsenäiseksi, siinä hänen
mielikuvituksensa päämäärä, jossa isänmaanrakkaus ja oma kunnianhimo
niin täydellisesti sulivat yhteen.
Kun Napoleone siten istui puutarhassaan rakentaen tuulentupia, ei
ollut hyvä häntä lähestyä. Eräänä juhlailtana, jolloin toverit
puuhasivat ilotulituksen valmisteluissa, pieni ruutilaatikko
varomattomuuden takia räjähti ilmaan; säikähtyneet pojat
pelastuaksensa pötkivät kiireesti pakoon, ja muutamat hädässään
hyppäsivät aidan yli Napoleonen puutarhaan, jossa hän tavallisuuden
mukaan astuskeli yksin miettiväisenä. Mutta niiden täytyi pian
korjata luunsa. Raivostuneena tästä pyhäkön rauhan loukkaamisesta
korsikalainen tempasi kuokan ja ryntäsi heitä vastaan, kunnes
vihollinen oli karkoitettu ja hän taas oli tyyssijansa valtias.
Raivo, joka noin saattoi vallata pojan, aiheutui hänen tavattomasta
hermostumisestaan ja saattoi muuttua suorastaan ruumiilliseksi
kivuksi. Jostakin rikkomuksesta järjestysmies eräänä päivänä oli
tuominnut hänet pukeutumaan katumuspukuun, jota pahantapaisia
oppilaita varten yleensä käytettiin Ranskan kouluissa, ja määräsi,
että hänen piti istuman ruokasalin kynnyksellä päivällisateriaansa
syömässä. Tuommoinen pilkka oli enemmän kuin mitä ylväs ja
kunniastaan arka poika saattoi kestää. Kun katumusaika tuli, hän
kaatui kouristuskohtaukseen, sai puistatuksia, rupesi oksentamaan ja
pääsi siten tuosta häpäisevästä rangaistuksesta.
Napoleone varmaankaan ei ollut muista oppilaista luonteeltaan
miellyttävä, eikä hän kaiketi ollut omiansa hankkimaan itselleen
ystäviä. Ainoastaan yhteen toveriin hän näyttää lähemmin liittyneen,
Fauvelet de Brienne'en, jolla poikana oli se yhtä suotuisa kuin
vaarallinen ominaisuus, että hän osasi miellyttää kaikkia.
Napoleonekaan ei voinut olla tuntematta mieltymystä tähän yleisesti
pidettyyn poikaan. "Sinusta minä pidän, sinä minua et koskaan ivaa --
mutta sinun ranskalaisillesi teen kiusaa mikäli suinkin voin."
Kirje, jonka tuo kaksitoistavuotias poika huhtikuussa 1781 kirjoitti
isälleen, kuvaa mitä elävimmin hänen mielentilaansa Brienne'ssä
ollessaan:
"Jos te, isäni, tai muut suosijani ette voi antaa minulle tilaisuutta
elämään sopivammalla tavalla kumppanieni parissa, pyydän saada
palata kotiin mahdollisimman pian. Olen kyllästynyt köyhyydelläni
kerskailemaan ja näkemään hävyttömän koulupoikajoukon sitä
pilkkaavan, vaikka ainoastaan rahoillaan ovat minua ylempänä; sillä
kaikki ne ovat minua ja niitä tunteita, jotka minua elähyttävät,
paljoa alempana. Eihän voi olla teidän tarkoituksenne, että poikanne
on alituisesti muutamien aatelisnulikoiden pilkkana, jotka kopeina
siitä, että voivat itselleen hankkia iloa ja huvitusta, hävyttömästi
irvistelevät niille kieltäymyksille, joihin minun täytyy alistua. Ei,
isäni, ei! Jos on mahdotonta parantaa asemaani, niin suokaa minun
tulla pois täältä, antakaa minun -- jos muuta ei ole tarjona --
oppia jotakin ammattia, antakaa minun nähdä vertaisiani ympärilläni,
niin olen pian oleva niistä kaikista n:o 1! -- Päättäkää tästä
kuinka epätoivossa olen: mutta toistan vielä, tahdon mieluummin
olla ammattilaisista ensimäinen kuin halveksittu ammattilainen
opiskelevain parissa."
"Uskokaa minua; tämä kirje ei ole turhamaisen kalliitten huvien halun
sanelema, niistä en välitä laisinkaan. Minä vain tunnen tarvetta
omata, kuten kumppaninikin, varoja sellaisten hankkimiseen."
Pojan toivomuksia, niin luonnollisia ja selvästi ja arvokkaasti
esitettyjä kuin olivatkin, ei voitu toteuttaa. Vastaus kodista kertoi
vain huolista ja puutteista ja muistutti, kuinka välttämätöntä oli,
että hän mahdollisimman pian voisi asettua omille jaloilleen, ehkäpä
tulla kodinkin tueksi.
Lapsenmieli pääsi myös valtaan Napoleonessa, eivätkä kaikki
päivät olleet hänelle yhtä synkkiä: ilo omasta edistyksestään,
helppoudesta millä hän tietoja itselleen ammensi, rupesi varmaankin
varhain häneen valoa luomaan. Myöskin hänen kasvatuksensa puhtaasti
sotilaallinen puoli oli hänelle mieluinen, ja on olemassa riittäviä
todistuksia siitä, että hänen halunsa ja kykynsä komentoa
pitämään varhain ilmeni. Vaikka hän muutoin oli epäystävällisissä
suhteissa useimpiin muihin oppilaihin, hän aina oli hyvä kumppani
virantoimissa. Jo varsin pienenä kodissa hän oli halveksinut
kaikkea, mitä saattoi sanoa kielittelemiseksi. Täälläkin, kun hän
oli asuntotarkastajana tai muuten hoiti komentoa ja siis kantoi
edesvastuunkin, hän mieluummin kärsi rangaistuksen -- tavallisesti
arestia -- toisen puolesta kuin ilmaisi kumppaninsa. Ne tosiaankaan
eivät kiitosta ansaitse siitä, ettei tämmöinen ominaisuus --
jota kunniantuntoiset oppilaat muutoin pitävät arvossa -- eikä
hänen jalo ylevyytensä ja uupumaton ahkeruutensa voineet hänelle
tuottaa enemmän myötätuntoisuutta. Hänen suurta lahjakkaisuuttaan
ei kauvankaan epäilty. "Olen huomannut kipinän, jota täytyy
vaalia mitä suurimmalla huolella", sanoi hänestä sotakoulujen
ylitarkastaja Keralio syyskuussa 1783. Kuukausi sen jälkeen muuan
toveri, joka tiesi hänen isänsä olevan asianajajana ja oikeuden
asessorina, loukkasi häntä sanomalla: "Oh, isäsi on vain kurja
poliisimies." Napoleone ja hänen vastustajansa olivat 14 vuotiaita,
siis varsinaisen poikaiän jättäneitä; se, mikä 4 vuotta tätä ennen
olisi ollut pahanelkinen nulikkakompa, oli nyt solvaus. Ja Napoleone
oli Korsikasta, missä jokainen solvaus on verellä puhdistettava.
Hän heti lähetti solvaajalle kaksintaisteluvaatimuksen, mutta
hänen uskoton sekundanttinsa, joka pelkäsi seurauksia, jätti sen
luokan tarkastajalle, ja heti saivat nuo nuoret herrat kömpiä
arestiin, Napoleone kuitenkin lievempään vankeuteen kuin hänen
vastustajansa. Hänen vanhan suosijansa toimesta, joka satunnaisesti
oli läheisyydessä, Napoleone jo toisena päivänä pääsi arestista. Sekä
hänen oma miehekäs esiintymisensä tässä tilaisuudessa että arvokkaan
kenraalin suojelus hankki hänelle paremman aseman Brienne'ssä kuin
tähän saakka. Mutta kaiketikaan hän ei painanut kylliksi mieleensä
kenraalin ystävällisiä sanoja hänelle: "Kunnioitan teidän tunteitanne
ja ymmärrän esiintymisenne... mutta älkää tästä lähin yhtä helposti
kiihtykö, sillä se, joka aluksi hyvällä syyllä suuttuu, lopuksi aina
tulistuu ilman syytä".
Napoleonen toivomus päästä meriväkeen ei toteutunut, vaikka
ylitarkastaja Keralio kirjoitti hänestä antamaansa todistukseen:
hänestä tulee mainio merimies. Meriväkeen tunkeili aina ylenmäärin
väkeä, ja hienompia puoltajia ja ylhäisempiä suhteita tarvittiin
kuin ne, joita perhe Korsikassa saattoi hankkia. Napoleone päätti
sitten mennä tykkiväkeen. Siellä oli tavallisesti parempi ylenemisen
toivo kuin muissa aselajeissa, syystä että aatelis-junkkarit niiden
suurempien vaatimusten tähden, joita tällä alalla kysyttiin, eivät
kovin lukuisasti pyrkineet sinne, ja siellähän hänen matematiset
tietonsa tulisivat parhaiten käytetyiksi. Lokakuussa 1784 hän
siis lähti Brienne'stä astuaksensa Parisin upseerikouluun. Siihen
siirrettiin oppilaita maan kahdestatoista sotakoulusta siten, että
ylitarkastaja "kuninkaan oppilaiden", s.o. vapaapaikkoja nauttivien
joukosta, valitsi parhaimmat. Napoleone oli yksi niistä viidestä,
jotka Keralio valitsi Brienne'stä, ja sangen kiittävällä virallisella
todistuksella hän sieltä neljän kumppaninsa kanssa lokakuun 17
p:nä matkusti Parisiin. Mutta Bourienne kertoo, että Brienne'stä
lähetettiin toinenkin yksityisempi lausunto Parisin kouluun. Kyllä
kai siinä tunnustettiin hänen lahjakkaisuutensa, mutta lisättiin,
että hän luonteeltaan oli vallanhimoinen, käskevä ja itsepäinen.
"Minä näin Napoleonen samana päivänä kun hän saapui kaupunkiin,
heti hänen astuttuaan vaunuista", kertoi muuan hänen maanmiehensä
joitakuita kuukausia myöhemmin; "hänestä näkyi, että hän äsken
oli tullut maaseudulta; hän kulki töllöttäen, ikäänkuin hän
olisi hukannut nenänsä ja suunsa, helppona saaliina jokaiselle
'moukanpyytäjälle', jos hänellä olisi ollut jotakin taskussa."
Palais-Royal'issa, joka juuri siihen aikaan oli keikailevan Parisin
elämän keskustana, Napoleonen huomasi hänen maanmiehensä _Demetrius
Gomnenos_ jonka suku oli läheisesti liittynyt hänen omaansa
Ajacciossa. Korsikalaisen parissa Napoleone tosin oli avonaisempi ja
puheliaampi kuin hän ennen oli ollut; mutta Comnenos, jonka luona
hän usein kävi, saattoi sittenkin usein kummastella nuoren vieraansa
sulkeutumista ja ärtyisiä tapoja. "Minä pelkään", hän sanoi, "että
hänessä on enemmän turhamielisyyttä kuin mikä on hyödyllistä hänen
asemassaan ja hänen oloissaan."
Vaikka jyrkkä siirtyminen hiljaisen Brienne'n luostarimaisesta
elämästä eloisaan, meluavaan pääkaupunkiin, joka heti alussa
vaikutti valtaavana ja hurmaavana semmoiseenkin luonteeseen kuin
Napoleonen, hän kuitenkin pian taas oli entisellään. Kaikki mitä
hän oli kestänyt ja kärsinyt Brienne'ssä uudistui Parisissa, mutta
kiusallisemmassa muodossa kuin ennen. Taskurahat, jotka eivät olleet
koskaan pitkälle riittäneet, hupenivat Parisissa vieläkin pikemmin,
ja tuon köyhän vaan ylvään kadetin kärsimykset alkoivat uudestaan.
Kadettien piirissä oli, näet, valloillaan ylellisyys, jonka rinnalla
Brienne'n keikarien komeus ei ollut puheen arvoinen: lukuisa
palvelusväki, mainio keittiö, kalliit hevoset y.m.s. Napoleonea
harmitti -- hän kun luonteeltaan oli taipuvainen ankaraan kohtuuteen
ja yksinkertaisuuteen -- että vastaisia sotilaita kasvatettiin niin
hemmottelevissa oloissa, ja kun kumppanit suruttomina nauttivat
elämää, velkaantuivat eivätkä mitään vakavaa toimittaneet, hän
syventyi muinaisajan oppimiseen. Ja samaan aikaan hän tutki
oman isänmaansa historiaa. Hän huomasi pian yhtäläisyyskohtia
terästettyjen, tyytyväisten maanmiestensä ja mainotien oloissa ja
oli töihinsä suuressa määrässä kiintynyt. "Kun Napoleone kävi minun
luonani", Comnenos jälestäpäin kertoi, "hän laajasti puhui siitä
ylellisyydestä, jota nuoret kadettikoulun herrat pitivät luvallisena.
Äskettäin hän perusteellisesti käsitteli kysymystä nuorten mainotien
kasvatuksesta ja sen suhteesta entiseen spartalaiseen. Siitä hän
aikoi kirjoittaa esityksen, jonka hän antaisi sotaministerille."
Käytännöllinen Comnenos ennustaa, että hän sillä vain riitaantuu
kumppaniensa kanssa ja hankkii niskaansa pari kaksintaistelua.
Esitys tuli kumminkin kirjoitetuksi 1784 ja aluksi lähetetyksi
eräälle Brienne'n koulun esimiehistä. Mutta tuon 15 vuotiaan
kadetin mielipiteet upseerin kasvatuksesta siten, että hän pystyisi
uhmaamaan vaaroja ja kestämään ponnistuksia niin että hän saavuttaisi
sotamiestensä luottamuksen, ilmenivät vasta 24 vuotta myöhemmin,
kun hän keisari Napoleonina 1808 julkaisi ohjesäännön ranskalaisia
sotakouluja varten. "Kadetti ei saa maksaa enemmän kuin 20 souta
päivässä; ne ovat sotamiesten ja käsityöläisten poikia, enkä tahdo
niiden tottuvan elämäntapaan, joka heitä vain vahingoittaa."
Parisissa olonsa aikana Napoleon menetti isänsä, joka kuoli
Montpellier'ssä helmikuun 24 p. 1785. Se oli hänelle kova isku,
ja hän puhuu kirjeessään kotiin surulla "nuoruutensa tuen"
menettämisestä. Isän kuolema pakotti sekä kodin että hänen itsensä
vieläkin ankarampaan säästäväisyyteen. "Kaikki nämä surut ovat
synkistäneet nuoruuteni ja saaneet minut vakavaksi ennen aikojaan",
hän jälestäpäin sanoi. Hän kävi yhä suljetummaksi ja kalkerammaksi
kuin ennen niitäkin henkilöitä kohtaan, jotka kohtelivat häntä
ystävällisesti, ja ärtyisessä ylevyydessään hän pelkäsi jokaista
ystävyyden ilmausta. Comnenoksen langon, joka tiesi koulun kadettien
puuhaavan jotakin keräyskokousta, johon Napoleonella tavallisuuden
mukaan ei ollut varoja ottaa osaa, täytyi -- saaduksensa hänet
ottamaan sitä varten rahoja -- turvautua valheeseen; hän antoi
hänelle rahasumman, jonka sanoi saaneensa hänen isältään tämmöistä
tapausta varten. "Napoleone loi minuun", näin kertojamme jatkaa,
"siksi tutkivan silmäyksen, että se minua melkein säikähytti, ja
sanoi: 'Koska nämä rahat ovat isältäni, otan ne vastaan; lainana
en olisi niitä ottanut. Äidilläni on kyllin huolia, minun ei sovi
niitä lisätä menoilla, semminkään ei semmoisilla, joihin kumppanieni
hupsuudet minua pakottavat'."
Tietysti ei monikaan oppinut tuntemaan näin kauniita puolia
Napoleonen luonteessa. Toverinsa hän miltei kaikki pelotti
seurastaan ivallisuudellaan, esimiehiänsä ja vanhempia henkilöitä
hän säikähytti vapailla mielipiteillään, rajun kiihkoisuutensa
purkauksilla, rohkeasti moittimalla muutamia laitoksia, puhumalla
ivallisella ja repäisevällä sävyllä asioista, joita he olivat
tottuneet kunnioittamaan. Heidän korviansa viilsi, kun hän saatuaan
moitteet siitä, että hän, kuninkaan varoilla kasvatettu mies,
rohkeni arvostella hänen säännöksiänsä, antoi vastaukseksi: "En
ole kasvatettu kuninkaan vaan valtion varoilla", tahi kun hän 16
vuotiaana rohkeni sanoa: "Olisinpa minä herra, kyllä pian kävisi
toisin". Olisihan voinut haluttaa tämmöiselle nauraa ja pitää sitä
poikamaisuutena, mutta hänen katseessaan ja äänessään oli jotakin,
joka tukahutti naurun ja herätti sen sijaan katkeruutta.
Kerrotaan, että tämä hänen esiintymistapansa sai aikaan yleisen
ja hartaan toivon, että hän mahdollisimman pian ylennettäisiin
upseeriksi, jotta hänestä päästäisiin. Itse hän toivoi pian
kykenevänsä olemaan ilman avustusta kodista; suvella 1785 hän
viidenkymmenen neljän kumppaninsa kanssa, joilla kaikilla oli ollut
pitempi valmistusaika kuin hänellä, meni tutkintoon ja suoritti sen
42:sena. Opettajien arvostelut hänestä olivat varsin monenlaiset.
Saksalainen herra Bauer piti häntä miltei epattona, koska hän niin
vastenmielisesti oppi saksaa. Historian opettaja sitä vastoin
kirjoitti hänestä: "Hän on synnyltään ja luonteeltaan korsikalainen,
ja hän menee pitkälle, jos onni on myötäinen." Mutta virallinen
todistus on varmaankin sattuvin; siinä sanotaan: "Hän on umpimielinen
ja ahkera, on aina halukkaampi opintoihin kuin huveihin, ja hänen
suurimpana ilonaan on hyvien kirjain lukeminen. Matematikassa ja
maantieteessä hänellä on perusteelliset tiedot. Hän on vaitelias,
oikullinen ja ylväs, rakastaa yksinäisyyttä ja on tavattoman
itsekäs. Paljon puhumatta hän aina antaa täsmälliset vastaukset, on
keskusteluissa terävä ja muita etevämpi. Hänen kunnianhimollaan ei
ole rajaa."
Kaikista upseerin ilon päivistä on varmaankin iloisin se, jolloin
kadetti-röijy vaihdetaan upseeripukuun epoletteineen. Kouluaika on
ohi, miekka kalisee kupeella ja koko maailma on avoinna. Tämäkään
päivä -- syyskuun 1 p. 1785 -- ei kumminkaan saanut kulua tuottamatta
katkeruutta nuorelle luutnantille, joka hennon ruumiinrakenteensa
tähden univormussaan ei näyttänyt kovinkaan mahtipontiselta. Kun hän
koko loistossaan saapui Comnenoksen sukulaisten, vierasvaraisten,
hänelle aina ystävällisten Permons'ien salonkiin, hänen avarat
saappaansa, joiden varret lonkkasivat kovin hoikissa säärissä,
herättivät myrskyisen iloisuuden talon tyttärissä eikä Napoleonen
kiukku suinkaan lauhtunut, kun hän naurunremahduksien seasta kuuli
itseään verrattavan "saapasjalka-kissaan".
* * * * *
Tykistörykmentti _La Fére'n_, jossa Buonaparten tuli palvella
aliluutnanttina, asemapaikka oli Valence, ja lokakuun alussa hän
lähti Parisista, kadettikoulutoverinsa Aleksandre de Mazis'in
seurassa. Tällä kertaa hänen oli ollut pakko luopua periaatteistaan
ja lainata rahaa matkaa varten, muutoin hän ei olisi päässyt
liikkeelle; mutta ne eivät riittäneet -- ei vaikka niitä matkalla
kartutettiinkin -- ja loppumatka oli suoritettava jalkaisin.
On säilynyt eräs Buonaparten kirje sedälleen Fesch'ille Brienne'ssä
olon ajalta, merkillisenä todistuksena hänen erinomaisesta
kehityksestään ja varhaisesta kypsyydestään. Hän siinä neuvoo
vanhinta veljeänsä Josefia olemaan siirtymättä hengellisestä
säädystä sotilassäätyyn. "Hän tietysti haluaa jalkaväkeen! Hyvä,
minä ymmärrän, hän ei tahdo ryhtyä työhön vaan kuluttaa katukiviä
päivät päästään. Ja mitä on tuommoinen jalka-sotamiesraukka?
Vetelehtijä kolme neljäsosaa elämästään." Buonaparte sai pian
kokea, ettei yksin jalkaväen upseereilla ollut liiaksi aikaa
linna-palveluksessa; tykistössäkin palveleva saattoi, kun vaan
halua oli, kuluttaa katukiviä pitkin päivää. Näyttää siltä, että
hän luutnantti-aikansa alussa tunsi tarvetta heittää hiiteen
entisen spartalaisen kieltäymyksen ja lämmitellä hiukan nuoruuden
kultaisessa auringon-paisteessa. Hänhän oli täällä uusissa oloissa,
koulusta vapaana ja kaukana kirvelevistä muistoista. Niinpä hänen
alussa nähdäänkin entistä enemmän ottavan osaa seuraelämään. Ja
asuntopaikassaan, vanhan neiti Bon'in luona, hän antautui ennen
tuntemattomaan nautintoon, romaanien lukemiseen, jopa hän itsekin
rupesi romaaninkirjoittajaksi. "Romaanien lukeminen minua suuresti
miellytti", hän myöhemmin kertoi, "koetin itse kirjoittaa ja annoin
täten mielikuvitukseni vapaasti lentää. Tietoni ja kokemukseni
sekaantuivat mielikuvien lentoon, ja minua usein huvitti uneksia,
mitatakseni heti sen jälkeen unelmani järjen mittapuulla. Siirryin
ajatuksissa ihanteiden maailmaan ja tutkin missä suhteessa se erosi
todellisesta elämästä."
Haaveilla, uneksia, keinua mielikuvituksen virrassa, onhan se
miellyttävää useimmille siinä ijässä, jolloin elämä on edessä ja
maailma näyttää olevan avoinna. Mutta kun mielikuvitus on voimakas,
se tavallisesti riistää tahdolta vallan, ja haaveilija, uneksija
tai intoilija harvoin saa lujaa asemaa todellisuudessa. Toisin oli
Buonaparten; hänen mielikuvituselämänsä oli varhain tavattomassa
määrässä kehittynyt. Jo koulussa muuan opettaja hänestä lausui
näkevänsä hänen suuremmoisissa liiallisuuksissaan tulivuoren
hehkuttamaa graniittia: tämä raju mielikuvitus ilmenee taas hänen
romaaneissaan ja värikkäässä, intohimoisessa kielessään, mutta se
ei koskaan käy hillittömäksi eikä eksy tieltä, sillä sitä suistaa
kylmät, selvät, aprikoivat aivot.
Eikä Buonaparte pysähtynyt romaanien lukemiseen ja uneksimiseen.
Mittapuuta, jonka hän sovitti haaveiluihinsa -- tietoja ja
kokemuksia -- oli aina parannettava. Hän käytti sentähden
olinaikansa Valence'ssa perinpohjaisiin opintoihin, ja ne saivat
määrätyn suunnan, sillä yhä häntä elähytti ainoastaan yksi ajatus:
esiintyä synnyinsaarensa vapauttajana. Viha Ranskaa vastaan
leimuaa muuttumattomana hänen mielessään. Se purkautuu esille
hänen korsikalaisissa romaaneissaan, se on pohjasäveleenä hänen
Korsikan historiassaan, jota hän yhä jatkaa. Sen vuoksi hän tutkii
sotatieteitä, luo suunnitelmia saaren puolustamiseksi, linnotusten
rakentamiseksi j.m.s., ja tutkimalla valistusajan filosofiaa hän
valmistautuu johtajaksi ja lainsäätäjäksi.
Ja näiden opintojen kautta Buonapartesta, jota ei mitkään
siteet kiinnittäneet Ranskaan ja jolla ei ollut vähääkään tuota
perinnöllistä, melkeinpä uskonnollista kuningasvallan kunnioitusta,
tuli vielä enemmän sen suuren vallankumouksen suosija, joka oli
ovella.
Hänellä sitä paitsi ei ollut mitään menetettävää vanhojen olojen
kukistuessa, mutta kaikki voitettavissa, sillä ylenemisen toiveet
olivat hänelle nykyisissä oloissa hämärät. Suvun vanha hyväntekijä
kenraali _Marbeuf_ oli kuollut; lähellä loppuaan oli varakas
setäkin, joka oli häntä ja kotia Ajacciossa avustanut; korkeammat
upseeripaikat varattiin yksinomaan rikkaiden ja ylhäisten perheiden
pojille tai semmoisille, joilla oli suosijoita; eikä tulevaisuus,
joka päättyisi korkeintaan kapteenin arvolla, ollut houkutteleva.
Pelkkä "vallankumous"-sana sisälsi lupauksen siitä, että vihdoin
päästään pitkien aikojen vääryyksistä ja hävitetään ne etuoikeudet,
joita varakkaammat luokat nauttivat ainoastaan alempain luokkien
kustannuksella. Tietystikin Buonaparte toiveikkaalla ilolla tervehti
uutta aikaa; olihan hän vuosi sitä ennen poikana kirjoittanut
isälleen: "Antakaa minun päästä vertaisteni pariin ja ennen pitkää
olen kaikista niistä ensimäinen!"
Mutta nuoren luutnantin radikaaliset mielipiteet kyllä suurensivat
hänen ja hänen kumppaniensa välisen juovan, he kun kuuluivat
vanhaan ranskalaiseen aateliin ja olivat monilla vahvoilla siteillä
kiinnitetyt olevaan järjestykseen. Niiden kesken syntyi usein
kinastuksia; yksi semmoinen kerran loppui siihen, että jotkut
ärtyneet rykmentin upseerit viskasivat hänet Rhône-jokeen. Suhde
siis ei ollut ystävällinen; hän seurusteli sentähden enimmiten
virkamiesten ja porvarillisessa asemassa olevien henkilöiden kanssa,
jotka hautoivat samoja toiveita ja odottivat uudelta ajalta samaa
kuin hänkin. Hän kuitenkin pian palasi entiseen yksinäisyyteensä,
alkoi taas entisen kohtuullisen elämäntapansa kaikessa
ankaruudessaan, söi ainoastaan kerran päivässä ja tyytyi muutamien
tuntien lepoon. Mutta yhtä uupumattomasti hän tekee työtä, ja samalla
kun hän hankkii tietoja hän kirjoittaa romaaneja ja filosofisia
tutkielmia, joista toivoi saavansa jonkunverran tuloja.
Siihen aikaan kautta koko Europan kävi haaveksivan tunteellisuuden
puuska, joka erityisesti tarttui nuorisoon ja jonka kuvaavin
ilmaus ja parhain edistäjä oli Goethen kuuluisa kirja "Nuoren
Wertherin kärsimykset". Vaikka onkin suuri erotus germanilaisen ja
romanilaisen luonteessa ja temperamentissa, tämä kirja kuitenkin
valtavasti vaikutti Buonaparteen, ja yhä uudestaan hän sen luki.
Sen vaikutus ilmeneekin varsin selvästi hänen päiväkirjassaan.
Hän on elämään kyllästynyt, olemassaolo on hänelle taakka. "Kun
olen aina yksin, ihmistenkin parissa, menen kotiini antautuakseni
unelmiini ja raskasmielisyyteeni. Minkä ympärillä pyörivät synkät
ajatukseni tänään? Ne miettivät kuolemaa. Ja kuitenkin on elämässäni
vasta aamurusko ja saatan toivoa eläväni kauan vielä. Mihin ryhdyn
tässä maailmassa? Eikö ole parempi -- kun minun kuitenkin täytyy
joskus kuolla -- itse tehdä loppu päivistäni? Jos olisin vanha
mies, taipuisin aikalaisteni ennakkoluulojen edessä ja odottaisin
hiljaisena kuoleman tuloa; mutta kun ei mikään tuota minulle iloa,
kun alku on pelkkiä onnettomuuksia, miksi kestäisin elämää, jossa
ei minulle mikään onnistu? Kuinka kauvas ovatkaan ihmiset joutuneet
luonnosta! Kuinka pelkureita, halpamielisiä, matelevia ne ovatkaan!
Elämä on minulle tuska, sillä en tunne mitään iloa, ja kaikki minulle
tuottaa vain tuskaa: se on minulle taakka! koska ihmiset, joiden
parissa elän ja joiden parissa luultavasti tulen aina elämään, ovat
tavoiltaan aivan toisenlaisia kuin minä, niinkuin kuun valo eroaa
auringon valosta."
Näihin yleisluontoisiin alakuloisen mielen purkauksiin tuli
lisäksi korsikalaisen suru oman asemansa johdosta Ranskassa. Usein
saavat sanat deklamatorisen soinnun, kuten hänen kirjottaessaan
loma-ajan toivossa: "Minkä näytelmän saanenkaan nähdä isänmaassani!
Maanmieheni, kahleisiin taottuina, suutelevat vapisten sitä kättä,
joka heitä sortaa. Ne eivät enään ole niitä uljaita korsikalaisia,
joita sankari elähytti maineellaan, eivät enään tyrannien, velttouden
ja hovimatelijain vihollisia! Kun ei ole enään olemassa isänmaata,
on kunnon kansalaisen kuoltava." Mutta usein ilmenee tosi, syvä
tunne näiden opittujen puheenpartten rinnalla. "Isänmaani kuva sen
nykyisessä tilassa ja kykenemättömyyteni muuttamaan sitä on minulle
syynä paeta maailmasta, jossa velvollisuuteni on kiitellä ihmisiä,
joita hyvettä seuraten pitäisi vihata." Ja kysymys, joka häntä
kaikista enimmän tuskastuttaa, on tämä: "Miltä tulen näyttämään
kodissani, mitä kieltä olen puhuva?" Sillä hän oli ollut kauvan
poissa kodista ja -- ainakin osaksi -- unhottanut äidinkielensä.
Kaikki tämä levottomuus, kahtalaisen asemansa tuskallinen tunne,
ollessaan samalla hehkuva korsikalainen patriootti ja ranskalainen
soturi, itse vihollisen armeijassa palveleva, haihtui niiden
surullisten tietojen johdosta, joita hän sai kodin taloudellisista
huolista: itse rouva Letitia oli rohkeutensa menettämäisillään
ja pyysi poikaansa kotiin. Buonaparten terveys, jota ei suinkaan
ollut vahvistanut hänen spartalainen elämäntapansa ja väsymätön
työteliäisyytensä, saattoi sekin tehdä kotonakäynnin suotavaksi,
ja tammikuussa 1787 hän vihdoin sai virkaloman ja luvan matkustaa
Korsikaan.
Epäilemättä niiden voimakasten tunteiden muisto, joita hänessä
liikkui tämän ensimäisen kotonakäynnin aikana, antoi jälestäpäin
keisarille aihetta hurmaantunein sanoin puhua kotimaan viehätyksestä.
"Kaikki on siellä parempaa; vaikka olisin ollut suletuin silmin,
olisi maaperän lemu jo riittänyt antamaan tiedon siitä, missä
olin. En ole sitä missään muualla tavannut. Näen itseni taas ensi
vuosissani, ensimäisessä rakkaudessani; tapaan itseni siellä taas
nuoruudessani, jyrkkien kuilujen keskellä kiipeämässä korkeille
vuorenhuipuille ja vaeltamassa ahtaita solia ja syviä laaksoja,
kaikkialla nauttien vierasvaraisuuden kunnianosotuksia ja riemuja."
Olo Korsikassa toi terveyttä hänen vereensä ja terveyttä hänen
ajatuksiinsa. Hän kiertelee kautta saaren, kuulee uudestaan
silminnäkijäin kertomuksia vapaussodan taisteluista, tutkii seudut
ja saavuttaa tässä rosoisessa kalliomaassa erinomaisen varmuuden
paikallissuhteiden arvostelemisessa ja sellaisten paikkain
keksimisessä, jotka taistelussa saattoivat olla tärkeitä. Mutta tämän
ja vastaistenkin kodissa käyntien suurin merkitys oli hänelle siinä,
että ne verestivät hänen lapsuutensa puoleksi haihtuneet vaikutelmat,
joita hänessä olivat herättäneet ensimäiset, voimakkaat, välittömät
opetukset tässä villissä saaressa, jossa lain ja oikeuden käsitteet
olivat miltei tuntemattomat, jossa vallitsivat loppumattomat, veriset
kostosodat, jossa itse talonpoika auransa kurjessa kulki pyssy
selässään ja jossa teeskentelyä ja viekkautta ylistettiin samanlaisin
ylevin puheenparsin kuin oikeamielisyyttä ja miehuutta. Kun
vallankumous todenteolla syttyi, muuttaen ranskalaiset villeiksi, oli
lyönyt se hetki, jolloin Buonaparte sai käyttää Korsikastn saamaansa
opetusta.
Oltuansa neljänneksen toista vuotta kotona hän palasi rykmenttiinsä,
eikä nyt enään ollut aikaa unelmiin. Vanhempia upseereja
syrjäyttämällä hänelle uskottiin, hänen tunnetun taitonsa tähden,
kaikenlaisia sotilaallisia tehtäviä. Sitä paitsi hän oli ahkerasti
kirjallisissa töissä. Yhdessä hänen päiväkirjoistaan tältä ajalta
on luonnos tutkimukseen kuningasvallasta. Tässä tekeleessä hän muun
muassa sanoo tahtovansa yksityiskohdin käsitellä sitä anastettua
valtaa, jota kahdentoista Euroopan monarkian kuninkailla on ilo
nauttia. "Niissä ei ole monta, jotka eivät ansaitsisi tulla viralta
pois."
Mutta kaikista enimmän hänen ajatuksensa liikkuivat Korsikasta
saaduissa vaikutelmissa. Kun Napoleone ennen unelmissaan oli nähnyt
itsensä sinä, joka kokoaa maanmiehensä ympärilleen ja kukistaa
muukalaisten vallan, hänen haaveilunsa olivat olleet enimmäkseen
utuisia, epäselviä, mutta silti suuresti houkuttelevia. Hän oli nyt
pitkän saaressa olonsa aikana huomannut, kuinka helppo olisi saada
se liittymään vallankumoukseen, joka ennen kaikkea ajoi vapauden
asiaa. Ja hän oli siellä tavannut suuren kansallisen puolueen, joka
jo liittymisessä vapauden innokkaisiin puolestapuhujiin mannermaalla
näki parhaimman tien itsehallinnon ja suuremman tai pienemmän
riippumattomuuden saavuttamiseen saarelle. Sillä Buonapartessa --
kuten vähitellen Korsikan kansallismielisissäkin -- nuorekas, hehkuva
viha Ranskan kansaa vastaan muuttui kypsyneemmän miehen vihaksi
vanhaa ranskalaista hallitusjärjestelmää vastaan kaikkine mielivallan
ja vääryyden mahdollisuuksineen, aatelis- ja virkavaltoineen.
Lisäksi kyti useimmissa kansalaisissa alituinen pelko Genuan vallan
palauttamisesta, sillä Korsika oli ainoastaan toistaiseksi luovutettu
panttina Ranskalle, ja kuinka suuri viha Ranskan ylivaltaa vastaan
oli ollutkaan ja monessa paikkakunnassa vielä oli, se sittenkään ei
ollut mitään verrattuna raivoon perivihollista Genuaa vastaan.
Omituisen taitavasti Buonapartet olivat aina ymmärtäneet liittyä
siihen puolueeseen, jolla näytti olevan parhaat kortit käsissä.
Hyväntekijänsä, konservativisen, kuningasmielisen kreivi Marbeufin
kuoltua he kerrassaan liittyivät radikaalis-kansallisiin. Emme
tiedä, oliko Buonapartelle mieskohtaisesti raskasta puolueensa
mukana liittyä niin läheisesti henkilöihin, jotka kuuluivat siihen
kansaan, jota hän pari vuotta sitten oli sanonut pitävän vihata
"hyvettä seuraten". Mutta inhimilliset tunteet ovat usein varsin
monimutkaiset; ylevimmätkin saattavat joskus olla läheisessä
yhteydessä itsekkäimpien ja omaetuisimpien kanssa. Ja Buonaparten
isänmaanrakkaus oli omaa lajiaan. Se ei ollut -- kuten Paolin --
uhrautuvaa, kieltäyvää laatua. Hän, jossa oli ihmeellisellä tavalla
ruumistuneina syntymäsaarensa ja sen väestön luonne ja omituisuudet,
hurja intohimo ja raju kunnianpyynti kylmän, viekkaan oman edun
arvioimisen ohessa ja jossa jo poikavuosina oli huomattu rajaton
itserakkaus ja itsekkäisyys, oli ajatuksissaan ja unelmissaan
yhdistänyt itsensä ja isänmaansa yhdeksi ja samaksi. Hän sitä
rakasti, koska se oli Hänen. Korsikan itsenäisyys oli hänestä sama
kuin hänen oma itsenäisyytensä. On syytä uskoa, että Korsikan kohtalo
oli Buonapartelle jotensakin yhdentekevä sitten kun hänen suhteensa
saareen katkesivat, kun ei hänestä tullut sitä, joka oli sen
tulevaisuutta johtava.
Mutta hänen haaveilevat ajatuksensa lensivät varmaan silloin jo
pientä saarta ulommaksi: "Jos voisit nähdä sieluni pohjaan", hän
kerran sanoi muutamalle ystävälleen, "jos voisit lukea sieltä,
mikä minun sisintäni hallitsee, niin sanoisit minua hulluksi, jopa
mielisairaaksi. En tahdo sitä sinulle kertoa, sillä tuskin uskallan
sitä itselleni tunnustaa." Varmaankaan hän ei Korsikan hallitsemista
noin tyystin tahtonut salata; se ajatus oli hänessä yhteinen saaren
monen muun kunnianhimoisen nuorukaisen kanssa. Mutta entä jos hän,
italialainen, joka oli Ranskalle kerrassaan vieras, hän, josta Paoli
oli sanonut: "Sinussa, Napoleone, ei ole mitään uudenaikaista,
sinä olet kokonaan valettu klassilliseen kaavaan", -- entä jos hän
veisi kipinän vallankumouksellisesta Ranskasta Italiaan, saisi sen
nousemaan herrojansa vastaan, tekisi sen vapaaksi ja voimakkaaksi
ja kohottaisi vanhan Rooman maailman valtijaaksi! Hänelle, Cesarin
hengen lapselle, semmoinen mielikuva ei tosiaan ollut jättimäisempi
kuin se, jonka hän sittemmin toteutti.
* * * * *
Kun Parisissa heinäkuun 14 p:nä 1789 Bastilji oli kukistunut,
toistuivat kaikkialla maaseudulla pääkaupungin näytelmät.
Aatelislinnoja vallattiin, jyväaittoja ryöstettiin ja hälytyskellot
soivat kaikkialla. Sotaväenosastoja lähetettiin asemapaikoiltaan
rauhaa ja järjestystä palauttamaan, mutta monessa paikassa
sotamiehet kieltäysivät tottelemasta, ja luutnantti Buonaparten
tunteet sotilaana varmaankin näillä komennusretkillä usein joutuivat
ristiriitaan hänen tunteittensa kanssa korsikalaisena ja aateliston
vihollisena. Kauvan hän kuitenkaan ei saanut tutkia, kuinka meteleitä
saadaan aikaan ja kuinka niitä parhaiten kukistetaan, sillä kun
saapui tieto kansalliskokouksen keskusteluista yöllä elokuun 4
päivää vasten -- jolloin Ranskan koko yhteiskuntarakennus kerrassa
kumottiin -- aateliston etuoikeuksien lakkauttamisesta, kaikkien
yhdenvertaisuudesta lain edessä y.m.s., niin oli kuin maa polttaisi
hänen jalkojensa alla. Nyt oli tullut toiminnan hetki, nyt oli
taottava, sillä rauta oli kuuma. Levottomasta ajasta huolimatta
Buonaparte pyysi virkalomaa, sai sen ja oli syyskuun alussa 1789 taas
Ajacciossa.
Siellä kaikki toistaiseksi oli ollut rauhallista; mutta tuskin
Buonaparte oli saapunut kotiin, kun jo levottomuus alkoi.
Vapauskokardi otettiin esiin; muodostettiin vallankumouksellisia
klubeja ja komiteoita, ja nuori luutnantti, "samalla kertaa kaupungin
tribuunina, puhujana ja reformaattorina", oli kaikkialla läsnä;
hänen uupumaton toimintansa sai kaikki kapinaan ja sähköitti koko
Ajaccion. Mutta vuoristolaisilta ja sisämaasta ei kuulunut mitään
apua, ja ranskalainen komendantti sai tulen tukahutetuksi. Buonaparte
laati pitkän valituskirjeen kansalliskokoukselle, jossa hän syytti
konservativisia vallanpitäjiä monista mielivaltaisuuksista ja
koetti puolustaa hankkeita saaren liittämiseksi vallankumoukseen.
Siten virallisesti esiintyen yhtenä vallankumouksen johtajana
nuori luutnantti antautui suurille vaaroille alttiiksi -- eihän
kukaan tiennyt mitä tulevaisuus oli tuova mukanaan --, ja sentähden
hänelle oli äärettömän tärkeä tapaus, että Korsika -- Genuan
vastalauseesta huolimatta -- maakuntana yhdistettiin Ranskaan. Vaikka
hän olisikin mieluummin nähnyt, että saari vielä olisi joksikin
ajaksi jäänyt epävarmaan asemaansa, hän kuitenkin aluksi saavutti
sen, ettei hänen vallankumouksellinen esiintymisensä ja julkinen
sotilasvelvollisuuksiensa laiminlyöminen kansalliskokouksessa saanut
varsin ankaraa tuomiota.
Mutta samalla suotiin anteeksianto kaikille vapaussodassa Ranskaa
vastaan olleille, jotka oli karkoitettu saaresta. Heinäkuussa
1790 Paoli, oltuansa 21 vuotta maanpaossa, palasi riemuitsevien
maanmiestensä pariin ja valittiin pian sen jälkeen presidentiksi
uuteen kuvernementinneuvostoon. Hän ei siis astunut ensimäiselle
sijalle ainoastaan maanmiestensä vaalin perusteella, vaan lisäksi
Ranska vahvisti vaalin; sillä itse hallituskin piti tuota vanhaa
vapaudensankaria parhaana rauhan ja järjestyksen takaajana
kaukaisella saarella. Ja niin kauan kuin kuningasvalta pysyi, hän
luuli isänmaansa parhaiten turvatuksi lujasti Ranskan kuningaskuntaan
liittyneenä. Olihan se nyt saavuttanut kaikki ne vapauden edut,
joiden puolesta hän nuoruudessaan oli taistellut. "Muutoin", hän
kirjoitti muutamalle ystävälleen, "saarelta joko riistetään vapaus
tai se myydään tahi valloittaa sen sortaja."
Kun vanha isänmaanystävä kirjoitti nämä sanat tammikuussa 1790,
hän ei aavistanut, että vaarallisin niistä "kunnianhimoisista
nuorukaisista", jommoisia Korsikassa aina oli runsaasti ja jotka
kaikki koettivat tunkeutua esille ja asettua hänen sijallensa,
oli hänen vanhan ystävänsä ja asekumppaninsa Carlo Buonaparteu
poika. Aluksi nuori luutnantti näytti sileimmän puolensa; hän pyrki
sangen hartaasti Paolin suosioon. Olihan tämä sitä paitsi vanha;
tieteellisesti kehittyneenä upseerina Buonaparte saattoi toivoa
saavansa hyvin vapaat kädet; vihdoin oli kyllä tuleva aika, jolloin
hänen ei enään tarvinnut kulkea Paolin nimileiman alla, vaan voi
seisoa omilla jaloillaan.
Mutta luutnantti Buonaparte osasi odottamisen taidon, hän oli
toistaiseksi asettanut päämääräkseen päästä Korsikan kansalliskaartin
päälliköksi, hän kun varmasti toivoi, että semmoinen muodostettaisiin
täällä kuten Ranskan muissakin maakunnissa. Siten hän tuntuvasti
ylenisi ja saisi suuremmat tulot; paljoa tärkeämpää oli
sentään se, että hän siten saisi aina olla saapuvilla kotimaan
näyttämöllä valmiina suorittamaan osansa heti sopivan hetken
tullessa. Kansalliskaartin muodostamisen käskyä kuitenkaan ei
ollut vielä tullut Parisista, ja nuoren luutnantin täytyi, vaikka
vastenmielisestikin, 1791 palata linnaväkeensä.
Tästä lyhyestä olosta rykmentissä on olemassa myöhemmältä ajalta
itse Buonaparten lausunto. "En astunut koskaan jalallani kahvilaan
enkä koskaan ollut mukana seuraelämässä; söin kuivaa leipää ja
harjasin itse vaatteeni, jotta ne kestäisivät kauvemmin. Etten olisi
rikkana rokassa kumppanieni parissa, elin kuin karhu kammiossani
aina yksinäni ja seurustelin yksinomaan kirjojeni kanssa, jotka
siihen aikaan olivat ainoana ilonani." Kun hän suurella vaivalla
oli saanut säästöön parisen markkaa, hänen ensimäinen käyntinsä
suuntautui kirjakaupan akkunaan, jossa hän kauan himoitsevin katsein
tarkasti noita kalliita aarteita ennenkuin valitsi ostoksensa.
Vaikka hän kesäkuun alussa ylennettiin yliluutnantiksi ja siten
sai korkeamman palkan, olivat raha-asiat aina tiukalla, sillä
tavattomasti kehittynyt perhetunne oli saanut hänen ottamaan kotoa
mukaansa nuoremman veljensä Lucien'in ja kasvattamaan häntä omalla
kustannuksellaan. Teoksellaan "Keinoista saada ihmiset onnellisiksi"
hän toivoi saavansa Lyon'in akatemian palkinnen; toivo ei toteutunut,
eikä tämä enemmän kuin muutkaan hänen filosofisista kirjoituksistaan
tuottanut hänelle rahallista tuloa.
Vaikka Buonaparte ennen alakuloisina hetkinä oli antautunut
haaveiluihin ja unelmiin, hän nyt tuntui olevan semmoisiin varsin
vähän halukas. Eräs kirjoitus rakkaudesta todistaa kuinka kaukana
hän nyt oli haaveiluista. "Minäkin kerran olin rakastunut", hän
kirjoittaa, "ja se on vielä niin tuoreessa muistossa, ettei minun
tarvitse ruveta metafysillisiin selityksiin rakkaudesta ja sen
olemuksesta, selityksiin, jotka ainoastaan hämmentävät käsitteitä.
Minä kiellän siltä olemisen oikeuden ja vielä enemmän, minä pidän
sitä vahingollisena sekä yhteiskunnalle että yksityiselle, sanalla
sanoen, uskon että rakkaus saa aikaan enemmän pahaa kuin hyvää ja
että olisi jumalallinen hyvätyö vapauttaa ihmiskunta siitä."
Eihän ollutkaan aika eikä paikka sovelias haaveiluille. Rhônelaakson
ja sen lähiseutujen väestö oli ilmi tulessa vallankumouksen puolesta,
ja Buonaparte oli tässä innokkaasti osallisena. "Etelän veri
vierii Rhônen vauhdilla suonissani", hän kirjeessä lausui. Hän oli
sihteerinä "valtiosäännön ystäväin" klubissa, joka oli likeisissä
väleissä Parisin jakobinein kanssa, ja suosi yleensä samoja
mielipiteitä kuin tämä äärimäisyyteen menevä puolue, jonka tarmo
häntä, kaiken epäselvyyden ja puolinaisuuden halveksijaa, suuresti
miellytti. Sitä paitsi oli hänelle omien suunnitelmiensa vuoksi
tärkeätä että hajaannus Ranskassa leveni mahdollisimman laajalle.
Kuninkaan epäonnistuneen pakoyrityksen jälkeen kesäkuussa 1791
ruvettiin pelkäämään ulkomaiden sekaantumista asioihin ja kostoretkeä
emigranttien puolelta, joiden pääkortteeri oli Koblenzissa. Kun
maa oli sisällisen eripuraisuuden ja kapinan tähden heikontunut ja
ulkoapäin Euroopan suurvaltain uhkaama, saattoi ehkä tulla se hetki,
jolloin kunnianhimoinen, tilaisuutta vaaniva luutnantti saisi viskata
pois naamarin, toteuttaa lapsuutensa unelmat ja vapauttaa isänmaansa,
tietysti oman valtikkansa turvin.
Kuinka vähän Ranskan edut juuri tällöin merkitsivät Buonapartelle
Korsikan etujen rinnalla, näkyy selvästi siitä, että hän syyskuussa
1791, huolimatta uhkaavista enteistä ja vaikka sotaministeri niiden
johdosta oli jyrkästi kieltänyt antamasta lomaa upseereille, hankki
itselleen enemmän tai vähemmän tavattomin keinoin kolmen kuukauden
loman ja lokakuun alussa oli taas Ajacciossa. Sillä vihdoin oli nyt
tapahtunut se, mitä hän oli toivonut ja vaanien odottanut: yleisen
kansalliskaartin muodostaminen. Korsikaa varten määrättiin neljä
pataljoonaa. Upseeripaikat saivat sotajoukot itse täyttää vaalin
kautta, ja Buonapartelle oli nyt pääasia tulla päälliköksi valituksi.
Tässä vaalitaistelussa, jossa hänen omat etunsa niin suuressa
määrässä olivat kyseessä, hänen käskevä luonteensa vasta esiintyy
täydessä valossaan. Vanha setä oli kuollut vähän hänen saapumisensa
jälkeen, ja hän tuli heti itse perheen pääksi. "Kaikkien täytyi
ehdottomasti totella, arvata hänen salaisimmatkin toiveensa. Vähinkin
vastustus voi saada hänet raivoon." Erään vastaehdokkaansa, joka
oli pilkannut hänen mitätöntä muotoaan, hän oli, niin kerrotaan,
ollut tappamaisillaan. Kuullessaan mainittavan hänen nimeänsäkään,
Buonaparte muutti väriään. Mutta niin vallanhimoinen ja loukkaava
kuin hän ajoittain olikin, hän saattoi, milloin vain niin soveltui,
olla yhtä kohtelias ja rakastettava. Hänen ensi nuoruutensa ajoilta
puhutaan jo hänen ihmeellisistä silmistään, jotka saattoivat
salamoida kylmästi ja terävästi kuin miekka ja saada uljaimmatkin,
jopa vallankumouksen rajupäätkin vapisemaan; mutta puhuttiin myös
hänen hienosta suustaan ja hymyilystään, jolla hän osasi hurmata
jokaisen, jonka halusi voittaa puolelleen.
On olemassa todistuksia siitä, että Buonaparte sekä julkisesti
että salaisesti käytti kaikki suuret lahjansa sotamiesten suosioon
päästäksensä, ja tuloksena oli, että hän vaalissa saavutti kauvan
ikävöidyn tarkoituksensa, tuli everstiluutnantiksi ja Korsikan
kansalliskaartin päälliköksi. Tosin hänen vielä täytyi antaa osa
vallasta eversti _Quenzalle_; mutta kun tämä oli kerrassaan mitätön
mies, saattoi Buonaparte pitää itseään johtavana päällikkönä.
Semmoisen valitun, innostuneesti tehtäväänsä antautuneen
sotajoukon etunenässä -- siihen kuului enimmäkseen uljaita,
kestäviä vuoristolaisia -- hän nyt, tarkoin tuntien saaren,
kehittyneenä sotilaana, erinomaisella taitavuudellaan, tarmollaan
ja kestävyydellään saattoi vankalla pohjalla seurata edelleen
suunnitelmiansa.
Hän ei kuitenkaan ollut päässyt perille ilman uhrauksia. Tammikuun
1 p:nä 1792 hänen loma-aikansa loppui: helmikuun 6 p:nä hänen
nimensä, syystä että hän laittomasti oli ollut poissa, pyyhittiin
Ranskan armeijan luetteloista; mutta puuhatessaan kiihkeästi
Korsika-asioissaan, hän ei joutanut siitä välittämään. Hänen täytyi
takoa raudan kuumana ollessa; jos hän pääsisi Ajaccion ja sen
linnan herraksi ja onnistuisi itse esiintymällä ja vallankumouksen
edistämisen varjolla saamaan aikaan levottomuuksia ja meteleitä
saaren ranskalaisia viranomaisia vastaan, oli sen vapauttaminen
helppo ja luonnollinen asia, eikä Ranska, joka nyt oli taistelemassa
puolta Euroopaa vastaan, voisi ilman suuria vaikeuksia valloittaa
saarta uudestaan.
Pääsiäisen aikaan 1792 puhkesi kauvan valmisteltu kapina tuimana
katutaisteluna Ajacciossa kaupungin asujanten ja kansalliskaartin
välillä. Buonaparte riensi miehittämään kaupungin tärkeimmät
sotilasasemat ja ryhtyi suorastaan piirittämään linnaa, joka oli
ranskalaisten linjajoukkojen hallussa; näiden joukossa oli paljo
korsikalaisia alkuasukkaita, jotka olivat Buonaparten puolella.
Tämä tapahtui tietysti vallankumouksen nimessä ja "isänmaan
pelastamiseksi". Mutta viime tingassa saapui hallituksen komissario,
jonka Paoli oli lähettänyt saatuaan tiedon kapinasta. Ja pelkällä
Paolin nimellä oli semmoinen kaiku, että järjestys ja rauha heti
palasi. Mutta kunnianhimoinen everstiluutnantti sai Paolilta -- joka
vihdoin oli päässyt hänestä selville -- virkaeron ja toukokuussa
1792 me hänet taas tapaamme kuohuvassa Parisissa ilman tointa, ilman
tulevaisuutta, ilman tuloja.
* * * * *
"Olen tullut siihen vakaumukseen", kirjoitti Ranskan sotaministeri
Ajaccion linnan päällikölle heinäkuun 8 p:nä, "ettei olisi voitu
menetellä maltillisemmin ja vireämmin kuin te olette toimineet niin
epäsuotuisissa ja tukalissa oloissa; niinikään olen vakuutettu,
että Buonaparte ja Quenza ovat menetelleet kovin moitittavasti, ja
ettei ole salattavissa, missä määrin he ovat syypäät joukkojensa
epäjärjestyksiin ja laittomuuksiin."
Entisissä oloissa Buonapartea olisi uhannut sotaoikeuden
tuomio; uuden valtiosäännön mukaan hän kuitenkin oli asetettava
siviilioikeuden eteen; mutta ennenkuin eri virastot kerkesivät
"vaihtaa kirjeitä" asiasta, tapahtui seikkoja, jotka kaatoivat kumoon
valtaistuimen ja ministerituolit ja paljon muuta.
Buonaparte oli äkkiä syössyt alas unelmiensa huipuilta. Nöyryytys ja
väärät laskelmat kirventelivät hänen mieltään, ja nyt enemmän kuin
koskaan oli hänelle mieskohtaisesti ainoa pelastuksen keino, että
puhdas rahvaan valta pääsisi musertamaan kaikki olevat olot. Hän
oli itse filosofisissa kirjoitelmissaan kirjoittanut siitä, kuinka
"kalpeat kunnianhimoiset" intohimojen päästessä riehumaan sieppaavat
vallan käsiinsä, ja tällä lauselmalla varmaankin ajatellut itseänsä.
Miksi hänen suunnitelmansa nyt muodostuivatkaan, yksi asia ainakin
oli selvä: kalastaminen oli tapahtuva vallankumouksen sameassa
vedessä.
Parisissa hän vietti jotensakin tyhjäntoimittajan elämää ystävänsä
Bourienne'n kanssa, jonka hän uudelleen oli tavannut. He tekivät
suunnitelmia, aikoivat ostaa rivin rakennuksen alaisia taloja
vuokratakseen ne, puuhasivat päästäksensä jälleen armeijaan ja
hautoivat monia muita ajatuksia, joista ennen kaikkea piti koituman
jokapäiväinen leipä. Sillä niukalla olivat rahat. Bourienne, joka
oli sentään vähä varakkaampi, sai yleensä maksaa päivälliset,
milloin niitä oli saatavissa, ja vihdoin vaelsi Buonaparten kello
panttilainaajalle.
Kesäkuun 20 p. oli määrätty kansalliseksi juhlapäiväksi. Se oli
pallo-huoneessa vannotun valan kolmas vuosipäivä, ja kansan piti
"istuttaman toukokuun puita" vapauden kunniaksi. Ystävykset
olivat päättäneet yhtyä ruokalassa St. Honoré'n varrella lähellä
Palais Royal'ia. Ulos tullessaan he näkivät kadulla olevan
täyden kapinan. Ryysyinen joukkio, jonka Buonaparte vikkelällä
silmäyksellään arvosteli 5-6,000 mieheksi, mitä naurettavimmilla
ja hullunkurisimmilla aseilla varustettuna, kulki laulaen päivän
suosittua laulua: Ça ira! Ça ira! kohti Tuillerioita. Suuttumus
radikaalisen ministeriön kukistumisesta oli saanut tämän kummallisen
sotajoukon liikkeelle. Se tuli suoraan lakiasäätävästä kokouksesta,
jossa se uhaten oli esittänyt valituksensa ja sieltä lähtenyt
Santerre'n johtamana Tuillerioita kohti.
Ça ira! Ça ira!
"Mennään tuon roistojoukkion muassa", sanoi Buonaparte lyhyesti;
hän odotti vakavata yhteentörmäystä, mutta huomasi suureksi
hämmästyksekseen, että linnan portit rauhallisesti aukenivat ja että
joukkio esteettömästi vyöri linnaan. "Tuskin voin", sanoo Bourienne,
"kuvata hänen harmiaan ja hämmästystään nähdessään millä heikkoudella
ja pitkämielisyydellä kohdeltiin tätä roskaväen parvea." Mutta kun
eräässä suuressa akkuna-aukossa nähtiin kuninkaan istuvan tuolilla
pöydän päällä, asettavan päähänsä punaisen jakobinilakin, joka
hänelle kurotettiin keihään kärjessä, ja sillä tapaa sitte esiintyvän
ulvovan rahvaan edessä, jota oli sisällä ja akkunan ulkopuolella,
niin se jo Buonapartesta tuntui liian paksulta. "Mikä narri!" hän
huudahti italian kielellä. "Kuinka on voitu päästää tuo roska-joukko
sisään? Olisi pitänyt tykkipatterilla luutia pois 4-500; loput
saisivat kyllä koivet allensa!"
Jos Buonapartea harmitti se leväperäisyys ja myöntyväisyys, jolla
kuninkaan käskystä kohdeltiin väkijoukkoa, niin kyllä hänellä siihen
oli syynsäkin. Tuommoisen kokoonhaalitun hillittömän joukkion
tunkeileminen jo itsessään loukkasi hänen järjestystä ja kuria
vaativaa luonnettaan. Mutta hänellä oli sillä hetkellä yhteisiä
harrastuksia tämän joukon kanssa, josta hän muutoin välitti viis.
Niistä maltillisista ministereistä, jotka Ludvig XVI kesäkuun 13
p:nä oli valinnut ympärillensä radikaalisten sijoille, mikä juuri
oli saanutkin metelin aikaan, Buonaparten täytyi erityisesti pelätä
kovin kuningasmielistä sotaministeriä, joka, kuten yllä mainitusta
kirjeestä kesäkuun 8 p:ltä selviää, ei aikonut niinkään helposti
unohtaa hänen kummallista menettelyänsä Korsikassa. Metelin --
tuon siveellisen purkauksen, kuten sitä sanottiin -- tarkoituksena
oli pakoittaa kuningas ottamaan radikaalinen, "patriotinen"
ministeriö, eikä mikään soveltunut paremmin Buonaparten toiveisiin.
Semmoinen olisi taipuvaisempi katsomaan sormien lomitse Korsikan
tapauksia, jotka hän aina saattoi esittää vallankumouksen eduksi
toimeenpannuiksi; sitäpaitsi hänellä oli ystäviä ja suosijoita
radikaalien leirissä; hänelle siis ei ollut mikään mieluisempaa
kuin radikaalisen puolueen valtaan-pääsy. Se tiesi entisten syntien
anteeksiantoa ja lupauksia tulevaisuuden varalle. Kuninkaan
vetelyys, joka nosti Buonaparten raivoon, sai myrskyn toistaiseksi
laantumaan, ja virasta eroitetun upseerin tulevaisuus oli yhä yhtä
synkkä. Mutta elokuun 10 p:nä samosi uusi, pelottavampi kansanjoukko
kuninkaallista linnaa kohden. Se oli etukaupunkien väestöä,
mutta tällä kertaa lisättynä marseillelaisilla sekä etelästä,
Rhône-laaksosta saapuneilla, jossa Buonaparte hyvin tunnettiin.
Sveitsiläiskaarti surmattiin, linna valloitettiin rynnäköllä, mutta
kuningas oli jo poistunut sieltä ja etsinyt suojaa lakiasäätävältä
kokoukselta. Buonaparte, joka koko elinaikansa osasi niin mainiosti
käyttää draamallisia keinoja, sanoi jälestäpäin: "Jos kuningas
olisi esiintynyt ratsain, voitto olisi ollut hänen. Ei koskaan",
hän kertoi, "millään taistelutantereella ole ruumiskasat näyttäneet
minusta niin suurilta kuin nähdessäni nuo kaatuneet sveitsiläiset,
lieneekö sen sitte aiheuttanut paikan ahtaus vai se, että olin
ensikertalainen semmoista näkemässä." Edelleen hän kertoo -- ja siitä
näkyy millä järkähtämättömällä tyyneydellä hän oli tutkinut asemaa
päivänä, jolloin kaikki ranskalaiset Parisissa olivat rajuimmassa
kapinassa -- että hän kaikissa yleisissä paikoissa herätti huomiota,
että häneen luotiin vihamielisiä, epäluuloisia katseita, ja itse
hän selittää tämän aiheutuneen siitä, että hänen kasvonsa näyttivät
tyynemmiltä kuin useimpien muiden. Tämä tietää, toisin sanoen, ettei
vallankumous tälle harkitsevalle korsikalaiselle merkinnyt mitään;
niitä ihanteita, jotka hurmasivat tuhansittain ranskalaisia ja joiden
puolesta he uskon rohkeudella menivät kuolemaan, ei ollut hänellä.
"Hän oli vallankumouksen ulkopuolella, ja sentähden hän saattoi
kohota sen yläpuolelle."
Kuningasvallan kukistuminen elokuun 10 p:nä ja uuden radikaalisen
ministeristön asettaminen, johon muiden muassa kuului matematikko
_Monge_, yksi Buonaparten entisiä hänelle suopeita opettajia, auttoi
hänet onnen portaille. Jo seuraavana päivänä hän kirjoitti eräälle
sedälleen: "älkää enään huolehtiko veljenpojistanne; kyllä ne
menestyvät". Elokuun 30 p:nä hän uudestaan kirjoitettiin luetteloihin
upseerina, vieläpä nimitettiin kapteeniksi.
Keväällä olivat Ludvig XVI:nen ministerit pakoittaneet hänen
julistamaan sodan Preussille ja Itävallalle. Levottomuudet
Preussissa, hovin tukala tila ja emigranttien kiihoitukset
jouduttivat mainittujen valtojen sota-varustuksia. Braunschweigin
_Ferdinand_ samosi sotajoukoin Ranskan koillista rajaa vastaan ja
julistuskirjalla heinäkuun 25 p:ltä uhkasi hävittää Parisin maan
tasalle, jos kuninkaaseen hiuskarvaankaan kosketaan. Kenraali
_Dumouriez_ lähetettiin sotajoukon kera Mosel-virran luo vihollista
torjumaan ja äsken kapteeniksi ylennetty Buonaparte siirrettiin
erääseen Dumouriez'n prikaatin rykmenttiin.
Mutta kapteeni Buonapartella oli sillä hetkellä aivan toiset
harrastukset kuin taisteleminen Ranskan puolesta. Ollessaan nyt
vallanpitäjien yhteydessä ja uudestaan upseeriksi päästyään hän
saattoi taas olla pelissä mukana. Oli vain hankittava tilaisuus
jälleen hiipiä Korsikaan. Ja se tulikin pian. Elokuussa uusi hallitus
lakkautti kaikki kuninkaalliset kasvatuslaitokset, ja Buonaparten
sisar _Elisa_, joka oli sijoitettu St. Cyr'iin, oli nyt yht'äkkiä
koditonna. Näin levottomana aikana oli ihan luonnollinen asia, että
veli saattoi sisarensa kotiin; ja varmaankin hämmennys ja höllyys
kaikissa oloissa vaikutti sen, ettei Buonaparte joutunut syytteeseen,
vaikka hän jätti rykmenttinsä oman onnensa nojaan ja viipyi
kotisaaressaan kolme neljännesvuotta, kesäkuuhun 1793.
Tässä mainittakoon vain lyhyesti, että Buonaparte heti kotiin
palattuaan koetti kaikin mokomin korvata edellisenä keväänä
kärsimänsä tappion. Taas sama juonittelu: hän esiintyi näennäisesti
Ranskan etujen kiihkeimpänä puoltajana, todellisuudessa
työskennellessään omien suunnitelmiensa edistämiseksi. Viekkaasti
laskemalla hän ja veljekset Arena, jotka nekin kuuluivat "hurjan
kunnianhimoisiin", osasivat saadaksensa Paolin epäillyksi Parisissa
käyttää hyväkseen hänen muuttunutta suhdettaan kansalliskonventtiin
kuninkaan teloittamisen jälkeen. Hirmuhallitus pääkaupungissa näytti
vanhasta kenraalista paljo huonommin takaavan hänen kotisaarensa
vapautta ja rauhallisuutta kuin rajaton kuningasvalta, ja kaikkia
niitä, jotka näinä päivinä eivät olleet konventin puolella,
syytettiin heti sen vastustamisesta.
Mutta Buonaparten kaksoispeli ei voinut ajan pitkään jatkua tulematta
ilmi. Maaliskuussa 1793 tunnettu historioitsija ja maantieteilijä
_Volney_, joka suuresti harrasti Korsikan asioita ja oli tutkinut
oloja tarkoin, kirjoitti sanomalehtiin saaren tilasta, ja hän
lopettaa erään kirjoituksensa lausumalla: "Täytyy myöntää, että
isänmaanystäviksi tekeytyneet (Buonaparte y.m.) ovat käyttäneet
väärin Ranskan kansan arvoa ja ehkä vieläkin sitä väärin käyttävät
tyytymättömyyden lisäämiseksi." Siis Parisissakin huomattiin vääräksi
se, että Buonaparte oli Korsikassa nostanut Ranskan lipun. Mutta
Volneyn julkinen lausunto ei vaikuttanut mitään, sillä Buonapartella
oli hartaana auttajana konventissa vaikutusvaltainen maanmiehensä
_Salicetti_, joka itse kuului Paolin vihamiehiin. Vihdoin konventti
näiden alituisten ilmiantojen johdosta käski vangita Paolin huhtikuun
2 p:nä 1793. Mutta tässä "kunnianhimoiset" ampuivat yli maalin. Sillä
nyt tapahtui mitä ei kukaan aavistanut. Kun levisi huhu, että vanhan
kansansankarin persoonallinen vapaus oli uhattu, kaikki riita ja
eripuraisuus saarella katosi; Arena-veljesten ja Buonaparten y.m.
kiihoittamat asujamet unhottivat keskinäisen riitansa ja ryhmittyivät
varsin valtavana joukkona vanhan johtajansa ympärille. Toukokuun 27
p:nä julisti Paolin kokoonkutsuma kansallisneuvosto Arena-veljekset
syypäiksi kavallukseen; Buonaparten perheestä langetettiin se tuomio,
ettei Korsikan kansan arvo sallinut sen olla missään tekemisissä
Buonapartein kanssa; sentähden se "jätettiin katumaan ja julkisesti
häpeämään".
Napoleone oli siis omaistensa kanssa lain turvaa vailla omassa
maassaan; perheen tilat oli annettu muiden saaliiksi; sai olla
iloinen, että henkensä sai pitää. Toisin oli käynyt kuin hän
nuoruudessaan oli uneksinut. Nyt ei ollut enään muuta neuvoa kuin
heittäytyä kokonaan ranskalaisten syliin. Hän tuli koko saaren
tykistön komentajaksi, yritti ranskalaisen sotajoukon johtajana
päästä Ajaccion linnan isännäksi ja teki hyökkäyksen kaupunkiin
vastapäätä satamaa olevilta "Verisaarilta", mutta kaikki turhaan.
Paolin valta oli liian suuri, ja kesäkuussa täytyi Buonaparten
perheineen pakolaisena lähteä isänmaastaan.
Mutta kun keisari Napoleon 22 vuotta myöhemmin kahlehdittiin
St. Helenaan, oli hän joutunut korsikalaisen koston, vendettan,
uhriksi. Vanha perhevihollinen Pozzo di Borgo se oli saanut häneltä
riistetyksi Paolin suosion, arvannut hänen aikeensa ja ehkäissyt
hänen suunnitelmansa. Tämä mies seisoi nyt siinä, missä Buonaparte
kerran oli uneksinut seisovansa: voittajana Paolin rinnalla.
Kolme vuotta tämän jälkeen täytyi hänen Buonaparten vainoamana
paeta mannermaalle. Siellä hän antautui palvelemaan venäläisenä
diplomaattina ja oli siinä asemassa varsinaisena yllyttäjänä
kaikissa Napoleonia vastaan suunnatuissa yrityksissä. Ja hän se
1812 vuoden jälkeen kutoi kaikki sen verkon langat, johon keisarin
pää kiedottiin. Korsikalainen Pozzo di Borgo ei suonut itselleen
lepoa ennen kuin hänen verivihollisensa oli kahlehdittu valtameren
kalliosaareen.