Ennen päivällistä meni luutnantti puodistoon ja osti sieltä viimein
kovan tinkimisen perästä pienen kultaristin mustassa samettinauhassa.
--- "Vakuuttakoon vaan, ett'ei hän tahdo vastaanottaa lahjoja; kyllä
tiedetään, mimmoista se on. Jos hänessä todellakin on niin omaa etua
katsomaton sielu, niin varmaan ei Emilia ole kieltävä".
Kellon kuutta käydessä iltapäivällä ajoi luutnantti partansa
erinomaisella huolella, tuotti luokseen peruukkimaakarin lähistöstä,
saadakseen tukkansa oikein hyvin käheröityksi ja voidelluksi, jonka
tehtävän tämä hyvin tunnollisesti suoritti, säälimättä asianomaisten
virkakuulutuksia, joista hän teki hius-paperruksia. Sen jälkeen
pukeutui luutnantti uusimpaan univormuunsa, otti uudet, vielä
käyttämättömät hansikkaat käteensä ja läksi kotoaan, ensin
ripsutettuaan tarpeeksi hajuvettä päällensä. Jos hän tänään oli
suuremmalla huolella pukeutunut kuin ennen, "Zuckerpüppcheniänsä"
tervehtimään mennessään, niin se ei tapahtunut siitä syystä, että
Kolibri enemmän häntä miellytti; mutta hänessä löytyi jotakin, joka
yksin kiihoitti luutnanttimmekin jäykkää kuvas-aistia.
Hänen astuessaan huoneesen tuli rouva Fritsche häntä vastaan niinkuin
ainakin, ja ikäänkuin olisivat keskenään päättäneet valhetella
toisilleen, ilmoitti rouva hänelle että Emilia oli mennyt ulos
muutamiksi hetkiksi, vaan pyysi häntä odottamaan. Luutnantti nyykytti
suostuvansa ja istuutui muutamalle tuolille. Rouva Fritsche hymyili
taas, se on, näytti pitkiä, keltaisia hampaitaan ja lähti ulos, tällä
kertaa tarjoamatta suklaatia.
Tuskin oli hän poistunut, ennenkuin luutnantti käänsi silmänsä tuohon
salaperäiseen oveen. Se pysyi suljettuna. Kaksi kertaa koputti hän
siihen, ilmoittaakseen tuloaan; ovi ei au'ennut. Hän pidätti
hengitystään ja kuunteli: ei mitään, ei vähintäkään ääntä; olisi voinut
luulla kuolon korjanneen kaiken hänen ympärillään. Luutnantti nousi
tuolilta, hiipi taas varpaillaan ovelle, haki hapuillen ovensäppiä ja,
kun ei sitä löytänyt, tyrkkäsi hän ovea polvellaan. Ovi kesti
tyrkkäyksen. Hän kumartui uudelleen ja huusi melkein tukahutetulla
äänellä kahdesti: "Kolibri! Kolibri!" -- Ei vastausta. Hän ojensihe,
veti molemmilla puolin univormunsa liepeistä, polki saappaansa korolla
lattiaan, lähestyi taas ikkunaa ja rumputteli suutuksissaan lasia.
Hänen loukattu sotilaskunniansa alkoi kuohua hänessä. -- "Mitä hittoa!
minä minua pidetään? Minä mäikäytän nyrkilläni oveen, niin totta hänen
täytyy avata minulle, ja jos tuo vanha noita kuulee sen, sitä pahempi,
vaan ei se minun syyni ole!" -- Hän teki "oikealle ympäri"... Ovi oli
raollaan.
Heti kiiruhti luutnantti taas varpaillaan tuohon salaiseen huoneesen.
Sohvalla lepäsi Kolibri kiiltävän keltaisessa hameessa, leveä punainen
vyötin vyötäisillä. Hän peitti kasvonsa nenäliinaansa ja nauroi niin
että kyyneleet tuli silmiin, vaan äänettömästi. Tällä kertaa oli hän
järjestänyt tukkansa kahteen suureen, pitkään, punaisilla nauhoilla
koristettuun palmikkoon. Nuo punaiset kengät eilispäivästä näkyivät
olevan hänellä jalassa, vaan muuten olivat jalat paljaat; olisi voinut
luulla hänellä olevan ruuniset silkkisukat. Sohva oli vähän toisin
asetettu kuin eilen, lähempänä seinää, ja pöydällä seisoi japanilainen
teetarjoin pullakkaisella kahvikannulla, kristallisella sokerirasialla
ja kahdella pienellä sinisellä posliini-kupilla. Samalla pöydällä oli
kitara, ja hieno harmaja höyry kohosi köynnösmäisesti itämaalaisesta
köynnös-kekosesta.
Luutnantti, joka ensi silmäyksellä oli huomannut kaiken tämän, lähestyi
sohvaa, vaan ennenkuin hän oli ennättänyt sanaakaan sanoa, niin
Kolibri, joka ei herjennyt nauramasta nenäliinaansa, ojensi kätensä ja,
kaivaen pienet kovat sormensa luutnantin kauniisti laitettuun tukkaan,
hävitti silmänräpäyksessä koko tämän korean taideteoksen. -- "Mitä
hyvää tuosta nyt on?" huusi luutnantti, sangen vähän mielissään tuosta
sopimattomasta tuttavallisuuden osoituksesta; -- "mikä rohkeus!"
Kolibri paljasti kasvonsa. "Ennen ruma", sanoi hän, "noin parempi". --
Hän vetäytyi taaksepäin sohvassa ja asetti jalkansa ristiin allensa.
"Istuudu tuohon, tuonne alas".
Luutnantti istuutui siihen paikkaan, joka hänelle osoitettiin. --
"Miksi vetäydyt minua pakoon?" kysyi hän hetken äänettömyyden perästä,
"pelkäätkö minua?"
Kolibri kyyristyi alas kuin kissa ja tirkisteli häneen sivultapäin. --
"Minäkö? en!"
"Sinä et saa olla niin huimapäinen", jatkoi luutnantti isällisellä
äänellä. -- "Tottahan muistanet eilistä lupaustasi?"
Kolibri syleili molempia polviaan käsivarsillaan, nojasi päätään niitä
vastaan ja tirkisteli taas häneen sivulta.
"Minä muistan".
"Noh", sanoi Jergunov ja tahtoi lähestyä häntä.
"Ei niin kiirutta, herraseni!"
Kolibri irroitti palmikkonsa, joilla hän oli ympäröinyt polviaan, ja
toisen palmikon päällä alkoi hän piestä luutnantin käsiä.
Luutnantti oli aivan hämmästynyt, -- "Mitkä silmät sillä on, tuolla
lempolaisella!" mutisi hän vasten tahtoansa. -- "Mutta -- miksi olet
kutsunut minut tänne?"
Kolibri kurotti kaulansa eteenpäin, liikunnolla, joka muistutti lintua,
ja kuunteli.
"Emilia?" kysyi luutnantti hämmästyneellä katseella, -- "tahi joku
muu"...
Kolibri nyykäytti olkapäitään.
"Vaan sä kuulit kuitenkin jotakin?" kysyi Jergunov taas.
"En, en mitään."
Uudella linnuntapaisella liikunnolla veti hän taaksepäin pientä
soikeata päätään, jonka paksuja hiuspalmikoita eroitti huolellisesti
tehty jakaus, joka katosi pieniin kiheröihin hiustupsuihin niskassa. --
"Ei mitään", kertoi hän ja kyykistyi taas alas.
"Ei kukaan!" sanoi luutnantti. "Minä voin siis"... Hän ojensi kätensä,
vaan veti sen taas äkkiä takaisin. Veripisara näkyi hänen sormellaan.
"Mitä tuhmuuksia!" huusi hän pudistaen kättään, -- "alinomaa teidän
ijankaikkiset neulanne! Vaan mikä kirottu neula se on?" lisäsi hän,
huomatessaan jonkunlaisen kultanuolen, jonka Kolibri taas pisti
vyöttimensä alle, -- "tikarihan se on! se on pistin, ja sinä, sinä olet
ampiainen, kuuletko, ampiainen!"
Kolibri näkyi sangen hyvin käsittävän luutnantin vertauksen: hän nauroi
raikasta, kristallin-kirkasta nauruaan. -- "Niin, minä pistän ... minä
pistän".
Jergunov katseli häntä sivultapäin.
"Hän nauraa", ajatteli hän, "ja kuitenkin jää hänen kasvonsa
surullisiksi. -- Katsopas tätä hiukan", lisäsi hän ääneen.
"Mitä?" kysyi Kolibri lapsellisella katseella.
"Tätä!" -- ja luutnantti veti esille pienen kultaristin taskustaan ja
antoi sen kiiltää kääntäen sitä sinne tänne sormiensa välissä. -- "Se
on kaunista, eikö niin?"
Kolibri nosti silmänsä välinpitämättömästi.
"Ah, risti", sanoi hän, -- "me emme pidä semmoisia".
"Kuin? sinä et kanna mitään ristiä? Oletko sinä sitten juutalainen tai
turkkillainen?"
"Me emme pidä semmoista", kertoi Kolibri. Sen jälkeen nousi hän äkkiä
seisoalle, ja katsahtaen taakseen olkansa ylitse, sanoi hän: "laulanko
minä teille jotakin? sen minä teen".
Luutnantti pisti äkkiä ristin takaisin taskuunsa ja kääntyi taaksepäin,
sillä hän luuli kuulleensa jonkun ryskeen seinässä. -- "Mitä meteliä
siellä pidetään?"
"Rottia, rottia!" kiiruhti Kolibri vastaamaan; samassa löi hän,
luutnantista hyvin kummallisella tavalla, suljat notkeat käsivartensa
tämän pään ympäri, painoi äkisti hänen poskelleen polttavan suudelman,
niinkuin tulisella raudalla. Hän taas puolestaan heitti käsivartensa
Kolibrin vartalon ympäri, vaan Kolibri suljahti tästä halauksesta
käärmeen tapaan, joka oli hänellä sangen helppoa hoikalla notkealla
vartalollansa. -- "Kaunista, kaunista", kuiskasi hän hiljaa. -- "Ensin
kahvia"...
"Mikä oikku! sitten"...
"Ei, heti! Nyt lämmintä, kylmää sitten".
Hän tarttui kahvikannun pitimeen ja alkoi puistaa molempiin kuppeihin.
Kahvi juoksi kiertoisena höyryävänä suihkuna, ja Kolibri katseli sitä
pää kallistuneena olkapäätä vasten. Jergunov heitti sokeripalasen
kuppiin ja tyhjensi sen yhdellä siemauksella. Kahvi maistui hänestä
hyvin väkevältä ja hyvin karvaalta. Kolibri katseli häntä nauraen,
levitti sieraimiaan kuppiinsa, nosti sen huulilleen ja asetti sen taas
vitkalleen pöydälle.
"Miksi et juo?" kysyi luutnantti.
"Minä -- noin vähitellen".
"Mutta istuudu nyt kerran tähän minun viereeni", sanoi hän ja löi
kädellään sohvaan.
"Paikalla".
Hän ojensi kätensä ja kaappasi, kääntämättä silmiään Jergunovista,
kitaransa. -- "Ensin -- minä laulan".
"Niin, niin, vaan istu".
"Ja tanssia tahdon -- tahdotko niin?"
"Sinä tanssia? Sitä voisin kyllä tahtoa nähdä, vaan mitähän jos vasta
sitten tanssisit?"
"Ei, ei! Vaan minä rakastan sinua hyvin, minä".
"Todellakin? No tanssi sitten, pikku juropää!"
Kolibri asettui pöydän toiseen päähän, ja soitettuaan muutamia
säveleitä, alkoi hän laulaa luutnantin suureksi hämmästykseksi, joka
odotti saadakseen kuulla jonkun iloisen, vilkkaan laulun, jonkunlaista
pitkävetoista, yksi-äänistä resitativia eli luentolaulua, seuraten
ääniään, jotka ainoastaan vaivalla näkyivät lähtevän hänen kurkustaan,
määräkkäällä ruumiinsa huojuttamisella oikealle ja vasemmalle. Hän ei
nauranut. Hän oli vielä nyrpistänyt yhteen korkeat kaarevat
kulmakarvansa, joiden välissä näkyi olevan pieni sininen merkki, joka
oli jonkun itämaisen kielen puustavin näköinen ja siihen varmaan
ruudilla poltettu. Hänen silmänsä olivat melkein ummessa, vaan niiden
terät säihkyivät vielä kummallisella loistolla alas painuneitten
silmäluomien välitse, ja luopumattomasti piti hän vaan silmänsä
kiinnitettynä luutnanttiin. Ei tämäkään voinut olla katselematta noihin
kauniisin, uhkaaviin silmiin, noihin päivettyneisin kasvoihin, joihin
nousi nousemistaan heikko punoitus, noihin puoleksi avattuihin
liikkumattomiin huuliin ja tuohon mustaan käärmeesen, joka vaappui
tahdissa molemmin puolin hienoa päätä.
Kolibri jatkoi liikuntojaan paikastaan liikkumatta; ainoastaan hänen
jalkansa kohosivat milloin varpailleen milloin kantapäilleen. Yhden
ainoan kerran surisi hän rajusti ympäriinsä, päästi läpitunkevan
huudon, heiluttaen kitaraa päänsä yli, ja uudestaan alkoi hän samaa
vaappuvaa tanssia, samaa pitkäveteistä, yksi-äänistä laulua. Sillä
aikaa istui Jergunov aivan mukavasti sohvassa ja katseli yhä Kolibria
sanaakaan sanomatta. Hän tunsi oudon, eriskummaisen tunteen; hän tunsi
itsensä vapaaksi, melkeinpä kovin kepeäksi. Hänellä ei enää ollut
ruumista, hän ui äärettömässä avaruudessa. Samalla tunsi hän ikäänkuin
pieniä kylmiä muurahaisia olisi kihissyt pitkin hänen selkärankaansa,
sanomattoman suloinen raukeus sai hänen jalkansa kuolemaan, ja unenhalu
kutkutti hänen suu- ja silmä-pieliään. Hän ei toivonut mitään enää, hän
ei enää ajatellut mitään; hänestä tuntui ikäänkuin häntä olisi hiljaa
tuuditettu, ja hän mutisi vaan vielä melkein liikkumattomin huulin:
"oi, hempukkaiseni!" Aika ajoin näytti hänen hempukkansa kasvot
peittyvän. "Miksi niin?" kysyi luutnantti itseltään. "Ah, se on
savu ... onhan täällä ... sinisiä höyryjä". -- Ja joku lähestyi häntä,
joku joka tuuditti häntä ja kuiskasi suloisia sanoja hänen korvaansa,
sanoja, jotka alkoivat, vaan eivät loppuneet.
Vaan äkkiä näki hän "hempukkansa" silmien isonevan äärettömän isoiksi,
siltakaaren näköisiksi; kitara liukui hänen käsistään, kolahti lattiaan
ja antoi säveleen, joka kuului siltä kuin olisi kajahtanut hornan
sisimmästä syvyydestä. En tiedä mikä luutnantin innokas ystävä se
lienee ollut, joka takaapäin niin herttaisesti häntä syleili ja
järjesti hänen kaulahuivinsa solmua... Sitten huomasi hän äkkiä aivan
kasvojensa vieressä nuo tuuheat viikset, kotkannenän ja nuo terävät
silmät, jotka olivat tuon tuntemattoman hopeanappisen miehen, ja vaikka
silmät olivat siinä missä viiksien olisi pitänyt olla ja viikset
silmien paikalla, vaikka nenä oli kierroksissa, niin ei luutnantti
ollenkaan kummeksinut sitä asiaa. Huomasipa vielä että niin piti
ollakin, ja oli jo aikeessa sanoa nenälle: "hyvä päivä, veli
Gregorius!" mutta hän ei pannut toimeen tätä aikomustaan, vaan katsoi
paremmaksi ... katsoi paremmaksi viipymättä matkustaa Kolibrin kanssa
Konstantinopoliin viettämään häitä hänen kanssaan. Olihan Kolibri
turkkilainen nainen ja keisari oli koroittanut hänet itsensä
Mahomettilaisen arvoon... Se oli sitä helpompaa, koska juuri tarjoutui
tilaisuutta siihen pienellä aluksella... Hän nousi laivaan; ja vaikka
hän siinä menetteli niin kömpelösti, ja loukkautui niin, että mitä
kovin tuska vei tunnon hänen jäsenistään, niin saavutti hän kuitenkin
jälleen tasapainon, istuutui pienelle rahille laivan perään ja alkoi
kulkea sitä suurta jokea pitkin, joka ajan virran nimisenä löytyy
seinäkuvana Nikolajevin lukioissa ja vie suoraan Konstantinopoliin.
Tämä matka veden päällä huvitti häntä erinomaisesti. Joka hetki tuli
häntä vastaan isoja punaisia sorsia, jotka kuitenkaan eivät antaneet
kenenkään lähestyä, vaan heti sukeltivat eivätkä jättäneet jälkeensä
muuta kuin leveitä verisiä pilkkuja. Kolibri matkusti hänen kanssaan;
vaan kuumuutta karttaakseen oli hän sijoittunut laivan sisä-osiin ja
koputti ajoittain hiljaa laivan pohjaan. Tuoss' on viimein
Konstantinopoli. Kartanot ovat, niinkuin kartanojen luonnollisesti
tulee ollakin, rakennetut tyrolihattujen muotoisiksi, ja kaikilla
turkkilaisilla on niin leveät ja totiset kasvot, ... se vaan on paha,
ettei heitä saa kovin kauan katsella, sillä pian he kadottavat
muotonsa, irvistelevät ja sulavat kuin lumi-ukot keväällä auringon
paisteessa... Tuossa on myöskin linna, jossa hän tulee asumaan Kolibrin
kanssa... Miten kaikki on hyvästi laiteltu siinä! kaikkialla
epoletteja, sotamiehiä, jotka puhaltelevat torvea ja luonnollisesti
kaikilla seinillä Mahometin kuva venäläisessä kenraalin-univormussa.
Mutta miksi juoksee Kolibri aina vaan hänen edessään, vetäen hameensa
hännyslievettä perässään huoneesta huoneesen? Ja miksi hän ei ollenkaan
tahdo kääntyä häntä vastaan? Nyt Kolibri tulee pienemmäksi, yhä
pienemmäksi, ... eihän se ole ollenkaan Kolibri enään, se on
hovipalvelija pyöreässä takissa ja luutnantti itse on hovipojan
kasvattaja; ja nyt hän on pakoitettu ryömimään tämän perästä kiikarin
sisään, joka tulee yhä ahtaammaksi ja ahtaammaksi; ei voi enää liikkua
sen sisässä, ei eteenpäin eikä taaksepäin; ei voi enää hengittää, ja
sanomattoman raskas paino kaatuu hänen seljälleen; hänellä on suu
täynnä multaa...