Viimeinkin aukasi luutnantti silmänsä... Oli päivä ja kaikki hänen
ympärillään hiljaa ja äänetöntä. Haisee ätikalta ja pippurimintulta.
Ylhäällä, oikealla ja vasemmalla ympäröitsee häntä jotakin valkoista;
hän katselee sitä, hän tutkistelee sitä; ne on sängyn uutimet. Hän
tahtoo nostaa päätään -- mahdotonta; kättään -- taas mahdotonta. Mitä
tämä merkitsee? Hän kääntää silmänsä alaspäin: pitkä ruumis makaa
suorana hänen edessään, karkean villapeitteen alla, jolla on ruuniset
juovat molemmissa lyhemmissä päissä. Tämä ruumis täytyy olla, sen
mukaan mitä tarkka miettiminen saa selväksi, hänen oma ruumiinsa. Hän
koettaa päästää huudon: ei ääntä. Hän koettaa vielä kerran, hän kokoo
kaikki voimansa: jonkunlainen puoleksi raukeava ääni säräjää hänen
nenänsä alla. Raskaita askeleita kuuluu, muuan käsi väistää uutimia.
Vanha invaliti, puettuna paikattuun univormunuttuun, seisoo luutnantin
edessä. Molemmat näyttävät kummastuneelta, kumpikin omalla tavallaan.
Iso tinaruukku lähenee luutnantin huulia ja hän juo halukkaasti
raitista vettä. Hänen kielensä irtautuu -- "Missä olen?"
Invaliti katselee häntä vielä kerran, menee pois ja palajaa kohta
toisen univormuun puetun miehen kanssa.
"Missä minä olen?" kysyy uudelleen luutnantti.
"Hyvä, hän ei kuole siitä", sanoi univormussa oleva mies. -- "Te olette
sairashuoneessa", lisäsi hän ääneen; -- "vaan te ette saa puhua; teidän
pitää olla ääneti ja koettaa nukkua".
Luutnantti ei päässyt kummastuksestaan; vaan hän vaipui takaisin
tunnottomuuteensa.
Seuraavana aamuna tuli sairashuoneen lääkäri. Jergunov oli taas
täydessä tunnossansa. Tohtori onnitteli häntä hänen parantumiseensa ja
käski vaihtaa kääreet hänen päänsä ympärillä.
"Mitä? pää? olenko ehkä"...
"Te ette saa puhua, ettekä liikkua", keskeytti häntä lääkäri. -- "Olkaa
vaan levollisena ja kiittäkää taivaallista isäänne. Popov! missä on
sidekääreet?"
"Vaan rahat ... ruunun rahat"...
"Siinä se on, nyt alkaa hourailu taas. Jäätä, Popov, enemmän jäätä!"
Viikko kului. Luutnantti oli niin paljon paranemaan päin, että luultiin
hänelle voitavan kertoa, mitä hänelle oli tapahtunut. Hän sai tietää
seuraavan.
Kesäkuun kuudentenatoista päivänä kello seitsemän illalla tapahtui
hänen viimeinen käyntinsä rouva Fritschen luona, ja seitsemäntenätoista
päivänä noin puolenpäivän aikana, siis lähes kaksikymmentäneljä tuntia
myöhemmin, oli muuan paimen löytänyt hänet tunnotonna, pää veressä ja
sinerviä pilkkuja kaulassa, eräästä kuopasta lähellä Kersoniin vievää
maantietä ja noin kaksi virstaa Nikolajevista. Hänen univormunsa ja
liivinsä olivat au'aistut, kaikki taskut olivat käännetyt nurin; hänen
lakkinsa ja miekkansa olivat poissa; samoin hänen nahkavyönsä.
Tallatusta nurmesta ja muutamasta kauas ulottuvasta hiekassa ja savessa
näkyvästä jäljestä päättäen, oli luutnanttia raahattu maantieltä aina
kuoppaan asti, ja todennäköistä oli, että häntä vasta siellä oli lyöty
päähän jollakin terävällä aseella, ehkä hänen omalla miekallaan. Ei
jäljistä huomattu koko matkalla verenpisaraakaan, vaikka huomattiin
yhtenäinen hirmuinen haava, joka kävi melkein ympäri koko pään.
Murhaajat olivat varmaan ensin tehneet hänet tunnottomaksi ja sitten
koettaneet kuristaa hänen kaulansa; sitten olivat he kuljettaneet hänet
ulos kaupungista aina kuopan reunalle saakka, jossa olivat antaneet
hänelle viimeisen iskun. Ainoastaan raudanvahvaa ruumiinsa rakennusta
tuli luutnantin kiittää siitä että oli hengissä päässyt tästä; sillä
vasta Heinäkuun kolmantenakolmatta päivänä, siis viisi viikkoa
tapauksen perästä, oli hän jälleen tullut täyteen tuntoonsa.
Jergunov antoi viipymättä kertomuksensa asianomaisille, kertoi
suullisesti ja kirjallisesti kaikki seikat siinä onnettomuudessa, mikä
häntä oli kohdannut, ja antoi selvän osoitteen rouva Fritschen talosta.
Poliisi kiiruhti sinne, vaan ei löytänyt mitään sieltä. Pesä oli tyhjä.
Talon omistaja, hyvin vanha ja hyvin kuuro kaupungin porvari, pantiin
kyllä kiinni ja saatettiin oikeuden eteen; vaan paljoja tietoja häneltä
ei voitu saada. Itse asui hän toisessa kaupungin-osassa, ja kaikki mitä
hän tiesi oli, että hän noin neljä kuukautta sitten oli vuokrannut
talon muutamalle juutalais-akalle, jonka nimi hänen passissaan
sanottiin olevan Schmul eli Schmulke, sekä että hän velvollisuutensa
mukaan heti oli ilmoittanut tämän polisille. Nuori tyttö, sanoin
passilla varustettu, oli, niin lopetti hän kertomuksensa, kohta sen
jälkeen muuttanut vanhan juutalais-akan luokse.
Ja mitä ammattia nämä naiset harjoittivat? Hän ei tiennyt mitään siitä.
Oliko heillä vielä muitakin hyyryläisiä? Ei hän siitäkään tiennyt
mitään. Ja mitä palveluspoikaan tuli, jolle talon hoito oli uskottu,
niin oli hän matkustanut Pietariin, Odessaan tahi johonkuhun muuhun
paikkaan. Uusi kartanonmies oli vasta astunut toimeensa Heinäkuun
alussa.
Poliisin kirjoista ja ympäristössä tehtyjen tiedustelemisien kautta
saatiin tietää, että mainittu Schmulke ynnä hänen kumppalinsa, jonka
oikea nimi näytti olevan Fredrika Bengel, olivat lähteneet Nikolajevista
Heinäkuun kahdentenakymmenentenä päivänä, matkansa määräpaikkaa
ilmoittamatta. Tuota salakähmäistä miestä mnstalaiskasvoilla ja kolmella
hopeanapilla samoin kuin tuota vierasta ruskea-ihoista tyttöä paksuilla
hiuspalmikoilla, niitä ei kukaan tuntenut tahi ei tahtonut tuntea.
Niin pian kuin luutnantti saattoi jättää sairashuoneen, läksi hän itse
tuohon hänen elämälleen niin merkilliseen taloon.
Siinä pienessä huoneessa, jossa hän oli kohdannut Kolibrin, ja jossa
vielä tuntui myskinhaju, oli löydetty toinen pieni ovi, jota vasten
hänen viimeisen kerran käydessään sohva oli seissut ja josta, kaiken
todennäköisyyden mukaan, murhaaja oli tullut huoneesen.
Luutnantti lähetti asianomaisille lainmukaisen armonrukouskirjan.
Tutkinto alkoi. Koko joukko kirjoituksia, joilla kaikilla oli numeronsa
tarkassa järjestyksessä, tehtiin ja lähetettiin kaikkiin suuntiin.
Joukko samoin numeroituja vastineita tuli aikoinaan; vaan siinä oli
kaikki! Epäluulon alaiset henkilöt olivat kadonneet ja jäivät kadoksiin
ja niiden kanssa ruunun rahat, joita oli yksi tuhatta yhdeksän sataa
seitsemäntoista ruplaa ja muutamia kopekoita, siihen aikaan melkoisen
iso summa.
Kymmenen vuotta täytyi luutnantti-raukan tyytyä rahojen korvaamiseksi
vähennettyyn palkkaan, kunnes hänelle viimein sattui onni päästä
muutaman amnestian eli yleisen anteeksi-annon osalliseksi, jonka kautta
hän sai jäljellä olevan maksettavan armahdetuksi.
Alussa oli hän melkein ollut vakuutettu siitä että koko onnettomuuden
alkuperä, päähenkilö häntä vastaan tehdyssä salaliitossa, oli ollut
Emilia, hänen uskoton "Zuckerpüppcheninsä". Hän muisti, että hän sinä
päivänä, kun hän viimeisen kerran tapasi hänet, älyttömästi kyllä, oli
nukahtanut sohvalle, herätessään huomannut hänen sekaannuksensa ja
samana iltana löytänyt tuon rei'än vyössään, joka reikä selvästi oli
tehty noilla sakseilla, jotka hän kätki taskuunsa. "Hän on nähnyt
kaikki", sanoi hän, -- "on kertonut sen tuolle vanhalle saatanalle ja
noille toiselle kahdelle perkeleelle. Hän on asettanut ansan eteeni,
kuu hän kirjoitti tuon kirjeen minulle, ja mitään pahaa aavistamatta
kävin minä siihen; mutta kuka olisi voinut odottaa mitään semmoista
häneltä?" Ja samalla muisti hän Emilian ystävälliset, kauniit kasvot,
hänen kirkkaat, iloiset silmänsä. -- "Oi, naiset, naiset!" sanoi hän,
kiristellen hampaitansa, -- "krokodilin sikiöt!" Mutta tultuansa
terveenä uloskirjoitetuksi sairashuoneesta ja palattuansa asuntoonsa,
sai hän tietää muutaman seikan, joka saattoi hänen epäluulonsa aivan
toiselle suunnalle. Samana päivänä kun hän, enemmän kuolleena kuin
elävänä, oli tuotu kaupunkiin, oli nimittäin nuori tyttö, joka
kertomusten mukaan ei voinut olla kukaan muu kuin Emilia, kyynelten
vallassa ja hajalla hapsin tullut hänen asuntoonsa ja kysyttyään
luutnanttia hänen palvelijaltansa, oli hän raivossa juossut
sairashuoneesen; siellä hänelle sanottiin, ettei luutnantti tulisi
elämään yli sen päivän, ja heti sen perästä läksi hän taas pois,
väännellen käsiään ja osoittaen mitä suurinta tuskaa. Tuli siis
selväksi, ett'ei hän ollut aavistanutkaan tuota murhan yritystä. Tahi
olisiko häntä itseäänkin petetty? Olisiko hän ehkä jäänyt saaliista
osattomaksi? Olisiko hänen omatuntonsa herännyt? Ja kuitenkin oli hän
lähtenyt Nikolajevista tuon inhoittavan akan seurassa, jolla ainakin
oli tieto kaikesta ... Luutnantti ei todellakaan tiennyt, mitä hänen
piti ajatella, ja usein väsytti hän palvelijaansa antamalla hänen
uudestaan kertoa minkälainen tuo nuori tyttö oli ollut ja mitkä sanat
hän oli hänelle sanonut.
Puolitoista vuotta sen perästä sai luutnantti Emilialta, toisin sanoen
Fredrika Bengeliltä, kirjeen saksan kielellä, jonka hän heti käännätti
itselleen ja jota hän sittemmin useamman kerran näytti meille. Siinä
vilisi tavausvirheitä ja huutomerkkiä oli kosolta.
Kirjeenkuoressa oli Breslaun postileima, ja sen sisällys oli melkein
sanasta sanaan seuraava:
"Kallis ja verraton Florestanini! Herra luutnantti Jörgenhof! Kuinka
usein enkö ole vannonut itsekseni kirjoittaa teille, ja aina olen
suureksi harmikseni taas lykännyt sen työn toistaiseksi; vaikka ajatus,
että te voisitte pitää minua osallisena tuohon julmaan rikokseen, on
minulle mitä kauhein ajatus. O, minun kallis herra luutnanttini!
uskokaa minua, se päivä, jona sain tietää, että Te taas olitte terve,
oli kauniin elämässäni! Täydellistä puhdistusta en valitettavasti voi
mitenkään vaatia, sillä minä en voi sitä kieltää: minä olin todellakin
se, joka huomasin teidän tapanne kantaa rahoja päällänne (muutoin on
teurastajoilla ja karjankauppiailla meidän seuduilla sama tapa) ja olin
niin varomaton että puhuin siitä! Vieläpä sanoin piloillani, ettei
olisi niin hullua ottaa joku osa näitä rahoja teiltä! Tuo vanha noita
(voi! herra Florestan, hän ei ollut ollenkaan minun tätini!) kävi heti
liittoon tuon jumalattoman pedon Luigin ja hänen apulaistensa kanssa.
Minä vannon äitini haudan kautta (ja hän oli kunniallinen nainen, eikä
semmoinen kuin minä!), etten tänä päivänäkään vielä tiedä keitä nämä
ihmiset olivat! Kaikki minkä minä sain tietää, oli että toisen nimi oli
Luigi, että molemmat tulivat Bukarestista ja luultavasti olivat suuria
pahantekijöitä, sillä he piileivät polisilta ja kuljettivat mukanaan
kultaa ja kalleuksia. Tämä Luigi oli kauhea ihminen: lähimmäisen
tappaminen ei ollut hänestä mitään! Hän puhui kaikkia kieliä, ja se oli
hän, joka kirjoitti minun kirjeeni teille; se oli myös hän, joka hankki
takaisin kyökkipiian varastamat tavarat. Hän taisi kaikkea! kaikkea!
kaikkea! Se oli julma ihminen. Hän uskotteli eukkoa, että hän
ainoastaan muutaman juoman kautta tainnuttaisi teitä hiukan, sitten
veisi ulos kaupungista, ja sanoisi sitten, ettei hän tiedä mitään: te
olitte muka katsoneet liiaksi kannun pohjaan; vaan se peto oli jo
edeltäpäin päässänsä päättänyt paremman olevan toimittaa teidät pois
maailmasta, niin ettei mikään kukko enään voisi mitään siitä laulaa.
Hän kirjoitti tuon ilkeän kirjeen, ja vanha akka saattoi minut pois
viekkaudella, voinpa sanoa, väkisin. Minussa ei ollut mitään epäluuloa,
ja pelkäsin kauheasti tuota Luigia, joka sanoi minulle: 'Minä leikkaan
sinulta kaulan poikki, niinkuin olisit kana!' Ja kun hän sen sanoi,
niin hän väänteli niin julmasti viiksiään.
"Viekkaudella minut houkuteltiin erääsen seuraan... Voi, herra
Florestan, minä häpeän itseäni ja itken kuumia katumuksen kyyneleitä,
sillä semmoiseen en ole varmaan syntynyt! Se ajatus, että minä
tavallaan olen syypää teidän onnettomuuteenne, on melkein tehnyt minut
hulluksi, ja kuitenkin matkustin minä pois näiden ihmisten kanssa;
sillä mitä minusta olisi tullut, jos polisi olisi saanut meidät ilmi?
Mutta kohta hylkäsin minä ne kaikki, ja vaikka nyt elän kurjuudessa,
usein ilman leipäpalastakin, niin on sieluni kumminkin rauhallinen!
Elkää kysykö minulta, miksi ylipäänsä tulin Nikolajeviin: minä en
kuitenkaan voisi mitenkään vastata siihen; olen tehnyt kauhean valan!
Minä lopetan kirjeeni rukouksella teille, herra Florestan:
armeliaisuudesta, jos te joskus muistelette pikku Emilia raukkaa,
elkää ajatelko häntä, niinkuin ajattelisitte mustaa petoa!
Ijankaikkinen Jumala näkee mun sydämeni tällä hetkellä: minulla on
huono siveydellisyys ja olen kevytmielinen, vaan ilkeä en ole. Ja minä
tulen aina rakastamaan teitä, verraton Florestanini! ja parhainta mitä
löytyy maailmassa toivon minä teille. -- Jos minun kirjeeni tulee
teidän käsiinne, niin, minä pyydän sen, kirjoittakaa muutamia rivejä
minulle, että saisin tietää teidän saaneenne sen. Te sen kautta
tekisitte onnelliseksi teidän uskollisen Emilianne.
"P. S. Minä olen kirjoittanut teille saksan kielellä, koska en kykene
saattamaan tunteeni sanoiksi millään muulla kielellä; vaan te voitte
kirjoittaa minulle venäjäksi."
"No oletteko vastannut hänelle?" kysyimme luutnantilta.
"Olen usein aikonut tehdä sen; vaan miten minä kirjoittaisin hänelle?
Minä en taida saksaa, -- ja venäjätä... Sanokoon hän mitä hyvänsä
siitä, niin hänen aina olisi pitänyt käännättää se itselleen. Ja
silloin ... te ymmärrätte .. tämä kirjeenvaihto ... epolettien
arvoisuus ... lyhyesti sanottu ... en ole vastannut."
Ja joka kerran kun luutnantti oli lopettanut kertomuksensa, pudisti hän
päätään ja huokasi. "Semmoinen on nuoruus", sanoi hän. Ja jos hänen
kuulijainsa joukossa oli joku vastatullut, joka ensi kertaa kuuli hänen
kertomuksensa, niin tarttui hän tämän käteen, pani sen päälaelleen ja
antoi hänen tunnustella haavan arpea. Se olikin sanomattoman iso ja
ulottui toisesta korvasta toiseen.