Kolibri pudisti päätään. -- "Ei pahat ihmiset yksistään tapa... Ei
sanaa rouva Fritschelle myöskään".
Hän kosketti samalla luutnantin otsaa sormensa päällä. --
"Ymmärrättekö, upseeri?"
Luutnantti rypisti kulmiansa. -- "Hyvä, hyvä, olen säilyttävä
salaisuutesi, mutta palkinnoksi siitä sinun täytyy antaa minulle
suudelma".
"Ei ... sitten, kun menet..."
"Heti!"
Hän kumartui Kolibria vasten, vaan tämä vetäytyi verkalleen taaksepäin
ja nousi paikaltaan kuin kyykäärme, jonka päälle on astuttu tiheässä
ruohossa metsässä. Luutnantti katsoi häntä tarkasti silmiin. -- "Hän on
äkäinen!" sanoi hän... "No, jos tahdot, ja Jumala olkoon kanssasi!"
Kolibri näytti hetkiseksi vajonneen unelmiin, sitten päätti hän taas
lähestyä luutnanttia, kun kolme kumisevaa lyöntiä kaikui läpi
rakennuksen. Kolibri nousi äkkiä istuiltaan. -- "Tänään ei, huomenna,
niin tule huomenna", sanoi hän väkinäisellä hymyllä.
"Mihin aikaan?"
"Kello seitsemän iltapäivällä".
"Hyvä, vaan huomenna sinun täytyy kertoa minulle, miksi olet kätkenyt
itsesi minulta niin kauan".
"Niin, niin -- loppu huomenna, upseerini!"
"Pysy sanassasi siis! Minä tuon mukanani pienen kauniin lahjan sinulle
myös".
"Ei koskaan!" sanoi hän ja polki jalkaansa laattiaan. "Tämä -- ja se --
ja se" (hän osoitti sormellaan vaatteitaan, koristuksiaan, kaikkea mikä
ympäröitsi häntä) -- "se minun. Lahjoja -- ei koskaan!"
"Älä suutu, neitiseni. Minä en pakoita ketään. Täytyy siis erota!
Hyvästi, pikku hempukkani ... ja suudelma?"
Kolibri juoksi kepeänä ja notkeana häntä vastaan ja heitti käsivartensa
nuoren luutnantin kaulan ympäri sekä antoi hänelle suudelman, joka
häneen teki saman vaikutuksen kuin jos lintu olisi noukallaan iskenyt
häntä vasten suuta. Hän tahtoi nyt vuorostaan taas suudella häntä, vaan
Kolibri luikahti sukkelasti pois ja pakeni pienen sohvan taakse.
"Huomenna siis, kello seitsemän?" sanoi luutnantti, hiukan
hurmautuneena. Kolibri vastasi pään nyykähdyksellä, ja tarttuen
hyppysillään muutamaan hiuspalmikkoonsa, rupesi hän hiljaa sitä
pureksimaan pienillä hampaillaan. Luutnantti viittasi hänelle
jäähyvästiä kädellään ja veti oven kiinni perästään. Hän kuuli vielä
miten Kolibri lähestyi sisäpuolelta ja salpasi sen kahdella säpillä.
Rouva Fritschen salissa ei löytynyt ketään ihmistä ja luutnantti, joka
ei ollenkaan tahtonut tavata Emiliaa, kiiruhti tullakseen ulos; mutta
etehisessä kohtasi hän emännän. -- "Te menette jo pois, herra
luutnantti?" sanoi hän tuolla samalla teeskentelevästi ja ilkeästi
ystävällisellä irvistyksellä, -- "te ette tahdo odottaa Emiliaa?"
Luutnantti otti lakkinsa. -- "Rouva Fritsche", vastasi hän, "minun
täytyy ilmoittaa teille, ett'en ole tottunut odottamaan; -- on hyvin
luultava, etten myöskään tule takaisin huomenna. Olkaa hyvä ja
ilmoittakaa se sisarenne tyttärelle".
"Hyvä, hyvä", sanoi ämmä. "Mutta ei suinkaan teillä kuitenkaan ole
ollut ikävä, herra luutnantti?"
"Ei, rouvaseni, ikävä minulla ei suinkaan ole ollut".
"Sehän onkin kaikki, minkä minä tahdoin tietää. Saan kunnian".
"Hyvästi, rouvani".
Luutnantti palasi kotia, heittäytyi sängylleen ja vaipui kaikenlaisiin
mietteisin. "Mitä hittoa tämä on!" huusi hän monta kertaa suurella
äänellä; "miksi on Emilia kirjoittanut minulle? Hän määrää yhtymisen
minun kanssani eikä näyttäydy siinä!" Hän otti Emilian kirjeen,
käänteli sitä käsissään ja aukasi sen. Se haisi tupakansavulle, ja
muutamassa kohden oli tekosanan pääte muutettu. "Mitä johtopäätöksiä
siitä voi tehdä? -- Olisikohan se mahdollista, ettei tämä vanha
juutalais-akka, jota Jumala tuomitkoon, todellakaan tiennyt mitään
siitä? Ja, ennen kaikkea, _Kolibri_, kuka hän on?"
Lumoava Kolibri ei tahtonut mennä hänen mielestään, ja malttamattomasti
odotti hän seuraavaa iltaa, vaikka hän toiselta puolen melkein pelkäsi
tätä pikku hempukkaa.