Mitkä luutnantin epäilykset lienevät olleetkaan, niin katosivat ne
kohta ja jälkeä jättämättä. Hänen käyntinsä Riigan naisten luona
tulivat yhä tiheämmiksi. Alussa kävi Jergunov heidän luonansa
ainoastaan salaa, koska hän tavallansa häpesi olla heidän tuttavansa;
mutta kohta näytti hän julkisesti pitävänsä vastasaatujen tuttaviensa
asuntoa kaikkia muita taloja parempana; luonnollisesti jäivät hänen
oman nuorenmiehen asuntonsa neljä kolkkoa seinää saman ylenkatseen
alaisiksi. Rouva Fritsche ei enää herättänyt vastenmielisiä tunteita
hänessä, vaikka tämä edelleen kohteli häntä jokseenkin epäkohteliaasti,
melkeinpä halveksivaisesti. Tämänkaltaiset naiset pitävät luonansa
käviöitään arvossa heidän auliutensa mukaan, eikä luutnantti ollut
aivan saituudesta vapaa. Mitä lahjoihin tulee, niin hän kernaimmin
tarjosi pähkinöitä, rusinoita ja piparkakkuja. Ainoastaan yhden kerran
oli hän -- käyttääksemme hänen omia sanojansa -- saattanut itsensä
häviöön: hänellä oli ollut mukanaan Emilialle pieni kaulahuivi, oikeata
franskalaista, punaista silkkikangasta. Samana päivänä tämä poltti
nipukat siitä kynttilällä; luutnantti nuhteli häntä siitä ja heti solmi
Emilia sen kissansa häntään; luutnantti suuttui siitä, vaan Emilia
nauroi hänelle vasten naamaa. Täytyipä luutnantin viimein vielä
tunnustaakin, ei ainoastaan että hän oli kykenemätön hankkimaan
itselleen minkäänlaista kunnioitusta Riigan naisten luona, vaan myös
etteivät edes luottaneet häneen. Sillä ei koskaan häntä päästetty
sisään heti eikä ennenkuin oli ensin pidetty tarkkaa tutkintoa. Usein
täytyi hänen odottaa; toisen kerran sai hän kääntyä takaisin ilman
muitta mutkitta ja ettei hän pääsisi heidän asioitaan tuntemaan,
puhuivat he aina hänen läsnä ollessaan keskenään saksaa. Emilia ei
tehnyt hänelle vähintäkään selkoa teoistaan ja toimistaan; ja kaikkia
hänen kysymyksiänsä Emilia aina tarkoin kierrätteli. Mikä kuitenkin
enemmin huoletti häntä oli se seikka, että rouva Fritschen talossa,
joka, jos kohta näöltään vähäinen, kuitenkin oli jokseenkin avara,
löytyi useampia huoneita, jotka aina olivat hänelle suljetut. -- Tästä
kaikesta huolimatta kävi Jergunov yhtä uutteraan Emilian luona. Hän
löysi siellä, niinkuin sanotaan, rakastavan sydämen, ja hänen
turhamielisyyttään kutkutti, kun hänen nuori ystävänsä, joka edelleen
kutsui häntä Florestaniksi, yhä enemmän ja enemmän ihaili hänen
miehistä kauneuttaan, ja huomasi että hänen silmänsä olivat
paratiisilinnun silmien näköisiä.
Lämpimänä kesäpäivänä, puolenpäivän aikaan, tuli luutnantti,
vietettyään koko aamupäivän polttavassa auringonhelteessä työmiesten
luona laivanveistämöllä, läähättäen ja uupuneena pienelle, hänelle
kovinkin hyvin tunnetulle portille. Hän kolkutti; ei annettu hänen
odottaa. Tuskin päästyään niin sanottuun salongiin heittäytyi hän
sohvalle. Emilia lähestyi häntä ja pyyhki hänen kovassa hiessä olevaa
otsaansa nenäliinallansa.
"Kuinka väsynyt hän on! ja niin kuuma!" sanoi hän sääliväisenä; "ystävä
raukka! Jos hän edes olisi avannut kauluksensa hakaset! Herra Jumala,
näkeehän hänen pienen sydämensä jytkyttävän hänen rinnassaan!"
"En jaksa enää", vastasi Jergunov huoahtaen. "Jaloillani aamusta
varhain ja tämä polttava aurinko sitten! Ensin arvelin paeta kotiin,
vaan siellä odottaa minua ruunun tavaranhankkijat, nuo verimadot.
Täällä, sinun luonasi -- mikä raittius ja vilppaus! Luulenpa melkein
että mieleni tekisi nukahtaa hiukan, jos uskaltaisin".
"Tee se huoletta, ei kukaan ole sinua häiritsevä".
"Vaan minä en tiedä, tokko minä --"
"Mitä hullutuksia! Nuku! Minä tuuditan sinua nukkumaan".
Hän alkoi rallatella tuutulaulua. Luutnantti sanoi: "voisinkohan saada
lasin vettä ensin!"
"Tuoss' on vähän, raitista ja kirkasta kuin kristalli. Odotapas, minä
panen pienen tyynysen pään-alaiseksi ... noin ... ja sitten tämä ...
kärpäsien tautta".
Hän peitti hänen kasvonsa kaulaliinallaan.
"Tuhannen kiitoksia, pieni Cupidoni", sanoi luutnantti, ja heti oli hän
nukkunut. Emilia lauloi, hiljaa huojuttaen ruumistaan edestakaisin,
ikäänkuin olisi hän tuuditellut ja nauroi itse liikunnolleen ja
laululleen.
Tunnin kuluttua heräsi Jergunov. Hänestä oli tuntunut unessa ikäänkuin
joku olisi kumartunut hänen ylitsensä ja kosketellut häntä. Hän otti
pois liinan, joka peitti hänen silmiään. Emilia oli aivan hänen
vieressään polvillaan, semmoinen mielen-ilmaus kasvoissaan, jommoista
luutnantti ei ennen ollut niissä huomannut. Emilia nousi pikaan
paikaltaan ja kiiruhti ikkunan luo, kätkien jotakin taskuunsa.
Luutnantti ojensi jäseniään. -- "Olen maannut aika lailla", sanoi hän.
"Tule tänne luokseni hiukan, armas neitini". Kun Emilia lähestyi häntä,
nousi hän äkkiä sohvalta, pisti kätensä hänen taskuunsa ja veti esille
siitä pienet saksit. -- "Jesus!" huusi Emilia ehdottomasti.
"Ne on saksit?" änkytti luutnantti.
"Luultavasti. Mitäs luulit löytäväsi? Ehkä pistoolin? Oi kuin
naurettavan hullun näköinen hän on! posket rutussa kuin päänalus, tukka
aivan pystyssä niskasta, eikä hän edes naura! Oh!"
Emilia oli naurusta pakahtumaisillaan.
"No tarpeeksi jo", sanoi luutnantti suuttuneena; "ell'et voi keksiä
mitään sukkelampaa, niin minä menen tieheni... Minä menen", sanoi hän
kun tyttö edelleen nauroi, ja otti lakkinsa. Emilia vaikeni. -- "Hyi,
kuinka häijy hän on", sanoi hän, -- "oikea venäläinen; kaikki
venäläiset ovat häijyjä. Nyt hän menee tiehensä. Hyi! Eilen lupasi hän
minulle viisi ruplaa, tänään hänellä ei ole mitään minulle antaa, ja
nyt hän menee tiehensä".
"Minulla ei ole rahoja muassani", mumisi luutnantti, jo oven
kynnyksellä. -- "Hyvästi".
Emilia seurasi häntä silmillään ja heristi häntä sormellaan. --
"Kuulkaa nyt, mitä hän sanoo: hänellä ei ole rahoja! Oh, minkälaisia
pettureita kaikki nämä ryssät ovat. Vaan varro, varro, herra rajupää!
Täti kulta, tulkaas tänne -- minulla on teille jotakin kerrottavaa".
Saman päivän illalla huomasi luutnantti päältään riisuessaan, vyönsä
yläreunan, tuon vyön, jota hän aina piti vyötäisillään, olevan
aukiratkotun sormen pituudelta. Järjestystä rakastavana ihmisenä otti
hän heti neulaa ja rihmaa, vahasi rihman ja ompeli huolellisesti
kiinni reiän, ottamatta ollenkaan sen enempää huomioonsa tätä
vähäpätöistä seikkaa.
Seuraavana päivänä oli luutnantilla virkatoimia rasitukseksi asti. Hän
ei edes iltapäivällä jättänyt kotoaan, ja yömyöhään saakka kirjoitti ja
kopioitsi hän otsansa hiessä ilmoituskirjeitä esimiehillensä, mutta
sekoitti säälimättä korkomerkit ja pani aina huutomerkin "mutta" sanan
perään ja puolipisteen "kuitenkin" sanan perään. Seuraavana aamuna tuli
pieni juutalaistyttö paljain jaloin ja repaleisessa hameessa ja toi
hänelle kirjeen Emilialta, ensimmäisen, jonka hän oli häneltä
saanut. "Armahin Florestan!" kirjoitti hän, "oletko vihoissasi
Zuckerpüppchen'illesi, koska sinä et tullut hänen luokseen eilen? Rakas
ystäväni, älä ole suutuksissa, ja ellet tahdo että armas Emiliasi itkee
monta kuumaa kyyneltä, niin tule estelemättä iltapäivällä kello 5.
(Viitosen ympärille oli pieni, kynällä piirretty kaksinkertainen
kukkaseppele.) Armas Emiliasi".
Luutnantti kummastui. Hän ei ollut pitänyt Emiliata siksi sivistyneenä.
Hän antoi lapselle kopeekan ja käski sanoa tulevansa.
Jergunov piti sanansa. Kello ei vielä ollut viittä lyönyt, kun hän jo
kolkutti rouva Fritschen porttia. Mutta hänen hämmästyksekseen Emilia
ei ollut kotona. Täti otti häntä vastaan ja hänen suureksi ihmeekseen
tämä ensin puheen aluksi niiasi ja kertoi sitten hänelle, miten
odottamattomat seikat olivat pakoittaneet Emilian lähtemään ulos, vaan
että hän kohta palautuisi ja oli pyytänyt luutnanttia odottamaan häntä.
Rouva Fritschellä oli päässä aivan valkoinen myssy, hymyili, puhui
mielittelevällä äänellä ja koetti selvään antaa äkeille kasvoilleen
niin herttaisen näön kuin mahdollista; ne eivät kuitenkaan tulleet
paremmiksi näiden ahkeroimisien kautta, vaan herättivät päinvastoin sen
kautta arveluita ja epäluuloa. -- "Istukaa, herrani, istukaa", sanoi
hän, työntäen esille nojatuolin. -- "Ja toivon varmaan teidän suovanne
minulle kunnian tarjota teille vähän virvoitusta". Rouva Fritsche
niiasi taas, meni ulos ja palasi kohta tuoden kupin suklaatia
rautaläkki-tarjoimella. Suklaati ei ollut parahinta laatua; kuitenkin
joi luutnantti sitä hyvällä halulla, vaan koetti turhaan miettiä
selville, mitä tämä äkillinen, nöyrä kohteliaisuus rouva Fritschen
puolelta voisi tietää tahi mitä kaikki tämä merkitsisi. Emilia ei
tullut. Jo oli luutnantin kärsivällisyys loppua, kun äkkiä hänen
korvaansa kohtasi kitaran ääni, joka tunkeutui hänen luokseen huoneen
seinän läpi. Sävel -- vielä yksi -- kolmas, yhä voimakkaampi ja
täysi-äänisempi. Luutnantti säpsähti hämmästyksestä. Emilialla oli
kyllä kitara vaan siinä oli ainoastaan kolme kieltä; ostaa uusia hän ei
vielä ollut ennättänyt, ja paitsi sitä eihän Emilia ollut kotona.
Uudestaan helisi sävel, ja tällä kertaa niin täysi-äänisesti kuin jos
se olisi tullut siitä huoneesta, jossa hän oli. Luutnantti kääntyi
korollaan ympäri ja päästi hämmästyksen ja kauhistuksen huudon ...
hänen edessään, pienen, matalan oven kynnyksellä, jota ovea hän ei
tähän saakka ollut huomannut, koska tuo iso kaappi oli sen peittänyt,
seisoi tuntematon, outo olento, ei lapsi, vielä vähemmin impi. Tämä
olento oli puettu pitkään valkoiseen hameesen loistovärisillä
kudotuilla kirjoilla, ja jalassa hänellä oli punaiset korkeakorkoiset
kengät. Hänen paksu, raskas, musta tukkansa, jota kultainen otsasolki
piti koossa, kävi hänen pienestä päästään manttelin tapaan yli hennon,
laihan vartalon. Tämän omituisen hunnun alta kiilti kaksi suurta
silmää, ja pari hienoa päivettynyttä, kultaisilla rannerenkailla
koristettua käsivartta piteli käsillään kitaraa. Tuskin voi hänen
kasvojensa piirteitä huomata, niin pieniltä ja himeiltä ne näyttivät;
ainoastaan hieno terävä nenä kuvautui suorana viivana punaisten huulien
yläpuolella. Luutnantti seisoi kuin kivettyneenä. Hän tuijotti päätään
kääntämättä tähän eriskummaiseen olentoon, joka myös katseli häneen
sanaa sanomatta. Vähitellen tuli hän kuitenkin tolkkuunsa ja lähestyi
häntä epäilevillä askelilla. Synkät kasvot alkoivat hymyillä,
lumivalkoiset hampaat kiillähtivät äkkiä, pää kumartui ja näyttäytyi,
pudistaen vahvaa tukkaa, kaikessa hienossa kauneudessaan.
"Ken on tämä lemmon lapsi?" mutisi luutnantti, ja astuen vielä
lähemmäksi, sanoi hän hiljaisella äänellä: lapsi, "lapsi, ken sinä
olet?"
"Tännepäin", vastasi hän matalalla äänellä ja vieraalla äännöksellä,
joka pani koron väärään paikkaan, "tänne-päin" ... ja otti samalla
askeleen taaksepäin. Luutnantti astui yli kynnyksen hänen perästään ja
tuli hyvin pieneen huoneesen ilman ikkunoitta ja jonka katto ja seinät
olivat peitetyt raskailla kamelilankatapeteilla. Väkevä myskihaju oli
melkein tukehuttaa hänet; kaksi hienoa keltaista vahakynttilää paloi
pyöreällä pöydällä, joka seisoi hyvin matalan turkkilaisen sohvan
edessä; eräässä nurkassa nähtiin hyvin pieni sänky, jonka edessä oli
uutimet itämaalaisesta, atlaska-juovaisesta muslinista, ja pään-aluksen
puolella riippui seinällä rukousnauha meripihkahelmistä ja punaisella
silkkitupsulla toisessa päässä.
"Mutta sanokaa minulle: kukas te olette?" sanoi luutnantti uudelleen.
"Sisar ... Emilian sisar".
"Te olette hänen sisarensa? Te asutte täällä?"
"Niin".
Luutnantti ojensi taas kätensä häntä kohtaan, vaan hän väistyi taas
taaksepäin.
"Mistäs se tulee, ettei hän koskaan ole maininnut mitään teistä
minulle? Oleskeletteko piilossa?"
Pienokainen nyykytti myöntäen päätään.
"Todellakin! Ja mikä teillä on syynä piileskellä? Sentähden en siis ole
koskaan saanut nähdä teitä! Minun täytyy tunnustaa, ett'ei minulla ole
ollut vähintäkään aavistusta teidän olemassa olemisestanne... Kuinka!
ja tämä vanha, lihava rouva Fritsche on teidän tätinne?"
"Niin".
"Hm ... näyttää siltä kuin te ette olisi oikein perehtynyt venäjän
kielen puhumiseen. Mikä teidän nimenne on?"
"Kolibri".
"Kuinka?"
"Kolibri".
"Kolibri! onpa se erinomaisen outo nimi. Luulen Afrikassa löytyvän
eräänlaisia hyönteisiä, joita nimitetään sillä nimellä, vai miten?"
Kolibri nauroi. Hänen naurunsa helähti niin katkonaisesti ja
kummallisesti, ikäänkuin jos olisi laseja kilistetty vastakkain hänen
kurkussaan. Hän pudisti vakaasti päätään, loi pikaisen katseen
ympärilleen, asetti kitaran luotaan ja oli hyppäyksellä ovella, jonka
hän äkisti sulki. Kaikki hänen liikkeensä olivat nopeat ja notkeat ja
niitä seurasi tuommoinen kuiva kahiseminen, joka on sisiliskoille
omituinen. Hänen hiuksensa ylettyivät takanapäin polventaipeisin
saakka.
"Miksi suljette oven?" kysyi luutnantti.
Kolibri pani sormen huulillensa. -- "Emilian tähden", sanoi hän.
Luutnantti hymyili vähän ilkkuvasti.
"Te olette ehkä mustasukkainen?"
"Mitä?" kysyi Kolibri, nostaen päätään ja antoi, samoin kuin jokaisessa
kysymyksessä minkä hän teki, kasvoilleen hyvin lapsellisen katsannon.
"Mustasukkainen ... suuttunut..."
"Oi, niin juuri!"
"Te osoitatte minulle suurta kunniaa. Sanokaa minulle, kuinka vanha te
olette?"
"Kymmenen ja seitsemän".
"Seitsemäntoista, te tarkoitatte varmaan?"
"Niin".
Luutnantti silmäili outoa seurakumppaniaan vielä enemmän tutkivalla
katseella kuin ennen.
"Vaan oikeinhan te olette pieni kauneuden ihme! Mitkä hiukset! mitkä
silmät! ja nuo kulmakarvat sitten!..."
Kolibri alkoi taas nauraa ja pyöritteli verkkaan kauniita silmiään.
"Niin, minä olen kaunotar", sanoi hän kummallisella arvoisuudella.
"Istukaa ... minä -- -- aivan teidän viereenne... Näettekö, kukka,
kaunis kukka, joka tuoksuu hyvälle!"
Hän veti esille vyöttimestään valkoisen seljan oksan ja tirkisteli
luutnanttiin kukkain välitse, joista hän puri poikki lehden.
"Vartokaa, tahdotteko konstantinopelilaista konfektea? sorbetia?" kysyi
hän.
Kolibri nousi äkkiä istuiltaan, meni pienen kaapin luo, aukasi sen ja
otti siitä pienen kullatun maljan, joka oli peitetty kappaleella
punaista, terästähdillä koristettua vaatetta, hopealusikan, vedellä
täytetyn tahotun kristallikaraffin ja samankaltaisen lasin. -- "Ottakaa
sorbetia, hyvä herra, kovin hyvää; ja minä laulan. Tahdotteko?"
Hän tarttui kitaraan.
"Laulaisitteko?" kysyi luutnantti ja vei lusikallisen todellakin
oivallista sorbetia suuhunsa.
Kolibri tarttui paksuun tukkaansa molemmilla käsillään ja heitti sen
taaksepäin, kallisti päätään sivullepäin ja näpähytti muutamia ääniä
kitarasta, tarkasti katsellen hyppysiään ja kitaran vastinlautaa. Sen
jälkeen alkoi hän laulaa suloisella äänellä, ja paljoa voimakkaammin
kuin olisi odottanut niin heikolta olennolta; mutta luutnantista oli
hänen laulunsa kummallinen. -- "Miten naukuu tuo kissanpoika!" sanoi
hän itsekseen.
Hän lauloi surullista laulua; se ei ollut venäjän eikä saksan kielellä,
vaan Jergunoville aivan tuntemattomalla kielellä. Niinkuin hän
myöhemmin kertoi, sekoittui alinomaa kummallisia kurkku-ääniä hänen
lauluunsa, ja lopussa lauloi hän hiljaa sanat "sintsimar, sintamar"
tahi jotakin semmoista. Sen perästä nojasi hän päätään vasten kättä,
päästi huokauksen ja asetti kitaran polvilleen.
"No, tahdotteko vielä kuulla enemmän?" kysyi hän.
"Tahdon, minä pyydän sitä", vastasi luutnantti; -- "mutta miksi aina
niin surullinen katsanto? Ettekö tahdo vähän sorbetia?"
"En, ottakaa itse. Nyt tulee jotakin iloisempaa".
Hän lauloi sen jälestä muutaman laulun tanssinuotilla, mutta samalla
käsittämättömällä kielellä ja niinkuin ennen kurkku-ääniä siihen
sekoittaen. Hänen ruuniset sormensa riensivät oikein kuin pienet
hämähäkit kielien ylitse; ja hän lopetti laulun korkealla äänellä
huutaen sanan "hussa", ja kiivaasti ja useampia kertoja pieksäen pöytää
pienellä nyrkillään. Hänen silmissänsä loisti raivoisa tuli.
Luutnantti oli, niinkuin sanotaan, aivan sokaistu; hänen päätänsä
huimasi. Kaikki oli hänelle niin uutta: tämä myskinhaju, nämä
kummalliset laulut, nämä selvällä päivällä sytytetyt kynttilät,
vaniljasorbeti ja ennen kaikkia tuo Kolibri, joka tuli häntä lähemmäksi
ja aina lähemmäksi, tämä silkinhienoinen, kiiltävä tukka ja nämä yhä
niin surulliset kasvot. -- "Hän on russalka" [juutalainen ilkeäsisuinen
aallotar tahi metsän impi slavilaisessa jumalais-tarustossa], sanoi hän
itsekseen, tuntien omituista mielipahaa. -- "Sydänkäpyseni ... sano
minulle ... kuinka mielesi teki kutsua minut luoksesi tänään?"
"Sinä olet nuori, kaunis poika, semmoisesta minä pidän!"
"Ah, ah! mitä Emilia on siitä sanova? Hän tulee, hän on tänään aamulla
kirjoittanut minulle siitä".
"Ei sanaakaan Emilialle ... hän tappaisi minut".