Muutamana iltana kertoi taas luutnantti Jergunov meille juttunsa
eräästä elämänsä kohtauksesta. Hänellä oli tapana sillä huvittaa meitä
säännöllisesti kerta kuukaudessa, ja me kuuntelimme häntä joka kerta
uudella mieltymyksellä, vaikka me melkein tunsimme jutun kaikki
erityis-seikat ulkoa. Nämä erityis-seikat olivat niin sanoaksemme
ikäänkuin sienet puukannon ympärille vähitellen kasvaneet kertomuksen
alkuperäisen rungon ympäri. Koko hänen kertomis-tapansa oli meille
siksi hyvin tuttu, ett'ei meidän ollut ollenkaan vaikeata täyttää niitä
paikkoja, mitkä hän unhotti tahi jätti pois. Vaan oli miten oli;
luutnantti on nyt kuollut, eikä löydy ketään jäljellä, joka kertoisi
hänen juttunsa; siitä syystä olemme päättäneet saattaa sen yleisön
tietoon.
Se, minkä luutnantti kertoi itselleen tapahtuneen, oli tapahtunut hänen
nuoruudessaan, noin neljäkymmentä vuotta takaperin. Hänen tapansa oli
sanoa itsestään, että hän siihen aikaan oli sievä ja kaunis nuori mies,
posket kuin maitoa ja verta, huulet ruusunpunaiset, tukka kihara ja
silmät terävät kuin haukan silmät. Me luotimme hänen sanaansa, vaikka
tästä kaikesta nyt ei enää näkynyt mitään. Hänen ulkonäkönsä oli meistä
ennemmin hyvin tavallinen, hänen kasvonsa olivat jokapäiväiset ja
uneliaat, hänen vartalonsa ruma ja kömpelöinen; kuitenkaan emme saa
unohtaa, ett'ei mikään kauneus kestä kovin kauan! Muuten löytyi vielä
somuuden jäännöksiä luutnantissa jäljellä. Vielä vanhoilla päivillään
kävi hän puettuna jalkahihnoilla varustettuihin hyvin ahtaisin
pinkkahousuihin, puristi kureliivillä paksua vartaloansa, kiharoitsi
hiuksiansa ja mustasi viiksiänsä persialaisella voiteella, joka
kuitenkin enemmän vivahti punaiseen ja viheriäiseen kuin mustaan.
Ylipäänsä oli luutnantti hyvin kunnian-arvoinen aatelismies, vaikka hän
whisti-pelissä mielellään vilkasi pienillä harmailla silmillään
vieressään istujan korttiin, jota hän kuitenkin vähemmin teki
voitonhimosta, kuin tarkkuudesta taloudellisissa asioissa, sillä
hänelle ei ollut mieleen tarpeettomasti kadottaa rahoja. -- Olkoon
kuitenkin kylliksi puhuttu luutnantin persoonasta, käykäämme hänen
kertomukseensa.
Olipahan kevät-aikaan silloin vielä aivan uudessa Nikolajevin
kaupungissa Dnjepr-joen suulla. Herra Jergunovin, joka arvoltaan oli
laivaston luutnantti, oli hallitus lähettänyt sinne, uskoen hänelle
tärkeän toimen. Koska häntä pidettiin ymmärtäväisenä ja luotettavana
upseerina, oli hän saanut toimekseen johtaa tärkeitä vesirakennustöitä,
ja usein sai hän vastaanottaa melkoisia rahasummia, joita hän suuremman
varmuuden vuoksi kantoi nahkavyöhön ommeltuina vyötäsillään. Luutnantti
Jergunov olikin, vaikka nuori, hyvin ymmärtäväinen ja vakava
käytöksessään: hän karttoi huolellisesti jokaista sopimatonta tekoa; ei
siihen aikaan koskaan kosketellut kortteja, ei koskaan juonut viiniä ja
vieläpä vältti kaikkia seurojakin niin että hän sävyisemmiltä
kumppaneiltaan oli saanut haukkuma-nimen "nuori neiti", kun hurjemmat
niiden joukossa antoivat hänelle liika-nimen "yömyssy".
Luutnantissa oli yksi ainoa heikkous: hänen sydämensä oli kovin
herkkätuntoinen kauniin sukupuolen sulouden suhteen; mutta yksin
tässäkin asiassa saattoi hän hillitä himon kuohua ja karttoi viisaasti
mitä hän itse olisi nimittänyt "heikkoudelle vallan antamiseksi".
Varhain nousi hän aamusilla, pani aikaisin iltasilla maata, täytti
tarkalleen tehtävänsä, eikä suonut itselleen mitään muuta huvitusta
kuin pitkän kävelyn, jonka hän joka ilta teki Nikolajevin kaukaisempiin
kaupungin-osiin. Hän ei koskaan lukenut kirjoja, koska pelkäsi veren
nousevan päähän ja hänen täytyikin joka kevät vastustaa tätä verevyyttä
kaikenlaisilla keitteillä. Joka ilta, riisuttuaan univormunsa ja mitä
huolellisimmasti sitä korjattuaan omalla kädellään, läksi luutnanttimme
kävelemään etukaupunkien hedelmäpuutarhoihin päin ja asteli
määräkkäillä askelilla pitkin niiden pitkiä puuaitoja. Hän seisattui
usein, ihmetteli kaunista luontoa, poimi kukan muistoksi ja tunsi
silloin jonkunlaisen tyytyväisyyden; vaan todellisen nautinnon tunsi
hän, jos häntä vastaan tuli joku "pieni Cupido" [rakkauden jumala],
s.o. joku sievä porvarintyttö, joku niin sanottu "sydämen lämmittäjä"
hartioilla, ruudukas huivi päässä ja pieni paketti kainalossa kepein
askelin riensi kotiin päin. Koska hän, oman lauseensa mukaan, kyllä oli
luonteeltaan helposti liikutettu, vaan kuitenkin kaino, niin ei
luutnantti koskaan puhutellut "pientä Cupidoa", mutta joka kerran hän
hymyili ystävällisesti hänelle ja seurasi häntä kauan lempein katsein;
sen perästä päästi hän syvän huokauksen, palasi kamariinsa samalla
juhlallisella käynnillä, istuutui ikkunan viereen, taipui noin puoleksi
tunniksi mietteisinsä ja poltti sill'aikaa ajattelevaisena suuresta
merenvaahto-piipusta kauhean väkevää tupakkaa, jota hänen kumminsa,
eräs saksalainen polisi-virkamies, oli hänelle lahjoittanut.
Niin kului päivät ilman surutta, ilman ilotta.
Mutta muutamana iltana, kun luutnantti palasi kotia kolkon-autiota
kujakatua, kuuli hän äkkiä takanansa kiirehtiviä askeleita ja epäselvää
nyyhkytysten keskeyttämää puhetta. Hän kääntyi katsomaan ja huomasi
nuoren tytön noin kahdenkymmenen vuoden iässä, jonka erinomaisen
suloiset kasvot olivat aivan kyynelten vallassa. Yhtä suuri kuin
odottamaton onnettomuus näkyi kohdanneen häntä. Hän juoksi, hän
hoiperteli, hän puheli itsekseen ja heitteli käsiään huokaillen. Hänen
valkoiset hiuksensa olivat hajallansa, ja hänen kaulaliinansa -- siihen
aikaan ei tiedetty mantiljista eikä burnus'ista -- oli soljunut alas
hänen hartioiltaan ja sitä piti kiinni nuppineula. -- Nuori tyttö oli
puettu kuin nainen korkeammista säädyistä, ei kuin tavallinen
porvarintyttö,
Jergunov astui syrjään. Hänessä, joka aina pelkäsi tekevänsä itsensä
jonkun heikkouden alaiseksi, pääsi nyt joku sääliväisyyden tunne
voitolle. Kun tyttö oli aivan lähellä häntä, nosti hän kohteliaasti
kolme sormea lakkinsa lipulle ja kysyi häneltä syytä hänen murheesensa.
-- "Voinko minä upseerina olla teille miksikään avuksi?" kysyi hän
pitäen kättään lyhyen miekkansa päällä.
Nuori tyttö seisahtui ja ensi hetkessä näytti siltä luin hän ei olisi
ymmärtänyt luutnantin tarjoumusta; vaan kohta ja ikäänkuin ihastuneena
siitä, että sai purkaa sydämensä, alkoi hän puhua hyvin pikaan ja
jokseenkin huonolla venäjänkielellä. -- "Jumalan armeliaisuuden tähden,
herra upseeri", alkoi hän ja samassa tulvasi hänen kyyneleensä taas ja
vierivät pisaroittain hänen pyöreitä, terveitä poskiaan alas... "Se on
kauheata, hirmuista... Jumala ties mitä minun pitää tekemän. Me olemme
paljaiksi ryöstetyt... Herran armeliaisuuden tähden ... kyökkipiika on
vienyt kaikki tyyni -- teekannun, lippaan, vaatteet! ... vietäpä
vaatteet, sukat ja pyykkivaatteet, niin, ja tätini työpussin...
Pienessä rasiassa siinä oli kahdenkymmenenviiden ruplan seteli ja kaksi
uusihopeista lusikkaa ... ja turkin sitten vielä ... ja kaikki, kaikki
tyyni!... Minä sanoin sen polisikomisariukselle, ja mitä hän minulle
vastasi? -- Pötkikää tiehenne! minä en teitä usko, minä en tahdo enää
mitään kuulla! te kuulutte samaan matkueesen! -- Uudestaan huusin minä
hänelle: armoa ... turkki! ... ja hän vastasi uudestaan: ulos! minä en
tahdo enempää kuulla! -- ja polki jalkaa. Mikä häväistys, herra
upseerini!... Ulos heti! ... ja minne hän sitte tahtoi että minä
menisin!"
Nuori tyttö purskahti taas itkuun ja aivan mieletönnä pani hän kasvonsa
luutnantin käsivartta vasten. Tämä, myöskin puolestaan vähän
hämmästyksissä, ei virkkanut muuta kuin sanoi vaan liikkumatta:
"Malttakaa nyt mielenne!" eikä voinut kääntää silmiänsä nuoren tytön
kaulasta, jota kova itku oikein järisytti.
"Sallikaa, neitini, minä saatan teidät kotiin", sanoi hän viimein,
kädellään kepeästi kosketellen hänen olkapäätään; -- "tässä ... kadulla
... sen ymmärrätte kyllä ... on se mahdotonta... Sitten teidän pitää
kertoa minulle huolenne, ja todellisena sotamiehenä en ole katsova
vaivojani, voidakseni..."
Nuori tyttö nosti päätään ja näytti nyt vasta oikein käsittävän
olevansa, niin sanoaksemme, nuoren miehen parmoilla. Hän punastui,
käänsi kasvonsa pois ja poistui muutamia askeleita, yhä vielä itkeä
nyyhkyttäen. Luutnantti uudisti tarjoomuksensa. Nuori tyttö loi häneen
katseen pitkien valkoisten, kyynelten kastamain kiharainsa lävitse,
jotka olivat vierineet hänen silmilleen (tässä paikassa kertomuksessaan
ei Jergunov koskaan jättänyt sanomatta, että tämä katse oli lävistänyt
hänen kuin tikari, koettipa muutaman kerran kuvatakin meille tämän),
otti sitten kiinni käsivarresta, jonka ritarillinen luutnantti tarjosi
hänelle, ja kulki eteenpäin tämän kanssa sille taholle, jossa hän sanoi
asuntonsa olevan.
Jergunovilla oli hyvin harvoin ollut tilaisuutta seurustella naisten
kanssa, eikä alussa tiennyt ollenkaan miten hänen piti aloittaa
puhetta. Hänen seurakumppalinsa päästi hänet kuitenkin kohta tästä
pulasta. Hän alkoi puhua erinomaisen lipeällä kielellä, käden-seljällä
pyyhkien pois niitä kyyneleitä, jotka yhä vielä kostutti hänen
silmiään. Jo muutaman hetken kuluttua tiesi luutnantti, että tytön
nimi oli Emilia Karlovna, että hän oli syntyisin Riigasta, että hän
oli Nikolajevissa käymässä samoin Riigasta kotoisin olevan tätinsä
luona, että hänen isänsä oli ollut sotaväessä, kuollut selkäydintautiin
ja että hänen tätinsä oli ottanut palvelukseensa venäläisen
kyökkipiian -- se oli ollut hyvin kelpo kyökkipiika ja kohtuullinen
palkkavaatimuksissaan, vaan ilman passitta --, että tämä kyökkipiika
juuri samana päivänä oli heiltä varastanut ja karannut tiehensä, ei
tietty mihin, että hänen oli täytynyt lähteä polisiin... Tässä muistui
hänen mieleensä taas häväistys, jonka oli saanut kärsiä, ja taas alkoi
hän nyyhkytellä. Luutnantti oli uudestaan pulassa miten hän lohduttaisi
häntä, mutta nuori tyttö, jossa mielenliikutukset näyttivät yhtä pian
katoavan kuin tulevan, keskeytti häntä äkkiä ja sanoi tyynellä äänellä,
osoittaen kädellään: "tuoss' on talomme".
Se oli pieni, matala rakennus, jonka neljä pientä ikkunaa oli kadulle
päin. Lasiruutujen takaa huomattiin geraniumpensaitten tummaa
vihannuutta ja muutamassa ikkunassa näkyi himmeä kynttilänvalo. Yö
saapui. Kartano oli melkein kattoa myöten ympäröitty lauta-aidalla,
jossa oli käymäportti. Sitä lähestyi nuori tyttö, ja järisytti,
huomatessaan sen olevan suljetun, vanhan lukon raskasta rautarengasta.
Laahustavia askeleita, ikäänkuin henkilön, jolla on vanhat tohvelit
jalassa, kuului laipion takaa, ja kähisevä naisääni kysäsi
saksankielellä jotakin, jota luutnantti ei ymmärtänyt. Oikeana
merimiehenä hän ei tainnut muuta kuin venäjätä. Nuori tyttö vastasi,
hänkin saksankielellä. Sen perästä avattiin portti puoleksi, ja kun
nuori tyttö oli päästetty sisään, lyötiin se taas kovasti kiinni aivan
Jergunovin nenän edessä, jolla kuitenkin oli ollut tarpeeksi aikaa
hämärässä huomata vanhan, paksun punaisen hameesen puetun rouvan
avaavan porttia, pitäen lyhtyä kädessä. Luutnantti jäi hetkiseksi
hämmästyksestä liikkumattomana seisomaan; vaan ajatellessaan, että
häntä, upseeria, vastaan uskallettiin osoittaa semmoista
epäkohteliaisuutta, teki hän äkisti "käännöksen ympäri" ja alkoi astua
kotiaan kohti. Vaan tuskin oli hän astunut kymmenen askelta, ennenkuin
portti avattiin uudestaan ja nuori tyttö, joka sill'aikaa oli
ennättänyt kuiskata vanhukselle pari sanaa korvaan, näyttäytyi
kynnyksellä ja sanoi korkealla äänellä: "minnekäs menette, upseerini?
ettekö tahdo astua sisään meille?"
Jergunov arveli hetkisen; sitten kääntyi hän astumaan kartanoon päin.
Hänen vastasaatu tuttavansa, jota tästä lähtien tahdomme nimittää
Emilia'ksi, saattoi hänet pienen, kostean ja pimeän etehisen kautta
jokseenkin suureen, vaan hyvin matalaan huoneesen. Hyvin iso kaappi ja
kiiltopalttinalla peitetty sohva täyttivät toisen seinän. Ovien päällä
ja ikkunoiden välissä nähtiin kahden mitra päässä olevan arkkipiispan
ja muutaman turbani päässä olevan turkkilaisen pahoin pidetyt
muotokuvat. Huoneen kaikki sopet ja nurkat olivat täynnä arkkuja ja
hattulippaita ja vaperain tuolien ympäröimänä seisoi siinä vielä avattu
peluupöytä, jonka päällä oli miehen myssy ja sen vieressä puoleksi
tyhjennetty lasi vaassavettä. Ämmä, jonka luutnantti oli huomannut
portilla, seurasi häntä kintuilla. Se oli likaisen näköinen
juutalais-akka. Hänen pienten vinojen silmäinsä katseet olivat ilkeät;
muutamat harmaat karvat peittivät hänen paksua ylähuultaan. Emilia
esitteli häntä luutnantille sanoen: "tämä on minun tätini, rouva
Fritsche".
Jergunov ei voinut salata hämmästystään; kuitenkin katsoi hän
velvollisuudekseen mainita nimensä ja säätynsä, johon rouva Fritsche
ainoastaan vastasi karkealla katseella ja kysyi sisarensa tyttäreltä
venäjäksi, tahtoiko hän juoda teetä.
"Oi, kyllä, teetä!" sanoi Emilia. "Eikös totta, herra upseeri,
juottehan te teetä? Voi, hyvä täti, olkaa niin hyvä ja tuokaa sisälle
samovari. Mutta mistä syystähän te nyt jäätte seisomaan, herrani,
ettekä istu? Herra Jumala, kun olette kursasteleva! Sallitteko että
otan päältäni shaalin?"
Emilian puhuessa, kääntyi hänen päänsä yhdeltä puolelta toiselle ja
vaikutti liikahduksia hänen hartioissaan, aivan niin kuin linnuilla on
tapana käyttäitä kun ovat istuutuneet oikein mukavasti puun latvaan ja
aurinko paistaa heidän päällensä joka taholta.
Luutnantti otti tuolin ja rupesi, annettuaan käytökselleen tarpeellisen
totisen arvoisuuden, puhumaan varkaudesta, mutta Emilia keskeytti hänet
kohta. -- "Elkää tehkö itsellenne niin suurta vaivaa sen takia", sanoi
hän; "koko asia ei ole enää mitään; tätini kertoi minulle juuri nyt,
että parhaimmat tavarat ovat löydetyt". Tässä murisi rouva Fritsche
muutamia sanoja itsekseen ja läksi ulos huoneesta. -- "Ei olis ollut
tarvis edes käydä polisin luona; vaan minä en voi koskaan itseäni
pidättää. Minä olen niin ... te ette ymmärrä saksaa ... olen niin
pikainen luonteeltani. Katsokaa minuun; nyt en enää sitä ajattele, en
vähintäkään!"
Luutnantti katsoi Emiliaan: hänen kasvonsa osoittivat todellakin
entistä huolettomuuttaan. Kaikki hymyili näissä mitä suloisimmissa
kasvoissa, kaikki: pitkien tuhkaharmaitten ripsien varjoamat silmät,
suu, posket, leuka, vieläpä pikku kuoppakin leu'assa, vieläpä pienen
nykeränenän nippukin. Hän lähestyi särkynyttä peiliä ja järjesti
hiuksiansa, laulellen ja räpähyttäen silmillään. Jergunov seurasi
tarkasti jokaista hänen liikuntoaan. Hän oli erinomaisen mieltynyt
tyttöön.
"Oletteko antava minulle anteeksi", sanoi tämä yhä kiekaillen peilin
edessä, "että olen teidät kuljettanut tänne? Olisiko se teistä
vastenmielistä?"
"Mitä te sanotte?"
"Minä olen jo sanonut teille, että olen niin pikapäinen luonteeltani.
Minä teen ensin ja sitten ajattelen, usein en ajattele ollenkaan. Mutta
mikä teidän nimenne on, herra upseerini? voiko saada tietää sen?" Niin
sanoen kävi hän totisena seisomaan luutnantin eteen ja asetti pyöreät
käsivartensa ristiin rinnoilleen.
"Nimeni on Jergunov, Kuisma Vassilievits Jergunov", vastasi
luutnantti.
"Jergu..., voi, sitä nimeä en voi lausua, se on kovin vaikea minulle;
minä tahdon kutsua teitä Florestaniksi. Minä tunsin Riigassa erään
herra Florestanin, jolla oli oivallisinta silkkivaatetta myydä, ja
kaunis oli hän! ... ei vähemmin kuin te. Vaan voi kuin olette
soreavartaloinen, juuri kuin oikea venäläinen sankari! Minä pidän
venäläisistä, minä olen itse venakko; niin, minä olen venakko, sillä
minun isäni oli upseeri, hänen piti saaman rintatähtikin... Mutta
minulla on valkoisemmat kädet kuin teillä". Hän nosti käsivartensa
päänsä yli, liikutteli käsiänsä edes takaisin, että veri laskeutuisi
alas, ja sanoi, äkkiä antaen niiden taas pudota alas: "näette sen, minä
pesen niitä aina hyvänhajuisella kreikkalaisella saippualla. Haistelkaa
vaan niitä ... no ei ... ei suudelmaa ... sitä varten minä en näyttänyt
niitä teille. Missä sotajoukossa te palvelette?"
"Minä palvelen laivastossa, yhdeksännessätoista
Mustanmeren-komppaniassa".
"Ah, te olette meri-upseeri!... Onko teillä iso palkka?"
"Ei, ei erittäin".
"Te olette varmaan hyvin urhoollinen; minä näen sen teidän silmistänne.
Mitkä paksut kulmakarvat teillä on! Kuuluu olevan hyvä voidella niitä
kynttiläntalilla yöksi, saadakseen niitä paremmin kasvamaan. Mutta
miksi teillä ei ole ollenkaan viiksiä?"
"Se on vasten virka-ohjetta".
"Hyi, miten tuhma se on, teidän virka-ohjeenne! Onko se tikari, tuo
joka teillä on tuossa?"
"Se on kuvetappara, jommoista merisotamiehet kantavat".
"Ah, kuvetappara! onko se terävä? Antakaa minun katsoa!"
Ja ummistaen silmiänsä ja purren huuliaan veti hän ponnistuksella terän
tupesta ja asetti kärjen vasten nenäänsä. "Poikkilyötyhän se on
kärjestä, teidän kuvetapparanne", sanoi hän; -- "ja kuitenkin
saattaisin minä tappaa teidät yhdellä ainoalla iskulla". Samalla uhkasi
hän luutnanttia, joka oli pelkäävinään ja ääneensä nauraen väistyi
taaksepäin. Myöskin tyttö rupesi nauramaan.
"Minä armahdan teitä", sanoi hän ja asettui majesteetilliseen asentoon,
-- "tuoss' on, ottakaa aseenne takaisin. Mutta kuulkaapa! -- kuinka
vanha te olette?"
"Viidenkolmatta".
"Ja minä yhdeksäntoista. Herra Jumala kuinka somasti!"
Emilia nauroi niin hillimättömästi, että hän melkein oli kaatua
selällensä. Luutnantti tuskin liikahti tuolillaan eikä voinut kääntää
silmiään noista terveistä, ruusuisista, naurusta aivan vapisevista
kasvoista. Hän yhä enemmän ja enemmän mieltyi tyttöön.
Äkkiä lakkasi Emilia nauramasta ja tarkasti katseltuaan luutnanttia,
ikäänkuin hän näkisi hänen nyt vasta ensimmäisen kerran, lähestyi hän
peiliä, hyräillen hampaitten välitse -- niin oli hänen tapansa.
"Laulatteko myöskin, herra Florestan?" kysyi hän.
"En, neitini, minua ei ole opetettu laulamaan lapsena ollessani".
"Ettekä soita kitarria myöskään? Mutta minä sitä taidan. Minulla on
muuan, joka on kokonaan perlemolla kirjaeltu; vaan kielet ovat rikki.
Annattehan te minulle jotakin, niin että voin saada siihen uudet, eikö
niin, herra upseeri? Silloin minä myös laulan teille kauniin
saksalaisen romansin, niin liikuttavan... Ja taidatteko tanssia? --
Ette? -- Mahdotonta? Minä opetan teitä tanssimaan ecossaise'a ja
kasakkaa. Tra la la, tra la la"... Ja Emilia alkoi hyppiä ympäri
huonetta. -- "Katsokaat mitkä sievät saapikkaat minulla on. Ne ovat
Varsovasta. Vaan miksi ai'otte nimittää minua?"
Luutnantti punastui korviin saakka. "Tahdon nimittää teitä armaaksi
Emiliakseni".
"Teidän täytyy sanoa minua 'mein Zuckerpüppchen'iksi' [sokerinuppuseni
= sydänkäpyseni]. Koetellaan, sanokaapas se minun perästäni".
"Aivan kernaasti, vaan pelkään sen tulevan kovin vaikeaksi minun
kielelleni".
"Se ei tee mitään, ei mitään. Sanokaa nyt: mein..."
"Mahin..."
"Zucker..."
"Tsouker..."
"Püppchen, püppchen, püppchen".
"Pü ... ei, en saa sitä suustani".
"Kyllä saatte, teidän täytyy. Tiedättekö, mitä se merkitsee. Saksaksi
on se mieluisin sana, minkä nuori nainen voi saada kuulla. Minä selitän
sen teille sittemmin, sillä tässä tulee täti tuoden samovaria". Emilia
taputti käsiään. -- "Täti kulta, minä tahdon juoda teeni kermalla,
löytyykö sitä siellä?"
"Vaiti", sanoi täti saksaksi äreällä äänellä.
Luutnantti viipyi rouva Fritsche'ssä myöhään saakka. Nikolajeviin
tultuaan hän ei ollut vielä viettänyt niin hauskaa iltaa. Monasti
juohtui kyllä hänen mieleensä, että tuskin upseerille, aatelismiehelle,
sopi seurustella semmoisien kanssa kuin Riigan fröökynän ja hänen
tätinsä; mutta Emilia oli niin viehättävä, hän puhui niin lystikkäästi,
katsoi häneen niin kujeellisilla katseilla, niin että hän jätti kaikki
epäilykset, saadakseen kerran vapaasti nauttia elämää; jota tekemään
muuan pappi, eräs hänen sukulaisensa, oli häntä kehoittanut. Ainoastaan
yksi seikka saattoi hänet hiukan levottomaksi ja vaikutti ilkeästi
hänen mieleensä. Kesken hänen vilkkainta juttuaan Emilian ja tätin
kanssa, avautui huoneen ovi raolleen, tarpeeksi että siitä sopi miehen
käsivarsi, joka asetti jokseenkin suuren, ruokaliinaan käärityn paketin
eräälle tuolille. Tällä käsivarrella oli musta hiha, jossa huomattiin
kolme pientä hopeanappia. Molemmat naiset tarttuivat uteliaasti
kääryyn, tutkiakseen sen sisällystä. -- "Ei ne ole samoja lusikoita",
huusi Emilia; mutta täti sysäsi hänet syrjään kyynäspäällään ja kantoi
niin kiiruusti ulos paketin, ettei solminnut edes kiinni ruokaliinan
neniä. Luutnantti tuli nähneeksi yhden näistä ja luuli siinä
huomaavansa veritahran näköisen punaisen pilkun. -- "Mitä siinä oli?"
kysyi hän; "oletteko saaneet takaisin vielä enemmän varastettuja
tavaroitanne?"
"Olemme", sanoi Emilia vitkaan, -- "ne on hankittu meille takaisin".
"Kuka on ne löytänyt? miespalvelijanne?"
Emilia veti kulmiansa ryppyyn.
"Mikä miespalvelija?" kysyi hän; "meillä ei ole semmoista".
"Mutta kaikissa tapauksissa joku mies?"
"Ei koskaan astu mies yli meidän kynnyksemme".
"Pyydän tuhat kertaa ... mutta minä tunsin aivan varmaan jonkun
'vengerka'n' hihan, -- ja tämä lakki sitten?"
"Ei koskaan, ei koskaan astu mies yli meidän kynnyksemme", kertoi
Emilia uudestaan painolla. -- Mitä te olisitte voineet nähdä? tämä
lakki on minun".
"Kuinka? -- teidän?"
"Niin, minun. Joskus pistää päähäni käydä naamiohuveissa. Sanalla
sanottu: se on minun -- olkoon se tarpeeksi sanottu!"
"Mutta kukas antoi teille tuon paketin?"
Emilia ei vastannut mitään, vaan seurasi tätin esimerkkiä ja meni ulos.
Muutamien minuuttien perästä tuli hän kuitenkin takaisin, ja kun
luutnantti uudestaan tahtoi tehdä muutamia kysymyksiä häneltä, katsoi
hän tuimasti luutnanttiin, ja sanoessaan tälle että kavalierin pitäisi
semmoista uteliaisuutta hävetä, vaihetteli eri tunnon-ilmaukset hänen
kasvoissaan ja hän kävi synkäksi. Mutta kohta otti hän kortit esille
pöytälaatikosta ja kehoitti luutnanttia povaamaan hertassa.
Jergunov otti hymyillen kortit, ja kaikki epäluuloisuus katosi kohta.
Mutta nämä ilkeät ajatukset tulivat takaisin vielä samana iltana.
Hän oli jo jättänyt taakseen talon laipiossa olevan, kadulle vievän
pienen portin ja viimeisen kerran huutanut Emilialle: "hyvästi,
Zuckerpüppchen", kun pieni tanakka mies sujahti hänen sivuitsensa ja
kirkas kuuvalo näytti hänelle mustalaisen laihat kasvot mustilla
viiksillä, kotkannenällä ja säihkyvillä silmillä tuuheiden
kulmakarvojen alla. Tämä mies piilottihe kiiruusti erään huoneenkulman
taakse. Varmaan luuli luutnantti tuntevansa, -- ei hänen kasvojansa,
sillä niitä hän ei ollut koskaan ennen nähnyt, -- vaan kyllä hänen
nyörinuttunsa hihan noilla kolmella hopeanapilla. Joku levottomuus
heräsi ymmärtäväisen ja järkevän nuoren miehen sielussa. Kun hän oli
tullut kotiinsa, ei hän, aivan vasten tapaansa, sytyttänyt suurta
merenvaahtopiippuansa. Kyllähän muuten odottamaton yhtymys lumoavan
Emilian kanssa ja hänen seurassaan vietetyt ihanat hetket saattoi olla
syynä hänen liikutettuun mielensä tilaan.