Kevät on ihanimmillaan, metsä hiirenkorvalla, ja vasta auenneilla
lehvillä välkkyy tuoksuva, pihkainen mehu. Nurmet rehoittavat, ruis
tekee tähkää, ensi kukkaset ovat jo aukaisseet silmänsä. Ainoastaan
vanhat lehmukset ja vaahterat Arrakosken puistossa pysyvät yhä vielä
mustina, paljaina, hitaasti käärien auki umppujaan auringossa.
Muuten on taloon palannut kuin uusi elämä, heijastus entisestä
loistosta. Puisto on laastu ja siistitty, umpeen kasvaneet käytävät
aukaistut ja hiekoitetut, vanhoja huvihuoneita ja laitureja kosken
rannalla on korjattu. Jo kuuluu vanhasta talosta soittoa ja laulua,
kaksi nuorta naista ratsastelee likitienoon teillä, tai heloittavat
heidän vaaleat pukunsa puutarhasta. Vieraitakin alkaa käydä. Vanha
Leena on muuttanut entiseen kamariinsa kyökin vieressä. Hänellä on nyt
suuri sananvalta talossa.
Niin, entisyyttä on koetettu palauttaa, viikkokausia on rouva häärinyt
puistossa ohjaamassa työväkeä. Vihdoin pitää pehtori velvollisuutenaan
huomauttaa, että jos tämäntapaista parantamistyötä yhä jatketaan,
niin täytyy maanviljelyksen jäädä aivan takapajulle, ja se on jo
ennestään tarpeeksi laiminlyöty. Elina rouva heittää siis korjaustyönsä
vähemmälle, mutta hän kärsii jokaisesta kannosta, joka on kukoistavan
puun paikalla, jokaisesta istutuksesta joka on toisin kuin isän
aikana. Ja kaikki on toisin, kaikki on rappeutunutta. Hän vimmastuu
alussa niin, että hän päättää vaikkapa itse laittaa kuntoon koko
puiston. Ja hän ryhtyy hentoine käsineen perkaamaan maata ja kitkemään
rikkaruohoja. Hän on illalla siihen määrään väsynyt, että hän melkein
kaatumalla kaatuu vuoteelleen. Ja kun hän aamulla herää, niin ei hän
tunne käsiään omikseen: ne ovat paisuneet aivan kankeiksi, niillä on
mahdoton soittaa! Sen jälkeen jää puutarhanhoito muille, mikäli aikaa
riittää. Ihmisen täytyy tottua kaikkeen, siihenkin, että kotitalo
säälimättä rappeutuu. Se on Elinalle vaikeaa. Agnesin on helpompi,
sillä hänellä ei ole niin selviä muistoja isän ajoilta.
Kokematon Elina rouva on emäntänä talossa. Hänen kanssaan tulee pehtori
neuvottelemaan töistä ja hänelle hän valittaa huoliaan, jollei taivas
anna tarpeeksi sadetta ja päiväpaistetta, tai jos työmiehet ovat olleet
huolimattomat. Onneksi on setä Arrakoskelle toimittanut pehtoriksi
kunnon miehen. Mitä koko talonpidosta muuten tulisikaan! Sillä Elina
rouva ei maanviljelyksestä ymmärrä mitään: ainoastaan sen hän käsittää,
ettei hän saa tietämättömyyttään liiaksi näyttää, että hänen täytyy
olla ymmärtävinään. Hän esiintyy siis suurella varovaisuudella ja
näennäisellä varmuudella.
Mutta tämä kaikki tuntuu ikävältä, se ei sovi hänelle. Hän ei tule
ajatelleeksi, että hänen tuolle ulkonaiselle huolenpidolle pitäisi olla
kiitollinen, sillä haihduttaahan se hänen sairaan tunne-elämänsä kipua.
Hän kaipaa tuskiaan, elämä tuntuu niin tyhjältä, niin köyhältä. Hänen
on ikävä. Dargista vaiko Yrjöä? Molempiako, vai toistako enemmän? Ja
kumpaako?
Kun olisi edes joku, jonka kanssa saattaisi vaihtaa ajatuksia!
Pitäjässä on nykyään pelkästään naisia. Ne jotka ovat jäljellä
entisiltä ajoilta, ovat katkeria vanhojapiikoja, nuoremmat taas ovat
itsetietoisia tyttöletukoita. Elina riitaantuu heti heidän kanssaan
eikä sen koommin enää lähde heidän seuraansa.
Kesä kuluu hiljalleen, ilmat ovat ihanat ja luonto hymyilee. Sisarukset
ovat paljon yhdessä. Heidän makuuhuoneensa ovat seinä seinässä ja
ovi välillä on auki. Yhdessä he aamuisin lähtevät uimaan, yhdessä he
ratsastavat, tekevät kävelyretkiä, lukevat. Yhdessä he malttamattomasti
odottelevat kirjeitä, toinen mieheltään, toinen sulhaseltaan. Agnes
kertoo Elinalle huolistaan ja onnestaan, Elina ei Agnesille koskaan
mitään.
-- Elina kultaseni, olet niin huolestuneen näköinen, sanoo Agnes
välistä ja painautuu sisartaan likemmä. -- Oletko levoton Yrjöstä?
Kirjoittiko hän jotakin pahaa?
-- Ei, hymähtää Elina, -- hän on terve, kaikki on hyvin.
-- Ja palaahan hän pian... Kuules, kuinka sinä käyttäydyit, kun olit
kihloissa? kysyy Agnes äkkiä ja hymyilee kirkasta hymyä. Mutta jatkaa
samassa, odottamatta vastausta: -- onkohan kukaan ihminen ollut
niin onnellinen kuin minä? Hän on niin kaunis, niin ihana! Kenellä
on sellaiset silmät, kenellä sellainen hymy, kenellä niin väkevä
käsivarsi! Onkohan hän muidenkin mielestä niin kaunis, vai rakkauteni
silmäkö se vain kaikki niin kultaa?... Elina, pidätkö sinäkin Yrjöä
kauneimpana miehenä maailmassa?
Elinan mieleen muistuu kihlausaika, jolloin hän tuhansia kertoja kysyi
itseltään: miksi rakastan häntä, tuota hentoa miestä, joka ei ensinkään
vastaa sitä ihannetta, mikä minulla aina on ollut miehestä? Mutta hän
nousee lähteäkseen muka johonkin työhön ja sanoo nauraen sisarelleen:
-- Tietysti! Nainen pitää aina kauneimpana sitä miestä, jota hän
rakastaa.
Mutta kun ilta tulee ja Agnes suorii hiuksiaan yläkerran parvekkeella,
kun kaikki talossa jo nukkuvat, niin astelee Elina rouva hätäisesti
alas puiston käytäviä. Hän pakenee maailmaa ja itseään. Hänen helmansa
laahaavat kasteisessa nurmessa, hänen jalkansa polkevat kukkia.
-- Niin, kuiskaa hän, -- itke kyyneliä, ilta, valittakaa kanssani,
nurmet ja maat! Kannan suurta huolta, tunnen sysimustaa tunnetta. Sen
pitäisi minusta näyttää samealta kuin terva, mutta minä imen sitä
sieluuni kuin kukkasten lemua.
Hänen huulensa liikkuvat hiljaa, silmät leimahtelevat ja käsivarret
kohoavat taivasta kohti.
-- Poistu luotani, kaunis tunne, katoa, verenkarvainen syntini! En enää
tahdo kantaa taakkaasi, en lämmitellä lietesi ääressä... Enkö vielä ole
tehnyt tarpeeksi? Vieläkö voin jotakin uhrata? Olen valmis kaikkeen,
tahdon rikkoa kaikki siteet. Pois tyköäni, kiusaaja, siskoni sulhanen
naisen tyköä, joka on naimisissa ystäväsi kanssa. Et toki uskaltane
seurata minua Jumalan kirkkaaseen luontoon...!
Hän seisahtuu kosken rannalle ja jää katselemaan vaahtoja. Tyyninä,
hiiskumattomin lehvin ylenevät ympärillä metsäiset kummut. Kosken alla
tekee joki mutkan ja siellä, lahden pohjukassa, on tyyntä. Lumpeet
päilyvät veden kalvossa ja uimahuone valkeine ovineen kertautuu
syvässä. Rannalla hymyilee koivu ja siniset lemmenkukat.
-- Niin hymyili kerran vastaani hänen rakkautensa, kun hän silmiini
katsoi, kuin nyt kevätiltana taivas ja maa hymyilevät toisilleen...
Kuva, kuva, enkö sinusta pääse? Mitä vielä on tekemättä? Pitääkö minun
heittäytyä kosken kuohuun...?
Hän hypähtää laiturille ja, pitäen kiinni kaiteista, tuijottaa alas
pärskeihin. Silloin tarttuu lämmin käsi hänen käteensä. Se on Agnes,
joka on tullut häntä etsimään. Hän on niin levoton, hän pyytää, että
Elina toki uskoisi hänelle, mikä hänen on. Ja hän vie hänet sisään,
riisuu hänet, palmikoitsee hänen hiuksensa ja hoivaa häntä kuin lasta.
* * * * *
Arrakoskella on pesty ja siistitty, leivottu ja valmisteltu. Odotetaan
paljon vieraita, koko suuri suku saapuu. Huoneita on koristettu ja
puistoa järjestetty. Huomenna, huomenna tulee Vitold, Agnesin sulhanen!
Mutta siitä eivät muut tiedä. Vasta illalla julkaistaan kihlaus.
-- Minuun niin koskee, sanoo Agnes, -- ettei Yrjö voi tulla. Sinäkään
et nyt voi olla niin iloinen kuin jos hän olisi täällä. Ehkä meidän
sittenkin olisi pitänyt odottaa...
-- Mutta kun hänen tulonsa on epävarma. Onhan parempi, että tämä
tapahtuu nyt kesän ollessa kauneimmillaan.
Mitä pikemmin sitä parempi, ajattelee hän itsekseen ja valmistaa juhlaa
aivan väsymättömänä. Sisarukset ovat paraikaa kuistilla sitomassa
seppeleitä, kun portti puiston päässä narahtaa ja puukujaa alas
ajaa likeisimmän kestikievarin liinaharja hevonen. Rattailla istuu
vaaleapukuinen herra, päässä vaalea huopahattu, jota hän jo hyvän
matkan päässä alkaa huiskuttaa. Elina kalpenee, hänen päähänsä lentää
äkkiä ajatus, että entä jos se on Dargis, mutta seuraavassa hetkessä
hän jo hänet tuntee ja rientää iloisesti alas portaita.
-- Kaarle Kunnas, kunnon ystävä, no tervetuloa!
Ja hän pusertaa molemmin käsin hänen kättään ja vie hänet sisään, yhä
pidellen hänen kättään.
-- Mistä sinä tulet ja minne olet matkalla?
-- Vartavasten herrasväkeä tervehtimään. Joko Yrjö on kotona?
-- Ei ole vielä, me olemme olleet täällä koko kesän kahden Agnesin
kanssa. Mutta sitä tervetulleempi olet! Vartavasten meitä tervehtimään!
Se on suurenmoinen todiste ystävyydestäsi. Mitä minä saan sinulle
tarjota? Ruokaa vaiko kahvia vaiko...?
-- Kiitos, minun on todellakin nälkä!
Nyt vasta näkee hän Agnesin, joka on seisonut pilarin takana, suuren
pärekopan peitossa. Hän tervehtii häntä melkein kömpelösti ja Agnes
punastuu korviin saakka.
-- Mutta ehkä ensin tahdot käydä uimassa? esittää Elina.
-- Kiitos, se on erinomaista!
Ja Elinan lähtiessä noutamaan lakanaa, jää hän Agnesin kanssa kahden.
He eivät kumpikaan löydä sanoja, tyttö punoo hermostuneesti kokoon
vihantia puolanvarsia ja Kunnas huiskii kepillään.
-- Te punotte seppeltä, sanoo hän vihdoin. -- Onko jotkut merkkipäivät
tulossa?
Agnes punastuu uudestaan ja, painaen silmänsä maahan, vastaa hän
epävarmasti:
-- Odotamme tänne sukulaisia ja tahdomme vähän koristaa, jotta vanha
talo näyttäisi hiukan ystävällisemmältä.
-- Ehkä minäkin sitten saan auttaa?
Samassa tulee Elina, kädessään lakana ja uimahuoneen avain.
-- Nyt sinä menet tätä käytävää, selittää hän, -- käännyt sitten
vasemmalle ja silloin näkyy jo uimahuone. Sillaikaa laitan minä
kahvipöydän järjestykseen.
Kunnas luo häneen yhtä ihailevan kuin kiitollisen katseen.
-- Sinä olet vain käynyt entistä kauniimmaksi, Elina rouva, hymähtää
hän.
-- Minä vanhenen, hyvä ystävä!
-- Vuodetpa eivät näy sinuun pystyvän!
Elina naurahtaa veitikkamaisesti ja ehkä hiukan surumielisesti.
Kunnaksen sanat tekevät hänelle merkillisen hyvää. Puna on heleänä
hänen poskillaan, silmät loistavat. Hän tuntee äkkiä olevansa nuori
ja sorja. Ja notkealla liikkeellä nostaa hän kättään poisrientävälle
tervehdykseksi ja lähtee kyökkiin.
Hänen mielensä on käynyt oudon keveäksi. Hän ei tiedä miksi. On kuin
hän olisi saanut toverin, jonkun joka häntä ymmärtää.
-- Sisko, kuulee hän samassa viereltään ja näkee Agnesin tulleen
huoneeseen. -- Minä olen niin levoton, minä pelkään häntä... Kuule,
etkö sinä tahtoisi hänelle kertoa, että olen kihloissa.
Elina jää kankeana tuijottamaan eteensä.
-- Luuletko, että Kunnas sinua rakastaa? kysyy hän kolkosti.
-- En tiedä. Pelkään...
Elinan hampaat pureutuvat kokoon. Hän ei siis suotta tuntenut jo
ilmassa, että taloon oli saapunut onnettomuuskumppali!
No niin, se pitää hänelle ilmoittaa niin hienotunteisesti kuin suinkin.
Ja kun siis on syöty ja Kunnas kyselee, mihin Agnes neiti on suvainnut
kadota, niin Elina kertoo, että hänellä on paljon tekemistä, hänellä
kun huomenna on juhlapäivä...
-- Arvaapa nyt mikä!
-- Syntymäpäivä...?
-- Ei, eikä nimipäiväkään. Huomenna... No, koeta nyt arvata. Mitä
nuorelle tytölle nyt voi parasta tapahtua?
Elina näki hänen kalpenevan ja pakottavan eräänlaisen hymyn
kasvoilleen. Hän sanoo kuitenkin vain:
-- En minä voi arvata.
-- Voithan toki. Tietysti kihlaus aina nuorelle tytölle on suurin onni.
Kunnas vie käden otsalleen ja vaikenee. Hetken päästä hän nousee ja
lähtee puutarhaan.
Elina näkee hänen rientävän syrjäkäytaville.
Kuinka hyvin hän hänet ymmärtää! Hän unohtaa hetkeksi omat huolensa ja
kärsii vain hänen kanssaan. Mutta hän alkaa viipyä poissa liian kauan.
Elina ei saa ryhdytyksi mihinkään työhön, eikä hän myöskään tahtoisi
mennä häntä häiritsemään. Vihdoin, kun pitkä puolitunti on kulunut eikä
Kunnasta sittenkään kuulu, lähtee hän häntä hakemaan.
Hymyillen rakastettavinta hymyään ja tehden kohteliaimman
kumarruksensa, kohtaa Kunnas hänet kahden käytävän risteyksessä.
-- Minä onnittelen sinua, Elina rouva, ja koko sinun sukuasi sen
perhetapahtuman johdosta, josta vasta kuulin. Sallitko ehkä minun
esiinkantaa ihanalle sisarellesikin ilontunteeni sen johdosta, että
hän nyt onnellisesti on arvottu sille, joka epäilemättä parhaimmin
ansaitsee hänen sulonsa ja hempeytensä. Sillä...
-- Voi vanha ystävä, keskeyttää Elina hänet surumielisesti, -- älä
tuolla tavalla!
-- Millä sitten! huudahtaa Kunnas ja purskahtaa nauruun.
Elinasta tuntuu kamalalta kuulla hänen nauruaan. Jospa hän edes
herjaisi ja soimaisi, mutta tuo ylimielinen katkeruus on hirveää.
Nöyränä, äänettömänä jää Elina hänen eteensä seisomaan.
-- Minä kiitän sinua, Elina, vilpittömästi, jatkaa Kunnas, -- kaikesta
huolenpidostasi!
-- Voi, voi! vaikeroi Elina, -- minä en tahallani ole tehnyt sinulle
pahaa!
Hänelle on äkkiä paljastunut uusi rikos: hän on niinsanotussa
uhrautuvaisuudessaankin, velvollisuuksiensa täyttämisessä ollut
itsekäs! Hän on oman etunsa tähden riistänyt Agnesin Kunnakselta.
-- Minä en tietänyt, sopertaa Elina, -- että rakastit siskoani!
-- Onhan se niin hienoa ja intresanttia, ilkkuu Kunnas, kuuntelematta
hänen sanojaan, -- kun pääsee naimisiin ulkomaalaisen kanssa!... Minä
todella ihailen huolenpitoasi, Elina rouva!
Hetkisen kuluttua lausuu hän kohteliaat, viralliset jäähyväiset. Mutta
taloon jättää hän painostavan mielialan.
-- Hän oli tietysti pahoillaan, vastaa Elina vihdoin Agnesin
kysymyksiin, -- siitä, että sinä olet rakastunut Vitoldiin, etkä
häneen. Hän varmaan luulee, että minä olisin jollakin lailla
toimittanut teidät kihloihin, koska hän minuun käänsi ivansa kärjen.
-- Luuleeko hän sitten, että rakkautta annetaan käskystä ja
pakottamalla? leimahtaa Agnes puhumaan pyhällä vakaumuksella. -- Nainen
rakastuu ainoan kerran eläessään, ei sattumalta keneen tahansa, vaan
yhteen ainoaan, joka hänelle on määrätty maailman alusta... Minä sen
vielä hänelle ilmoitan! Älä ole suruissasi, sisko, oma Elinani. Menen
vaikka paikalla ja kirjoitan hänelle!