Elina seisoo Yrjön ja Vitoldin välillä ja Yrjö pitelee häntä kädestä.
-- Enhän ole levoton, virkkaa hän hellästi, -- kun uskon sinut
Dargiksen haltuun. Mutta ole sentään varovainen! Lupaa se minulle!
Samassa kuuluu kolmas soitto, Yrjö sulkee hänet syliinsä ja suutelee
häntä. Dargis, joka jo on vaunusillalla, ojentaa hänelle kätensä ja
auttaa hänet vaunuun. He näkevät vielä ikkunasta vilahdukselta Yrjön
ihmisjoukossa, sitten kiihtyy junan vauhti ja rakennukset, vainiot ja
metsät alkavat tyynesti liukua heidän ohitsensa.
He istuvat toisessa luokassa, toistensa vieressä, enimmäkseen
ääneti, mutta silloin tällöin tehden vähäpätöisen kysymyksen. Kiskot
vingahtelevat, veturi puhkaa. Matkustavaisia ei ole paljon ja heidän
on onnistunut saada viimeinen penkki omaan haltuunsa, joten he ovat
melkein kuin yksin.
He ovat matkalla Arrakoskelle, jossa huomenna on veronkanto. Ekmarkien
vanhalle palvelijalle, Leenalle, on lähetetty sanaa, että hän
lämmittäisi huoneet.
Elina istuu sohvankulmassa kuin ujo nuori tyttö, tuskin uskaltaen
katsahtaa matkatoveriinsa, ja kun hän joskus sattuu kohtaamaan hänen
katseensa, punastuu hän korvia myöten. Dargis on iloisella tuulella,
hän kertoo pienestä seikkailusta viime matkallaan, nauraa itse ja
houkuttelee Elinankin nauramaan.
He ovat lähteneet matkalle tekemättä mitään päätöksiä ja rakentamatta
mitään varustuksia. He ovat pelotta antautuneet mielialansa valtaan,
sillä heidän tunteensa ovat tyynet ja lämpimät, ilman tuskaa ja rajua
riemua.
Riihimäellä syövät he päivällistä. Vitold maksaa molempien puolesta ja
saattaa Elinan takaisin vaunuun, puoleksi nostaen hänet ylös portaita.
Ja taas kiitävät maisemat heidän ohitsensa. On jo täysi talvi, korkeina
kohoavat kinokset tienvarsilla ja asemilla seisovat maalaisukot
turkeissaan, tyynesti tuijottaen junaa ja imien piippunysiään.
-- Minä ihailen tätä suomalaista tyyneyttä! huudahtaa Dargis
tuontuostakin. -- Se on suurenmoista! Katsokaa nyt tuotakin miestä:
se on varmaankin kymmenen minuuttia seisonut tuossa, jäsentä
liikahtamatta. Luulisi hänen siihen ihan kivettyneen!
Ja Dargis seuraa häntä sellaisella tarkkuudella, että Elina jo luulee,
ettei hän mitään muuta muistaisikaan. Silloin hän salavihkaa uskaltaa
luoda häneen silmäyksen, katsella tuota hempeää poskea ja hiuksia,
jotka kähertyvät niskassa...
Oi, Elina on erehtynyt, hänen tunteensa ei ole tyyntynyt, sama se on
kuin ennen, ehkä vain kiihkeämpi, kuumempi! Hän tuntee äkkiä rinnassaan
kuin pistoksen ja vetäytyy pelästyneenä vaunun kulmaan. Voi, jospa ei
hän olisi lähtenyt tälle matkalle!
Dargis on jo moneen kertaan ehtinyt ajaa luotaan saman tunteen, kun
se vaistomaisesti on yrittänyt nousta hänen mieleensä. Hän ei tahdo
ajatella menneisyyttä, onhan hän sen jo haudannut ja istuuhan hän tässä
naisen rinnalla, jota kohtaan hän tahtoo tuntea ainoastaan ystävyyttä!
Elinan poskilla on heleä puna, silmät ovat maahan tähdätyt ja kasvojen
ilmeessä on jotakin pidätettyä ja ikäänkuin oudon henkistä. Dargis
huumaantuu äkkiä, unohtaa kaiken ympärillään, tarttuu hänen käsiinsä ja
peittää ne suudelmilla.
-- Miksi, miksi, kuiskaa Elina, hänkin kokonaan ulkopuolella äskeisen
tyyneytensä, -- olemme me tuomitut aina kärsimään? Me saattaisimme
sentään olla niin onnelliset!
-- Niin saattaisimme! puhuu Dargis kiihkeästi. -- Mutta, jatkaa hän
samassa ja uusi ilme kirkastaa hänen kasvonsa, -- olkaamme onnelliset!
Unohtakaamme menneisyys, ajatelkaamme ainoastaan nykyisyyttä, joka
antaa meidän olla kaksin. Olkaamme onnelliset, vaikkapa vain tämän
ainoan kerran eläessämme!
Hän suutelee uudestaan ja uudestaan Elinan kättä, ja painaa sitä
rintaansa vastaan. Elina ei vedä sitä pois, hän ei tee vastarintaa.
Miksi aina taistella, miksi aina kärsiä? Tunne on heille tullut
ulkoapäin, he ovat voimiensa takaa koettaneet sitä tappaa -- se ei ole
heille onnistunut, ihminen ei jaksa taistella luonnonvoimia vastaan!
Ja Elinan kasvoihin tulee tyyni, onnellinen ilme ja hän hymyilee
matkatoverilleen.
Lyhyt talvipäivä jo alkaa hämärtää, kun he nousevat junasta, ajaakseen
kestikievariin, jonne on parin kilometrin matka asemalta. Dargis
nostaa Elinan rekeen, kietoo turkin hänen ympärilleen ja peittää hänet
huolellisesti.
Elinassa heräävät muistot, hän ei moneen vuoteen ole kulkenut näillä
mailla. Paljon on kyllä muuttunut, uutta on rakennettu sijaan ja
silloiset uudet asumukset ovat rappeutuneet ja vanhenneet. He
saavat pienen kiikkerän reen ja ohuet vällyt, mutta eihän ilmakaan
ole kylmä. Hevonen on virkku ja kyytipoika iloinen velikulta, joka
juoksee jokaisessa ylämaassa ja laulaa alamäissä. Elina antaa hänelle
karamellia ja kysyy, kuka seurakunnassa on pappina.
Dargiksen kanssa puhuu hän saksaa. Jota etemmäksi tullaan, sitä
tutummaksi käy hänelle tie, sitä enemmän herää hänelle muistoja.
-- Tässä mäessä kun kerran ajoimme isän ja Akselin kanssa, pillastuivat
hevoset. Olisi voinut käydä hyvinkin hullusti, jollei isä olisi saanut
kiinni ohjaksista... Hän oli niin voimakas mies, minun isäni. Teissä
on jotakin, joka muistuttaa häntä, vaikkette yhtään olekaan hänen
näköisensä... Ja tuolla aholla näin kerran suden, oikean elävän suden.
Oletteko te koskaan nähnyt susia?
-- Eläintarhoissa, en muualla.
Metsä humisee hiljaa, alastomat puunoksat erottautuvat koleanharmaata
taivasta vastaan. Kyytipoika on väsynyt laulamaan ja vaikenee, vähän
väliä kehoittaen hevosta kiiruhtamaan.
Pian näkyy jo mäen päällä kestikievari. Se on samassa rakennuksessa
kuin ennen, ainoastaan väri, joka ennen oli punainen, on nyt muuttunut
joksikin vaaleammaksi, jota ei hämärässä saata erottaa. Koira haukkuu
portilla ja nainen, paljain päin, juoksee vastapäätä olevasta
rakennuksesta avaamaan ovea. Tyhjän kuistin läpi tullaan huoneeseen,
joka, kun tuli on sytytetty kallellaan seisovaan kynttilään, näyttäytyy
olevansa ääretön sali. Kuinka siellä kaikki on Elinalle tuttua! On kuin
entiset ajat ojentaisivat hänelle kättä. Taulut seinillä ovat samat
kuin kymmenen vuotta sitten, hän tuntee ne kaikki ulkoa, onhan hän niin
monta kertaa tutkinut niitä, kun täällä on pitänyt syöttää hevosta...
Samat suuret keltaiset keinutuolit törröttävät lattialla, sama laaja
uuni täyttää suuren osan keskiseinää, pöydällä on päiväkirja, kulunut
kynä, mustepullo -- jota ei koskaan saata ajatella muuten kuin
puolillaan kärpäsiä tai hämähäkinverkkoja. Kaikki on entisellään,
ainoastaan murattiköynnös, joka ennen kiersi vain ikkunaa, on kasvanut
niin, että se nyt vihannallaan peittää koko seinän.
Valtavina tunkeutuvat muistot Elinan mieleen. Hän on
purskahtamaisillaan itkuun.
Samassa tulee tyttö ilmoittamaan, että hevonen vastikään palasi
kyydistä, olisi hyvä kun se saisi tunnin ajan syödä.
"Herrasväki" suostuu tietysti odottamaan, Elina tilaa teetä ja käskee
tekemään tulta uuniin. He vetävät pöydän tulen ääreen ja istuvat siinä
punertavassa lämpimässä. Elina kertoo entisistä ajoista.
-- Kuulkaa, puhkeaa hän vihdoin puhumaan, -- kertokaa nyt tekin
jotakin! Te tiedätte koko minun elämäni historian ja minä saan tyytyä
vain pieniin piirteisiin teistä.
Dargis vaikenee, ikäänkuin etsiäkseen langan päätä ja alkaa sitten:
-- Minä olen lähtenyt aivan toisesta piiristä kuin te. Olen talonpojan
poika... Ensimmäinen muistoni lapsuudenajoilta on, kun isoisäni,
harmaahapsinen ukko vietiin Siperiaan. Muistan kuinka karkasin
jumalanäidin kuvan eteen, joka seisoi tienristeyksessä ja lankesin
polvilleni... Olin silloin viiden vuoden vanha... Sittemmin jouduin
kouluun, tulin ylioppilaaksi, menin kihloihin, tein matkustuksia pitkin
Eurooppaa, kihlaukseni purkautui, isä kuoli, näin -- teidät... Siinä
kaikki.
-- Mutta yksityisseikkoineen... Tahtoisin tietää äidistänne.
-- Äidistäni! lausui Dargis omituisella hellyydellä. -- Hän oli
saattanut riisua päältään kaiken itsekkäisyyden, hänellä ei ollut
mitään tarpeita, kaikki hän osasi uhrata lastensa ja kanssaihmistensä
hyväksi. Ja kesken suurta rakkauttaan saattoi hän olla niin ankara...
Muistan kerran, kun pikkupoikana olin ottanut omenia naapurin
puutarhasta ja tulin kotiin, niin sain äidiltä selkäsaunan. "Mene nyt
paikalla viemään ne isännälle ja pyydä anteeksi", sanoi hän... Me
tottelimme häntä täysikasvaneina miehinäkin miltei kaikessa... Olisinpa
saanut viedä teidät morsiamenani hänen luokseen, kuinka hän olisi teitä
rakastanut!
Molemmat vaikenevat. Elinan silmään on tullut kyynel. Dargis nousee ja
alkaa astella edestakaisin lattialla.
-- Kertokaa minulle, pyytää Elina, -- minkä näköinen äitinne oli!
-- Hän oli pieni, hento nainen. Kuinka monesti otin hänet
käsivarsilleni, kun hän väsyneenä tuli sisään askareistaan. Olettehan
nähnyt hänen valokuvansa... Rakkaus häneen minua on varjellut elämän
tiellä, sillä muuten olisin vaipunut, ties miten syvälle.
-- Onnellinen äiti, kuiskaa Elina, -- oi onnellinen äiti!
Hän painaa pään käsiinsä ja hengittää kiivaasti.
-- Se on minun onnettomuuteni, jatkaa hän hetkisen kuluttua, -- että
minun kaikessa täytyy teitä ihailla ja kunnioittaa. Jos rakastaisin
sokeasti ja te antaisitte aihetta kunnioitukseni horjumiseen, niin
rakkautenikin pian menisi. Mutta nyt täytyy minun teihin kiintyä yhä
enemmän, jota enemmän opin teitä tuntemaan!... Enkö minä sitten rakasta
Yrjöä? Rakastan!... Vaan voiko nainen rakastaa kahta miestä yhtaikaa?
He tuijottavat sanattomina hiilokseen ja painavat toistensa käsiä.
Hetkisen perästä tulee isäntä ilmoittamaan, että hevonen on valjaissa.
Se on kaunis valkea hevonen, eikä Elina voi pidättää ihailun
huudahdusta, kun hän sen näkee.
-- Se onkin naimahevoseni, selittää isäntä. -- En sitä tavallisesti
pane kyytiin, paitsi kun kaikki muut hevoset jo ovat olleet...
Varsinkin kun minun itse aina täytyy olla sitä ajamassa.
Hyvää vauhtia ajetaan läpi pimeän metsän. Kulkuset soittelevat,
lumi narajaa. Puolentoista tunnin perästä ajetaan sisään Arrakosken
rajaportista.
Pian alkavat Arrakosken pellot. Satavuotiset puut puistossa humisivat,
kosken kohinakin jo rupesi kuulumaan ja ikkunoihin syttyi tulta.
Läpi huoneiden asteli pieni, harmaja olento, liikkuen äänetönnä kuin
henki. Hän avasi narisevan oven ja tuli, läähättävä kynttilä kädessä,
portaille. Se oli vanha Leena.
-- Yrjö, Yrjö, minä en voi sinua pettää, en hyljätä, sillä minun on
sinua niin sääli...!
Elina lausuu sanat itsekseen, astuessaan alas puukäytävää, joka on
lapioitu auki. Hänen käsissään on Yrjön kirje, joka uhkuu hellyyttä
ja kaipausta. "Nyt vasta näen, mitä minulle olet, Elinaiseni,
kaunokaiseni, kun olet poissa! Olet elämää enempi, en saata tulla
toimeen ilman sinua!"
-- Niin, Yrjö, sinun sanasi kahlehtivat minut, sinun luottamuksesi
tekee minulle mahdottomaksi pettää!
Hän tulee kosken partaalle. Siinä on vielä hänen isänsä rakennuttama
laituri, siihen aikaan rakennettiin vahvaa! Puitteet ovat harmaat
ja kuluneet, mutta saattaa vielä erottaa puuhun kaiverrettuja
nimikirjaimia ja runonpätkiä.
Joen toisella puolen kohoaa korkeita, metsäisiä vaaroja, kuuset ja
petäjät nousevat lumen peitossa. Valkeiden rantojen välissä vierii vesi
mustana, kylmänä, mutta koskenniskassa pyörielee se iloisesti hypellen
kuin kiehuvassa kattilassa ja heittelee ympärilleen vaahtoa, joka
jäätyy kivien väliin rannalla.
Elina näkee Dargiksen tulevan. Hän ei lähde häntä likemmä.
-- Älkää seisoko siinä, sanoo Dargis, -- laituri on rappeutunut.
Elina ei liikahda paikaltaan. Mitä siitä, jos se särkyisikin ja hän
syöksyisi veteen. Hän kuolisi mielellään!
Dargis likenee kiirein askelin, tarttuu Elinan käteen ja taluttaa hänet
pois laiturilta. He jäävät käsitysten seisomaan, katse tähdättynä
koskeen.
-- Olette oikeassa, alkaa Dargis vihdoin, -- minun täytyy lähteä, sillä
me olemme käyneet toisillemme vaarallisiksi.
Hän pusertaa kovasti hänen vasenta kättään, Elina tuntee kuinka
vihkisormus syöpyy lihan sisään. Se koskee ja samalla lieventää.
-- Jos minä tietäisin, sanoo Dargis hetken kuluttua ja nauraa kovaa
naurua, -- olenko suuri sankari vaiko suuri -- narri. Välistä minun
täytyy ihailla sekä omaani että teidän hillitsemiskykyä, mutta välistä
minä sitä inhoan. Sanon itselleni, ettei tunteemme ole oikea, koskei se
ole välitön. Mutta se on kai kasvatuksemme vika -- tai ansio.
-- Kuinka moneen kertaan minä olenkaan nuo ajatukset ajatellut, puhuu
Elina jäykästi. -- Olette oikeassa, me olemme liian hyvin kasvatettuja,
voidaksemme tuntea välittömästi niinkuin luonnonlapset!
Äänettöminä he silmäilevät koskeen, jonka vaahdot syöksyvät mustaan
veteen. Laituriin on tarttunut tukinpää ja kun virta vierii sitä
vastaan, kohoavat pärskeet niin korkeiksi, että ne heittäytyvät
rannalle asti ja puitten oksiin.
-- Olenko minä viettänyt kokonaista kaksi päivää teidän seurassanne?
virkkaa Dargis. -- Se aika tuntuu lyhyeltä unennäöltä vain!...
Voitteko, Elina rouva, antaa minulle anteeksi kaiken tuskan, jonka olen
teille tuottanut?
Elina katselee häneen nuhdellen.
-- Jollen olisi oppinut teitä tuntemaan, niin en olisi elänyt, sillä
tunteideni runsaudesta kiitän teitä. Minä olen aina janonnut tunteita,
paljon tunteita, kaikkia, sekä hyviä että pahoja...
-- Ja kuitenkaan ette vielä ole kokenut sitä yhtä ja ainoaa... Vasta
kun sen olette tuntenut, voitte sanoa eläneenne, sillä vasta se saa
teidät unohtamaan itsenne.
Elina säpsähtää ja jää kalpeana tuijottamaan eteensä.
-- Minun täytyy lähteä, Elina rouva, puhuu Dargis, -- hevonen on
pian valjaissa... Ja vielä viimeinen pyyntöni: minä niin mielelläni
suutelisin teitä, kerran, edes otsalle, lisää hän hiljaa.
-- Ei, ei, Jumalan tähden, hätääntyy Elina. -- Te olette näinä päivinä
omistanut koko henkeni. Älkäämme astuko henkisyydestä aistillisuuteen!
-- Kaikki on henkistä sille joka rakastaa, ja minä tahdon...
Hänen silmänsä säihkyvät, hän avaa sylinsä, mutta Elina pakenee.
Hervottomina vaipuvat miehen käsivarret alas, tuntuu siltä kuin hän
olisi riisunut yltään kaiken voimansa.
-- Anteeksi! sopertaa hän ja astuu Elinaa likemmä, -- tämä tila tekee
ihmisen hulluksi!
-- Ymmärtäkää minut oikein! pyytää Elina ja ojentaa hänelle kätensä.
Sanattomina astelevat he ylös rannalta. He tuntevat molemmat, että ero
heidän välillään nyt tapahtuu. Etäisyys ei tosin tule olemaan suuri,
mutta henkisen yhteyden täytyy lakata.
Hyvästi jättäessä tempaa Dargis hänet syliinsä, pitää hänen hytkivää
ruumistaan käsivarsillaan ja painaa hänen otsalleen suudelman.
-- Jumalan haltuun!
Elina kuulee hänen askeltensa etenevän, kuulee kulkusten alkavan
soittaa, mutta ei voi liikahtaa paikalta: hän on kuin kivettyneenä.
Tuleeko hänen vielä tämän jälkeen elää? Hän ei käsitä miten se on
mahdollista!
Aika Arrakoskella käy hänelle sietämättömän pitkäksi, hänen pitäisi
tehdä työtä ja järjestää, mutta hän ei muista mitään ja koko päivän
häntä väsyttää, sillä yöt eivät tuo unta. Hänen täytyy päästä pois.
Vaan minne? Hän ei tahtoisi Helsinkiin, sillä he ovat molemmat
siellä... Mutta hän alkaa kuvitella, että Yrjö sairastuu, kuolee, ja
mitä tulee hänestä, Elinasta, silloin? Hän ajattelee ja ajattelee.
Hänen sisäinen elämänsä muodostuu helvetiksi, omantunnonvaivojen
palavaksi kuiluksi...
Hänen täytyy rientää Yrjön luo!
Ja parin päivän perästä istuu hän jo junassa, matkalla Helsinkiin,
kotiin.
Hän on sanomattoman levoton. Hän tietää, että kun hän näkee Vitoldin,
niin koko hänen taitavasti kokoonpantu rakennuksensa alkaa horjua, hän
unohtaa kaikki hyvät päätöksensä... Ja jos hän sen uskollisuutensa,
mikä hänelle vielä on jäänyt, kadottaa, silloin on maaperä hänen
jalkainsa alta poissa, silloin hän seisoo pohjattomassa suossa...
Ihminen pyrkii vaistomaisesti eheyteen: jollei hän saavuta onnea,
niin hän hakee epätoivoa. Elinan täytyy saavuttaa onni täydellisessä
uskollisuudessa!
Ja siihen ei löydy kuin yksi keino: se, että hän kadottaa Vitoldin,
että Vitold rakastuu toiseen.
Agnesiin, joka on nuori, suloinen, puhdas! Olisiko se mahdotonta?
Heidän täytyy oppia tuntemaan toisensa! He varmaan rakastuvat! Ja
jos hän, Elina, sen saa aikaan, niin hän omantuntonsa alttarille on
kantanut viimeisen uhrinsa, silloin hänen täytyy päästä eheyteen!
Yrjö ja Agnes ovat häntä vastassa asemalla ja kotona odottaa katettu
illallispöytä höyryävine teekeittiöineen. Kaikki huoneet ovat
valaistut, soittokoneen kansi on auki ja Elinan kirjoituspöydällä
seisoo lemuava, valkea kukka. Heidän on ollut häntä niin ikävä, he ovat
häntä niin odottaneet!
Seuraavana päivänä tapaa Elina Dargiksen. Hän näkee, että hän taistelee
pysyäkseen levollisena. Hän ei suutele hänen kättään, ei edes paina
sitä, niinkuin ennen. He istuutuvat tavanmukaisille paikoilleen
Vuoriolan salissa, mutta kumpikaan ei saa sanaa lausutuksi. Elinahan
on päättänyt toimia määrätyn ohjelman mukaan, vasta oli hänelle aivan
selvillä mitä hänen piti sanoa ja nyt on hän sen kokonaan unohtanut.
Hän tuijottaa eteensä maahan, ikäänkuin toivoen maton kuvioista
voivansa lukea, mistä alkaa.
-- Tätä, virkkaa hän vihdoin kankeasti, -- tätä ei voi jatkua. Minä
olen toisen miehen vaimo ja tämä toinen on ystävänne. Hän tarvitsee
minua, te sen tiedätte, ja minä häntä kunnioitan ja rakastan... Niin,
rakastan, toistaa hän ikäänkuin itselleen vakuuttaakseen, että hän
puhuu totta, -- vaikka toisella tavalla kuin teitä. Minä olen hänet jo
monesti ajatuksissani surmannut, vain saadakseni omistaa teidät, ja hän
on sentään aina kohdellut minua suurimmalla hellyydellä... Minun täytyy
pysyä hänelle uskollisena, minun täytyy ehyesti ja kokonaan olla hänen
vaimonsa.
Hän nielee kyyneleet, jotka yrittävät alkaa valua ja puhkeaa taaskin
puhumaan:
-- Teidän täytyy rakastua toiseen! Eikö totta, te koetatte, teettehän
sen?
-- Koetan, koetan, sanoo Dargis katkerasti. -- Ettekö näe, että olen
hyvällä alulla, enhän eilen tullut edes junalle vastaanne!... Minä en
teitä enää rakasta. Te olette minulle se, joka aukaisitte suljetun
tunteeni, ette mitään muuta! Olkaa huoleti, kyllä minä rakastun toiseen!
Hän nauraa omituista, luonnotonta naurua, joka miltei saa Elinan
pelkäämään.
-- Ei, ei noin! pyytää hän hellästi.
Silloin tarttuu Dargis hänen käsiinsä ja vie ne epätoivon kiihkolla
huulilleen.
-- Olkaa poissa minun näkyvistäni, alkaa hän sitten, -- sillä teidän
näkemisenne on minulle myrkkyä! Älkää antako minun kuulla ääntänne...
Elina, Elina!
Elina on purskahtanut itkuun ja vaipunut polvilleen maahan. Nyt se
tapahtuu, nyt, nyt he eroavat ikipäiviksi...!
-- Hyvä, puhuu hän vihdoin katkonaisesti, -- älkää tulko meille, minä
lupaan välttää teitä minkä voin!... Ja kuulkaa, te koetatte rakastua!
Onhan suloisia, hyviä, nuoria tyttöjä...!
-- Mutta jolleivät he rakastu minuun?
-- Rakastuvat aivan varmaan ja te tulette vielä niin onnelliseksi!
Ja kiihdyttämällä kiihdyttävät he toisensa sellaiseen innostukseen,
että he miltei säpsähtävät, kun ovi avautuu ja Agnes tulee
ilmoittamaan, että kahvi on valmista.
-- Tule laulamaan, sisko! huudahtaa Elina, tarttuu Agnesin käsivarteen
ja vie hänet soittokoneen ääreen.
Hetkisen selailee hän nuottivihkoa ja alkaa sitten säestää. Agnes
on punastunut, hän ei tahtoisi sitä laulua, mutta Elina pysyy
järkähtämättömänä ja vihdoin alkaa Agnes:
Ich kann's nicht fassen, nicht glauben,
Es hat ein Traum mich berückt,
Wie hätt' er doch unter Allen
Mich, Arme, erhöht und beglückt?
Mir war's er habe gesprochen:
Ich bin auf ewig dein,
Mir war's, ich träume noch immer,
Es kann ja nimmer so sein.
O lass im Traume mich sterben
Gewieget an seiner Brust,
Den seligen Tod mich schlürfen
In Thränen unendlicher Lust...
Ich kann's nicht fassen, nicht glauben,
Es hat ein Traum mich berückt...
-- -- --
Dargis ei enää syö päivällistä Vuoriolla eikä käy talossa kuin
aivan harvoin. Kaupungilla luullaan, että he ovat riitaantuneet,
ja arvellaan, että niin käy aina, kun ystävyys on ollut liian
kuumaa. Mutta Elina rouva syyttää tuntejaan ja miehensä töitä.
Soittoharjoitustensa tähden on Agnesin pitänyt muuttaa pois Vuoriolta.
Kerrotaan yleisesti, että Agnes ja Dargis olisivat kihloissa. Johan
nyt vähemmälläkin! Tietysti Elina rouva on pannut liikkeelle kaikki
voimansa saadakseen heidät suostumaan toisiinsa. Kunnaskaan ei ole
ollut tiellä, hän kun oleskelee maalla.
Näyttää todellakin siltä kuin Agnes ja Vitold rakastaisivat toisiaan.
He ajelevat yhdessä, hiihtelevät, luistelevat, kävelevät yhdessä. Elina
tuntee, säestäessään siskoaan, miten hänen esityksensä kypsymistään
kypsyy ja miten paljon syvyyttä hän jo saa tekstiin. Hän näkee uuden
ilmeen syntyvän sisarensa kasvoihin, hän tietää niin hyvin, mikä sen
synnyttää: rakkaus.
Eräänä keväisenä iltana, kun Elina järjestelee miehensä tavaroita
ulkomaanmatkaa varten, hiipii Agnes kyökin kautta hänen luokseen.
Hänen kasvojansa peittää valkea harso, mutta Elina näkee, että posket
hohtavat ja silmät punoittavat kuin kyynelistä.
-- Oletko yksin? kuiskaa Agnes.
-- Olen, lapseni.
Ja Agnes riistää hatun päästään, lankeaa sisarensa kaulaan ja itkee,
nauraa ja hymyilee sekaisin.
Elinan ei tarvitse kysyä, mikä hänen on. Hän tietää, että nyt se on
tapahtunut, se mitä hän on tahtonut.
-- Me olimme Eläintarhassa kävelemässä, minä ja Vitold, kertoo Agnes
katkonaisin sanoin.
Ja samassa hän taasen purskahtaa itkuun ja puna leviää helakkana
poskille.
Suudelmako hänen mieleensä muistui, ensi suudelma, jota ei hän, Elina,
koskaan ottanut häneltä?
-- Minä ymmärrän sinut, sanoo Elina hiljaa ja silittää sisarensa
kiharoita.
-- Et käsitä, miten olen onnellinen!
-- Käsitän, kultani. Tee hänetkin onnelliseksi!
* * * * *
Pian lähtee Yrjö ulkomaanmatkalleen ja sisarukset Arrakoskelle. Dargis
jää Helsinkiin alkukesäksi, vielä käyttääkseen hyväkseen kirjastoja.
Kesän ollessa kauneimmillaan lupaa hän saapua morsiamensa luo. Silloin
julkaistaan kihlaus suurissa sukukutsuissa Arrakoskella. Elina tosin
on koettanut niitä vastustaa, mutta Agnes iloitsee niistä niin
vilpittömästi, että hän vihdoin on antanut suostumuksensa.
Hänelle ei itse asiassa mikään enää ole vaikeaa. Hänen rintansa on jo
jäätynyt, hän on jo kaikkeen tottunut.