Nuoruutta, kukkia, vaaleita pukuja, soittoa, laulua näkevät ja kuulevat
taaskin Arrakosken vanhat suojat. Morsian on viehättävä ja sulhanen
komea, mutta ylinnä muita loistaa Elina rouva. Hän on yksinkertaisessa
puvussaan kaikista kaunein, niin ilmehikkäinä ei ole kukaan vielä
nähnyt hänen kasvojaan -- hänen ikänsä ja arvonsa ehkä kuitenkin
vaatisivat, ettei hän noin keimailisi.
-- Mikä hänen on? kyselevät vanhat tädit, -- hänhän käyttäytyy
aivan luonnottomasti. Eihän hän koskaan vielä ole ollut tuollainen.
Mahtaneeko hän olla sairas?
-- En minä huomaa hänessä mitään erinomaista, sanoo Agnes, joka ei
muista eikä ajattele mitään muuta kuin onneaan.
-- Emmekö saisi kuulla vähän musiikkia, ehdottelee Dargis ja taluttaa
talon rouvan soittokoneen ääreen.
-- Mitä herrasväki suvaitsee tahtoa? kysyy Elina, seisahtuen
kynttiläkruunun alle ja luoden säteilevät silmänsä parvekkeelle, jonne
sulhanen ja morsian vasta ovat kadonneet. -- Ehkä Chopinia?
Ja vastausta odottamatta asettuu hän soittokoneen ääreen ja alkaa
huimalla näppäryydellä soittaa Chopinin poloneesia. Mutta tuskin on hän
päässyt alkuun, kun hän äkkiä kovalla, särisevällä akordilla lopettaa
ja, kiertyen ympäri tuolilla, kääntyy vieraiden puoleen:
-- Anteeksi, en näy muistavankaan!
Kuuntelematta niitä kohteliaisuuksia, joita hänen ympärillään
lausutaan, kääntyy hän kuitenkin takaisin soittokoneen ääreen ja
alkaa hitaasti ja juhlallisesti soittaa Chopinin surumarssia. Sen hän
muistaa, siihen hän vaipuu ja sen hän soittaa loppuun. Mutta sitten
tulee tavallinen valssi, hän soittaa sen koko voimallaan, improvisoi
itse lisää ja nauraa soittaessaan. Mutta kestää hyvän aikaa ennenkuin
kukaan rupeaa tanssimaan.
-- Väsyttääkö? huutaa hän soittokoneen äärestä ja kääntää päätään.
Mutta puistossa, satavuotisten tammien alla astelevat sulhanen ja
morsian käsi kädessä.
-- Voitko luopua Arrakoskesta, koko synnyinmaastasi minun tähteni?
kuiskaa sulhanen, painuen Agnesin puoleen.
-- Kaikesta, kaikesta!
-- Minä vien sinut syntymäkotiini Niemenin rannoilla, siellä me elämme
erossa muusta maailmasta... Mutta sinun tulee kylmä, armaani, mennään
sisään.
Dargis on aivan varma siitä, että hän rakastaa tuota valkeaa tyttöä,
joka, myrtinoksa rinnallaan, astelee hänen vieressään. Hänen
mielialaansa häiritsee tietysti nyt jonkin verran talon hermostunut
rouva, mutta kunhan hän saa Agnesin kanssaan sinne kotiin!
Tanssi salissa on uudelleen alkanut ja Elina liehuu lattialla. Aurinko
jo nousee ja väki menee työhönsä, kun hän hiestyneenä astuu ulos
puutarhaan vievälle parvekkeelle. Nurmilla ja kukkalavoilla kiiltää
kaste ja poutainen aurinko punaa puitten latvat.
Maantieltä alkaa kuulua kavioiden kapsetta. Sieltä tulee pieni poika
hevosen selässä. Hän sitoo hevosen tikapuihin ja ottaa taskustaan
kirjelipun.
Elina hätkähtää. Omituinen aavistus on hänet vallannut. Hän astuu
poikaa vastaan ja ottaa lipun hänen kädestään.
Se on sähkösanoma.
Hänen kätensä vapisevat niin, ettei hän saa sitä avatuksi. Hän tietää
mistä se on, hän tietää, että se kutsuu häntä. Se mitä hän vielä ei
tiedä, on, onko Yrjö sairastunut vai onko hän jo kuollut. Ja vavisten
niin että hampaat kalisevat suussa, seisoo hän valkeassa puvussaan
aamuauringon hohteessa, kasvoiltaan kalman kalpeana. Sulhanen ja
morsiankin ovat saapuneet paikalle ja Agnesin hellästi hyväellessä
hänen kättään, avaa Dargis sähkösanoman, joka on ranskankielinen, ja
silmäilee sen läpi:
"Makaan sairaana Charité-hospitaalissa. Lähde heti matkaan. Vuorio."
-- Kuollutko? kirkaisee Elina ja tarttuu sähkösanomaan.
-- Ei, ei, rauhoitu! Hän on sairastunut...
Ja Dargis lukee hänelle sähkösanoman.
Elina ei itke, hän ei valita, hänelle on heti selvänä, että viipymättä
on ryhdyttävä toimeen. Välttämättömimmät tavarat kokoon, rahaa, hevonen
valjaisiin, passi, sitten laivaan!
Ettei hän vain tulisi myöhään! Miksei hän ole nähnyt unta tai
varoittavaa näkyä, että olisi tietänyt aikaisemmin heittää tanssinsa?
Ettei hän vain tulisi myöhään!
Dargis saattaa häntä Helsinkiin, toimittaakseen hänelle rahaa ja passin.
Elina on hyvin kalpea, silmissä palaa outo tuli ja tuontuostakin jää
hän tuijottamaan eteensä, ikäänkuin ei hän kuuluisi tähän maailmaan.
Dargis koettaa olla häntä näkemättä, ajattelematta. Hän tukahuttaa
tunteensa, hän pakottaa omantuntonsa äänen vaikenemaan. Kunhan hän
edes saisi puhua joistakin ulkonaisista, vähäpätöisistä asioista!
Mutta neuvoja matkan varrelle on hän jo jakanut yllin kyllin. Elina on
kuunnellut häntä hajamielisenä, ikäänkuin ei mikään liikuttaisi häntä.
Ja nyt ei häntä saata häiritä, hän katselee ikkunasta, piirteet
jännityksessä, mutta silmissä harras loisto, ikäänkuin hän rukoilisi.
Pitkistä ajoista elää hänen rinnassaan eheä tunne, hän rakastaa Yrjöä,
hän ikävöi häntä, hän on unohtanut kaiken muun.
-- Jumala, armahda minua, älä ota minulta ainoaani! kuiskaa hän miltei
liikuttamatta huuliaan ja kyyneleet alkavat valua alas poskia.
Dargis näkee mitä hänen sielussaan liikkuu ja soimaa itseään
siitä, että hän katselee hänen pyhäkköönsä. Mutta samalla hän niin
vilpittömästi iloitsee siitä, että Elina on päässyt eheyteen. Jumala,
Jumala, anna hänen miehensä elää!
Hän saattaa Elinan laivaan. Pelottaa jättää hänet yksin.
-- Kuinkahan sinä tulet toimeen? kysyy hän levottomasti.
-- Ole huoleti, sanoo Elina ystävällisellä äänellä, -- tarmoni ei
koskaan ole ollut niin valveilla kuin tänään.
-- Jumalan haltuun sitten!
Kadunkulmassa kääntyy Dargis katsomaan taakseen. Elina seisoo siinä
mihin hän hänet jätti liikkumattomana kuin musta patsas. Hän ei voi
erottaa kasvonpiirteitä, mutta sielunsa silmällä näkee hän edessään
koko hänen olentonsa kaikkine vivahduksineen kuin heloittavana
sateenkaarena.
Ja silloin hän tuntee: tuo nainen se on, joka hänen sydämensä vei,
kaikki kalpenee hänen rinnallaan, hän, hän, eikä kukaan muu!
Hän on rakentanut taitavasti, muurannut kiven kiven päälle, uskotellut
itseään ja muita. Hän on siihen määrään saattanut pettää itsensä,
että hän nuorelle, rakkautta janoavalle tytölle on luvannut antaa
jakamattoman rakkautensa.
Nyt raukeaa rakennus, hämähäkinverkkoa ovat olleet hänen siteensä,
sumua, savua hänen lupauksensa! Mitäpä siitä, jos hän yksin saisikin
kantaa rikoksensa seuraukset. Vaan hän otti särkyneeseen purteensa
toisen, otti rakastavan nuoren tytön, ja hänen täytyy nyt kärsiä
haaksirikko hänen kanssaan.
Hän olisi valmis mihin tahansa, kunhan saisi kootuksi kärsimykset
omille hartioilleen, mutta astua tuon valkean tytön eteen ja sanoa
hänelle: minä en voi antaa sinulle rakkauttani...! Heittää hänet,
taitetun kukkasen lailla, tiepuoleen kuolemaan -- kauheaa!
* * * * *
Elina varustautuu kaiken varalta. Hän on siitä varma, ettei hän tapaa
Yrjöä elävien joukossa. Hän kuvittelee pahinta, hän näkee hänet jo
ruumiina. Matkan pitkinä hetkinä on mielikuvituksella aikaa toimia.
Ja se käyttääkin tilaisuutta hyväkseen, se ei heitä uhriaan yöllä
eikä päivällä. Mutta mistä saaneekin ihminen joskus voimia: Elinaa
ei väsytä, vaikkei hän nuku eikä syö. Hänen voimiensa lähde näkyy
olevan loppumaton. Viime päivä on hänelle sentään melkein sietämätön.
Varmuus mikä tahansa mieluummin kuin epävarmuus, tuo häälyminen toivon
ja epätoivon, taivaan ja maan välillä. Sillä itse asiassa hän vielä
toivoo, vaikka hän jo luulee toivon kipinän sammuneen rinnastaan.
Asemalle on muuan Yrjön tuttavista saapunut häntä vastaanottamaan. Hän
tuntee hänet valokuvasta ja hän hänelle ilmoittaa varmuuden.
Oi, hän on odottanut pahinta, hän on jo mielikuvituksessaan läpikäynyt
kaikki mahdolliset kärsimykset, mutta näin vaikeaksi ei hän ole voinut
sitä ajatella.
Ruumis makaa valkealla vuoteella maanalaisessa kellarissa. Posket ovat
syvillä kuopilla, luut pistävät esiin kellertävän ihon alta, sinertävät
silmäluomet ovat puoleksi painuneet silmille, joiden ilme on lasisen
jäykkä.
Vaimo heittäytyy hänen ylleen, painaa hänet syliinsä, kuiskaa hänelle
rakkautensa sanoja, tarttuu hänen käteensä, hakee hänen huuliaan... Hän
ei ole ehtinyt niitä löytää, kun hän käsittää syleilevänsä kuolemaa...
Kellarin kiviseinät kertovat hänen huutoaan ja tajuttomana nostaa hänet
laupeudensisar lattialta.
Hän herää jo seuraavassa hetkessä.
Nyt vasta hän tietää, mitä kuolema on! Nuo huulet, jotka ovat häntä
vastaan hymyilleet, tuo käsi, joka häntä on hyväillyt, tuo syli johon
hän on sulkeutunut -- kaikki on kylmennyttä! Hänen rakkaimpansa on
ruumis, joka katselee häneen lasisella, katkenneella silmällä. Sen
silmän ilme on kamala. Se kahlehtii Elinan paikalle, se seuraa häntä,
vaikka hän jo on jättänyt maanalaisen kellarin.
-- Antakaa minun kuolla, antakaa minun kuolla, vaikeroi hän. -- Minulla
ei enää ole mitään elämässä! Jumala, armahda minua, ota minut luoksesi!
Sairaanhoitajatar koettaa häntä lohduttaa ja lääkäri antaa hänelle
vahvistavaa lääkettä. He ovat hyvät ja ystävälliset, he kysyvät
tahtooko hän viedä hänet mukaansa Suomeen, vai tännekö hänet haudataan.
Ei tänne! Kyllä hän vie hänet mukaansa kotiin... Mutta se on kallista!
Riittävätkö hänen rahansa? Hän levittää ne heidän eteensä pöydälle.
Hänellä on paljon, paljon rahaa... Ne riittävät!
Kotimatka on omituinen. Hän on yksin eikä kuitenkaan yksin: hänen
seurassaan on ruumis. Hän kulkee kuin unissaan, hermot jännityksessä,
hyörivän ihmisjoukon keskellä. Hänen ympärillään nauretaan, puhellaan.
Mutta nauru kaikuu hänen korvissaan valitukselta ja puhe on kuin
itkua. Häneen ei mikään koske, hän on aivan tylsä, varjo ilman
ruumista, rauhaton henki, jonka ainoana tehtävänä on vartioida, että
junanmuutoksissa hänen suurta laatikkoaan kannettaisiin varovaisesti.
Siinä on hänen kaikkensa, hän ei omista mitään muuta kuin nuo kaksi
lasista, katkennutta silmää, jotka häntä lakkaamatta seuraavat...
Veera ja Agnes ovat kotirannassa vastassa, he ovat saaneet
sähkösanoman. Dargis on poissa, mutta Elina ei sitä huomaa. He itkevät,
kun ottavat häntä vastaan. Hänen silmiinsä ei tule kyyneltä. Hänen
ensimmäinen kysymyksensä on, mahtaako sopia heti ryhtyä hankkimaan
hautaa, ja hän valitseekin paikan vielä samana iltana, paikan, jossa on
sijaa kahdelle. Sillä siinä tahtoo hänkin levätä.
Hänen täytyy saada kuolla nyt, Yrjön kanssa, niinkuin muinaiset Intian
lesket! Hän on kuolemastaan niin varma, että hän kerran esittää, että
he menisivät valitsemaan hänelle ruumisarkkua. Mutta kuolema ei tule...
Kirkonkellot soivat, osakunta lippuineen kokoontuu, tuttavat tulevat
pitkänä, mustana saattona. Kuinka monasti hän hengissä on elänyt läpi
tämän kaiken, vaikkei hän ole voinut kuvitella sitä näin vaikeaksi.
Kauheinta on, kun arkku on laskettu hautaan ja multa alkaa sen peittää.
Elina tahtoisi heittäytyä perässä. Hän ei voi jäädä maan päälle yksin.
Hautaan, hautaan Yrjön kanssa!
Mutta hän jää haudan partaalle, Agnes pitelee hänestä kiinni ja he
vievät hänet autioon kotiin. Siellä saa hän itkunarmolahjan, hän itkee,
itkee. Nyt tajuaa hän koko totuuden: hän on jäänyt orvoksi, kuolemakaan
ei tahdo häntä armahtaa.
Vasta syksyllä hän saa tietää, että Agnesin ja Vitoldin kihlaus on
purettu.
Sisarukset ovat lähteneet metsään poimimaan sieniä ennenkuin hallayöt
alkavat. On märkä syyspäivä, sataa taivaan täydeltä ja tuuli ruhjoo
kellastuneita puita. Taivas on raskaassa pilvessä, ei missään näy
valonsädettä, yksin kivet kukoistavat kauneimmillaan, sillä sammalpeite
kukkii, ja katajapensaat heloittavat hopeankarvaisessa hohteessa.
Agnes on jäänyt seisomaan puun juurelle ja Elina on heittäytynyt
kivelle hänen viereensä. Sammal on märkää ja vettä varisee puista,
mutta he eivät siitä välitä, sillä ovathan he jo ennestään kastuneet.
Äkkiä sattuu Elinan katse Agnesin käteen, joka ympäröi kopan sankaa.
-- Missä sinun sormuksesi on? kysyy hän hajamielisesti.
Agnes vaikenee hetkisen ja vastaa sitten hiljaa.
-- Nyt vastako sen huomaat? Eihän minulla enää moneen aikaan ole ollut
sormusta.
-- Moneen aikaan ollut sormusta? toistaa Elina ja tuijottaa sisareensa
ikäänkuin ei hän häntä käsittäisi.
-- Sinä päivänä, jatkaa Agnes surumielisesti, -- jolloin sinun
sähkösanomasi Yrjön kuolemasta tuli, tunnusti Vitold minulle, että hän
rakasti toista...
-- Rakasti toista? ääntelee Elina itsekseen.
Äkkiä hän herää kuin unesta. Hänelle selvenee, miksi hänen sisarensa
poski on niin kalpea ja laihtunut. Kuinka hän onkin voinut kulkea
silmät ummessa kokonaisia viikkoja, kuukausia, ajattelematta muuta kuin
itseään ja omia huoliaan?
Tai hän ei oikeastaan ole ajatellut mitään, hän on vain vaistomaisesti
tuntenut, vuoroin äärettömän tuskan ja hyljättyyden tunnetta, vuoroin
täydellistä lepoa, unohdusta, tylsyyttä.
Sanattomana tuijottaa hän Agnesiin pitkän aikaa, sitten tarttuu hän
molemmin käsin päähänsä, ikäänkuin palauttaakseen järkeään.
-- Voi minua onnetonta, mitä minä olen tehnyt! pääsee häneltä vihdoin
kolkkona huudahduksena.
Sade valelee hänen kasvojaan ja mustaa pukua, joka väljänä sujuu hänen
ympärillään.
-- Voi minua, voi minua! toistelee hän lakkaamatta ja vääntelee
käsiään. -- Miten voin enää elää maan päällä, kun olen syössyt niin
monen ihmisen onnettomuuteen!... Agnes, älä hyväile minua, sinulla
olisi syytä minut kirota, sillä minä hänet sinulta ryöstin. Etkö tiedä
sitä?
-- Tiedän, mutta sinä olet saanut kärsiä niin paljon!
Ja Agnes sulkee hänet syliinsä ja hyväilee häntä kuin sairasta lasta.
-- Jollen olisi ollut niin kehittymätön, niin olisin kyllä itsestänikin
käsittänyt asiain tilan. Mutta minä olin lapsi. Vasta sitten avautuivat
silmäni ja minulle selveni sinunkin käytöksesi täällä Arrakoskella
viime suvena. Minä käsitin, miksi koski aina veti sinua puoleensa.
Sillä sitten kun olin antanut pois sormukseni, syttyi minussakin halu
seisoa kosken partaalla, jopa heittäytyä keskelle kuohua...
-- Niin, keskelle kosken kuohua! huudahtaa Elina äkkiä ja nousee. 523
Hän alkaa kiivaasti astella ylös kalliota, jonne Arrakoski näkyy.
Leveänä, kohisevana, tulvillaan syyssateista vierii virta hänen
edessään.
-- Lähdetään kotiin, sanoo Agnes, pelästyen ilmettä sisarensa kasvoissa.
Käsityksin astelevat he siltaa kohti, joka vie toiselle puolelle jokea.
-- Annatko sinä minulle todellakin anteeksi? kysyy Elina arasti.
-- Rakas sisko, tiedäthän sen. Minä niin mielelläni suon teille,
sinulle ja hänelle, sen onnen.
Elina säpsähtää.
-- Sinä luulet, että onnesta minun ja hänen välillään vielä voisi
jotakin tulla? Ei, ei, ei! ja tuhat kertaa ei! Minä en ole niitä
naisia, jotka tekevät miehen onnelliseksi. Mistä minä tiedän, että
eheästi voin rakastaa yhtä, minä, jolla on ollut kaksi rakkautta
yhtaikaa! Ei, ei! Olen siksi rehellinen, etten enää tahdo pettää...!
-- Elina, rakas sisko, älä puhu tuolla tavalla! Te tulette onnellisiksi.
Mutta Elina karkaa hänen käsistään, juoksee sillan poikki ja seisahtuu
vasta portaiden eteen. Hänen poskensa punoittavat ja hengitys kulkee
sihisten.
Kuinka syksy jo onkin tehnyt tuhojaan! Märkinä, toisiinsa
liimautuneina peittävät keltaiset lehdet käytävät, tuuli ruhjoo puita.
Räikeänvärisinä kohoavat syyskukkaset lavoiltaan keskellä hävitystä.
Kuinka harmaalta, laholta näyttää Arrakosken päärakennuskin kattoineen,
joka kasvaa sammalta! Rääkyen nousee varisparvi kaurapellosta puiston
aidan takana. Se on vielä kuhilailla, mutta ruisvainiolla nousee jo
kaunis oraanalku.
-- Posti on tullut, ilmoittaa vanha palvelijatar hymyillen ovelta. --
Ja niin paljon kirjeitä!
Hän on viime aikoina näytellyt päivänpaistetta talossa. Muut kaikki
ovat olleet sumuna ja sateena.
Veri Elinan suonissa alkaa äkkiä polttaa: hänelle on kirje Dargikselta!
Hänen sydämensä sykkii kiivaasti. Hän on hetkessä muuttunut nuoreksi
tytöksi, joka pakenee ylisille lukemaan kallisarvoista kirjettään.
Hänelle selviää, ettei Vitold enää ole kihloissa eikä hän naimisissa!
Ensinnä putoaa kirjeen kuoresta murattiköynnöksen lehti. Elina ottaa
sen käteensä ja vie sen likemmä kasvojaan. Se vielä tuoksuaa. Sitten
lukee hän kirjeen.
"Suonet minun kysyä, miten Arrakoskella jaksetaan.
Olen monasti aikonut kirjoittaa, mutta olen sen sitten jättänyt
tekemättä.
Suuren ilon minulle valmistaisit, jos kirjoittaisit vaikkapa vain
muutaman sanan.
Tuskinpa minun tarvitsee sinulle sanoa, että haluaisin sinua
tavata. Saanko, Elina, tulla Suomeen, saanko?
Tämä lehti on äitini haudalta.