Hän sulki kirjeen kuoreen, kirjoitti päällekirjoituksen, vieläpä
liimasi valmiiksi postimerkin. Tämän kirjeen hän ainakin saattoi
lähettää!
Ja Yrjön lähtiessä kaupungille pisti hän sen hänen käteensä ja pyysi
häntä heittämään kirjelaatikkoon.
X
Yrjö ja Agnes olivat olleet ostamassa joulukuusta. He olivat valinneet
kauneimman koko torilta, ottaneet kaksi miestä kantamaan ja toivat sen
nyt riemusaatossa kotiin.
Elina oli paraikaa kyökissä leipomassa, kun heidän iloiset äänensä
alkoivat kuulua pihasta.
-- Mihinkä se nyt pannaan? kysyivät miehet.
-- Eiköhän viedä suoraan sisään, ehdotteli Yrjö.
-- Mutta kun se on näin jäinen ja luminen.
-- Pitäisi viedä jonnekin sulamaan.
-- Ehkä pyykkitupaan, sanoi Agnes. -- Arrakoskella aina ennen veimme
joulukuusen tupaan sulamaan.
-- Kysytään rouvalta, huomautti Yrjö vihdoin.
Hän juoksi innoissaan kuin koulupoika likemmä taloa, koppasi maasta
lunta ja nakkasi pallon ikkunaan.
-- Mihin kuusen saa panna sulamaan?
-- Hyvänen aika, kuinka se on suuri! huusi Elina ruudun takaa. -- Se ei
varmaankaan mahdu sisään.
Hän tuli portaille, suuri esiliina vyöllä, kädet jauhoissa ja
käsivarret paljaina kyynärpäihin asti.
-- Eikö se ole kaunis? ylpeili Yrjö.
-- On, mutta niin suuri! puhui Elina hymyillen.
-- Sanoinhan minä, ehätti Agnes väliin, -- että se on liian suuri.
-- Mutta kaunis! sanoi Yrjö.
-- Ehkä on paras viedä se puukellariin, neuvoi Elina vihdoin.
Yrjön innostus oli aivan liikuttava. Hän oli hankkinut kuuseen helyjä
ja makeisia, hän oli ollut mukana järjestelemässä huoneita. Tuon
tuostakin tuli hän kyökkiin katsomaan kuinka sisarukset leipoivat tai
tekivät muita jouluvalmistuksia, ja koko ajan oli hänen kasvoillaan
omituinen odotuksen ja onnellisuuden ilme, niinkuin lapsella, kun sen
on vaikea olla ilmaisematta joulusalaisuuksiaan.
Itse hän sitten jouluaattona vaivalloisesti kuljetti sisään kuusen.
Siitä oli sahattava pois kyynärän verta! Omin käsin Yrjö toimitti
sahauksen ja itse hän tahtoi koristaa puun. Korkeintaan saivat Agnes
ja Elina sitoa langanpäitä omenoihin ja muihin makeisiin, joita
oli ripustettava oksille. Yrjö uhrasi joulupuun koristamiseen koko
päivänsä. Ja tuontuostakin huusi hän joko Elinaa tai Agnesia tai Maria
katsomaan, "eikö se nyt tule muhkeaksi!"
Vihdoin oli kaikki järjestyksessä, joka huone valaistu, kaikki
talonväet juhlapuvuissa.
Agnesin pyynnöstä veisattiin virsi.
Se toi mieliin omituisen hartauden. Oli kuin heijastus lapsuudenajoista
olisi langennut taloon.
-- Minä olen käynyt vanhaksi, mietti Elina itsekseen, koettaen tekeytyä
niin tyytyväisen näköiseksi kuin suinkin, -- enhän enää voi mistään
iloita!
Koti tuntui hänestä tavallista tyhjemmältä ja tuikkiva joulukuusi teki
miltei surullisen vaikutuksen.
Hän oli ommellut Yrjölle kauniin keinutuolimaton ja vihreän
silkkityynyn. Agnes oli valmistanut koko joukon pikkutavaraa. Lahjojen
mukana hilpeni mielialakin, varsinkin kun Yrjön antimet tulivat esille,
sillä hän oli sepittänyt niihin hullunkurisia värssyjä.
Äkkiä soi kello eteisessä.
Suinpäin karkasivat kaikki avaamaan. Hyvä olikin että he menivät
joukolla, sillä pelästynyt olisi varmaan yksinäinen. Sieltä tuli kaksi
tonttua tulipunaisissa vaatteissa, punaiset lakit päässä, kantaen
välissään pärekoppaa. Ja perässä asteli Veera rouva hymyillen, silmät
loistaen innostuksesta. Kuin yhdestä suusta pääsi nyt seitsemän hengen
kurkusta ilohuutoja, naurua, kysymyksiä. Tontut karkasivat sylistä
syliin, hyppelivät ja vinkuivat, tahtomatta esiintyä ihmisäänellä,
kunnes Veera rouva ilmoitti, että tontut kyllä osaavat puhua.
Ilo ja riemu oli äkkiä täyttänyt talon suojat. Joulukuusen ympärillä
leikittiin ja pöytien ääressä naurettiin ja pajateltiin.
Mutta Elinaan vaikutti kaikki surullisesti. Hän kyllä hymyili muiden
mukana, mutta kyyneleet olivat joka hetki tunkemaisillaan silmiin.
Hän oli juuri nostanut Akin syliinsä jotta poika ulottuisi ottamaan
kuusesta konvehtia, joka häntä erityisesti miellytti, kun Yrjö astui
huoneeseen, kädessään pieni kukkavihko.
-- Elina, virkkoi hän hymyillen, -- tässä on minun lahjani sinulle.
Elina päästi pojan sylistään, tarttui kukkavihkoon ja vei sen
kasvoilleen. Silloin putosi lehtien välistä pieni, valkea kortti. Akki
ojensi sen hänelle.
"Täten lahjoitetaan Elinalle hänen rakas Arrakoskensa."
Elina jäi sanattomana tuijottamaan kirjoitusta, ikäänkuin ei hän olisi
sitä ymmärtänyt.
-- Niin, niin, virkkoi Yrjö ja sulki hänet syliinsä, -- Arrakoski on
taas sinun. Se se nyt oli se minun salaisuuteni!
-- Arrakoski minun! äänteli Elina moneen kertaan, ensin miltei
pelästyen ja sitten alkaen hymyillä, ikäänkuin hän jo puoleksi olisi
käsittänyt onneansa. -- Onko se totta? Koko Arrakoski, puisto,
huvihuoneet, joki, laituri, kaikki?
Mutta odottamatta vastausta kysymyksiinsä, karkasi hän Yrjön luo,
heittäysi hänen syliinsä, vuorotellen nauroi ja huudahteli ja purskahti
vihdoin itkuun.
He iloitsivat kaikki hänen kanssaan, Agnes oli hänkin haltioissaan ja
Veera tuli häntä hellästi suutelemaan.
-- Akki, Akki ja pikku Olli, huudahti Elina, ottaen pojat syliinsä, --
tiedättekö, kun Arrakoski -- tiedättekö mikä Arrakoski on? Se on se
maatila, jossa isä...
-- Tiedämmehän me Arrakosken, jossa oli paljon kauniita hevosia ja
vaunuja ja oikeita peltoja...
-- Ja jossa ongittiin lohia, lisäsi Olavi.
-- Niin, juuri niin. Se on nyt meidän. Ja ensi kesänä tulette te kaikki
sinne! Täti lähettää vaunut vastaan asemalle...
-- Saanko minä ajaa...?
-- Saat, saat...
-- Ja ratsastaa?
-- Saat, saat. Mutta mennään nyt Marille kertomaan!... Ei Yrjö!
keskeytti hän äkkiä, -- tämä ei ole totta. Sinun täytyy kertoa minulle,
miten se on tapahtunut!
Hetkisen perästä tahtoi Veera lähteä. Ajuri odotti pihassa ja kotiinkin
jo...
-- Odottaako ajuri pihassa? huudahti Elina. -- Voi etten minä tietänyt!
Hänen täytyy saada teetä! Odotattehan sen verran! Onhan jouluaatto!
Ja juoksujalan läksi hän pihaan, nouti sisään ajurin ja kestitti häntä
parhaan taitonsa mukaan.
-- Syökö teidän hevosenne sokeria, juolahti äkkiä hänen päähänsä.
-- Vaiko leipää?... Minä olen tänään saanut niin suuren lahjan,
selitti hän sitten. -- Mieheni on ostanut takaisin syntymäkotini,
suuren maatilan kaukana täältä... Mari hyvä, mene tarjoamaan tämän
ajurin hevoselle sokeria ja leipää. Ja teidän lapsillenne panen vähän
konvehtia -- onhan teillä lapsia?... No, minä panen sitten neljä, niin
on kaksi kummallekin!
Koko ilta kului iloisessa humussa ja tulevaisuussuunnitelmia tehdessä.
Elina olisi heti joulunpyhinä tahtonut lähteä taloa katsomaan, mutta
Yrjö arveli, että on paras antaa entisien asujainten ensin lähteä pois.
Heille oli suotu kuukauden muuttoaika. Paikkakunnan lehdessä oli kyllä
ollut uutinen kaupasta ja Yrjö oli pahasti pelännyt, että pääkaupungin
lehdetkin ottaisivat sen palstoillensa. Silloinhan Elina olisi saanut
tietää asian ennen aikojaan.
-- Minä, joka en koskaan lue sanomalehtiä!
-- Käännätithän sinä niistä välistä oppilaillasi! Ja olisihan joku
tuttava voinut kertoa.
-- Kyllä sinun tuumasi vain täydellisesti onnistui, sillä minä en
tietänyt mistään!
Yrjön piti kertoa kaikki kauppaa koskevat yksityisseikat ja Elina
siunaili vuoroin häntä vuoroin setäänsä ja kaikkia muita ihmisiä, jotka
olivat olleet osallisina tekemään häntä näin onnelliseksi!
Äkkiä juolahti hänen päähänsä kysymys ja välinpitämättömällä äänellä,
ikäänkuin ohimennen hän lausui:
-- Kuule, oliko sillä Dargiksen kirjeellä, joka tuli minun
syntymäpäivänäni mitään yhteyttä tämän asian kanssa?
Yrjö vaikeni hetkisen ja Elina luki jo hänen kasvoistaan vastauksen
kysymykseensä.
-- Kyllä. Hän siinä mainitsi jotakin Arrakoskesta. Ymmärrät siis nyt,
miksen tahtonut hänen kirjettään näyttää.
-- Ymmärrän, ymmärrän, hymyili Elina, kokonaan tyytyväisenä.
* * * * *
Uudenvuoden jälkeen saapui Dargis Helsinkiin. Yrjö oli häntä vastassa
asemalla ja pyysi hänet suoraa päätä Vuoriolaan teetä juomaan.
Hän oli siis nyt täällä, vaikka hän satoja kertoja oli sanonut
itselleen: "heitä mieluummin työsi kesken, älä mene"! Mutta elämä
kotonakin oli tuntunut niin mahdottomalta. Helsinki oli sinne
tuikkinut kuin vilkkumajakka aavalle merelle. Hän oli tullut niin
vaatimattomaksi, hän ei pyytänyt Elinalta mitään, hän tyytyi
pienimpäänkin ystävällisyyteen.
Sitäpaitsi oli hän varmaankin tyyntynyt, Elinan kirjekin jo yksin oli
hänet täydellisesti jäähdyttänyt.
-- Sinä et aavista, kertoi Yrjö, -- miten iloiseksi hän tuli, kun sai
tiedon Arrakosken ostosta.
-- Sehän oli hauskaa!
-- Enkä minä kertonut sinun avustasi, vaikka mieleni niin kovasti
teki...
-- Sehän oli niin vähäpätöinen asia, eihän siitä kannata...
-- Mutta sinä olet laihtunut, veliseni, todellakin!
-- Talvi ei ole päässyt täällä ensinkään pitemmälle kuin siellä
meilläkään, huomautti Dargis hetken kuluttua.
-- Jo täällä jouluna ajettiin reellä, sanoi Yrjö, -- mutta sitten tuli
taas sateita.
Kadut olivat iljangolla. Vuoriolan ikkunoiden alla kiilteli jäätikkö
punertavassa valossa, sillä uutimet eivät olleet alhaalla.
-- Kävele varovaisesti, kehoitti Yrjö, -- täällä on niin kovin liukasta.
Dargis pakotti itsensä pysymään tyynenä. Pelkästään tieto siitä, että
hän saa Elinan nähdä, oli täyttänyt hänen rintansa sanomattomalla
riemulla.
Agnes tuli avaamaan ovea.
-- Tervetuloa, sanoi hän ikäänkuin hiukan ujostellen ja huusi sitten
kyökkiin päin: -- Elina, Elina, he ovat jo täällä!
Elina viipyi. Vihdoin hän tuli, posket hehkuvina ja ojentaen
Dargikselle jääkylmän kätensä.
-- Tervetuloa... Te olette hiukan laihtunut.
-- Olen ehkä nyt matkan jäljestä väsynyt, mutta sisareni kyllä koetti
minua siellä kotona hoitaa.
-- Kai te tiedätte sen suuren uutisen, alkoi Elina kun oli asetuttu
teepöytään, -- että Arrakoski on meidän!
-- Kirjoittihan Yrjö siitä. Minä hyvin ilostuin.
-- Tiedänhän minä, että siitä tulee paljon huolta, jatkoi Elina
tyynellä, järkevällä äänellä, -- mutta hauskaa se kuitenkin on!
-- Huolet hiiteen! huudahti Yrjö. -- Viikon perästä on Arrakoskella
veronkanto ja silloin menet sinä Elina sinne... Voit käsittää,
veli Dargis, että hänelle on ollut vaikeaa näin kauan pysyä poissa
Arrakoskelta.
-- Eikö Elina rouva vielä ole käynyt siellä?
-- Me arvelimme, vastasi Elina, -- että olisi paras odottaa, kunnes
entiset omistajat olisivat muuttaneet. Setä siellä kyllä on käynyt
antamassa tarpeellisia määräyksiä... Minä jään sinne ehkä koko talveksi.
-- Sitä minä nyt en usko, virkkoi Yrjö nauraen, -- sillä kyllä sinulle
siellä kävisi yksinäiseksi.
-- Ja sinulle täällä! sanoi Agnes leikillisesti.
-- Minä kyllä aina tulen toimeen, mutta Elinasta olen levoton. Kuule,
veli Dargis, olin aikonut pyytää sinua lähtemään hänen kanssaan edes
muutamaksi päiväksi...
-- Mutta entä sinä itse? sanoi Dargis.
-- Enhän minä pääse! Koulut ovat juuri alkaneet...
-- Mutta entä neiti Ekmark?
-- Minä käyn täällä musiikkiopistoa ja sekin on juuri alkanut...
-- Älä nyt, Yrjö, huomautti Elina hymyillen, -- rupea kiusaamaan herra
Dargista, heti kun hän on tänne päässyt. Alkaahan hänellekin työ!
-- En minä senvuoksi, sanoi Dargis mielenliikutustaan hilliten. --
Tietysti minä mielelläni, jos Elina rouva vain tahtoo ottaa minut
mukaansa. Ajattelin vain...
Yrjö purskahti nauruun.
-- Tepä olette juhlalliset! Dargis veikkoseni, mene nyt sinä vain,
saathan siten tutustua Suomeen ja onhan minulla monta syytä toivoa,
että näkisit Arrakosken... Tarkoitan, että olet kuullut siitä niin
paljon puhuttavan ja olemmehan jo tulleet ystäviksi, lisäsi hän
hymysuin.
-- Tietysti minä mielelläni...
-- No niin, se on siis päätetty asia! On parempi, ettei Elina ole
yksin, ainakin alussa.
-- Olkoon menneeksi, mietti Elina. -- Sillä retkellä ainakin voin
näyttää, mihin kykenen. Ääneen hän lausui: -- Olen kiitollinen, jos
tulette, herra Dargis.
Ja tämän päätöksen jälkeen tuli mieliala teepöydässä vapaaksi ja
hilpeäksi.