IV

Elina Vuorio oli kahdeksan vuotta ollut naimisissa, ensi nuoruus oli jo

jäänyt hänen taakseen, mutta vuodet eivät olleet häneen vaikuttaneet:

Elina rouva näytti yhä vielä sangen nuorelta.

Hänellä oli solakka vartalo, pienet kädet ja jalat, säännölliset

kasvot. Matalaa otsaa kaarsi paksu ruskeahtava tukka, poskipäiden ja

leuan kaarevuus oli siro, profiili voimakas, silmät siniset, milloin

vaaleammat, milloin tummemmat, joskus miltei mustat. Ihonväri oli

tavallisesti kalpea, mutta muuttui vilkastuessa helakaksi punaksi

poskille ja huulille. Kunnas oli kerran sanonut hänen huulistaan, että

ne toimittavat samaa virkaa kuin hevosella korvat: hänen huulillaan

kuvastui jokainen hänen mielialansa pieninkin vivahdus. Niillä väreili

nauraessa hyvä, lapsellinen ilme, niissä oli milloin katkeruutta,

milloin ilkeää ivaa, ylenkatsetta, sääliä, iloa, tuskaa. Löytyy

kasvoja, jotka ovat kauniit, mutta jotka pian unohtuvat. Elinan

kasvot painuivat mieleen niine ilmeineen, joita ne kulloinkin olivat

tulkinneet.

Tuttavat olivat vakuutetut, että Elina rouva näyttelijättärenä olisi

onnistunut aika hyvin, tai että hänestä pianotaiteilijattarena olisi

tullut jotakin harvinaista. Hänestä ei kuitenkaan ollut tullut

kumpaakaan, hän oli jäänyt miehensä vaimoksi. Joskus muistutettiin,

että Elina rouva saattaisi olla vähemmän turhamainen -- aina hän

esiintyy uusissa puvuissa ja valitsee itsepintaisesti valkeita ja

mustia värejä, jota ei saata leimata muuksi kuin haluksi herättää

huomiota. Mutta samassa selitettiin toiselta taholta, että toki

jokaisella on lupa pitää oma makunsa ja että Elina rouva pukeutuu

kauniisti aivan erityisistä -- isänmaallisista syistä --: hänen

periaatteensa mukaan pitäisi suomalaisen intelligensin yleensä pukeutua

aistikkaasti. Saatetaan muistuttaa, että ulkonaiset asiat ovat turhat,

mutta tunnustetaan silti, että ulkonaisuus ja sisäisyys sittenkin

täydentävät toisiaan ja että niiden tulee pyrkiä sopusuhtaisuuteen.

Siisti puku antaa varmuutta ja herättää kunnioitusta.

-- No mutta tuo etevä rouvahan kuuluu olevan hyvä perheenemäntäkin?

saattoi joku kysyä, joka ei vielä tuntenut Elina rouvaa kuin nimeltä.

-- On erinomainen.

-- Mutta kovin kehuvat koketiksi. Sanovat talossa myötäänsä kulkevan

nuoria herroja, jotka häntä liehittelevät.

-- Siinä suhteessa ei todellakaan voi Elinaa puolustaa. Hän on herrojen

seurassa liian vapaa. Mutta hän selittää asian sillä tavalla, että

hän naituna naisena saattaa esiintyä kuinka tahtoo. Hän on muka

"palovakuutettu", hänellä ei ole mitään vaaraa.

-- Mutta mitä hänen miehensä sanoo?

-- Hän ei koskaan kiellä Elinalta mitään. Hän luottaa häneen

täydellisesti.

-- He rakastavat toisiaan?

-- Kovasti.

-- Onko heillä lapsia?

-- Ei ole. Siinä suhteessa Elina kyllä on hiukan luonnoton: hän kiittää

Jumalaa siitä, ettei hänellä ole lapsia.

Rouvat pudistelivat päätään ja hymyilivät surumielisesti.

-- Hän arvelee, että niistä olisi vaivaa ja siinä hän epäilemättä on

oikeassa.

-- Mutta ei niitä silti antaisi pois!

Saattaa syntyä hetken hiljaisuus.

-- Mutta miksei hän käy yhdistyksessä?

-- Väittää ettei hänellä ole aikaa. Eikä hän pidä suurista seuroista.

Meitä on muutamia rouvia, jotka tuontuostakin kokoonnumme lukemaan ja

juttelemaan, lisäsi se rouva, joka sillä hetkellä puhui, salavihkaa

iloissaan siitä, että heitä oli niin muutamia ja että juuri hän kuului

tuohon suljettuun seuraan, johon ei toinen kuulunut.

-- Teillä on hauskaa?

-- Äärettömän hauskaa.

-- Mutta itsekästä on sulkeutua noin erilleen yhdistyksestä, joka

sentään on syntynyt hyväntekevää tarkoitusta varten, varsinkin jos

ihmisellä on kykyä, niinkuin rouva Vuoriolla.

-- Mutta meidän pieni seuramme ompelee köyhien hyväksi. Ja me

keskustelemme aina hyödyllisistä asioista, emme panettele toisia emmekä

juorua... Usein Elina soittaa ja lukee meille jotakin ääneen. Kuinka

hyvin hän lukee, kuulisit vain. Kyllä hän on lahjakas nainen!

Niin juttelivat hänen tuttavansa ja ystävättärensä, luullen tuntevansa

hänet perinpohjin. Tosin eivät he useinkaan olleet tilaisuudessa

seurustelemaan hänen kanssaan, sillä Vuoriolaiset asuivat kaukana ja

Elina kävi harvoin vieraissa. Jos häntä taas kotoa haki, niin hän usein

oli poissa ja jos telefonoi, niin ei saanut vastausta. Palvelustyttö

ilmoitti tavallisesti vieraalle, joka oli tullut Elinaa tervehtimään,

että hän on mennyt kävelemään.

-- Mutta ehkä odottaisin, jos hän pian tulisi kotiin, saattoi vieras

ehdottaa.

-- Jaa, sitä minä en voi sanoa, taitaa vain viipyä pitemmältäkin.

-- Mutta lepään ainakin hiukan, tänne kun on niin pitkä matka.

Vieras astui saliin ja silmäili hetkisen jotakin kuvateosta pöydällä,

katsahti sitten nuotteihin, jotka olivat avoimina telineillään

-- tietysti joku Beethovenin sonaatti --, huomasi sitten, ettei

kannattanut odottaa ja läksi. Mutta todellinen asiain tila oli seuraava:

Elina oli Yrjön mentyä järjestellyt kirjahyllyään ja saanut käsiinsä

"Shakespearen draamoja". Ja niitä hän oli ruvennut selailemaan, ensin

lukien hiljaa, mutta sitten ääneen. Hän oli innostunut Kleopatran

osaan, jonka jo tunsi miltei ulkoa, hän kärsi juuri kuningattaren

mustasukkaisuuden tuskia, kun -- kello eteisessä soi.

Se herätti hänet kuin toiseen maailmaan, hän pelästyi ensi hetkessä

niin ettei ymmärtänyt, mitä tehdä. Seuraavassa hän käsitti: tulee

vieraita! Kirja levällään juoksi hän kyökkiin, näki palvelustytön

pyyhkivän käsiään mennäkseen avaamaan ja kuiskasi hänelle kiihkeästi:

"Mari, Mari, minä en ole kotona! En voi... Mari ymmärtää, en ole sillä

mielellä... En voi olla kotona!" Mari ymmärsi, hän oli palvellut

Vuoriolla monta vuotta. Ja kuunnellessaan vieraan ja Marin keskustelua,

painautui rouva kyökin kaukaisimpaan nurkkaan, sulki silmänsä ja

peitti kirjalla kasvonsa, jotka olivat polttavassa punassa. Hän häpesi

niin sanomattomasti ja katui kaikesta sydämestään, mutta ei kehdannut

mennä peräyttämäänkään sanojaan ja tunnustamaan valehdelleensa. Kun

Mari palasi kyökkiin ilmoittamaan, että vieras salissa odottaa rouvan

kotiintuloa, niin Elina jo päätti noutaa päällysvaatteensa ja kiirehtiä

ulos kyökin tietä, sitten tullakseen takaisin kadun puolelta. Mutta

hänen olisi silloin pitänyt astua aivan salin ikkunoiden alatse! Ei

siis ollut muuta neuvoa kuin odottaa siinä kiltisti. Kun vieras sitten

vihdoin oli lähtenyt, hiipi Elina saliin, hiljaa kuin rikoksellinen.

Ei hän enää voinut jatkaa lukemistaan, sillä mieliala oli mennyt.

Sen rangaistuksen hän hyvin ansaitsi. Kunhan hän edes nyt olisi

viisastunut, kunhan tämä olisi viimeinen kerta!

Sillä sellaista oli sattunut monasti, vaikk'ei kukaan sitä aavistanut.

Eräänä päivänä oli joku Elinan ystävättäristä saanut vihiä hänen

Shakespeare-innostuksestaan ja pian liikkui kaupungilla huhu, että

Elina Vuorio aikoo antautua teatteriin... Toiselta puolen pidettiin

luonnollisena, että hänen taipumuksensa pyrkivät oikeuksiinsa, toiselta

puolen ihmeteltiin, että hän, joka elää niin onnellisessa avioliitossa,

ajattelee sellaisia, ja että mies sen sallii... Joku luuli tietävänsä,

että Elina tekee tämänkin pelkästä isänmaallisuudesta, hän on aina

valittanut, että niin harvat sivistyneet antautuvat teatteriin... Mutta

juuri kun kysymystä pohdittiin tuttavien kesken ja kun joku jo oli

yrittänyt soittaa Vuoriolle kysyäkseen, paljonko huhussa oli perää,

luettiin sanomalehdissä ensi sivulla, lihavasti painettu ilmoitus:

"opetusta suomen-, ranskan- ja saksankielessä antaa rouva Elina

Vuorio", jne. Hyvänen aika sitä naista, kaikkeen se ehtii ja kaikkia

se keksii! Teatterijuttu oli siis ollut tuulesta temmattu huhu! Mutta

miksei hän ruvennut antamaan soittotunteja? Olisi toki luullut, että se

ala oli häntä lähempänä.

Elina itse oli lukenut ilmoituksen mielessään miltei sankarittaren

tunteet. Sillä hänen oli pitänyt perinpohjin voittaa itsensä, ennenkuin

sai vastenmielisyytensä kaikkea pedagogintointa vastaan lannistetuksi.

Viikon kuluttua tiesi koko tuttavapiiri ja sen tuttavapiiri, että

Elina Vuoriolla oli kymmenen oppilasta, ja niihin liittyi pian eräs

"ulkomaalainen". Kukaan ei siis voinut ihmetellä, että hän yhä

harvemmin näyttäytyi tuttaviensa parissa. Hänellä oli aina kiire ja kun

häneltä kysyttiin, miten hän jaksoi ja eikö työ häntä rasittanut, niin

hän nauraen vastasi:

-- Ei vähääkään, ainakaan tähän asti. Olen oikein tyytyväinen, on niin

hauska, kun on vakinaista työtä.

Hän sitä itsekin ihmetteli, mutta opettaminen oli oikein hauskaa. Sinä

päivänä, jolloin hänellä oli yksi ainoa tunti, hän oikein ikävöi tätä

tuntia. Mutta sen hän antoikin Dargikselle, ja Dargista olisi kuka

tahansa ilokseen opettanut, niin intresantti ihminen hän oli ja niin

hauskaa oli jutella hänen kanssaan. Parin viikon kuluttua puhui hän jo

suomea, käyttäen saksaa ainoastaan poikkeustiloissa.

Hän oli täydellisesti kotiutunut Vuoriolassa, tunsi joka komeron

talossa ja tuli joskus Yrjön kanssa kyökkiin katsomaan, mitä

tarjottaisiin päivälliseksi. Usein Elina heiltä kysyi, mitä ruokaa he

huomiseksi tahtovat, mutta siinä suhteessa syntyi tavallisesti eri

mieliä ja Elina oli nauraa kuollakseen, kun herrat tästä tärkeästä

asiasta väittelivät.

Sunnuntaisin tekivät he kaikki kolme pitkiä kävelyretkiä kaupungin

ulkopuolelle. Vitold johti retkikuntaa kartan avulla, sillä vaikka

olivatkin helsinkiläisiä, eivät Yrjö ja Elina tunteneet seutuja.

Kerrankin olivat he astelleet kaukana Alppilan takana, kulkeneet

metsäisiä polkuja ja saapuneet korkeimmalle huipulle, josta näkyi koko

kaupunki. Siihen he sanattomina olivat seisahtuneet. Aurinko laski

ja taivaalle jäi veripunainen pilviryhmä, jonka hohde punaili meren

lahtia, alastonta metsää, kallioita ja kaupunkia.

-- Miksi Elina rouva on niin kalpea? huomautti Vitold äkkiä.

-- Sinua palelee? kysyi Yrjö huolestuneena ja kietoi käsivartensa

vaimonsa ympärille.

Mutta ennenkuin Elina oli ehtinyt vastatakaan, oli Dargis riisunut

päällystakin yltään, päättäväisesti tarttunut Elinan käteen ja

tuupannut sen hihasta sisään.

-- Hyvänen aika, ettehän te päällystakitta voi tulla toimeen

iltakylmässä... Vielä vilustutte ja kuolette ja minusta tulee teidän

murhaajanne...

Dargis nauroi:

-- Rauhoittukaa, rauhoittukaa! Voin lohduttaa teitä sillä tiedolla,

että minä monta kertaa luistinjäällä olen pudonnut avantoon, tai on

jää murtunut allani ja päästyäni ylös olen jatkanut matkaani samoissa

märissä vaatteissa, tulematta kipeäksi.

Vasta kun he hyvän aikaa olivat hypelleet kiveltä kivelle ja Elinan

poskille oli noussut heleä puna, suostui hän ottamaan takaisin

takkinsa. Sillä kertaa eivät he olleetkaan löytää kotiin. He

sotkeutuivat notkojen väliin, kiipeilivät ylös kallioseiniä ja

joutuivat äkkiä sellaiselle harjulle, etteivät päässeetkään eteenpäin.

Ei ollut muuta neuvoa kuin palata takaisin kaupunkiin samaa tietä kuin

oli tultu.

Elina nautti äärettömästi noista yhteisistä retkistä. Kun he joskus

kahden Yrjön kanssa olivat olleet pitemmillä kävelyillä, niin hän aina

oli pelännyt, milloin juopuneita, milloin vihaisia koiria, milloin

mitäkin hullutuksia, mutta Dargiksen seurassa oli niin turvallista. Hän

piti huolta heistä molemmista.

Dargis oli voittanut kaikkien helsinkiläisten sydämet. Kilvan häntä

kutsuttiin perheisiin, milloin päivällisille, milloin illanviettoihin.

Ainoa joka ei hänestä pitänyt, oli Kunnas, Vuoriolaisten vanha ystävä.

-- En kärsi ihmisiä, joita kaikki liehakoivat, selitti hän

harmistuneena Elinalle. -- Teillekään ei enää koskaan voi tulla, jollei

hän jo ennestään ole siellä.

-- Niinkuin ei meillä olisi tilaa teille molemmille, nauroi Eina,

jota Kunnaksen närkästys huvitti. -- Eihän Dargis koskaan tule meille

ennenkuin kello kaksi, jolloin meillä on tunti.

-- Sitä ennen on myöskin tunti.

-- Tietysti, sillä silloin tulevat muut oppilaani...

-- No niin, siinähän se on: aina on tunti ja kun ei ole, niin on

ulkomaalainen teillä.

Kunnas oleskeli maalla Helsingin likeisyydessä, mutta kävi pari kertaa

viikossa kaupungissa. Vuoriolle ei hän enää tullut ilman erityistä

kutsua. Ja koska hänen tavallisesti piti lähteä iltajunalla, niin

oli päivällisaika ainoa, jolloin häntä saattoi pyytää. Ja silloin

oli Dargiskin Vuoriolla. Kunnas esiintyi hänen seurassaan tavattoman

kohteliaana, mutta hänen käytöksessään oli jotakin väkinäistä ja

pidätettyä.

Hauskaa oli Elinasta nähdä nuo kolme yhdessä: Yrjön kirkassilmäisenä,

hyvänä, hiukan hajamielisenä ja oppineena, Kaarlen kohteliaana,

vilkkaana, viikset hyvin hoidettuina, yllään puku joka oli uusinta

muotia, ja Dargiksen tyynenä, rotevana, päätä pitempänä noita muita,

silmissä omituinen verhottu loisto.

-- Mitä sinulla oikeastaan on häntä vastaan? kysyi Elina Kaarlelta,

joskus heidän jäätyään kahdenkesken.

-- Johan olen sanonut, etten kärsi ihmisiä, joita kaikki liehakoivat.

Minä pidän enimmän sellaisista, joista eivät muut pidä.

-- Mutta pidäthän toki Yrjöstä ja minusta, vaikka meistä muutkin

pitävät.

-- Te olette silti -- ainakin sinä -- ihmisiä, joita ei ymmärretä,

sillä jos ymmärrettäisiin, niin ei pidettäisi.

-- Kiitoksia kohteliaisuudesta. No mutta entä Yrjö, eikö häntäkään

ymmärretä?

-- Yrjöstä en tahdo puhua, hän on hyvä lapsi, hänestä täytyy kaikkien

pitää.

-- Mutta minä tahtoisin tietää, millä Dargiksen oikeastaan on

onnistunut raivostuttaa sinut, hyväluontoisen ja kiltin miehen. Sillä

sano mitä tahansa: tekosyyn sinä tässä tuot esille... Vai olisiko hän

ehkä iskenyt silmänsä johonkin sinun mielitiettyysi?

-- On kyllä, eikä yhteen vaan useampaankin.

-- No nyt minä ymmärrän! huudahti Elina, -- sehän on päivänselvää,

ettet voi kärsiä sellaista miestä, joka sinulle on niin perin

vaarallinen.

Kunnas loi häneen pitkän katseen.

-- Varo, ettei hän käy itsellesi vaaralliseksi!

-- Mitä tarkoitat? Minulle vaaralliseksi, minulle, naiselle, joka olen

naimisissa miehen kanssa, jota rakastan? Tarkoitatko että rakastuisin?

Silloinhan hän olisi vaarallinen ei yksin Helsingin nuorille tytöille,

vaan kaikille Helsingin rouville ja luonnollisesti myöskin heidän

miehilleen. Siis tuollainen suuri yleinen vihollinen, niinkuin

ruttotauti ja muut maanvaivat, lohikäärme, jolla on kymmenen päätä...

Ja Elina purskahti suureen nauruun, hän nauroi niin että kyyneleet

tulivat silmiin. Mutta Kunnas silmäili totisena eteensä.

V

Helsinkiläisellä, jos hän tahtoo pysyä kelpo kansalaisena, on paljon

velvollisuuksia. Hänen täytyy vuokrata asemansa mukainen asunto

ja esiintyä puvussa, joka on suomalaisen intelligenssin edustajan

arvoinen, hänen täytyy kuulua viiteen, kuuteen yhdistykseen, ostaa

ja lukea uusi suomalainen kirjallisuus, nähdä jokainen premieeri

teatterissa, käydä konserteissa, kansallisissa iltamissa ja

arpajaisissa, syödä ja juoda etevien suomalaisten kunniaksi, kun

he viettävät merkkipäiviään, ja juhlia ulkomaalaisia suuruuksia,

kun he käynnillään kunnioittavat Suomea. Sitäpaitsi seurata

maailmankirjallisuutta.

Nämä velvollisuudet ovat sangen mieluisat sille, jolla on vastaavat

tulot, mutta kun on velkoja eikä tuloja ja kuitenkin pitäisi ja

tahtoisi seurata hyvän kansalaisen sisäistä ääntä...?

Helsinkiin oli hiljan saapunut kuuluisa ulkomaalainen ja useat

kaupunkilaiset olivat päättäneet hänen kunniakseen toimeenpanna

"yksinkertaisen illanvieton". Kello puoli kahdeksan oli määrä kokoontua

Kämppiin.

Kunnas tuli säntilleen kello seitsemän noutamaan Yrjöä.

Elina ilmoitti hänelle jo ovessa, ettei Yrjö ole terve.

-- Mikä sinua vaivaa? huomautti Kaarle astuessaan Yrjön työhuoneeseen.

-- Näytätpä sangen hyvinvoivalta.

-- On tässä niin kivistänyt päätäni...

-- Niin, ehätti Elina sanomaan, -- ei Yrjö ole terve, hänen täytyy

säästää voimiaan. Väitöskirja ja...

-- Olkaamme järkevät! virkkoi Yrjö, nousten sohvalta, jolla oli ollut

pitkänään. -- Katso, Elinaiseni, enhän kuitenkaan nyt jaksaisi tehdä

työtä...

-- Mutta lepäisit!

-- No, ei häntä siellä rasiteta, puuttui Kunnas nauraen puheeseen. --

Sinä häntä täällä niin hemmottelet, ettei hän kohta olekaan mies, vaan

nainen. Jos minä oikein ymmärrän Elina rouvan, niin on se pieni itsekäs

ikävä joka uhkaa. Mutta sellaisiin pitää vaimon toki aikoinaan tottua.

Olettehan te nyt jo olleet vuosikausia naimisissa! Ja tiedätkö, Elina

rouva, meillä suomalaisilla on velvollisuuksia, jos mielimme saada

maamme tunnetuksi ulkomailla.

-- Mutta ensimmäinen velvollisuus on toki hankkia varma taloudellinen

asema, jotta pääsee elämästä toisten kustannuksella...

-- Soh, siihenkö sitä taas tultiin! Se nainen, se nainen, se kuultaa

läpi kaikkialla. Se tekee kärpäsestä hevosen. Niinkuin tämä nyt veisi

niin paljon!

-- Parikymmentä markkaa vähintään, sitäpaitsi koko illan. Ja näitä

"yksinkertaisia illanviettoja" on viime aikoina ollut yhtämittaa. Eihän

Yrjö ole viettänyt iltaa kahden minun kanssani pitkiin aikoihin...

-- Mutta minä tulen aikaiseen kotiin.

-- Älä mene, kun minä pyydän. Jos rakastat minua, niin jää kotiin. Olen

tänään niin levoton. Tuntuu siltä kuin jotakin tapahtuisi.

-- Niinhän sinusta aina tuntuu, kun olen menossa kaupungille, sanoi

Yrjö hymyillen ja veti Elinan polvelleen.

-- Mutta kello on pian puoli kahdeksan, huomautti Kunnas, -- ja

isäntien pitää toki olla paikalla ennenkuin vieras saapuu.

-- Tulen, tulen paikalla, sanoi Yrjö, -- heitän vain toisen takin

ylleni. Kas ettei Dargis vielä ole tullut.

-- Tuleeko hänkin? sanoi Kunnas.

Elina ei vastannut mitään. Hän seisoi keskellä lattiaa, jäykästi

tuijottaen eteensä. Kunnas katseli häntä nauruaan pidätellen.

-- Ole järkevä, Elina rouva, virkkoi hän puoleksi nuhdellen,

puoleksi lohduttaen. -- Pitäähän naisen tällaiseen tottua. Jos minä

olisin naimisissa, niin kyllä kasvattaisin eukkoni niin, ettei hän

hiiskahtaisi, vaikka joka aamu tulisin kotiin kello kuusi.

-- Ja vaikka silloin ehkä olisit aivan päihtyneenä, koetti Elina laskea

leikkiä. -- Mutta tiedä, etten minä viettäisi hetkeäkään sellaisen

miehen talossa.

-- Voit puhua, kun olet saanut niin hyvän miehen kuin Yrjö on. Mutta

juuri tuntien hänen mallikelpoisuutensa, pitäisi sinun antaa hänen olla

vapaudessaan, eikä ahdistaa häntä. Ymmärräthän sinä, ettei mies voi

istua kotiin kahlehdittuna kuin vanha erakko.

Elina asteli edestakaisin lattialla, hermostuneesti hypistellen

nenäliinaansa. Yrjön palatessa huoneeseen, jäi hän rukoellen häneen

katsomaan.

-- Sinä olet hermostunut, Elinaiseni, virkkoi Yrjö hellästi. -- Mutta,

lisäsi hän samassa veitikkamaisesti ja nyökäytti salaperäisesti

päätään, -- sinä et tiedä, minkä odottamattoman ilon sinulle valmistan.

Minä teen sinut vielä aivan terveeksi... Mutta kuulehan, minulla ei ole

kuin viisikymmentä penniä, etköhän sinä kohtuullista prosenttia vastaan

lainaisi minulle pariakymmentä markkaa?

Hän levitti kukkaronsa Elinan eteen ja purskahti huolettomaan nauruun.

Elina puri huulensa kokoon ja jännitti kaikki voimansa pysyäkseen

levollisena. Hän otti taskusta kukkaronsa ja ojensi sen Yrjölle, mutta

ei puhunut sanaakaan.

-- Kiitos, sanoi Yrjö, -- emme enää huoli odottaa, vaan tulkoon Dargis

perässä. Ja älä nyt ole levoton, oma Elinaiseni, vaan mene kiltisti

nukkumaan. Koetan tulla kotiin jo kello kaksitoista.

Elina ei vastannut, hänen täytyi koota koko tahtonsa estääkseen

kyyneliä tulemasta silmiin. Mutta kun ovi oli lisahtanut lukkoon

heidän jälkeensä ja heidän äänensä olivat lakanneet kuulumasta,

silloin raukesi koko hänen mielenmalttinsa, hän kaatui pitkäkseen

salin lattialle ja purskahti itkuun. Hän itki hurjasti, toivottomasti,

näkemättä edessään minkäänlaista valon kipinää. Pitkien aikojen

mielikarvaudet purkautuivat kyyneltulvaksi, hän väänteli käsiään, itki

rajusti, muistamatta ja lopulta ajattelematta mitään, kunnes vain

hermot takoivat, korvissa suhisi ja pää kävi niin raskaaksi, että

tuntui mahdottomalta sitä korottaa. Eikä hän tietänyt, miten kauan jo

oli siinä itkenyt, kun hän äkkiä kuuli nimeään mainittavan.

Hän kääntyi ja avasi silmänsä.

Dargis seisoi hänen edessään.

-- Elina rouva, mikä teidän on?

Elina peitti kasvot käsillään, Dargis irroitti ne hiljaa, koetti

nostaa häntä ylös ja vei hänen kätensä huulilleen. Elina sävähti äkkiä

seisoalleen, oli kuin hänen suonensa olisivat täyttyneet tulella.

-- Mitä te itkette? toisti Dargis hiljaa.

-- Huoliani, joita en enää jaksa kantaa.

Ja taas hän purskahti itkuun.

Dargis tuki häntä, pidellen kiinni hänen molemmista käsistään ja

tuijottaen hänen kasvoihinsa, joiden väreet vavahtelivat.

Dargiksenkin rinnassa oli alkanut aaltoilla ja myrskytä.

Oliko kevät palannut, oliko tullut takaisin hänen ensi nuoruutensa ja

sen ylenpalttinen voima? Rinta oli vuosikausia ollut jäässä, hän oli

luullut sen jäätyneen pohjaa myöten, hän oli ajatellut kivettyneensä

tunnottomaksi. Ja nyt äkkiä olivat veret kuumenneet, jänteet

jännistyneet, joka solussa alkanut pulputa elämä!

Tunne valtasi hänet mahtavana riemuna, niinkuin kevätmyrsky, joka

yhdellä iskulla luo järvestä jäät, kun aurinko on saanut paistaa niihin.

Ja niinkuin järvenpinta pitkän talven jäljeltä katselee aurinkoa,

niin katseli Dargis nyt naista, joka paistavana kuin päivä seisoi

hänen edessään. Siinä oli nyt hänen silmiensä alla vastaus kaikkiin

kysymyksiin, selitys kaikkiin ongelmoihin, viihdytys kaikista tuskista.

Hän oli sitä etsinyt vuosikausia, hän oli, löytämättä, ajanut sitä

takaa maailman ääristä, hän oli vihdoin luullut, ettei hän sitä mistään

saa.

-- Miksi minä olen niin onneton, miksi olen niin yksin? pääsi Elinalta

tuskallisena huudahduksena.

Hän piteli kovasti kiinni Dargiksen kädestä, ikäänkuin peläten

kaatuvansa, jos sen päästäisi. Kun hän vihdoin korotti silmänsä

ja kohtasi nuo toiset silmät, jotka kuin meren syvyytenä häneen

katselivat, niin alkoi tuskallinen ilme hänen kasvoiltaan kadota ja

kyyneleet lakkasivat vuotamasta. Koko hänen muotonsa suli hymyksi ja

kuiskaten hän virkkoi:

-- Ettekö lähdekään pois, vaan jäätte tänne?

-- Jään, kuiskasi Dargis ja hänen äänensä vapisi.

Elina tuijotti hänen silmiinsä, jäsentä liikahtamatta. Kaikki hänen

ajatuksensa katkesivat, koko hänen tuskansa haihtui. Ikäänkuin muuri

asettui menneisyyden eteen, hän ei muistanut mitään. Oli kuin hän sinä

hetkenä olisi syntynyt maailmaan alkamaan elämää. Ja elämän herätessä

versoi hänen rintaansa kuin kevät puhkeavine puineen, tuoksuvine

nurmineen. Hän oli ikäänkuin jossakin korkealla, läpikuultavassa

ilmassa, itse valoisana, läpikuultavana olentona. Ja kun hän liikahti,

tunsi hän astelevansa kevyesti kuin pilven laitaa pitkin. Hän katseli

mieheen kuin ihmeeseen, josta hänellä ei ole ollut aavistusta ja joka

ensi kerran ilmestyy hänen eteensä. Kuinka hän oli kaunis! Mikä tukka,

mikä otsa, mikä poski! Ja silmät, silmät!

-- Vitold Dargis! lausui Elina hiljaa ja laski kätensä hänen

päälaelleen.

Mutta silloin särkyi sulku, jota mies vaistomaisesti oli rakentanut.

Hän nousi niin peloittavan suureksi ja ihanaksi, katseli häneen

katseella, joka poltti ja nosti hänet käsivarsilleen ikäänkuin hän

olisi ollut höyhen.

Silloin Elina heräsi, hänen ajatuksensa palasi, lumous katosi,

nykyisyys ja menneisyys astuivat hänen eteensä räikeän alastomina: hän

oli miehensä kodissa, vieraan miehen sylissä! Voimanponnistuksella

riuhtaisi hän itsensä irti ja pakeni huoneen toiseen päähän ikäänkuin

pelastusta hakien.

Järkikin oli palannut, kaikki oli hänelle äkkiä selvennyt, mutta

aika tuntui astelevan merkillisen pitkin askelin: hän eli hetkessä

kokonaisia vuosia. Mitä... mitä tämä merkitsikään?

Hänen täytyi kädellään sipaista otsaansa, käsivarttaan, sillä hän ei

tuntenut omaa itseään. Varmaankin, olivat hänen kasvonsa vanhentuneet

ja hiukset käyneet harmaiksi... Tai ehkä hän oli hyvin nuori, nuorempi

-- ja myöskin kauniimpi -- kuin koskaan ennen...

-- Elina rouva, virkkoi Dargis, -- tulkaa tänne.

Elina pelkäsi eikä liikahtanut paikalta. Hänellä oli se vaistomainen

tunne, että jos hän menee, niin tapahtuu jotakin kauheaa. Seuraavassa

hetkessä tarttui kuitenkin Dargis voimakkaasti hänen ranteeseensa,

ja tahdottomana seurasi hän häntä ja istui sohvaan hänen viereensä.

Hän oli ikäänkuin lamauksissa, hän ei voinut tehdä itselleen tiliä

menettelystään ja samalla hän selvästi tunsi rinnassaan omituista

tuskaa. Vihdoin uskalsi hän katsoa ylös ja kun hän oli nähnyt Dargiksen

loistavat silmät ja kasvot, joissa vielä kuvastui kova taistelu ja

mielenliikutus, laskeutui hänen rintaansa rauha. Tuntui siltä että hän

voi viettää siinä koko elämänsä ajan, kaipaamatta mitään, ikävöimättä

mihinkään, kunhan vain saa katsella tuota suurta, luisevaa kättä, joka

on hänen kätensä ympärillä.

Mutta äkkiä kävi hän taas levottomaksi ja kysymys, joka oli syntynyt

ikäänkuin hänen aavistustaan vastustamaan, puhkesi esiin hänen

huuliltaan.

-- Voiko, virkkoi hän kiihkeästi, -- nainen rakastaa kahdesti? Voiko

esimerkiksi leski miehensä kuoleman jälkeen mennä uusiin naimisiin, jos

hän on rakastanut miestään?

Hän tunsi kuinka koura hänen ranteensa ympärillä vavahti.

-- Voi! vastasi Dargis hiljaa.

-- Mutta voiko mies sitten rakastaa naista, joka jo on kuulunut

toiselle? puhui Elina yhä kiihtyneemmällä äänellä.

-- Voi!

-- Ei, ei, ei! Se ei ole mahdollista! Ihminen ei voi olla todelliselle

rakkaudelleen uskoton eikä mies rakastua naiseen, joka on ollut

naimisissa. Sellaisen avioliiton solmii joko kyllästyminen yksinoloon,

jonkinlainen mieto ystävyys tai ulkonaiset edut.

-- Ei, sanoi Dargis, -- ihmissydän ei kysy sellaisia, kun hetki tulee...

-- Mutta se on kauheaa, keskeytti hänet Elina, -- sitä vastaan pitäisi

kynsin kourin taistella.

Dargis painoi käden otsalleen ja puri kokoon huulensa.

-- Olen aivan samaa mieltä, sanoi hän vihdoin, -- mutta kaikkia

teorioja ei käytännössä voi toteuttaa. Rakkaus ei tottele mitään

lakeja, se tulee kuin varas yöllä.

-- Niinkö luulette? kysyi Elina tavuja venytellen ja jäi häneen

tuijottamaan.

Äkkiä hän nousi, ojentui suoraksi, asettui Dargiksen eteen, tarttui

hänen käsiinsä ja ravisti niitä ikäänkuin herättääkseen häntä unesta.

-- Kuka te olette, mitä te olette? kirkaisi hän. -- Sanokaa, sanokaa!

Mutta silloin mies taas nousi, likeni, levitti sylinsä... Hän sai

kiinni Elinan käden ja suuteli sitä kuumin, kostein huulin...

Elina riuhtaisi itsensä irti ja pakeni huoneen toiseen päähän.

Ei, ei!

Hän lankeaa, hän lankeaa, sillä hänen rakkautensa horjuu. Rakkauskaan

ei siis ole iäinen, ja naisen uskollisuus on kuin vaahto meren

aalloilla. Voi ihmissydämen kurjuutta, voi maailman pahuutta! Onko enää

mitään joka pysyy?

Ja Elina purskahti epätoivoisasti itkemään, ei yksin omaa rikostaan,

vaan ikäänkuin hän hartioillaan olisi tuntenut koko naissuvun

syntitaakan.

Dargis oli vaipunut tuolille, pää käsien varassa. Nähdessään Elinan

taasen sortuvan lattialle, astui hän hänen luokseen ja nosti hänet ylös.

-- Elina, älkää itkekö, pyysi hän. -- Miksi te itkette? Minä olen

teitä loukannut, minä sen tiedän, minä en millään voi puolustautua,

ainoastaan pyytää anteeksi ja lähteä...

Mutta Elina yhä itki. Äkkiä hän molemmin käsin tarttui hiuksiinsa,

hänen teki mieli repiä niitä.

-- Kaikki antaisin, pusersi hän esiin hampaidensa välitse, -- jos

saisin sen tunteen tuntemattomaksi.

Dargis elostui äkkiä. Jeesus, Maaria, oliko se mahdollista? Hänet

valtasi hurja tunne, ilon- ja pelonsekainen epävarmuus. Hänen täytyi

saada tietää...!

-- Minkä tunteen? kuiskasi hän henkeään pidätellen ja pusersi Elinan

kättä.

-- En saa, en uskalla, en tahdo sanoa!

Dargis miltei viskasi hänet menemään, niin hän riemastui. Mutta

seuraavana hetkenä hän taas piteli hänen kättään.

-- Onko se totta, Elina rouva? Sanokaa...

-- Voi, kunhan olisikin valhetta, luulottelua, unta! kuiskasi Elina

ikäänkuin itsekseen.

Dargis jäi häneen tuijottamaan, kasvoilla harras ilme, melkein kuin

hän olisi rukoillut. Mutta samassa hänelle selveni: tämähän on

mielettömyyttä, mahdottomuutta, rikosta! Pois täältä täytyy paeta,

niin kauas kuin suinkin, pois tämän kodin lämmöstä, pois aurinkonsa

kirkkaudesta!

Samassa likeni Elina ja ojensi kätensä ikäänkuin häntä koskettaakseen.

Miksi olikin hänen otsansa niin valkea, miksi...

Mutta ei! Eihän hän saa...!

-- Vitold Dargis, äänsi hän surullisesti, -- on jo yö. Teidän täytyy

lähteä.

Dargis paljasti kasvonsa ja ravisti päätään niinkuin hän olisi tahtonut

päästä jostakin pahasta.

-- Olette oikeassa!

Elina vaipui katsomaan häneen. Hänen katseensa riisti häneltä kaikki

aseet, vei häneltä koko tajunnan. Hän ei tietänyt, näkikö hän unta vai

elikö hän todellisuudessa. Varmaankin oli kaikki unta, vai oliko hän

tullut hulluksi?

-- Elina rouva, kuiskasi Dargis ja sipaisi kädellä otsaansa, -- te

pelkäätte minua.

-- Niin, minä pelkään.

Dargis asteli pari kertaa levottomasti läpi huoneen.

-- Peto minä olen, virkkoi hän kolkosti, -- enkä ihminen. Ja kuitenkin

olen vuosikausia koettanut tappaa sen itsestäni... Älkää peljätkö,

Elina rouva. Olemmehan me molemmat rehellisiä ihmisiä. "Emme voi estää

lintuja lentämästä päämme päällä, mutta voimme katsoa, etteivät ne

sinne rakentele pesiään."

-- Minä olen tämän kaiken ansainnut, lausui Elina tyyntyneempänä, --

sillä olen aina ollut niin valmis tuomitsemaan ihmisiä, jotka toisen

kerran menevät avioliittoon. Hyvää yötä.

Hetkiseksi jäivät he toisiinsa katsomaan. "Älkää sentään vielä menkö",

tahtoi toinen lausua, ja toisen huulilla olivat sanat: "älkää vielä

karkoittako minua luotanne", mutta kumpikin vaikeni, ja Dargis läksi.

Jäätyään yksin tuli Elina saliin, ojensi kätensä lampun valoa kohti ja

painoi huulensa siihen, missä hänen suudelmansa vielä poltti ihoa.

Hän oli ylenpalttisen onnellinen -- hän ei voinut sille mitään! Oli

niin suloista ajatella noita kasvoja, jotka hän tänään ensi kerran

oli nähnyt. Hänestä tuntui siltä, että hän vasta tänään oli oppinut

tuntemaan miehen. Kuinka hän lähes kolmattakymmentä vuotta onkaan

voinut elää maailmassa tutustumatta ainoaankaan mieheen!

Ja ajatus katkesi ja toinen tuli sijaan: nainen, nainen, sinä hyvien

vanhempiesi tytär, sinä miehesi vihitty vaimo, mille tielle olet

joutunut! Olet rikollisin langenneitten joukossa! Kirous sinulle ja

koko naissuvulle...

-- Hyvä Jumala, armahda minua! pusertui hänen rinnastaan esiin ja hän

väänteli käsiään ja jatkoi yksin puheluaan, katkonaisesti kuiskaten.

-- Minä tunnustan sinulle suuren syntini: minä kannan sydämessäni

luvatonta rakkautta! Minä en tiedä, mistä se on tullut, sillä minä

en ole sitä tahtonut. Ota se pois, Jumala, puhdista minut, tee minut

lumivalkeaksi, onhan sinulla kaikki valta.

-- Hän on niin kaunis, hän on niin suuri! Kuka voi sillä tavalla

pusertaa kättä kuin hän, kuka niin voimakkaasti nostaa syliinsä, kuka

niin varjella vaaroista kuin hän? Kuka on niin paljon kärsinyt, kuka

kieltäytynyt, kuka taistellut, kuka voittanut niin paljon kuin hän...

Hänen kouransa on niin luja, hänen rintansa on niin voimakas... Hän

saattaa hymyillä niin kovaa hymyä, ja toisen kerran -- kuinka hän

saattaakin sulaa lempeäksi! Nähdä sellaisen miehen itkevän, se mahtaisi

olla autuutta! Mutta hän ei voi itkeä, hän voittaa aina kyyneleensä...

-- Yrjö, Yrjö, Jumalan tähden tule kotiin! Etkö tunne, missä lienetkin,

että vaimosi on uskoton! Tule valvomaan omaasi, ettei hän luisu

käsistäsi...

-- Yrjö, hyvä Yrjö, joka olet niin uskollinen, niin lempeä, joka minua

tarvitset, niinkuin lapsi tarvitsee äitiään... tule kotiin! Eikö

valitukseni kuulu luoksesi, etkö, jos sielusi minua rakastaa, tunne

että sinua tänä hetkenä tarvitsen paremmin kuin koskaan ennen...

-- Jos Vitold olisi isäni! Silloin saisin vapaasti heittäytyä hänen

voimakkaaseen syliinsä... Tai jos hän olisi poikani, poikani, oma

lapseni!... Hän tukisi minua, hän hoivaisi...! Sellaisen pojan jos

saisin, miten mielelläni kärsisin kaiken, jota tähän saakka olen

kammonut...

-- Tai jos olisinkin vielä nuori tyttö ja näkisin hänet ja rakastuisin

ja hän tulisi omakseni...!

-- Mene pois minun tyköäni saatana! Minä rakastan Yrjöä, jolle olen

luvannut ja antanut nuoruuteni rakkauden. Hänelle minä tahdon pysyä

uskollisena! Yrjö, Yrjö, riennä luokseni!

Ja äännellen viime sanoja itsekseen karkasi Elina eteiseen, varmana

siitä, että Yrjö tulee. Mutta eteinen oli pimeä ja tyhjä ja Elina

sortui oven eteen.

Hän oli siinä pitkän aikaa kuin tajuttomana, voimatta ajatella ja vain

painaen otsaansa oven kovaan pieleen. Kellon lyödessä kaksitoista

heräsi hän kuin unesta.

-- Nyt tulee Yrjö, hän lupasi tulla kello kaksitoista!

Elina kuunteli henkeä pidätellen. Ketään ei tullut.

Entä jos hänelle on tapahtunut jotakin! Hän on saattanut sairastua

siellä illallisilla. He eivät lähetä häntä kotiin jotteivät

pelästyttäisi vaimoa, vaan vievät sairashuoneeseen... Tai jos hän on

kuollut kadulle, niin he nostavat hänet rattaille, vievät pois ja

huomenna luetaan sanomalehdistä, että...!

-- Minä olen sen kaiken ansainnut!

-- Jumala, Jumala, miten voisin sovittaa, miten katua...!

Hän ei vielä ollut päässyt tästä ajatuksesta, kun Yrjö tuli.

-- Elinaiseni, kaunokaiseni, olet itkenyt! kuiskasi hän hellästi.

-- En voinut päästä aikaisemmin. Ihan salaa läksin. Kovasti minulle

suuttuivat, kun yritinkään poistua.

Elina pakotti hymyn huulilleen ja läksi kynttilä kädessä

makuuhuoneeseen.

-- On se sentään suloista, puhui Yrjö taas, -- kun on oma koti, ja oma

vaimo, joka odottaa! Sinä minun hyvä toverini, oma Elinaiseni...!

Elinaa vapisutti. Yrjö yritti ottaa hänet syliinsä, mutta hän vaipui

maahan hänen jalkainsa juureen. Hän ei uskaltanut katsoa häntä silmiin.

-- Istu polvelleni, rakkaani...

Mutta yhä syvemmälle lyyhistyi Elina. Yrjö painui hänen puoleensa ja

nosti hänet ylös.

Kuinka toisin hän, Vitold, oli sen tehnyt! Hänen voimakas käsivartensa,

se se juuri oli Elinan onnettomuus!