VI

Dargis ei lähtenyt kotiin, hänelle olisi ollut mahdotonta sulkeutua

huoneeseensa. Hänessä raivosi toivoton riemu, polttava, miltei

fyysillinen tuska.

Pois, ulkopuolelle kaupungin, meren rannalle, missä saattaa hengittää,

missä ilma on jäähdyttävää ja raikasta!

Hän elää siis vielä. Tunne ei ole kuollut, sydän ei ole kivettynyt, hän

_kykenee rakastamaan!_

Mereltä päin puhalsi kylmä viima. Lahden pohjukka oli jo jäässä.

Dargis avasi päällystakkinsa ja sen alla olevan takin, avasipa vielä

liivit. Hän olisi tahtonut paljastaa koko palavan rintansa.

Kerran nuorena poikana oli hän rakastanut välittömästi ja

vilpittömästi. Mutta sitten oli tullut aika, jolloin rakkaus täytyi

riistää rinnasta juuria myöten.

Hänen mielelleen koitti talvi, tuli halla niin kova, että elämä näytti

ikipäiviksi jäätyneen. Kaikki kävi hänelle välinpitämättömäksi,

ainoastaan velvollisuudentunteesta hän toimi. Rauhaa hän ei saanut

missään. Hän ei enää viihtynyt kotona, hän kierteli maailmaa reppu

selässä, milloin meritse, milloin maitse. Välistä valtasi hänet halu

antautua ruumiilliseen työhön, jotta se tukahuttaisi hengen tuskan.

Hän vaelsi silloin johonkin merikaupunkiin ja lastasi laivoja,

tai tarjoutui työhön jollekin maatilanomistajalle ja kaivoi hänen

vainioilleen ojia. Mutta kun kasvot olivat tarpeeksi ruskettuneet

tai parroittuneet, kädet käyneet koviksi ja känsäisiksi ja säästöä

kertynyt jonkin verran, niin läksi hän parturin luo, hankki kaupungin

hienoimman näköiseltä räätäliltä vaatteet ja antautui, taaskin

vaihtuneena herraksi, istumaan kirjastoissa ja harrastamaan tieteitä.

Ja opittuaan maan kielen ja saatuaan selville maan olot, palasi hän

kotiin, ikävöivän äidin luo. Hän otti nyt osaa nuorison huveihin,

innostui suremaan ja kärsimään maansa tilaa, korjasi puutarhan aidan,

joka oli mennyt rikki, hiekoitti äidin kanssa käytävät, leikkasi

elonkorjuujuhlassa kyläläisten rinnalla ja voitti kaikkien sydämet.

-- Sinä onnen suosikki, sanoivat tuttavat, -- kyllä me sinua

kadehdimme! Kylläpä sinä olet saanut nähdä maailmaa!

Hän hymyili hiukan surumielisesti. He eivät aavistaneet, miten tyhjää

hänen sisässään oli!

Eikä aikaakaan, kun hän taas kierteli maailmalla. Hän katseli etelän

tummia kaunottaria, hän näki pohjan sinisilmäiset immet. Hän haki

ylhäisten ja sivistyneiden piiristä, hän meni tahallaan alhaison ja

"kadotettujen" pariin. Intohimon naiset saattoivat hänessä herättää,

jopa niin valtavan, että kaikki voimat tarvittiin sitä tukahuttamaan,

mutta rakkautta eivät he saaneet heräämään. Se mahtoi olla kuollut,

niinkuin etelän kasvi kuolee, kun se istutetaan pohjan maaperään ja

kohtaa pohjan talven.

Hän ei muuta pyytänyt kuin saada tietää, kykenikö hän rakastamaan, vai

oliko rakastamisen voima kokonaan kuivunut hänestä.

Joka kerta kun hän kävi kotona, näki hän äitinsä katseessa kysymyksen:

koska tuot kanssasi miniän? Naimisissa olevat veljet ja sisaret

hankkivat hänelle usein tilaisuutta tutustua miellyttäviin nuoriin

tyttöihin. Ja ainoa naimaton sisar, jonka kanssa hän lapsena oli

rakennellut tuulentupia, etteivät he kumpikaan menisi naimisiin, vaan

asuisivat yhdessä, hänkin huomautti hänelle hymyillen, että kyllä hän

uhrautuu: Vitold saa mennä naimisiin!

Ei! Hän varmaan ei enää _voinut rakastaa_! Niin tuli hän Helsinkiin,

näki, että se oli pieni, uudenaikainen kaupunki, siistiytyi hiukan

hotellissaan, otti ovenvartijalta selvää ainoan persoonallisen

tuttavansa, maisteri Vuorion osotteesta ja läksi kartta kädessä

taivaltamaan hänen luokseen.

Hän kuuli jo pihaan pianonsoittoa. Hänen painettuaan ovikelloa lakkasi

soitto ja nuori nainen, nähtävästi sama, joka oli soittanut, tuli

avaamaan. Hän oli yksinkertaisessa mustassa puvussa, kaulassa leveä,

valkea pitsikaulus. Silmät olivat ilmehikkäät, kasvot kalpeat, hiukset

pehmeät. Hän liikkui notkeasti, ehkä hiukan hermostuneesti, ja puhui

miellyttävällä äänellä. Äkkiä vetäytyi hänen poskilleen puna, Dargis

käsitti sen johtuvan siitä, että hän huomasi olevansa tekemisissä

ulkomaalaisen kanssa. Entistä kohteliaammin kehoitti hän häntä astumaan

sisään.

Hänen miehensä oli tosin vielä kotona, mutta valitettavasti piti hänen

heti lähteä tunnille. Mutta he kehoittivat häntä toki pian tulemaan

takaisin.

Äkkiä vilkastuivat rouvan kasvot, hän kertoi, että tänä iltana oli

suuret huvit, siellä saisi vieras nähdä koko suomalaisen yleisön

koolla. Hän, rouva Vuorio, hänen miehensä ja sisarensa aikoivat myös

sinne...

Vai oli hänellä sisar... Mahtoiko olla nuori ja kaunis... mahtoiko olla

sisarensa näköinen?

Rouva istui pyöreälle tuolille flyygelin ääreen, selinpäin

soittokoneeseen, ja hypisteli siinä elfenluista paperiveistä, jonka

kärjen hän tuontuostakin pisti huultensa väliin.

Hänen jalkansa oli punakirjavalla matolla, se näkyi melkein nilkkaan

saakka ja hän liikutteli sitä yhtämittaa, ikäänkuin tahtia lyöden.

Huonekaluista ei paljonkaan saattanut päättää perheen oloista. Ne

olivat osaksi vanhaa kaunista tavaraa, ikkunoiden alla oli suuria

kasveja.

Miehensä lähtiessä pyyhkäisi rouva kädellään hänen päällystakkinsa

samettista kaulusta, johon nähtävästi oli tullut tomua.

Dargis huomasi tämän kaiken vaistomaisesti.

Hän odotti tavallista uteliaampana iltaa ja hämmästeli itse, millä

varmuudella hän kertoi aikovansa viipyä Suomessa kokonaisen vuoden.

Sillä eihän hän ollut päättänyt mitään varmaa. Mutta ehkä täällä

saattaisi viihtyä...

Rouva Vuorion sisar oli viehättävä tyttö!

Oikein vahinko, että hänen niin pian piti matkustaa pois.

Olikohan hän muuten sisarensa kaltainen? Elina rouva oli lämminverinen

nainen. Joka päivä osoitti hänestä uusia puolia ja jota enemmän hänen

kasvojaan katseli, sitä kauniimmiksi ne kävivät. Oli nautinto nähdä

häntä, kun hän innostui kertomaan jostakin. Ja kerrassaan ihmeellinen

hän oli ollut, kun Dargis oli kertonut synnyinmaastaan ja hänen

silmänsä olivat kyyneltyneet!

Dargis tutustui kaupunkiin ja kotiutui siinä, hän järjesti itselleen

työtä ja syventyi siihen. Tuontuostakin tapasi hän itsensä kuitenkin

liikkumattomana tuijottamassa eteensä: hänhän katseli rouva Vuoriota,

hänhän näki hänet ilmielävänä.

Mahtoiko Agnes neiti olla hänen kaltaisensa?

Hän alkoi viihtyä yhä paremmin, hänen mielensä kävi tyynemmäksi kuin

se pitkiin aikoihin oli ollut. Ja samalla alkoi hänen rauhaansa kalvaa

omituinen ikävä... Mitä kummaa tämä oli?

Eräänä iltana piti hänen mennä ravintolaan... Paljon mieluummin

olisi hän istunut Vuoriolassa kuuntelemassa soittoa. Siellä oli niin

kodikasta ja lämmintä.

Sykkivin sydämin painoi hän kelloa. Palvelija avasi oven ja ilmoitti,

että herrat kai jo olivat lähteneet. Rouva luultavasti oli salissa...

Vain hetkisen hän viipyy, sanoo hänelle vain hyvää iltaa...

Salin pöydällä paloi Yrjön työlamppu, muuten oli huone puolihämärässä.

Permannolla pitkänään, puku kiertyneenä tiukasti ruumiin ympärille,

oli Elina rouva. Hänen hiuksensa olivat epäjärjestyksessä, kasvot

painuneina käsiin. Koko hänen olentonsa hytki itkussa ja tuontuostakin

tunki hänen huuliltaan tuskallinen nyyhkytys.

Dargis tunsi ikäänkuin kadottaneensa maaperän jalkainsa alta, veri

syöksyi hänen sydämeensä. Nainen, hänen naisensa, siinä avuttomana itki

hänen jalkainsa juuressa.

Hän painui hänen puoleensa, näki helakan punan hänen kasvoillaan, tunsi

hänen sykkivien suontensa kuumuuden...

Ja sinä hetkenä hän tiesi, ettei kyky rakastaa ollut hänestä kuollut!

Mutta samassa hän myös tiesi, että se jota hän rakasti, oli toisen

vaimo.

Kylmä tuuli hiveli omituisesti. Pitkän aikaa hän harhaili pitkin

rantaa ja läksi sitten kotiin. Mutta unta ei kuulunut. Riemu ja tuska

taistelivat hänessä, kysymykset ajoivat toisiaan takaa. Vasta aamulla

hän nukkui, herätäkseen tavalliseen aikaan.

Eilisilta oli nyt kuin unta! Hänen piti kysymällä kysyä itseltään, mitä

oli tapahtunut. Ja kuitenkin oli hänessä nyt jotakin uutta, jotakin

jota ei ollut eilen ollut. Se oli omituinen varmuus... ja samalla

epävarmuus.

Hän koetti ryhtyä työhönsä entiseen tapaan, mutta ajatus palasi aina

naiseen, joka itkien oli maannut hänen jalkainsa juuressa. Hän rakasti

häntä! Kunhan päivällisaika likenisi!

Mutta jota likemmäksi se tuli, sitä selvemmin hän huomasi, ettei hän

tänään saa eikä voi mennä Vuoriolaan. Hän ei saa puhua sinne edes

telefonitsekaan. Ja niin hän kirjoitti nimikortilleen muutaman sanan.

Vaikea oli sitä lähettää. Hänen oli niin ikävä, tuntui niin tyhjältä...

Ei! Tämä tällainen pehmeämielisyys ei käy. Ero tästä täytyy tulla

tavalla tai toisella. Mutta miten? Lähteäkö pois ja jättää työ, juuri

kun siihen on päässyt kiinni?

Hän ei voinut päästä asiasta selvyyteen. Hän mietti ja mietti. Vihdoin

hän nousi nojatuolista, johon oli heittäytynyt ja sytytti lampun.

Koputettiin oveen.

Se oli Yrjö.

-- Oikein minun kesken kiireeni piti tulla katsomaan mikä sinua vaivaa,

sanoi hän. -- Mikset tullut päivälliselle?

Dargis vei hänet sohvaan, istuutui hänen viereensä ja tarjosi hänelle

paperossia.

-- Ei sopinut, sanoi hän.

-- Kiitos, virkkoi Yrjö, -- poltan mieluummin sikaarin, kävin nimittäin

juuri ostamassa -- ja annan sinullekin. Nämä ovat todellakin hyviä

sikaareja... Koetapa. Meidän oli sinua oikein ikävä. Sinä viihdytät

Elinankin mieltä, hän kun viime aikoina on ollut niin hermostunut.

-- Minä luulen, sanoi Dargis, -- että olisi hyvä, jos hän hiukan

pääsisi maalle.

-- Sitähän minäkin aina hänelle sanon. Mutta hän on ottanut niin paljon

oppilaita ja väittää nyt, ettei hän pääse heidän tähtensä.

-- Hänellä on ehdottomasti liian paljon työtä. Olen tässä juuri

ajatellut, että edes minun pitäisi lakata ottamasta jokapäiväistä

tuntiani... Varmaan sekin häntä hermostuttaa, että käyn teillä

syömässä...

-- Älähän nyt! huudahti Yrjö. -- Sehän on meille virkistys, tiedäthän

sen.

He vaikenivat hetkeksi molemmat. Yrjö näytti oikein huolestuneelta.

-- Se oli nyt taas se, että eilen olin poissa! jatkoi hän. -- Eihän

sitä voi välttää! Koetin kyllä tulla aikaiseen kotiin, mutta hän oli jo

ehtinyt hermostua.

-- Ehkä sinun pitäisi kysyä lääkäriltä?

-- Lääkäri sanoo myöskin, että olisi hyvä mennä maalle.

-- Mutta sitten sinun pitää ryhtyä asiaan oikein todenteolla.

Yrjö piteli kädessään sikaaria, johon oli syntynyt pitkä, harmaa karsi,

ja tuijotti miettiväisenä eteensä. Dargis istui liikkumattomana hänen

vieressään. Nythän pelastus oli löydetty! Hehän eroavat, jos Elina

lähtee maalle! Tietysti kyllä koko Helsinki samalla menettää sisältönsä.

-- Kyllä minä tiedän, sanoi Yrjö vihdoin, -- mikä hänelle olisi hyvä.

Olen sitä ajatellut yöt päivät.

-- No? kysyi Dargis.

-- Mutta siihen tarvitaan rahaa...

-- Sano veikkonen!

Yrjö naurahti.

-- Sinä lausut sanasi sellaisella itsetietoisuudella, kuin olisit

mikäkin pohatta, jolle vain tarvitsee lausua toivomuksensa niin ne jo

täyttyvät!

-- Mistä sinä tiedät, vaikka olisinkin! Sainhan minä hiljan periä

pienen summan...

-- Niinhän sinä kerroit... Olisipa joku, joka minullekin sellaisen

lahjoittaisi!

-- Mutta sanohan nyt, niihin sen tarvitsisit!

-- Katso, Elinan kotitalo Arrakoski...

-- On myytävänä, keskeytti hänet Dargis äänellä, joka ilmaisi, että

jokin äkkiä alkoi selvetä hänelle.

-- Niin. Ja minä luulen, että hänen hermostumisensa suureksi osaksi

johtuu siitä. Hän on nimittäin hyvin kiintynyt Arrakoskeen. Se on

todellakin erittäin kaunis talo, tosin viime aikoina huonosti hoidettu,

mutta saattaisi silti tulla kannattavaksi.

Dargis oli käynyt tarkkaavaiseksi.

-- Sinä tahtoisit ostaa Arrakosken...

-- Niin, veliseni. Minä tiedän, että Elina niin ilostuisi. Hänen

elämässään tapahtuisi kuin käännekohta. Arrakoskella hän paranisi,

siellä hän viihtyisi...

Hänen äänensä oli lämmennyt ja silmät loistivat. Dargis ei voinut

kääntää katsettaan hänestä. Tuota miestä hän ei saata pettää. Olisipa,

se joku toinen -- mutta ei tuota perin rehellistä ja hyvää miestä!

Hän tunsi häntä kohtaan entistä suurempaa kunnioitusta, melkeinpä

veljellistä rakkautta.

-- Oletko ottanut selvää kauppaehdoista? kysyi hän.

-- Olen. Me olemme tässä viime viikkoina Elinan sedän, kapteeni

Ekmarkin kanssa olleet kirjevaihdossa tästä asiasta. Hän sen johdosta

jo kävikin Arrakoskella.

-- No?

-- Hän ei, sen pahempi, kehoittanut ostamaan taloa, mutta lupasi mennä

takuuseen, jos jostakin saisin irti rahaa... Mutta helkkarissa, mitä

kello on?

Hän laski kiireesti sikaarinpätkän kädestään ja veti esiin kellonsa.

Sitten hän leikillisellä äänellä jatkoi:

-- Mitä, jos sinä lainaisit minulle rahaa?

Omituinen ajatustulva oli vienyt Dargiksen kuin pyörteeseen. Hän olisi

empimättä paikalla luvannut suostua auttamaan tuota kelpo miestä hänen

huolissaan. Mutta mitä Elina sanoisi, jos saisi tietää?

-- Paljonko siihen tarvittaisiin? kysyi hän.

-- Parikymmentä tuhatta vain. Talohan ei enää ole suuri... Mutta

ei, älä toki, veli kulta, ota tätä asiaa todeksi! Leikkiähän minä

laskin! Sillähän tavalla sinä tulisit ikäänkuin sidotuksi Suomeen. Ja

tarvitaanhan sinua kotimaassasikin.

-- Tulisitko toimeen parilla kymmenellä tuhannella? kysyi Dargis,

kiinnittämättä huomiota hänen viime sanoihinsa.

-- Niin setä arveli. Loput saisi kiinnitetyksi. Mutta, huudahti Yrjö

äkkiä ja hänen kasvonsa ikäänkuin kirkastuivat, -- jos ostaisimme

Arrakosken yhdessä? Eikö maanviljelys sinua huvita?... Ei, ei, veli

Dargis, jatkoi hän samassa, -- minä lasken leikkiä!... Ja nyt on kello

jo niin paljon...

Yrjö nousi, mutta Dargis jäi liikkumattomana sohvaan istumaan.

-- Äitini ja sisareni tähden, puhui hän ikäänkuin itsekseen, -- en voi

asettua Suomeen. Mutta parikymmentä tuhatta kyllä saat lainaksi.

Yrjö tarttui hänen käteensä ja rupesi nauramaan.

-- En minä tahdo viekoitella sinua lupauksiin, joita ehkä saisit katua,

sanoi hän sitten lämpimästi. -- Ajatellaan nyt ensin asiaa. Ja kuule,

tule nyt pian meille. Ehkä jo tänä iltana sopisi?

-- Minä en koskaan ole ymmärtänyt panna rahoihin sitä arvoa, jonka

saituri niille antaa, lausui Dargis hymyillen, -- varsinkaan näille,

joita en itse ole ansainnut... Mutta kuule, jos meidän kaupoistamme

jotakin tulisi, niin älä huoli rouvallesi mainita, että minä olen ollut

niissä osallinen.

Yrjö kääntyi takaisin huoneeseen päin ja veti oven kiinni. Hän oli jo

ollut lähtemäisillään.

-- Vai olet sinäkin huomannut, sanoi hän, -- että Elina raha-asioissa

on vähän arka. Olisit nähnyt, miten hän oli onneton silloin, kun sinä

hänelle lainasit tuon satamarkkasen... Silloin pankissa!... Mutta en

luule, että hän enää loukkaantuisi! Hän pitää sinusta niin paljon, että

hän varmaan päinvastoin ilostuisi.

-- Ehkä. Mutta vierashan minä sentään olen. Lupaa, ettei kukaan saa

siitä tietää.

-- Tuohon käteen.

Yrjö läksi, Dargis sytytti tulitikun valaistakseen portaita, sillä

kaasu ei vielä ollut sytytetty. Yrjö kääntyi vielä kerran taakseen,

nyökäytti päätään ja hymyili. Dargis jäi hetkiseksi kuuntelemaan hänen

askeltensa kaikua kivisissä holveissa. Sitten hän meni huoneeseensa.

Olisipa se ollut toinen mies, niin hän olisi tuntenut vihaavansa häntä.

Nyt kääntyivät kaikki hänen syytöstensä kärjet häntä itseään vastaan.

Hän päätti ehdottomasti luopua Elinasta. Ei sanalla, ei katseella hän

enää häneen puutu. Ainoa ilo minkä hän voi suoda itselleen, on auttaa

Vuoriolaisia, _molempia_, Arrakosken omistamiseen. Siinäkin tunteessa

oli sentään lohdutuksensa.

Hänen mieleensä laskeutui omituinen, surumielinen onni, hän oli niin

tyyni, että miltei tuntui siltä kuin hän kaiken ikänsä olisi saattanut

levollisena istua Yrjön ja Elinan kodissa katselemassa heidän onneaan.

Näinkö piti käydä? Kyvyn rakastaa hän oli saanut takaisin, mutta

rakastaa hän ei saanut!