II

No oliko hauskaa? kysyi Elina aamulla herätettyään Agnesin, ja istuutui

hänen vuoteensa laidalle.

-- Niin äärettömän hauskaa! Et usko kuinka paljon sain tanssia, niin

paljon kuin ikinä tahdoin, ja kuitenkin tuntui siltä, että olisin

tahtonut vielä enemmän. Se vain oli ikävää, että tohtori Kunnas

minulle loukkaantui. Kyllä me lopulta sovimme, mutta hän katosi koko

tanssiaisista pitkäksi aikaa, en ymmärrä missä hän olikaan.

-- Hän saattoi meidät kotiin, sanoi tahtovansa hengittää raikasta ilmaa.

-- Ehkei hän sitten niin vaarallisesti loukkaantunutkaan. Tiedätkö,

kun hän oli saattanut minut kotiin asti, niin hän pyysi, että antaisin

hänelle kukan, joka oli ollut rinnallani.

-- Ja sinä annoit?

-- Annoin. Eikö minun ehkä olisi pitänyt antaa?

-- Saatoithan aivan hyvin sen tehdä, jos tahdoit.

-- En minä niin erikoisesti tahtonutkaan, mutta... Agnes nousi

istualleen ja rupesi kiertämään hiuksiaan solmuun päälaelleen.

-- Kenestä sinä nyt enimmin pidit? sanoi Elina. -- Tarkoitan kuka

tanssi parhaiten?

-- Jaa... siellä oli niin monta! ja Agnes luetteli joukon nimiä

ja lisäsi vihdoin: -- Kunnas tanssii hänkin hyvin ja sitten se

liettualainen! Hän tanssii taivaallisesti... Mutta kuule, olikohan se

sopimatonta, että minä häneltä kysyin tuota lausetta?

-- No ei, lapseni. Kyllä hän ymmärsi, minkätähden tahdoit saada sen

tietää.

-- Hän on niin omituinen! huudahti Agnes hetken kuluttua. -- Minä häntä

melkein pelkäsin... Mies joka on nähnyt koko maailman ja puhuu niin

monta kieltä!

-- Mutta nyt sinun täytyy pukeutua, kello on niin paljon.

Elina aikoi nousta sängynlaidalta, mutta samassa kietoi Agnes kätensä

hänen kaulaansa ja purskahti itkuun.

-- Elina, rakas sisko, minun tulee sinua niin ikävä! Et usko, kuinka

sinua rakastan. Enemmän kuin kaikkea yhteensä koko maailmassa!

Elinankin silmät kyyneltyivät.

-- Sinä tulet kohta takaisin ja sitten saat ottaa laulutunteja.

-- Voi, en minä pääse niin pian! Kuka minua nyt säestääkään, kun

sinusta eroan!

-- Sinun täytyy itsesi oppia... Mutta nouse nyt...

-- Elina! huudahti tyttö ja hymy lensi hänen kasvoilleen, -- kunhan

olisin saanut olla täällä vielä edes yksissä, yksissä ainoissa

tanssiaisissa! Mutta minä en saa. Ja kuluu varmaan vuosi ennenkuin

pääsen takaisin.

Saatettuaan sisarensa asemalle rupesi Elina järjestämään kotiaan.

Kaikki olikin nurin, he olivat illalla pukeutuneet sellaisessa

kiireessä. Hän otti esiin ommellut koristeensa ja levitti niitä

pöydille ja tuoleille. Kodin piti esiintyä edukseen, kun lisäksi tuo

ulkomaalainen tulisi sen katon alle. Onneksi sattui olemaan juuri se

ainoa viikon päivä, jolloin ei hänellä ollut ainoatakaan tuntia.

Dargis tuli täsmälleen kello kaksitoista ja avosylin otti Yrjö

hänet vastaan. Pian olivat he vaipuneet muistoihinsa, kysymykset ja

vastaukset seurasivat toisiaan taukoamatta ja Elina istui mykkänä

kuulijana, iloisesti hymyillen miehensä innostukselle.

-- Mutta kertokaa toki itsestännekin, virkkoi Dargis vihdoin. -- Joko

herrasväki kauankin on ollut naimisissa?

-- Ei sitä enää muistakaan...

-- Ohoh, Yrjö, sanoi Elina, -- muistat kai, että tulee kahdeksan vuotta

juuri näinä päivinä.

-- Muistan, muistan. Leikkiähän minä... Ja te -- tai ehkä hyvään

suomalaiseen tapaan sinuttelisimme toisiamme --, oletko sinä jo

suurenkin perheen isä?

-- En suuremman kuin silloinkaan, kun tapasimme. Päinvastoin, koska

isäni senjälkeen on kuollut.

-- Vai, vai niin. Mutta nyt sinun pitää mennä naimisiin. Ota nyt täältä

Suomesta tyttö mukaasi!

Dargis naurahti.

-- Ensinnä tarvitsisin sentään ystävällisiä neuvoja, mistä saisin

sopivan asunnon...

Elina tiesi aivan likeisyydessä tuttavan perheen, jolla oli huone

vapaana. Ehkä sentään täysihoito olisi ollut parempi...

-- Mutta jos sinä söisit päivällistä meillä? ehdotteli Yrjö. -- Silloin

saisimme aterioiden jälkeen jutella suomea.

-- Olisin ylen kiitollinen, kunhan vain en häiritsisi sinua, sinä kun

juuri kirjoitat...

-- Et laisinkaan. Täytyyhän minunkin hiukan levätä, vaikka työtä tosin

tulee vähän, tässä kun noilla kirotuilla tunneilla pitää elättää

henkeään.

Elina oli käynyt polttavan punaiseksi.

-- Niin mielelläni kuin tahtoisinkin nähdä teidät meillä syömässä

päivällistä, niin täytyy minun neuvoa teitä syömään muualla. Me olemme

perin vaatimatonta väkeä ja minä olen hyvin huono emäntä. Se on totta,

vaikka sen itse sanon.

-- Hyvä rouva, yritti Dargis, -- jollei ole muuta syytä...

-- Mutta jos pyydämme herra Dargista tänään päivälliselle kanssamme,

niin hän näkee miten me elämme, ehdotteli Yrjö.

-- Olen aivan varma siitä, että herra Dargis pelästyy...

Asia oli kun olikin päätetty ja kahvia juotua lähdettiin kaupungille.

Yrjöllä oli tunti, Dargis tahtoi käydä hotellissaan katsomassa oliko

tullut kirjeitä, ja Elinan piti tehdä ostoksia. Ensi kulmassa erosi

heistä Yrjö.

Muukalainen herra oli pitkä, harteva mies. Hänen hiuksensa olivat

vaaleat, samoin tuuheat viiksetkin, mutta kulmakarvat ja silmäripset

olivat tummat. Erittäin kaunis oli hänen korkea, valkea otsansa.

Ilme kasvoissa ja koko esiintymisessä teki voimakkaan, miltei tuiman

vaikutuksen.

Astellessaan hänen rinnallaan ja selitellessään hänelle merkillisimpiä

rakennuksia, ehti Elina saada hänestä sen käsityksen, että hän mahtaa

olla tavattoman väkevä.

-- Onkohan tässä pankkia likeisyydessä? kysyi ulkomaalainen äkkiä. --

Minun pitäisi vaihtaa rahaa.

-- Pankkia? toisti Elina. -- On kyllä likellä. Sinne juuri minullakin

on asiaa.

-- Menettekö nostamaan rahaa? sanoi Dargis hymyillen.

-- En. Maksamaan minä menen.

Kultanappinen vahtimestari avasi heille oven ja vakavana asteli

Elina luukulle, jossa tiesi vekselejä lunastettavan. Hän levitti

siihen seitsemän sadanmarkan seteliä ja ihaili, pankkineidin etsiessä

vekseliä, niitä puhtaita, uusia rahoja, jotka suurissa läjissä

lepäsivät pöydillä aidakkeen takana.

-- Tämä on kahdeksansataa, huomautti neiti.

Hän sai pari kertaa uudistaa lauseensa, ennenkuin Elina hänet ymmärsi.

-- Se ei ole mahdollista, yritti hän. -- Olisinko voinut niin erehtyä?

Mutta kai minä sittenkin olen! Onhan pankki vielä auki, jotta ehdin

kotiin hakemaan lisää?

Hän loi ympärilleen pelästyneen katseen. Kunhan ei vain tuo

liettualainen olisi huomannut... Tuossapa hän jo suuntasi askeleensa

suoraan tänne ja kysyi, oliko rouva saanut asiansa toimitetuksi...

Elina riuhtaisi itsensä äkkiä irti alakuloisuudesta, joka oli hänet

vallannut, naurahti uhmamielisesti ja virkkoi äänellä, jonka onnistui

tekemään huolettomaksi:

-- Huomaan ottaneeni liian vähän rahaa mukaani. Emme me naiset kelpaa

raha-asioita hoitamaan!

-- No mutta enkö minä saisi tarjota palvelustani, sanoi Dargis. --

Paljonko te tarvitsette?

-- Kiitos vain, ehdinhän aivan hyvin käydä kotona noutamassa...

-- Mutta olisihan se turhaa, koska minulla juuri sattuu olemaan...

Ja samassa oli hän vetänyt esiin lompakkonsa ja levittänyt sen Elinan

eteen.

Elina tunsi kätensä vapisevan, kun hän tuon vieraan miehen lompakosta

otti punertavaa seteliä. Puolipyörryksissä tuli hän kadulle,

kasvoillaan luonnoton hymy. Onneksi Dargis heti pankin edustalla

hänestä erosi. Ja helpotukselta tuntui, ettei Yrjö ollut kotona... Hän

hiipi makuuhuoneeseen ja heittäytyi sohvalle itkemään.

Hänet oli taasen vallannut sellainen ääretön turvattomuuden tunne.

Tuon vieraan miehen oli nyt heti pitänyt saada nähdä hänet koko hänen

kurjuutensa alastomuudessa...! Kuinka hän inhosi rahoja ja velkoja!

Ei ole pelkkää tarua, kun sanotaan, että avioliittoon tarvitaan

muutakin kuin rakkautta: tarvitaan leipää! Sillä leipähuolet turmelevat

suurenkin onnen ja velkakuorman kantaminen kalvaa rakkautta. Hän tunsi

huolten kerän taaskin kasvavan rinnassaan, niinkuin lumipallo kasvaa,

kun sitä kieritetään vereksellä lumikentällä.

-- Mitä on tapahtunut? huudahti Yrjö pelästyneenä, tavatessaan vaimonsa

itkemässä. -- Sano Jumalan nimessä.

Hän sai tehdä kysymyksensä moneen kertaan.

-- Sinä annoit minulle seitsemänsataa ja vekseli oli kahdeksansataa!

pääsi Elinalta vihdoin.

Yrjö hämmästyi suuresti.

-- No mitä sinä teit? Jäikö vekseli maksamatta?

-- Herra Dargis tarjoutui lainaamaan.

-- No, sepä erinomaista! Kas, miten saatoinkaan erehtyä! Vai tarjoutui

hän lainaamaan, tuo kunnon mies. Miten sinä selitit hänelle asian?

Elina pyyhkäsi itkettyneitä kasvojaan ja loi mieheensä leimuavan

silmäyksen.

-- Sanoin huolimattomuudessani ottaneeni liian vähän rahaa mukaani.

-- Syytit itseäsi, armaani, vaikka syy on minun. Mutta odotahan, kyllä

minä sen kaiken korjaan.

-- Kuinka? leimahti Elina taasen ja hänen kyyneleensä kuivuivat

kokonaan.

-- Sanon että syy oli minun, puhui Yrjö tyynellä äänellään ja silitti

vaimonsa hiuksia.

-- Et, et, et, sitä et saa sanoa! huusi Elina. -- Muista ettet sano.

-- Rauhoitu toki! Miksen saisi sanoa?

-- Etkö ymmärrä, etten minä vieraalle ihmiselle tahdo näyttää, ettei

mieheni pidä asioistaan parempaa huolta. Luulkoon mieluummin minusta

pahaa, sen kärsin tuhat kertaa kernaammin... Ja mene sinä nyt ja hanki

nuo rahat, että paikalla saamme hänelle maksaa...

Yrjö seisoi pitkän aikaa ääneti, hajamielisenä katsellen, kuinka Elina

valeli kasvojaan vedellä.

-- Sinä unohdat, sanoi hän vihdoin, -- että minä ja Vitold

Dargis olemme vanhat tutut. Ei tätä asiaa nyt kannata ottaa niin

traagilliselta kannalta!

* * * * *

Vieras palasi heti kello kolmen jälkeen. Keskustelu aterian aikana

liikkui Liettuan oloissa ja Dargis kertoi. Ne olivat surullisia,

kamalia asioita. Elina kuunteli yhtenä korvana, kasvoilla kankea

hämmästyksen ilme. Olihan hän ennenkin kuullut tästä kaikesta, mutta

ikäänkuin kauempaa. Tämä mies oli itse nähnyt ja kokenut kaikki, mistä

kertoi. Ja kertoessa nousi hänen poskilleen verta, kasvoihin tuli kova,

katkera ilme ja silmät leimahtelivat. Hänessä oli hetkellisesti jotakin

miltei raakaa. Äkkiä laski hän suuren kouransa otsalleen, sivalsi

voimakkaalla liikkeellä hiuksia taaksepäin ja virkkoi äänellä, joka oli

aivan muuttunut:

-- Jättäkäämme tämä aihe, miksi minä siihen palasinkin... Arvoisa

rouva...

Hän ei lopettanut lausettaan, vaan jäi Elinaan katsomaan: hänen

silmänsä olivat täynnä kyyneliä.

-- Arvoisa rouva, toisti hän sitten sanansa, -- olen päivälliseen

hyvin tyytyväinen. Se melkein muistuttaa niitä aterioita, joita äitini

valmistaa.

Herrojen juodessa kahvia ja keskustellessa valtiollisista asioista,

istuutui Elina soittamaan.

Häntä hävetti, kun hän ajatteli pieniä huoliaan ja kyyneleitään, jotka

niin herkästi olivat valmiit valumaan. Mitä ovat yksityisten surut

kokonaisen kansallisen surun rinnalla! Oli jo hämärä, kun Yrjö tuli

hänen luokseen saliin.

-- Elinaiseni, pidä nyt seuraa herra Dargikselle. Hän jää vielä

hetkeksi tänne.

-- Yrjö, mihin sinä menet? kuiskasi Elina, -- älä jätä minua!

-- Tuntihan minulla... Tiedätkö, veli Dargis, on se naineen miehen

elämä sentään toista kuin poikamiehenä olo. Tee sinäkin siitä loppu...

-- Kunhan herrasväki tahtoisi auttaa minua niissäkin huolissa, sanoi

Dargis pimeästä, jossa hänet saattoi erottaa vain jonakin pitkänä

haamuna.

Yrjön mentyä syntyi pieni hiljaisuus. Dargis istui yksin salissa ja

Elina oli etsimässä tulitikkuja.

-- Aiotteko särkeä kauniin hämärän? kysyi Dargis hänen palatessaan.

-- Vai pidättekö tekin hämärästä? vastasi Elina, heitti tulitikut

pöydälle ja istuutui vastapäätä vierastaan.

Syntyi pitkä vaitiolo.

-- Noo, virkkoi Dargis vihdoin, äänellä, jossa oli omituinen sointu ja

ikäänkuin jatkaakseen: mitä nyt tehdään?

Elina joutui hämilleen. Hän tunsi, että hänen nyt tulisi pitää seuraa

tuolle herralle suurmaailman naisten tavoin, kun he vieraineen

viettävät hämyn hetkeä pienessä salongissaan.

-- Pidättekö musiikista? sai hän vihdoin sanotuksi.

-- Pidän, arvoisa rouva.

-- Soitatte ehkä tai laulatte?

-- En kumpaakaan. Tai laulan tosin, mutta vain omaksi huvikseni. Vaan

koska te oikeastaan ehditte soittaa, kun annatte kielitunteja? Ja

luulen sentään huomanneeni, että olette soittanut aika paljon.

-- Olenhan minä. Isäni eläessä sain oppia, hän tahtoi jo lähettää minut

ulkomaille konservatorioon, mutta sitten hän kuoli, jouduimme setämme

luo, minä ja sisareni. Kävin kyllä jonkin aikaa musiikkiopistoa, mutta

sitten jouduin naimisiin ja opintoni jäivät.

-- Miksi niin? kysyi Dargis ja katseli häntä hymyillen.

-- Ei ollut aikaa eikä varaa, sanoi Elina nauraen.

-- Aikaa? venytteli Dargis. -- Lapsetko veivät kaiken ajan?

-- Ei, mutta muut kotityöt.

Dargis oli asettanut kyynärpäänsä pöydälle ja tuijotti Elinaan, pää

käsien varassa.

Eikö hän ymmärrä, että tuollainen asento on epäkohtelias? ajatteli

Elina itsekseen. Vai tahtooko hän tahallaan minua loukata?

-- Seurustelemiseen ja huveihin myöskin menee aikaa, huomautti Dargis

hetken perästä ivansekaisella äänellä.

-- No, ei paljon. Seurusteleminen ei meitä kumpaakaan huvita, olemme

enimmäkseen kotona. Mutta kertoisitte nyt minulle jotakin kotimaastanne.

Dargis loi häneen pitkän, epäilevän katseen ja alkoi sitten,

antaen ensin lyhyitä, ylimalkaisia vastauksia Elinan kysymyksiin,

mutta sitten lämpenemistään lämmeten. Hän kertoi kansan tavoista,

oloista, lauluista, kirjallisuudesta, ja Elina kuunteli, enimmäkseen

sanattomana. Ainoastaan ilme hänen kasvoissaan todisti, että hän

kuunteli. Pimeään tottuneina saattoivat he erottaa jo toistensa kasvot.

-- Tahdotte kuulla kodistani... Olette hyvin ystävällinen... Laakson

liepeellä, kirkon alla seisoo vanha, valkeaksi maalattu olkikattoinen

talo. Siinä minä synnyin, siinä minä kasvoin. Ikkunoihin ja pihamaalle

näkyi joki ja sen hiekkarannoilla, narskuvien näkinkenkien joukossa

kuluivat lapsuuteni päivät... Isä oli talonpoika, äiti käyttää kansan

pukua ja kieltä.

Hän lakkasi puhumasta, ikäänkuin odottaen, että Elina jotakin sanoisi.

Kun hän yhä vaikeni, jatkoi Dargis:

-- Ensimmäiset muistoni liittyvät suureen kastanjaan talon pihalla

ja neitsyt Maarian kuvaan tienristeyksessä. Sen eteen lankesin

viisivuotiaana poikana polvilleni, kun isoisääni kahleissa kuljetettiin

Siperiaan... Ei! Taaskin joudun noihin surullisiin muistoihin!

Ja hän sivalsi kädellä otsaansa, ikäänkuin pyyhkäistäkseen kaiken pahan

olemattomaksi.

-- Mutta mistä sitten puhua, kun ei muuta ole! Kertokaa te. Teidän

elämässänne epäilemättä on ollut paljon valoa ja päivänpaistetta.

Elina ei heti voinut päästä tunnelmasta, jonka Dargiksen kertomus

hänessä oli herättänyt.

-- Olette oikeassa, sanoi hän sitten, -- minun elämässäni on ollut

paljon valoa. Oli tosin varjojakin, mutta valoon verraten olivat ne

pienet. Olen onnellinen, sillä minä rakastan ja minua rakastetaan...

Kunhan vain saisin pelastaa syntymäkotini joutumasta vieraiden käsiin!

-- Ehkä saatte...

-- En, en koskaan! Kuukauden perästä myydään Arrakoski, enkä sitten

enää tahdo sitä ajatella.

He vaikenivat molemmat. Mutta hiljaisuus ei ollut kiusallinen, se

ikäänkuin hyväili.

-- Hyvä rouva, virkkoi Dargis vihdoin ja nousi, -- olen aivan unohtanut

ajan kulun. Kiitoksia paljon ja hyvästi huomiseen asti.

-- Joko menette? sanoi Elina hiljaa, nousi ja ojensi hänelle kätensä.

Ennenkuin hän ehti ajatellakaan, oli Dargis vienyt sen huulilleen.

-- Olettepa... te ulkomaalaiset... tavattoman kohteliaita. Emme me

jäykät suomalaiset...

He astuivat valaistuun eteiseen ja hämärän mieliala haihtui.

Mutta Dargiksen mentyä seisoi Elina kauan pimeässä salissa, miettien

mitä oikeastaan oli tapahtunut. Tuo suuri, komea ulkomaalainen hänen

kanssaan siellä oli viettänyt hämyn hetkeä. Ei muuta. Kun Yrjö palasi

kotiin, kysyi hän häneltä kymmeniä asioita Dargiksesta. Yrjö kertoi,

mutta ei Elina saanut selville sitä mitä hän tahtoi tietää. Mitä hän

sitten oikeastaan tahtoi tietää? Hän ei ymmärtänyt mikä tuo Dargis

oikeastaan oli. Hänessä oli toiselta puolen omituista raakaa voimaa,

toiselta puolen jotakin niin kummallisen viehkeää.

Miksi hän oli suudellut hänen kättään?

-- Se on ulkomailla yleinen tapa, selitti Yrjö.

-- Suutelitko sinäkin naisten käsiä, kun kävit ulkomailla?

-- Suutelin kai joskus, sanoi Yrjö nauraen. -- Mutta mitä sinä nyt tätä

ihmettelet! Onhan sinun kättäsi ennenkin suudeltu.

Ja Yrjö luetteli, että silloin ja silloin ja silloin.

-- Kas etten muista, sanoi Elina hajamielisenä. -- Hän on niin

omituinen tuo ystäväsi. Minä häntä niin säälin, hän kun on niin

onnettoman kansan lapsi.