Varsinainen ohjelma oli jo loppunut.
Salissa vallitsi tukahuttava kuumuus ja yhä uutta lämpöä hohti
kattokruunu, joka korkeudestaan valaisi keskilattialla liehuvia
tanssivia paria.
Salin kulmaan oli kokoontunut joukko herroja ja naisia. He istuivat
piirissä, kasvot kääntyneinä tanssiviin päin, mutta huomio tähdättynä
vallan toisaalle. Keskipisteenä heidän joukossaan oli nuori oppinut
Vitold Dargis, joka vasta oli saapunut Helsinkiin. Häntä tarkoittivat
naisten hymyilyt, häntä seurasivat katseillaan herrat. Hän oli kookas,
harteva mies, puettuna hienoon frakkipukuun.
-- Suokaa anteeksi, keskeytti äkkiä keskustelun muuan naisista
saksankielellä, -- me olemme täällä riitaantuneet, minä ja
ystävättäreni, siitä, mitä kansallisuutta te oikeastaan olette.
Oletteko virolainen vaiko saksalainen, puolalainen vaiko venäläinen?
Joku väitti teitä unkarilaiseksikin...
Dargiksen vakaville kasvoille lensi hetkeksi hymy, puoleksi ivallinen,
puoleksi kohtelias.
-- Olen liettualainen, sanoi hän. -- Ette, hyvä rouva, ehkä koskaan ole
kuullut puhuttavankaan sennimisestä kansasta.
-- Olen, olen toki, ovathan liettualaiset mainitut maantieteessä. Mutta
kun te puhutte kaikkia kieliä yhtä hyvin.
-- Me pienet kansat suuren keisarikunnan sisäpuolella olemme pakotetut
oppimaan useita kieliä.
-- Ette toki unkaria ja viroa...
-- Emme, paitsi silloin, kun vapaasta tahdosta sen teemme.
-- Mutta mitä hyötyä teillä saattaa olla näistä kaukaisista kielistä?
-- Tahdoin oppia tuntemaan kansat, jotka niitä puhuvat.
-- Omituista! Ja Helsinkiin olette tullut vartavasten oppiaksenne
suomea?
-- Niin, aion jonkin aikaa oleskella Helsingissä, jonkin aikaa
maaseudulla.
-- Mutta sitten ei meidän oikeastaan pitäisi puhua teille muuta kuin
suomea?
Taaskin tuli hänen kasvoihinsa tuo puoleksi kohtelias, puoleksi
ivallinen ilme.
-- Käytän suurimmalla kiitollisuudella hyväkseni ystävällistä
ehdotustanne, sanoi hän kumartaen, -- mutta arvelen sentään, että näin
alussa panisin kärsivällisyytenne liian kovan koetuksen alaiseksi. Ensi
työkseni tulen hankkimaan itselleni opettajan ja sitten...
-- Oliko teillä ennestään tuttuja Suomessa?
-- Persoonallisesti tunsin ainoastaan maisteri Vuorion. Me tutustuimme
kolme vuotta sitten Unkarissa ja kamppailimme silloin useita kuukausia
yhdessä. Nimeltä kyllä tunsin useita suomalaisia.
-- Liettua! huudahti muuan naisista. -- Kuinka se kuuluu intresantilta.
Mutta eikö Liettua oikeastaan ole samaa kuin Puola?
-- Ei, neiti. Liettuan suhde Puolaan oli sama kuin Suomen suhde
Ruotsiin.
-- Koska te oikeastaan tulitte tänne Helsinkiin?
-- Tänään aamulla.
-- Ja viivyttekö kauankin?
-- Ehkä kokonaisen vuoden. Olen aikonut...
-- Kokonaisen vuoden! Sepä hauskaa. Sitten toivottavasti saamme nähdä
teidät usein luonamme...
Siinä useat toisetkin rouvat riensivät lausumaan samaa toivomusta,
vakuuttaen, että heillä puhuu nuoriso pelkkää suomea.
Samassa astui tanssivien joukosta esiin kaksi naista, käsi kädessä.
He olivat sekä pukujen yhtäläisyydestä että kasvojen piirteistä
päättäen sisarukset. Toinen oli hennompi, mutta kasvonpiirteiltään
kehittyneempi. Toinen näytti aivan nuorelta. Hän oli vaaleatukkainen,
sinisilmäinen kaunotar, ja alaspainunein silmin, poskilla polttava
puna, seisahtui hän Dargiksen eteen.
-- Herra Dargis, lausui vanhempi sisar hymyillen, -- saanko esittää
teille sisareni, neiti Ekmarkin.
Dargis nousi ja teki kohteliaan kumarruksen. Nuori neiti tervehti
kömpelösti, puoleksi niiaten, puoleksi kumartaen.
-- No, sanohan nyt asiasi, Agnes, kehoitti vanhempi sisar, yhä pidellen
hänen kättään.
Agnes katseli hämillään eteensä, sanoja tavoitellen. Vaistomaisesti vei
hän käden päälaelleen, missä hiukset olivat suurena mättäänä.
-- Te ette saa nauraa minulle, lausui hän vihdoin kuiskaten, -- minä
en ikinä olisi tullut sitä kysymään, jollei ystävättäreni olisi niin
kovasti pyytänyt... Hän väitti etten uskaltaisi, ja minä tahdoin
näyttää, että...
-- Minä niin mielelläni autan teitä, jos vain voin, sanoi Dargis
vakavasti.
-- Niin, katsokaa... katsokaa, ennen, kun olimme lapsia, minä ja
ystävättäreni, niin oli meillä tapana koota muistoomme eräs lause niin
monella kielellä kuin suinkin. Nyt minä tahtoisin tietää, miten se
kuuluu teidän kielellänne...
Hän oli puhunut kiihkeästi ja katsellut Dargista suoraan kasvoihin.
Äkkiä hän vaikeni ja silmät painuivat maahan. Polttava puna oli
peittänyt hänen kasvonsa.
-- Ja mikä lause se sitten on? kysyi Dargis vihdoin, kun tyttö yhä
vaikeni.
-- "Minä rakastan sinua!"
Agnes ojentui suoraksi ja loi Dargikseen katseen, joka ilmaisi, että
hän oli valmis ottamaan vastaan minkä nuhdesaarnan tahansa. Mutta sitä
ei tullut. Ulkomaalainen herra ei edes nauranut.
-- Vai on täällä Suomessakin se tapa, sanoi hän tyynesti. -- Meilläkin
usein nuoret tytöt haluavat oppia tuon lauseen niin monella kielellä
kuin suinkin.
Dargis mainitsi lauseen omalla kielellään ja Agnes toisti sen pariin
kertaan.
-- Kiitoksia tuhansia! huudahti hän sitten. -- Nyt minun pian täytyy se
kirjoittaa, ettei se unohdu...
Ja hän oli jo livahtamaisillaan tanssivien joukkoon, kun Dargis hänet
pidätti.
-- Joko te sitten tiedätte sen puolaksi?
-- Kyllä, jollen sitä ehkä jo äännä väärin. Ennen, kun isä eli,
oleskeli eräs hänen puolalainen tuttavansa maatilallamme Arrakoskella,
ja hän sen minulle opetti jo silloin.
-- No varmaan te sitten äännätte sen oikein...
-- Mene nyt ystävättärellesi ilmoittamaan lauseesi ennenkuin sen
unohdat, kehoitti vanhempi sisar.
-- Niin, hyvänen aika, kuinka se nyt olikaan? huudahti Agnes hämillään.
-- Elina, muistatko sinä?
-- En, kuinka minä muistaisin! Sinun kai täytyy pyytää, että herra
Dargis on ystävällinen ja vielä kerran...
-- Sangen mielelläni, keskeytti hänet Dargis hymyillen.
Ja kun Agnes sitten oli saanut lauseen päähänsä, riensi hän pois miltei
juoksujalan ja katosi tanssivien joukkoon.
Elina rouva istuutui Dargiksen viereen.
-- Siskoni on niin kovin lapsellinen, selitti hän. -- Mutta hän onkin
kaiken ikänsä elänyt maalla, ainoastaan pari kertaa käynyt täällä
Helsingissä. Luulenpa että hän tänään on ensimmäisissä suuremmissa
tanssiaisissaan. Ja sitäpaitsi ovat hänen hiuksensa tänään ensi kerran
kierretyt ylös niinkuin täysikasvaneilla. Se tietysti tekee hänet
hiukan tottumattomaksi uuteen arvoonsa.
Mutta liettualainen lause kierteli suusta suuhun ja naiset ihailivat
sanojen kauneutta.
-- Aivan kuin musiikkia! huomautti joku.
-- Ettekö sanelisi meille hiukan enemmän?
Hetken mietittyään lausui Dargis runopätkän ja käänsi sen saksaksi. Se
herätti suurta ihastusta.
-- Se mahtaa olla ihana maa se Liettua!
-- Ja runollinen maa!
-- Teillä on kai paljon kansanlauluja! Minusta tuntuu siltä kuin teidän
kielenne vasta laulaessa oikein pääsisi oikeuksiinsa.
-- Aivan kuin italiankieli!
-- Ei se taas minusta laisinkaan muistuta italiaa, huomautti muuan
herroista. -- Mieluummin sitten saksaa.
-- Eipä ollenkaan. Minä melkein olisin sitä mieltä, että siinä on
jotakin joka muistuttaa vanhaa latinaa.
-- Ette ole niinkään väärässä, sanoi Dargis. -- Siinä on todellakin
päätteitä ja ääniä, jotka ensi hetkessä ovat latinan kaltaiset.
-- En siis ollut niinkään väärässä, kun vertasin liettuaa italiaan.
Italia ja latinahan ovat likeistä...
-- Herra Dargis, lausui Elina Vuorio äkkiä, -- ettekö tahtoisi hiukan
tanssia. Saanko minä kunnian?
Naiset katsahtivat toisiinsa, toiset hymähtivät, toiset näyttivät
loukkaantuneilta. Elina oli muitta mutkitta katkaissut heidän
keskustelunsa! Hänellä oli kuin olikin ne omat pienet päähänpistonsa!
-- Kunhan minä vain uskaltaisin, kuului Dargis lausuvan, taluttaessaan
häntä keskilattialle päin.
Ja naurahtaen vastasi Elina:
-- Uskaliaisuus on tässä minun puolellani! Tiedänhän kyllä, että
tulette tanssitaidon luvatuilta mailta. Tietysti me jäykät suomalaiset
teidän silmissänne hypimme kuin sammakot. Mutta tahdoin pyytää teitä,
jotta tutustuisitte oloihimme, yksin tansseihimmekin, ja tuntisitte
olevanne kuin kotona.
-- Olen hyvin kiitollinen.
-- Minä uskallan ottaa kaikenlaisia oikeuksia teidän suhteenne, jatkoi
Elina ja loi häneen ystävällisen, melkeinpä suojelevan katseen, --
sillä olemmehan me teidän ensimmäiset suomalaiset tuttavanne, ja
koska tänään Yrjön kehoituksesta, kesken väsymystänne, tulitte tänne
iltamaan, niin pidän mieluisana velvollisuutena valvoa, ettei teidän
tule hyvin ikävä...
-- Kaukana siitä, hyvä rouva...
-- Tiedättekö, minun on teitä oikein sääli, puhui Elina hetkisen
kuluttua. -- Olette niin monta kertaa saanut vastata kysymyksiin:
"koska tulitte Helsinkiin?" "Kauanko viivytte?" "Miten Helsinki teitä
miellyttää?" jne. Mutta kuulkaa, ehkä hiukan odottaisimme, nyt on
tanssi kiivaimmillaan. Jos hetkisen juttelisimme, kunnes tulee tilaa...
Dargis tarjosi hänelle käsivartensa ja vei hänet syrjemmälle.
-- Minä olen niin tottunut siihen, vastasi hän, -- että minun aina, kun
tulen uuteen kaupunkiin, on vastattava noihin kysymyksiin.
-- "Aina kun tulen uuteen kaupunkiin!" Se kuuluu komealta. Vai olette
te todellakin matkustanut niin paljon. Minä kadehdin teitä!
Dargis kertoi sitten matkoistaan ja johtui puhumaan kotimaansa
luonnosta. Aiotun tanssin he kokonaan unohtivat. Kun maisteri Vuorio
vihdoin tuli Elinaa hakemaan, tapasi hän heidät väittelemässä.
-- Kuule nyt Yrjö, huudahti Elina jo miestään vastaan, -- kun herra
Dargis tahtoo minua suomenkielenopettajakseen. Uskallanko minä nyt
siksi ruveta?
-- Mikset! sanoi Yrjö tyynesti. -- Eihän tässä tule kysymykseen kuin
käytännöllinen harjoitus, ja osaathan sinä suomea.
-- Osaan kyllä. Mutta en tiedä, miksi se minusta tuntuu niin
mahdottomalta.
-- Annathan sinä muillekin tunteja.
-- Mutta he eivät ole oppineita. Pelkään että joku ylioppilas teitä
paremmin opettaisi.
-- Olen aivan varma siitä, että te sen teette erinomaisesti. Enkö siis
saa pitää asiaa päätettynä?
-- Tietysti minulla ei ole mitään sitä vastaan, kunhan ette vain itse
tulisi katumaan kauppojanne.
-- Huomenna kun tulette meille, sanoi Yrjö päättäväisesti, -- niin
saamme likemmin puhua asiasta.
He rupesivat sitten Yrjön kanssa uusimaan muistojaan Unkarista, miten
he olivat juoneet tulista viiniä ja kuunnelleet mustalaismusiikkia.
-- Ja muistatteko, kun meidän piti ottaa oppikurssi csardasissa.
-- Te opitte sen vallan helposti, mutta minä tietysti olin mahdoton. Se
oli ensimmäinen onnistumaton koe. Sittemmin en enää ole koettanut.
-- Yrjö! huudahti Elina, -- vai olet sinä yrittänyt tanssia.
Yrjö punastui.
-- Kuulethan, että se oli ensimmäinen koe. Tämä herra Dargis minut
siihen houkutteli.
Dargis seurasi katseellaan tanssivia. Elina huomasi, että hän
erityisesti tarkasti yhtä paria.
-- Meikäläiset eivät tanssi hyvin, sitä kai katselette, sanoi hän
nauraen. -- Minä en laisinkaan loukkaannu, jos sen suoraan myönnätte.
-- Minä katselin päinvastoin sitä, että muutamat tanssivat oikein
hyvin. Esimerkiksi sisarenne ja myöskin tuo herra, joka hänen kanssaan
nyt tanssii.
-- Se on hyvä ystävämme, tohtori Kunnas. Ettekö vielä häntä tunne?
Minäpä esittelen hänet teille...
-- Lahjakas mies, jatkoi Yrjö, -- etevimpiä historioitsijoitamme,
paljon matkustellut ulkomailla.
-- Ja kirjoittaa paraikaa suurempaa teosta, lisäsi Elina. -- Lähtee kai
piakkoin maalle, saadakseen olla rauhassa.
-- Vai niin, sanoi Dargis, yhä antaen silmiensä seurata tanssivaa paria.
Mutta kun tanssi loppui, nouti Elina sisarensa ja Kunnaksen paikalle.
-- Erittäin hauska tutustua teihin, sanoi Kunnas, tehdessään
kohteliainta kumarrustaan. -- Koska te olette tullut Helsinkiin?
Elina purskahti nauruun.
-- Älä nyt, Kaarle, rupea tekemään noita kysymyksiä: "koska tulitte?,
kuinka kauan viivytte?" Herra Dargis on tänään jo kymmeniä kertoja
saanut niihin vastata.
-- Pyydän anteeksi, sanoi Kunnas, -- mutta minua todellakin huvittaisi
tietää, miten kauan me saamme ilon pitää teitä luonamme.
-- Kyllä olen aikonut viipyä ehkä koko vuoden. Tahtoisin kirjoittaa
teoksen Suomen oloista ja luonnosta. Sitä sentään Europassa niin vähän
tunnetaan ja se on sääli.
-- Mutta, huomautti Yrjö, -- olisikohan oikeastaan niin suotavaa, että
meitä tunnettaisiin, turistitulva vain vetäytyisi tänne meille...
-- Pienille kansoille on aina edullista, että niitä tunnetaan, sanoi
Dargis.
Hän seisoi selinpäin valoon, joten hänen kasvonsa jäivät varjoon.
Hänessä oli jotakin pidätettyä ja punnittua, miltei salaperäistä.
Sisarukset seisoivat käsitysten ja katselivat häneen. Elina ajatteli
hiukan levottomana, että kuinka hän nyt häntä osaa opettaa, samalla
iloiten siitä, että hän opettajakseen oli pyytänyt juuri häntä.
Agnes tuijotti häneen hämmästellen, mistä hän oli saanut rohkeutta
mennä häneltä kysymään tuota liettualaista lausetta. Kunnas katseli
vuorotellen sisaruksiin, vuorotellen ulkomaalaiseen.
-- Neiti, kääntyi hän äkkiä Agnesin puoleen, -- eikö siellä teilläpäin
olisi rauhallista talonpoikaistaloa, jossa saisi asua? Jos lähtisin
täältä Helsingistä töineni päivineni...
Agnes katsahti häneen hiukan hajamielisenä.
-- Kyllähän siellä rauhallista on, melkeinpä liiaksikin. Eikä asunnosta
puutetta ole. Luulenpa että meiltäkin saisi...
-- Mutta saattaisitko sinä asettua niin kauaksi Helsingistä? sanoi
Elina. -- Sanoithan tarvitsevasi kirjastoa.
-- Minä laskin leikkiä, hymähti Kunnas, -- tai oikeammin sanoen:
minä tuuditin itseäni unelmaan, jonka niin mielelläni tahtoisin
vaihtaa todellisuuteen. Niin, kunhan kerran pääsisinkin pois täältä
Helsingistä, oikein maalle...!
-- Meillä on itsekullakin unelmamme, lausui Elina. Hänen kasvonsa
olivat äkkiä vetäytyneet vakaviksi ja äänessä oli surumielinen sointu.
-- Minäkin tässä yöt päivät uneksin Arrakoskesta. Mahtaisinko tulla
onnellisemmaksi, jos sen saisinkin!... Sinä, Kaarle, nyt et varmaankaan
viihtyisi maalla, sinä joka olet täydellinen helsinkiläinen. Mutta
kuulkaa, tämä aihe tekee minut surumieliseksi. Ja nyt ollaan sentään
tansseissa. Kaarle, ole niin ystävällinen ja tanssi kerran kanssani,
sitten lähdemme kotiin.
He eivät olleet päässeet alkuunkaan, kun näkivät Dargiksen pyytävän
Agnesia tanssiin.
-- Kas, huudahti Elina hämmästyneenä, -- hän tanssii kuin olisivat
meidän tanssimme hänelle vanhastaan tutut!
-- On kai vanha, tottunut tanssimestari!
-- Näyttääkö hän sinusta siltä?
-- Miksei!
Kierroksen tanssittuaan palasivat he paikoilleen, äänettöminä
seuratakseen Agnesia ja ulkomaalaista. Dargis näytti miltei kannattavan
häntä käsivarsillaan, niin kevyesti hän tanssi. He eivät palanneet
paikoilleen, vaan katosivat ravintolan puolelle.
-- Kuka hän oikeastaan on? virkkoi Kunnas äkkiä.
-- Kuka? Tarkoitatko Dargista?... Hän on talonpojan poika Liettuasta,
on kai isältään saanut hiukan periä, lukenut ylioppilaaksi ja
matkustelee nyt pitkin maailmaa oppiakseen sitä tuntemaan. Varsinkin
huvittavat häntä pienet kansat. Hän kuuluu kirjoittaneen paljon ja osaa
kaikkia kieliä. Muuta en tiedä...
-- No onhan sitä siinäkin! Mutta eikö teidän pitänyt lähteä kotiin?
-- Näyt tahtovan meistä päästä! naurahti Elina. -- Olet oikeassa.
Agnesin pitää aikaiseen matkustaa. Mene, ole hyvä, pyytämään häntä
tänne.
Tuskin oli Elina jäänyt yksin, kun rouva Peltonen, pitkä, kalpea nainen
kallisarvoisessa silkkipuvussa, tuli hänen luokseen.
-- Elina, virkkoi hän hiljaa, äänessä nöyrä sointu, ikäänkuin hän olisi
tahtonut pyytää anteeksi jotakin.
Elinan kasvoille nousi kuin pilvi. Hän oli häntä karttanut kaiken
iltaa, paeten heti kun vain oli nähnyt hänen likenevän, ja nyt hän
sittenkin oli saanut hänet käsiinsä.
-- Elina, uudisti rouva Peltonen, -- olen tahtonut puhutella sinua
koko illan, mutta en koskaan ole saanut siihen tilaisuutta. Olen sinua
seurannut, sinä olet niin kaunis tuossa vaaleassa puvussasi, kaulan
kaarevuus, pehmeät hiukset, silmien syvä ilme, kaikki...
Elinan kasvoille oli noussut puna. Hän pakotti itsensä hymyilemään ja
katkaisi malttamattomalla liikkeellä kiusallisen ylistyksen.
-- Olemme juuri aikeessa lähteä kotiin.
-- Mutta koska sinua saisi tavata? Tahtoisin puhua kanssasi.
-- Koska tahansa. Olenhan miltei aina kotona.
-- Minä tiedän sen, koska sinua niin harvoin näkee kaupungilla. Mutta
sinulla on paljon tunteja?
-- Kyllä. Koko aamupäivän olen kiinni, paitsi yhtenä ainoana
viikonpäivänä, nimittäin juuri huomenna. Mutta esimerkiksi kello viisi
iltapäivällä olen kyllä tavattavissa kotona.
-- Saisinko sitten tulla ehkä jo huomenna?
-- Kyllä. Tervetuloa vain.
Ilostuen huomasi Elina miehensä ja sisarensa Kunnaksen ja Dargiksen
seurassa likenevän. Hän lausui nopeaan hyvästi rouva Peltoselle ja
astui tulevia vastaan.
-- Sisarenne matkustaa jo huomenaamuna pois, lausui Dargis. -- Ja minä
luulin, että hän vielä viipyisi Helsingissä.
-- Ei, valitettavasti, vastasi Elina. -- Hän asuu setämme luona ja he
tahtovat häntä kotiin.
Mutta Agnes astui rukoilevin katsein sisarensa eteen ja alkoi pyytää:
-- Enkö minä vielä hetkeksi saisi jäädä tänne? Olen jo pyydetty
kolmanteen franseesiin ja se tanssitaan aivan heti...
-- Mutta kuinka jaksat huomenna nousta?
-- Onhan minulla maalla aikaa levätä.
-- Mutta kuinka sinä pääset kotiin?
-- Kyllä minä nyt jollakin lailla...
-- Kunnas kyllä saattaa hänet kotiin, sanoi Yrjö. -- Antaa nuorten
tanssia niin kauan kuin voivat.
-- Minäkin teen sen hyvin mielelläni, ehdotteli Dargis, -- jos...
-- Kyllä täällä pidetään huoli neiti Ekmarkista, keskeytti Kunnas
hiukan malttamattomasti.
Agnes riensi tanssiin. Yrjö ja Elina sanoivat Dargikselle hyvästi ja
läksivät.
Suloiselta tuntui päästä ulkoilmaan.
Oli ensimmäisten syyspakkasten öitä. Suurena purjehti kuu taivaalla,
joka oli kirkas ja sininen. Ei ollut vielä lunta, mutta katukivet,
puoleksi lehdettömät puut ja nurmikot olivat kuurassa.
Elina kääri turkkia ympärilleen ja hengitti syvältä. Mikä hänen oli?
Miksi sydän löi ja hermot tykkivät? Niin kävi aina, kun hän rouva
Peltosen näki. Miksei hän sitten voinut unohtaa niinkuin muut ihmiset?
Miksi heräsivät paikalla muistot? Eikö niiden jo ollut aika kalveta ja
kuihtua? Johan Aksel, hänen ainoa veljensä, viisi vuotta oli levännyt
haudassaan.
Aksel, hänen kaunis, uljas veljensä oli nostanut tuon Veeran hänen
puolisivistyneistä oloistaan rinnalleen, he olivat eläneet avioliitossa
viisi onnellista vuotta. Ja tuskin vuotta Akselin kuoleman jälkeen
riistää leski yltään surupuvun ja menee uusiin naimisiin...
Sen olisi vielä voinut ymmärtää, jollei olisi ollut lapsia, mutta
olihan Akselilla kaksi poikaa. Elina aivan raivostui, kun hän rupesi
sitä ajattelemaan... Hänen veljensä, joka oli ollut oikea miehisen
voiman ja kauneuden ihanne, vanhan sivistyssuvun jälkeläinen! Ja sitten
tuo menee ja ottaa Peltosen, miehen joka on Peltonen kantapäästä
kiireeseen asti!
Mitä saattoi rouva Peltosella olla -- Elina ei enää voinut ajatella
häntä nimellä Veera, jota hän ennen oli käyttänyt -- sanomista hänelle,
Elinalle?
Hän oli viime aikoina ollut tavallista hermostuneempi ja herkempi
vaikutuksille. Ja viime sunnuntain lehdistä oli hän sattumalta lukenut
ilmoituksen, joka oli saattanut hänet kuumetilaan: Arrakoski, hänen
kotitalonsa ilmoitettiin myytäväksi julkisella huutokaupalla.
Kuinka hän oli kärsinyt, kun se isän kuoleman jälkeen oli täytynyt
myydä, kuinka häntä oli hävettänyt, kun muistojen pyhittämät paikat
olivat joutuneet vieraisiin käsiin. Nyt oli tilaisuus saattaa kaikki
entiselleen, valloittaa pyhä hauta raakalaisten käsistä. Sen _täytyy_
tapahtua... Mutta miten?
Hänen ajatuksensa karkasi tuon tuostakin tutulle seudulle, tietä
ikivanhan koivukujan halki puistoon, jossa teitä kulki ristiin rastiin
ja jonka lehdoissa oli lahoavia, salaperäisiä huvihuoneita. Siellä ja
sillalla koskenniskassa, mitä unohtumattomia hetkiä olikaan eletty!
Taaskin saada asua tutussa rakennuksessa, jonka sokkeloista tarina
tiesi kertoa mitä kummallisimpia asioita, ja yläkerran parvekkeelta
katsella puistoa ja koskea kuutamoyössä! Taaskin hallita taloa, tuntea
sen maaperä omakseen!
Mutta miten?
Sekä hän että hänen miehensä ovat epäkäytännöllistä väkeä. Heidän
velkansa nousevat kymmeniin tuhansiin eikä heillä ole vakinaisia
tuloja... Hän oli miettinyt päänsä halki, hylännyt suunnitelman ja
hankkinut toisen, särkenyt unelman ja rakentanut uuden. Hän oli
neuvotellut tuttujen kanssa ja kirjoittanut sedälleen, jonka luona hän
ja hänen sisarensa olivat kasvaneet. Mutta kaikki olivat selittäneet
Arrakosken ostamisen uhkarohkeaksi teoksi sille, jolla ei ollut
irtonaista pääomaa uhrata. Mutta viimeinen omistaja oli hävittänyt
kaiken metsän ja laiminlyönyt viljelykset. Arrakosken täytyi kulkea
vanhojen sukutilojen surullista tietä, siihen täytyi alistua.
"Ostetaan pois!" oli Yrjö päättäväisesti sanonut.
"Millä?" kysyi Elina epätoivoissaan.
"Velalla tietysti! Kyllä maatila aina kannattaa, kun se hyvin
hoidetaan."
"Kuka sitä hyvin hoitaa, kun itse asumme kaupungissa?"
"Hyvä pehtori, ja kesällä olemme siellä itse!"
"Mutta sinähän matkustat ulkomaille ensi kesänä."
"Älä nyt ole huolissasi! Ennenkuin tiedätkään, on Arrakoski meidän!"
Elina oli taasen vaistomaisesti ruvennut toivomaan, vaikka järki
jyrkästi vastusti kaikkea toivoa. Ja niin oli hän koko viime viikon
taistellut toivon ja epätoivon välillä.
Entä jos äärettömällä säästäväisyydellä saisi aikaan jotakin! Jos
hän heittäisi soittonsa, rupeaisi käyttämään vanhoja, muodittomiksi
käyneitä vaatteitaan eikä ostaisi uusia... Jos hän ottaisi lisää
oppilaita...
Mutta ne olivat sittenkin vain naisen pieniä keinoja. Niillä ei
ostettaisi Arrakoskea!
Elinasta tuntui tukahduttavalta, kun hän näitä ajatteli. Hänen
sydämensä ikäänkuin pusertui kokoon. Hän avasi turkkiaan ja antoi öisen
ilman virrata ohuen tanssipukunsa läpi.
Ympärillä oli niin hiljaista. Kunhan sydänkin vaikenisi valittamasta.
Äkkiä huomasi hän, että heidän edessään asteli kolme pitkää, mustaa
varjoa kadulla, jota kuu valaisi. Heitähän oli kolme! Ja samassa tuo
kolmas häntä puhutteli.
-- Miksi Elina rouva tänään suvaitsee olla niin kovin vaitelias?
Elina säpsähti.
-- Kaarle Kunnas! Kuinka olet täällä? Kuka nyt saattaa kotiin Agnesin?
-- Salli minun ensin saattaa kotiin teidät. Menen sitten takaisin
juhlaan ja saatan ilolla kotiin ihanan siskosi -- kunhan hän on
tarpeekseen tanssinut.
-- Mikä päähänpisto nyt oli tulla kesken pois?
-- Se vain, että tahdoin hengittää raikasta ilmaa. Mutta mikä sinua
vaivaa, Elina rouva?
-- Niin, huomautti Yrjökin, -- sinä olet sangen vakavana.
Elina vaikeni hetkisen selvittääkseen ajatuksiaan.
-- Minä olenkin ajatellut vakavia asioita.
-- Tanssiaisista tullessa? sanoi Kunnas, kääntäen päätään ja hymähtäen.
-- Niin.
-- No... eikö uusi puku kaunistanut? Vai mikä oli niin vakavaa?
-- Minä olen muun muassa koettanut selittää itselleni: voiko mies tai
nainen, joka on rakastanut aviopuolisoaan, tämän kuoltua mennä uusiin
naimisiin, sanoi Elina, ikäänkuin ei hän olisi huomannut Kunnaksen
viime sanoja.
-- Soo, sanoi Kunnas venytellen.
-- Että sinä, Elinaiseni, nyt niitä mietit! nuhteli Yrjö hellästi.
-- Rakkaus on iäinen, huomautti Kunnas kuivasti, -- esineet vain
vaihtelevat.
-- Voit todellakin sanoa, sinä vanha kyynikko, joka mielelläsi suutelet
kaunista naista, mutta et milloinkaan ole tuntenut vivahdustakaan
uskollisesta rakkaudesta... Yrjö, sano jotakin sinäkin!
Elina tarttui miehensä käsivarteen ikäänkuin apua pyytääkseen, ja loi
häneen pitkän katseen.
-- Tiedäthän sinä minun mielipiteeni. Enhän koskaan ole suosinut toista
avioliittoa.
-- Te olette idealisteja, suuria lapsia, puhui nauraen tohtori. --
Te ette tunne elämää. Mies minun iässäni ajattelee toisin, hän on
katsellut syvemmälle ihmissydämeen. Kuinka ei nuori leski, olkoon hän
sitten mies tai nainen, menisi naimisiin?
Elina nauroi hermostuneesti. Kuu paistoi suoraan hänen kasvoihinsa.
Leveäröytäinen hattu varjosti hänen otsaansa, mutta silmät naulautuivat
tohtoriin.
-- Vastaa sinä miehistä, mutta älä mene naisia tuomitsemaan. Nainen,
joka on rakastanut ensimmäistä miestään, ei koskaan mene uusiin
naimisiin.
-- Oo, Elina rouva, hän menee, jos hän on kaunis ja nuori! Uskallanpa
väittää, että sinä itse...
-- Minä! huudahti Elina ja polki jalkaansa maahan, -- herkeä jo!
Uskallatko katsoa minua silmiin tällaisen solvauksen jälkeen?
Ja Elina asettui hänen eteensä, oikaisi itsensä suoraksi ja nosti
päätään. Kuuvalo virtasi hänen kasvoilleen. Tohtori teki syvän
kumarruksen ja laski käden sydämelleen.
-- Jumala varjelkoon minua kuutamoyönä katselemasta kaunista naista
silmiin. Se on vaarallista!
Elina punastui ja purskahti nauruun.
-- Oikean aseen valitsit: imartelu vaikuttaa aina naiseen. Tietysti en
voi sinuun edes suuttua, sinä vanha veitikka! Hyvää yötä nyt! Ja riennä
kiireesti Agnesin luo ja tuo hänet kunnialla kotiin.
He erosivat. Yrjö ja Elina astelivat pihan perälle. Siellä oli
kalliolla pieni puurakennus, jossa he asuivat ja jota tuttavien kesken
kutsuttiin Vuoriolaksi. Seinävarsilla kasvoi pensaita. Kuurassa niiden
oksilla kimmelsi kuuvalo.
Jo eteisessä huokui heitä vastaan puurakennuksen kodikas lämmin.
Huoneissa vallitsi salaperäinen hämärä ja sinne tänne seinille ja
permannolle oli kuuvalo muodostanut valoviivoja.
He eivät vielä menneet levolle. Yrjö veti ylleen työtakkinsa ja pian
asteli Elina pehmeissä jalkineissa ja väljässä yöviitassa edestakaisin,
huoneesta huoneeseen, koettaen saada aikaan järjestystä ajatuksissansa.
Äkkiä johtui hänen mieleensä työ, jonka hän oli laiminlyönyt. Ja jottei
se enää unohtuisi, nouti hän paikalla makuuhuoneen pöydältä pitkän,
kaitaisen kirjan ja hiipi miehensä työhuoneeseen.
Yrjö istui kirjoituspöytänsä ääressä, keskellä kirjojaan ja
papereitaan, syventyneenä työhönsä. Elina pysähtyi katsomaan häneen.
Juuri tuollaisena, tuossa oppineessa ympäristössä hän häntä niin
rakasti! Kun lamppu vihreän varjostimen alta valaisi hänen kalpeita,
laihoja kasvojaan, korkeaa, älykästä otsaa, luisevaa profiilia, tummaa,
lyhyeksi leikattua tukkaa ja tuota valkeaa kättä, joka oli hento
kuin naisella... Elina likeni, tarttui käteen ja suuteli sitä. Yrjö
ei irroittanut silmiään kirjasta edessään, mutta alkoi hitaasti ja
ikäänkuin vaistomaisesti silitellä vaimonsa päätä.
-- Yrjö, kuiskasi Elina, -- tahtoisin kirjoittaa muistiin, mitä meiltä
meni tänä iltana... Ettei unohdu! lisäsi hän, ikäänkuin anteeksi
pyytäen.
Yrjö selaili hyvän aikaa kirjaansa. Elina luuli jo, ettei hän ollut
kysymystä kuullut, kun hän vihdoin virkkoi:
-- Ei kai mennyt muuta kuin piletteihin kahdeksan markkaa.
-- Ja ajuri edestakaisin. Etkö ostanut arpoja?
-- Tosiaankin. Ostin kahdellakymmenellä markalla. Hyvä tarkoitus
velvoittaa.
-- Sitten pääsymaksu sivuhuoneisiin.
-- Se oli markka.
-- Siis meiltä molemmilta kaksi. Entä illallinen?
-- Odotahan: viisi viisikymmentä juomarahoineen päivineen. Ja siinä se
onkin kaikki.
Elinan kasvoille oli noussut punaa. Hetkisen hän mykkänä tuijotti
eteensä. Sitten hän hiljaa jätti huoneen.
Saamme tehdä paljon työtä, ennenkuin tämäkin ilta tulee maksetuksi,
ajatteli hän itsekseen ja alkoi taasen astella huoneesta huoneeseen.
Hän oli jo niin kauan ollut levoton eikä hän kenellekään voinut uskoa
huoliaan. Yrjö kirjoitti väitöskirjaansa, häntä ei saanut häiritä, eikä
Elinalla ollut yhtään läheistä ystävätärtä.
Entä jos olisi istuutunut soittamaan! Mutta ei, ei tällaisella
mielellä, kun oli pää täynnä rahaa ja rahahuolia.
Hänen aivoissaan risteili tuhansia ajatuksia. Hän ajatteli sekä
Arrakoskea että entistä kälyään rouva Peltosta, Yrjön henkivakuutusta
ja korkoja, jotka olivat maksettavat kuukauden lopulla... Onneksi
olivat rahat huomenna lankeavaan vekseliin valmiina talossa.
Huolet olivat aikojen kuluessa muodostaneet hänen rintaansa ikäänkuin
kerän, joka suurenemistaan suureni. Kun olisi saanut jollekin puhua,
tuntui niin sietämättömältä olla näin yksin!
Hän oli seisahtunut työhuoneen kynnykselle ja katseli siitä miehensä
tyyniä kasvoja.
Hän on onnellinen, häntä eivät huolet paina! mietti hän itsekseen.
-- Yrjö, lausui hän sitten ääneen ja astui likemmä. Ja hymyillen laski
hän kätensä hänen hiuksilleen ja kuiskasi: -- tahtoisitko tehdä minulle
suuren ilon...? No niin. Anna minun käydä maksamassa huominen vekseli.
-- Saat mielelläsi.
-- Kiitos, armaani. Onhan se kahdeksansataa?
-- Eipä suinkaan kuin seitsemänsataa, virkkoi Yrjö, nostaen päätään.
Elina etsi muistiinpanokirjan. Hyvänen aika! Sielläkin oli
seitsemänsataa. Hän oli nähtävästi erehtynyt. Mikä erinomainen erehdys.
Aivan kuin olisi lahjan saanut! Ja tyyntyneempänä astui hän saliin,
jossa soittokoneen kansi jo oli auki.
Hän rakasti soittokonettaan. Siihen liittyivät hänen nuoruutensa
unelmat ja haaveilut ja se se viime aikoina oli ollut hänen ainoa
uskottunsa. Hellävaroen laski hän kätensä koskettimille ja alkoi niitä
painaa. Ja vaistomaisesti vaivuttautui hän aikaisimman nuoruutensa
tunnelmiin, unohti ympäristönsä ja huolensa ja säilytti nykyisyydestä
ainoastaan kuutamoyön...
Puutarha, hiljainen suhina puissa, jotka ovat täydessä lehdessä.
Outoja varjoja kaikkialla, kiiltomatoja nurmessa. Tuontuostakin
vaeltaa kuun yli pilvi, päästäen revelmistään valoa mustaan maahan ja
metsään. Tuulenhenki tulee hiljaa, panee helpeiset heinät suhisemaan
ja lehtiverkot soimaan... Niin oudosti, niin omituisesti... Mikä on
tuo läpikuultava olento, joka on kuin ilmaa eikä kuitenkaan ole ilmaa,
jolla on niin loistavat silmät ja joka itkee kuutamoyössä ja miksi hän
liehuttelee harsoaan...? Hänen rinnalleen saapuu toisia samanlaisia
olentoja. Pian on lehto täynnä valkeita, läpikuultavia henkiä, jotka
käsivarsillaan kantavat harsoja soiden sumusta. He sitovat niillä
toisiansa kiinni puihin, he kahlehtivat toisensa siihen ikiajoiksi. He
itkevät ja valittavat...
Kuu loistaa heleästi. Elina rouva koskettelee kieliä ja katselee
mietteissään henkien hiljaista liikuntoa.
Hänen rintansa on tuo lehto laulavine puineen ja hänen sielunsa lapsia
ovat nuo, jotka liikuttelevat sumuharsoja ja itkevät... Itkekää,
lapset, itkekää kokoon suuri meri.
Hänen kätensä vaipuvat alas ja pää painuu soittokoneen laitaa vastaan.
Siitä tapaa hänet Yrjö aikoessaan lähteä levolle. Hän ottaa häntä
hellästi vyötäisistä ja taluttaa pois.
-- Kuule Elinaiseni, sano mitä sielussasi nyt liikkuu.
-- En tiedä itsekään, Yrjö...
-- Se Veerako sinua niin hermostutti?
-- Niin, juuri hän. En ymmärrä, miksen voi siihen tottua, että hän oli
Akselille uskoton!
-- Elinaiseni, sinun pitää koettaa ymmärtää häntä. Ehkä hän...
-- En voi enkä tahdo ymmärtää, Yrjö...
-- Sinä ajattelet niinkuin vanhat intialaiset, jotka polttivat lesken
samalla roviolla kuin hänen miehensä ruumiin.
Elina jäi ajatuksissaan tuijottamaan eteensä.
-- Se oli kaunis tapa! huudahti hän äkkiä lämpimästi. -- Jos sinä
kuolisit, tahtoisin minä palaa kanssasi.
-- Kiitos vain, armaani! Mutta emme nyt puhu kuolemasta, kun olemme
nuoret ja koko elämä on edessämme.
Elina purskahti äkkiä itkuun. Kuva, jonka hän ensi kertaa kuullessaan
intialaisten vanhasta tavasta oli luonut itselleen, oli tällä hetkellä
tullut kumman eläväksi hänen silmissään. Hän näki jonkun miehen
ruumiin käärittynä valkeisiin vaatteisiin ja polvillaan sen edessä
mustaan hunnutetun nuoren lesken. Ja ympärillä oli olkia ja risuja ja
silmänräpäyksessä kaikki hulmahti liekkiin ja...
-- No mutta Elinaiseni, lohdutteli Yrjö hellästi, -- lähde levolle,
sinä olet väsynyt.