Voi sinua kirjaräiväni, unohduit moneksi ajaksi.
"Hän" tuli ja nosti minut tänne korkealle kaupungin muurien varjoon,
löi entisen elämäni poikki kuin juhannuskoivun tyven ja pystytti
oman elämänsä puuksi, antoi parhaimman majansa, pyhimmän soppensa
kaunistettavakseni.
Kaikki on ollut kuin unta ja kuitenkin niin totta kuin se, että
hengitän, näen, kuulen, liikun. Hän tuli!
Kerran kaupungissa ollessani ison veljeni luona jatkamassa
opinnoitani, koulusta päästyäni, tapasin hänet portaissa. Muistelen
ennen nähneeni hänet -- ääni, katse, tervehdys oli tutunomaista.
Tiesin kuitenkin, etten koskaan ollut häntä tavannut.
Hän haki asuntoa, oli vasta muuttanut kaupunkiin ja tuli nyt
sanomalehti-ilmotuksen mukaan meille. Veljelläni oli huone
vuokrattavana. Tantti ei ollut kotona eikä veljenikään. Minä näytin
huoneen, juttelin ja vein saliin, aivan kuin olisin ollut hyvin
tottunut seuranpitoon. En laisinkaan kainostellut. Hän oli niin hyvä
ja kohtelias. Minä ymmärsin kaikki, mitä hän puhui, ja osasin vastata
kysymyksiin. Meillä olisi riittänyt juttua vaikka kuinka kauaksi.
Tietysti hän sai huoneen ja otettiin vielä täyshoitoon, vaikkei se
alunpitäin ollut tarkotus. Tantti piti oikein kunnianaan hoitaa häntä
hyvin.
Minusta koko kaupunki oli muuttunut. Hän saattoi minua toisinaan
käsityökouluun ja tiemme kulki erään kallion poikki ja siellä me
usein istuimme. Kotona oli kaikki kuin unta ja juhlaa. Pelkäsin
herääväni todellisuuteen, jolloin hän olisi hävinnyt.
Kerran hän kysyi minulta, miksi minua sanottiin Mailiksi.
-- Joku täti lienee ollut Maija Liena ja hänen mukaansa olen saanut
nimeni. Mikä teidän nimenne on?
-- Erland, sanoi hän ja katsoi minuun.
-- Runollinen.
-- Ajattelette kaiketi Rydbergin Singoallaa.
-- Ajattelin.
-- Äitini lienee ajatellut samaa antaessaan minulle nimen. Hän ei
silloin aavistanut, että minusta tulisi suomenkielinen ja nimestäni
Lanni.
-- Runous ja mustalaiset taitavat hävitä maailmasta.
Hän katsoi minuun ja nyökkäsi.
-- Oliko äitinne ruotsalainen? kysyin.
-- Umpiruotsalainen. Onko se teistä outoa? lisäsi hän äkkiä.
-- Ei ensinkään. Minä tahtoisin joskus nähdä hänet.
-- Hän on kuollut.
Katsoimme toisiimme vakavina enkä oikein tiedä -- kätemme puristuivat
yhteen.
Sen jälkeen "hän" oli varmasti tullut -- ei ollut unta, oli täyttä
totta.
Kerran olimme kahden teatterissa, näyteltiin Sakuntalaa. Minä elin
mukana pyhässä näytelmässä, unohdin kaiken ympärilläni, en muistanut
Lannia, en istunut tuolillani teatterissa, en katsellut näytelmää,
vaan elin intialaisen tytön elämää, rakastin ja kärsin hänen
kanssaan. Kesken huumaustani käänsin jonkin oudon voiman pakotuksesta
päätäni. Samassa näyttämö katosi ja kuuma laine Lannin silmistä
upotti minut, ja näytelmä jatkui minussa itsessäni. Minä olin
Sakuntala ja "hän" oli minun kuninkaani. Lumousta kestää yhä vielä.
Veljeni sanoi minua liian nuoreksi naimisiin menemään, mutta Lanni
tahtoi ja minä tahdoin olla, missä hän oli. Ja kun hänen piti muuttaa
tänne suureen kaupunkiin, otti hän minut mukaansa.
Nyt istun täällä kuin lintu häkissä. Yhdessä laadimme pesää, ostamme
tuoleja, pöytiä, verhoja, kaikkea somaa. Meidän on hyvä olla enkä voi
ymmärtää, miksi eivät kaikki ihmiset mene naimisiin...
Lannin äidin kuva on ripustettu seinälle, sohvan kohdalle
arkihuoneeseen. Hän katselee meitä hyvin tyytyväisenä.
Tuntuu tosiaan siltä, kuin olisimme täällä neljännen kerroksen
huoneissa lintuhäkissä ja häkki korkealla puun oksalla, josta me
katselemme toiselle puolelle katua samanlaisiin häkkeihin.
Kaikki on pikkuista, suppeata, somaa. Paljon pikkuisempaa kuin
kotona maalla -- eihän ilmassa voi elää samojen lakien mukaan kuin
maaperässä.
Lanni oikein suuttuu, kun minä sanon, että tämä on nukke-elämää,
hauskaa unta. Illalla istumme takan edessä tai ainoastaan minä, sillä
Lanni piirtää -- hän on arkkitehti ja kuuluu olevan hyvin etevä -- ja
hyräilee.
Kerran yritin mennä kaupungille yksin, kun Lanni oli kotona.
Portaille saakka pääsin ja aioin juuri astua kadulle, mutta siihen
se meidän välisen nauhan venyväisyys loppui ja minä ponnahdin
juoksujalassa Lannin luo.
Toisinaan kuvittelen istuessamme iltalampun valossa näkeväni Lannin
äidin kehräävän kuvassa ja kuulevani rukin hyrinän kuin ennen kotona
illoin. Häkkiasunto unohtuu, ajatuksissani istun kotona tuvassa.
Takassa tuli loimuaa, rukki hyrrää, isä vuolee puuta ja -- hyppään
ylös säikähtäen. Telefooni soi. Minä olenkin prinssin luona. Ellei
Lannia olisi, en hetkeäkään asuisi tässä kaupungissa, vierisin kuin
kivi alas laaksoon, menisin kotiin maalle ja löytäisin maaperän,
tietäisin työni. Vanha kello sanoisi lempeästi: -- Nyt sinä laitat
päivällistä! Äiti nyökkäisi minulle ja menisi aittaan, toisi sieltä
voita, juustoa, maitoa ja muuta hyvää. Hellan ääressä alkaisi hauska
puuha. Ei olisi ketään outoa kaupunkilaisihmistä. Sinkka ja Kyttä
makaisivat muurin vieressä ja katselisivat meidän puuhiamme. Voi, ei,
ei!
Viime aikoina on äidin kuva tullut hyvin totiseksi. Hän katselee
minua moittien. Niin, minä en pidä tästä pesästä, mutta minkä minä
sille voin? Kun nousen tuolille, ulotun kädelläni kattoon, kun astun
pari harppausta, olen ovelta ovella, ja ne ovat kuin kaapin ovia. Ne
ovat aina suljetut, sillä kaikkia ihmisiä pitää pelätä ja epäillä.
Kotona maalla... sitä en saa ajatella!
Lanni istuttaa minut polvelleen ja kertoo maailmasta. Hän onkin minun
ainoa akkunani sinne ulospäin. Äidin kuva hymyilee.
-- Noo, prinssi, mitä sinä olet tänään tehnyt? Lannin silmien väliin
painuu juova ja hän mutisee: -- Tulee se vielä minunkin vuoroni!
Hän työntää minut polveltaan ja astuu kiivaasti lattialla. Minua
naurattaa.
-- Sinä olet kuin käenpoika varpusen pesässä.
-- Minä lähden pitkälle matkalle piakkoin.
Se sykähytti oudosti, tunsin kummallista ahdistusta. Ajatuksissani
näin aavan meren ja siellä pienen veneen.
-- Lanni, sinun olisi pitänyt saada rohkea ja uljas vaimo. Minä olen
kiinni kotiturpeessa.
-- Pikku Maili, sanoo Lanni ja silittää tukkaani, -- missä sinä olet,
siellä on minun kotini.
Lanni piirustaa ahkeraan, mutta vähä väliin tunnen tutkistelevan
katseen kasvoillani. Hän tuo minulle kukkia.
Äidin kuva on hyvin salaperäinen. Katselen sitä joka aamu ja kyselen
merkillisiä asioita. Lanni on sen huomannut ja sanoi: -- Minä olen
äitini näköinen, sitäkö sinä katselet?
-- Empä tiedä, minusta vain tuntuu kuin kuva eläisi.
-- Joutavia, pikku Maili, sinulla näyttää olevan pää täynnä eläviä
kuvia. Tämä talo on kuin lintuhäkki ja me lentäviä lintuja. Nyt
äidinkin kuva elää!
-- Ethän sinä voi ymmärtää minun tunteitani, mutta voisit kumminkin
uskoa, mitä kerron.
-- Se on liian hullunkurista, Mailiseni. Kuva on ollut yhä vain
salaperäinen ja tänä aamuna, kun Lanni oli mennyt, se vilkaisi
minuun suuttuneena. Luulin ensin, että se oli kuvittelua ja katsoin
kauhuissani uudestaan, silloin näin pään liikahtavan ja katse seurasi
kaikkialle, minne huoneessa menin. Piilouduin toiseen huoneeseen.
Jalkani painoivat ja kurkkuani kirveli, en voinut liikkua. Muistin
silloin kotikaivon veden ja koivun mahlan, jota isäni minulle
keväisin toi. Polttava jano kiusasi minua. Yritin nousta, mutta en
jaksanut. Olin jo ennättänyt rauhottua, kun Lanni tuli kotiin, mutta
kotimme ahdisti minua ja äidin kuva pelotti.
-- Lupaatko, Lanni, ettet hämmästy etkä suutu, niin kerron sinulle
hyvin kummallisen asian.
-- Lupaan.
-- Otetaan äidin kuva pois seinältä -- vain joksikin aikaa!
-- No mutta...
-- Ethän suutu!
-- Maili, annappas kun katson sinua. Sano nyt, mitä mielessäsi
liikkuu!
-- Äidin kuva on minuun suuttunut.
-- Leikkisi ei ole oikein onnistunutta.
-- Sinä et ymmärrä tätä. Se on totta!
Lanni työnsi minut polveltaan ja tarttui kovakouraisesti hartioihini.
Silmänräpäyksessä olimme kuin vieraat toisillemme. Hänellä oli ankara
ryhti, kylmä ja arvosteleva katse, hiukan vaaniva. Hän muistutti
Kyttää, sen katsellessa Sinkkaa, kun ne ovat tappelupäällä.
-- Tätä minä en tosiaan ymmärrä. Kuvan me otamme pois, mutta sinun
merkilliset ajatuksesi...
-- Minä en niille mitään mahda.
-- Onko sinulle tapahtunut muuta outoa?
Lanni sanoi sen sellaisella äänellä, että sydämeni pysähtyi ja minun
teki mieli juosta ovelle, piiloutua jonnekin, ettei hänen tutkiva
katseensa olisi nähnyt kauhuani. Pidätin henkeäni ja suljin silmäni.
En koskaan, en milloinkaan sano hänelle sisimpiä ajatuksiani.
Äidin kuva otettiin pois, mutta tänne on tullut joku -- minä en
osaa nimittää häntä, sillä se ei ole mikään eikä kukaan, mutta se
on kuitenkin "joku". Hän juttelee kanssani, en häntä näe, en kuule,
tunnen vain, että hän on läsnä, tietää, mitä ajattelen ja teen. Eilen
hän sanoi: -- Etkö tiedä, että on jo täysi kesä?
-- Taivas, kesä! Minne joutuivat talvi ja kevät? Heitin akkunat auki
ja annoin lämpimän tuulen huuhdella huonetta. Se huumasi minua.
Lienenkö nukahtanut, en tiedä, mutta elävästi näin kotini maalla
kevätauringossa ja väen kevättöissä. Kun heräsin, oli pettymys niin
suuri, että täytyi itkeä.
-- Sinun täytyy nyt lähteä maalle! sanoo joku.
-- En voi Lannista erota, tiedäthän sinä, ettei se meidän välinen
nauha ulotu pitemmälle kuin tuonne alaovelle, sanon minä.
-- Sinun täytyy! Ja minä tunnen, että "joku" on suuttunut.
-- Minä en tahdo! huusin uhallakin.
On tosiaan kummallista, mitä sitten tapahtui. Joku tarttui
minuun, en osaa sanoa miten, mutta hän tarttui ja piti vallassaan
hetkisen. Painuin vuoteelle. Silmäluomeni eivät totelleet,
räpyttivät ja takertuivat johonkin kiinni. Yritin koettaa sormella
-- käsi ei noussut -- enkä minä tuntenut omaa ruumistani. Äkkiä
katselin itseäni, olin silmät raollaan sängyssä kuin pyörtynyt --
silmänräpäyksen vain -- ja samassa sormeni koskettivat luomia ja minä
kuulin naurua keittiöstä. Se paisui ja paisui vyöryen kuin ukkonen ja
se tukehutti minua. Taistelin, pääsin painostuksesta ja heräsin.
Lanni pitää minua sairaana ja suostui viemään maalle. -- Minä jään
juhannusillaksi sinne, mutta sitten täytyy heti palata, on paljon
työtä, sanoi Lanni.
-- Mitähän joku nyt sanoo? huudahdin minä. -- Kuka? kysyi Lanni
ihmeissään.
Minä säikähdin, olin tosiaankin vähällä ilmottaa salaisen ystäväni.
-- Minä olen hyvin kiitollinen tulostasi! sanoin hänelle viattomasti.