Viidentoista vanha. Olen jo aikoja sitten oppinut sopottamaan
ruotsia, lakannut kaipaamasta naurismaita, hernepeltoja,
vattupensaita ja mansikkapientareita koulun läheisyydessä. Mutta
valoisaa, vanhaa kansakoulua kotona en voi unohtaa. Siellä oli
sentään niin ihanaa, että sydäntä hiipaisi. Toisinaan olen unissani
siellä, liidän tuolien ja pöytien päällä kujeillen. Kerran olin
piirtävinäni taululle suden. Opettaja huusi: -- Makkarahan se on!
Heräsin omaan nauruuni.
Kotiin! Tien varrella luen muististani kaikki pysäkit rautatiellä
ja laivareitillä, tunnen siellä kaikki maisemat ja asunnot. Lennän
ajatuksissani kotiin. Onkohan Putte paljon kasvanut ja vieläköhän
Kyttä koiramme ontuu, ja Sinkka kissa, onkohan sillä vielä ikävä
sukuaan, joka tykkänään upotettiin. Ja Arvo, voi sitä Arvoa, kuinka
se oli ennen mölö poika!
Laivassa kerään kaikki kapineeni, että pääsen sukkelaan astumaan
sillalle, kun pysähdytään. Kotirantaa ei vielä näy. Laiva viiltää
tyyntä vettä, saa pinnan hiljaa aaltoilemaan ja heiluttaa rannassa
metsän kuvastusta ja laittaa kumossa roikkuvat puut, valkoiset
koivunrungot, kevään punalehtiset haavat ja lepät kummallisesti
kiemurtelemaan. Kivetkin hyppivät ja veteen ulottuva aidanjatko, se
vasta lystikäs on. Sen aidaksen päät aukovat suitaan ja nauravat
rannan kujeita ja hyppivät pakosta itsekin.
-- Tuo ranta on niin soma! sanon lämmittäjälle, joka mättää suuria
halkoja pieneen uuniin.
-- Höm, sanoo hän, kohauttaa öljyistä lakkiaan, ottaa liinan
taskustaan -- se lienee joskus ollut punainen, nyt se on tumpura --
pyyhkii otsaansa ja kysyy: -- Mistä neiti on tulossa?
Pitäisi tuon nyt hölmönkin tietää, että minä tulen koulusta.
Kas, tuolla jo välähti kerran kodin päätyseinä saarien välissä, ja
taas! Nyt se näkyy kokonaan -- niemen liepeellä kellertävä rakennus,
valkoiset akkunalaudat, ympärillä koivuja, haapoja, pari lehmusta ja
ison veljen istuttama lehtikuusi. Laivasillan korvassa on valkoinen
vene ja sen kokassa nimi Joutsen. Sen kaula kaartuu kuin oikealla
joutsenella. Isä sen on veistänyt, sillä isä osaa vaikka mitä, on
tehnyt kaikki minun huonekaluni.
Olemme jo kotisalmessa. Tuossa on reimari ja sen lähellä minun
koivuni.
-- Näettekös tuota kaunista koivua? sanon lämmittäjälle osottaen
puuta.
-- Tuoko yksinäinen koivu tuolla rannalla?
-- Niin.
-- Onhan se valkoinen ja vihreä, sanoi hän nauraen.
Tuolla tulee äiti rantaan, äiti raasu. Kiusallinen vesihelmi pujahtaa
silmiini. Puuttuisi vielä, että tuo lämmittäjä sen näkisi ja taas
ivaisi.
Äiti seisoo sillalla liina päässä, harmahtava arkipuku yllä, toinen
käsi varjostaa silmiä, sillä auringon huikaisevat kimmellykset
ponnahtavat järven hopeaisesta pinnasta ja iskevät kuin neulasilla
tähystäjän silmiin.
Tulee hyvä olla, on turvallista ja lämpöistä kuin pehmoisissa
vaipoissa. Kaikki on äidissä peräti tuttua, joka piirre kasvoissa,
joka ryppy suun ja silmäin ympärillä. Ei vainenkaan joka ryppy, niitä
on tullut uusia. Ja nuo ruskeat kädet, ne liikkuvat aina, pitelevät,
hoitelevat, eivät osaa levätä. Ja kun ne tarttuvat minun käteeni, on
kosketus lämmin ja luja.
On kuin eilen olisin täältä lähtenyt ja nähnyt unta olleeni taas koko
talven kaupungissa koulussa.
-- Missä on Kyttä, Putte, Liisa ja isä?
-- Isä jäi valjastamaan Liisaa, sanoi äiti, ja me kannamme tavaroita
sillalta.
-- Älä nyt, äiti, roikota, kyllähän minä itsekkin. Kas, tuolla Kyttä
ja Putte. Sekös vasta meteliä! Tuoko on Putte? Sinähän olet iso
hevonen. Kas, kas Kyttä, nyt ei Putte enää olekkaan pikku Putte.
-- Hau, hau!
Putte seisoo ja muljottaa, lähenee varovasti, arvellen.
-- Voi, Putte raukka, muistisi on kovin lyhyt. Tuosta saat sokeria,
täytyy kai tehdä uudestaan liitto, vai mitä, sinä lempeäsilmäinen
pitkänaama.
Isä tulee Liisalla ja nyt mennään joukolla kotiin. Juoksen edellä
pihaan, kuistille, tupaan, isän ja äidin kamariin, saliin, omaan
kamariin. Kuljen paikasta paikkaan, tutkin joka vesan, puun, kolon ja
kivetkin, en kykene istumaan ennenkuin olen kaikki nähnyt. Kamarini
akkuna on auki. Annan koivun lehtien kutittaa niskaani ja taivutan
pääni ulos akkunasta. Pienet, pihkaiset lehdet sivelevät leikillisen
hellästi ja minua naurattaa, on kuin joku toveri kujeilisi kanssani.
Sipaisen oksia käteeni, painan kasvoilleni ja hengitän niiden
suloista tuoksua.
Kuistin ylimmälle portaalle nousee pyöreä, karvainen pää: -- Miau!
-- Sinkka, Sinkka, kissaseni, mirri, mirri, kis, kis. Tule tänne
vaaleanharmaani, valkoturpa Miau!
Sinkka astuu arvokkaasti, hiljalleen ja vakavana, vaikka pääskyset
kilvan sätättävät sen ympärillä, lentää suhauttavat melkein kissa
paran selkää sipaisten. Sinkka pysähtyy, istuu, sirittää silmänsä
soikeiksi ja nostelee etukäpäliään ja suvaitsee sanoa: -- Miau!
-- Voi Sinkka kulta, ajetaan pois nuo hupakot. Tule, tule!
Sinkka hyppää polvelleni, kyyristyy kyljelleen, vetää hännän
käpälilleen, pujottaa pään sivulle ja kehrää, sitten se lepää
täydellisesti, kiskoen pois kaiken tarmon joka hivenestään.
-- Sinkkaseni, onko sinun vielä ikävä veikkojasi ja siskojasi, jotka
upotettiin?
Sinkka loikkaa portaalle, vilkaisee minuun, ummistaa silmänsä ja
sanoo: -- miau, kannattaako tuota, ette te ihmiset siitä kuitenkaan
välitä.
-- Kyttä vallaton, putiit, nyt Sinkka lähti. Ja sinä kieputat
häntääsi ja kärkyt sanaa: ot'kii!
Kyttä haukahtaa ja häärää palaten aina takaisin pää kallellaan.
-- No, mitä, mitä, olet sinä hyvä! Mennäänkös metsään?
-- Hau, hau, koska tahansa!
-- Juostaan kilpaa, kas niin! Äiti, minä menen Kytän kanssa
katselemaan, onko mansikan kukkia paljon!
Tiet ovat kaikki nurmisia, aluksi tasaisia ja raivatuita. Kyttä
juoksee edellä korvat hörössä, nuuskii ja haukkuu. Alavilla paikoilla
on valkeanaan mansikankukkia. Asettelen askeleeni, etten polkisi, ja
ajattelen ahnaasti mansikka-aikaa; vasta kolmen, neljän viikon päästä
saa. Kyttä haukkuu vimmatusti puun juurella, katsoo väliin minuun ja
yltyy uudelleen haukkumaan kuin hengen edestä. En ole tietävinäni. Se
katsoo minuun moittivasti: -- Tyhmyri, kun et ammu, vaikka otus on
puussa!
Kyttä juoksee kieli pitkällä kotiin isää hakemaan. Seuraan tietä
yhä syvemmälle metsään, alavaa, puoleksi soista tiheikköä, missä
polut haaraantuvat sadalle suunnalle, kiertävät jokaisen tumman
kuusen, harmaan haavan ja sammaleisen kiven, työntävät jalkoihin
ryhmyisiä juuria, kosteita koloja. Oksa singahtaa ja kapsaisee
kasvojani, lehdet hyväilevät poskea. Tuhansissa seiteissä kimaltelee
kastehelmiä, ängerväin tuoksu huutaa äänekkäästi ja kainot kukat
odottavat siivellistä hedelmöittäjää. Makeat nesteet virtaavat
miljoonissa soluissa ja elämän hehku huumaa minuakin. Poveani
pakottaa ja minun täytyy huutaa: -- Metsä, mitä sinä tahdot minulta,
mitä vaadit?
Samassa seison auringossa. Edessäni nousee honkainen rinne, silmäni
soutavat sammaleisia kiviä, kellertäviä puunrunkoja. Valo siirtyy
puusta puuhun, varjot vaeltavat toisiaan tavotellen kuin leikkivät
lapset. Mäen rinne on kuin kirkko, laaja, korkea, yllä ääretön
avaruus, jossa aatos vapaana hapuilee ijäisyyttä.
Ummistan silmäni, kuuntelen sointuja ympärilläni ja tunnen oman
kaipuuni sulavan niihin. Ja kun jälleen katson rinnettä, hymyilee
se minulle kuin vanha ystävä, pyytää astumaan ylemmäksi pehmeille
mättäille ja kuiskii korvaani liikuttavia juttuja lemmestä.
Hän on hupainen, tuo vanha mäki, luulottelee minun olevan häneen
rakastunut ja sanoo viettävänsä kihlajaisiamme. Nauran tuolle
vanhalle hupakolle, mutta oudoksun omaa ääntäni, sillä nauruni on
kuin kyyhkysen kujerrusta. Voimani herpaantuvat, on kuin olisin
juonut huumaavaa viiniä!
* * * * *
Sunnuntaina Arvo tuli meille, istui tuvan penkillä käsiensä päällä
kiikutellen itseään ja katseli uusia saappaitaan. Hän ei huomannut
ensin minua, kun tulin kamarista. Rykäisin.
Taivas, hänen naamaansa! Hän töllöttää suu ammollaan ja silmät
pystyssä kuin kysymysmerkit, niinkuin olisin ollut kummitus.
Sunnuntaipuvussaan hän on sentään koko soma. Ei ainakaan mölhömpi
kuin kaupungin pojat ja aika kiltti. Hän seurasi minua aitan eteen,
missä aina ennen leikimme.
-- Muistatko, kuinka tuo rinteli oli ennen meidän mielestämme
korkealla? sanoin.
-- Kyllähän tuosta vaikka loikkaisi, sanoi hän kääntyen minuun
syrjin, kädet housuntaskuissa.
-- Eikä loikkaisikaan, on se sentään niin korkealla.
Hän ei vastannut, hiipi vain kuin muina miehinä aitan portaille ja
ylös rintelille.
-- Älä, Arvo, älä rupeakkaan hyppäämään alas. Herran tähden, et saa,
et saa! Sinä hurja poika, mieletön...!
Samassa hän ponnahti maasta kyykkysiltään ja suistui nenälleen
ruohoon, nousi hitaasti ja astui ontuen, huumaantuneena.
-- Sinuun sattui.
-- Vielä mitä.
-- Se oli uhkarohkeata.
-- Pyh, voisin loikata korkeammaltakin.
Minua harmitti hänen kopeutensa.
-- Juostaan kilpaa! huusin uhillani ja käännyin häneen selin
riisuakseni kengät jalastani, mutta Arvo asettui eteeni ja katseli.
-- Et saa katsella jalkojani, kun riisun.
-- Mitä minä niistä! sanoi hän halveksuen.
-- Mitä sinä sitten?
Seurasin hänen katsettaan ja se ahmi minun kiiltonahkaisia kenkiäni.
Hän oli kai koko ajan hölmistyneenä ihmetellyt kaupunkilaispukuani.
Eikö hän ole mölö poika?
Juoksimme laivarantaan, missä Joutsen kelluu. Olin läkähtymäisilläni
enkä kuitenkaan päässyt Arvon kintereille. Hän nelistää kuin Putte.
Joutsenen leveällä kokkalaudalla oli hyvä levätä. -- Laitetaan tälle
purjeet, sanoi Arvo.
-- Mistä?
-- He, lehvistä!
Hän löysi rannalta kätköistä nuottaköyttä, sitoi toisen pään perään,
johti siitä hankaimeen ja keulaan molemmin puolin venettä. Sitten
hän haki tuuheita koivun lehviä ja sulloi köyden ja veneen laitojen
väliin.
-- Olet sinä kekseliäs poika, sanoin.
-- Höh, pidä sinä perää, minä hoidan näitä purjeita ja autan melalla.
Minua nauratti. Olipa tuo poika olevinaan, yritin olla vakava, sillä
tuollaiset poikaviikarit yltyvät temppuilemaan, kun niille nauraa.
Soma hän on, tukantupsu otsalla ihan kuin Putella. Arvon on sentään
kihara.
-- Sinulle sopisi ylioppilaslakki vallan mainiosti, sanoin.
Arvo vihelsi.
-- Miksei sinua olekkin pantu kouluun?
-- Herroja on jo liiaksikin ja isä sanoo, että maamiehen koulu on
pellolla, eikä maan kamaraan kynnet pysty, ellei niitä lapsesta
saakka hio!
Arvon äänessä oli oikein rautaa enkä minä uskaltanut sanoa mitään,
sillä arvasin joutuvani tappiolle. Vene kulki pitkin rantaa ja
kiikurit parkuivat poikasineen kaislistossa. Joku emä kuljetti
nokallaan korsista kyhättyä pesäänsä kuin mitäkin laivaa.
-- Senkin kalanahmijat, tarvitsette kalloonne! sanoi Arvo.
-- Sinä olet julma.
-- Kiikuri on julmempi, syö kalat keittämättä ja paistamatta ihka
elävänä.
Hän katseli veteen ja tarkasteli molskivia kaloja.
-- Sanohan isällesi, että tulevat nuotalle tälle kohtaa ja vielä tänä
iltana, niin saavat hyvän apajan lahnoja.
-- Mistä sinä sen tiedät?
-- Näyttävät nousseen tähän ruohoa syömään, tonkivat mudassa nenineen
kuin porsaat.
-- Mikset sinä sano isällesi?
-- Tämähän on teidän kalavettä.
-- Kiitoksia, herra peltomies, kalamies...! Mennään kotiin.
Arvo souti minut rannalle ja lähti viemään venettä laivasillalle.
Koivuni oli siellä lähellä ja minä läksin sitä katsomaan. Sen kuori
oli kuin valkoista samettia. Mitä ihmeitä! Sen kuoreen oli piirretty
kruunu ja sen alle kirjotettu "hän". Kuka ihme... oletkohan sinä,
koivu, juorunnut? Minä taidan olla hupsu, mitä nyt puu kertoisi
kellekään! Olisikohan Arvo aavistanut...? Olkoon, en välitä!
Hauskempi on haaveilla.
Minä asun suuressa kartanossa. Pitkin leveää lehtikujaa karauttavat
mustat korskuvat oriit vetäen kiiltäviä vaunuja. Niissä istuu kalpea,
mustasilmäinen, kiivas "hän".
Hupsu minä kai kuitenkin olen. Ei ensinkään, ei sinne päinkään --
kalpea, mustasilmäinen, kiivas -- mokomakin maitonaama, hiilisilmä!
Tuolta "hän" tulee omalla laivalla taikka moottorilla, on
huvittelemassa, laskee rantaan, näkee koivuni, astuu maihin, huomaa
minut, juoksen pois. Hän tähystää, vaanii, odottaa, kuulee askeleita,
risahdus, vastaan tulee -- Putte!
Oi, voi, kun naurattaa. Mutta mitä minä sitten tahdon? Tämä on niin
peräti hupsua. Ja kuitenkin hän tulee, ihan varmaan.
Ehkä hän tuleekin salaa, seuraa kaukaa, väijyy, iskee silmänsä,
katsoo läpi -- huu! Minua pelottaa ja itkettää.
* * * * *
Autan äitiä askareissa. Kannan ruokia aitasta pöytään, kirnuan voita,
keitän munajuustoa ja painelen sitä isän veistämään siroon kehään.
Kun tupa on siistitty ja aurinko pilkistää akkunoista, kurkistaa
joka soppeen ja vallattomana pistelee mustan tukan läpi päätäni,
silloin kello lyö hartaasti kaksitoista. Viimeinen heläys väräjää
piiloutuen seinän rakosiin. Vanha ystävä kunnian-arvoisa ajanmittari,
sinä ilmaisit minulle ensiksi lukujen salaisuuden. Sydämeeni hiipii
aina hellä kunnioitus sinun lyödessäsi. Toisinaan kerroit pienelle,
sairaalle ja utelevalle tytölle kirjavia, tolkuttomia satuja
hiljaisessa tuvassa.
Tässä edessäni on äidin rukki. Kuinka monta kertaa olen leikkinyt sen
suristessa, supattanut nukelleni, touhunnut pikku äitinä. Lieneekö
maailmassa toista niin viisasta rukkia kuin on äidin rukki. Se osaa
kaikki kirjaimet ja surahuttaa ulkoa pitkiä runoja, kunhan ei vain
"latinaa" vaadita.
Huh, aurinko on tungetteleva, polttaa päätäni. Ulkona on viileämpää.
Kiikkuni on kahden niinipuun alla. Siinä on aina vilpoisa istua ja
katsella selälle, jossa vähä väliä näkee pienen, valkoisen laivan.
Nytkin se lähenee, viiltää eheän veden pintaan pitkän juovan ja
painaa pieniä laineita rantaan. Tuo laiva on meidän ja maailman
liikkuva välittäjä. Jos meillä on viesti lähetettävä, kutsumme sen
rantaan. Muuten se viilettää huhuilematta ohitsemme, ei häiritse
rauhaamme.
Putte hirnahtaa pellolla ja samassa kuulen sen tömistävän
nelistyksen. Pistäydyn hakemaan leipää ja riennän kiikkuun takaisin.
En ole tietävinäni, leipä on esiliinassani. Se pitkäkoipinen
hevosnuorukainen tönäisee nenällään olkaani ja heittelee
vallattomasti päätään. Pienin palasin pistelen leipää sen suuhun,
hyväilen pitkää naamaa. Putte räpyttelee silmiään ja katsoo minuun.
-- Kuule Putte, meidän on hyvä olla. Katsos kuinka koko talon väki ja
sinun Liisa-emäsi hääräävät tuolla niityllä. Tiedätkö, minkä vuoksi?
Sinä mykkä ystäväni, tiedäthän sinä. Me olemme kaksi lasta, sinä ja
minä ja meidän vuoksi...
-- Mailii!
-- Kuules Putte, joku huutaa. Se on isä.
-- Maili, älä kiiku, nytteet hytkyvät. Kiilat ovat nousseet maasta ja
tammen tapit voivat päästä höltymään. Katselin sitä jo eilen, mutta
en joutunut korjaamaan. Nyt lyönkin siihen kiilat.
Isän leveät hartiat, työn ja ijän köyristämä selkä painuu ja nousee
nuijan mukana. Paidan viilekkeestä paistaa leveä, auringon punertama
rinta ja silmissä välkkyy leikillinen hellyys.
On hyvä olla, turvallinen ja kevyt, aivan kuin kulkisi suuressa
laivassa, tyynellä merellä ja kaikki aluksessa olisivat hyviä ja
helliä ihmisiä.
-- Kiitos, isä!
-- Kiiku hiljaa, oksat voisivat raapia kasvojasi.
-- Kyllä varon, isä.
Pellolta kuuluu intohimoisen äidillinen hirnunta. Putte katsoo vielä
minuun, onko mitään keskusteltavaa. Minä nyökkään, ettei ole, ja se
vastaa emänsä hirnuntaan ja laukkaa niitylle.