Täällä nyt olemme. Istun huoneessani. On niin hiljaista, että kuulen
ilmassa soittoa, salaperäisessä jännityksessä imeytyy kuumuus
kaikkeen eloisaan ja kilpistyy hyppivinä kipeninä elottomasta.
Kurkkuni on kuiva ja ihossa pistelee, mutta sittenkin on suloista
olla. Näen itseni sellaisena kuin olin viisi vuotta sitten tuossa
akkunassa istuessani koivunoksia hyväillen, silloin -- sinä kesänä
heräsin elämään ja tuntemaan! Viisi vuotta, se on toisinaan pitkä
aika. Isä on käynyt vanhaksi ja kumaraksi. Ijänkö vaikutusta? Eihän
ikä vielä. Surutko? Eihän niitä ole ollut. Minä kyllä arvaan ja saan
isän vielä puhumaan. Niin, isä, kerran sinun pitää avata sydämesi,
tuntea olevasi minun isäni, saada heikolta oman voimasi ja elämäsi
työn tunnustus! Ja sitten minä lupaan kasvaa ja -- työtäsi jatkaa!
Olen kuin uusi ihminen. Olen nukkunut kolme yötä ja päivää
pääksytysten. Männikön pihkainen tuoksu tunkee keuhkoihini, laajentaa
rintaani. Hämärät seitit silmistäni häviävät ja minä katselen suoraan
kimaltelevaan kotiulappaan. Täällä on laajaa, korkeaa -- täällä on
koti!
* * * * *
Tänään isäukko oli hyvällä tuulella ja minä houkuttelin hänet
juttelemaan. Hän on oikeastaan leikillinen, ja veitikka asuu
silmäkulmissa, vaikka vanhemmiten onkin muuttunut hiukan arkailevaksi
ja epäileväksi. Ei ollut aivan helppo saada häntä puhumaan. Äiti oli
laittanut juhannusolutta ja leiponut rieviä ja vehnästä. Uunista
otettiin lampaanjalka ja kermajuusto. Kaikki isän herkkuja. Tupa
tuoksui puhtautta, katajaa ja kuusenhavuja. Isä istui pöydän päässä,
harmaa tukka sileäksi kammattuna, jakaus keskellä päätä, ruskeahko
takki yllään ja piippunysä hampaissa. Hänen suuret kätensä pitelevät
varovaisesti esineitä ja leveät hartiat ovat rennosti kasassa. Isän
koko olemus on minulle sanovinaan: -- Kyllähän näissä jäsenissä olisi
vielä ihmevoimaa, mutta koska ei sitä enää tarvita -- niin olkoon!
-- Mitähän jos isä laittaisi tänne mäntymäelle minulle oikean hovin?
-- Ethän sinä ole mies sitä pitämään, tulee Lanni ja myy enkä minä
rupea kaupantyötä tekemään.
-- Ettehän te kysynyt, silloin kun tähän saareen nousitte, mitä
täältä irti saisi ja minne kaikki sitten joutuisi. Vieraan maata
muokkasitte ja siihen rakennukset kyhäsitte.
-- Se oli silloin, veljesi oli pieni poika, sinä et vielä
syntynytkään. Minun oli pakko lähteä tyhjästä kodistani. Äitisi
hoputti lähtemään maailmalle. Minä tahdoin tarttua kotikamaraan.
Silloin sanoi Suurhuovilan isäntä minulle: -- Muokkaa se Saarmaa,
niin saat sen torpanpaikaksi sadalla vuodessa. Voithan kalastaa.
-- Ja silloin te nousitte saarelle. Kertokaa siitä, isä! Olette vähän
siitä ennenkin puhunut.
-- Eihän sitä olisi miksikään luullut koko saarta. Hullulta tuntui
yritys. Nousimme sitten rannalle. Äidilläsi oli vesuri, minulla
kirves. Kalle poika, veljesi, leikki veneessä koiran kanssa. Ranta
oli niin laakea ja kostea, ettei voinut astua muuten kuin kaatuneiden
puiden päälle. Eikä siinä ollut jalansijaa astuakkaan, oli sitten
niin täynnä puuta, pensasta ja röhnää, ettei pää väliin mahtunut.
Maa oli, nääs, pitkin rantoja vesijättöä ja se tyrkkäsi kasvavaa.
Siinä oli kuusainta, pajua, leppää, tuomea, pihlajaa, vatunvartta,
nokkosta, taikinamarja- ja viinimarjapensasta, kaislaa, ruohoa ja
kortta jos jonkinlaista. Ylempänä kasvoi mahtavia haapoja, koivuja
ja lehmuksia. Tuolla mäntymäen puolella oli oikein vaarihonkia,
sellaisia, ettei niitä pieni mies kaatamaan kyennyt ja kalupuukoivuja
jos jonkinlaisia.
-- Te hakkasitte itsellenne aukon saaren seinään.
-- Minä katkoin kirveelläni paksuja puunjuuria rannassa, kaadoin
suuria ja pieniä puita, panin maata myöten kaikki mitä eteen sattui,
nyljin puhtaaksi rannan kuin teurastaja raavaan. Äitisi oksi
vesurilla puita ja laittoi lehviä ja kantoi risut rovioksi.
-- Siten te pääsitte ensimmäiselle rantatörmälle.
-- Se oli vain kaita väylä ja törmällä juuri kääntymisen tila.
Kyhäsimme siihen häthätää saunan. Siinä sitten tuherrettiin se kesä.
Syksyllä sinä synnyit.
-- Entä sitten?
-- Minä nyljin maata ja sousin vesiä, kalastin, hakkasin halkoja.
Sain sitten irti hevosen ja äitisi kasvatti vasikasta lehmän. Tuli
ensimmäinen talvi ja sen varalle olin kyhännyt elikoille navetan.
Elämä alkoi maistua omalle, vaikka tuherrettiinkin saunassa.
-- Laitoitte sitten tuvan.
-- Niin, sehän se likistettiin, vaikka pienenlainen. Se oli niinkuin
puolet tuosta peräkamarista. Minä olen kahdessakymmenessä vuodessa
rakentanut kolmeen kertaan asuinhuoneeni ja sitten aina vielä
parannellut ja jatkanut tarpeen mukaan.
-- Jos nyt taas vähän jatkettaisiin meitä varten!
-- Kai se nyt minulta jää, ja tuskin te tänne tulette sen kummemmin.
Mitä näistä meikäläisten maista ja majoista teidän ylhäisten asua.
Siellähän te maailmalla. Kalle veikkosi on vieraantunut ja sinun
Lannisi on toista rotua.
-- Minä en ole, enkä koskaan näistä maista luovu!
Isän kasvoille nousi punaa ja silmät sädehtivät.
-- Oikeinkos sinä tyttöseni tosissasi?
-- En luovu!
-- Sietäisihän se, sietäisi totisesti, sanoi isä ja jättiläisvartalo
ojentui hiukan.
-- Minä vain muistelen, kuinka te, isä, kuokitte, kuinka kiiltävä
kuokanterä säännöllisesti kohosi ja sitten vauhdilla suhahti maahan
ja nykäisi sieltä tumman turpeen, kokkareen kokkareelta ja niin on
kaikki pellot täällä sinun kuokkasi jälkiä.
-- Niinhän sitä viljelystä tehdään, kuinkas sitten! Olenhan minä
vähin kuokittanutkin. Nyt on mielestäni kylliksi, omiksi tarpeiksi.
-- Riittäähän se!
-- Niin, minulle ja muorille ja vähän muillekin, ellei...! isä katsoi
taas epäilevästi minuun.
-- Minä en täältä lähde, en pahallakaan!
-- Älä tyttöseni lähdekkään, äitisikin sinua täällä tarvitsee.
Isä vilkaisi hellästi äitiin muurin luona.
-- Minnekäs sinä, muori, ne havaslangat laitoit?
-- Minäkös ne laitoin minnekään. Unohdit kai ostamatta taikka jätit
laivaan kaupungista tullessasi.
Oli somaa nähdä, kuinka isä oli joutuvinaan hämille.
-- Taisin tosiaan jättää sinne kahvilaan. Join siellä lasin keltaista
ja se hylky meni päähäni. No, muori, älä nyt tuosta. Menen hakemaan
sieltä pian takaisin ne kalat, jotka sinne keväällä vein.
Isä vilkaisi minuun veitikkamaisesti ja äiti myhähti hellan ääressä.
-- Saatkin tuoda suolasilakoita väelle, kun on nuottakin rikki, ja ne
parsinlangat unohdit.
-- Katsoppas, muori, tuonne rannalle päin, sanoi isä.
-- Rupeatkos sinä nuottaa paikkaamaan juhannusaattona, kun sen tuonne
olet levittänyt?
-- Emme taida toista kertaa tarvita mennä nuotalle tänään.
-- Jokos te kävitte? kysyi äiti.
-- Menehän katsomaan aitan eteen. Laitoin tytöt perkaamaan.
Minä juoksin ulos. Jotakin merkillistä on tietysti tapahtunut,
muuten ei isä olisi viitsinyt siitä puhua. Tosiaan -- kaksi suurta
saavillista suuria, lihavia lahnoja.
-- Aitassa niitä on jo osa valumassa ja katsokaa, rouva, tuolla on
iso kopallinen, kehuivat tytöt.
-- Mainio apaja!
Isä oli tullut myöskin ulos. -- Omista kalavesistä, sanoi hän
kohottaen harmaata päätään. -- Olen niitä hoitanut ja nää naapurit
täällä sanovat taikoneeni, hymähti hän. -- Ei ne kalat niin vaan
köpelön kouraan tule. Ilmankos tää saari nyt olisi oma ja vanhuuden
päivä varma. Ei niitä tarvita Kallen apuja, ja se sinun suuri herrasi
taitaisi kiittää kunniasta, ellei vallan halveksu!
-- Isä kulta, älkää nyt!
Kiikku lehmuksien alla on lahonnut. Joutsen rannalla on vuosia
torkkunut suullaan ja aurinko tirkistelee sen rakosista. Koivu
akkunani alla on nostanut oksansa niin korkealle, ettei yksikään
lehti pilkistä akkunastani sisään.
Äiti tuvassa puuhaillessaan astuu lyhyin ja tihein askelin, niin että
tohvulat sihahtelevat ja käyrä vartalo nytkähtelee.
Kyttä aina vain lojuu.
-- Taitaa olla vanhuuttaan veltto, ei viitsi haukkuakkaan enää, sanoo
äiti.
Kyttä kuulee itsestään puhuttavan, haukahtaa pari kertaa meille
mieliksi ja vaappuu ovelle, mutta palaa samassa ja painuu muurin
viereen.
-- Velvollisuus vanhan veressä panee pyörimään, vaikkei tässä aina
pyörimisen arvoista olisikaan, sanoo äiti.
Kello ystäväni harppii harvakseen ja narahtaa joka heilahduksella: --
Onhan aika mitattava, vaikkei aikaa tarvitakkaan!
Sattumalta vilkaisen akkunasta. Näen Lannin rantatörmällä. Hän
heiluttaa hattuaan ohi kiitävälle laivalle. Aava ulappa on hänen
taustanaan -- pitkä, hoikka vartalo, ylpeä pää, esteettiset piirteet,
prinssi meidän maalla, perintöprinssi vastoin tahtoaan.
Katson kotitupaani ja sydäntäni kolottaa. Minun prinssini on täällä
kuin korkea lilja saunan matalalla akkunalla.
Lanni tulee sisään, kumartuu hiukan ovesta astuessaan.
-- Ilmaa, ilmaa, huohottaa hän. -- Akkunat auki, täällä tukehtuu.
Hän heittää molemmat avattavat puoliskot selkiselälleen ja istuu isän
viereen pöydän päähän.
-- Tämä talo paha olisi myytävä ja ostettava kaupungissa hyvä tontti
ja sitten rakennettava talo! sanoo hän suoralla tavallaan isälle.
Isä katsoo minuun ivallisella hymyllä, laskee raskaan kätensä
olalleni ja nousee mennäkseen toiseen huoneeseen.
-- Täällä sisällä on tosiaan kuuma, minua huimaa, mennään ulos,
Lanni! ehdotan tuskissani.
-- Minä menen metsään hakemaan juhannuskoivuja, selittää Lanni ja
lähtee.
Minut valtaa samanlainen olo kuin kaupungissa, pienessä kodissamme,
silloin kun "joku" puhui minulle. Hän ei kuitenkaan voi puhutella
minua täällä. Olenhan minä kotona, ei mitään outoa eikä merkillistä
voi tapahtua. Se olisi kauheata, silloin en enää viihtyisi täälläkään.
Pakenen vanhan kaivon kannelle varjoon. Se on rakennuksen päässä,
ruohon ympäröimä, yksinäisenä ja unhotettuna. Ennen oli sen kansi
täynnä astioita: saaveja, soikkoja, kippoja, kiuluja, lusikoita,
kauhoja ja härkkimiä. Ne viruivat auringossa kuivamassa pesun
jälkeen, kilvan hohdellen puunvalkeuttaan. Nyt ovat kaivon
kansilaudat koloiset ja lahonneet Tämä oli ennen äidin kaivo. Nyt
ovat vieraat kädet ottaneet työt ja astiat haltuunsa ja muuttaneet ne
uudelle kaivolle.
Minun on sääli vanhaa kaivoa, johon usein huutelin sen kansiaukosta
haukkumasanoja omalle naamalleni tummassa veden pinnassa. Kaivo
vastasi hiljaisella mutinalla. Yritän katsoa nytkin kuvaani.
-- Taivas, en enää milloinkaan etsi kuvaani sinun pahansuovalta
pinnaltasi! Sinä vetelet tummia varjoja ohimoilleni ja kuvaat
poskeni ludoiksi. Olisithan sinä voinut minua sääliä ja näyttää
pyöreäposkisen tyttösen kasvot.
Minua ei enää janota. Vanhassa kotikaivossa on ummehtunutta vettä.
Aidan takana, pellon puolella hirnahtaa hevonen. Lieneekö Liisa, on
sen näköinen.
-- Tsee, tsee, Liisa!
Se kääntää päänsä ja hirnahtaa, astuu kömpelönä aidan viereen.
-- Puttehan sinä oletkin, pieni valkea merkki otsassasi sanoo sen.
Vai on sinusta tullut tuollainen ronkkaluinen ja takkukarvainen.
Terve, terve, vanha lapsuudentoveri!
Katselemme taas silmästä silmään ja kaipaamme niitä aikoja, jolloin
me kaksi leikimme, jolloin isä ja äiti, Liisa-emä ja koko väki hääri
pellolla -- niin, niin, silloin kun me olimme lapsia. Kuule, Putte,
sitten piti tulla meidän vuoromme astua täällä aisoihin. Sinä olit
uskollinen, olet täyttänyt velvollisuutesi. Minä olen pettänyt teidät
kaikki.
Putte räpyttää silmiään. Menen aittaan, tuon sieltä leipää Putelle.
Näin kerran erään päiväläisen syövän. Hän oli ollut metsätöissä.
Hartaana ja hiljaisena hän istui pöydän ääreen, kumarsi päänsä ja
otti leivän kuin pyhän esineen, söi tarkkaan ja hitaasti joka murun.
Hän ei kenestäkään huoneessa välittänyt, oli yksin kuin ollaan
kirkossa.
-- Hyvää päivää, terve tuloa! sanoo siellä joku.
-- Kas, Arvo, en ollut tunteakaan sinua.
Edessäni seisoo pitkä, nuori mies. Leveä ja lämmin käsi pitelee
sormiani ja minun pitää nostaa päätäni katsoakseni tummanharmaisiin
silmiin.
-- Sinusta on tullut suuri mies.
Arvo punastuu ja hänen kasvoillaan on niin hyvänsuopa hymy, että
tahtoisin taputtaa poskelle, mutta pelkään sen loukkaavan hänen
miehuullisuuttaan. Oma tuskani läikähtää minussa ja tahtoo päästä
valloilleen.
-- Täällä on kaikki muuttunut, tunnen olevani liikaa. Te ette enää
omista minua. Lanni puhui isälle talon myymisestä.
-- Eiköhän se olisi lopulta viisainta? Isäsi ei enää kauaa jaksa eikä
teistä kukaan välitä maanhoidosta.
-- Se on sittenkin paha aikomus.
-- Jos myytte, niin minä ostan.
-- Silloin minun täytyisi vihata sinua!
Arvo hiukan hätkähti.
-- Etkö sinäkään, Arvo, ymmärrä, että tämä on minun kotini ja että
sen myyminen olisi häpeä meille kaikille.
-- Rakentakaa komea huvila ja asukaa kesäisin täällä.
-- Sinä et taida ymmärtää minun koti-ikävääni, ethän ole koskaan
ollut pitkiä aikoja kaupungissa etkä ihan oudossa seudussa
milloinkaan. Minä olen ikävöinyt ja nyt tiedän olevani kadotettu,
jos menetän tämän sopen täällä. Rakentaa uusi huvila! Silloin minä
kulkisin täällä ja itkisin kaikkien vanhojen ja rakkaiden esineiden
häviämistä kuin Sinkkakissa sukunsa upotusta.
-- Muuta ne huvilaan.
-- Sinä olet soma. Ei meidän vanha kello viitsisi käydä siellä
eikä äidin rukki jaksaisi surista. Laittaakko leivinuuni siellä
asuinhuoneeseen loimuamaan ja pitkä ruokapöytä tarinoimaan kaikkea,
mitä se on väen kuullut juttelevan? Se olisi minun tupani herjaamista
Ja sitäpaitse, meidän asuinrakennus on erittäin hyvässä kunnossa...
-- Mitä se kaupunkilaisille on?
-- Minä en ole kaupunkilainen enkä koskaan siksi tule!
-- Isäsi ei tahtoisi jättää taloansa vieraille.
-- Ei tarvitsekkaan. Ole sinä minun puolellani, jos tästä vielä
vaikeuksia syntyy. Olen saanut jälleen rohkeutta ja koti tuntuu taas
kodilta.
Olimme hetken vaiti. -- Mennään katsomaan minun koivuani uimarantaan,
ehdotin minä.
-- Se on ennallaan, paitsi että se on kasvanut. Siihen ei täällä
kukaan koske ja kuori on säilynyt eheänä. Ne minun vanhat
kaiverrukseni...
-- Ahaa, tiedän, tiedän! Kas, tästä on viety juhannuskoivuja, tuossa
on jäljet.
-- Näin tullessani arkkitehdin ja pari renkipoikaa kirveet kädessä.
He menivät veneellä ja kiersivät niemen. Kas, tuolta on kaadettu
koivu ja oikein suuri. Tarpeetonta haaskausta ja tuolla toinen oikea
vaari! Ovatko he...!
Arvo malttoi samassa mielensä ja punastui maamiesverensä
kuohahtamista.
-- Mieheni hakee kalupuita. Minulla on paha aavistus -- minun
koivuni, onnen koivuni...! Juokse katsomaan, minä odotan. Kuinka minä
voinkin olla niin muistamaton, etten varottanut Lannia!
Arvo palasi pian ja ilmotti, että se oli kaadettu ja viety veneellä
kotiin.
-- Kaikki, kaikki täällä nyhdetään irti. Isä menee pian, äiti seuraa
häntä.
-- Sinä jäät ja alat uudestaan, sanoi Arvo lohduttaakseen minua.
-- Minähän se juuri olen hakattu tyvestäni poikki ja juureni ovat
täällä aivan kuin koivunikin.
-- Sinusta tulee hyvä kalupuu niinkuin koivustasikin.
-- Sinäkin ivaat minua. Hyvästi, Arvo, en olisi luullut sinua noin
kovaksi.
Arvo oli onneton ja tahtoi peruuttaa sanansa. Mitä se auttaisi? Onhan
asia kuitenkin totta, ja kirveet silpovat minut lastu lastulta, mutta
ei vielä!
Istumme kolmisin pöydässä, isä, Lanni ja minä. Äiti tassuttelee
pöydän ja muurin väliä, ei malta istua.
-- Pelkäättekö, äiti, että sisärattaisiin tulisi vika kuin vanhaan
kelloomme, jos hetken pysähtyisitte?
-- Taitavat olla ruosteessa.
-- Löysin metsästä mainioita puita, sanoo Lanni.
-- Kaadoitte minun koivuni uimarannasta. Isä ja äiti katsoivat minuun.
-- Se oli komea ja kaunis puu. Sen latvasta saa hyvän juhannuskoivun.
-- Kyllä kai.
Isän leuka tutisee.
-- Tuodaan se tänne tupaan, ehdottaa Lanni.
-- Ei, Lanni, pystytä se tuonne pihaan. Se viihtyy siellä paremmin.
-- Voitko sinä pahoin? kysyy Lanni äkkiä.
-- On hiukan paha mieli koivustani.
-- Pikku hupakko, metsä on puita täynnä!
Lanni viheltää ja puuhaa koivujen pystyttämisessä. Voi, maailman
prinssejä, he luulevat, että koivu on vain pelkkä sieluton
puu, maahan hakattava milloin tahansa. Heillä ei ole missään
nimelliskoivua, joka osaisi puhua.
* * * * *
Lanni on lähtenyt kaupunkiin ja minä ihmettelen, että se meidän
välinen nauhamme nyt voi venyä vaikka kuinka pitkälle. Lanni oli
kuitenkin hyvin levoton ja lupasi pian tulla katsomaan ja tuoda
minulle seuranaisen. Minä en muka saa olla yksin nyt. Se on totta,
en ole vielä kirjalleni puhunut siitä ihmeellisestä, jota odotan. Se
täyttää mieleni uudella rohkeudella.
Suuri hiljaisuus ja rauha soi minussa ja ympäristössäni. Elämä ja
sen tarkotus selviää minulle hitaasti, on kuin harmaa verho kohoaisi
vähä vähältä. Vielä hiljan tänne tultuani kaipasin täällä entistä
lapsuusmaailmaani. Nyt en sitä enää tahtoisi takaisin. Onhan nyt
minun aikani astua elämän aisoihin, alkaa siitä, mihin isä ja äiti
lopettavat.
Päätän itsekseni, etten muuta täältä pois ja se rauhottaa minua ja
tekee elämäni täällä arvokkaaksi. Minun pitää luoda koti hänelle,
joka minun kauttani maailmaan tulee. Minä tahdon, että hän aina voisi
muistaa synnyinkotinsa, aina voisi palata tänne avarasta maailmasta
ja löytää täällä tyyssijan. Nämä polut täällä todistakoot hänen
ensi askeleensa ja tanhuat hänen riemuisan leikkinsä. Tämä ranta
täällä olkoon hänen uintipaikkansa ja soutuvalkamansa. Näitä peltoja
hän kylväköön, ja kasvattakoot ne hänen leipänsä. Tämän talon väen
seurassa hän oppikoon tuntemaan oman kansansa ja säätynsä elämän.
Minä tahdon niin, ja minulla lienee oikeus siihen, sillä hän on
minun lapseni. Me kuljemme yhdessä kenties kuoleman portin ohitse
ja voi sattua, että jompikumpi meistä, kenties molemmat astumme
siitä sisälle. Jos meille elämä lahjotetaan, alotamme sen yhdessä,
erottamattomina. Hän lapsuuden ihanan ajan ja minä elämän ja työn
keskipäivän.
Jos Lannilla olisi isän taikka äidin koti, jossa hänen vanhempansa
olisivat elämänsä viettäneet, tahtoisin mennä sinne. Muistan kuinka
kihlausaikanamme olisin halusta puhunut hänen vanhemmistaan,
tahtonut nähdä heidät, puhutella heitä isäksi ja äidiksi, oppia
heidän tapojaan ja rakastaa heitä. Lannin äiti oli ollut muukalainen
ja isä kulkenut kaupungista kaupunkiin. Heillä ei ollut mitään
kotiseutua. Lanni oli syntynyt Ruotsissa, eräässä sairaalassa.
Kasvavana poikana hän siirtyi vanhempiensa kera paikasta paikkaan.
Isä oli rakennusurakoitsija. Lanni puhuu monta kieltä, tuntee paljon
ihmisiä ja viihtyy kaikkialla. Häneltä puuttuu kokonaan tahto kiintyä
johonkin paikkaan, mutta sen sijaan hän osaa erinomaisen hyvin valita
tuttavansa ja arvostella, mihin mikin kelpaa. Minä oikein pelkään
hänen silmiään. Ne saavat minut taipumaan vaikka mihin. Jos hän
tarmokkaasti tahtoo minut täältä pois, en tiedä miten käy. Täällä on
minun turpeeni, ja jos erota pitää, kuihdun minä kuin juhannuskoivu.
* * * * *
En ole kuukausiin mitään kirjottanut. Elämä on ottanut minut olalleen
ja kantanut vinhaa vauhtia tapahtumasta toiseen.
Minun poikani on syntynyt ja me olemme kaikki eläneet nämä kuukaudet
vain häntä varten. Huumauksesta herätti meidät isäni sairaus ja
kuolema.
En ollut koskaan nähnyt kuolemaa silmästä silmään. En ensin
käsittänyt, mitä tapahtui. Se oli kuin jatkoa sairauteen, mutta kun
tuttu ja rakas silmä pysyi suljettuna, jouduin tuskan valtaan, olin
hetken kuin hengenhädässä. Sitten rauhotuin ja katselin isää kuin
elossa olevaa. Kolmantena päivänä hän oli aivan muuttunut. Kalma
oli kuvannut hänet muotoisekseen. Oli aivan kuin rautainen käsi
ojennettuna erottamaan hänet minusta -- outo tuskallinen kammo kielsi
koskettamasta omaa isää. Silloin suru ensi kerran kouristi minua, ja
isä siirtyi kauas -- jonnekin saavuttamattomiin. Hän oli kuollut. Nyt
hän on haudattu.
Sylissäni hymyilee pieni poikani. Sen jokainen jäsen on suloinen kuin
kukka ja minä unohdan riemuisena koko maailman tämän pienen käärön
vuoksi. Tässä on työni ja elämäni, juuri tässä polvellani. Vaikka
minulta otettaisiin kaikki: isä, äiti, koti, maa ja kansa, niin elän
kuitenkin, sillä tässä sylissäni on niiden korvaus, uusi elämä, joka
minua tarvitsee.
Lanni on ylpeä pojasta ja antaa meidän jäädä tänne. Toivon
äitivanhani elävän kauan, kauan! Hyvin itsekkäistä syistä. Lanni
on puolittain luvannut antaa meidän olla täällä niinkauan kuin
äiti minua tarvitsee. Sillä aikaa vanha kotini ehtii hiipiä Lannin
sydämeen...
Kävimme uimarannassa katsomassa entisen koivuni kantoa. Keväisen maan
uhkuvasta povesta oli noussut nesteitä kannon päähän. Juuret olivat
imeneet maaemoa ja varanneet eineitä suurelle, ihanalle puulle.
Nesteet olivat alttiisti ja riemuiten valuneet juurien imusoluissa
kuvitellen pääsevänsä muuttumaan lehtivihreäksi, kuoren valkeudeksi,
koivun sulotuoksuksi ja rungon rakentajaksi, makeaksi mahlaksi.
Ne olivat kuvitelleet nostavansa puuhun elämän tenhon, niin että
se huminoiden riemuaan laulaisi kuin linnut, jotka lemmen suloa
livertävät. Mutta noustuaan kantoon, olikin tullut tyhjyys vastaan
ja solut ammottivat kellertävinä. Nesteet pulppusivat oman voimansa
ja riemunsa pakottamina kuohuen ja vaahdoten, valuivat maahan kuin
hurme haavasta ja muuttuivat näljäiseksi homeeksi ja kellertäväksi
kääväksi. Se puu oli kuollut ja kanto alkoi mädätä.
Kannon juuresta tuikkivat päitään silkkilehtiset vesat ja tuossa
lähellä oli jo kaunis puunalku.
-- Katsos, Lanni, tässä on Pojun onnen koivu. Sitä et sinä saa
koskaan kaataa.
-- Enkä myydä, lisäsi Lanni.
-- Etkä myydä. Maa on isän perkaama, ja nyt se on meidän.
-- Ja sinä olet piintynyt patriootti.
-- Kotiturpeeseen kiintynyt. Minun juureni ovat täällä. Ei ole hyvä
katkaista runkoa, silloin kuihtuisin kuin juhannuskoivuni!