Tänään olen viidentoista vanha, siis iso ihminen. Ja kun vertaan
itseäni siihen Mailiin, joka neljä vuotta sitten vietiin kaupunkiin
kouluun, niin täytyy nauraa sellaista hupsua raukkaa.
Kaikilla tytöillä on ystäviä, vaan minulla ei ole. En tiedä, onko
muilla tytöillä salaisuuksia, sillä kukaan ei ole minulle mitään
kertonut, mutta minulla on. Yritin kerran jutella eräälle tytölle
-- en sano nimeä, se on salaisuus -- ajatuksiani, mutta hän kertoi
toisille, ja he nauroivat. Tiedän ystävän, jonka suu pysyy kiinni,
kun sen vain muistan lukita, ja se ystävä on tämä kirja. Sen
valkoisille lehdille tahdon uskoa kaikki, mitä teen, ajattelen ja
aion.
Aletaan alusta, minun lukemisestani. Äiti istui rukin edessä, veti
aivintutasta suikaleita vähä vähältä, kastoi silloin tällöin hiukan
kielellään ja polki rukkia. Pyörä kiersi vallan vimmatusti ja rulla
nieli lankaa ahnaasti.
Kuka vieressä istui pienellä jakkaralla? Maili tietysti kirja kädessä.
-- Kuule äiti, anna rukin seistä, minä sanon sitten "k"!
Rukki seisoi kuin naulaan. -- Kyllähän sinä nyt koosta ylpeilet,
mutta paneppas sanoja kasaan, sanoi äiti.
Silloin kaikki kirjaimet hyppäsivät äidin rukin pyörään ja huristivat
siinä ympäri yhtenä vilinänä. -- Ota selvä meistä!
-- Äiti, vienkö kirjan laudan alle?
-- Lyhyeenpä se lukeminen päättyi, sanoi äiti. Kirja pistettiin
laudan alle, astiakaapin hyllylle, jonka syrjälle on saranoilla
ripustettu lauta.
-- Arvaa, äiti, onko kukko muninut?
-- Empä tiedä, sanoi äiti salaperäisesti hymyillen. Lautaa nostettiin
varovasti. -- On se muninut sokeria! Kirja pistettiin sille paikalle,
mihin kukko oli muninut, lankakerien, sukkakääröjen, tilkkujen,
rullien ja niisinippujen joukkoon laudan alle.
Leivinuunissa loimusi tuli ja leivät nousivat laudoilla. Äiti koli
uunia ja meni sitten hakemaan mäestä uuninluutahavuja. Sillä aikaa
Maili juoksi alas rantaan. Liivihame pois ja paita yli pään, vaatteet
kauniisti kasaan nurmelle. Tietysti Arvo oli nähnyt pihasta Mailin
juoksevan rantaan ja ennättänyt ennen ja pyöritti hurjasti käsiään
propellina vedessä. Arvo on oleminaan mies, vaikkei ole yhtään
vanhempi minua.
-- Susi tulee! pelotti hän.
-- Uhuhuu!
Susi oli lammas, joka pisti päänsä lepiköstä ja huusi: mää!
-- Älä syö minun koivuani!
Minun koivuni kasvaa uimarannassa ja silloin se oli yhtä korkea kuin
minäkin. Vaatteet kainalossa me juoksimme lammaslauman kintereillä,
vasta lähempänä kotia puettiin. Äiti seisoi keskellä pihaa varjostaen
kädellä silmiään ja huuteli: -- Mailii, tantti on tullut!
-- Mikä se sellainen on? kyseli Arvo.
-- Voi, voi, kuinka sinä olet mölö. Tietysti se on tantti, kun sanoo
olevansa tantti!
-- Ai, niin, se ison veljesi rouva. Äiti sanoi, että ne vievät sinut
kaupunkiin kouluun.
Sitä en ollut kuullut ja peukaloni kutisi niin kummallisesti. Se
tahtoi suuhun.
Äiti oli mennyt sisään ja me jäimme aitan eteen leikkimään ja
istuimme pitkälle hirrelle, joka sojottaa kuin mahtava käsivarsi
aitan nurkasta ruohostoon. Se oli hyvä hevonen, juna, vene, laiva,
isä, äiti, mitä tahansa.
-- Ei siellä kaupungissa kuulu olevan oikeata pihaakaan, sanoi Arvo.
-- Eikös aittaakaan?
-- Eikä aitan portaita.
-- Eikä rinteliä.
-- Eikä järveä. Äiti sanoi, että ihmiset asuvat kaupungissa toinen
toisensa niskassa.
-- Nyt narraat.
-- Älä viitsi mennä kaupungin kouluun, pyysi Arvo.
-- Mailii! huusi äiti.
Tantti istui salissa ja hänellä oli korkea tukka ja kiiltävä
silkkipusero ja hän tuoksui hyvältä.
-- Sinä haiset hyvältä ja sinulla on silkkiset kädet, sanoin minä.
-- O, du lilla sötunge, sanoi tantti.
-- Sinä sopotat! Ja siitä hetkestä minä vihasin häntä. Kun toisena
päivänä piti lähdettämän, ei siitä mitään tullut, sillä minä osasin
huutaa ja harata vastaan.
-- Antaa olla vielä kotona, sanoi äiti ja oli tyytyväinen. Pääsin
kylän kouluun ja siellä oli kaikki päivät hauskoja.
Kului aikoja, kunnes tantti taas tuli hakemaan, ja silloin täytyi
mennä. Olin jo kappaleen toisella kymmenellä. Lähtöpäivänä hiivin
yksin rannalle ja istuin koivuni alla. Sen kuori oli jo valkoinen ja
oksat niin korkealla, etten niihin oikein ulottunut kädellä. Minun
oli niin tukala, tuppasi melkein itkettämään. Kiedoin käteni puun
ympärille. Se huojui ja me keinuimme tahdissa. Aallot lipattivat
rannassa ja tuuli puhalsi meihin selältä. Linnut visersivät kilvan
metsässä. Tietysti he kaikki tiesivät, että minä nyt lähtisin, ja
lauloivat juuri minulle. Minä vastasin heille ajatuksissani: -- Kyllä
minä tulen takaisin ja silloin olen jo suuri, saan pitkän hameen.
Katsos, koivu, näin minä sitten kävelen, olen kuin kuningatar, astun
juhlallisesti. Ja kuulehan, kun kuiskaan: -- sitten tulee "hän"
ja silloin sinun pitää olla komea, vaaleanvihreä kuin keväällä ja
silloin sinulla on ihana tuoksu. Tiedätkö, kuka on "hän"? Se on
prinssi, se niin, kai sinä tiedät?
Koivun latva heilahti, kyllä se ymmärsi.
-- Nyt meidän pitää erota, hyvästi, koivu! Älä kerro kellekään, mitä
olet kuullut!
Koivu ravisti latvaansa.
Naurattaa, kun ajattelen senaikuisia ajatuksia ja kuvitteluja.