Pieni pastorin rouva hypähti takaperin melkein keskelle huonetta:

"Taivaan pyhät!" huudahti hän, "Hawermannihan harjottaa tänä yönä

kaikenlaisia taikatemppuja ja epäkristillistä menoa, nyt vetää

hän vielä keskellä yötä vanhan juutalaisenkin tänne; mitä on

juutalaisella Miinan hammaspoltteen kanssa tekemistä?"

Rouva Nüssleristä tuntui, kuin seisoisi hän kyökissään Reksowissa ja

perkaisi kaloja ja olisi juuri tarttunut oikein kelvollisen hauen

kiduksiin kiini, ja tuo hirviö hälväisisi hänen peukalonsa suuhunsa

ja pusertaisi nyt hiljaa, varsin hiljaa hampaansa yhä syvemmälle

hänen lihaansa ja hänen täytyisi olla alallaan, ettei hirviö veisi

koko sormea. Miksikä olikaan rouva Nüssler valhetellut? Ja vielä

päälliseksi semmoisia valheita, joiden joka silmänräpäys oli

tuleminen ilmi.

"Rouva Behrens", sanoi Bräsig, "te olette kai nähneet vaan Mooseksen

hahmun; hän itse ei se voi olla, sillä minä olin toispäivänä hänen

luonansa ja silloin sanoi hän nimenomaan, ettei hän enää voinut käydä

kadulle".

"Ah", puhkesi Lovisa tässä puhumaan, "isällä on varmaankin joku

tärkeä asia vanhuksen kanssa toimitettavana, ja täti tietää sen ja on

keksinyt vaan meidän hyväksemme tuon tarun Miinasta. Kuinka rupeisi

isä näin yölliseen aikaan semmoisia tyhmyyksiä harjottelemaan!"

Hauki pusersi hampaansa syvemmälle rouva Nüsslerin lihaan, mutta hän

itse puri vielä hammasta ja kärsi: "Aa, katsokaapa vaan!" huudahti

hän. "kuinka kamalan viisas on tuo Lovisa! Viisaat lapset ovat

vanhempainsa siunaus; mutta" -- yht'äkkiä tempaisi hän nyt peukalonsa

ulos hauen hampaista -- "minä näkisin mielelläni, että sinä olisit

vähän tyhmempi. Sillä minä tahdon suoraan sanoa: Miina ei olekkaan

täällä, vaan täällä on armollinen Pümpelhagenin nuori rouva; hänellä

on jotakin asiaa Kaarlolle ja Moosekselle".

Nyt suuttui pieni pastorin rouva pahasti, niin hyvin sentähden

ettei hänelle ollut asiasta tietoa annettu, vaikka hänellä omassa

huoneessaan oli siihen lähin oikeus, kuin myöskin sentähden että

hän monen, pitkän vuoden kuluttua nyt ensimäisen kerran eläissään

tuli huomaamaan, että rouva Nüssler, hänen vilpitön naapurinsa, voi

valhetella oikein kauhistavalla, epäkristillisellä tavalla: "Ja tämän

olette meille valhetelleet suoraan vasten silmiä?" sanoi hän.

"Niin, rouva Behrens, sen olen tehnyt", sanoi rouva Nüssler muodolla

semmoisella, kuin olisi hän ihan oikeassa.

"Rouva Nüssler", sanoi pastorin rouva ja näytti siltä, kuin olisi

näkymätön käsi käärinyt takaapäin hänen yllensä pastori vainajan

papinkapan, "valhetteleminen on kauhistava synti, epäkristillinen

teko".

"Sen minä kyllä tiedän, rouva Behrens; minä en valhettelekaan

milloinkaan omaksi edukseni. Kun minä valhettelen, niin valhettelen

vaan muiden ihmisten hyväksi. Minun tuli sääli, että nuorta rouva

raukkaa, joka on niin onneton, täällä vaivattaisiin liiaksi

kysymyksillä, ja koska kaikki häntä täällä pitivät Miinana, niin

sanoin minä vaan: 'Niin aina' ja valhettelin pikkusen lisäksi".

Mutta nyt näytti siltä, kuin kiinittäisi tuo näkymätön käsi myöskin

pastori vainajan papinkauluksen rouva Behrensin leuan alle, ja hän

pitkitti: "Rakas ystävä, te olette mitä pahimmassa tilassa, te

valhettelette vielä tässä silmänräpäyksessäkin, te pidätte hyvänä,

mikä on paha, te valhettelette..."

"Teidän suosiollisella luvallanne, rouva Behrens", puuttui tässä

Sakarias Bräsig puheesen ja kallistui kokonaan entisen kultasensa

puolelle, "minä olen ihan samaa mieltä kuin rouva Nüssler. Näettehän,

viime viikolla huusi kaupungin viskaalin rouva minua ja kysyi hyvin

ystävällisesti: Herra pehtori, onko se totta, että pastorin rouva on

ollut ojanteessa tavottelemassa nuorta..."

"Bräsig!" huudahti pieni pastorin rouva ja hypähti pystyyn, ja

papinkappa ja kaulus katosivat.

"Olkaa huoletta!" sanoi Bräsig ja loi silmäyksen Lovisaan, "kyllä

minä siihen mutkan muistin. -- Ei, sanoin minä viskaalin rouvalle,

se on ilkeä valhe. Ja niin valhettelin minä teidän hyväksenne, rouva

Behrens, ja jos minua sentähden kerran kärvennetään helvetissä, niin

pyydän minä teitä, että hyväntahtoisesti lähetätte minulle virvotusta

taivaasta".

Pastorin rouva aikoi jotakin sanoa, mutta samassa pisti Hawermann

päänsä sisään ovesta: "A, Bräsig, tuleppa pikkusen ulos".

"Hawermann..." alotti pastorin rouva.

"Rouva Behrens, minä tulen heti takasin".

Bräsig meni.

Etehisen toisella puolella oli ollut yhtä vilkasta pakinaa, mutta

toiseen suuntaan. Kun Hawermann tuli Mooseksen kanssa pastorin rouvan

vierashuoneesen, nousi nuori rouva ylös sohvalta; Mooses hämmästyi.

"Armollinen rouva von Rambow", sanoi Hawermann ja kääntyi nuorta

rouvaa kohden, "tässä on minun vanha ystäväni Mooses; mutta hän on

hyvin väsynyt käymisestä. Te suotte sentähden anteeksi, armollinen

rouva", ja niin puhein vei hän Mooseksen istumaan sohvalle ja hankki

tyynyjä hänen selkänsä ja niskansa taa. Kun vanhus hieman oli

tointunut, kysyi Hawermann: "Mooses, tunnetteko armollista rouvaa?"

"Olenhan minä nähnyt hänen ajavan taloni ohitse; olenhan nähnyt hänen

kävelevän Pümpelhagenin maantiellä; minä olen häntä tervehtinyt ja

hän on ystävällisesti tervehtinyt minua takasin".

"Mooses, te tiedätte, että herra von Rambowilla on velkoja, paljo

velkoja".

"Sen tiedän".

"Te olette myös sanoneet ylös velkanne".

"Se on totta".

"Mooses, teidän on peräyttäminen velkomisenne; teidän rahanne ovat

varmassa tallessa".

"Mikä on varma? Puhuinhan teidän kanssanne asiasta jo keväällä.

Nykyisinä aikoina ei ole maatila enää varma, ainoastaan mies on

varma, herra von Rambow ei ole mikään varma mies, hän on huono

maanviljeliä, hän on hevosnarri, hän on pel..."

"Vait! Muistakaa, että hänen rouvansa on täällä meidän luonamme".

"No, minä muistan".

Frida kärsi kamalia tuskia. Tuokion aikaa kesti äänettömyyttä.

Hawermann alotti uudestaan: "Jos keksittäisiin joku keino, jos

pantaisiin kartano arennille..."

"Kuka arenteeraa nykyaikana?" muistutti Mooses.

"Tahi jos saataisiin herra von Rambow suostumaan, että

hän ottaisi kelvollisen pehtorin ja luopuisi itse kokonaan

maanviljelystoimista..."

"Hawermann", puuttui Mooses puheesen: "Te olette vanha mies, te

olette viisas mies, te tunnette mailman ja tunnette herra von

Rambowin, oletteko nähneet ketään herraa, joka on sanonut: minä en

tahdo enää olla herra, minä annan toisen olla herrana?"

Hawermann joutui hämille tästä kysymyksestä, hän loi kysyvän

silmäyksen nuoreen rouvaan, ja Frida loi silmänsä alas ja sanoi:

"Minä pelkään herra Mooseksen olevan oikeassa, minä pelkään, ettei

mieheni suostu siihen".

Mooses katsahti mielihyvällä nuorta rouvaa ja jupisi itseksensä:

"Viisas vaimo, rehellinen vaimo".

Hawermann oli pulassa, hän istui ja arveli aprikoi päässään,

vihdoin sanoi hän: "No Mooses, jos nyt rouva von Rambow, eli minä,

eli asianhaarat saisivat nuoren herran siihen suostumaan, ja jos

velkojien vakuudeksi vähitellen saataisiin laillisesti vahvistetuksi,

että hän luopuu talouden pidosta ja antaa kelvollisen pehtorin hoitaa

talontoimia, peräytättekö sitte velkomisenne?"

"Minä peräytän sen vuodeksi, ehkäpä kahdeksikin".

"Te annatte siis rahanne olla kiinitettynä kartanossa; mutta hänellä

on vielä muitakin velkoja, ne ovat maksettavat; Pomukkelskopilla on

8000 taaleria saatavaa".

"Sen tiedän", sanoi Mooses itseksensä.

"Sitte on vielä velkoja kauppamiehille, käsityöläisille, joita ei

vuosikausiin ole maksettu; ja palvelusväki on maksettava ja talon

kalusto kuntoon pantava, niihin menee myöskin noin 6000 taaleria".

"Sen tiedän", sanoi Mooses.

"Mutta sitte on vielä 13000 taalerin velka Swerinissä, joka kaikella

muotoa on suoritettava".

"Hyväinen Jumala!" huudahti Mooses, "siitä en tiedä rahtustakaan".

"Niin, ja sitte", sanoi Hawermann varsin tyynesti, "tarvitsemme vielä

pari kolme tuhatta taaleria käsirahoja, että voimme voimakkaasti ja

järjellisesti ryhtyä uudestaan maata viljelemään".

"Herjetkää, herjetkää! Nämä ovat ikäviä asioita, varsin ikäviä",

huudahti Mooses ja näytti siltä, kuin aikoisi hän nousta ylös

sohvalta.

"Malttakaa, Mooses! Minä en ole vielä lopussa".

"Herjetkää, herjetkää! Minä olen vanha mies, minä en rupee semmoisiin

asioihin", ja hän nousi seisoalle ja valmistelihe lähtöön.

"Kuulkaa minua toki ensiksi loppuun, Mooses! Teidän ei ole tarvis

antaa rahoja -- ne nousevat kai noin 31000 taaleriin; toiset, taatut

henkilöt antavat rahat; teidän on vaan Juhannukseksi hankkiminen ne".

"Abrahamin Jumala! Minun on _näinä_ aikoina neljäntoista päivän

kuluessa hankkiminen yksineljättä tuhatta taaleria! _yksineljättä

tuhatta taaleria_! ja ne narreille, jotka ajattelemattomuudessaan

ryhtyvät tämmöisiin toimiin!"

"No, Mooses, älkää olko millännekään! Kirjottakaa nimet ja summat,

jotka minä teille mainitsen. -- Tunnettehan rouva Behrensin?

Kirjottakaa rouva Behrensin puolesta 5000 taaleria".

"Niin, minä tunnen hänen, hän on hyvä rouva, auttaa köyhiä; mutta

miksikä pitää minun kirjottaa?"

"No, kirjottakaa vaan".

Mooses otti lompakon povestaan, kostutti lyijykynäänsä ja kirjotti:

"No, minä kirjotin: 5000 taaleria".

"Tunnettehan Bräsigin?"

"Enköhän tuntisi Bräsigiä? Ken ei tunne Bräsigiä? Hän on hyvä

mies, hauska mies, kävi aina minun luonani, kun minä sairas olin,

tahtoi tehdä minusta kansanmiehen, vaati, että pitäisin puheita

reformiyhtiössä; mutta hän on kuitenkin hyvä mies".

"Kirjottakaa hänen puolestansa 6000 taaleria. -- Minun lankoni

Nüsslerin tunnette kai myöskin?"

"Olenhan minä aina ostanut häneltä villoja. Hän on hiljainen mies ja

hyvä mies, polttelee tupakkia; mutta hän ei ole mies, vaimo on mies".

"No, kirjottakaa sitte minun sisareni puolesta 13000 taaleria".

"Sitä en kirjota. Hän on nainen, varova nainen; hän on aina tinkinyt

kahdesta groschenista leiviskältä".

"Kirjottakaa! Minun sisareni on vielä tänä yönä itse teitä siihen

kehottava. -- No niin! ja kirjottakaa nyt vielä minun puolestani

7000, niin saamme yhteensä 31000 taaleria".

"Hyväinen Jumala!" huudahti Mooses, "te tahdotte viskata pois

rahanne, jotka te hiellä ja työllä olette ansainneet, joita olette

säästäneet vanhain päiväinne varaksi, ainoan lapsenne hyväksi! --

Ja kenenkä edestä te tämän teette? Nuoren miehen edestä, joka on

tahtonut teidän ampua, joka on leikannut teiltä kunnian, joka on

kohdellut teitä kuin koiraa?"

"Se ei teihin koske, Mooses, se on minun asiani. Me..."

Tähän asti oli nuori rouva istunut alallansa kauheissa tuskissa ja

oli tukehduttanut mitä katkerimmat tunteensa, mutta nyt ei hän enää

voinut itseänsä pidättää, hän hypähti ylös ja juoksi Hawermannin luo,

laski molemmat kätensä hänen olkapäillensä ja huudahti: "Ei, ei!

Se ei saa tapahtua! Nämä kunnon ihmiset eivät saa meidän tähtemme

joutua onnettomuuteen. Koska itse olemme syypäät, niin tahdomme myös

itse kärsiä. Minä tahdon kärsiä, ah, ja Aksel on myös kärsivä --

tämän onnettomuuden ja häpeän! Mutta -- mutta --" tässä huudahti hän

ehdottomasti: "nuo raukat sisarukset!"

Hawermann tarttui hiljaa hänen uumillensa ja vei hänen takasin

istuimelle ja kuiskasi hiljaa hänelle: "Olkaa huoleti! Te olette

antaneet asianne minun huostaani; minä ajan sen loppuun, onnelliseen

loppuun".

Ja Fridan silmistä purskahti kyynelvirta.

"Hyväinen Jumala!" sanoi Mooses itseksensä ja pani lyijykynänsä

lompakkoon, "nyt rupee nuori rouvakin jalomieliseksi. -- Onko tämä

rahan lainaamista? Tämä ei ole mitään rahan lainaamista. Ja kaikki

ovat he kumminkin rehellisiä ihmisiä! Tämä voi saada, vielä vanhan

miehenkin itkemään", ja hän pyyhkeili yönuttunsa liepeellä kyyneliä

pois silmistänsä. -- "Nyt saadaan nähdä, mihinkä juutalainen kelpaa".

Hawermann oli mennyt ulos ovesta ja oli kutsunut Bräsigin toiselta

puolelta, oli jo etehisessä ilmottanut hänelle, mistä kysymys

oli, ja tuli nyt hänen kanssansa sisään. Bräsig astui esille niin

omituisen näköisenä, että Hawermannin itseksensä oli hänelle

suuttuminen, puoliksi näytti hän semmoiselta, kuin olisi hän menossa

markkinoille jotakin myymään, puoliksi semmoiselta kuin olisi hänellä

joululahjat taskussaan. Haarat niin harillaan kuin mahdollista,

lähestyi hän Moosesta ja sanoi: "Mooses, mitä Kaarlo Hawermann minun

puolestani on allekirjottanut, vahvistan minä, _Sakarias Bräsig_,

nimelläni; on minulle ihan yhdentekevä, joko puhtaassa rahassa tai

valtiopapereissa; mutta vasta uudeksi vuodeksi".

"Hyvä", sanoi Mooses, "te olette taattu mies, herra pehtori, kyllä

minä rahat hankin".

Bräsig lähestyi armollista rouvaa, joka istui nojaten kyynärpäällään

pöytään ja peittäen silmiään kädellänsä, ikäänkuin olisi kynttilän

valo hänelle haitaksi; Bräsig teki syvän nojon, kysyi kuinka voitiin

ja kun nuori rouva tähän oli vastannut, kysyi Bräsig: "Ja kuinka voi

nuori herra von Rambow?"

Frida vavahti, ja Hawermann, joka oikeastaan oli aikonut kutsua

asianomaiset sisään yksitellen, havaitsi että nyt oli aika käydä

väliin, ettei Bräsig kaikessa viattomuudessaan kysymyksillä ja

puheilla saattaisi nuorta rouvaa kokonaan hämille.

"Sakarias", sanoi hän, "tee hyvin ja kutsu rouva Behrens ja minun

sisareni tänne, Lovisa voi myöskin tulla".

"Kyllä vaan, Kaarlo", ja tuokion perästä tuli hän niiden kolmen

naisen kanssa takasin.

Rouva Behrens riensi heti nuoren rouvan luo ja halasi häntä

sydämellisesti eikä voinut hillitä itseänsä, vaan rupesi katkerasti

itkemään, ja Lovisa seisoi vieressä, tuntien rinnassaan mitä suurinta

ja syvintä sääliväisyyttä.

"Abrahamin Jumala!" puhui Mooses itseksensä, "mikä yö tämä on! He

aikovat tehdä rahakauppoja ja itkevät toinen toisensa nähdessänsä ja

puristelevat toinen toisensa kättä ja halailevat toinen toisiansa

ja ovat jalomielisiä ja helläsydämisiä toinen toisellensa ja minun

vanhan miehen antavat he istua aamuun asti. -- Neiti Hawermann",

sanoi hän ääneensä, "kun suloisten tunteittenne vallasta olette vähän

toipuneet, noutakaa minulle pieni siemaus viiniä; minä olen vanha

mies".

Lovisa juoksi ulos ja toi pullon viiniä ja lasin, ja Bräsig virkkoi:

"Lovisa kulta, noudappa minullekin lasi!" sillä hänen jolahti kai

päähänsä, panna vielä tänä yönä Mooseksen kanssa pienet, hauskat

juomingit toimeen, ja hän istui Mooseksen viereen ja rupesi hänen

kanssansa kilistelemään: "Teidän terveydeksenne, Mooses!" Mutta

siitä ei tahtonut mitään syntyä, sillä Mooseksella ei näyttänyt

olevan halua, ja Hawermann toi sisarensa esille ja Mooses kostutti

lyijykynäänsä ja kirjotti. Rouva Nüsslerin perästä tuli pastorin

rouva, Mooses kirjotti taas, ja ilman että nuori rouva, joka Lovisan

kanssa istui nurkassa, havaitsi mitään, saatiin kaikki valmiiksi ja

Mooses nousi istuimeltaan ja sanoi: "Tiedättekö mitä? Minä tahdon

ilmottaa teille että ne yksineljättä tuhatta taaleria on taattu

ja kaikki nimet ovat hyviä; mutta tämä ei ole mitään rahakauppaa,

jalomielisyyttä on tämä. No, mitäpä siitä? Minä olen juutalainen,

minä hankin rahat. Mutta minä olen vanha mies, minä olen varova

mies. Jos ei herra von Rambow tahdo antaa, talouden ohjia pehtorin

haltuun eikä vahvista sitä oikeudessa; sitte asia lahoo, minä en

hanki rahoja, hullu sitä tehköön. -- Kun minä haudataan kirkkotarhaan

kuusien suojaan, johon olen rahallani teettänyt aitauksen, silloin

eivät saa ihmiset sanoa: niin, kyllä hänkin teetti itselleen

aitauksen; mitä hyvää nyt tuommoisesta tammipuisesta aitauksesta?

Saattihan hän vähän ennen kuolemaansa koko joukon kunnon ihmisiä

perikatoon, tehdäksensä vaan rahakauppojansa. Niin kävi rouva

Nüsslerin, rouva Behrensin, Hawermannin ja samoin herra Bräsigin.

-- Minä olen harjottanut kauppaa nuoruudestani asti, ensin pussi

selässä, sitte maantuotteilla ja villoilla ja viimein rahoilla,

ja kauppamiehenä tahdon minä myös kuolla, mutta varovaisena

kauppamiehenä. -- Tulkaa, herra Hawermann, tarttukaa minun käteeni

ja viekää minua taas kotia. Hyvää yötä, rouva Nüssler, sanokaa

terveisiä Jokkumille, hänen on tuleminen minua katsomaan. Hyvää yötä,

herra pehtori Bräsig, käykää tekin minun luonani, mutta älkää enää

saarnatko reformista, minä olen vanha mies. Hyvää yötä myös, neiti

Hawermann, kun käytte minun taloni ohitse, tervehtikää minua taas

niin ystävällisesti, kuin viimenkin. Hyvää yötä, rouva Behrens, kun

tänään menette levolle, voitte sanoa: paljaita kunniallisia ihmisiä

oli minulla tänään majassani; vanha juutalainenkin oli kunniallinen

mies". Nyt lähestyi hän Fridaa: "Hyvää yötä teillekin, armollinen

rouva, te olette tänään itkeneet, sillä te ette ole tottuneet

tämmöisiin asioihin; mutta älkää olko millännekään, kaikki tulee taas

hyväksi; teillä on uusi ystävä, vanha juutalainen; mutta te olette

saaneet vanhan juutalaisen itkemään, sitä ei hän ole unhottava, sillä

kyyneleitä ei hänellä ole enää jälillä monta".

Hän kääntyi poispäin ja lausui vielä kerran: "hyvää yötä!" katsomatta

taaksensa ja Hawermann talutti hänen ulos ovesta ja Lovisa näytti

valkeata. Sisällä huoneessa oli kaikki hiljaa; jokaisella oli omat

ajatuksensa. Ensimäinen, joka toipui, oli rouva Nüssler; hän huusi

Kristianille, joka nukkui etehisessä, että hän valjastaisi hevoset.

Kristian liikkui tänäpänä eli oikeimmin tänä yönä ihan toisella

tavalla kuin tavallisesti, sillä kun Hawermann palasi Moosesta

saattamasta, nousivat armollinen rouva ja rouva Nüssler jo vaunuihin,

ja hän ehti tuskin enää sanomaan nuorelle rouvalle pari ystävällistä,

lohduttavaa sanaa, kun samassa rouva Nüssler lausui: "Hyvää yötä!

Kaarlo! Armollisen rouvan täytyy rientää lapsensa luo. Kristian, aja

Pümpelhageniin!" ja niin lähtivät he matkoihinsa.

Hawermann seisoi vielä ajatuksissaan tiellä ja katseli vaunujen menoa

ja aikoi juuri palata huoneesensa, kun samassa eräät toiset vaunut

tulivat näkyviin kadulla ja vaunujen edessä häämötti kuutamossa kaksi

kimoa. Vanhus oli väistynyt pois tieltä ja seisoi nyt ovella, hänen

tyttärensä oli jättänyt häntä varten kynttilän palamaan etehiseen, ja

vanhuksen vartalo muodosti selvän varjon valkeata vastaan. Hän tahtoi

toki nähdä, kuka näin myöhään eli oikeammin näin varhain ajeli heidän

rauhallisella kadullansa. Vaunut tulivat lähemmäksi, ne seisahtivat

huoneen eteen.

"Ota ohjakset!" kuului eräs ääni, joka vanhuksesta tuntui hyvin

tutulta, ja eräs mies heitti etuistuimelta ohjakset takana istuvalle

kuskille ja hyppäsi samassa vaunuista maahan.

"Hawermann! Hawermann! Vieläkö minua tunnette?"

"Frans! Herra von Rambow!"

"Mitä täällä on tapahtunut, kun näin myöhäseen ollaan valveilla?" ja

hän lykkäsi vanhuksen takaperin, "eihän vaan mikään onnettomuus ole

sattunut?"

"Ei -- Jumalan kiitos, ei; minä olen sen teille heti ilmottava".

Ja nuori mies halasi vanhusta ja pusersi häntä, rintaansa vasten ja

suuteli häntä yhä uudestaan, ja tämä ei ollut mikään onnettomuus,

vaan onni, mutta onnettomuus oli kuitenkin tarjolla, sillä sisällä

tuvassa istui tyttö; veri oli paennut hänen kasvoistansa ja nuo

suuret silmät suurenivat suurenemistaan ja tähtäsivät tuijottivat

ovea ja kädet tavottelivat sydäntä kohden, ja kun hän tahtoi

nousta, tuntui siltä kuin vapisisi maa ja jyrisisi ylhäällä ukkonen

ja iskisi iskemistään salamoita hänen sydämeensä. Hän ei oikein

tietänyt mitenkä, mutta samassa silmänräpäyksessä tuli se rauhallinen

puutarha, johon hän vuosikausien kuluessa oli istuttanut kainoja

kukkiansa, jonka varjokasten lehvikköjen suojasta hän niin usein

oli katsellut iltatähteä ja jonka hiljainen yö aina oli peittänyt

vaippaansa, tämä puutarha tuli nyt hänen näkyviinsä salamojen ja

ukkosen tulen häikäsevässä valossa, ja kun nyt rajuilma oli mennyt

ohitse ja sydän oli tullut viihdytetyksi, paahtoi sitä aurinko niin

kirkas ja polttava, että hänen olisi pitänyt kääntää siitä silmänsä

pois, mutta hän ei sitä voinut tehdä, sillä hänen rauhallisessa

puutarhassaan teki auringon säde ihmeitä: nuo kainot orvonkukat

muuttuivat morsiusseppeleen punasiksi ruusuiksi ja tummain illakkojen

tuoksu muuttui satakielen houkuttelevaksi, viehättäväksi lauluksi,

joka ilmotti että nyt oli rakettava pesä, jossa rakkaus ja kevään ilo

oli asuva. Ja hänen kätensä vaipuivat alas, ja sydän tykki vapaasti

ja täysinäisenä, ja kun Frans tuli sisään Hawermannin kanssa käsi

kädessä, silloin heittäytyi Lovisa hänen rinnallensa ja maa ei enää

vapissut hänen allansa eikä ukkonen jyrissyt hänen päänsä päällä eikä

mikään salama iskenyt häneen; mutta kaikki loisti täydessä kirkkaassa

valkeudessa hänen ympärillänsä! Ja he haastelivat toinen toisensa

kanssa, paljon haastelivat he keskenänsä: "Frans!" -- "Lovisa!" eikä

kukaan ymmärtänyt heidän kieltänsä, vaikka kaikki seisoivat heidän

ympärillänsä, sillä siitä oli jo aikoja kulunut, kun he olivat tätä

kieltä kuulleet, ja ymmärtää piti sitä kumminkin; silloin tuli

pehtori Bräsigin surku noita nuoria, jotka olivat lentämäisillään

iäksi päiväksi pois maasta yli pilvien, ja hän vetää nytkäytti heidät

taas takasin maahan: "Rouva Behrens", sanoi hän, "kun minulla oli

yht'aikaa kolme morsianta, silloin..."

"Ettekö häpee, Bräsig" huudahti pastorin rouva kyyneltensä kesken.

"Rouva Behrens, sitä samaa sanoitte te minulle, kun minä tohtori

Örtlingin kautta kirjotin nuorelle herralle von Rambowille Parisiin;

mutta minua ei silloin hävettänyt, enkä minä häpee tänäänkään;

minä en ole ylimalkaan milloinkaan koko elämässäni hävennyt. Sillä

näettehän, rouva Behrens", ja hän asettui pastorin rouvan eteen

haarat harillaan ja niisti taas nenäänsä, mutta ylöspäin ikäänkuin

olisi jotakin sattunut hänen silmiinsä: "näettehän, rouva Behrens,

minä olen viime aikoina pannut toimeen monta kohtausta: ensiksikin

valtaojanteessa..."

"Bräsig!" huudahti pastorin rouva.

"Olkaa ihan huoleti, rouva kulta, minä en sano mitään ja minä

valhettelen kyllä teidän hyväksenne, jos niiksi tulee. Toiseksi:

Gottliebin ja Liinan kirsikkapuussa; kolmanneksi: Rudolfin ja Miinan

samassa puussa, mutta sitä ette saa kummaksua, jos vähän siitä

ylpeilen, että olen pannut toimeen liiton Rahnstädtin ja Parisin

välillä".

"Niin", sanoi Frans ja astui jo toisella askelella taas maahan,

"sen olette te tehneet ja minä kiitän teitä oikein sydämestäni

teidän kauniista, ihanasta kirjeestänne; tässä se on, minä olen aina

kantanut sitä povessani".

"Hm", sanoi Bräsig, "vai aina povessanne. Sangen suuri kunnia

minulle! Mutta sanokaa minulle ihan suoraan: oletteko tallettaneet

kirjettä povessanne minun kyhäelmäni tähden -- sillä, Kaarlo, sitä et

voi sinä kieltää, että minä pastori Behrensin luona olin sinua aina

etevämpi kirjeen kirjoittamisessa -- vai oletteko sitä tallettaneet

sentähden, että paperi oli Lovisalta?"

"Molemmista syistä!" huudahti Frans heleästi nauraen, "mutta myöskin

niiden iloisten uutisten tähden, joita kirjeenne sisältää. Niin",

sanoi hän ja lähestyi Hawermannia ja halasi häntä, "nyt on tuo turha

tuskitteleminen lopussa, nyt on viimeinenkin tekosyy, joka meidän

yhtymistämme esti, kadonnut", ja hän lähestyi Lovisaa ja antoi

hänelle suudelman, ja tämä suudelma oli omituinen suudelma, sillä

sitä voi jakaa kahdellatoista ja tulos oli vielä yhä täysi suudelma.

"Herranen aika", sanoi rouva Behrens vihdoin, "aamu koittaa jo sisään

akkunasta".

"Niin, rouva Behrens", sanoi Bräsig, "ja te valvotte koko yökauden,

vaikka, olette vanha nainen, ettekä semmoiseen tottunut; teidän

pitäisi mennä levolle".

"Bräsig on oikeassa", sanoi Hawermann, "ja sinä, Liisa, mene myös

levolle".

"Tule, lapseni", sanoi pastorin rouva ja tarttui Lovisan käteen,

"huomenna on myöskin päivä, ilopäivä", ja pastorin rouva suuteli

häntä. "Nyt tulevat sinun ilopäiväsi ja niissä elän minä oman

nuoruuteni uudestaan!"

He menivät.

"Herra von Rambow", sanoi Hawermann.

"Miks'ei vaan Frans?" kysyi tuo nuori mies.

"No olkoon menneeksi, Frans, rakas poikaseni, sinä saat levätä

ylhäällä minun vuoteellani Bräsigin luona, minä..."

"Minä en voi levätä", puuttui Frans puheesen.

"Kaarlo", sanoi Bräsig, "minua ei myöskään ensinkään nukuta, minun

lepoaikani ja yöuneni on mennyt" -- hän lähestyi akkunaa, aukaisi sen

ja katseli ulos ilmaan, -- "Kaarlo, minusta näyttää siltä kuin ottaisi

ahven tänä aamuna syödäksensä. Ulos on minun meneminen, täällä tuntuu

oloni tuskalliselta, minä menen onkimaan; minä menen Reksowin metsään

Laubanin järvelle, siellä tiedän minä paikan, jossa suuria ahvenia

asuskelee. Hyvästi siis, nuori herra von Rambow, hyvästi, Kaarlo,

pidä hauskaa vastaisen vävysi kanssa". Ja niin puhein lähti hän.

"Mutta mikä oli syynä, rakas appi", sanoi Frans, "että minä tapasin

teidän kaikki vielä näin myöhäiseen valveilla? Minä lähdin heti

matkaan Parisista, saatuani Bräsigin kirjeen, olen matkannut yöt,

päivät, ja toispäivänä saavuin maatilalleni. Mutta siellä oli niin

paljo toimimista -- minun pehtorini eroaa, hän menee naimisiin --,

niin että minä vasta eilen aamulla tähän aikaan voin lähteä tänne.

Mutta minä olin lähettänyt edeltäpäin hevosia varaksi, ja kun tänne

saavuin -- niin, minä tahdon sen tunnustaa", -- ja hän nauroi hieman

-- "täytyi minun kumminkin saada nähdä se huone, jossa Lovisa lepäsi.

Ja niin tapasin minä teidän vielä valveilla".

"Ah", huokasi Hawermann, "syy siihen oli sangen ikävä. Se tapahtui

Pümpelhagenin nuoren herran von Rambowin tähden, nuori rouva oli

täällä itse. Hän on kärsinyt kamalasti; mutta sitä ei voinut hän

välttää; ja kuitenkin on kaikki vielä epätietoista. Jospa te... sinä

olisit tullut puolta tuntia ennemmin, niin olisi, luullakseni, kaikki

selvillä".

Ja nyt kertoi hän, mitä oli tapahtunut ennen ja sittemmin, hän kertoi

kaikki niin vilpittömällä sääliväisyydellä, niin sydämellisellä avun

toivolla, että Fransin povessa heräsi palava halu saada auttaa; ja

paras seikka oli, että hän voi auttaa. Hänellä oli sattunut olemaan

rehellisiä holhojia ja kelvollisia ja kunnon pehtoreita; hänen

varansa ja omaisuutensa oli kasvanut heidän käsissänsä ja sittemmin

myös hänen omissa käsissään, sillä hän ei ollut käyttänyt sitä

välikappaleena, vajotaksensa irstaisuuden ja tuhlaamisen pohjattomaan

kuiluun, ja tyhmyyksiä tekemästä oli varjellut häntä hänen selvä

järkensä. Nyt voi hän kiittää onneansa, sillä hänellä ei ollut

ainoastaan halua tekemään hyvää, hänellä oli myös kykyä siihen.

Paljon he nyt haastelivat keskenänsä ja mitä toinen tahtoi, sitä

tahtoi toinenkin ja molemmat he tahtoivat auttaa; ja suostuttiin

siitä, että Fransin piti vielä tänään puhua asiasta Mooseksen kanssa.

Mutta kaikesta avosydämisyydestä huolimatta oli kummallakin vielä oma

salaisuutensa: Hawermann ei uskaltanut sanoa mitään Akselin velasta

sisaruksille, sen oli nuori rouva vedet silmissä ja sydämen tuskalla

hänelle uskonut, se ei ollut hänen omansa, se oli toisen tavaraa

ja se oli kalliisti maksettu ja kalliisti ansaittu. Fransilla oli

myös salaisuutensa; mutta se mahtoi olla hyvä salaisuus, sillä hänen

kasvonsa näyttivät niin ystävällisiltä, ja mielihyvillään heitti

hän toisen jalkansa sohvalle, ja mielihyvillään veti hän toisenkin

perästä, ja hän nyykäytti päätään niin ystävällisesti Hawermannille,

hänen puhellessaan, ja hän nyykäytteli päätään uudestaan, kunnes

hän vihdoin nukahti. Nuoruus ja luonto otti voiton. Ja vanha

Hawermann nousi hiljaa istuimeltaan ja katseli Fransia kasvoihin,

joissa viimeiset iloiset ajatukset vielä kuvastelivat, niinkuin

ilta-auringon säteet kuvastelevat kirkkaan, levollisen, läpikuultavan

järven pinnalla, ja hän meni ja toi peiton ja levitti sen hiljaa

Fransin päälle, ja kävi pieneen talontakaiseen puutarhaan ja istui

lehvikköön, jonka hän muutamia vuosia sitte suruissaan ja huolissaan

oli istuttanut, ja katseli akkunaa kohden, jossa hänen tyttärensä

nukkui. Niin, nukkuiko hän? Ken voi nukkua, kun aurinko paistaa

kirkkaasti sydämeen? Ken voi nukkua, kun jokainen ääni muodostuu

rakkautta ja onnea kaikuvaksi säveleksi. -- Hiljaa helähti puutarhan

veräjän linkku ja valkeassa aamupuvussa kävi kaunis tyttö puistoon

ja loi silmänsä korkeuteen auringon nousua kohden ja pani kätensä

ristiin rinnallensa ja katseli aamuaurinkoa, ikäänkuin ei mikään

loiste häntä enää häikäisisi; mutta kyynelet vierivät alas pitkin

hänen ruusunpunasia poskiansa. Oikein, Lovisa! Aurinko on Jumalan

aurinko, ja onni on Jumalan antama, ja jos se joskus paistaa liian

kirkkaasti ja liian pistävästi silmiimme, niin ovat kyynelet hyvät

sitä vastaan, niissä särkyvät auringon säteet. -- Ja hän kumartui

maahan ja otti ruusun käteensä ja hengitti sen tuoksua, vaan ei

katkaissut sitä. Oikein, Lovisa! Ruusut ovat maan ruusuja, ilot

ovat maan iloja, ne kukostavat aikansa, anna heidän kukostaa! Mutta

jos tahdot niitä nauttia ennen aikaansa, niin saat kuihtuneen kukan

rinnallesi ja lakastuneen ilon poveesi. Hän kävi hiljakseen edemmäksi

puutarhaan, ja kun hän tuli lehtimajan luo, jossa hänen isänsä istui,

juoksi hän isänsä luo, heittäytyi hänen rinnallensa ja peitti päänsä

hänen poveensa: "Isä, isä kulta!" Oikein, Lovisa! Se on sinun oikea

paikkasi! Sinun isäsi sydämessä loistaa Jumalan aurinko, sinun isäsi

sydämessä kukostavat maan ruusut.

Luku 46.

Surullinen luku, joka viimein kuitenkin päättyy hyvästi.

Rouva Nüssler toi Fridan Pümpelhageniin ja monta lohdutussanaa

pudotteli hän kastepisaroina nuoren rouvan kuihtuneesen sydämeen, ja

kun ei se vielä oikein tahtonut ruveta uudelle oraalle, lohdutteli,

rouva Nüssler uudestaan: "Älkää olko millännekään! Minun Kaarlo

veljeni panee kyllä asian toimeen". -- Ja niin tuli nuori rouva

aamuhämyssä kotia, ja hänen mielensä oli ihan toinen kuin edellisellä

illalla, kun hän pois kotoa kiiruhti, ja toivon keralla palasi

myös rakkaus ja luottamus uudestaan hänen sydämeensä, ja hiljaa ja

ystävällisesti lähestyi hän Sofi Degeliä, joka istui nojatuolilla,

lasta vartioimassa, ja oli nukkunut. Frida silitteli hiljaa hänen

hiuksiansa ja sanoi: "Kiitoksia, Sofi; sinä olet väsynyt, mene

levolle".

"Armollisin rouva", huudahti Sofi herätessään -- varmaankin

suloisista unista sulhasestaan -- "lapsi on levollisesti nukkunut,

ainoastaan kerran annoin minä hänelle juomaa".

"Hyvä", sanoi nuori rouva, "mene levolla". Ja kun palvelustyttö

oli mennyt, seisoi Frida pienokaisensa edessä ja katseli häntä:

ei! ei! köyhän aatelisneidin surullinen kohtalo ei soveltunut

noille suloisille kasvoille, ja hänen illalliset ajatuksensa eivät

soveltuneet hänen tänaamuisiin ajatuksiinsa. Hänen sielunsa oli tänä

yönä saanut kestää tuskia, hirmuisia tuskia, mutta yön kuluessa ja

tuskien aikana oli toivo syttynyt hänen sydämeensä ja tämä tuskien

sikiö kietotui hänen kaulaansa ja suuteli häntä ja taputteli hänen

poskiansa, ja nuo siniset silmät tähtäsivät taivasta kohden ja

niistä loisti luottamus niin -- niistä loisti voitto!

Nuori rouva meni levolle ja kaikki tänyölliset hahmut ilmaantuivat

hänen eteensä: Karolina Kegel ja rouva Nüssler, pastorin rouva

ja Lovisa, Hawermann ja Bräsig, he seisoivat kaikki elävinä ja

selvinä hänen silmäinsä edessä, hän ymmärsi heidät kaikki ja heidän

vilpittömän toimintansa ja olentonsa; mutta niiden väliin tunkihe

eräs hahmu, jota hän ei ymmärtänyt, nimittäin vanha juutalainen.

Valo sattui niin kirkkaasti tähän olentoon ja niin pimeitä varjoja

tuli näkyviin vanhan juutalaisen yönutun ja kasvojen poimuista --

semmoista ei hän ollut milloinkaan ennen nähnyt -- tämä kaikki tuli

näkyviin hyvin epäselvänä -- ja kun Frida muisteli vanhan juutalaisen

lähtöä, silloin suureni tämä hahmu yhä suurenemistaan, mutta kävi

samassa yhä epäselvemmäksi, ja Frida risti kätensä rinnallensa ja

nukkui.

Frida nukkui, ja näki unta vanhasta juutalaisesta; mutta tämä oli

suloinen uni, ja ainoastaan yhden ainoan kerran havahti hän, hänestä

tuntui, ikäänkuin ajaisivat vaunut kartanolle. Hän kuulteli, mutta

sielu ja ruumis kaipasivat lepoa, pää vaipui hiljaa takasin tyynylle

ja tuo suloinen uni häilyi taas hänen vaaleilla hapsillaan ja

kuiskaili hänen korvaansa ihmeellisiä asioita.

Mutta hän ei ollut väärin kuullut: eräät vaunut olivat todellakin

tulleet, niissä vaunuissa istui hänen miehensä. Aksel oli näinä

päivinä ajellut ympäri maata kuin rihkamakauppias, joka ostelee munia

ja kanoja, jokaiselle ovelle oli hän kolkutellut kuin lumppujen

kerääjä: hän oli kysellyt liikemiehiltä, hän oli valitellut vanhain

ystäväin luona, joita hän hevoskilpajuoksuissa oli tullut tuntemaan

ja jotka häneltä olivat ottaneet hänen rahansa; kenkään ei ollut

kotona, ja ne, jotka hän sattumalta tapasi, olivat ilman rahoja.

Niin kauvan kuin kävelemme antivaatteissa, on meillä ystäviä kyllä,

mutta kun ne ovat kuluneet, ja niitä täytyy paikata, hävettää tämä

ystäviä. Tämän sai Aksel katkerasti kokea. Hän oli salaa, sisariensa

tietämättä, käynyt Swerinissä; hän oli käynyt sen juutalaisen

luona, joka taanoin niin sukkelaan ja mielellään oli hankkinut

rahat. Hän oli majatalostaan katsellut sitä suuntaa kohden, jossa

Fransin maatilat olivat; mutta missä oli Frans? Hän oli astunut

viimeisen askeleen, hän oli ajanut lankonsa Breitenburgin luo, jonka

kanssa hän oli epäsovussa, hän ei ollut välittänyt tuosta kylmästä

vastaanotosta, hän oli ilmottanut hänelle kamalan tilansa, mutta ei

ollut sanonut hänelle mitään sisariensa rahoista. Lanko oli katsonut

häntä tuimasti silmiin ja kääntänyt hänelle selkänsä: "Tu l'as voulu,

George Dandin![22] Ja tähän kuiluun, jonka sinä kevytmielisyydessäsi

olet kaivanut, pitäisi minun heittää rahani? Rahani, jotka minä

puutetta kärsien ja surulla olen ansainnut? Sinun sisaresi ei ole

niitä tuonut myötänsä".

Aksel aikoi jotakin sanoa niistä 7000 taalerista, jotka hänen vanha

isänsä häntä varten kerran oli lainannut Moosekselta, mutta samassa

kääntyi lanki Akselia kohden ja sanoi hänelle suoraan päin silmiä;

"Missä ovat ne 13000 taaleria, jotka sinä sisariltasi olet veijannut?"

Tämä masensi Akselin kokonaan -- hänen lankonsa tiesi siis senkin --

hän hoiperteli kalpeana ulos ovesta ja astui vaunuihinsa.

"Mihinkä?" kysyi kuski.

"Kotia".

"Missä vietämme yötä?"

"Kotona".

"Herra, sitä eivät hevoset kestä".

"Niiden täytyy kestää".

Niin ajoivat he kotia, ja kun he olivat astuneet alas vaunuista,

seisoi Juha noiden molempain kaunisten rautikkoin tuona ja sanoi:

"Molemmat takamaiset vaunuhevoset olemme jo ennen ajaneet pilalle,

nyt ovat molemmat etumaisetkin lopussa; heistä ei ole muuhun kuin

sontarattaiden eteen".

Aksel kävi raskailla askeleilla huoneesensa, johon jo paistoi

kirkas päivä. Hänen huoneessansa oli kaikki kuin ennenkin ja ennen

oli hän aina siinä hyvästi viihtynyt ja vanha tottumus oli aina

tehnyt lempeän vaikutuksen hänen sydämeensä; mutta hänen sydämensä

ei ollut enää sama kuin ennen, hänen mielensä ja sydämensä oli

muuttunut, se ei tahtonut enää soveltua vanhaan totuttuun tapaan;

hänen mieltänsä ahdisti; hän tempaisi akkunan auki, että aamun raitis

ilma pääsi virvottamaan hänen otsaansa; hän heittäytyi istumaan

nojatuolillensa, joka oli hänen kirjotuspöytänsä edessä, ja pusersi

päätänsä molemmilla käsillään, ikäänkuin tahtoisi hän pingottaa

sen ruuvipihteihin. Samassa sattui hän näkemään pöydällä kirjeen,

käsiala oli hänelle hyvin tuttu, hän oli sen jo ennenkin nähnyt,

hän repäisi kirjeen auki: kirje oli hänen sisareltansa. Mitähän oli

hänen lankonsa Breitenburg hänelle sanonut? Niin, siinähän se oli!

Hän katseli ulos akkunasta, tuolta Reksowin kuusikkometsän takaa

nousi aurinko. Hän katsahti taas kirjeesen; siinä oli ystävällisiä

sanoja, mutta mitä apua sanoista, hänellä ei ollut rahoja. Hän

katsahti taas ulos akkunasta: hänen silmäinsä edessä lainehti

vehnälaiho. Ah, jos se olisi jo tuleentunut, jos se olisi jo puitu

ja olisi antanut kahdenkymmenkertaisen sadon, niin, sitte -- ei!

ei! siitä ei sittenkään hänelle apua olisi ollut. Ja hän katsahti

taas kirjeesen: ystävällisiä sanoja! Mutta vähitellen saivat sanat

vakaisemman muodon, ne katsella tuijottelivat häneen tuimemmin -- hän

ei voinut enää luoda silmiänsä muualle -- hän luki kirjeen loppuun,

ja siinä seisoi: "minä olen tästä asiasta myöskin kirjottanut

Fridalle, rakas veli! Jos et sinä ole kiinittänyt kartanoon meidän

saantiamme, niin olemme me tyttöraukat ihan hukassa!" -- "Niin,

hukassa!" huudahti Aksel, "hukassa!" ja hypähti pystyyn tuoliltaan ja

juoksi ympäri huoneessa; hän riensi akkunan ääreen, hänen edessänsä

lepäsi luonto täydessä ihanuudessaan ja luonto tekee vaikutuksensa

jokaiseen sydämeen; mutta sydämen on oleminen sopusoinnussa luonnon

kanssa, sen on oleminen avonainen ja altis auringonsäteelle ja on

sisällisellä kaipauksella katseleminen vihantaa maata, sinistä

taivasta ja auringon kultaisia säteitä. Mutta hänen sydämensä ei

ollut enää puhdas, valhe oli saanut hänestä voiton, hänen mielensä

ja ajatuksensa olivat kiinitetyt viheliäiseen ihmiselliseen romuun.

Rahaa! Rahaa! Auringon säteistä ei voitu kultarahoja lyödä. Hän

heittäytyi taas tuolillensa: Fridakin tiesi siis sen. Mutta Aksel

oli niin usein valhetellut hänelle; tätä ei voinut hän kumminkaan

kieltää, Frida tiesi sen. Ja Frida seisoi hänen edessänsä, lapsi

käsivarrella, ja katseli häntä tuimasti ja hänen kirkkaat harmaat

silmänsä kysyivät: "Olemmeko tämän ansainneet?" ja hänen kolme

sisartansa seisoi hänen ympärillänsä laihtunein poskin ja huulin

hyypyneisin: "Niin, Aksel, rakas Aksel, ihan hukassa!" Ja näiden

tyttöraukkani takana seisoi eräs synkkä hahmu omituisessa valossa, se

hahmu ei näyttänyt olevan tästä mailmasta, ja tämä hahmu oli hänen

vanha isänsä, ja se sanoi hänelle: "Sinun pitäisi olla minun vanhan

huoneeni tuki, mutta sinä olet irrottanut siitä kiven kiven perästä

ja minun huoneeni olet sinä jaottanut maahan". -- Tätä ei hän enää

kestänyt, hän kavahti pystyyn -- hahmut katosivat --, hän juoksi

edes takasin, ja kun hän taas tuli tunnollensa, seisoi hän kaapin

edessä, jossa hänen ampuma-aseensa olivat. Ah, hän tiesi paikan, joka

oli niin yksinäinen, niin hiljainen, tämä paikka oli Laubanin järvi

Reksowin metsässä; hän oli iloisilla metsästysretkillä usein siellä

ollut vanhan metsävartian, Slangin, kanssa; siellä voi hän sen tehdä.

Hän kurotti kaappiin ja otti revolverin, jonka Triddelfitz kerran

oli hänelle hankkinut, että hän ampuisi sillä päivätyöläisiä. Hän

koetteli sitä; oikein, se oli ladattu. Hän meni ulos ovesta; mutta

kun hän tuli porstuaan, näki hän oven, joka vei Fridan kamariin ja

jonka takana hänen vaimonsa ja lapsensa lepäsivät. Aksel vavahti, hän

hoiperteli taaksepäin; kaikki ne suloiset hetket, joita hän täällä,

uskollisen vaimonsa sydämellä ja lapsen sielun vähitellen elämään

heräämistä nähdessään oli nauttia saanut, johtuivat hänen mieleensä,

hän lankesi polvillensa kynnykselle ja kuumat kyynelet vierivät

hänen poskillensa, ja nämä kyynelet, tämä palava rukous voivat hänen

pelastaa -- me tulemme sen vielä näkemään -- sillä Jumala johtaa

meitä hienolla, näkymättömällä langalla. Aksel nousi, hän ei ollut

rukoillut oman sielunsa edestä, hän oli rukoillut toisten sielujen

edestä; hän meni, hän meni hiljaiselle Laubanin järvelle. Hän

heittäytyi maahan polvillensa nuoressa kuusikkometsässä, hän otti

revolverin taskustansa ja laski sen viereensä, hän loi vielä kerran

palavan silmäyksen mailmaan; hän katsahti vielä kerran aurinkoon,

Jumalan ihanaan aurinkoon, viimeisen kerran, ennenkuin hänen oli

yllättävä synkkä yö. Aurinko häikäisi hänen silmiänsä, hän otti

niistinliinansa ja peitti sillä kasvonsa, ja nyt tulivat hänen

mieleensä viimeiset, kamalat ajatukset. Raskaasti hän huokasi: "Sen

täytyy tapahtua!" huudahti hän. "Hyvää huomenta, herra von Rambow!"

kuului ystävällinen ihmisääni hänen vierestänsä.

Aksel sieppasi liinan pois silmiltänsä ja peitti sillä revolverin.

"Näin varhain valveilla?" kysyi Sakarias Bräsig, sillä hän se oli,

joka istui maahan ruohostoon Akselin viereen. "Aiotteko tekin onkia?"

Samassa laski hän kätensä niistinliinan ja revolverin päälle: "Ahaa!

Te tahdotte harjotella pistoolilla ampumista. Minäkin olin ennen

siinä hyvin taitava, minä ammuin pata- ja herttaässän aina keskeltä

puhki". Niin puhein nousi hän seisaalle ja otti revolverin käteensä:

"Näettekö pilkkua tuolla kuusessa -- Slang näyttää merkinneen tässä

puita kirveellään -- minä pidän vetoa neljä groschenia, sillä enempää

en pidä minä milloinkaan" -- pah! pamahti revolveri, mutta kuula

ei sattunut pilkkuun -- pah! vielä toistamiseen ja taas turhaan,

ja vielä kerran, ja niin ampui hän kaikki kuusi laukausta: "Sitäpä

en olisi uskonut! Kaikki harhaan! Sitä en olisi uskonut! Minä olen

vedon menettänyt! Tässä ovat ne neljä groschenia. Semmoinen vanha

krapelus!" huudahti hän ja viskasi revolverin kauvas Laubanin

järveen, "sillä voisivat lapset ja nuoret miehet varomattomuudessaan

pian ampua itsensä kuoliaksi".

Akselista tuntui olonsa oudolta: yht'äkkiä asettui hänen vakaisimman,

lujimman, epätoivonsa ja kamppailussa tehdyn päätöksensä ja sen

pimeän portin väliin, jonka kautta hän tahtoi uskaltaa astua, mitä

tavallisin ja, Akselin mielestä, mitä törkein olento, ja siinä se nyt

seisoi niin julkeasti ja röyhkeästi, kuin talonpoika markkinoilla,

pois tieltä oi sitä voinut sysätä oikealle eikä vasemmalle puolelle.

Aksel hypähti myös pystyyn: "Herra...!"

"Herrrra...!" ärjäsi Bräsig takasin.

"Mitä teillä täällä on tekemistä?"

"Ja mitä _teillä_ täällä on tekemistä?" kysyi Bräsig puolestansa.

"Te olette hävytön narri!" huudahti Aksel.

"Ja te olette vielä suurempi narri!" huudahti Bräsig, "te aiotte

mielettömässä tilassa tehdä mitä kauhistavimman teon ja olette

unhottaneet kaikki: rouvanne ja lapsenne. Niin! tuommoinen pieni

hyppäys vaan, ja niin pääsemme kaikista! Eikö niin? Kumpi on nyt

suurempi narri?"

Ja Aksel nojasi kuusta vastaan, toinen käsi sydämellä ja toinen

silmillä aurinkoa vastaan, ja hänen, edessänsä seisoi mitä

jokapäiväisin ihmisolento, ongenvapa kädessä, ja sulki häneltä

kuoleman pimeän portin.

"Näettekös", otti pehtori Bräsig uudestaan puhuaksensa, "jos olisitte

tulleet kolmea minutia ennemmin kuin minä" -- ne olivat ne kolme

minutia, jotka hän oli viettänyt kynnyksellä rukoillen polvillaan

vaimonsa ja lapsensa edestä -- "niin viruisitte nyt tuossa pää

puhki hirvittävänä varoituksena, ja kun olisitte tulleet Jumalan

tuomioistuimen eteen, niin olisi Jumala sanonut teille: narrien

narri! Sinä et tiedä, mitä tänä yönä sinun rakas vaimosi ja pehtori

Hawermann ja rouva Nüssler ja pastorin rouva ja Mooses ja muut

ovat tehneet, ja jos Herra olisi tuominnut teidän ansion jälkeen,

tiedättekö, mihinkä sitte olisitte joutuneet? Helvettiin olisitte

joutuneet!"

Aksel otti kätensä pois silmiltänsä ja katseli tuijotteli Bräsigiä:

"Mitä? Mitä te sanotte?"

"Että teille on tänä yönä hankittu 31,000 taaleria, ja että Mooses

hankkii rahat, ja että teidän orpananne Frans on tullut, ja hän

tekee mahdollisesti vielä enemmän. Mutta tehän olette ihan mieletön

ihminen, kun annatte Triddelfitzin, sen vintiön, ostaa revolvereita,

ampuaksenne päivätyöläisiä, ja sitte hätyytätte niillä omaa

henkeänne".

"Frans on täällä? Frans, sanoitte te?"

"Niin, hän on täällä; mutta teidän tähtenne ei hän ole tullut,

hän on tullut sentähden, että hän kaikin mokomin tahtoo tehdä

Lovisa Hawermannin armolliseksi rouvaksi von Rambowiksi; mutta

jos mielitte mailmassa ketään kiittää -- Frans aikoo arvattavasti

jotakin tehdä, tehdä mitä vielä puuttuu --. niin menkää sitte rakkaan

armollisen rouvanne ja Kaarlo Hawermannin luo ja osottakaa heille

kiitollisuuttanne; voitte myöskin käydä Mooseksen luona, ja rouva

Nüssleriä ette myöskään saa unhottaa, ettekä pastorin rouvaakaan --

he ovat kaikki olleet hyviä teitä kohtaan tänä yönä".

En ole vielä koskaan aikonut itseäni ampua, enkä tiedä, mimmoinen

semmoisen ihmisraukan mieli on, kun hänen ja hänen päätöksensä

väliin tunkeuu jokapäiväinen elämä. Minä arvelen, että se mahtaa

tuntua hyvin harmittavalta, ikäänkuin oikein väsyneestä, uupuneesta

matkamiehestä lasillinen hapanta, lannistunutta olutta -- ja pehtori

Bräsig näytti todellakin tänä aamuna hieman äreältä. Mutta kun

rakas, ihana ihmiselämä tulee sisään ovesta, ja nuori vaimo, lapsi

käsivarrella, kaataa hänelle lasillisen viileätä, raitista viiniä,

juo hän lasin pohjaan ja sanoo: "No niin! Nyt voitte kertoa, mitä

täällä on tapahtunut". Ja pehtori Bräsig kertoi ja kertoi hyviä

uutisia, ja Aksel horjui pois kuusen juurelta ja lankesi vanhuksen

kaulaan! "Herra Bräsig! Hyvä herra Bräsig! Onko tämä kaikki totta?"

"Mitä sillä tarkotatte? Luuletteko, että minä tänä pyhänä hetkenä

syöttelisin teille valheita?"

Ja Akselia pyörytti se pohjaton juopa, joka oli hänen edessänsä ja

johon hän vastikään oli niin rohkeasti kurkistanut, hän hoiperteli

taaksepäin ja hänen ympärillänsä alkoi kuulua laulua ja soittoa

ilmassa ja maa heijasti ja loisti ja kaikki, mitä hän muuten oli

välinpitämättömästi katsellut ja kuullellut, teki nyt häneen

valtaavan vaikutuksen, hän peitti silmänsä käsillänsä ja rupesi

katkerasti itkemään. Ja pehtori Bräsig seisoi hänen edessänsä ja

katseli häntä sääliväisesti, lähestyi häntä lempeästi ja tarttui

hänen olkapäihinsä ja ravisteli häntä, mutta hyvin vienosti ja

sanoi: "Me vaellamme kaikki eksyksissä, ja te olette suureksi osaksi

itse syypää onnettomuuteenne; mutta kokonaan ei se ole teidän

syynne, sillä miksikä riivasi paholainen teidän äitiänne ja antoi

teidän ensin tulla luutnantiksi? Mitä on maanviljeliällä tekemistä

luutnantin kanssa? Sehän on ihan samaa, kuin jos kaupungin musikantti

David Berger, joka torvellaan on puhaltanut pilalle toisen keuhkonsa,

nyt rupeisi papiksi ja saarnaisi, saarnaisi vaan toisella keuhkolla;

hän ei sitä kestäisi. Mutta", ja hän kävi nuoren miehen käsivarteen

kiini, "menkäämme pois tästä paikasta, niin tulee mielenne

paremmaksi".

"Niin, niin!" huudahti Aksel, "te olette oikeassa! Tuosta

onnettomasta soturielämästä on kaikki minun onnettomuuteni alkunsa

saanut, silloin tein minä ensimäiset velkani ja niistä seurasivat

kaikki toiset. Mutta", sanoi hän vähän ajan kuluttua ja seisahtui,

"mitä sanon minä vaimolleni?"

"Ette mitään", sanoi Bräsig.

"Ei", sanoi Aksel, "minä tein juuri pyhän lupauksen, että tästä lähin

aina sanon hänelle totuuden".

"Se tulee teidän tehdäkin", sanoi Bräsig. "Luuletteko todellakin,

että nuori armollinen rouva on teiltä suorastaan kysyvä, ettekö tänä

aamuna ole aikoneet ampua itseänne? Ja jos te puheessanne joudutte

hämille, niin valhettelen minä teidän puolestanne, sitä en minä

pane sydämelleni, sillä olisihan hirmuista, että niin hyvän nuoren

rouvan koko ikänsä täytyisi vaeltaa mailmassa yhä ajatellen, että

mies, jonka hänestä piti huolta pitämän, oli kurjasti aikonut jättää

vaimonsa ja lapsensa. Ei!" lisäsi hän lujasti, "sitä ei hänen ole

tarvis tietää; sitä ei ole kenenkään tarvis tietää paitsi teidän ja

minun. Ja saattepa nähdä, että hän nukkuu vielä, sillä vasta, aamulla

voi hän levolle päästä ja hän oli varmaankin hyvin väsynyt".

Niin tulivat he Pümpelhageniin. Daniel Sadenwater oli etehisessä.

"Daniel", sanoi Bräsig, "hankkikaa meille vähän aamiaista, sillä",

sanoi hän, kun Daniel oli mennyt, "teidän on vähän vahvistaminen

itseänne ruoalla, että tulette toiselle mielelle, sillä tämmöinen

tapaus kyselee voimia".

Mutta tällä kertaa oli epätietoista, sanoiko hän tätä muiden tähden

vai itsensä tähden, sillä kun aamiainen tuli pöydälle, ei Aksel

voinut mitään syödä, mutta Bräsig söi kuin riihentappaja.

Kello kymmenen aikaan tuli Frida huoneesen: "Hyväinen aika, herra

pehtori! ja sinä, Aksel?"

"Niin, Frida kulta, minä tulin kotia tänäaamuna", sanoi nuori mies

matalalla äänellä.

"Ja nyt et enää matkaa pois, nyt pysyt sinä täällä", sanoi Frida

vakavasti. "Ah, Aksel, minulla on sinulle paljo kertomista, paljo

hyvää. Mutta kuinka olet sinä tullut herra pehtorin pariin?"

Nyt, arveli Bräsig, on hänen aikansa puuttua asiaan: "Minä olin

aamulla vähän onkimassa -- ette mahda panna pahaksenne, että minä

panin ongenvapani teidän porstuaanne -- ja siellä tapasin minä herra

von Rambowin, joka oli kävelemässä, ja niin katselimme yhdessä hänen

nisuansa ja hän kutsui minua aamiaiselle. Mutta armollinen rouva,

onpa teillä oivallista makkaraa! Sen valmistamisen olette varmaankin

oppineet rouva Nüssleriltä!"

"Ei", sanoi Frida, luomatta kysymykseen mitään suurempaa huomiota,

ja katseli Bräsigiä ja Akselia vuorotellen, ikäänkuin olisi hänestä

toki kummaa, että Aksel oli kutsunut vanhan pehtorin sisään. "Mutta

mitenkäs on tämän laita, herra pehtori...?" kysyi Frida.

Maltappa! arveli Bräsig, nyt puhut itsesi pussiin, nyt on kääntäminen

puhe toiselle tolalle, hän keskeytti siis Fridan puheen: "Teidän

luvallanne, armollinen rouva, te kutsutte minua vielä aina

'pehtoriksi', pehtori olen ollut; mutta minä olen noussut virassa,

tätä nykyä olen oikeuden asessori. -- Yhdestä toiseen!" kääntyi

hän Akselia kohden, "miks ette nouda rahoja, jotka teitä varten on

oikeuden hallussa Rahnstädtissä?"

"Mitä rahoja?" kysyi Aksel.

"No, ne 1,500 taaleria, jotka lurjuksilta vielä saatiin. Saitte kai

jo viime viikolla siitä asiasta kirjeen oikeudelta?"

"Herranen aika!" huudahti Aksel, "minä olen viime aikoina saanut niin

paljon kirjeitä oikeuksilta, etten enää ole yhtäkään niistä avannut".

"Minä tunnen sen asian", sanoi Frida, "rouva Nüssler kertoi sen

minulle kotimatkalla, minä noudan kirjeen", ja hän riensi ulos ovesta.

"Nuori herra von Rambow", sanoi Bräsig ja oikaisi itsensä suoraksi,

"siinä olette taas tehneet tyhmyyden, sillä me oikeudenmiehet

emme ainoastaan rankaise ihmisiä, me olemme myöskin ihmiskunnan

hyväntekiöitä".

"Mutta sanokaa toki, mitä rahoja ne ovat?"

"Tässä on kirje", sanoi Frida ja antoi sen Akselille.

Aksel aukaisi sen; oo, minkä vaikutuksen tämä häneen teki! "Rahaa!"

oli hänen sielunsa viime aikoina huutanut, yhä vaan "rahaa!" Nyt

putosi odottamatta kaunis rahasumma hänen syliinsä, mutta mitä

rahoja? "Oi hyväinen Jumala!" huudahti hän ja hoiperteli ja horjui

ihan hermotonna ympäri huoneessa, ikäänkuin unissakulkia, "ei sekään

siis totta! Missä käsissä olen minä ollut? Petetty! Itse pettänyt

itseni -- kaikkein enimmästi Itse pettänyt itseni!" Niin syöksi hän

ulos ovesta, Frida tahtoi juosta hänen perästänsä, mutta Bräsig

pidätti:

"Olkaa huoletta, armollinen rouva! Minä tiedän keinon, millä hänen

voi viihdyttää". Bräsig meni hänen perästänsä puutarhaan, jossa Aksel

pyöri ympäri haltioissaan. Vanhus asettui hänen tiellensä: "Herra,

mitä hullutusta tämä on?"

"Pois tieltä!" huusi Aksel.

"Ei!" sanoi Bräsig, "sitä ei minun ole tarvis tehdä. Ettekö häpee,

että kidutatte rouvanne kuoliaaksi raivoomisellanne?"

"Miks'ette antaneet minun täyttää aikomustani?" huusi Aksel. "Tuhat

kertaa katkerampi kuin kuolema on ottaa vastaan hyviä töitä! --

ihmisiltä, joita parempina aikoinani olen ylenkatsonut ja loukannut,

niin, vieläpä sysännyt onnettomuuteenkin. Ah, minun ei ainoastaan

ole niitä vastaan ottaminen -- ei! -- minun on _täytymys_ se tehdä,

jos elää tahdon. -- Oi, oi!" huudahti hän ja löi kädellään otsaansa,

"miksikä pitää elää? Miksikä elää, tämä pistos sydämessä?"

Niin raivosi hän itseänsä ja mailmaa vastaan ja pehtori Bräsig

seisoi varsin tyynellä mielellä ja katseli häntä ja lausui vihdoin:

"Pitkittäkää sillä tavoin vaan vielä muutama aika; semmoisena

miellytätte te minua suuresti; sillä tavoin lähtevät teistä nuo

aateliset juonet! Mitä? Te ette tahdo ottaa vastaan mitään ystävyyden

osotteita kunniallisilta porvarillisilta ihmisiltä? Eikö niin? Jos

joku herra von, tai Pomukkelskopp, tai Slusuhr eli Taavetti tulisi,

niin ettei kukaan eläväinen sielu siitä tietää saisi, se olisi teille

mieluisempaa; mutta he eivät tule enää. Mutta tämä onkin minusta

vaan sivuseikka; hävetä pitäisi teidän toki, että Herran kasvoin

edessä, joka tänään aamulla pelasti teidän, vielä uudestaan lausutte

toivonne olevan saada ampua itsenne. Tehän olette kahdenkertainen

itsemurhaaja!"

Aksel oli rauhottunut, mutta samassa käynyt ihan kalpeaksi;

häntä pyörytti, ajatellessaan sitä juopaa, johon hän aamulla oli

kurkistanut; Bräsig tarttui hänen käteensä ja asetti hänen istumaan

penkille, jolla hänen vanha isänsä ja hänen hyvä rouvansa jo ennen

tuskissaan ja huolissaan olivat istuneet. Vähitellen tointui hän

taas ja Sakarias Bräsig tarttui uudestaan häneen ja sanoi: "Tulkaa!

Tulkaa armollisen rouvanne luo! Siellä on tätä nykyä teidän oikea

paikkanne", ja Aksel seurasi kuin lammas, ja kun tuvassa hänen

nuori, rakas vaimonsa tarttui hänen käteensä ja veti hänen viereensä

sohvalle ja häntä lohdutteli, purskahtivat kuumat kyynelet hänen

silmistänsä, sillä nyt vasta suli viimeinen jää hänen rinnastansa,

hänen vaimonsa lempeästi häntä katsellessa, ja hänen sielunsa liikkui

avonaisena, vapaana, vielä tosin aaltoilevana, mutta kuitenkin

_vapaana_! Ja Sakarias Bräsig oli siirtynyt akkunan ääreen ja rämisti

ruutua vastaan dessauer-marsiansa, niin että Fritz Triddelfitz, joka

kulki ohitse, tuli likemmäksi ja kysyi: "Herra pehtori, kutsutteko

minua?"

"En!" ärjäsi Bräsig, "pitäkää te huolta itsestänne ja talon toimista".

Nyt tulivat vaunut jyristen kartanolle ja Hawermann ja Frans astuivat

niistä ulos.

Frans oli Hawermannin kanssa käynyt Mooseksen luona yhdeksän aikaan

ja oli luvannut maksaa orpanansa puolesta noiden toisten taattuin

henkilöjen sijasta 31000 taaleria, ja Mooses oli yhä nyykäytellyt

päätänsä ja sanonut: "Te olette varma; toiset ovat myöskin varmoja;

mutta te olette rikas ja parempi on parempi". -- Ja kun asia oli

toimitettu ja Frans oli jonkun matkaa vaeltanut pitkin katua

Hawermannin kanssa, sanoi Frans: "Appi kulta, vartokaapa tässä

penkillä vähän aikaa, minä tulen heti taas, unhotin puhua eräästä

seikasta Mooseksen kanssa". -- Ja tultuansa taas Mooseksen luo,

sanoi hän: "Mooses, minun appini Hawermann ilmotti minulle tänä

aamuna, että Pomukkelskopp aikoo myydä Gürlitzin..." -- "Taivahan

taatto!" huudahti Mooses, "Hawermann, appi! Mitä sillä tarkotatte?"

-- "Että minä nain hänen tyttärensä". Ja vanha juutalainen nousi

vaivalloisesti istuimeltaan seisaalle ja laski kuihtuneen kätensä

kristityn aatelismiehen pään päälle ja sanoi: "Abrahamin Jumala

siunatkoon teitä! Te tulette hyvään sukuun". Ja tuokion ajan

kuluttua, sanoi Frans: "Ostakaa kartano minulle, tehkää kauppa

minun puolestani, mutta minun nimeäni ei saa mainita, ei kenenkään

-- erittäinkään Hawermannin -- pidä saada siitä mitään tietää.

Juhannukseksi voin minä maksaa 100,000 taaleria". -- "Mutta kuinka

korkean hinnan saan tarjota?" -- "Sen jätän kokonaan teidän

valtaanne; mutta kysykää jo tänään asiaa. Minä tulen huomenna, ja

sitte puhumme likemmin siitä". "No", sanoi Mooses, "tämä on kauppa,

tämä on rehellinen kauppa. Miks'en minä tekisi kauppaa". -- Frans

lähti.

Kun Aksel näki näiden molempain astuvan maahan vaunuista, yritti

hän malttaa mieltänsä ja olla olevinansa, ikäänkuin oi olisi mitään

tapahtunut, mutta turhaan. Hänen sielunsa oli saanut kestää liian

rajun myrskyn; vihreät lehvät olivat rikkirevityt ja paljaat tynkät

ja trönöt tulivat näkyviin; Fridan ja Bräsigin oli rientäminen

väliin; ja kun Aksel, sydämensä yllytystä seuraten, aikoi rientää

Hawermannia vastaan, tarttui Frida häneen kiini ja sanoi: "Aksel,

rakas Aksel, ei nyt! Huomenna, ylihuomenna! Joka päivä! _Sen_ miehen

kohtaat sinä aina".

Ja Hawermann otti lakkinsa ja sanoi, että hänellä oli asiaa Fritz

Triddelfitzille hänen isältänsä, ja lähti ulos ovesta.

Ja Frans kävi Akselin luo ja halasi häntä ja sanoi: "Aksel, tule

toiseen huoneesen, minulla on sinulle paljon sanomista".

Ja kun jonkun aikaa olivat olleet siellä kahdenkesken, pisti Frans

päänsä ulos ovesta ja huusi Fridaa. Eikä viipynyt kauvan, niin juoksi

Daniel Sadenwater kartanolle ja etsi herra pehtori Hawermannia, ja

kun Hawermann oli mennyt Bräsigin nokan ohitse, tuntui Bräsigistä

tupa tyhjältä ja hän meni puutarhaan ja asettui eräälle töyräälle ja

katseli Reksowin kuusikkometsää kohden, tuonne Laubanin järvelle päin

ja arveli ajatteli itseksensä: "Kummallista! Mikä on elämä, miksi on

ihmisen elämä!" ja kun hän puolentoista tuntia oli tätä kysymystä

hautonut päässänsä, puhkesi hän vihdoin sanomaan: "Jospa nyt olisi

jotakin suuhun pantavaa, ja sitte rauhallinen paikka, jossa saisi

vähän levähtää".

Ja hänen toivonsa oli pian toteen käyvä, sillä Daniel tuli ja kutsui

häntä, ja kun Bräsig tuli saliin, seisoi Hawermann Akselin kanssa,

käsi kädessä, ja Frans hieroi hyppysiään ja katseli ruokia pöydällä

ja kävi Bräsigiä vastaan ja sanoi: "Herra pehtori, annetaanpa nyt

herkkujen maistua!"

Ja Frida seisoi myöskin joukossa, suu hymyssä ja kasvoilla suloinen

tyytyväisyyden loiste, ja lähestyi Bräsigiä ja sanoi: "Herra pehtori

-- herra asessori, piti minun sanoa -- kun Pümpelhageniin tulimme,

olitte te minun pöytäkumppanini, nyt kun täältä teemme lähtöä, on

teidän taas istuminen pöytään minun viereeni".

"Mitä lähtöä?"

"Ahaa, ystävä kulta", sanoi Hawermann, "sinähän olet muuten kaikki

tietävinäsi ja huomaat heti asiat; mutta tätä et ole huomannut: herra

von Rambow on tehnyt vaihtokaupan Fransin kanssa, herra von Rambow

saa Hohen-Selchowin ja Frans Pümpelhagenin".

"Sillä tavoin on asia parhain suoritettu, Kaarlo, ja jos sinä

lasketkin pilojasi, etten ole mitään huomannut, niin huomasin

minä kumminkin jo niin ja niin monta vuotta sitte, että herra von

Rambowista, kun hän vielä oli sinun oppilaasi, oli tuleva jotakin".

Ja hän lähestyi Fransia, joka pudisteli oikein miehen tavalla hänen

kättänsä.

Päivällisen jälkeen suostuttiin vielä yhdestä ja toisesta, ja

jokainen voi nähdä, kuinka hyvällä mielellä Aksel oli, ettei hänen

enää ollut mitään tekemistä noiden entisten koronkiskojain kanssa,

vaan ainoastaan orpanansa kanssa, ja näin hyvällä mielellä ollessaan

suostui hän kaikkiin, siihenkin että hän antaisi kelvollisen pehtorin

hoitaa taloutta ja että hän Fransin vakuudeksi antaisi vahvistaa

tämän määräyksen laillisesti.

Meidän kertomuksemme rientää nyt pikaisesti loppuansa kohden.

Tuskin oli viikko kulunut, kun Mooses sai kaupan tehdyksi ja osti

Pomukkelskopilta Gürlitzin kartanon; 192,000 taaleriin nousi sen

hinta. Frans kävi asian varteen kiini molemmin käsin ja riensi suoraa

päätä rakennusmestari Schulzin luo: "Herra Schulz, voitteko pitää

suunne?"

"Enköhän mahda!"

"No, -- minä olen nyt Pümpelhagenin isäntä, lähettäkää muutamia

miehistänne sinne ja antakaa heidän repiä maahan ne hevosaitaukset,

jotka sinne olette rakentaneet".

"Sitähän minä heti ajattelin, ettei niillä vietävillä voinut olla

pitkä ikä".

"Hyvä! Mutta minä olen Juhannuksesta ruveten myöskin Gürlitzin

omistaja..."

"Kas! Kas sitä vaan! Pomukkelskopin lopuksi tuli siis kumminkin:

Ulos! ulos!"

"Niin. Mutta kuulkaapa, minä aion rakennuttaa sinne papinleskenkodin

ja se pitää rakennettaman ihan samanlaiseksi kuin pappila on ja

sen paikka on oleva ihan vastapäätä, juuri lähellä kirkkotarhaa.

Hankkikaa sitä varten kaava".

"Ei ole tarpeesen, minulla on jo kaksi kaavaa, toinen oma hankkimani,

toinen neiti Hawermannin, jonka hän esiliinannauhalla on tehnyt".

"Hyvä", sanoi Frans ja nauroi oikein herttaisesti, "seuratkaa

jälkimäistä kaavaa".

"Mutta se ei ole oikea".

"Ei haita mitään. Sen kaavan jälkeen on teidän rakentaminen.

Hankkikaa huomenna tarpeelliset puut, ottakaa täältä Rahnstädtistä

ajurit ja kelvollinen muurari; mutta älkää millään muotoa hiiskuko

asiasta kenellekään mitään. Jos rahoja tarvitsette, niin saatte niitä

Moosekselta".

Niin puhein lähti hän ja vanha rakennusmestari Schulz seisoi ovella

ja katseli hänen menoansa: "Aatelismies! Aatelismies! Tyhmiä toimia!

Esiliinannauha! Mutta Pomukkelskopp: Ulos! ulos!"

Frans matkasi Hohen-Selchowiin; Hawermann ja pehtori Bremer, joka

Akselin apulaiseksi oli pestattu, matkasivat hänen kanssansa. Aksel

saapui myös sinne kimsuineen kamsuineen, ja hänen perästänsä tuli

Rahnstädtin pormestari, jonka tuli tehdä vaihtokirjat, ja hänen

kanssansa tuli Bräsig asessorina. Tähän toimeen ja Pümpelhagenin

kaluston kuntoon panemiseen kului kolme viikkoa; ja niin oli nyt

kaikki hyvässä järjestyksessä.

Ja pastorin rouvan luona oli myös kaikki valmisna häiden viettämistä

varten. Näitä häitä vietettiin kaikessa hiljaisuudessa ja minä

vaikenen niistä myöskin.

Häiden jälkeisenä päivänä istuivat Lovisa ja Frans ja pastorin

rouva ja Hawermann suurissa vaunuissa, ja Bräsig istui edessä

kuskilaudalla. He ajoivat Pümpelhageniin. Kun he saapuivat

Gürlitziin, oltiin siellä ankarassa puuhassa; hirsiä ja parsia

vuoltiin ja veistettiin ja eräs hammasorsi oli jo valmisna, ja

rakennusmestari Schulz seisoi paitahihoillaan ja hiki tippui otsasta,

sillä hän rehki muassa väkensä keskellä. Frans pidätti hevoset ja

huusi vanhalle ahkeralle rakennusmestarille: "Onko kaikki kunnossa,

herra Schulz?"

"Kaikki kunnossa!"

"Nyt voitte puhua vapaasti, herra Schulz".

"No, hyvä!" sanoi Schulz. "Neiti Hawermann... armollinen rouva, piti

minun sanoa, mihinkä tuskaan te minun olette saattaneet! Kun luulin

jo kaikki olevan kunnossa, puuttui vielä yhtä ja toista. Minun on

teidän kaavanne tähden täytynyt laittaa vielä hammasorsi lisään".

"Mitä?" kysyi Lovisa ja katsahti Fransiin. "Ei mitään muuta,

kultaseni", sanoi Frans ja halasi häntä uumilta, "kuin että minä

olen ostanut Gürlitzin ja rakennan tähän papinleskenkodin, ihan

samanlaisen, kuin pappila on".

"Minua varten?" huudahti pieni pastorin rouva ja kyynelet, jotka jo

kauvan olivat hänen silmissänsä viruneet, kun hän sai kirkkotarhan

nähdä, jossa hänen pastorinsa lepäsi, purskahtivat nyt virtana ulos,

ja hän tarttui Fransin käteen ja itki ilokyyneliä, sillä kaipauksen

kyynelet muuttuvat ihmisissä usein ilon kyyneliksi.

"Ja niin olen minä arvellut", sanoi Frans hiljaa ja ystävällisesti,

"että minun appini ja pehtori Bräsig saisivat asua teidän luonanne,

niinkuin tähänkin asti. Ja minä ajattelin, appi hyvä, että te

voisitte ottaa huoleksenne täällä talonhoidon, ja Bräsig voi silloin

tällöin käydä Pümpelhagenissa katsomassa, kuinka siellä toimitaan".

"Hyvä juttu!" huudahti Bräsig kuskilaudalta, sillä hän oli kaikki

kuullut, koska vaunuin kuomi oli alas laskettu, "Kaarlo, enkö ole

aina sitä sinulle sanonut? Hänestä on tuleva jotakin!"

Ja Hawermannin silmät vilkkuivat ilosta, että hän vielä sai taloutta

hoitaa, vielä työskennellä, vielä puuhata ja toimia! -- -- Ja Lovisa

heittäytyi Fransin kaulaan: "Frans sinä olet herttasen hyvä ihminen!"

Ja vaunut vierivät eteenpäin ja niin tultiin Pümpelhageniin. Ei

mitään kunniaporttia! Mutta jokaisen sydämessä oli kunniaportti,

jonka Jumala taivaassa oli pystyttänyt!

Nyt olen puhunut suuni puhtaaksi ja tähän voisin lopettaa

kertomukseni; mutta minä tiedän kyllä, että moni tahtoo mielellään

tietää, kuinka niiden henkilöjen, joista tässä kirjassa olen puhunut,

jälkeen vuoden 1848 on käynyt ja sentähden seuratkoon tässä vielä

lopuksi:

Luku 47.

Ennenkuin muutin Meklenpurista Thüringeniin, kävin vielä kerran

katsomassa niitä vanhoja rakkaita paikkoja, joissa nuorempana

olin viettänyt hyviä päiviä, ja niin tulin Rahnstädtiin ja menin

sieltä suoraa päätä eräänä sunnuntai-iltapuolena keskellä kesää

Gürlitziin. Minä tahdoin käydä katsomassa Hawermannia, Bräsigiä ja

pastorin rouvaa; heidät tunsin niiltä ajoilta, jolloin vielä olin

maamies, ja olin usein käynyt heidän luonansa Rahnstädtissä. Myöskin

Gottliebin tunsin minä juuri hänen kaikkein hurskaimmalta ajaltaan,

ja -- omituista kyllä! -- meistä on tullut hyvät ystävät, vaikka

minä olen ihan toista mieltä kuin hän, arvattavasti on Gottliebiä

mahtanut miellyttää juuri se vakavuus, joka asuu minun varsinaisessa

luonteessa.

Tultuani Gürlitziin, menin papinlesken asuntoa katsomaan; minä

tartuin ovenripaan; ovi oli lukittu: "Hm", ajattelin itsekseni, "on

sunnuntai-iltapuoli, arvattavasti levähtävät kai hieman". -- Minä

lähestyin akkunaa ja nousin varpailleni, nähdäkseni sisään, kun

samassa ääni kuului minun takanani: "Siitä ei mitään apua, herra,

siellä ei enää ketään asu".

"Eiköhän pastorin rouva enää täällä asukkaan?"

"Hän on kuollut".

"Ja Hawermann?" kysyin minä.

"Hän on muuttanut armollisen rouvan luoksi Pümpelhageniin ".

"Onkohan pastori kotona?"

"On, hän on kotona", sanoi vanha pappilan Yrjö, sillä se oli hän,

"hän on kotona ja pastorin rouva myös, he juovat juuri kahvia".

Minä menin pappilaan ja koputin ovelle.

"Sisään!" kuului kolea ääni.

Minä astuin sisään, mutta -- minulle on paljo tapahtunut mailmassa,

jota en ole ymmärtänyt, ja usein olen minä kummastunut -- mutta tässä

ei ollut yksistään kummastuminen, tässä täytyi hämmästyä! Siinä istui

Gottlieb -- hiukset oli keritty ihan järjellisellä tavalla lyhyiksi;

missä ennen rouva Nüsslerin juurikaukalon ontopuoli oli, siinä oli

nyt oikein säädyllinen maha, joka silminnähtävästi oli kasvamisessa;

entiset kalpeat, kuoppaiset posket olivat muuttuneet kiiltäviksi ja

punertaviksi ja punaset pyöreät huulet osottivat, että päivällisatria

oli hyvästi maistunut, mutta niiden takana olevat kelvolliset

hammasrivit olivatkin myös tehneet velvollisuutensa. Ja semmoiselta

näytti koko mies, kuin maistuisi ruoka hänelle hyvästi, mutta että

hän myös teki velvollisuutensa. Hänessä ei ollut mitään velttoutta,

hän näytti pontevalta ja reippaalta, kaikki hänessä todisti kovaa

työtä, mielentyyneyttä ja hyvää ruokahalua. No niin! Ja rouva Liinan

ruumiin tilasta ei ollut juuri mitään sanomista, hän oli tässäkin

suhteessa ottanut tuon pienen pyöreän rouva Behrensin esikuvaksensa.

"Hm!" pakisin minä itsekseni, "se kuuluu kai asiaan täällä".

Kun tervehtimisen ensimäisistä tempuista oli päästy, istuttiin,

ja nyt ruvettiin kyselemään, erittäin tein minä sitä puolestani.

Tapaukset, jotka tässä olen kertonut, sain minä enimmäksi osaksi

kuulla Bräsigiltä; myöskin Hawermannilta olen kuullut yhtä ja

toista, sillä vanhus piti minusta paljon, ja joitakuita asioita

olen tiedustellut sieltä ja täältä, ja niin istuin pöydän ääreen ja

kirjotin ne paperille, ja koska kertomuksen pääkohtaukset tapahtuivat

siihen aikaan, jolloin olin maamies, panin kirjani nimeksi:

"Maamiesajoiltani".

Gottlieb kertoi minulle nyt yhtä ja toista ja rouva Liina autti

häntä tässä toimessa uskollisesti, tuontuostakin häntä keskeyttäen;

ja kun minä nousin istuimeltani, mennäkseni Pümpelhageniin -- sillä

Fransin tunsin vielä maamiesajoiltani -- sanoi Gottlieb: "Niin, mene

vaan, tänään olet siellä tapaava kaikki koossa; mekin tulemme pian

perästäpäin, ja minä tuon tullessani myös kolme lastamme, vanhin on

poissa, hän on jo kimnasisti".

Minä kävelin pitkin Gürlitzin kirkkopolkua ja ajattelin mielessäni

mitä olin kuullut, ja laita oli täällä niinkuin joka paikassa muualla

tässä matoisessa mailmassa: ilo ja suru, syntymä ja kuolema olivat

vaihetelleet.

Vanhoista tutuistamme oli Sulttaani kaikkein ensiksi muuttanut

manalan majoille; hän ei ollut kuollut luonnollisella tavalla --

itsemurhaa ei hän tosin ollut tehnyt -- ei! -- Eräänä päivänä tuli

kankuri Rührdanz, ruostuneella pyssyllä varustettuna, Reksowin

kartanoon, hän sitoi nuoran Sulttaanin kaulaan ja, talutti hänen

puutarhaan; nuori perintöprinssi seurasi muassa, nähdäksensä mitä

tapahtui, ja hän käytti itsensä -- niinkuin sittemmin tiedoksi tuli

-- hyvin sopimattomasti tässä tilaisuudessa, sillä hän hyppi ja

rehki kuin hullu. Pyssy laukesi ja vähän ajan perästä tuli Rührdanz

ja kertoi Sulttaanin saaneen hyvin kristillisen lopun. Kun rouva

Nüssler antoi hänelle ryypyn, joi hän sen hyvin surullisen näköisenä

ja kertoi, että hän ja kaikki muut Gürlitzin päivätyöläiset olivat

saman päivän aamupuolella olleet oikeuden edessä; he olivat kaikki

tuomitut istumaan vuoden aikaa vankeudessa, ja häntä oli pidetty

kaikkein vietteliänä, jonka tähden hän oli tuomittu istumaan vielä

puoli vuotta lisään. Hän lähti, tämän sanottuansa, ulos ovesta, mutta

palasi vielä takasin ja sanoi: "Rouva kulta, älkää unhottako minun

vanhaa vaimoani! Mutta mikäpä oli syynä meidän onnettomuuteemme?

Meillä ei ollut papereita".

Toinen, jonka kuolema oli saavuttanut, oli Jokkum itse. Siitä

hetkestä ruveten, kun hänellä ei enää ollut mitään talouden kanssa

tekemistä, oli hän vasta, oikein virkuksi ruvennut; hän juoksi kaiken

päivää ympäri pelloilla, enimmästi paikoilla, joissa ei mitään ollut

tehtävää, ja seisoi siellä ja ravisteli päätänsä, mutta ei sanonut

mitään. Ja eräänä sunnuntaina, joulun ja uudenvuoden välillä, oli

hän taas puuhaillut ulkona pellolla jalkaa paksussa lumessa ja oli

pudonnut ojaan. Hän oli tullut kotia ihan kangistuneena vilusta;

rouva Nüssler oli antanut hänelle kukkaisteetä, koko vadillisia;

Jokkum olikin rehellisesti tyhjentänyt maljat, mutta seuraavana

aamuna oli hän sanonut: "Äiti, mitä ei voi, sitä ei voi. Mitä

tapahtuman pitää, se tapahtuu. Kyllä kai se niin on, on kai, tälle

ei kukaan mitään voi tehdä", ja niin nukkui hän hiljakseen. Hän

oli puuhannut toimissaan henkensä edestä ja vaivannut itsensä

kuoliaksi, ja rouva Nüssler arveli jo hankkia hänen haudallensa

päällekirjotukseksi: "Hän kuoli virassaan".

Hänen perästänsä kuoli Mooses; tämä vanhus oli elänyt rehellisenä

miehenä ja kuoli rehellisenä miehenä. Hän kuoli lujana uskossaan,

ja hänen kuoltuansa, annettiin hänelle mukaansa hautaan ne laudat,

jotka Juudaan suvulle tulevat, sillä hän oli Juudaan suvusta,

ja kun hän haudattiin, istui Taavetti tuhassa rikkireväistyissä

vaatteissa ja moni kristitty seurasi häntä kirkkotarhaan, johon

hän oli hankkinut tammipuisen aitauksen, ja minä luulen että hän

on tullut Abrahamin helmaan, vaikka kristityt häntä saattivat. Ja

päivänä jälkeen hänen hautaamisensa seisoi kolme ihmistä hänen

haudallansa, nimittäin Hawermann ja molemmat rouvat von Rambow --

Frida oli tullut vieraisille -- ja Hawermann kuivasi silmiänsä ja

molemmat nuoret rouvat laskivat verekset seppeleet vanhan juutalaisen

haudalle, ja kun he hiljaa kävivät kotia läpi Rahnstädtin niittyjen,

lausui Hawermann: "Hän oli juutalainen uskonnoltaan, mutta kristitty

töiltään".

Ja nyt tuli Kanasen vuoro -- meidän urhokas Kanasemme! -- Pomukkel

oli kimsuineen, kamsuineen, lapsineen, hapsineen, muuttanut

Rostockiin sinisellä vaakunalla varustetuilla lasivaunuillaan,

joiden perästä seurasi koko jono ramustovankkureita ja suuri lauma

syöttiläsoinaita. Kun ajat olivat tulleet paremmiksi, oli hän

ansainnut itselleen haukkumanimen; kaikkialla kutsuttiin häntä

"Polkuhinnaksi!" sillä hän oli jokaiselle, joka vaan kuulla tahtoi,

kertonut mitä hänelle oli tapahtunut ja kuinka hän oli Gürlitzin

myynyt ja oli aina lopettanut puheensa syvällä huokauksella, joka

tuli aina mahasta asti: "polkuhinnasta! ihan polkuhinnasta!"

Urhokas Kananen piti talouden ohjat yhä edelleen lujasti käsissään;

mutta mikä hitto lie mennyt Rahnstädtiin palveluspiikoihin! He eivät

ensinkään tahtoneet tyytyä siihen kohteluun, mihin Gürlitziläisten

oli ollut tyytyminen. Joka viikko oli hänellä uusi piika; mutta

vihdoin sai hän erään, joka näytti johonkin kelpaavan, se oli oikein

vanha kyökkikarhu, mutta kun tämä oli häntä neljänneksen vuotta

palvellut, rupesi sekin heittiö vastarintaan. Kananen ei kauvan

siekaillut, hän sieppasi uuninkoukun ja sivalsi sillä tyttöä päähän.

Tyttö ei enään vastaan hinaillut, sillä hän kaatua mötkähti takan

eteen lattialle. Lääkäri tuli, hän puheli niitä ja näitä veren

seisahduksesta ja luunmurrosta; ja lorun loppuna oli, että tyttö

parka kannettiin sairashuoneesen. Lääkäri oli kunnon mies, hän

ilmotti tapauksen asianomaiselle virastolle ja Kananen manattiin

oikeuteen. Jos hän olisi tyytynyt vaan niin ja niin pitkään ja niin

ja niin paksuun keppiin, niin ei olisi hänelle mitään tehty; mutta

urhollisuudessaan oli hän siepannut uuninkoukun! Uuninkoukusta

ei puhuta mitään Meklenpurin laissa ja niin tuomittiin Kananen

istumaan vankeudessa kuusi viikkoa ja suorittamaan pait sitä,

oikeuden kulungit ja niin ja niin paljo korvausta tytölle. Pomukkel

pani vastaan, hän vetosi ylempään oikeuteen, hän anoi armoa; siitä

ei apua: Kanasen täytyi istua suuren urhoutensa tähden. Pomukkel

kertoi jokaiselle, kenen vaan halutti kuulla, tämän tapauksen; hän

parjasi pitkin Rahnstädtin pisintä katua oikeustoa; sattumalta

mahtoi joku oikeuden jäsenistä kuulla tämän, ja oikeusneuvosta

tuomitsi Pomukkelin istumaan neljä viikkoa vankeudessa tästä

hyvästä. Pomukkel koetti päästä asiasta rahalla; mutta se ei käynyt

laatuun; itse senatori Bank pani vastaan! Tällä kertaa piti oikeuden

saada vallita. Ja niin istuivat ne molemmat urholliset puolisot

kumpikin vankeuskopissaan joulun pyhät vuonna 1852 ja uudenvuoden

päivän vuonna 1858; ja kun he kaksi viikkoa olivat istuneet, tuli

vankivartia vaimonsa luo ja sanoi: "Wiikka, suuri on erotus niiden

molempain välillä: sillä aikaa kuin ukko riehuu ja pyörii ympäri

ja sadattelee Jumalaa ja koko mailmaa, istuu akka jäykkänä ja

järkähtämättömänä vielä samalla paikalla, johon hän ensi iltana

istautui".

Malla ja Salla panivat sillä aikaa, kuin heidän vanhempansa

vankeudessa istuivat, toimeen suuren teekestin, johon kutsuttiin

herroja ja rouvasväkeä ja johon herra Süssmannkin oli tullut;

hän nimittäin oli taas sulasta armeliaisuudesta ottanut vastaan

puotimiehen paikan jossakin Myllykadun varrella.

Kun vanha arvoisa pariskunta pääsi vankeudesta, meni Pomukkel

kotiansa asuntupaan ja voivotteli päiviänsä rakasten tytärtensä

edessä; mutta Kananen kävi suoraa päätä kyökkiin, jossa

tapasi päivätyöiäisen vaimon. Sillä aikaa kuin Kananen oli

istunut vankeudessa, oli syntynyt varsinainen kapina Rostockin

palvelustyttöjen kesken ja Slepegrellenin tanssisalissa oli

salaliitto solmittu, ett'ei yksikään kunniallinen palvelustyttö saisi

milloinkaan palvella Pomukkelskoppillaa.

"Mitä saat sinä päivältä palkkaa?" kysyi Kananen päivätyöläisen

vaimolta.

"Kuusitoista groschenia", kuului vastaus. Kananen sieppasi

uuninkoukun, mutta hän maltti mielensä. Mutta tämä mielenmalttaminen

ajoi sapen vereen, ja kolmen päivän perästä kuoli Kananen ja toisten

kolmen päivän perästä hän haudattiin. Ei Pomukkelskopp eikä hänen

tyttärensä tiedä, missä Kananen lepää, ja kun heiltä sitä kysytään,

sanovat he: "Tuolla jossakin syrjässä lepää hän". Ainoastaan Kustaa,

joka pehtorina ollen silloin tällöin tulee kaupunkiin, tietää sen.

Hän ottaa silloin jonkun pienokaisista mukaansa ja näyttää paikan:

"Katso, lapseni tuolla lepää äiti".

Minä olen puhunut surusta enkä ole vielä likimaillekaan päässyt

loppuun; miks'en puhuisi myöskin ilosta? Sillä ilo asui

papinleskenkodissa monta pitkää vuotta. Pastorin rouva istui usein

illanhämyssä ja katseli pastorinsa hautaa: ah, hän olisi niin

mielellänsä tahtonut kuolla; ja hän käännähti ympärinsä, kun Dortha

toi kynttilän, ja näki vanhat huonekalunsa ja tutut kuvat seinässä

ja pyhjinrievun vanhalla paikallaan, ja kuvien alla näki hän kahdet

vanhat ystävälliset kasvot, jotka jo hänen pastorinsa aikana usein

olivat siinä olleet, ja hän tahtoi niin mielellään elää!

Hawermann puuhaili yhä työssä, ei enää vierasten ihmisten hyväksi,

ei! vaan omain lastensa ja lastenlastensa hyväksi, sillä Lovisalla

oli jo kaksi pientä sievää tyttöstä. Mutta kerran sai Hawermann

erityisen syyn iloitaksensa. Fritz Triddelfitz astui pikku asessorin

kanssa sisään ovesta -- tietysti sinisessä hännystakissa -- ja

ilmotti olevansa tilanomistaja Takapommerissa ja että pikku asessori

oli hän morsiamensa, ja kun hän iltakauden oli puhellut niitä ja

näitä ja oli lähtenyt, sanoi Bräsig: "Kaarlo, tällä kertaa olet taas

ollut oikeassa -- mutta kukapa olisi voinut sitä ajatella? Sinun

vintiöstäsi on tullut varsin järjellinen ihminen; mutta älähän siitä

ylpeile, sinä et ole sitä tehnyt, pikku asessori on sen tehnyt".

Bräsig itse kierteli ympäri koko seutua etsimässä uutisia; milloin

oli hän Reksowissa, milloin Pümpelhagenissa, milloin Rahnstädtissä;

mutta kaikkein tärkeimmät kuulumisensa sai hän kuitenkin

Hohen-Selchowista. Sinne matkasi hän noin joka vuosineljännes, ja

tultuansa takasin, sanoi hän: "Kaarlo, siellä voidaan hyvin, Aksel

on kokonaan luopunut talouden hoidosta, hän istuu vaan työvajassa ja

tekee keksintöjä. Paljasta hullutusta tietysti; mutta Bremer sanoo,

että parempaa isäntää hän ei voisi toivoakaan, ja armollinen rouva

näyttää niin onnelliselta ja autuaalta kuin paratiisin enkeli. Mutta,

Kaarlo, niin tyhmä ei Aksel kuitenkaan ole, kuin luulisi. Erään

keksinnön on hän tehnyt, jonka minäkin tahdon ottaa käyttääkseni.

Näethän, asia on sitä laatua, että otetaan vanha hattu, jonka

etupuoleen tehdään kelvollinen reikä ja pannaan sitte lyhty hattuun,

ja kun talvisaikaan ratsastat johonkin illalla ja olet sytyttänyt

tulen lyhtyyn, niin ratsastat kuin kirkkaalla päivällä".

Bräsig pani todellakin Akselin keksinnön käytäntöön ja sai kaikki

ihmiset lähiseudun maanteillä pelkäämään; mutta kerran oli hän

taas käynyt Hohen-Selchowissa ja oli jo siellä ollessaan tuntenut

pienen leinin puuskan ja kun hän takasin tuli, vilustui hän pahasti

matkalla. Tästä sai hän kuoleman ruumiisensa.

Ja hänen vuoteensa äärellä istui pastorin rouva ja rouva Nüssler ja

hänen vanha ystävänsä Kaarlo Hawermann, ja pastorin rouva kysyi:

"Bräsig kulta, eikö pidä kutsua nuorta pastoria?"

"Ei ole tarpeesen, rouva Behrens; te olette koko elinaikani pitäneet

minua paatuneena pakanana; oikein ei liene ollut, että semmoista

elämää olen viettänyt; mutta papin pakinat!... Ei! niitä en

minä tahdo kuulla. Ja kuuleppa, Kaarlo, 2000 taaleria on minuun

sisarentyttäreni Lotta saava; muut rahat on Rahnstädtin koulu saava;

sillä näethän, Kaarlo, rouva Behrensillä on kyllin elääksensä, ja

sinulla on kylläksi, elääksesi, mutta noita pieniä koululapsi parkoja

tulee minun sääli! Ja rouva Nüsslerillä on kyllin, elääksensä, ja

minun ristilapsellani Miinalla on, elääksensä, ja sinulla, Kaarlo, ei

ole mitään puutetta, ja teillä kaikilla on, elääksenne, ja minulla

on, kuollakseni".

Ja nyt rupesi hän hourailemaan ja puhumaan sekasin ensimäisestä

nuoruutensa ajasta, jolloin hän oli kainnut isänsä lampaita, ja eräs

vanha pässi teki hänelle suurta kiusaa, ja hän huusi rouva Nüssleriä,

että hän auttaisi häntä, ja rouva Nüssler istui hänen vuoteensa

viereen ja halasi häntä, ja nyt rupesi Bräsig hourailemaan kolmesta

morsiamestansa ja rouva Nüssleristä ja yhä huusi hän suurella

äänellä, että rouva Nüssleriä ainoastaan oli hän oikein todenperästä

rakastanut, ja rouva Nüssler suuteli pois sanat hänen suustansa: "Sen

minä kyllä tiedän, Sakarias kulta, sen minä tiedän".

Yhä sekaisemmaksi kävi Bräsigin houraileminen, hän puheli asessorina

olostaan, keräjäjutusta -- todistuskappaleista -- nuoresta herrasta

von Rambowista ja Laubanin järvestä, ja kuinka hän oli heittänyt

pistoolin järveen ja oli menettänyt neljä groschenia vetoa. Ja

taas välähti ihmeellinen valo hänen sieluunsa, ja hän kertoi

armaalle rouva Nüsslerillensä niitä ja näitä kaksoisomenista ja

ristilapsestansa Miinasta, Kaarlo Hawermannista ja Lovisasta; mutta

kaikki sikinsokin, ja sillä aikaa piti hän rouva Nüsslerin kädestä

kiinni, ja yht'äkkiä kohotti hän itsensä istuvalle ja sanoi: "Rouva

Nüssler, pankaa kätenne minun pääni päälle; minä olen teitä aina

rakastanut, Kaarlo Hawermann, hiero minun jalkojani, niitä paleltaa".

Hawermann teki sen ja samassa lensi suloinen hymyily Bräsigin

kasvoille ja vitkalleen sai hän sanotuksi: "Kirjotuksessa olin minä

kumminkin, sinua etevämpi". Ja sitte oli loppu.

Ja pieni pastorin rouva seurasi pian hänen perästänsä. On olemassa

harvassa ihmisiä, jotka iloitsevat elämästä ja kumminkin mielellään

kuolevat. Näiden harvojen joukkoon kuului pieni pastorin rouva,

hänestä oli elämä vielä hauskaa maan päällä, mutta kun hänen

ajatuksensa nousivat korkeuteen, ilmaantui hänen eteensä ihana kuva

ja entisiä tuttuja säveliä soi hänen korvaansa, sillä hän ajatteli

taivasta pieneksi, sieväksi maankirkoksi, jossa enkelit lauloivat ja

hänen pastorinsa saarnasi. Nyt on hän korkeudessa pastorinsa luona

ja ripustaa hänen hartioillensa kapan ja sitoo hänen kaulaansa papin

kauluksen ja laulaa muiden muassa siinä pienessä kirkossa, ei enää

mitään "kuolinvirsiä", ei! vaan "ylösnousemisen virsiä".

Kun nyt näitä asioita ajatellessani kiersin ympäri sen lehtimajan

nurkan, jossa niin moni ihmislapsi surussa ja tuskassa oli istunut,

näin minä vihannalla kedolla kolme pientä, noin neljän ja yhdentoista

vuoden ikäistä tyttöstä leikittelevän, ja kun kävin vielä likemmäksi,

näin erään ystävällisen, tyytyväisen näköisen rouvasihmisen, joka

laski käsityönsä syliinsä ja nauroi noille pienokaisille, jotka

tepastelivat vihannalla kedolla, ja varotti sormellaan: "Älkää

peuhatko liiaksi!" Ja hänen vieressänsä istui verevä, terveen

näköinen mies ja luki sanomalehteä, mutta laski sen samassa syrjään

ja ravisteli päätänsä, ikäänkuin tahtoisi hän sanoa: ei ole siitä

mitään huvitusta. Ja vähän syrjempänä istui toinen hyvin vanha mies,

jonka polvea vastaan nojasi eräs kahdentoista vuotinen tyttö ja

pakisi vanhuksen kanssa, ja vanhus keskeytti lapsen iloisen pakinan

ja sanoi nuorelle rouvalle: "Anna heidän peuhata, Lovisa! Kyllä he

vielä aikanansa vakaammiksi ja järkeensä tulevat". -- Ja kun minä

nurkan kierrettyäni tulin näkyviin, huusi vanhus: "Hyväinen aika,

eiköhän se ole...?" -- Ja Frans ja Lovisa tulivat minua vastaan,

ja Frans sanoi: "No sepä on hauskaa, Fritz, että sinä tulit meitä

katsomaan". -- "Paljo terveisiä, armollinen rouva", sanoin minä,

"vaimoltani Lovisalta", sillä minun vaimoni on myös Lovisa.

Ja nyt ruvettiin haastelemaan niitä ja näitä; mutta iloa ei

kestänyt kauvan, sillä läpi puutarhan juoksi hurja jahti ja neljä

punaposkista, ruskeasilmäistä poikaa, harmaat housut jalassa ja

harmaat takit yllä, kiiti pitkin käytävää, ja eräs kuusi vuotinen

pieni tenava juoksi Fransin kimppuun ja kävi hänen polviinsa kiini ja

huusi yli olkansa: "Minä olen ensimäinen!"

"Niin", vastasi eräs toinen, noin kahdentoista vuoden vanha poika,

"sen minä uskon, sillä sinä juoksit niityn kautta; mutta minkä

näköinen sinä sentähden oletkin! No, kylläpä säätkin äidiltä hyvästi

toreita!"

Ja nyt tarkasteli pienokainen alapuoltansa, ja todellakin! Jos hänen

äitinsä siihen oli tyytyväinen, niin voi hänkin sitä olla.

"Tulevatko vanhempanne pian?"

"Tulevat", sanoi vanhin pojista, "he ovat ihan tässä lähellä. Ja

isoäiti tulee myös ja rouva von Rambow, hän tuli eilen illalla

meille".

"Ah, Frida!" huudahti Lovisa, "sepä on hauskaa!"

Eikä viipynyt kauvan, niin tuli Rudolf Miinan kanssa, ja he näyttivät

semmoisilta kuin kaunis kesäpäivä, jolloin aurinko paistaa helottaa

pelloilla ja varjo on lyhyt ja ihmiset ovat paitahilloillaan,

voidaksensa paremmin työtä tehdä. Rudolfista on tullut kelvollinen

mies, jota hänen kumppaninsa pitävät arvossa, sillä hän ei hoida

maanviljelystä vanhan tavan mukaan, vaan hän pitää oman etunsa ohessa

muidenkin ihmisten ja koko maan parasta silmällä. -- Ja jälestäpäin

tuli rouva Nüssler ja Frida. Ja rouva von Rambow katseli oikealle

ja vasemmalle puolelle ja hänen mielensä kävi alakuloiseksi, ja

kun he saapuivat lehtimajan luoksi ja kun ensimäiset sydämelliset

tervehtimiset oli suoritettu, huusi Lovisa vanhimmalle tyttärellensä:

"Frida, noudappa tädille tuoli!" sillä Frida oli kerran lausunut,

ettei hän mielellään istunut penkillä, jolla hän ennen oli niin

suuressa tuskassa istunut. -- Ja rouva Nüssler lähestyi Hawermannia

ja sanoi: "Kaarlo veljeseni, kuinka jaksat?"

"Hyvin!" huusi Hawermann täyttä kurkkuansa, sillä rouva Nüssler oli

tullut huonokuuloiseksi, "ja kuinka jaksat itse?"

"Hyvin muuten, mutta kuulo käy yhä huonommaksi. Ihmiset sanovat sen

tulevan vilustumisesta. Tyhjää lorua! Kuinka voin minä vilustua? Minä

tahdon sinulle sanoa, Kaarlo, siihen on Jokkum syypää; sillä viime

aikoinaan puhui hän niin paljo, että minun korvani saivat siitä vian.

No, hän ei sille mitään voinut, hänen oli luontonsa kai semmoinen".

Ja vihdoin tuli pastori Gottlieb Liinan ja kolmen lapsen kanssa. Ja

lapset leikittelivät yhdessä ja vanhat ihmiset puhelivat yhdessä, ja

kun ilta teki tuloa, valmistettiin illallisatria ulkona, vanhoille

erikseen ja nuorille erikseen, ja lasten pöydässä piti Lovisan vanhin

tytär hallintoa, ja toisessa pöydässä hallitsi isoisä Hawermann, ja

kumpikin piti toisenlaista hallintoa kuin hyvä tuttavamme Kananen

aikoinaan. Kuinka ystävällistä ja sydämellistä oli elämä täällä!

Ja juuri kun me vanhat Hawermannin alamaiset istumme iloisina ja

ylistelemme hänen hallitustansa, ken tulee tuolla pitkin puutarhan

käytävää? Fritz Triddelfitz pikku asessorin kanssa. Siitäkös nyt

elämä nousi! Mitä kaikkia ehdittiinkään kysymään ja haastelemaan

lyhyessä ajassa! Yht'äkkiä sai tuo hirviö Fritz Triddelfitz nähdä

minun:

"Fritz, mistä sinä tulet?"

"Niin, Fritz, mistähän sinä itse tulet?"

"Fritz, enhän ole nähnyt sinua moneen monituiseen vuoteen".

"Enkä minäkään sinua, Fritz". Ja nyt fritzittelimme toinen toisiamme

koko seuran lystiksi ja hauskuudeksi.

"Fritz", kysyi Fritz Triddelfitz, "kirjotteletko sinä vielä kirjoja,

Fritz?"

"Kyllä, Fritz, minä olen kyhäillyt niitä jo koko koson kokoon".

"Mutta, Fritz, sitä pyydän sinulta, ettet vaan mainitse mitään

minusta noissa vietävän kirjoissasi".

"En voi sille mitään, Fritz", sanoin minä, "sinusta olen jo

kirjottanut".

"Mitä sitte?" kysyi hän pikaisesti.

"Kuinka sinä olit tavottelemassa naisia suuressa valtaojanteessa ".

"Mitä se on?" kysyi Lovisa, joka istui vastapäätä minua.

Frans purskahti täyttä kurkkuansa nauramaan: "Sen kerron sinulle

sopivassa tilaisuudessa".

"Älä, älä sitä tee!" huudahti Fritz.

"No, mitähän tämä on?" kysyi pikku asessori ja katseli minua, Fritz

Reuteria, ja katseli Fritz Triddelfitziä. Minä vaikenin, mutta Fritz

Triddelfitz sanoi: "Sen kerron sinulle sopivassa tilaisuudessa".

Vanha isoisä Hawermann nauroi sydämensä pohjasta. Kun illallisen

jälkeen yksin olimme, tarttui Fritz minun käteeni ja kysyi: "Sanoppa,

ken on sinulle sen tapauksen kertonut?"

"Bräsig", sanoin minä.

"Sitähän juuri pelkäsin", sanoi hän, "Bräsigillä oli päätehtävä koko

tapauksessa".

"Niin aina", sanoin minä.

Moni kysynee nyt: Missä on Pümpelhagen ja Gürlitz ja Reksow? Kartalta

saatte niitä turhaan etsiä, ja kuitenkin ovat ne olemassa meidän

rakkaassa isänmaassamme, ja minä toivon, että niitä on enemmässä kuin

yhdessä paikassa. Kaikissa paikoissa, missä aatelismies, joka ei pidä

itseänsä muita ihmisiä parempana, joka alhaisimmassakin työmiehessään

tuntee kanssaveljensä ja joka itse puuhaa talon askareissa --

siellä on Pümpelhagen. Joka paikassa, jossa pappi saarnaa, joka

ei hengellisessä ylpeydessään vaadi, että kaikkein ihmisten pitää

uskoa, mitä hän uskoo, joka ei tee mitään erotusta rikkaan ja köyhän

välillä, joka ei ainoastaan saarnaa, vaan joka neuvolla ja työllä

rientää apuun, kun tarvis on -- siellä on Gürlitz. Joka paikassa,

missä elää maamies, joka koettaa edistää tietoansa ja taitoansa, ja

jolle maan yhteinen etu on suuriarvoisempi kuin oma rahallinen voitto

-- siellä on Reksow. Ja joka paikassa, missä suloisten naisten rakkaus

ja iloisten, tervetten lasten toivo yhdistää nämä kolme, siellä ovat

myös ne kolme kylää olemassa.