Frida säikähti ja sanoi: "Pümpelhagen myytävä?"

Ja nyt näytti Pomukkelskopp todellakin niin onnettomalta, viattomalta

kuin äiti, joka nukkuessaan on maannut lapsensa kuoliaksi: "Ah

hyväinen Jumala!" huudahti hän vastaukseksi, "mitä tuhoja minä olen

tehnyt! Minä luulin että armollinen rouva jo tiesi..."

"Minä en tiedä mitään", sanoi Frida kalpeana, mutta lujana, ja

katseli tuota vanhaa kettua, juuri kuin tahtoisi hän katsoa hänen

läpitsensä: "Minä en tiedä mitään, mutta minä toivon saavani kaikki

tietää. Miksikä tulee Pümpelhagen myytäväksi?"

"Armollinen rouva", sanoi herra kartanonomistaja ja väänteli itseään

sinne tänne, "suuret velat..."

"Kenelle on minun mieheni velkaa?"

"Minä luulen, monelle".

"Teillekin?"

Ja nyt näytti siltä, kuin olisi Pomukkelskopin sydämessä auennut

se sulku, joka vuosikausia oli pitänyt hänen ihmisrakkauttansa

suljettuna; nyt voihan antaa sen tulvana valua yli Pümpelhagenin

kartanon. Niin, sanoi hän, hänellä oli myös saatavaa; mutta ne rahat,

jotka hän aikanansa oli antanut, oli hän antanut ystävyydestä, ja

niin saisivat ne olla vieläkin. Hän oli tänään tullut vaan tänne,

antamaan herra von Rambowille hyvää neuvoa, kuinka asiaa voitaisiin

kiertää ja vääntää niin, että nuori herra pääsisi pulastansa. Sen

verran kuin hän tiesi, vaati Mooses myymistä, ja jos hänen suunsa

saataisiin tukituksi, niin voisi asia taas selvetä. Ja lähtöä

tehdessään pudisteli hän vielä päätään ja vilkutti silmää, ikäänkuin

olisi hänen väkisin täytynyt hillitä kyyneleitänsä, ja sanoi: että

jos hän sen olisi tietänyt, että asia oli pidettävä armolliselle

rouvalle salassa, olisi hän ennen antanut repäistä kielensä ulos

suustansa, kuin olisi siitä eläväistä sanaa hiiskahtanut.

Jos ei asia olisi koskenut Fridaa niin likeltä, olisi tuo kavala

viekkaus Pomukkelskopin olennossa tullut hänelle selvemmin näkyviin,

mutta nyt oli hänellä vaan jonkinlainen aavistus siitä, tuska ja

pelko hämmensi hänen näköänsä; hänestä tuntui, kuin vapisuttaisi

maanjäristys huonetta, jossa hän asui, kuin tahtoisivat seinät, jotka

tähän asti olivat olleet hänen turvanansa rajuilmaa vastaan, raueta

hänen ja hänen lapsensa päälle ja haudata allensa sen hiukkasen

onnea, mikä hänellä enää oli vastaisuuden toivona. Hän meni ulos

vapaasen ilmaan, puutarhaan; ja siellä käveli hän nyt edestakasin

päivän helteessä ja istui viileään siimekseen ja arveli ajatteli, ja

hänestä tuntui, ikäänkuin ei tämä puiden pimento enää olisi hänen,

ja ikäänkuin eivät kukkaset, jotka kukkivat maassa hänen jalkainsa

juuressa, ja jotka hän itse oli istuttanut, eivät enää olisi

hänen. Hän istui samalla penkillä, jolla hänen vanha appi-isänsä,

kamarineuvos, oli istunut valittaissaan Hawermannille pulaansa;

silloin oli Hawermann auttanut -- missä oli nyt Hawermann? Samojen

puiden siimeksessä istui hän, jotka hän ensiksi oli nähnyt, kun

Aksel näytti hänelle tämän kauniin kartanon -- missä oli nyt hänen

kopeutensa? Mihinkä oli kartano joutuva? Kenenkä omat olivat nyt nämä

puut? Hän istui täällä hetken aikaa, mutta tätä hetkeä kesti kaksi

tuntia; hän ei sitä huomannut. Hän kuuli jalanastuntaa Gürlitzin

tieltä, hän aikoi lähteä pois; mutta ennenkuin hän ehti lähtemään,

seisoivat notarius ja Taavetti hänen edessänsä.

Slusuhr säpsähti hieman, nähdessänsä yht'äkkiä edessänsä naisen,

jota hän aikoi kiusata ja hätyyttää; Taavetti taas irvisteli kuin

apina, jonka käpäliin odottamatta omena on pudonnut. Notarius

lähestyi armollista rouvaa suurella kunnioituksella ja kysyi syvästi

kumartaen, oliko armollinen herra kotona. -- Hän oli matkalla, sanoi

Frida.

"Mutta meidän täytyy välttämättömästi saada häntä puhutella", sanoi

Taavetti.

Slusuhr katseli karsasteli Taavettia yli olkapäänsä, ikäänkuin

tahtoisi hän sanoa: jospa sinä toki pitäisit tyhmän leukasi kiini.

Ääneensä sanoi hän kuitenkin samat sanat: "Niin, armollinen rouva,

meidän täytyy saada häntä välttämättömästi puhutella".

"Sitte on teidän tuleminen uudestaan keskiviikkona, tiistaina tulee

herra von Rambow kotia;" ja niin puhein aikoi Frida mennä. Mutta

notarius astui puolittain hänen tiellensä ja sanoi:

"Se ei oikeastaan ollut meidän oma asiamme, vaan enemmän herra von

Rambowin asia, joka meidät tänne toi; kenties voitaisiin lähettää

häntä noutamaan. Asia on todellakin sangen tärkeätä laatua. Me

tunnemme erään kaikin puolin taatun miehen, joka mielii ostaa

Pümpelhagenin, mutta hän tahtoo saada vastausta kolmen päivän

kuluessa, tahtooko herra von Rambow myydä kartanon salaisesti, tahi

tahtooko hän antaa sen mennä huutokaupalla enimmän tarjoovalle.

Tämä herra tässä on Mooseksen poika, joka on sanonut ylös rahansa

Juhannukseksi, ja hän kehottaa hartaasti teitä minun, hänen

asianajajansa kautta, myymään taloa vaivihkaa".

Tämä kaikki oli tietysti valhetta. Nuori kaunis rouva seisoi ääneti

heidän edessänsä ja katseli näitä molempia konnia; ensimäinen

hämmästys oli kadonnut ja nyt nousi hänen viattomassa sydämessään

kaikki hänen kopeutensa tätä ansaitsematonta onnettomuutta vastaan.

"Armollinen rouva", sanoi Taavetti, joka, Fridan katseen tähden

hämilleen joutuneena, kultaisia kellonvitjojansa muutaman aikaa oli

nypistellyt, "ajatelkaapa: minun isälläni on saatavaa seitsemäntuhatta

taaleria -- korkojen ja oikeuden kustannuksien kanssa nousevat

ne kahdeksaan tuhanteen --, herra Pomukkelskopilla on saatavaa

kahdeksan tuhatta taaleria, Rahnstädtin käsityöläisillä -- meillä

on heidän rätinkinsä muassamme -- noin kolmetuhatta -- sitte on

vielä vekselivelkoja ja sitte vielä noin kymmenen tuhatta -- minä

en tarkoin tiedä kellä -- luullakseni Israelilla Swerinissä. --

Jos nyt myytte taatulle miehelle ja myytte huonekalut, sängyt ja

liinavaatteet, voipi teille jäädä vielä kymmenentuhatta taaleria,

kenties yksitoista, ehkäpä kaksitoistakin tuhatta taaleria. Ja jos

sitte muutatte Rahnstädtiin ja asutte siellä, ei ole teillä mitään

huolia ja voitte elää kuin kreivinna".

Frida ei sanonut mitään, teki molemmille herroille kylmäkiskoisen

kumarruksen ja meni sisään huoneesensa. Mikään ei rohkaise enemmän

jaloa, uljasta sydäntä kestämään mailman suruja ja huolia, kuin jos

mailma esiintyy sille oikein kurjassa ilkeydessään. Silloin nousee

jalka itsestään tallaamaan tuon iletyksen pään ruhjuksi, ja uljas

mieli ja hyvä omatunto purkavat ulos sydämestä kaiken levottomuuden

ja silloin taukoo siellä ristiriitaisuus; siellä vallitsee enää vaan

viileä lepo, kirkkotarhan lepo.

"Pois hän menee kuin ruhtinatar!" sanoi Taavetti.

"Te pöllöpää, te!" sanoi Slusuhr. "Milloinkaan en enää rupee

semmoisen hölmön kanssa, kuin te olette, mihinkään asioihin".

"No, mutta", sanoi Taavetti, "emmekö tehneet samalla tavalla

talonpojan kanssa Kaaninissa ja eikö hän masentunut?"

"Niin, talonpojan kanssa! Oletteko vasta eilen mailmaan tulleet,

ettette vielä tiedä, ettei aatelisrouva ole mikään talonpoika?

Tahdoimme hänen lannistaa -- juu perunia! -- kangistaneet olemme

hänen. Jos olisimme näin käyneet herran kimppuun, olisi hän suostunut

kaikkiin; mutta", lisäsi hän pikemmin itseksensä kuin Taavetin

kuullaksi, "löytyy tosiaankin ihmisiä, vieläpä naisiakin, joita

todellinen onnettomuus vasta tekee vahvoiksi".

Kun olivat tulleet herra ritariskartanonomistajan luo, ja hän nyt

sai tietää, kuinka nuoren rouvan luona oli käynyt, joutui hän

suureen hätään: "Herranen aika, kuinka on se mahdollista!" sanoi hän

Taavetille, "kuinka voitte te käyttää itseänne niin tyhmästi näin

arkaluontoisessa asiassa? Teidän olisi pitänyt häntä kiusata, häntä

kutkuttaa ja ahdistaa enemmän, ennenkuin näytitte hänelle hänen

vastaisen kohtalonsa. Herranen aika, minä olin pannut kaikki niin

hyvälle alulle: saattepa nähdä, kun herra tulee kotia, kangistaa

rouva vielä hänenkin niskansa, ja seuraus on oleva, että kartano

myydään huutokaupalla".

"Ja sitte te ostatte sen", sanoi Slusuhr. "Ei, ei! Se nousee liian

korkeaan hintaan, ja kuitenkin sopisi se minulle niin hyvin, tilukset

sattuvat niin somasti rajatusten!"

Näin voivotteli tämä arvoisa herra ja piti neuvoa noiden toisten

veijarien kanssa, mitä nyt oli tehtävä, mihinkä toimeen oli

ryhdyttävä.

Eräässä toisessa paikassa Gürlitzissä pidettiin myös neuvoa: kankuri

Rührdanzin tuvassa istui tänä aamuna päivätyöläisiä ja heidän

vaimojansa koossa ja täällä puhuttiin, ei vilkkaasti, ei hätäisesti,

vaan vakavasti ja arvelevasti, mutta pistävästi. "No, mitäpä sanot

sinä, veikkonen?"

"Niin mitäpä siihen pitäisi sanoa? Pois pitää hänen, hän on

ihmisnylkiä! No, ja mitä sanot sinä, Rührdanz?"

"Sinä olet oikeassa, sitä sanon minäkin: pois pitää hänen! Mutta

hyvät ystävät, saattepa nähdä, hän tulee takasin taas. Niin, jospa

meillä vaan olisi paperit, ettei hän enää saisi tulla takasin..."

"Vähänpä teistä ja teidän papereistanne!" huudahti eräs kookas,

roteva päivätyöläisen vaimo uunin takaa, "kun illalla tulette

kaupungista, pää täynnä paloviinaa, silloin teissä kyllä on miestä,

mutta perästäpäin raukeette rahjuiksi kuin roikaleet. Mitä? Pitääkö

minun lähettää lapseni mierontielle kerjäläispussi selässä? Kolmeen

päivään ei meillä ole ollut leivän palaa kotona, paitsi mitä lapset

ovat tuoneet".

"Kaikkein viimeisinä aikoina on kumminkin ollut vähän parempi laita",

sanoi ukko Brinkmann.

"Niin kyllä", sanoi Willgaus, "mutta pelosta, vaan ei hyvästä

tahdosta. Mennäänpä miehissä kartanoon, jokaisella kelpo sauva

kädessä, ja me panemme hänen kerran tuntemaan Jumalaa ja saatamme

hänen yli rajan ja annamme hänelle kyydin matkalle. Kas niin! Suori

nyt tiehesi!"

"Mitä?" huusi Kapphingstin vaimo, "ja sen vietävän eukon, joka

melkein oli lyödä kuoliaksi minun, tyttöseni viheliäisen kananpojan

tähden, hänenkö aiotte tänne jättää?"

"Ja mamselit", huusi eräs nuori vaimo, "jotka meitä kiusasivat,

kun kartanossa palvelimme, ja jotka sisällä tuvassa näyttivät itse

valkeuden enkeleiltä, niin pian kuin joku vieras oli talossa, mutta

jotka ulkona nyhjivät meitä kuin ilmeiset pirut, liekö saavat tänne

jäädä?"

"Koko joukkio on ajettava pois!" sanoi Willgaus.

"Ei, lapsukaiset!" sanoi ukko Brinkmann, "älkää. käyttäkö väkivaltaa

alaikäisiä lapsia vastaan!"

"Niin", sanoi Rührdanzin vanha akka, joka istui jotenkin yksinänsä

ja kuori perunia päivälliseksi. "Brinkmann, sinä olet oikeassa, ja

Kustaa saa myös. jäädä; minä olen nähnyt hänen salaa vievän vanhalle

Schultskalle nelikon perunia; hän on myös peruna- ja pellavasmaata

jakaissaan aina mitannut pari syltää enemmän, kuin hänen piti; ja,

Willgaus, katso, sinun vanhin poikasi käyttää vielä hänen vanhoja

housujansa. Hän ei voi tehdä niin paljon, kuin hän tahtoisi; eukko

pitää häntä liian tarkasti silmällä. Ei, Kustaata ja pienokaisia

vastaan ei kukaan saa kohottaa kättänsä".

"Äiti, sitä sanon minäkin", sanoi Rührdanz. "Ja minä tahdon sanoa

teille jotakin: kaikki pitää tapahtua hyvässä järjestyksessä! Kaikki

väki ei ole nyt lässä täällä, mutta illalla voimme vielä asiasta

puhua. Hän ei ole kotona illalla, Juha Jokkum on saanut käskyn panna

lasivaunut kuntoon, he aikovat tänään illalla matkata kaupunkiin

paaliin; silloin voimme vielä puhua asiasta".

"Niin", huusi tuo roteva akka uunin takaa, "puhua ja puhua! Te juotte

päänne täyteen paloviinaa: ja me saamme nähdä nälkää. Jos ette laita

sitä joukkiota pois niskoiltamme, niin teemme me sen, niin teemme

me, mitä muut naiset jo ovat tehneet; orjantappuroita ja nokkosia on

kyllä vielä olemassa".

Niin puhein lähti hän ulos ovesta ja kokous hajosi erilleen.

"Bernhard", sanoi Rührdanzin vaimo miehellensä, "asia voi saada pahan

lopun".

"Sitä sanon minäkin, äiti, sinä olet ihan oikeassa; mutta jos asia

ajetaan kaikessa järjestyksessä, niin ei voi suuriherttualla olla

mitään sitä vastaan. Ainoa, mikä puuttuu, on, ettei meillä ole mitään

papereita näytettävänä, mutta, jos hänenkin on näyttäminen paperinsa,

niin eivät ne suinkaan ole kauniita".

Rührdanz oli oikeassa, josko suuriherttuankin suhteen, sitä en tiedä;

mutta mitä lasivaunuihin ja Pomukkelskopin paalimatkaan tuli, siinä

oli hän oikeassa; sillä illan tullessa istui ritariskartanonomistaja

sinisine hännystakkineen lasivaunuissaan, hänen vieressään istui

hänen uljas Kanasensa ja näytti keltasenruskeassa silkkileningissään

kuin joku hänen omista homettuneista mesileivistään kaikenlaisine

monimutkaisine reunuskoristeineen, sillä erotuksella vaan, että

hänestä puuttui mesileipien ihra, hän oli kuiva ja sitkeä kuin

anturanahka, ja hänen luunsa kalisivat karskuivat tuolla kuoppaisella

tiellä kuin pähkinät pussissa. Vastapäätä istuivat nuo molemmat

armaat tyttäret, hyvin kauniisti puettuina, hyvin kauniisti: mutta

hyvin äkäisiä he olivat, että isä välttämättömästi oli tahtonut ottaa

heidät mukaansa näihin paaleihin, jotka vaan olivat jonkinlaiset

_porvaripaalit_. Mutta sentähden olivatkin he päättäneet isän

kiusaksi olla kokonaan tanssimatta ja aikoivat kohdella mokomia

poroporvareita kuin roistoja; jo edeltäpäin osottivat he matkalla

vihaansa isäänsä vastaan hankaamalla hänen sääriänsä jykeillä

pähkinäpuisilla krinuliinin vanteillaan, jotka vaunumaakari tänään

aamulla oli saanut heidän hameitansa kiinittää. Kustaa istui

kyyditsiän Juha Jokkumin kanssa edessä kuskituolilla.

Minun ei voi johtua mieleeni tänään illalla taas ruveta tanssimaan

kaunisten naispuolisten lukiaini kanssa veljeyspaalissa, siksi olen

minä liian vanha, ja Rudolfin häistä, joissa minä tein parastani, on

kulunut vasta kolme päivää. Minä menen sinne vaan! vähän syrjästä

päin katsomaan ja istun sitä varten tänä kauniina kesäiltana penkille

Grammelinin huoneen eteen; voinhan sittemmin käydä ylös saliinkin,

juomaan lasin punssia, ja voin samassa yhden ja toisen kanssa

veljestyä.

Grammelinilla oli tänään aika hälinä, Rahnstädtin koko vallassääty,

porvarit lapsineen, pari kartanonomistajaa, Pomukkelskopp etupäässä,

pari aatelismiestä poikinensa -- rouvat eivät olleet mukaan tulleet,

he olivat tänään iltapuolella saaneet kovan hammastaudin ja tyttäret

olivat matkoilla -- lähiseudun arentimiehet ja nuoret maanviljeliät

tulivat suurissa joukoissa. Meidän ystävistämme oli vaan harva lässä,

sillä Jokkum Nüsslerillä oli tänään kirkonkäynti ja pastorin rouva

ja Hawermann ja Lovisa olivat menneet sinne, ja rehtori Baldrian ja

Kurz rouvineen ja Bräsig olivat myös olleet siellä päivällisellä,

mutta tulivat kuitenkin ajoissa takasin, että vielä voivat paaliin

mennä. Kurz ei kuitenkaan sinne tullut, hän oli tänään taas niin

pahasti suuttunut Jokkumin pöhömahaisiin sukulaisiin, että hänen

rakkaan puolisonsa oli paneminen hänet vuoteelle, joka oli hyväksi

ei ainoastaan hänelle itselle, vaan erittäinkin herra Süssmannille

ja paalille, siliä nyt voi tämä nuori mies ilman häiriötä johtaa

tanssia; hän oli sitä varten hankkinut itsellensä uudet housut ja

oli voidellut tukkansa niin paljolla rasvalla, että hän hyvin kyllä

olisi voinut saada kaikki jäsenensä sillä sulaksi. Pikku asessori oli

vanhempainsa kanssa tullut paaliin, ja Fritz Triddelfitz, joka tästä

oli tiedon saanut, saapui paikalle ensi luokan maatilanomistajana.

Pieni seminaristi, jonka rahat olivat lopussa ja joka voi arvata,

ettei Bräsigin sisarentytär ollut tuleva, istui vastapäätä

Grammelinia erään vanhan klaverikulun ääressä ja rääkkäsi sitä ja

lauloi: "Kaikki ilot multa meni, luulen kohta kuolevani", ja niin

edespäin.

Rehtori Baldrian tuli rouvansa kanssa ja Bräsig rakennusmestari

Schulzin kanssa, ja Slusuhr ja Taavetti tulivat myös. Taavetilla

oli kaksi kultaista sormusta enemmän kuin tavallisesti sormissaan,

ne oli annettu hänelle pantiksi, ja hän pureskeli kanelinkuorta,

karkottaaksensa itsestään karvakaupan lemuja. Ja koska nyt

kaikki olivat saapuvilla, voipi kemut alkaa: David Berger pelasi

mamseljeesiä -- niinkuin värjäri "Minä myös" sanoi -- ja herra

Süssmann säesti korkealla äänellä: "Allons enfants de la partie!"

Alussa näytti kaikki käyvän hyvästi; mutta veljestyminen

kokonaisuudessaan ei tahtonut oikein luonnistua. Yhdeltä

puolelta kyllä tämä sujui sukkelaan, sillä vallassäätyiset

nuoret herrat ja nuoret herrat maalta veljestyivät tuota pikaa

kaunisten porvarityttöjen kanssa; mutta nuoret naiset maalta ja

vallassäätyisten tyttäret eivät millään ehdolla tahtoneet mieltyä

porvarien poikiin, ja ensimäinen ilmeinen epäsopu sai alkunsa Malla

Pomukkelskopista. Suutarinsälli, reformiyhtiön pilkkakirves, pyysi

häntä tanssimaan, ja Malla vastasi että hänellä jo oli tanssia, ja

nyt istui hän ja odotti Fritz Triddelfitziä eli herra Süssmannia eli

jotakin toista pelastavaa enkeliä, jonka sallimus hänelle lähettäisi,

tanssimaan hänen kanssansa heti alkavaa polkkaa. Mutta sallimuksella

ei sattunut tällä erällä olemaan yhtään pelastavaa enkeliä varalla,

vaan Malla jäi istumaan. Tuo sukkelasuinen suutarinsälli laski

nyt pilojansa tästä ja sanoi vihdoin varsin kuuluvasti, jos eivät

_ylhäiset naiset_ tahtoneet tanssia heikäläisten kanssa, niin ei

ollut _ylhäisten herrainkaan_ tarvis tanssia heidän naistensa kanssa,

he eivät olleet tänne tulleet ainoastaan syrjästä katselemaan muiden

iloa. Ja nyt saivat pienet sievät, viattomat porvarityttöparat, jotka

tähän asti olivat tilaansa hyvin tyytyneet, kestää ankaraa myrskyä,

sillä veljet ja sulhaset ahdistivat heitä: "Wiikka, tanssippa vielä

vaan kertakin tuon vääräsäärisen apteekariroikaleen kanssa!" ja:

"Dortha, maltappa vaan kyllä minä sanon äitille!" ja: "Stiina, vielä

yksi tanssi notariuksen kanssa, ja meidän välimme on rikki!" Niin

torueltiin kautta salin, ja isä Pomukkelskopinkin täytyi vihdoin

huomata, mistä tämä rähinä alkunsa oli saanut, ja hän joutui

sentähden semmoiseen levottomuuteen, että hän meni Mallansa luo ja

nuhteli häntä ankarasti tästä teostaan. Suutarinsälli, sanoi hän, on

hyvin arvokas henkilö, reformiyhtiössä kävi hän ainakin kymmenestä

muusta pelottavain pilkkapuheittensa tähden, ja vaikka Malla kyllä

kinasti vastaan, isä Pomukkelskopp otti sivistyneesen tyttäreensä

käsikynästä kiitti ja talutti hänen läpi salin suutarinsällin luoksi

ja sanoi, että tämä oli vaan ikävä erehdys, hänen tyttärensä oli

pitävä sitä erinomaisena kunniana, saada tanssia niin arvoisan

reformiyhtiön jäsenen kanssa. Ja katso! suutarinsälli hypyttää

kieputti nyt mamseli Malla Pomukkelskoppia ympäri salin!

Isä Pomukkel oli nyt, niin sanoakseni, uhrannut esikoisensa

veljeyden alttarille, mutta siitä ei paljon apua, asia ei tahtonut

enää parantua. Pehtori Bräsig teki kyllä parastansa, hän puuhaili

ruskeassa häntyrissään ympäri salia, sillä hän tahtoi kaikin

mokomin, Pomukkelskopista huolimatta, saada veljestymisen toimeen:

hän esitteli herra sen ja sen nikkari Thielin rouvalle, hän maltti

mielensä ja käveli pahimman vihamiehensä, räätäli Wimmersdorfin,

kanssa käsi kädessä ympäri salia ja suikkasipa vielä kaikkein nähden

"Minä myös" värjärin vaimon punasille poskille kaksi veljeyden

suudelmaa; mutta tämä kaikki oli turhaa, sillä mitäpä voi yksityinen

henkilö paljaalla hyvällä tahdollansa matkaan saada! -- "Herra

Schulz", sanoi Bräsig varsin väsyneenä puuhistaan, "eiköhän ruoka ja

juoma mahda saada veljeyttä virkeämään? Tanssi tuottaa vaan häiriötä".

Mutta apua ei tahtonut olla ruoasta eikä juomastakaan;

vallassäätyläiset olivat asettuneet toiseen päähän pöytää,

porvaristo toiseen; toisessa päässä pöytää juotiin sjampanjaa,

toisessa päässä sitä ilkeätä juomaa, jota Grammelin häpeämättä myi

hyvästä punaviinistä kahteentoista killinkiin pullolta. Tosin oli

Pomukkelskopp kutsunut suutarinsällin ruokatoveriksensa, hän istui

Mallan vieressä ja isä Pomukkel täytti hänen lasiansa ahkerasti;

tosin oli värjäri "Minä myös" asettunut rouvansa kanssa kahden

kartanonomistajan väliin ja tilasi sjampanjaa, sillä hän oli,

niinkuin hän itse luuli, tunkenut taskunsa täyteen neljän groschenin

kappaleita; mutta kun hän nyt aikoi maksaa, huomasi hän, että hän

puolihämärässä oli hairahtunut, sillä rahan sijasta veti hän esille

plakkaristansa kourallisen värjärimerkkejä. Tosin oli Bräsig istunut

kahden niitä viehättävimmän porvaritytön väliin ja kohteli heitä

semmoisella isällisellä höyliydellä, että rouva Nüssler ei suinkaan

viikkoon aikaan suonut hänelle yhtään hyvää sanaa, mutta pastori

Gottlieb sitä vastaan monta kristillistä kiitoslausetta; mutta mitäpä

autti tämä kaikki? Grammelinin hapan punaviini ja sjampanja eivät

sopineet yhteen, ja niin vallitsi pöydässäkin kaikkialla eripuraisuus.

"Herra Schulz", sanoi Bräsig vanhalle ystävällensä, joka istui häntä

vastapäätä, "nyt on meidän koettaminen viimeistä keinoa; haastakaa te

Süssmannin kanssa, kyllä minä puhuttelen herra Bergeriä".

Ja herra Schulz lähestyi Süssmannia: "Onko teillä nuottikirjat

muassanne?"

"Kyllä vaan".

"No, sitte toimiin heti! Nyt on aika!"

Ja herra Süssmann jakeli pöydässä kirjat, ja Bräsig lähestyi

David Bergeriä ja kysyi häneltä: "Herra Berger tunnetteko nuottia

Schillerin lauluun: Sisko liinaliivisessä, veikko tähti rinnassa?"

"Kyllä vaan", sanoi Berger.

"No, sitte toimiin heti! Antakaapa kuulua!"

Ja yht'äkkiä kajahti kautta salin: "Ilo, suihke jumalien!" mutta yhä

väheni laulajien luku, yhä heikommaksi kävi sävel, ja vihdoin seisoi

vaan vanha pehtori Bräsig, nuottikirja nokan edessä, ja kyynelet

kulkivat alas pitkin poskia, hänen laulaissansa: "Teitä, miljoonat,

ma halaan -- kuolkoon valheen sikiö!"

Tämä oli liikaa, tätä eivät he voineet suvaita. "Valheen sikiö?" Ei,

tämä oli hävytöntä. Mutta valhettelivathan he kaikki! Niin kyllä,

mutta vaan tarvittaissa. Seura nousi hyvin nolostuneena pöydästä,

Bräsig istui alakuloisena erääsen soppeen, hän oli pahoillaan, kovin

pahoillaan; nuoret rupesivat taas tanssimaan, ja Slusuhr ja Taavetti

istuivat yhdessä eräässä viereisessä kamarissa ja joivat sjampanjaa

ja laskivat pilojansa pehtori Bräsigistä.

"Herra pehtori", sanoi muutaman ajan kuluttua, rakennusmestari Schulz

Bräsigille, "numero 3:ssa istuu muutamia, ja notarius ja Taavetti

tekevät teistä pilkkaa, he ovat haastelevinansa yhtä ja toista

politiikista, ja notarius sanoi juuri, jos eivät Franskalaiset voi

saada ketään toista kuningasta Ludvig Filipin sijaan, niin voitte

te ruveta Franskan kuninkaaksi; teillähän ei tätä nykyä ole mitään

muutakaan tekemistä, te voitte kyllä sen viran ottaa".

"_Sitäkö_ hän sanoo?" kysyi pehtori Bräsig ja nousi pontevasti ylös

nurkastaan.

"Niin, sitä hän sanoi ja toiset nauroivat".

"Ja Grammelinilla numero 3:ssa istuu hän?"

"Niin, siellä hän istuu".

"Tulkaa muassa, herra Schulz".

Bräsig oli pahoillaan -- niinkuin jo sanonut olen -- hän oli kovin

pahoillaan; tuo kaunis veljeyden juhla, josta hän niin paljon oli

ihmiskunnan hyväksi toivonut, oli rauennut tyhjiin; hänen mielensä

oli kuin isä Abrahamin, hän aikoi jo uhrata lempilapsensa, aikoi

heittää kaikki sillensä ja lähteä kotia, mutta silloin lähettää

taivas hänelle syyllisen, johonka hän voi purkaa vihansa, ja vielä

päälliseksi juuri sen, jonka kimppuun hän nykyisessä mielen tilassaan

ystävänsä Pomukkelskopin perästä mieluisimmin tahtoi päästä. "Tulkaa,

herra Schulz", sanoi hän ja kävi jykeillä askelilla suoraan läpi

salin etehiseen, jonne hän oli jättänyt hattunsa ja myhkyräsauvansa.

Hattunsa jätti hän paikalleen, mutta sauvan otti hän mukaansa numero

3:een.

Täällä istui suuri joukko vieraita pullojen ääressä ja nauroi juuri

eräälle pilapuheelle, jonka herra notarius oli lausunut. Yht'äkkiä

vaikeni kumminkin kaikki, sillä tämä iloinen seura havaitsi

joukossansa naaman, jota nähdessä kyllä nauru voi heretä. Tämä oli

Bräsigin naama, joka omituisella tavalla milloin katseli sauvaa,

milloin notariusta, niin omituisella tavalla, että seura pian rupesi

aavistamaan, mitä mahdollisesti voi tapahtua ja jonkinlaisella

kiireellä väistyivät vieraat pois pöydän äärestä.

"Kuka roikale on tahtonut tehdä minun Franskan kuninkaaksi?" huusi

Bräsig, niin että rapinki seinistä varisi, ja myhkyräsauva rupesi

ikäänkuin elämään hänen kädessänsä: "Minä en tahdo tulla Franskan

kuninkaaksi!" ja -- mäiskis! -- mätkähti myhkyräsauva notariuksen

lapaluiden väliin.

"Herra Jesus!"

"Minä en tahdo tulla Franskan kuninkaaksi!" ja taas teki

myhkyräsauva tehtävänsä ja nyt vakuutti pehtori Bräsig ja hänen

sauvansa vuorotellen, ettei hän hautonut semmoisia kunnianhimoisia

ajatuksia päässänsä. Kynttilät, lamput, pullot menettivät tässä

vallantaistelussa henkensä, ja Taavetti joutui pöydän alle, se tahtoo

sanoa, vapaehtoisesti hän hiipi sinne. Notarius huusi apua, kukaan

ei häntä auttanut; vasta sitte kun myrsky oli tauonnut, rohkaisi

Taavetti pöydän alla mielensä ja sanoi: "Suokaa anteeksi, herra

pehtori, onko tämä olevanansa veljeyttä?"

"On", huusi Bräsig, "te ryökäle! Ihmisen ja koiran välillä on kepitys

paras veljeys".

"Ulos! ulos!" huusi herra Schulz ja haparoi pöydän alle ja veti

Taavetin näkyviin.

"Hyvät herrat", huusi Slusuhr, "te olette todistajani, kuinka minua

on kohdeltu, minä valitan oikeudessa".

"Minä en ole mitään nähnyt", sanoi eräs.

"Minä en tiedä mitään", sanoi eräs toinen.

"Minä katselin ulos akkunasta", sanoi kolmas, vaikka ulkona oli

pilkkopimeä.

"Herra Schulz", sanoi Bräsig, "te olette minun todistajani, että

minä täällä olen antanut herra notarius Slusuhrille pahanpäiväisesti

selkään", ja niin puhein meni hän ulos ovesta, otti hattunsa ja lähti

kotia.

Se kepitys, jonka Slusuhr numero 3:ssa oli saanut, tuli pian tiedoksi

salissakin, ja jos jo ennenki täällä nyreämielisyys vallitsi, niin ei

se tämän kautta suinkaan parantunut. Molemmat aatelismiehet olivat

jo aikaa suorineet tiehensä, muutamat vallassäätyläisistä olivat

myös jo kaikessa hiljaisuudessa kadonneet, ja pikku asessorilla

oli jo hattu päässä ja huntu hartioilla, vaikka Fritz Triddelfitz

melkein polvillaan rämpi hänen edessänsä ja pyysi saada tanssia hänen

kanssansa vielä _yhden_, yhden _ainoan_ kerran ympäri salia.

Pomukkelskopp teki myöskin jo lähtöä; hänellä oli epäselvä, mutta

oikea aavistus, että hänelle vielä tänä iltana jotakin oli tapahtuva;

hän meni siis rakkaan perheensä luo ja ilmotti heille, että hänen

luullaksensa jo oli aika lähteä kotia. Hänen rakas perheensä kuvasti

surullisella tavalla koko juhlallisuutta, se oli myös kokonaan

hajallaan. Kustaa hyppeli vielä hyvillä mielin räätäli Wimmersdorfin

nuorimman tyttären kanssa, Salla seisoi herra Süssmannin kanssa vähän

syrjässä ja kuulteli hartaasti, kuinka herra Süssmann hänelle kertoi,

että hän vaan noin lystiksensä oli ruvennut Kurzin palvelukseen,

mutta että hän pian oli sen paikan heittävä, hän ei vielä vaan

oikein tietänyt, pitikö hänen ottaa vastaan joku niistä paikoista,

joita hänelle Hampurissa, Lyypekissä ja Stettinissä oli tarjottu,

vai perustaisiko hän oman kaupan Rostockissa, sillä siellä oli

hänellä vanha upporikas setä, joka joka kirjeessä rukoili häntä,

että hän viimeinkin ottaisi vaimon, että hän, setä nimittäin, voisi

luovuttaa hänelle omaisuutensa ja asua hänen luonansa. Malla istui

sohvankulmassa ja itki suutarinsällinsä tähden. Meidän vanha uljas

Kanasemme seisoi suorana kuin seiväs; vaikka häntä tänä iltana kyllä

oli ravisteltu, ei hän ollut liikahtanut paikaltaan, hän oli pysynyt

lujana, eipä edes suutarinsällikään ollut saanut häntä hämille, ja

kun Mukkel ilmotti hänelle, että heidän kai nyt oli lähteminen,

sanoi hän vaan hyvin ystävällisesti: "Poku, etkö aio kutsua

ystävääsi, suutarinsälliä, mukaan? Voithan kutsua vielä lisäksi

jonkun aatelisista tuttavistas. Ja että seura tulee täydelliseksi,

voithan vielä kutsua kankuri Rührdanzin ja Willgausin ja muut veljesi

reformiyhtiöstä".

Ja tämä aviollinen pistos jalossa veljellisessä sydämessään, matkasi

meidän ystävämme kotia.

Luku 43.

Päivätyöläiset ottavat Pomukkelskopin juhlallisesti vastaan, Kananen

osottaa taas suurta urhollisuutta. -- Herra Süssmann tulee paalista

ja saattaa Kurzin erinomaisen onnettomaan tilaan, jota Bräsig käyttää

hyväksensä, virkistääksensä vähän Kurzin rehellisyyttä -- Rührdanz

ja Willgaus menevät suuriherttuan luo, ja Pomukkelskopp, Taavetti

ja herra notarius pitävät salaista neuvoa. -- Notarius antaa tutkia

ruumiinsa ja saa kauniin todistuksen lääkäriltä.

Ihminen ei saa milloinkaan sanoa, mitenkä mikäkin asia päättyy;

erinomattainkaan ei ole paholaista härsyttäminen, sillä hän tulee

kyllä kutsumattakin; ja ne vieraat, jotka Pomukkelskopin piti Kanasen

neuvosta kutsua, seisoivat jo Gürlitzin veräjällä ja odottivat jo

isäntää ja emäntää. Kaikki Gürlitzin alustalaiset ja Pomukkelskopin

päivätyöläiset seisoivat koossa kartanon pihaveräjällä, kun kesäaamu

alkoi koittaa, ja aikoivat ottaa vastaan isäntäänsä.

"Lapseni", sanoi Rührdanz, "mitä tapahtuman pitää, pitää tapahtua,

mutta kaikki säädyllisesti!"

"Hiiteen sinun säädyllisyytesi!" huusi Willgaus. "Onko hän ollut

säädyllinen meitä kohtaan?"

"Ei haita mitään", sanoi Rührdanz, "me emme saa pilata oikeuttamme.

Näethän, mitä mielettömyyttä sinä haastelet. Kun me sittemmin menemme

suuriherttuan luoksi ja teemme tiliä toimistamme, sillä se on oikeus

ja kohtuus, ja hän kysyy: 'Willgaus, kuinka te käytitte itsenne?'

ja sinä vastaat: 'Niin, herra, ensin suomimme häntä kelpo lailla ja

hosuimme eukkoa, ja sitte ajoimme heidät yli rajan', kuinka tämä.

soveltuisi? Mitä sanoisi suuriherttua tähän?"

"Niin", sanoi ukko Brinkmann, "Rührdanz on oikeassa. Jos saatamme

hänen yli rajan, niin pääsemme hänestä ja mihinkään muihin

rettelöihin emme tahdo sekaantua".

Se ehdotus hyväksyttiin. Ja miesten takana seisoivat vaimot ja lapset

ja tuo eilisaamuinen suuri roteva akka seisoi heidän joukossansa ja

sanoi: "Nyt olemme saaneet heidät niin pitkälle, kuin tahdoimme.

Jolleivät he nyt aja ukkoa ja eukkoa pois kartanosta, niin hakkaan

minä miestäni siksi, ettei hänellä ole luunsurua terveenä ruumiissa".

"Niin, ystäväni", huusi eräs toinen vaimo, "meidän täytyy,

meidän täytyy päästä heistä! Minä olin eilen pappilassa --

niin, pastorin rouva antoi minulle jotakin ja pastori kehotti

minua kärsivällisyyteen -- mitä? Kärsivällisyyteen? Onko nälkä

kärsivällinen?"

"Jokkum Smidt", huusi eräs pitkä, hoikka tyttö, "juokseppa mäelle

katsomaan, joko tulevat. Wiikka, mitenkä lentänevät meidän molempain

mamselein silmät pystyyn, kun he lähetetään matkaansa!"

"Kummi", sanoi päivätyöläinen Zorndt Brinkmannille, "eikö meidän tule

ilmottaa asiaa papille? Olisi ehkä hyvä, että hänkin saisi tiedon

siitä".

"Ei, kummiseni Zorndt, siitä ei mitään hyötyä olisi, sillä hän ei

ymmärrä tämmöisiä asioita, hän on minusta liian kokematon. Niin,

jospa vanha pastori vielä eläisi!"

"Nyt tulevat", ilmotti Jokkum Smidt, tullen juosten paikalle.

"No, ken alkaa puheen?" kysyi Willgaus. "Kyllä minä hevoset seisatan".

"Rührdanz tietysti", kuului kautta joukon.

"Niin, jos te siihen tyydytte, miks'en minä puhuisi?" sanoi Rührdanz.

Kaikki olivat nyt hiljaa.

Kuski Juha Jokkum tuli nyt ajaen ja aikoi poiketa kartanoon

veräjästä. Willgaus tarttui molempiin etumaisiin hevosiin

suupielistä, käänsi ne vähän syrjään ja sanoi: "Juha Jokkum, seisata

tässä tuokio aikaa".

Pomukkelskopp pisti naamansa ulos lasivaunuista ja näki koko kylän

väen seisovan edessänsä: "Mitä tämä on?"

Rührdanz -- ja hänen kerallansa koko ryhmä -- lähestyi vaunuin ovea

ja sanoi: "Herra, me olemme keskenämme päättäneet, ettette enää

voi olla meidän isäntänämme, sillä te ette ole käyttäneet itseänne

isännän tavalla meitä kohtaan, ettekä myöskään ennen muita ihmisiä

kohtaan, sillä teillä sanotaan olevan rautarengas kaulassa ja

semmoista isäntää, jolla on rautarengas kaulassa ei meidän ole tarvis

kärsiä".

"Te rosvot! Te lurjukset!" huusi Pomukkelskopp, saatuansa selville,

mikä heidän tarkotuksensa oli. "Mitä te tahdotte? Aiotteko käyttää

väkivaltaa minua ja minun omaisiani vastaan?"

"Ei, sitä emme aio", sanoi ukko Brinkmann, "me aiomme vaan saattaa

teidän yli rajan".

"Juha Jokkum!" huusi Pomukkelskopp, "aja päis! Lyö ruoskalla

joukkoon!"

"Juha Jokkum", sanoi Willgaus, "niin kohta kuin sinä liikautat

ruoskaa, mättäämme sinun alas kuskituolilta. Käännä nyt takasin! --

Niin! Kas niin!" ja kuski ja hevoset kääntyivät Rahnstädtiin päin.

Salla ja Malla huusivat täyttä kurkkuansa, Kustaa hyppäsi alas

kuskituolilta ja asettui päivätyöläisten ja isänsä väliin,

estääksensä heitä hänen kimppuunsa pääsemästä; kaikki oli

häiringössä, ainoastaan Kananen istui jäykkänä ja järkähtämättömänä

eikä hiiskahtanut sanaakaan.

"Mitä te minusta tahdotte? Te rosvot ja ryövärit!" huusi

Pomukkelskopp.

"Sitä emme ole", huusi Smidt, "teiltä emme ryöstä edes neulannuppia,

ja Kustaa voi tänne jäädä taloutta pitämään ja voi sanoa, mitä meidän

pitää tehdä".

"Mutta eukkoa ja noita molempia mamseleja emme tahdo kauemmin täällä

kärsiä, heidän pitää pois", sanoi Kapphingstin vaimo.

"Hiljaa, lapset!" sanoi Rührdanz, "kaikki pitää käydä säännöllisesti.

Että viemme hänet yli rajan, sillä ei ole kylläksi; meidän on

vieminen hänet meidän, tuomarillemme, Rahnstädtin pormestarille.

Kaikki pitää tapahtua laillisessa järjestyksessä".

"Rührdanz on oikeassa", kuului nyt joukosta, "ja Kustaa, te saatte

mennä rauhassa kotia, teille ei kukaan pahaa tee. Ja sinä Juha

Jokkum, sinä saat ajaa käyntöjalkaa", ja nyt asettuivat muutamat

tälle, muutamat toiselle puolelle vaunuja ja matkaa nyt tehtiin --

oikein juhlamarsissa.

Pomukkelskopp antautui, mutta kohtaloonsa ei hän ollut tyytyväinen,

hän istui ja väänteli käsiänsä ja voivotteli itseksensä: "Herran

Jestan! Herran Jestan! Miksikä minulle näin käy? Miksikä minulle näin

käy"? ja tirkisteli ulos vaunujen ovesta: "Hyvät ihmiset, olenhan

minä aina ollut hyvä isäntä teitä kohtaan".

"Ihmisnylkiä olet sinä ollut meitä kohtaan", kuului eräs ääni

joukosta.

Salla ja Malla itkivät, Kananen istui jäykkänä kuin lämpömittarin

tanko, mutta jos yksikin päivätyöläisistä olisi ymmärtänyt, mikä kalu

lämpömittari on, niin olisi havaittu Kanasen muodosta, että se osotti

paljon yli kiehuma-asteen, ja Willgaus, joka kulki juuri lähellä

vaunuin ovea, olisi tietänyt olla varuillansa, siis, yht'äkkiä,

hiiskahtamatta hivaustakaan, kääpäsi Kananen kädellään ja iski

kiini Willgausin ruskeaan kiehkuraiseen tukkaan ja löyhytti sitä

pahanpäiväisesti, ja silmät kipenöitsivät ja kiiluivat puolipimeäin

vaunuin ovesta ikäänkuin tarhapöllön, joka piti Willgausin ruskeata

päätä jäniksen poikana.

"Tuhat tulimmaista! Näettekö sitä riivattua!" huudahti Willgaus, "lyö

häntä kynsiin, Düring! Tuhat tulimmaista! Näetkö sitä perhanaa! Lyö

häntä toki käpälille!"

Kylläpä vaan! Ennenkuin Düring ehti häntä Kanasen kynsistä

irrottamaan, oli eukko jo pari kertaa sysännyt Willgausin nenän

vaunuin oven ripaa vastaan, niin että veri valui virtana sieramista.

"Tuhat tulimmaista! Tämäpä on saakelia! Siihen ilkiöön ei ole

ensinkään luottamista; mutta malta, malta, kyllä minä sinun..."

"Seis!" huusi Rührdanz, "ethän voi häntä siitä moittia, kummiseni,

sillä tämä ei ole muuta kuin luonnollista pahanilkisyyttä, sitä

on sinun tällä kertaa kärsiminen; mutta sinä voit ilmottaa sen

suuriherttualle ja voithan lystin vuoksi vielä näyttää hänelle nenäs

kuinka eukko sinua matkalla on pidellyt".

Kananen ei lausunut mitään; joukko kulki eteenpäin; rajalla

lähetettiin vaimot ja lapset, jotka tänne asti olivat vaunuin

perästä seuranneet, takasin kotia ja kello seitsemän aikaan tultiin

Rahnstädtiin, vitkalleen ja juhlallisesti.

Pehtori Bräsig loikoi akkunan äärenä ja imeskeli piippuansa ja arveli

ajatteli eilisiltana sankartöitänsä. Kurz, joka eilen illalla ei

ensinkään ollut veljeyspaalissa ollut, oli kuitenkin hyvin pahalla

päällä ja tohisi torueli puodissaan: "Senkin tolvana! Vetelys!

Maltappa! Tuletpa sinä vaan kotia!" Ja mitenkäs muuten voi ollakkaan,

hänen oli viimeinkin tuleminen kotia, nimittäin herra Süssmannin.

Herra Süssmann loikahti yli kynnyksen, Kurz nojasi molemmin käsin

tiskin syrjään ja näytti siltä, kuin aikoisi hän kiukuissaan hypätä

yli pöydän ja käydä Süssmannin kimppuun jo ovella, muta hän antoi

hänen kumminkin tulla ensin puotiin sisään.

"Huomenta, patruuna, patrooni!" sanoi herra Süssmann ja hoiperteli

puodin lattialla ja istui vihdoin, hattu koreasti kallellaan päässä,

sillitynnyrin reunalle: "Huomenta, Kurzinen, Hurzinen, Purzinen,

L...", tätä viimeistä sanan muunnosta ei hän kuitenkaan saanut

sanotuksi, sillä Kurz tarttui molemmin käsin hänen tukkaansa,

töyttäsi lakin hänen päästänsä sillitynnyriin ja veti hänet noista

rasvaisista, kärvennetyistä hiuskiehkuroista puodin peräpuoleen.

Herra Süssmann haparoi umpimähkään taaksensa, saadaksensa kiini

johonkin; hän sai käteensä öljytynnyrin tapin, tappi heltesi ja öljy

kohisi koskena ulos tapinreiästä.

"Herranen aika!" huudahti Kurz, "minun öljyni, minun öljyni!" hän

hellitti herra Süssmannista ja pisti oikean kätensä etusormen

tapinreikään. Herra Süssmann piti hanaa kädessään ja kieputti sitä

riemuiten yli päänsä, ja niinkuin usein tapahtuu, että hullujen ja

juopuneitten päähän pöllähtää kaikenlaisia juonia, niin johtui nyt

Süssmanninkin päähän, että tämä temppu oli tehtävä täydellisesti! Hän

tempaisi siis hanan pois etikkatynnyristäkin.

"Herranen aika! Minun etikkani!" huusi Kurz ja pisti vasemman kätensä

etusormen etikkatynnyriin. Ja koska hän nyt näin oli kokonaan

vangittu, ruumis köyryssä eteenpäin ja lyhyt nuttu yllä, oli

tilaisuus herra Süssmannista liian otollinen. "Patruuna! Kurzinen!"

-- mäiskis! -- "Jääkää hyvästi, te tuuttisten lierittäjä!" --

mäiskis, mäiskis! -- "Johanna menee, eikä palaa milloinkaan!" --

mäiskis, mäiskis, mäiskis! Sitte otti hän hattunsa sillitynnyristä,

pani sen kallelleen päähänsä, laski molemmat hanat kymmenkunnan

kyynärän päähän Kurzista tiskille ja lähti nauraen ulos ovesta.

"_Auttakaa_!" huusi Kurz, "_auttakaa! auttakaa_!" Mutta hänen väkensä

ei ollut kotona ja hänen uljas vaimonsa oli tarhassa kitkemässä

parsajuuria, ja ainoa, joka häntä kuuli, oli pehtori Bräsig.

"Kaarlo", sanoi Bräsig, "minusta tuntuu, ikäänkuin joku huutaisi

Kurzilla. Minä menen katsomaan, onko siellä jotakin tapahtunut".

"Auttakaa!" huusi Kurz.

"Jumala nähköön", sanoi Bräsig, "mitä melua, te pidätte jo aamulla

varhain kello seitsemältä?"

"Hävytön konna!"

"Mitä? Niinkö te minua kohtelette?"

"Kelvoton heittiö!"

"Te olette raakalainen!"

"Antakaa minulle hanat, jotka ovat tiskillä".

"Noutakaa itse likaiset hananne, te hölmö, te!"

"Minä en voi, öljy ja etikka juoksee maahan, enhän minä teitä

tarkottanutkaan, minä tarkotan Süssmannia".

"Se on toista se", sanoi Bräsig ja kävi istumaan tiskille ja

heilutteli jalkojansa, "mikä teitä nyt oikeastaan vaivaa?"

Kurz kertoi nyt, kuinka hän tähän onnettomaan tilaan oli joutunut.

"Te näytätte minusta hyvin lystiltä, Kurz; mutta pankaa tämä tapaus

muistiinne: ne osat ruumiista, joilla ihminen on syntiä tehnyt,

saavat aina rangaistusta kärsiä".

"Minä pyydän..."

"Hiljan, Kurz! Te olette aina tehneet syntiä öljyllä ja etikalla,

sillä te olette sitä kaataissanne aina hetkauttaneet tuopin mittaa

niin, että pohjalle aina on jäänyt pari kolme lusikallista.

Tahdotteko tästä lähin aina antaa täyden mitan? Lupaatteko, ettette

enää milloinkaan, bostonia pelatessamme, tirkistele toisten

kortteihin?"

"Herran Jestan, lupaan, lupaan!"

"No, sitte tahdon minä pelastaa teidän", ja niin puhein toi hän

Kurzille hanat.

Tuskin oli Kurz vapaa, kun hän samassa töyttäsi ulos ovesta,

ikäänkuin olisi herra. Süssmann vielä ulkona häntä odottamassa.

Bräsig seurasi ja molemmat tulivat juuri parhaasen aikaan,

nähdäksensä, kuinka päivätyöläiset toivat Pomukkelskoppia kaupunkiin.

"Hyväinen aika, mitä tämä on? Rührdanz, mitä tämä merkitsee?"

"Älkää panko pahaksi, herra pehtori, me olemme ajaneet pois

isäntämme".

Bräsig ravisteli päätänsä: "Nyt olette tehneet tyhmän työn!" ja hän

seurasi joukkoa ja paljo joutilasta väkeä seurasi muassa pormestarin

taloon asti; täällä riisuivat päivätyöläiset hevoset vaunujen edestä

ja Rührdanz ja Willgaus ja Brinkmann ja vielä pari muuta menivät

pormestarin puheille.

"Niin, hyvä herra", sanoi Rührdanz, "nyt toimme hänen tänne".

"Kenen?"

"Meidän isäntämme Pomukkelskopin".

"Mitä? Mitä tämä on?"

"Oo, ei juuri mitään, me emme tahdo häntä enää pitää isäntänämme".

"Hyväinen aika, hyvät ihmiset, mitä te olette tehneet?"

"Emme mitään muuta, kuin mikä oikeus on, herra pormestari".

"Oletteko käyttäneet väkivaltaa isäntäänne vastaan?"

"Emme pikkusormellakaan; mutta mitä eukkoon tulee, on hän pahoin

pidellyt minun ystävääni Willgausia, hän nimittäin..."

Mutta pormestari oli jo ulkona huoneesta ja seisoi vaunuin luona ja

pyysi Pomukkelskoppilaisia astumaan ulos. Se tapahtui ja pormestari

vei perheen huoneisinsa.

"Miksikä meitä näin pidellään! Miksikä meitä näin pidellään!"

voivotteli Pomukkelskopp. "Herra pormestari te tiedätte, että minä

aina olen ollut hyvä herra väkeäni kohtaan".

"Kopp, etkö häpee?" huudahti Kananen.

"Ei", sanoi pormestari, luomatta huomiota Kanaseen, ja katseli

herra kartanonomistajaa suorastaan silmiin, "sitä ette ole olleet.

Te tiedätte, että minä sentähden usein olen varottanut teitä, te

tiedätte että minä juuri teidän käytöksenne tähden väkeänne kohtaan

luovuin ajamasta teidän lakiasioitanne. Minulla ei siis ole asian

kanssa mitään tekemistä, ja jos minä yksityisenä henkilönä siihen

puutun, en tee minä sitä teidän tähtenne, vaan noiden raukkain,

sokaistuin ihmisten tähden. Älkää siis panko pahaksi..."

"Ah, hyväinen Jumala, antakaa minulle toki joku neuvo: mitä on minun

nyt tekeminen?"

"Gürlitziin ette voi takasin mennä, ette vielä kumminkaan, siitä

syntyisi vaan väkivaltaisuuksia, teidän on täällä odottaminen asiain

loppua. Mutta malttakaapa; minä tahdon vielä kerran puhua heidän

kanssansa".

Niin, mitäpä apua siitä? Väki oli vakaasti arvellut asiansa; niiden

levottomain luikarein, joita heidän joukossansa oli, oli täytynyt

tyytyä rauhallisempain, vanhain päivätyöläisten päätökseen, ja nyt

oli mahdoton saada heitä horjumaan siitä lujasta luulostaan, että

olivat oikealla tiellä.

"Ei, hyvä herra", sanoi Rührdanz, "takasin emme häntä ota; käyköön

miten tahansa".

"Te olette tehneet itsenne syyllisiksi suureen rikokseen ja tämä asia

voi talla teille hyvin turmiolliseksi".

"Se saattaa olla kyllä mahdollista, mutta jos rikoksista kysymys on,

niin on herra Pomukkelskopp enemmän rikkonut meitä vastaan, kuin me

häntä vastaan".

"Hyvät ihmiset, te olette reformiyhtiössä antaneet mielettömäin

ihmisten viekotella itseänne".

"Älkää panko pahaksi herra pormestari, sitä on kyllä aina sanottu,

mutta se ei ole totta. Mitä? Onhan meidän herramme Pomukkelskoppkin

reformiyhtiön jäsen, ja hän on myös siellä puhunut; mutta hyvä herra,

hän puhui valheita, sen tiedämme me parhaiten".

"No, mutta mitä aiotte nyt tehdä?"

"Nuori herra Kustaa on kotona, ja kun hän sanoo, meidän pitää tehdä

sitä tai tätä, niin me teemme; mutta Willgaus ja minä, me menemme

suuriherttuan luo ja kerromme hänelle asian, ja sentähden pyydämme

teitä, että annatte meille sitä varten paperit".

"Mitä papereita pitäisi minun teille antaman?"

"Niin, herra pormestari, älkää panko pahaksi, mutta se ei haittaisi.

Näettekös, minä kävin kerran ilman papereita rautatiellä -- sieltä

he tietysti ajoivat minun pois -- mutta meidän suuriherttua ei ole

mikään rautatie ja hän on kai kohteliaampi, ja jos meillä ei olekkaan

mitään papereita näytettävänä, niin voit sinä, Willgaus, näyttää

nenäsi, kuinka eukko on sinua pidellyt, ja minä näytän rehelliset

käteni, joita ei ole tahrannut mikään väärä omaisuus".

Niin puhein meni vanhus ulos, ja päivätyöläiset seisoivat ja kahmivat

taskujansa ja vetivät esille, mitä rahantähteitä heillä sattui

olemaan: "Niin, nyt menkää! Mutta menkää suoraa päätä Sweriniin!"

ja: "Älkää unhottako, miten Kapphingstin tytölle kävi!" "Jos

suuriherttua kysyy teiltä, mistä me sitte oikeastaan olemme eläneet,

niin voitte rehellisesti sanoa, ettemme ole mitään omalta herraltamme

varastaneet; mutta rouva Nüsslerin perunakuoppia olemme toisinaan

käyneet tarkastelemassa, koska hän ei siitä mitään ole välittänyt!"

Molemmat miehet lähtivät Sweriniin; toiset päivätyöläiset menivät

kotia; Juha Jokkum ajeli tyhjillä vaunuilla perästä; väki jota

oli kokoontunut kosolta pormestarin talon eteen, sillä huhu tästä

tapauksesta oli kulkenut kuin kulovalkea läpi kaupungin, hälpeni, ja

pehtori Bräsig sanoi Hawermannille: "Kaarlo, hän ei siis ole voinut

välttää kohtaloansa. Minä seurasin vähän matkaa joukkoa, en hänen

tähtensä, vaan noiden raukkain päivätyöläisten tähden; kun hän itse

tuli näkyviin, lähdin minä pois, minä en tahtonut nähdä häntä hänen

kurjassa viheliäisyydessään".

Pomukkelskopp oli rakkaan perheensä kanssa mennyt Grammelinille

ja istui siellä valittaen, vaikeroiden notarius Slusuhrin vuoteen

ääressä, joka, selkäsaunan saatuansa, heti oli ruvennut vuoteen

omaksi, antaaksensa asialle oikein arveluttavan muodon.

"Minä lähetin heti lääkäriä noutamaan ja annan tutkia ruumiini, että

pääsen tuon perhanan pehtorin kimppuun. Strumpf ei ole kotona, mutta

toinen lääkäri on kohta tuleva".

"Ah, kuinka onnellinen te olette", sanoi Pomukkel.

"Kuinka niin?" sanoi notarius ja käänsi itsensä toiselle kyljelle,

"eihän sitä voi miksikään erinomaiseksi onneksi sanoa, että saa

selkäänsä tuumaa paksusta myhkyräsauvasta".

"Te voitte kumminkin vaatia kostoa; mutta minä -- minä mies parka!

Mitä voin minä tehdä?"

"Komppanian sotaväkeä pitää teidän pyytää avuksenne, ja sitte

pieksätätte ne perhanat, niin että ovat vähissä hengissä, ja jos te

olette liian arka sitä tekemään, niin antakaa rouvanne toimia, hän

kyllä sen seikan suorittaa".

"Hyväinen Jumala! Ei, ei! Minä olen saanut heistä kyllikseni!

Pümpelhagenista ei tule mitään ja Gürlitziin en minä enää palaja, he

polttaisivat minun taloineni. Ei, ei! Minä myyn, minä myyn!"

"Tiedättekö mitä?" sanoi Taavetti, joka samassa tuli huoneesen ja oli

kuullut Pomukkelskopin viimeiset sanat, "te olette oikeassa: myykää;

niinä toimitan sen tehtävän, minä tiedän..."

"Penteleen juutalaisluikari!" sanoi Slusuhr ja siirrähtihe taas

toiseen asemaan. "Tulimmaista kans! Luuletko sinä, ettemme sitä yksin

voi toimeen saada? Niin, herra Pomukkelskopp, myykää vaan, sillä

jos eivät he juuri polttaisikaan teidän asunhuonettanne, eloaumat

ja ladot he kyllä löytävät, sillä te olette vähitellen kasvattaneet

siellä itsellenne oikein kaunista sukua".

"Mitä, herra notarius, mitä te tarkotatte? Te olette ansainneet

rahaa, te voitte tehdä, pienen kaupan, ostaa jonkun talonpojan talon,

tai myllyn; mutta ritariskartanoa? Siihen tarvitaan minun isääni".

"Teidän isäänne? Jos hän kuulee, että on Pomukkelskopin kartanosta

kysymys, niin sanoo hän: 'Juu perunia!' Me kaikki kolme olemme

huonoissa kirjoissa hänen luonansa".

"Kun minä sanon", alotti Taavetti, mutta samassa tuli lääkäri, pikku

asessorin isä, huoneesen.

"Hyvää huomenta, te olette kutsuttaneet minua?" kääntyi hän Slusuhrin

puoleen. "Mikä teitä vaivaa?"

"Ah, herra tohtori, olittehan tekin eilen paalissa. Oi, mitä tuskia!

Te olette varmaankin jo kuulleet...?"

"On saanut selkäänsä", sanoi Taavetti, "minä olen todistaja. Hän on

kärsinyt väkivaltaa".

"Pitäkää te kirottu suunne kiini!" huusi Slusuhr. "Herra tohtori,

minä pyydän, että pidätte minusta lääkärintutkimuksen; minä tuskin

kai enää milloinkaan voin jäseniäni käyttää".

Tohtori kävi nyt, mitään enempää sanomatta, potilaan luo, paljasti

hänen selkänsä, ja siinä oli todellakin paljon nähtävänä, mitä

tavallisen ihmisen selässä ei ole ja se oli kirjotettu siihen

suurilla, selvillä punasilla kirjaimilla. Pomukkelskopp oli

ristinyt kätensä sääliväisyydestä; mutta kun hän näki nämä viirut

notariuksen selässä, lensi hänen kasvoillensa oikein suloinen

loiste ja Taavetti hypähti pystyyn: "Taivahan pyhät! Mimmoiselta

hän näyttää! Herra tohtori, minä pyydän, että tutkitte minua kans:

rakennusmestari Schulz veti minun esille pöydän alta ja repi rikki

uuden hännystakkini".

"Lähettäkää räätälille!" sanoi tohtori levollisesti ja kääntyi

notariukseen: "Minä kirjotan teille alhaalla Grammelinin luona heti

todistuksen. Hyvästi, hyvät herrat!"

Niin hän meni ja vähän ajan perästä tuli Grammelinin sisäpiika ja

toi paperin, jonka tohtori lähetti notariukselle. Slusuhr aukaisi

paperin ja luki:

'Virkani puolesta todistan minä täten, että herra Notarius

Slusuhr on saanut kelpo selkäsaunan, niinkuin viinaleista selässä

selvästi on nähtävä. Mutta se ei ole häntä vahingoittanut.

Nimi. Lääket. t:ri'.

"Ja tätä kirjottaa se mies minulle?" puhkesi notarius sanomaan,

"mutta se ei ole häntä vahingoittanut? -- Aa, maltappa. Me kohtaamme

kai vielä toisemme".

"Hyväinen aika!" huudahti Taavetti, "onhan, toki parempi: se ei ole

minua vahingoittanut, kuin: se _on_ minua vahingoittanut".

"Te olette pöllöpää. Mutta mitäpä minä tässä enää venyn?" sanoi

Slusuhr. "Älkää panko pahaksi minun täytyy mennä, minun täytyy saada

kiittää herra pehtoria selkäsaunasta -- pienellä valituskirjalla".

"Älkää unhottako minua, rakas ystävä", sanoi Pomukkelskopp, "te

lupasitte kirjottaa minun puolestani vielä tänään Pümpelhageniin".

"Luottakaa vaan minuun. Minun on mieleni niin katkera, minä

tahtoisin kirjottaa koko mailma vastaan. Eikö teillä myös ole mitään

kirjottamista, Taavetti?"

"Jos minulla jotakin on kirjottamista, niin kirjotan minä; jos ei

minulla mitään ole kirjottamista niin olen minä kirjottamatta", sanoi

Taavetti ja meni Pomukkelskopin kanssa ulos ovesta.

Luku 44.

Kun ukkosenilma uhkaa. -- Pümpelhagenin päivätyöläiset ja kirje

Swerinistä. -- Köyhä aatelisneiti. -- "Hän on ruvennut konnaksi!" --

Miksikä nuori rouva von Rambow rajuilmassa ja yöllä juoksi pitkin

maantietä ja mitä Sulttaani siihen sanoi. -- Kukkaistee tekee

vaikutuksensa, ja Kristianin täytyy ajaa nelisten. -- Rouva Nüssler

rupee vanhoilla päivillään valhettelemaan ja Hawermann käyttämään

taikatemppuja.

Haikean raskas oli aika ollut rouva von Rambowista Pomukkelskopin

käynnin jälkeen; vitkallisesti, askel askelelta, olivat hetket

vierineet ja niiden perästä oli uusia huolia, uusia tuskia

ilmaantunut; vahvalla, lujalla kädellä oli hän kitkenyt tämän

rikkaruohon pois ympäriltänsä; mutta ajan pitkään väsyy ahkerinkin

käsi ja uskaliainkin sydän halajaa lepoa, illan rauhaa. Hänen

miehensä ei ollut tullut määrättynä päivänä kotia; sen sijasta oli

tullut sanansaattaja Slusuhrin sinetillä varustetun kirjeen kanssa,

ja sanansaattaja sanoi saaneensa käskyn odottaa siksi, että hän voi

antaa kirjeen herra von Rambowille itselle. Mitä tämä merkitsi,

saattoi Frida kyllä arvata. Hän istui illanhämyssä kamarissaan

lapsensa luona ja katseli ulos utuiseen kesäiltaan, jossa raskaita

pilviä kohosi taivaalle.

Päivä oli ollut rasittavan lämmin ja semmoisena päivänä juoksee veri

hitaasti suonissa: se ei lirise ja lorise kuin kirkas lähde, vaan

luikertaa vitkaan ja vaivalloisesti, ikäänkuin suopuron likainen

vesi, ja niinkuin luonto kaipaa ja halajaa ukkosenilmaa, uudestaan

virkistyäksensä, samoin halaa ja toivoo sydän levottomasti, että joku

puuska tai isku, oli hän mikä hyvänsä, vihdoinkin pelastaisi hänen

tästä tukehduttavasta tuskasta! Niin oli Fridan laita, niin halasi

ja toivoi hän kelvollista ukkosen iskua, joka puhdistaisi sen paksun

ilman, jota hän hengitti, että vihdoinkin taivas selkenisi; eikä hän

toivonutkaan turhaan.

Karoliina Kegel tuli sisään ja toi postilaukun ja jäi seisomaan,

ikäänkuin olisi hänellä jotakin tekemistä, ja aukaisi laukun ja

laski erään kirjeen rouvan eteen pöydälle ja seisoi taas ja kysyi:

"Armollisin rouva, pitääkö minun sytyttää kynttilä?"

"Ei, anna olla sytyttämättä".

Karoliina ei mennyt, hän jäi vieläkin seisomaan: "Armollisin rouva,

te olette meitä kieltäneet, me emme saa mitään juoruja kantaa,

mutta..."

"Mitä nyt?" kavahti Frida ylös ajatuksistaan.

"Ah, armollisin rouva, Gürlitzin väki on ajanut pois isäntänsä

Pomukkelskopin rouvineen ja molempine tyttärineen".

"Siis kumminkin!" huudahti Frida.

"Niin ja kaikki päivätyöläiset seisovat kartanolla ja pyytävät saada

puhutella teitä".

"Aikovatko he ajaa meidätkin pois?" kysyi Frida ja nousi levollisesti

ja kopeasti ylös tuoliltaan.

"Ei, ei, rakas armollisin rouva", huudahti Karoliina ja heittäytyi

maahan ja halasi Fridaa polvista ja kyynelet purskahtivat ulos hänen

silmistänsä, "ei, ei, se ei tule kysymykseenkään, ja minun vanha

isäni sanoo, että ensimäistä, joka semmoista uskaltaa lausua, lyö hän

lapiolla päähän. He sanovat vaan, että herran kanssa ei voi puhua,

hän keskeyttää heidät aina, he tahtovat puhua teidän kanssanne, sillä

teihin on heillä luottamusta".

"Missä on Triddelfitz?"

"Hyväinen aika! Tuolla hän pyörii heidän joukossansa, mutta hänestä

eivät he mitään välitä, he sanovat, ettei heillä ole hänen kanssansa

mitään tekemistä, he tahtovat saada puhua armollisen rouvan kanssa".

"Tule!" sanoi Frida ja meni ulos.

"Mitä te tahdotte?" kysyi nuori rouva, tultuansa ulos porstuan

ovesta, jonka edessä päivätyöläiset seisoivat tiheässä ryhmässä.

Nikkari Fritz Flegel astui esille ja sanoi: "Armollinen rouva,

me tulemme teidän puheillenne sentähden, että me olemme kaikki

yksimielisiä ja että me jo ennen olemme herran kanssa puhuneet,

mutta siitä ei ole mitään syntynyt. Ja herra tiuskii vaan meille, ja

herra Triddelfitziin ei meillä myös ole mitään luottamusta, sillä

hän on vielä liian kokematon eikä tunne vielä asioita, ja sentähden

ajattelimme, että te voisitte meitä auttaa, jos te niin hyvä

tahtoisitte olla. Me emme vaadikkaan liikoja, me olemme tyytyväisiä

siihen, mitä me saamme, ja me saammekin, mitä meille tulee, mutta

emme koskaan oikealla ajalla ja siihen emme voi tyytyä".

"Niin", puuttui Päsel puheesen, "ja viime vuonna, jolloin oli

nälkävuosi, myytiin rukiit loppuun, ja näettehän, armollinen rouva,

minun pitää saada välikirjan mukaan kaksitoista karpiota rukiita,

joista minun on eläminen, ja niitä en minä saa, vaan minua käsketään

odottamaan. Niin, odottamaan, kun perunatkin ovat pilalle menneet!

Mistä pitää minun sitte elää?"

"Armollinen rouva", puhkesi tässä eräs vanha harmaapäinen ukko

puhumaan, "elatusaineista en tahdo mitään puhua, sillä nälkää meidän

ei juuri ole tarvinnut nähdä; mutta minun, vanhan miehen, täytyy

päiväkaudet seisoa suokuopassa, selkä köyryssä, ammentamassa vettä,

enkä voi illalla liikuttaa jäseniäni enkä yöllä saada unta silmääni

tuskien tähden; tässä pitäisi kumminkin joku helpotus tapahtua.

Toisin oli laita silloin, kun Hawermann vielä täällä oli, mutta nyt

käskee yksi sitä, toinen tätä, ja ne, jotka käskevät, eivät ymmärrä

työtä".

"Niin, armollinen rouva", astui nikkarimies taas esille, "ja

sentähden pyydämme, että saisimme taas varsinaisen pehtorin, jos

ei Hawermann tahdo, niin jonkun toisen, mutta semmoisen, joka

kohtelee meitä, säädyllisesti ja kuultelee meitä, kun meillä on

jotakin hänelle sanomista, ja joka ei tiuski meille eikä käytä,

herjaussanoja, kun emme ole niitä ansainneet, eikä piekse meidän

lapsiamme, kun he kartanoon tulevat, kepillä, niinkuin herra

Triddelfitzillä ennen oli tapana".

"Se ei saa tapahtua!" sanoi Frida.

"Ei, armollinen rouva, nyt ei hänkään sitä enää tee; siitä on pian

puoli vuotta, kun minä hänen kanssansa puhuin siitä vähäisesti

kahdenkesken, ja aina siitä asti on hän ollut varsin sävyisä ja

maltillinen. Ja jos meidän armollisin herrammekin tulisi kerran

järkeensä ja huomaisi oman etunsa, niin hankkisi hän itselleen

kelvollisen pehtorin, sillä hän ei kumminkaan itse ymmärrä mitään

maanviljelyksestä, ja silloin ei pilaantuisi kokonainen nisulaiho

häneltä, niinkuin tapahtui viime vuonna, eivätkä ihmiset puhuisi niin

paljon hänestä. Niin, armollinen rouva, ihmiset puhuvat sitä ja tätä

ja he sanovat, että herran on: myyminen kartano ja että hän aikoo

myydä sen Pomukkelskopille, mutta häntä emme ota isännäksemme".

"Emme", huudettiin nyt sikin sokin, "häntä emme ota".

"Miestä, jonka omat päivä työläisensä ovat ajaneet yli rajan, ei

meidän ole tarvis ottaa isännäksemme".

Isku iskun perästä oli päivätyöläisten puhuessa sattunut Fridan

sydämeen. Se rakkauden ja kunnioituksen puute, jolla hänen miestänsä

mainittiin, tämä tieto heidän tukalasta tilastansa, joka jo oli

levinnyt alhaisimpain työmiestenkin piiriin, kaikki tämä koski

niin kipeästi hänen sydämeensä että hän töin tuskin sai sanotuksi:

"Hiljaa, väki! Kaikki, mitä minulle olette sanoneet, on herra

ratkaiseva, kun hän kotia tulee. Menkää nyt rauhassa kotia ja älkää

enää toisten tulko niin suuressa joukossa kartanolle; minä tahdon

ilmottaa herralle teidän pyyntönne, ja minä luulen voivani luvata

teille, että Juhannukseksi on muutos tapahtuva talouden hoidossa --

tavalla tai toisella" -- lisäsi hän syvällä huokauksella ja herkesi

tuokioksi puhumasta, ikäänkuin täytyisi hänen tukehduttaa joku

ahdistava ajatus. "Niin, Juhannukseen asti odottakaa, silloin on

muutos tapahtuva".

"Se onkin yhdentekevä".

"Sitte onkin asia oikeassa".

"Me kiitämme suuresti".

"No, hyvää yötä sitte, armollinen rouva".

Niin menivät he tiehensä.

Frida meni kamariinsa, ulkona löi salamaa ja jyrisi ja tuulenpuuskia

lenteli yli kartanon, ryöpyttäen hietaa ja ruhjuja akkunia vastaan.

"Niin", sanoi hän, "Juhannus on ratkaiseva; minä en ole liikoja

luvannut, Juhannukseksi on muutos tapahtuva. Mutta mikä?" ja hänen

mieleensä johtui se kurja kuva, jonka Taavetti ilkeydessään oli

maalannut hänen eteensä hänen vastaisuudestansa: hän näki olevansa

pakotettu asumaan pikkukaupungissa hyyryllä, miehensä ja lapsensa

kanssa joutilaana, ilman mitään toipumuksen toivoa; hän kuuli

naapurien kuiskailevan: noilla olisi voinut olla paremmatkin päivät;

hän näki miehensä nousevan aamulla, menevän kaupunkiin, tulevan

takasin puolipäivän aikana, loikovan iltapuolen sohvalla, menevän

taas ulos ja laskeuvan illalla levolle. Aksel oli sillä tavoin yhä

vaan kuluttava päivänsä turhaan. Frida näki itse surkastuvansa,

uupuvansa jokapäiväisten huolten alla, ilman lohdutusta, ilman

ystäviä; hän näki itsensä viimeisellä vuoteellansa ja lapsensa

seisovan vuoteen ääressä. Oman lapsensa! Tästä lähin orpona! köyhänä

aatelisneitinä! Kova kirous rasittaa tätä säätyä kun varoja ei ole

kannattamaan arvoansa. Köyhä, aatelismies tulee kyllä toimeen, hän

rupee sotamieheksi; mutta köyhä aatelisneiti raukka? Vaikka Jumala

itse taivaasta tulisi ja varustaisi hänen kaikella enkeleinsä

suloudella, ja vaikka hänen vanhempansa kasvattaisivat häntä niin

huolellisesti, kuin ihmislasta kasvattaa voidaan, mailma menee hänen

ohitsensa, ja aatelismies sanoo: "Hän on köyhä", ja porvari sanoo:

"Hän on ylpeä". Semmoisena näki Frida lapsensa, joka lepäsi äitinsä

sylissä lapsen rauhallista unta, ukkosen ja myrskyn pauhatessa ulkona.

Karoliina Kegel toi kynttilän ja sytytti sen; nuori rouva otti

kirjeen, joka oli pöydällä, niinkuin tavallisesti tehdään, kun ei

tahdota näyttää muille, mitä omassa povessa liikkuu. Hän katsoi

päällekirjotusta, siinä oli hänen nimensä, hänen kälynsä Albertina

oli sen kirjottanut; hän repäisi kuvertin auki ja eräs toinen kirje

putosi hänen käteensä, se oli kirjotettu hänen miehellensä.

"Pane kirje herran kirjotuspöydälle", sanoi hän palveluspiialle.

Karoliina meni.

Hänen miehensä sisaret olivat usein hänelle kirjotelleet, ja

ne olivat olleet enimmästä semmoisia kirjeitä, joita naiset

kirjottelevat toisillensa ajan kuluksi. Frida aukaisi kirjeen, mutta

-- ah! -- tämä ei ollut mikään kirje ajan kuluksi: Albertina kirjotti:

Rakas sisar!

Teenkö oikein, sitä en tiedä; Bertha kehottaa minua ja Fidelia

on jo kahdesti tempaissut kirjeen pois käsistäni, hän arvelee,

että se vaan voi pahottaa meidän rakkaan veljemme Akselin

mieltä. Mutta -- minä en tiedä mitään muuta neuvoa -- meitä

pakottaa todellinen hätä. Me olemme jo pari kertaa Akselille

kirjottaneet; hän ei ole mitään vastannut; hänellä on kai

näinä huonoina aikoina paljon matkailemista ja tietysti paljo

muitakin toimia -- sillä nyt ovat tulleet ikävät valtiollisetkin

seikat lisäksi, joista meilläkin täällä Swerinissä on ollut

kaikenlaista kiusaa -- ja sentähden luulen tekeväni oikein, että

käännyn sinuun; sinä olet meille vastauksen antava. Sinä tiedät,

että Aksel on ottanut ne rahat, jotka meidän isävainajamme oli

pannut talteen meitä varten, ja että hänen aikomuksensa oli

kiinittää ne Pümpelhageniin; hän lupasi meille viisi prosenttia

korkoa niiden neljän ja puolen prosentin sijasta, jotka me

ennen saaneet olimme -- se ei olisi ollut tarpeesen, sillä me

olisimme tulleet niilläkin toimeen -- mutta hän lupasi lähettää

meille korot säännölliset neljännes-vuosittain, mutta ei ole

kuitenkaan lähettänyt niitä meille kolmeen vuosineljännekseen.

Frida kulta, me emme olisi todellakaan siitä mitään puhuneet, jos

ei meillä olisi todellinen hätä käsissä. Lisäksi tulee vielä,

että meidän lankomme Breitenburg on käynyt meidän luonamme; hän

ei tietänyt Akselin lainasta mitään, mutta kun hän sen kuuli,

herjasi hän raa'alla tavallansa mitä hävyttömimmästi Akselia

ja sanoi meitä kolmeksi tyhmäksi tyttötölleröksi. Hän pyysi

saada nähdä meidän kiinityskirjaamme, jota emme voineet hänelle

näyttää, koska Aksel tähän asti aina on unhottanut lähettää sen

meille, ja sanoi meille sitte suoraan vasten silmiä, että me

olimme rahamme menettäneet, sillä se oli yleisesti tunnettu asia,

että Aksel huonon taloudenpitonsa kautta oli niin velkaantunut,

että Pümpelhagen oli myytävä huutokaupalla. Me tiedämme tosin,

mitä arvoa meidän tulee panna lankomme sanoihin, sillä hän on

aina vihannut meidän rakasta, Akseliamme, ja mitenkä olisi

mahdollista? Pümpelhagen myytävä? Satoja vuosia on se ollut

meidän suvullamme! Sitä ei suuriherttua suvaitsisi: -- ja me

sanoimmekin sen hänelle -- Fidelia hyvin kiivastuneena -- silloin

sieppasi Breitenburg hattunsa ja keppinsä ja sanoi raa'alla

tavallansa: "Teidän veljenne Aksel on aina ollut heittiö, nyt

on hän ruvennut myös konnaksi teitä kohtaan", jonka kuultoansa

Fidelia juoksi esille ja näytti hänelle, missä ovi oli. Se

oli kamala kohtaus, enkä minä milloinkaan olisi sinulle siitä

kirjottanut, jollei minua olisi siihen pakottanut salainen pelko,

että Aksel ja Breitenburg kerran saattaisivat sattua yhteen ja

että he silloin, samoin kuin langokset Darmenburg ja Malzahn,

kunniani loukkauksen tähden ampuisivat toinen toisensa kuoliaksi.

Pidä sentähden vaaria Akselista, että hän välttää semmoista

kohtaamista, ja jos joinkin mahdollista, toimita niin, että me

saamme korkomme. Elonaikana aiomme tulla teitä katsomaan; me

iloitsemme lapsellisesti jo edeltäpäin, että saamme taas nähdä

teidän ja ne paikat, joissa me lapsina leikittelimme ja neitosina

uneksimme ja jossa me -- ah! -- näimme herttaisen isämme eroavan

näistä ilmoista. Niin, Frida, minä iloitsen siitä jo edeltäpäin

ja Bertha ja Fidelia tekevät samoin, sillä me elämme oikeastaan

vaan muistoista, sillä nykyinen elämämme on tyhjä ja ikävä.

Ainoastaan silloin tällöin tulee joku rakkaan isävainajamme

vanha ystävä ja kertoo meille, mitä mailmassa tapahtuu, ja on

Berthasta ja minusta oikein liikuttavaa nähdä, kuinka meidän

pieni Fideliamme, jonka luonto on niin hilpeä, viskaa syrjään

kutimensa ja tarkasti kuultelee kaikkia. Häntä miellyttää

nimittäin suuresti kaikki hoviuutiset. -- Voi hyvin, Frida, anna

anteeksi pajattelemiseni ja anna Akselille myötäseuraava kirje;

minä olen kirjottanut hänelle vakaasti ja luottamuksella, mutta

olen, niin paljon kuin mahdollista, välttänyt mieltä pahottavia

sanoja. Elonaikana näemme toisemme.

_Albertina von Rambow_.

Swerin, Kesäkuun 11 p. 1848.

Frida luki kirjeen; mutta hän ei lukenut sitä loppuun, kun hän

tuli sanoihin: "Teidän veljenne Aksel on aina ollut heittiö, nyt

on hän myös ruvennut konnaksi", heitti hän kirjeen lattialle ja

väänteli käsiänsä, hypähti pystyyn ja juoksi sinne tänne huoneessa

ja huusi: "Se hän on! Se hän on!" -- Lapsi lepäsi nukuksissa Fridan

edessä, hän heittäytyi tuolille ja otti taas kirjeen käsiinsä ja

luki nuo kauheat sanat uudestaan, ja se hirveä kuva, jonka hän

vähää ennemmin oli tehnyt oman lapsensa vastaisuudesta, katosi kuin

varjo, ja hänen edessänsä seisoi toinen, joka kirjavilla väreillään

häikäsi hänen silmiänsä, ja tämä kuva oli nuo kolme sisarta ja

kuvan alla oli kirjotettu: "Petetyt! Oman veljen pettämät!" ja

sen takana seisoi hänen miehensä kuva, mutta epäselvästi, hän ei

voinut oikein nähdä, mikä oli totta, mikä valhetta, ja kuvan alle

oli kirjotettu: "Konna!" -- Hirveätä! hirveätä! Nyt oli hän kaikki

kadottanut! Kahdenkertaisesti kadottanut! Sillä hän ei ollut itse

syypää tähän kadotukseen, syyllinen oli se mies, jota hän kerran oli

rakastanut enemmän kuin omaa sieluansa. Tämä oli hirveätä! -- Apua!

apua! Pois tuo polttava häpeäpilkku otsasta, jota hän niin usein

alttiiksiantavassa rakkaudessaan oli suudellut! Mutta millä? Ken voi

auttaa? Ah, nimiä jolahti kyllä hänen päähänsä, paljo nimiä, mutta ne

nimet häämöttivät etäällä jyrkkiin kallioseiniin piirrettyinä, joihin

hän ei voinut saada jalansijaa. Hän väänteli käsiänsä tuskissansa, ja

näköala kävi yhä ahtaammaksi, hän näki Pomukkelskopin ja Slusuhrin ja

Taavetin nimet ja kavahti pystyyn ja viittasi kädellään, ikäänkuin

tahtoisi hän karkottaa pois nämä aaveet, ja näköala kutistui

kutistumistaan, mutta yht'äkkiä loisti hänelle hänen tuskissaan ja

hädissään erään rouvasihmisen vanhat ystävälliset kasvot vastaan,

nimittäin rouva Nüsslerin kasvot, ja ne näyttivät niin ystävällisiltä

kuin silloin, jolloin rouva Nüssler suuteli hänen pientä lastansa.

Ja nuori rouva kavahti pystyyn ja huudahti:

"Hänellä on sydän, ihmisen sydän!"

Ulkona jyrisi ja iski salamaa ja vesi valui virtana alas taivaasta;

nuori rouva sieppasi huivin päähänsä ja töyttäsi ulos sateesen.

"Armollisin rouva! Jumalan tähden!" huusi Karoliina Kegel,

"sateesenko aiotte ja yöhön pimeään?"

"Anna minun mennä!"

"Ei, sitä en tee!" sanoi palvelustyttö ja juoksi hänen perästänsä.

"Ihmisen sydän, ihmisen sydän", jupisi nuori rouva raukka yhä

itseksensä ja sade pieksi häntä kasvoihin, mutta siitä ei hän

välittänyt; huivi oli hänellä kädessä, hän ei sitä ajatellut, hänen

jalkansa luiskahteli liejuisella, pehmeällä tiellä, hän ei sitä

huomannut, hänen sydämessänsä kuului yhä vaan ääni: päis! päis!

"Jos niin pitää olla, armollinen rouva, niin mennään sitte", sanoi

Karoliina Kegel ja sieppasi huivin rouvan kädestä ja peitti sillä

hänen päänsä ja kaulansa ja tarttui häneen lujalla kädellänsä ja

kysyi: "Mihinkä?"

"Rouva Nüsslerin luo", sanoi nuori rouva ja jupisi taas: "ihmisen

sydän".

Ja eräs ihmissydän tykki ihan lähellä häntä, mutta hän ei ajatellut

sitä; mikään ei erota enemmän sydämiä toisistansa kuin sanat "käskeä"

ja "totella". Frida oli aina ollut hyvä väkeänsä kohtaan ja jokaisen

hyvänlaitaisuuden heidän puoleltansa otti hän rakkaudella vastaan;

mutta tässä tuokiossa ei hän Karoliina Kegeliä muistellut, hänen

koko olentoansa valtasi ajatus, että Aksel oli pelastettava häpeästä

ja tahrasta, ja rouva Nüsslerin rehelliset kasvot loistivat hänelle

vastaan läpi sateen ja yön lähimpänä, ainoana tähtenä. -- "Hänen

luoksensa! Hänen luoksensa!"

"Taivaan pyhät!" sanoi rouva Nüssler ja kävi akkunan ääreen, "Jokkum,

mikä Jumalan ilma nyt riehuu!"

"Niin, äiti, mutta mitä voi sille tehdä?"

"Herranen aika!" sanoi rouva Nüssler ja istui taas varputuolilleen,

"kenpä nyt olisi maantiellä kulkemassa! Minä kävisin pelosta

puolikuoliaksi".

Rouva Nüssler ompeli ompelemistaan ja Jokkum imeskeli piippuansa

ja kaikki tuvassa oli hiljaa ja ääneti. Silloin päästi Sulttaani

Jokkumin tuolin alta äkkinäisen morahduksen, joka koirain kielellä

merkitsee: "Mitä?" Kun hän ei mitään vastausta saanut, jäi hän

tyynesti makaamaan, mutta yht'äkkiä nousi hän pystyyn ja kävi

vanhoilla, jäykillä jaloillaan oven suuhun ja rupesi tavallansa

kovasti haukkumaan.

"Sulttaani!" huusi rouva Nüssler. "Mikä tuon koiran on? -- Etkö tahdo

pysyä siivosti!"

"Äiti", sanoi Jokkum, sillä hän tunsi Sulttaanin yhtä hyvin kuin

Sulttaani hänen, "joku tulee".

Ja ovi aukesi samassa ja sisään horjui kalpea naishahmu ja rivakka

tyttö piti häntä pystyssä ja talutti hänen rouva Nüsslerin sohvalle.

"Herranen aika!" huusi rouva Nüssler ja kavahti pystyyn ja tarttui

nuoren rouvan molempiin käsiin, "mitä tämä merkitsee? Mitä on

tapahtunut? -- Taivaan pyhät, ja kokonaan läpimärkä!"

"Niin, Jumala paratkoon!" sanoi Karoliina. "Herranen aika, Jokkum,

mitä sinä siinä istut ja töllistelet? Riennä Miinan luoksi. Miinan on

tuleminen, ja Dortha saa keittää kukkaisteetä".

Ja Jokkum hypähti myös jaloilleen ja juoksi nyt kiireimmiten ulos

ovesta, ja rouva Nüssler riisui liinan nuoren rouvan päästä ja pyyhki

niistinliinalla veden pois hänen kasvoistaan ja kauneista hiuksistaan

ja Miina lensi kuin nuoli sisään ovesta ja aikoi jotakin kysyä, mutta

rouva Nüssler huusi: "Miina, tässä ei ole aikaa katsella ja kysellä;

nouda heti verhojasi ja liinavaatteita minun makauskamariini".

Ja kun Miina oli mennyt, kysyi rouva Nüssler itse: "Karoliina Kegel,

mitä tämä merkitsee?"

"Ah, rouva hyvä, minä en sitä tiedä; hän sai kai tänään illalla

huonoja uutisia".

Ja Miina oli toimittanut tehtävänsä liukkaasti ja rouva Nüssler

ja Karoliina veivät nuoren rouvan makauskamariin ja kun hän oli

muuttanut vaatteet ja juonut teetä ja lepäsi rouva Nüsslerin

vuoteella, tuli hän taas tunnollensa, sillä ainoastaan ruumiillinen

voipumus oli hänen masentanut, ja vaikka ensimäinen isku ja se

hirvittävä ajatus, ettei hänellä ollut ketään ihmistä luonansa, joka

häntä voi auttaa, oli hänen tainnuksiin vienyt, tointui hän täällä

taas pian, nähdessänsä nuo ystävälliset kasvot ja tämän lempeän

olennon. Hän kohosi istumaan vuoteella ja katseli rouva Nüssleriä

oikein luottavasti silmiin: "Te olette minulle kerran sanoneet, että

jos minä tulen hätään, tahdotte te auttaa minua".

"Ja sen minä tahdonkin tehdä", sanoi rouva Nüssler hyvin liikutettuna

ja silitteli Fridan käsiä, "sanokaa vaan, mitä teiltä puuttuu?"

"Ah, paljo!" huudahti nuori rouva, "meidän päivätyöläisemme ovat

tyytymättömiä, meillä on velkoja, paljo velkoja, meidän kartanomme

aiotaan myydä..."

"Ah, Jumala varjelkoon!" huudahti rouva Nüssler, "se ei suinkaan niin

äkkiä voi tapahtua!"

"Sen minä voisin vielä kestää", pitkitti nuori rouva, "mutta eräs

toinenkin asia on minut teidän luoksenne ajanut, ja sitä en voi enkä

saa ikinä teille sanoa".

"Älkää sitä sitte sanokokaan, armollinen rouva! Mutta nämä eivät

ole mitään naisten asioita, tähän tarvitaan miehen järkeä, ja jos

teillä vaan olisi voimia, niin ajaisimme minun veljeni Kaarlon luoksi

Rahnstädtiin".

"Ah, voimia minulla kyllä on; mutta kuinka uskallan minä ilmaantua

miehen eteen, jonka..."

"A joutavia, armollinen rouva, te ette tunne häntä. -- Jokkum!" huusi

hän ulos ovesta, "Kristianin on valjastaminen hevoset, mutta hän

tehköön joutua, ja liiku sinäkin sukkelammin. -- Miina", huusi hän

ulos toisesta ovesta, "saa heti tänne uusi päälystakkisi ja hattusi

ja saalisi, me lähdemme ajamaan".

Kaikki pantiin sukkelasti toimeen, ja kun istuivat vaunuissa, sanoi

rouva Nüssler Kristianille: "Kristian, sinä tiedät, etten minä

mielelläni aja nelistä, mutta tänään aja, minkä käpälistä lähtee;

puolessa tunnissa on meidän oleminen Rahnstädtissä. -- He ehtivät

muuten menemään levolle", sanoi hän, kääntyen nuoreen rouvaan päin.

Pikku asessori oli juuri lähtenyt pastorin rouvan luota kotiansa,

Hawermann ja Bräsig olivat sanoneet "hyvää yötä" ja olivat menneet

ullakkokamariinsa, ja Bräsig oli juuri aukaissut akkunan ja

haistellut ulos ilmaan: "Kaarlo, kuinka hyvältä kajahtaa ilma ukkosen

perästä, taivas on täynnä tuoksua;" samassa, ajoivat vaunut pastorin

rouvan kuistin eteen, niin että huoneessa palavan kynttilän valo

sattui suorastaan vaunuihin.

"Hyväinen Jumala!" huudahti Bräsig, "Kaarlo, siellähän istuu sinun

rakas sisares ja Miina, ja näin keskellä yötä!"

"Eihän liene mikään onnettomuus tapahtunut?" sanoi Hawermann, otti

kynttilän ja riensi ulos.

"Sisar kulta", kysäisi hän pikaisesti, kun hän tuli alas portaista ja

rouva Nüssler astui häntä vastaan, "kuinka tulet sinä näin yölliseen

aikaan tänne? -- Ja Miina..." mutta samassa keskeytti hän puheensa,

"armollinen rouva, te täällä tähän aikaan?"

"Sukkelaan, sukkelaan, Kaarlo!" sanoi rouva Nüssler, "armollisella

rouvalla on jotakin sinun kanssasi puhumista kahdenkesken. Tee joutua

ennenkuin toiset ehtivät saapuville!"

Hawermann aukaisi heti pastorin rouvan parhaimman huoneen, nuori

rouva kävi edeltä, Hawermann perässä, ja hän kuuli vaan alun Bräsigin

pakinasta portailla: "Tuhat tulimmaista! Mistähän he tulevat? Suokaa

anteeksi, että olen paitahihoillani; Kaarlo onkin kummallinen

ihminen, hän vei minulta kynttilän mennessään, enkä voinut pimeässä

tuossa hopussa löytää takkiani. Mutta missä hän nyt on ja missä on

Miina?"

Rouva Nüsslerin ei ollut tarvis vastata näihin kysymyksiin, sillä

pastorin rouvan huoneesta tuli Lovisa kynttilä kädessä:

"Aa, täti kulta!"

"Lovisa, tuleppa sisään ja te, Bräsig, takki yllenne ja tulkaa tekin

pastorin rouvan huoneesen", ja se tapahtui ja pastorin rouva yhtyi

samaan seuraan, ja etehiseen tuli tyhjyys ja hiljaisuus, ja jos

olisit pannut korvasi oikeanpuolista ovea vasten, niin -- olisit

kuullut kuinka nuori aatelisrouva teki vilpittömän, liikuttavan

synnintunnustuksen vanhan pehtorin edessä, ensin kainostellen ja

palavilla kyynelillä, sittemmin täydellä luottamuksella ja salaisella

avun toivolla sydämessään, ja jos olisit kallistanut korvasi

vasemmanpuolista ovea vasten, niin olisit kuullut rouva Nüsslerin

valhettelevan mitä kauheimmalla tavalla, sillä hänen päähänsä oli

yht'äkkiä pistänyt, että oli kai paras, koska kaikki kumminkin

pitivät armollista rouvaa Miinana, antaa hänen käydä Miinasta, kunnes

hänen asiansa oli selvillä, etteivät ahdistaisi häntä kysymyksillä,

ja niin kertoi hän nyt, että Miina oli saanut hirveän hammaspoltteen

ja että hänen Kaarlo-veljensä tiesi taikatempun sitä vastaan,

mutta että se voitiin panna toimeen ainoastaan keskiyöllä kello

kahdentoista ja yhden välillä ja varsin salaisesti; ja pastorin rouva

sanoi, että hän piti semmoista epäkristillisenä tekona, ja Bräsig

sanoi: "Minä en ole sinä ilmoisna tietänyt, että Kaarlo harjottaa

taikatemppuja ja puoskaroimista".

Ja vähän ajan perästä pisti Hawermann päänsä sisään ovesta ja, sanoi:

"Rouva Behrens, jättäkää ulko-ovi auki, minun on meneminen vielä

vähän asioille, mutta tulen pian takasin", ja kun pastorin rouva

tahtoi jotakin kysyä, oli Hawermann jo tiessänsä ja hän poikkesi

sille kadulle, jonka varrella Mooses asui.

Luku 45.

Rahoista, jotka haisevat, ja rahoista jotka eivät haise. -- Taavetti

on vielä yhä liian nuori, ja Miinan sijasta katselee pastorin rouva

Mooseksen silmiin. Rouva Nüsslerin valheet tulevat ilmi, ja pastorin

rouva pitää saarnan. -- Miksikä Mooseksen on pyyhkiminen silmiänsä

yönutun liepeellä ja rupee viimein myös saarnaamaan. -- Vaunut,

kaksi kimoa edessä. -- Miksikä Frans tallettaa Bräsigin kirjettä

sydämellänsä. -- Bräsig menee ahvenia onkimaan, Frans nukkuu, ja

Hawermann menee talontakaiseen puutarhaan. -- Jumalan auringosta ja

Jumalan onnesta, maallisista ruusuista ja maallisista iloista.

Mooses oli jo hyvin vanha mies, mutta hänen ruumiinsa oli vielä

varsin terve, ainoastaan käyminen kävi hänestä hyvin raskaaksi

ja uni ei tahtonut iltasin tulla hänen silmäänsä; hän istui

sentähden valveilla yöhön myöhäiseen, kun hänen Nuppusensa jo

aikaa oli nukkunut, hän istui nojatuolillaan nojaten päätänsä

tyynyyn ja muisteli mielessään vanhoja asioita -- uusista ei hän

enää mitään välittänyt. Taavetti loikoi silloin sohvalla ja pakisi

pajatteli hänen kanssansa eli nukkui, miten sattui; mutta Taavetin

kunniaksi on minun sanominen, ettei hän ollut minäkään poikkeuksena

muista uskolaisistansa, hän hoiti huolella vanhaa isäänsä hänen

vanhuudessaan, ja tämän juutalaistavan voisi moni kristitty ottaa

noudattaaksensa. Tänä iltana pakisevat he keskenänsä.

"Taavetti", sanoi vanhus, "mitä olen minä sanonut sinulle? Sinä et

saa ruveta mihinkään asioihin Pomukkelskopin kanssa".

"Jos minä olen niihin ruvennut, niin olen minä myös niistä hyvästi

hyötynyt".

"Sinä olet koonnut poroa pääsi päälle, sinä olet syönyt lokaa".

"Ovatko rahat lokaa?"

"Pomukkelskopin rahat on tahrattu loalla".

"Isä, jos tahtoisit, niin voisimme tehdä suuren, kaupan:

Pomukkelskopp aikoo myydä Gürlitzin".

"Miksikä?"

"No, suottansa vaan".

"Minä tahdon sanoa sinulle minkä tähden, Taavetti: sentähden ettei

hän ole turvassa väkensä keskellä, että hän pelkää niiden polttavan

hänen talonsa ja lyövän häntä päähän. Minä tahdon sanoa sinulle vielä

enemmän: minä en tee sitä kauppaa, sinä et tee sitä kauppaa; kauppa

tulee tehdyksi, mutta sen tekee sinun ystäväsi notarius, hän on sinua

viisaampi, ja sinä olet vielä liian nuori".

"Isä, minä..."

"Vaiti, Taavetti, minä tahdon sanoa sinulle vielä enemmän: sinä

tahdot tulla rikkaaksi, rikkaaksi yht'äkkiä. Katso, tuossa on ruukku,

jolla on kapea kaula, se on puoliksi täytetty kultarahoilla; sinä

pistät kätesi ruukkuun, kahmaset kourasi täyteen, etkä voi vetää

kättäsi ulos; sinä pistät ruukkuun kätesi ja otat yhden rahan ja

vedät kätesi ulos, ja pistät taas kätesi ruukkuun ja vedät sen taas

ulos ja teet sitä siksi kunnes rahat ovat lopussa, ja sinä saat ne".

"Olenko minä kahmaissut kourani liian täyteen?"

"Vaiti, Taavetti, minä en ole vielä lakannut puhumasta: sinä näet

kaksi miestä, toinen viskaa rahan kirkkaasen veteen ja toinen

viskaa kourallisen rahoja tadeveteen. Sinä menet kylmään veteen ja

kastut ja noudat rahan vedestä, ja raha on kirkas ja puhdas; sinä

menet tadeveteen ja noudat kourallisen rahoja, ja ihmiset kääntyvät

pois sinusta, sillä he tuntevat pahan hajun pistävän nenäänsä.

Pomukkelskopp on viskannut rahansa sinua varten tadeveteen".

"Mutta ne eivät haise".

"Jos eivät ne haisekaan ihmisten edessä, niin haisevat ne Jumalan

edessä; mutta ihmiset huomaavat myös niiden haisun, se tahtoo sanoa,

kunnialliset ihmiset; mutta Pomukkelskopp ja notarius eivät sitä

haista, sillä heistä on niiden haju mirhami ja pyhä savu".

Taavetti aikoi jotakin sanoa, mutta samassa koputettiin ovelle.

"Mitä nyt?" kysyi Taavetti.

Vanhus oli hiljaa; nyt koputettiin uudestaan, mutta kovemmin.

"Taavetti, mene aukaisemaan ovi".

"Mitä? Näin myöhäiseen?"

"Taavetti, aukaise ovi! Kun minä olin nuori ja matkailin pitkin

maata, laukku selässä, koputin minä usein ovelle, ja minulle

avattiin, nyt olen minä tullut vanhaksi ja seison taas oven edessä ja

olen koputtava ja Abrahamin Jumala on sanova: laske Mooses sisään,

hän on ihminen! Hän, joka koputtaa on myös ihminen. Aukaise ovi,

Taavetti!"

Taavetti meni ja Hawermann astui sisään. "Taivaan pyhät!" huudahti

vanhus, "pehtori!" "Niin, Mooses, älkää panko pahaksi; mutta minä

en voinut muuta tehdä, minä pyytäisin saada puhua teidän kanssanne

kahdenkesken".

"Taavetti, mene ulos!"

Taavetti veti suunsa vinoon, mutta meni kumminkin.

"Siitä ei mitään hyötyä", sanoi Mooses, "sillä hän seisoo kumminkin

oven takana ja kuultelee".

"Se on ihan yhdentekevä, Mooses, sillä täällä en minä kumminkaan voi

teille sanoa, mikä minun asiani on. Voitteko tulla minun kanssani

minun asuntooni?"

"Hawermann, minä olen vanha mies".

"Niin kyllä, minä tiedän sen; mutta ilma on lämmin ja kuu on noussut;

minä tahdon taluttaa teitä kädestä; niin, Mooses, minä tahdon kantaa

teitä, jos niin tahdotte".

"No, mitä on sitte tapahtunut?"

"Mooses, minä en voi sitä teille täällä sanoa, teidän täytyy saada

kuulla omilla korvillanne, nähdä omilla silmillänne. Te voitte tehdä

hyvän työn".

"Hawermann, te olette kunniallinen mies, te olette olleet minun

ystäväni nuoruudesta asti, te teette, mikä on oikein. Kutsukaa

Taavetti".

Hawermann aukaisi oven -- oikein! -- siellä Taavetti seisoi, oven

takana: "Herra pehtori, te ette saa viedä minun isääni tänä yönä, hän

on vanha mies".

"Taavetti", huusi vanhus, "tuo tänne minun päälyssaappani!"

"Isä, ette saa mennä! Minä kutsun äitiä".

"Kutsu sinä vaan äitiä, minä menen!"

"Mitä aiotte tehdä, isä?"

"Minä aion tehdä kaupan, suuren kaupan".

"Sitte tulen minä mukaan".

"Taavetti, sinä olet vielä liian nuori, nouda tänne päälyssaappaat".

Ei muuta neuvoa ollut, Taavetin oli ne tuominen ja vetäminen isänsä

jalkaan, Hawermann tarttui lujasti kiini vanhuksen käsivarteen,

vanhus kahmas vasenpuoliseen takintaskuunsa henskelin puutteessa ja

käydä tölppäröi vitkalleen ja askel askelelta Hawermannin sivulla

pastorin rouvan asuntoa kohden.

Kun Hawermann Mooseksen kanssa rähmi yli pastorin rouvan kynnyksen,

ei voinut se tapahtua ilman kolinaa, vaan Mooses töyttäsi ovea

vastaan ja kompastui yli kynnyksen, niin että hän oli kaatua. Tämän

tietysti kuuli pastorin rouva yhtä hyvin kuin kaikki toiset, jotka

hänen luonansa olivat.

"Herranen aika, siinähän tulee Hawermann Miina raukan kanssa taas

takasin", sanoi rouva Behrens, juoksi ovelle ja pisti päänsä ulos;

mutta sen sijasta että hän luuli saavansa nähdä Miinan ajettuneet

posket, seisoi Mooses hänen edessänsä yönutussaan, päälyssaappaat

jalassa, vanhan ryppyisen naamansa kanssa, ja katseli häntä suurilla

mustilla silmillänsä: "Hyvää iltaa, rouva Behrens!"