_Sakarias Bräsig_, entinen
pehtori ja nykyinen asessori.
_Jälkikirjotus_.
Yhdestä toiseen! Tätä kirjettä kirjotan postimestarin rouvan
kaikkein pyhimmässä suojassa, sillä postimestari on minua
nimenomaan sitä varten sinne sulkenut ja hän on vannonut minulle
pysyvänsä asiasta vaiti. Tämä kaikki tapahtuu salaisuuden
vuoksi, sillä Hawermann ja pastorin rouva ja Lovisa eivät
tiedä tästä mitään; mutta Lovisa on antanut minulle tämän
postipaperin, se tulee häneltä, ja luullakseni on tämä oleva
Teille suureksi iloksi, kun muistelen nimittäin omia nuoruuteni
aikoja, jolloin minulla yhtä aikaa oli kolme morsianta. Mutta
Lovisa onkin kaikessa rakkaudessaan ja surumielisyydessään
vanhan isänsä hellin holhooja ja muille ihmisille koko
sukupuolensa kallis helmi. -- Jos saan Teiltä vastauksen, ettei
Teillä ole mitään sitä vastaan, kirjotan vielä useammin niistä
vankeuteen pistetyistä ilkiöistä. Jos sunnuntaista viikon
perästä taas olette näillä seuduilla, niin kutsun Teitä meidän
veljeyspaaleihimme; kaikki ompelumamselit on myös kutsuttu.
_Sama_.
Lopetettuansa tämän raskaan työnsä, koputti hän ovelle, ja kun
postimestari aukaisi oven ja päästi hänen ulos, seisoi hän, hiki
otsassa.
"Herranen aika", huudahti postimestari, "miltä te näytätte! Eikö
niin? Tottumaton työ tuottaa känsiä käsiin". -- Samassa otti hän
kirjeen Bräsigin kädestä ja pani sen kuverttiin ja kirjotti osotteen:
herra von Rambow, ja pani sen vielä toiseen kuverttiin, jonka päälle
hän kirjotti: Meklenpurin lähettiläskunnalle Parisissa, Bräsig maksoi
kuusitoista groschenia edeltäpäin ja kirje voi nyt Jumalan nimessä
lähteä matkaan, sillä postimies, joka sen oli ottava mukaansa,
odotti postihuoneen edessä. Ja postimestari lauleli häkissään:
"Leipzigin ylioppilas kirjotti äsken kotians: äiti armas, sanokaa,
saako tyttö rakastaa?" ja kun Bräsig astui ulos ovesta, lauloi hän:
"Custine pikajuoksian Parisiin laittaa sanomaan: Nyt Preussin ja
Saksin sotilaat Mainzia alkaa pommittaa, ja jos ei apu tule vaan, mä
kaupungista luopua saan".
"Luopukaa mistä tahanne; mutta pitäkää suunne kiini, niinkuin
lupasitte", sanoi meidän vanha ystävämme ja meni kotia, sillä
ihanalla tunteella, että hän ei ainoastaan ollut saanut toimeen hyvää
työtä, vaan oli niin hienolla tavalla tässä vaikeassa tehtävässä
noin sattumalta saanut pistetyksi kirjeesen Lovisan nimen, niin
että sillä täytyi olla perhanan hieno kärsä, joka tässä voi mitään
epäluulonalaista keksiä.
Kellä nyt on semmoinen autuas tunne povessaan, että on aikaan saanut
näin hyviä ja nerokkaita töitä ja siitä hieman tahtoo nauttia kuin
lämpimän uunin läheisyydestä talvella, häneen sattuvat nuhteet ja
herjaussanat sitä kipeämmin; ja näin kävi Bräsigin, kun hän astui
huoneesen, jossa pastorin rouva istui pikku asessorin kanssa --
Lovisa ei ollut lässä. Pastorin rouva sytytti juuri lamppua, mutta
tulitikut eivät tahtoneet ottaa valkeata, ensiksi siitä syystä että
Kurzin tulitikut eivät ylimalkaan tahtoneet syttyä, ja toiseksi siitä
syystä että pastorin rouvalla -- kenties säästäväisyyden tähden --
oli tapana pistää laatikkoon takasin käytetyt ja turhaan koetellut
tikut, jotenka tapahtui että semmoinen tulitikku lyhyen elämänsä
aikana tuli vähintänsäkin kaksikymmentä kertaa koetelluksi; tämä
saattoi tikusta olla kyllä hauskaa, mutta muille ihmisille oli se
hyvin harmillista.
"No, siinäpä te olette!" huudahti rouva Behrens harmissaan ja
koetti uutta tikkua. "Vihdoinkin tulette kotia!" toinen tikku. "Te
luikertelette päiväkaudet kaupungissa", taas uusi tikku; "mutta te
käytte kai silmät kiini" -- kaksi tikkua yht'aikaan -- "ja korvat
ummessa!" -- taas uusi tikku. -- "Te tiedätte muuten kaikki" -- yksi
tikku -- "ja jos niiksi tulee, niin ette tiedä mitään" -- kolme
tikkua yhtä haavaa.
Bräsig oli rouva Behrensiä kohtaan aina hyvin nöyrä ja kohtelias, hän
otti sentähden laatikon hänen kädestänsä ja sanoi: "Sallikaapa minun
koettaa!" yksi tikku. -- "Mitä te tällä pakinalla tarkotatte?" --
toinen tikku. -- "Olenko minä teitä jollakin tavoin loukannut?" --
kolmas tikku. -- "Kurz voi kuurata kurkkuansa tikuillansa!" -- kaksi
tikkua. -- "Minkä hänessä pitäisi syttyä, se ei syty, ja minkä ei
pitäisi syttyä, se syttyy", -- kolme tikkua. -- "Näillä riivatuilla
on kai myöskin kurkkutautia!" ja niin paiskasi hän koko laatikon
pöydälle ja veti omat tuluksensa ulos taskustansa ja iski tulta.
"Bräsig", sanoi rouva Behrens ja kokoili huolellisesti käytetyt
tikut takasin laatikkoon, "minä olen hyvin vihainen teille. Minä en
ole utelias; mutta kun jotakin tapahtuu, mikä koskee Hawermannia ja
Lovisaa, niin on minulla kai lähin oikeus saada siitä tieto. Miksikä
täytyy pikku Annan kertoa minulle, minkä te jo aikaa olisitte voineet
minulle ilmottaa, sillä te olette sen tietäneet, minä näen sen teidän
silmistänne, te olette sen tietäneet".
"Mitä sitte?" kysäisi Bräsig ja oli olevinansa oikein tyhmä; mutta
pastorin rouva oli kovin suuttunut, sillä hän piti itseänsä pahasti
petettynä ja sanoi:
"Aiotteko vielä tehdä itsenne viattomaksi? Minä tiedän varmaan, että
te tiedätte kaikki, ettekä kuitenkaan sano minulle mitään?" ja nyt
rupesi hän ammentamaan uutisia vanhukselta ja pikku asessori ahdisti
myös häntä pahasti; yhä hienommaksi ja hienommaksi punoivat nuo
molemmat naiset paulojansa ja tyhjensivät niillä Bräsigin kaikesta,
mitä hänellä oli sydämellä, sillä vaikeneminen ei ollut oikeastaan
Bräsigin asia, ja kun hän vihdoinkin epätoivossaan huusi: "Niin, nyt
en tiedä enää mitään", silloin asettui pieni pyöreä pastorin rouva
hänen eteensä ja sanoi: "Bräsig, minä tunnen teidän, minä näen sen
teidän kasvoistanne, että te vielä tiedätte jotakin. Puhukaa suunne
puhtaaksi! Mitä te vielä tiedätte?"
"Rouva kulta, se on yksityinen asia".
"Se on yhdentekevä: ilmi pitää sen tulla!"
Ja Bräsig kierteli tuolillaan sinne tänne ja katseli oikealle, ja
vasemmalle puolelleen; mutta siinä ei auttanut, hänen oli puhuminen
ja hän lausui vihdoin: "Minä olen kirjottanut Frans von Rambowille
Parisiin; mutta Kaarlo ei saa siitä tietää saada".
"_Parisiin_!" huudahti rouva Behrens ja pisti kätensä kupeisinsa,
"_nuorelle herralle von Rambowille!_ Mitä on teillä hänelle
kirjottamista? Te olette kirjottaneet jotakin Lovisasta, minä näen
sen teidän silmistänne! Niin, te olette jotakin kirjottaneen ja mitä
minä tuskin olisin uskaltanut ajatella, sen olette te tehneet!" ja
hän juoksi kellonnuoraan ja soitti voimainsa perästä: "Wiikka, juokse
postiini postimestarin on heti antaminen pois se kirje, jonka pehtori
Bräsig on kirjottanut parisiin".
Tarattarattaraa! puhalsi postimies ja vei Bräsigin kirjeen
torventoitotuksella juuri samassa pastorin rouvan nenän ohitse,
suoraa päätä Parisiin, ja pastorin rouva vaipui vihan vimmassa
sohvankulmaan, ajoi Wiikan takasin kyökkiin ja -- valitettavasti
on meidän tunnustaminen -- hänessä heräsi melkeinpä pieni napina
Jumalaa vastaan, että hän juuri tänään kenties ensimäisen kerran --
salli Rahnstädtin postia lähteä oikealla ajalla, viemään Parisiin
Bräsigin tyhmyyksiä. Bräsig vakuutti kivenkovaan toimittaneensa asiat
mitä hienoimmalla tavalla, kirjeessä ei ollut havaittavana mitään
epäluulonalaista.
"Oletteko lähettäneet terveisiä Lovisalta?" kysyi pastorin rouva.
"En", vastasi Bräsig, "minä kirjotin, että hän jaksaa varsin hyvin".
"Oletteko kirjottaneet mitään muuta hänestä?"
"Minä kirjotin vaan, että postipaperi on Lovisan ja että hän on koko
sukupuolensa helmi".
"Se hän on", toisti pastorin rouva.
"Ja sitte lopetin kirjeen kutsumalla ystävällisesti nuorta herraa
meidän veljeyspaalihimme".
"Se oli tyhmä teko", huudahti pastorin rouva, "siitä voipi hän
luulla, että on tarkotus saada hän ja Lovisa taas yhteen".
"Rouvaseni", sanoi Bräsig ja oijensi itsensä suoraksi rouva
Behrensin edessä, "teidän sanoillenne kaikkea kunnioitusta! Mutta
oliko se tyhmä ja kehno teko, että koetin taas saattaa yhteen kaksi
ihmistä, jotka muiden ihmisten pahuus ja ilkeys on erottanut toinen
toisistansa? Tässä tarkotuksessa kirjotin minä kirjeen. Hawermann ei
voinut sitä tehdä; ja miksikä? Siksi että hän on isä, se ei olisi
hänelle sopinut. Te ette voineet sitä tehdä, ja miksikä? Sentähden
että teille täällä Rahnstädtissä tämän asian tähden jo ennen on
annettu kaikenlaisia hävyttömiä nimityksiä. Minulle sitä vastaan on
ihan yhdentekevä, jos he haukkuvatkin minua vanhaksi välittäjäksi;
semmoisesta minä viisi piittaan; minä tahdon laittaa Parisiin
sanomia, ja jos Parisissa pidetään minua kunniallisena miehenä ja
Kaarlo Hawermannin ja Lovisan lujana ystävänä, niin on minusta
yhdentekevä, vaikka koko Rahnstädt haukkuisikin minua vanhaksi
paritteliaksi".
"Niin, hyvä rouva, niin!" huudahti pikku asessori ja halasi pastorin
rouvaa kaulasta, "herra pehtori on oikeassa. Mitä on Rahnstädtin
juoruilla väliä? Mitä on väliä mailman tyhmillä tuomioilla, kun kaksi
ihmistä on onnellisiksi saatettava? Fransin pitää tulla ja Lovisa on
tuleva onnelliseksi;" ja samassa juoksi hän iloissaan Bräsigin luo
ja tarttui häneen uumilta ja antoi hänelle suudelman. -- "Te olette
vanha, kelpo pehtori Bräsig!"
Ja Bräsig antoi hänelle suudelman takasin ja sanoi: "Ai, te pieni
sievä klaverinsoittaja, te pikku kiurunen, te! Kyllä kai tekin
tahtoisitte semmoisessa tilassa koettaa onneanne! Mutta malttakaapa!
Älkäämme vielä huutako hoi, vielä on asia tietämättömissä, vielä
eivät lurjukset ole mitään tunnustaneet, ja sen verran kuin
minä Hawermannia tunnen, on hänen ensin oleminen ihan puhdas
syytöksestä, ennen kuin hän mihinkään suostuu, ja sentähden en ole
mitään hiiskunut hänelle asiasta, ettei Lovisa ja hän joutuisi
levottomuuteen. Ja onnipa on, että Kurzilla on kurkkutauti, sillä
muuten olisi hän jo aikaa sen koko mailmalle huudellut".
"Bräsig", sanoi pastorin rouva, "kun asiaa lähemmin ajattelen, niin
luulen, että olette tehneet oikein".
"Todellakin, rouvaseni? Ja teitä harmitti vaan, ettette itse ensiksi
olleet kirjottaneet. Mutta sen sijasta saatte te kunnian kirjottaa
nuorelle herralle, niin pian kuin kaikki on selvillä".
Kolmen päivän perästä tämän keskustelun jälkeen tuli Bräsig kotia
ja kohtasi etehisessä pastorin pienen rouvan, jonka oikea käsi
oli sidottu, sillä hän oli loukannut sen, kompastuissaan kellarin
portailla.
"Rouva Behrens", sanoi hän hyvin vakaisesti ja pontevasti, "minä
tulen heti taas ilmottamaan teille jotakin", ja niin puhein astui hän
portaita myöden ylös Hawermannin luo.
Hän ei lausunut "hyvää päivää" eikä mitään muutakaan tultuansa
Hawermannin huoneesen, vaan kävi hyvin juhlallisen näköisenä suoraa
päätä läpi tuvan makaushuoneesen. Siellä kaasi hän lasin täyteen
kylmää vettä ja lähestyi lasi kädessä Hawermannia: "Kas tässä,
Kaarlo, juo!"
"Mitä? Miksikä pitää minun juoda?"
"Sentähden että se on sinulle hyväksi. Mikä sinulle jälistäpäin on
tarpeesen, ei voi sinua edeltäpäin vahingoittaa".
"Bräsig, mikä sinun on?" huudahti Hawermann ja sysäsi lasin syrjään;
mutta hän huomasi, että jotakin erinomaista hän nyt oli saava kuulla.
"No, Kaarlo, jos et tahdo, niin ole tahtomatta; mutta pysy nyt
lujana, minä varotan sinua, pysy lujana", ja alkoi kävellä edes
takasin lattialla ja Hawermann katseli ihan kalpeana hänen kulkuansa,
hän huomasi Bräsigin valmistuksista, että tämä silmänräpäys oli
ratkaiseva hänen kohtalonsa.
"Kaarlo", kysyi Bräsig ja asettui hänen eteensä, "oletko nyt luja?"
Sitä oli Hawermann todellakin, hän nousi seisaalle ja sanoi: "Bräsig,
sano, mitä sinulla on sanomista; mitä niin kauvan olen kantanut, voin
kantaa vielä kauvemmankin".
"Se ei ole tarkotus", sanoi Bräsig, "asia on selvillä; lurjukset ovat
tunnustaneet ja meillä on rahat, jos ei juuri kaikki, niin kumminkin
suurin osa".
Todellakin oli vanhus valmistaunut kuulemaan jotakin, kuulemaan
kuinka sen uuden päivän sarastus, jonka toivo oli kohottanut hänen
taivaallensa, taas oli sammuva; mutta kun nyt visseys, että uusi
päivä todellakin oli noussut, kirkkaana kuin aurinko loisti hänen
silmiinsä, silloin häikäsi se hänen näköänsä ja tuhansittain
aurinkoita pyöri hänen ympärillänsä: "Bräsig! Bräsig! Minun
kunniallinen nimeni! Minun Lovisani onni!" ja hän vaipui tuolille
takasin ja Bräsig kurotti hänelle vettä, ja vanhus joi ja tointui ja
halasi Bräsigiä, joka seisoi hänen edessänsä, polvista: "Sakarias,
sinä et ole minulle milloinkaan valhetellut!"
"En, Kaarlo, se on selvä totuus ja on kirjotettu pöytäkirjaan, ja
ne lurjukset joutuvat Dreibergeniin [20], niinkuin herra pormestari
sanoo, mutta ensiksi viedään he rikosasiainoikeuden eteen Bützowiin".
"Bräsig", sanoi Hawermann ja nousi pystyyn ja käveli edes takasin
makauskamarissa, "jätä minut yksin, äläkä sano mitään Lovisalle! --
Ei, sano hänelle, että hän tulee tänne!"
"Kyllä vaan, Kaarlo", sanoi Bräsig ja asettui akkunan ääreen ja
katseli ilmaan ja pyyhkeili pois silmistään kirkkaita kyyneleitä,
ja kun hän lähti ulos ovesta, näki hän ystävänsä Kaarlon rukoilevan
polvillaan makaushuoneessa.
Lovisa meni isänsä luo; Bräsig ei hänelle mitään muuta sanonut.
Mutta pastorin rouvan luona ei vallinnut sama hiljaisuus.
"Herranen aika", sanoi tuo pieni rouva, "Lovisa meni pois, Hawermann
ei tule, ja tekin, Bräsig, ette tule oikealla ajalla, ruoka jähtyy
ja meillä on kuitenkin niin koreita kaloja. Mitä te aioitte minulle
sanoa, Bräsig?"
"Oo, en juuri mitään", sanoi pehtori Bräsig ja näytti semmoiselta,
kuin olisi hän oppinut lurjuksilta kaikenlaisia konnankoukkuja ja
tahtoisi hän nyt käyttää niitä pastorin rouvaa vastaan, sentähden,
että pastorin rouva oli läksyttänyt häntä kirjeen tähden. "Minä en
tiedä juuri muuta kuin että Hawermann ja Lovisa eivät tule ruoalle.
Mutta voimmehan syödä, kahdenkeskenkin ".
"Aa, Bräsig, miksikä eivät he tule?"
"No, esiliinan tähden!"
"Esiliinan tähden?"
"Niin, kun esiliina oli märkä".
"Kenenkä esiliina oli märkä?"
"No, Kählertskan. Mutta käydäänpä käsiksi ruokaan, rouva kulta, kalat
jähtyvät muuten".
"Ei einettäkään!" huudahti pastorin rouva ja laski pari talrikkia
kalojen päälle ja niiden yli vielä salvetin ja kaikkein
päällimmäiseksi omat pyöreät kätösensä ja katseli Bräsigiä pyöreillä
silmillään niin tuimasti, ettei Bräsig enää voinut pidättää itseänsä,
vaan tokaisi suustansa: "Asia on selvillä, rouva kulta, ja lurjukset
ovat tunnustaneet ja suurin osa rahoja on meillä myös".
"Ja tämän sanotte minulle vasta nyt!" huudahti pieni rouva ja
pyörähti ympäri pöydän ja aikoi liepsahuttaa ulos ovesta ylös
Hawermannin luo. Mutta sitä ei Bräsig suvainnut, ja luvaten kertoa
hänelle kaikki juurtajaksain, sai Bräsig hänet istumaan viereensä
sohvalle.
"Rouva Behrens", sanoi Bräsig, "kaikkein pätevin todistus on tullut
ilmi Kählertskan kautta, se tahtoo sanoa, ei juuri hänen itsensä
kautta, vaan hänen ilkeän mustasukkaisuutensa kautta, joka naisväessä
on perhanan häijy omaisuus ja tuottaa mitä kurjimpia seurauksia.
Teitä en minä tällä tarkota, minä puhun yksistään vaan Kählertskasta.
Näettehän, tämä nainen oli saanut päähänsä, että hän menisi naimisiin
kankurin kanssa, mutta kankuri ei hänestä huolinut. Nyt tiesi hän
varmaan, että kankurin erotettu vaimo tahtoi takasin miestänsä, ja
sentähden vainui Kählertska heitä joka askelelta, ja niin tapahtui
kerran, että hänen esiliinansa -- minä tarkotan Kählertskan -- oli
tullut märäksi ja että hän aikoi kuivata sitä puutarhan aidan päällä.
Kun hän nyt seisoi puoleksi piilossa esiliinan takana, näki hän
kuinka kankuri oli puutarhassa erotettua vaimoansa tavottelemassa --
niin, tunnettehan te itse parhaiten semmoiset seikat".
"Bräsig, minä varotan teitä..."
"Hiljan, rouva kulta! Missään ojanteessa eivät he istuneet, he
seisoivat salkopapujen seassa, ja vaimonpuoli oli varmaankin
kiivennyt yli aidan puutarhaan, koska hän ei ollut käynyt kartanon
kautta. Kählertska kutsui nyt ilkeässä kateudessaan teurastaja
Krügerin vaimon saapuville, ja nyt näkivät molemmat, kuinka kankuri
ja hänen entinen vaimonsa katosivat pavunsalkojen taa ja kuinka
vähän ajan kuluttua vaimonpuoli kiipesi yli aidan ja kuinka kankuri
varovasti kävi puutarhan käytävälle, jonka perästä molemmat matamit
hiljaa hiipivät pois. Niin pitkälle olimme nyt tulleet, ja totta
se oli, sillä teurastajan vaimo oli sen vannonut. -- Silloin sanoi
herra pormestari, että jos Kählertska vaan saataisiin puhumaan,
tietäisi hän vielä enemmänkin. Silloin sanoin minä: herra pormestari,
jospa koetettaisiin naisellista mustasukkaisuutta! Mutta mitenkä?
sanoi hän. Herra pormestari, sanoin minä, minä tunnen semmoiset
seikat siltä ajalta, kun minulla oli kolme morsianta yhtä aikaa;
mustasukkaisuus on hyvin ilkeänluontoinen, se ei tunne armoa, ei
sääliä. Antakaapa minun toimia. -- Ja kun nyt Kählertska taas tuli
oikeuden eteen, sanoin minä vaan noin umpimähkään: No, jos ei
kankuri voikaan naida ketä hyvänsä ilman pitkittä mutkitta, erotetun
vaimonsa voi hän kumminkin heti paikalla naida. -- Ja pormestari
ymmärsi minun yskäni ja sanoi: niin, jos hän niin tahtoo, on pyhä
konsistoriumi heti antava hänelle luvan siihen. -- Mutta nyt joutui
Kählertska haltioihinsa ja tokaisi sanoa: jos niiksi oli tuleva, niin
oli hän myös kaikki ilmaiseva, kankuri oli tuonut rahoja tullessaan
puutarhasta, sillä sitä ennemmin ei hänellä ollut mitään rahoja
kaapissaan, mutta perästäpäin oli hänellä niitä siellä koko joukko,
paljaita Tanskan Kultarahoja. -- Näettehän, nyt oli Kählertska itse
mennyt paulaan, sillä hän myönsi, että hän väärällä avaimella oli
käynyt toisten ihmisten kaapissa. Herra pormestari käski viedä hänet
pois ja pistää hänet vankeuteen; niin oli meillä nyt kolme koreata
lintua häkissä. -- Kun kankuri taas tuli oikeuden eteen ja uudestaan
valhetteli, kuinka hän oli rahat saanut, ja sanoi teurastajan
vaimolle suoraan vasten silmiä, ettei hänen erotettu vaimonsa ollut
hänen kanssansa puutarhassa ollut, silloin kilpistyi teurastajan
vaimokin ja sanoi nähneensä naaraan ei ainoastaan puutarhassa vaan
vielä hänen kinttunsakin, kun hän yli aidan kiipesi -- älkää panko
pahaksi, rouva kulta -- mutta ne ovat hänen oma sanansa. Ja niin
tuomittiin kankuri saamaan kymmenen paria selkäänsä, sillä meillä
-- Jumalan kiitos -- on selkäsauna vielä julkeiden valheitten
rangaistuksena ja pormestari torui häntä kovilla sanoilla, että hän
oli mestari ja oli sysättävä pois ammatistaan; mutta luuletteko, että
hän tunnusti? Hän ei tunnustanut. Mutta niin pian kuin hän kolme
ensimäistä paria oli selkäänsä saanut, lankesi hän polvillensa,
joka minusta näytti niin ilkeältä, että käännyin poispäin, ja nyt
sanoi hän tahtovansa kaikki tunnustaa, ja sen hän tekikin, sillä
hän itse ei ollut rahoja varastanut, vaan vaimo oli sen tehnyt.
Vaimo oli nimittäin tempaissut mustan paketin päivätyöläisen Hegelin
povitaskusta, kun hän tunnottomassa tilassa makasi maantiellä, ja oli
kätkenyt paketin metsään sammalien ja risujen alle ja oli tallettanut
sitä siellä kaksi vuotta. Joka kerta, kun hän meni metsään risuja
kokoelemaan, otti hän aina kätköstänsä pari kultarahaa, jotka hän
sai vaihdetuksi vanhain juutalaisakkain avulla. -- Kurzin puodissa
oli hän myös käynyt. Ja niin tapasi hän noin puolitoista vuotta
takaperin kankurin ja kysyi häneltä, eiköhän kävisi laatuun, että
he uudestaan menisivät naimisiin, sillä hän ei ollut enää köyhä,
hänellä oli jotakin ja hän lahjotti kankurille kultarahan. Mutta
kankuri ei vielä tahtonut tuumaan suostua sillä hän oli siihen aikaan
rakastunut Kählertskaan -- aatelkaapa, rouva kulta: _Kählertskaan_!
Minulle saataisiin tarjota Kählertska hopeatarjottimella, minä en
rakastuisi sittenkään häneen. -- Mutta kultarahan otti kankuri
vastaan ja hänen rupesi tekemään mielensä niitä vielä enemmän, ja
vaimo antoikin hänen niitä saada, kunnes kankurissa rupesi vanha
rakkaus vaimoonsa heräämään uudestaan, niin ettei hän enää välittänyt
mitään Kählertskasta. Ja sitte näytti vaimo entiselle miehellensä
koko aarteensa, ja he pitivät sitä kätkössä milloin missäkin, kunnes
he viimein tänä kesänä sälyttivät sen lippaasen ja kankuri viskasi
mustan vakstuukin teurastajan tunkiolle, ja aarteen kaivoivat he
yhdessä puutarhaan. Ja me menimme kankurin kanssa puutarhaan ja
löysimme perunamaasta tuhat neljä sataa taaleria. Aatelkaapa: tuhat
neljä sataa taaleria perunamaasta! Noilla muilla rahoilla olivat he
ostaneet huonekaluja".
"Herranen aika!" huudahti pastorin rouva, "pormestari ja te mahdatte
olla kamalan viisaita miehiä, koska te semmoista olette selville
saaneet!"
"Sitä me olemmekin, rouva kulta", sanoi pehtori Bräsig tyynesti.
"Mutta vaimo sitte?" huudahti pastorin rouva, "olihan hän lähimmästi
syyllinen".
"Niin aina, rouva kulta, siitä syntyi nyt hyvin hauska asia, sillä
herra pormestari oli kätkenyt lippaan ja rahat vanhan hattunsa alle
ja kun kankurin vaimo tuotiin hänen miehensä lässäollessa oikeuden
eteen ja vielä kerran varotettiin puhumaan totuutta ja hän uudestaan
valhetteli, silloin kohotti pormestari hattuansa ja sanoi: No, se
onkin yhdentekevää, onhan meillä kumminkin rahat. -- Näettehän,
kun vaimo nyt havaitsi lippaan, syöksi hän kuin riivattu kankurin
kimppuun ja silmänräpäyksessä repi hän hänen kasvonsa rikki paljailla
kynsillään, ja huusi: senkin vietävän nauta! Minä tahdoin tehdä hänet
onnelliseksi ja nyt tekee hän minut onnettomaksi! -- Rouva kulta,
rakkaus on vielä hullumpi kuin mustasukkaisuus. Tätä ei Kählertska
milloinkaan olisi tehnyt! -- Mutta, hyvä rouva, minä pelkään, että
kalat jähtyvät".
"Aa, Bräsig, kuinka semmoinen asia voi teidän mieleenne johtua!
Mutta minun on meneminen ylös; Hawermannin luo, minun on hänelle
sanominen..."
"Että te suuresti iloitsette hänen viattomuudestansa", sanoi Bräsig
ja veti pastorin rouvan hiljaa taas takasin sohvalle. "Hänen
luoksensa on teidän, tietysti meneminen, mutta myöhempään. Sillä
näettehän, minä luulen että Hawermannilla on vähäsen pakisemista
Jumalan kanssa ja Lovisa on häntä siinä toimessa auttava, ja se
onkin hyvä, se, mutta myöskin kylläksi; sillä rouva kulta --
pastorin rouvana, te sen kyllä tiedätte -- meidän Herramme on hyvin,
mustasukkainen, ja kun hän haastelee kiitollisen ihmissielun kanssa,
silloin ei hän suvaitse, että muita naisia sekaantuu heidän väliinsä,
hän vetäytyy siinä tapauksessa pois, ja missä äsken vallitsi Jumalan
pyhä kirkkaus, siinä tulee nyt näkyviin inhimillinen kurjuus".
Pastorin pieni rouva katseli Bräsigiä ällistyen ja puhkesi vihdoin
sanomaan: "Hyväinen Jumala, Bräsig! minä olen aina pitänyt teitä
paatuneena pakanana ja te olette kumminkin kristitty!"
"Sitä en tiedä, rouva kulta; se ei ole milloinkaan johtunut mieleeni.
Mutta sen tiedän, että sen mitä tässä asiassa heikoilla voimillani
tehnyt olen, en ole sitä tehnyt kristittynä, vaan asessorina
rikosasiain oikeudessa. -- Mutta, rouva kulta, meidän syömisestämme
ei kai enää mitään synny, minun ei olekkaan nälkä, minusta tuntuu
kaikki täällä niin ahtaalta. Hyvästi, hyvä rouva! Minun täytyy mennä
vähän raittiisen ilmaan!"
Luku 41.
Taidetemppelin hammasorsi kuluttaa kuski Kristianin pukinnahkaiset
housut rikki. Miksikä kauppiaan kukkaset ovat parempia kuin Jumalan
luomat. Miksikä Bräsig liikkuu lehtosammakkona. Sadantuhannen
taalerin rojahdus. Miksikä kaupungin soittoniekka David Berger yhä
tuntee nykkimistä tukassaan, kun Kristian viipottelee ruoskaansa. --
Uudenaikainen vihkimystapa. Kirjavista liiveistä ja kukkaisruukuista
myssyjen päällä. Miksikä Bräsig yhä suutelee pastorin rouvaa. Sininen
kukka toistamiseen. Sulttaani vihkimysalttarilla. Taidetemppeli ja
maitopuoti soitannollisessa kiistassa.
Perjantai, jolloin Rudolf ja Miina aikoivat häitänsä viettää, oli
tullut ja mitä kaunein helluntai-ilma helotti Reksowissa ja valaisi
sitä omituista komia, jonka Jokkum rakennusmestari Schulzin avulla
oli pystyttänyt yksinkertaisen arentitalonsa viereen. Ulkopuolelta
ei se juuri miltään näyttänyt, se oli rakettu vaan lehtereistä ja
laudoista ja oli jotenkin markkinakojun näköinen, jossa ulkomaan
petoja näytellään. Sisäpuolelta näytti tämä taideteos muhkeammalta,
sillä ensiksikin olivat seinät verhotut puoliksi sinisillä, puoliksi
keltasilla tapeteilla, Rahnstädtissä ei, näet, ollut niin suurta
salia varten tarpeeksi samaa lajia paperia saatavissa: toiseksi
oli sali varustettu kuudella hammasorrella, sillä muuten Schulz ei
olisi puuttunut koko puuhaan. Oikeastaan, sanoi hän, olisi niitä
pitänyt hankkia yhdeksän niin suurta huonetta varten, kuin hääsali
oli. Ja koska nyt Jokkum ei mitään ymmärtänyt rakennustaidosta
ja rouva Nüsslerillä kyllin oli tekemistä hääruokien ja juomien
valmistamisesta ja Bräsig oli Schulzin hyvä ystävä eikä siis tahtonut
häntä vastustella, sai rakennusmestari toimia mielensä mukaan ja
liitti Jokkumin uuteen huoneukseen kuusi hammasortta, jotka näyttivät
niin vankoilta, kuin kestäisivät ne mailman sivun. Bräsig ripusti
jokaiseen hammasorteen jonkinlaisia heilureita, joiden piti käydä
kynttiläkruunuista, ja kuski Kristian ratsasteli harin reisin viikon
aikaa edestakasin hammasorsilla pukinnahkaisilla housuillansa,
verhotaksensa näitä orsia tammenlehdillä; tämän hän saikin tehdyksi,
mutta ainoastaan omain verhojensa vahingolla, sillä nuo karheat orret
olivat vähitellen kuluttaneet hänen housunsa rikki. Jokkum hellitti
hieman kukkaronsa nauhoja ja antoi hänelle rahaa, ostaaksensa uudet
housut, sillä hän tahtoi että hänen Miinansa kunniapäivänä kaikki oli
hyvässä kunnossa.
"Äiti", huusi hän vaimollensa, "tuleppa katsomaan! Mitä voi kai tälle
enää tehdä?"
"Niin, Jokkum, kyllä kai se niin on, kuin olla pitää! Mutta herranen
aika, pitäähän panna kynttilät kruunuihin!"
Hän aikoi juosta ulos, mutta samassa kuului ääni pilvistä,
tammenlehtien pilvistä, ja eräs valkea olento, talikynttilöistä
valkea olento, tuli näkyviin ja lausui juhlallisesti: "On kaikki
toimitettava, rouva Nüssler!" Ja kun rouva Nüssler katseli
tarkemmin korkeuteen, josta ääni tuli, näki hän vanhan enkelinsä,
Bräsigin, kauniin punasen naaman tulevan näkyviin tammenlehtien ja
talikynttiläin keskeltä, sillä Bräsig oli sitonut kynttilät papin
pyhän kaularöyhelön tavalla ympäri kaulansa, että hän vapaasti
voi käyttää käsiänsä, kynttilöitä paikoilleen pannessaan. Ja kun
tämä toimi oli tehty, seisoivat he kolme yhdessä ja katselivat
valmistuksia ja Bräsig sanoi: "Todellakin, Jokkum! Tämähän on kuin
joku taikalinna, joista olen lukenut kirjassa nimeltä Tuhat yksi
yötä".
Ja Jokkum sanoi: "Oikein, Bräsig; kyllä kai se niin, on kai, mutta
tämä on pysyvä vaan yhden yön, sillä ylihuomenna jaotan minä sen taas
maahan"!
"Sehän olisi julma teko!" sanoi rakennusmestari, "sillä nuo kuusi
ortta kestävät mailman sivun ja täällä voisi mikä keijukainen hyvänsä
asua".
Ja seuraavana päivänä tulivat keijukaiset, ei semmoisina, kuin herra
Schulz oli niitä mielessään, kuvitellut, ei vaan krinuliineissä,
se tahtoo sanoa, puolieräisissä, jouhista valmistetuissa
krinuliineissä, ei semmoisissa kirkonkellon tapaisissa, vivustimilla
ja teräsvauloilla varustetuissa, joita nykyaikana käytetään, mutta
hyvällä alulla oltiin jo silloinkin, ja täti Klein Rostockista
oli kiinittänyt hameensa alle kelvollisen, kovan, saarnipuisen
tynnyrinvanteen, joka matkalla hankasi hänen rakkaan sisarensa
sääriä niin pahasti, että sen arvoisan rouvan koko häiden ajan, oli
hautominen toista koipeansa kylmillä kääreillä. Mutta keijukaiset
tulivat, he tulivat, seppeleet päässä, nämä seppeleet oli valmistettu
luonnollisista kukista, vaan ei keinotekoisista, ja tämä oli suuri
vahinko, sillä kun häiden lopussa sääret väsyivät ja naisten kauniit
silmät rupesivat ummistumaan ja hiuskiehkurat menivät hajalleen,
ikäänkuin olisi tuuli niissä riehunut, silloin vaipuivat myös
uupuneiden kukkasten kuvut alaspäin ja toinen kuiskasi toiselle
heikolla äänellä: "Jospa tästä jo tulisi loppu; mikään ei herätä
niin suurta halua yön hiljaiseen lepoon kuin hurmaava ilo". Kuinka
toisin on laita nykyään! Nykyään seisovat kukkaset, kauppiaan
kukkaset nimittäin, kun kaikki muut ovat väsyneet, suorasti pystyssä
ja virkkavat toinen toisillensa: "Yhä edelleen vaan! Meidän
teräslankamme ja verhomme kestää kyllä, ja kun tästä ilosta loppu
tulee, panevat meidän laatikkoon, ja kun taas meitä tarvitaan,
olemme virkut ja sirot!" Ah miten mailma todellakin on paremmaksi
muuttunut! Jospa vaan voisi yhtä hyvästi rautalangalla, saarnipuulla
ja teräsvanteilla vahvistaa nuorten jalat ja keuhkot ja nuo viattomat
sydämetkin!
Bräsig oli rouva Nüssleriltä ja Jokkumilta saanut täyden vapauden
kutsua häihin kenen tahansa, ja ahkerasti tätä lyhyttä aikaa käyttäen
oli hänelle onnistunut saada kootuksi koko pieni sievä joukko somia,
tanssiin taipuisia, uutteria tanssisääriä Reksowin hääjuhlaan, ja
jos näiden joukkoon, mitä miespuoleen tuli, oli hairahtunutkin joku
kämpyräkontti, niin ei siitä suurta haittaa, sanoi pehtori Bräsig,
sillä miesten sääret olivat selvästi näkyvissä, niin että niitä
voi kavahtaa. Paitsi Rahnstädtiläisiä ja joitakuita lähitienoolta,
oli Jokkum Nüssler Rudolfin kautta kutsunut saapuville kaikki
sukulaisensa, joita oli jommoinen joukko, sillä heitä asui avaralta
siellä täällä Meklenpurissa ja Etupommerissa. Täällä oli setä Ludvig,
täällä oli setä Kristian ja eno Hanni ja orpana Wilhelm -- "minun
oikea orpanani ja koko perhana suuta sukaisemaan", sanoi Jokkum, "kun
syömään ja juomaan ruvetaan" -- ja täällä täti Diina, täti Stiina,
täti Miina, täti Liina ja Riina. "Ja täti Sofi tulee myös", sanoi
Jokkum, "hän oli aikoinaan valittu vaimo".
"Siitä mahtaa olla jo monta aikaa", muistutti Bräsig.
Ja kun nyt vaunut vaunujen perästä uljaasti ajoivat Reksowin
kartanolle ja koko Nüsslerin suku yhdessä ryhmässä seisoi Jokkumin
ympärillä ja toinen toisiansa tervehteli ja kyseli, kuinka viimeisinä
viitenätoista tai kahtenakymmentenä vuotena oli jaksettu -- sillä
niin kauvan oli jokainen istunut yksinänsä tunkiollansa eikä ollut
mitään toisista tietänyt, sillä ne heistä, jotka kirjottaa osasivat,
eivät kirjottaneet -- sanoi Bräsig rouva Nüsslerille: "Hyvin vankkaa
rotua nämä Nüssleriläiset! Ihan puhdasverisiä Nüsslereitä! Ainoastaan
Jokkum on vähän heistä syrjähtänyt laihuutensa ja puheliaisuutensa
puolesta".
Bräsig meni "taidetemppeliin", niinkuin Schulz kutsui hammasorsista
rakennustansa, ja kun hän siellä tapasi tämän rakennuksen mestarin
olutpullon ääressä vaipuneena taideteoksensa katselemiseen, sanoi
hän: "Schulz, te olette tehneet tehtävänne ja minä myös; mutta
saattepa nähdä, että Jokkum pilaa koko juhlallisuuden tyhmillä
sukulaisillansa".
"Minulla ei ole sen kanssa mitään tekemistä", sanoi herra Schulz,
"koska minä itsekin olen täällä vaan vieras, mutta jos he semmoisia
ovat, kuin te sanotte, niin sitte: ulos! ulos!"
Ja Bräsig liikkui nyt puutarhassa edes takasin kuin lehtosammakko, ei
sentähden että hänellä olisi, ollut yllänsä "_vihreä_" hännystakki,
sillä hän oli puettu kauniisen ruskeaan takkiinsa keltasen liivin
kanssa, ei, vaan sentähden että hän ennusti yöksi huonoa ilmaa. --
Yht'äkkiä katsahti hän yli puutarhan aidan ja näki Jokkumin oman
"kummituksen" tulevan, ei Kristianin, vaan erään päivätyöläisen
ajamana, ja kun hän likemmin tarkasteli, näki hän kaksi rouvasihmistä
istuvan vaunuissa, ja kun hän vielä likemmin tähysteli, havaitsi
hän niiden olevan hänen oman sisarensa, Korthals vainajan lesken,
ainoan tyttärensä kanssa, jotka asuivat köyhissä varoissa jossakin
Etupommerin perällä.
"Herranen aika!" huudahti Bräsig, "minun oma sisareni! Ja Lotta hänen
kanssansa! Sen on rouva Nüssler tehnyt!" huudahti hän ja riensi
kyökin kautta etehiseen ja tapasi siellä rouva Nüsslerin ja sanoi:
"Tämän olette te minulle tehneet. Oo, te olette..."
Samassa astui kaksi rouvasihmistä etehisen hyvin yksinkertaisessa
puvussa; mutta molemmat olivat he _kauniita, ihmeen kauniita_!
Vanhemman ystävälliset vanhat kasvot viruivat liikutuksen ja
kiitollisuuden kyynelissä, nuoremman suurista, sinisistä silmistä
ja kullankarvaisten hiuksien alta tuli näkyviin ripeys ja
teeskentelemättömyys: Missä on minun rakas setäni Sakarias? näyttivät
nämä silmät kysyvän. Sillä tyttö ei ollut häntä nähnyt kuin yhden
ainoan kerran, ja siitä oli jo monta pitkää vuotta kulunut.
"Täällä! Täällä!" huudahti Bräsig ja lykki ja nyhji rakkaita
sukulaisiansa pois tieltä, ja sysäsi rouva Nüssleriä edeltänsä, ja
sanoi: "Tässä hän on; kiittäkää häntä!"
Ja kun molemmat kiitollisilla sanoilla sen olivat tehneet ja taas
kääntyivät Bräsigiä päin, oli hän tiessänsä. Niinkuin mylläri,
pantuansa myllynsä käymään ja tyhjennettyänsä jyvänsä myllyntoroon,
oli hän pujotellut pois Nüssler-suvun täysinäisten jauhosäkkien
välistä ja istui nyt lehtimajassa puutarhassa ja pursutteli ja
niisteli nenäänsä, niin että rakennusmestari Schulz tuli olutpullonsa
kanssa ulos taidetemppelistään, koska luuli soittajain jo tulevan.
Mutta ne eivät vielä tulleet; ensin tuli Kurz ja rehtori, kumpikin
rouvansa kanssa, ja kun he oli esitelty ja jonkun aikaa olivat
Nüsslerein kanssa polkeneet salin lattiaa, lähestyi setä Ludvig
Nüssler möhömahansa kanssa Kurzia oikein pöyhkeänä ja sanoi syvältä
mahansa pohjasta: "Te voitte iloita, että tämän naimisen kautta
uudestaan liitytte näin rikkaasen ja ylhäiseen sukuun. Näettekö", ja
hän osotti setä Kristiania, joka juuri mötkähti sohvaan istumaan,
"tuossa rojahtaa satatuhatta taaleria".
"Siinä ei kylliksi", muistutti setä Kristian.
Tämä tietysti harmitti Kurzia, mutta hän maltti kuitenkin mielensä;
mutta kun setä Ludvig kysyi häneltä: "Oletteko milloinkaan
elämässänne nähneet näin paljon rikkaita miehiä yhtä aikaa koossa?"
silloin puhkesi Kurz kiukuissaan sanomaan: "En! Enkä myöskään niin
paljo pöllöpäitä!" ja kääntyi poispäin, ja hänen rouvansa, joka tämän
kuuli, lähestyi häntä ja, sanoi: "Kurz, minä rukoilen sinua Jumalan
tähden! Sinä alotat jaaritella täällä taas kansanvallasta; olisi
paras, että menisit heti levolle".
Sitä ei Kurz kuitenkaan tahtonut tehdä, mutta Nüsslereitä kammoi hän
koko illan kuin ruttoa.
Ja pastori Gottlieb tuli Liinan kanssa, ja he näyttivät molemmat,
heidän ikäänsä katsoen, hyvin kunnianarvoisilta, sillä heidän piti
molempain toimittaa vihkimys. Älköön kenkään ymmärtäkö minua, väärin!
Minä en tarkota, että Liina itse oli vihkivä, sitä en tarkota! Mutta
hän oli tämän ainoan kerran elämässänsä sekaantunut Gottliebin
toimiin ja, oli tarkastellut ja muutellut Gottliebin vihkimyspuhetta,
mutta niin, että Gottlieb sanoi, ettei se enää ollut mikään kristityn
papin puhe, vaan perheellinen, puhe; mutta Liina pysyi lujana, hän
Miinan kaksoissisarena tiesi parhaiten, mikä hänen sisarensa sydäntä
liikutti, ja Gottlieb sai tyytyä siihen.
Ja sitte tuli Hawermann pastorin rouvan ja Lovisan ja pikku asessorin
kanssa ajaen lasivaunuilla, sillä rouva Behrens oli sanonut:
muuten ei tule asiasta mitään. Hän oli kerran suuren surun tähden
jäänyt pois häistä, joita pidettiin rouva Nüsslerin luona, nyt hän
tahtoi suuressa ilossaan korvata tämän vahingon ja oli puristanut
Hawermannin ja Lovisan ja pikku asessorin kättä ja sanonut: "Eikö
niin? Me olemme tänään kaikki iloisia". Ja semmoisina saapuivat he
Reksowiinkin, jossa Hawermann tapasi Bräsigin sisaren, jonka hän
monta vuotta takaperin oli tuntenut, eikä viipynyt kauvan, niin istui
Hawermann hänen vieressänsä ja haasteli hänen kanssansa entisistä
ajoista ja joka kolmas sana oli aina "Sakarias"; ja Lovisa ja pikku
asessori pitivät Lottaa, välissänsä ja joka kolmas sana oli aina
"setä Bräsig".
Ja nyt tulivat suuret kukilla ja seppeleillä koristetut elovankkurit.
Neljä hevosta oli niitä vetämässä ja kuski Kristian ratsasti ajajana
etumaisen hevosen selässä, uudet, keltaset, pukinnahkaiset housut
jalassa, ruoska punasilla ja sinisillä nauhoilla koristettuna ja
hattu ruususeppeleellä, joka näytti melkein siltä, kuin tahtoisi tämä
vanha hatunkulu käyttää nykyistä tilaisuutta, viettääksensä muiden
muassa viidenkymmenen vuotisia kultahäitänsä. Etumaisella laudalla
istui David Berger, kaupungin soittoniekka, ja puhalsi: "Juoppas,
juoppas, juomahärkä, veteleppäs viinan märkää!" ja hänen takanansa
istuivat hänen oppilaansa ja puhalsivat samaa nuottia, mutta ei
samaa tahtia, sillä istuen toisella, kolmannella ja neljännellä
laudalla oli heidän mahdoton sitä seurata, koska David Berger istui
kolmea lautaa edempänä heistä, ja kun hän kiukuissaan katsahti
taaksensa, tahi kun Kristian tahtoi ajaa ja viipautti ruoskaansa,
tuntui aina nytkäys hänen tukassansa, sillä joku hänen pahankurisista
oppilaisistansa oli kiinittänyt piiskansiiman hänen niskakarvoihinsa,
ja joka kerta kun Kristian tempaisi piiskaansa tahi Berger itse
liikautti päätänsä, tunsi hän aina tukistamista.
Ja näiden vankkurien perästä tulivat toiset elovankkurit, täynnä
valkeita vaatteita, ja valkeista vaatteista pilkisti joukko pieniä
sieviä tanssisääriä näkyviin ja ylhäällä pyöreäin päiden päällä
nuokkuivat ruusut ja neilikat ja näyttivät oikein häpeilevän noiden
nuorten kaunisten kasvojen rinnalla. Nämä olivat niitä pieniä nuoria
keijukaisia. Ja keskellä keijukaisten parvea istui postimestari
uudessa univormussaan -- ainoa, mikä Rahnstädtissä oli olemassa -- ja
lauleli, kirjavana kuin tiklivarpunen, kaikkein kauniimpia säveliänsä
tässä kukkaistarhassa. Ja näiden vankkurien perästä tulivat taas
toiset elovankkurit, täynnä nuoria herroja, täynnä salonkisankareita,
täynnä Rahnstädtin parhaimpia tanssioita, ja ensimäisenä hyppäsi
Kurzin puotimies Süssmann pitkin vankkurien aisaa alas maahan ja
takapuolelta keikahtivat rehtorin nuorimman seminaristin korkeat
koivet ilmaan.
Vieraat näyttivät kaikki hyvin iloisilta, emäntä yksin oli
suurimmassa pulassa, sillä hän ei tuntenut yhtäkään ainoata kaikista,
näistä vieraistaan, Bräsig oli, näet, valinnut heidät sen mukaan,
miten hän tunsi heidän sääriensä notkeutta. Hädissään huusi emäntä
Bräsigiä, mutta ennen kuin tämä ehti tulemaan, suoritti kuski
Kristian asian, ruveten itse edeskäviäksi. Hän tempaisi kyökin ja
ruokakammion oven auki ja sysäsi kaikki, mitä hän Rahnstädtissä oli
vankkureillensa sälyttänyt, edeltänsä kamariin: "Kas niin, sisään
nyt vaan! Hiljan, hiljan! Nauttikaa nyt ensin vähäsen; kyllä vielä
saadaan odottaa". -- Ja tämä neuvo oli hyvä, sillä vihkimykseen
viipyi vielä hyvä aika, koska toinen teltanpitäjä, nimittäin Fritz
Triddelfitz, ei ollut vielä paikalle saapunut. Rudolfin pyynnöstä
oli hän purkanut Nüsslerin huoneen pannaanpanostaan ja oli suostunut
ottamaan tätä kunniavirkaa vastaan.
Vihdoinkin tuli hän kimonsa selässä ratsastaen ja täydessä
juhlapuvussa kartanolle ja astui semmoisella arvoisuudella vierasten
joukkoon ja kumarteli niin kohteliaasti oikealle ja vasemmalle
puolelle, että rehtorin pieni tyhmä seminaristi kuiskasi herra
Süssmannin korvaan: "Vahinko, vahinko, että jo olemme tämän tempun
tehneet, muuten olisimme tästä paljon oppineet". Herra Süssmann
katseli häntä säälivillä silmäyksillä ja sanoi Bräsigille, joka
seisoi toisella puolella hänen vieressänsä: "Herra pehtori, oletteko
jo kuulleet, että minä olen valittu ylihuomenna johtamaan tanssia
meidän veljeyspaalissamme?"
Bräsig aikoi juuri sanoa, että hän oli hölmö, jos hän sen ottaisi
tehdäksensä, sillä Kurz olisi ajava hänet pois, mutta hän ei sitä
ennättänyt sanoa, sillä morsiuspari astui samassa saliin.
Rudolf oli todellakin kaunis sulhanen. Hänen reipasta, iloista
luontoansa vallitsi tänään hiljainen vakaisuus, jonka tähden hänen
hilpeytensä ei nyt tullut näkyviin, ainoastaan se luja päätös, että
hän kaikissa elämän vaiheissa kelpo miehenä raivaisi tiensä, loisti
hänen ruskeista silmistänsä. Hän oli todellakin kaunis sulhanen,
sillä milloinka on mies kauniimpi, kuin juuri silloin, kun hän
rohkeana ja täynnä toivoa lähtee vakaiseen taisteluun? Ken voi
moittia hänen vanhaa äitiänsä, että hän nyt lähestyi poikaansa,
suuteli häntä ja silitteli hänen ruskeita kiehkuroitansa ja veti
salaisesti hännystakin hihasta näkyviin hänen rannikkaansa, että
ihmiset toki sen huomaisivat?
Ja Miina sitte! Miina näytti valkeassa atlaskapuvussaan ja
myrttiseppele päässään niin somalta kuin äsken vereksine lehtineen
puusta poimittu omena, joka viruu kirkkaalla hopeatarjottimella.
Ulkonäöltään oli hän raitis ja viileä, kuin terve hedelmä, mutta
sisällä sydämessä hehkui tuli. Ja rouva Nüssler itki nyyhkytti hiljaa
nenäliinaansa ja sanoi Bräsigille: "Minä en voi sille mitään, hän on
minun viimeiseni, nuorimpani".
Ja Bräsig katseli häntä ystävällisesti ja vastasi: "Rouva Nüssler,
älkää olko millännekään! Kyllä se pian haihtuu;" ja hän meni
suorastaan Lovisa Hawermannin luo, kumarsi ja sanoi: "Neitiseni, jos
suvaitsette, nyt olisi aika". Muuten oli hänen tapansa sanoa vaan:
"Lovisa", mutta tänään oli hän nuodemies ja hänen täytyi semmoisena
seurata muiden tapaa. Ja Fritz Triddelfitz lähestyi pikku asessoria,
sillä he molemmat olivat toisena nuodeparina, ja Kurz ja rehtori
Baldrian asettuivat sulhasen opastajina molemmin puolin Rudolfia, ja
kun Jokkumia jonkun aikaa oli sysäilty sinne tänne, sai hän vihdoin
paikkansa Miinan viereen ja toisella puolella seisoi Hawermann
morsiamen toisena oppaana. Ja joukko lähti liikkeelle Schulzin
taidetemppeliin, jossa Gottlieb seisoi valkeaksi ja vihreäksi
verhotun alttarin takana ja alotti Liinan vihkimyspuheen.
Minä tiedän kyllä, ettei vihkimys kotona enää kelpaa, että vihkimisen
pitää tapahtua kirkossa, ja minulla ei olekkaan mitään sitä vastaan,
koska minä itsekin olen vihitty kirkossa, sillä minun vaimoni on
syntyänsä papintytär, hänelle ei muu tapa siis olisi sopinutkaan;
mutta yhdessä kohdassa oli ennen laita parempi kuin tätä nykyä, kun
nimittäin vihkimystoimi oli loppunut, ei nuorten naisten silloin
ollut tarvis lentää punasiksi häpeästä, eikä puolikasvuisten
tyttöjen juosta äiteiltänsä kysymään: "Äiti, mitä tämä merkitsee:
Kivulla pitää sinun..." ja äitien ei ollut tarvis keskeyttää heidän
puhettansa ja tukkia heidän suutansa: "Hiljan! hiljan! Sen olet
kyllä vielä aikanasi tietävä!" -- Ja mitkään raa'at roistot eivät
seisoneet silloin nuorten tyttöjen takana ja ilkkuneet niinkuin nyt,
niin että lapsiraukat eivät tiedä, mihinkä silmänsä luovat, ja tämä
kaikki tapahtuu vaan sentähden, että nämä sanat sattumalta ovat
raamatussa. Yhtä hyvin voisivat nuoret papit lukea morsiusparille
Salomon korkiaa veisua, sillä onhan sekin raamatussa. Minä luulen,
että jos meidän herramme Kristus taas ilmaantuisi, hänen tulisi
sääli lasten viattomuutta ja hän ajaisi monen pois temppelistänsä.
Semmoista opettamaan on huonoin, raainkin äiti paljoa parempi pappi
kuin nuori kandidaatti, joka on suorittanut tutkintonsa ja pitänyt
tulosaarnansa ja joka hauskan ylioppilaselämän perästä tuota pikaa on
saanut kristillisen mielialan ja lihavan kirkkoherran paikan.
No, niinkuin sanottu, siihen aikaan ei mikään pyhä konsistoriumi
vielä ollut keksinyt semmoisia vihkimyspuheita Meklenpurissa ja
vanhat tavat olivat vielä voimassa ja lapset vihittiin vielä
samalla lajilla kuin vanhemmat oli vihitty. Nyt on tässäkin muutos
tapahtunut, niinkuin Kristian Schult sanoi, suistaissaan ruunaansa
häntäpuolelta; mutta Gottlieb ei vielä mitään siitä tietänyt, ja
jos hän jotakin siitä, olisi tietänytkin ja olisi tahtonut suistaa
ruumansa uuden muodin mukaan, ei Liina sitä olisi suvainnut, Liina
oli valittu vaimo; hän ei olisi suvainnut, että hänen puolisonsa
olisi häpäissyt itsensä noiden rikasten, möhömahaisten ja tyhmäin
Nüsslerein ja Rahnstädtin kauppapalveliain ja seminaristien nähden!
hän ei olisi sallinut että mikään pyhä konsistoriumi olisi pilannut
hänen kaksoissisarensa kauneimman elämän juhlan, vaikka hän muuten
kyllä oli yhtä harras papinrouva kuin joku toinenkin, lukuun
ottamatta rouva Behrensiä, jolla tässä oli etusija.
Niin vaipuivat siis molemmat kaksoisomenat vihkimyksen jälkeen
täydellisesti onnellisina toinen toisensa syliin, ja Rudolf halasi
heitä molempia yhtä haavaa ja rouva Nüssler seisoi vähän syrjempänä
ja katseli nenäliinansa takaa, pää kallellaan, ikäänkuin kuulisi hän
ylhäältä korkeudesta jotakin -- kenties enkelein laulua -- ja kun nyt
nuo pöyhkeät, rikkaat Nüsslerit tunkivat likemmäksi onnittelemaan,
seisoi Nuori-Jokkum keskellä joukkoa ja kumarteli joka taholle,
ikäänkuin viettäisi hän tänään omaa hääpäiväänsä toistamiseen: "Setä
Ludvig, minun oma Miinani on hän! Orpana Wilhelm, meidän pikku
opettajatar on hän! Täti Sofi, mitäpä sille voi tehdä?" -- Ja nämä
sukulaiset, tunkivat nyt esille, miehet kirjavissa liiveissään,
joissa kultaiset kellonvitjat killuivat suoraan poikin mahoja, ja
naiset ihan täydelliset kukkaisruukut päässä myssyjen päällä ja
muutamien silmistä vuosi vettä, juuri kuin olisi noita pään päällä
olevia ruukkuja liiaksi kasteltu. Ja Jokkumin miespuoliset ja
naispuoliset sukulaiset suutelivat vuorotellen Rudolfia ja Miinaa,
ikäänkuin merkiksi että he nyt tulivat jäseniksi heidän rikkaasen,
paksuun ja pöyhkeään veljeskuntaansa; mutta tästä Kurz vihdoin
suuttui silmittömästi, kun hän ei päässyt uuden miniänsä luo, ja
hänen vanha kelpo vaimonsa piti tällä kertaa hänen puoltansa, koska
ei edes hänkään voinut päästä omaa poikaansa halailemaan. Myöskin
Rahnstädtin tanssiat tunkivat päis ja tekivät nojojaan ja raapaisivat
jalkojaan nuoren parin ympärillä, ja mitäpä muuta he voivatkaan
tehdä, suudella eivät he saaneet, se oli selvä seikka; ja tämän
ryhmän keskellä seisoi Fritz Triddelfitz pikku asessorin kanssa,
pitkänä ja soikkana, ei nuodemiehenä, ei, vaan kaikkein komentajana,
ja hänen takanansa seisoi rehtorin seminaristi lyhyessä häntyrissään
ja mustissa pummulisukissaan ja matki tarkoin kaikkia temppuja, mitä
Fritz edellä teki pitkässä häntyrissään ja mustissa, silkkisukissaan.
Hän oli Fritzin luonnollinen varjo, semmoisena kuin se on puolipäivän
aikaan, lyhimpänä ollessaan.
Ihan syrjässä muista seisoi vielä kaksi paria yhdessä; he eivät
tulleet esille, sillä heillä oli vielä kyllin tekemistä keskenänsä,
eikä heillä ollut mitään kiirettäkään; nämä kaksi paria olivat
Hawermann Lovisan kanssa ja pehtori Bräsig pastorin rouvan kanssa.
Ja Lovisa oli kallistanut päänsä isänsä rintaa vasten ja katseli
häntä silmiin, ikäänkuin olisi hän kauvan ollut sairaana ja
olisi nyt ensimäisen kerran kannettu tautivuoteelta ulos Jumalan
raittiisen ilmaan, ja sinisestä taivaasta loisteli uutta elontoivoa
hänen sydämeensä, ja Hawermannin kasvot näyttivät todellakin niin
rauhallisen onnellisilta, että sininen taivas ja aurinko ja kuu ja
tähdet kaikki voivat kuvastua niillä ja kaste ja sade voi niistä
maahan langeta ja ihmisiä virvottaa, ilahuttaa ja valaista. Ja ihan
lähellä tätä paria seisoi Sakarias Bräsig ja oli laskenut kätensä
pienen pyöreän pastorin rouvan uumille ja kohottanut silmäkarvansa
korkealle ja purskutti nenäänsä ja sanoi: "Minun pikku Miinaseni!
Minun ristilapseni! Kuinka onnellinen hän on!" ja joka kerta kuin
joku noista vanhoista möhömahaisista Nüsslereistä antoi suudelman
Miinalle, kallistui hän pastorin rouvaa kohden ja suuteli häntä,
korvataksensa tälle vanhalle papin rouvalle, mitä nuo paksukärsäiset
Nüsslerit vanhan totutun muodin mukaan mitä maallisimmalla
tavalla Miinaa vastaan rikkoivat. Pastorin rouva suvaitsi hänen
suuteloitansa, mitään pahaa ajattelematta; mutta kun täti Sofi,
joka ennen aikoinaan oli ollut hyvin kaunis ja jonkinlainen Venus
Nüsslerein joukossa, antaa moksahutti Rudolfille kolme suudelmaa
perästysten, hämmästyi pastorin rouva, kun Bräsig taas kaikessa
ystävyydessä kurotti suutansa, ja sanoi: "Bräsig, etteköhän ensinkään
häpee? Mitä on minulla teidän kanssanne tekemistä?"
Ja Bräsig peräytyi taaksepäin, sanoen: "Rouva kulta, älkää panko
pahaksenne, minä olin kokonani tunteitteni vallassa", ja hän vei
pastorin rouvan Hawermannin luo ja sanoi: "Kaarlo, sinä harjotat
oman käden oikeutta! Lovisa on minun nuodeneitini, sillä minä olen
naimaton mies, pastorin rouva ja sinä olette molemmat leskiä, ja se
sopii paremmin".
Miina oli tarttunut Rudolfinsa käteen, ja nähdessänsä vanhimpain ja
parhaimpain ystäväinsä seisovan vähän syrjempänä, oli hän jo useat
erät yrittänyt rynnätä Nüsslerein rikkaita, paksuja ja pöhöisiä
hietasäkkejä ja seminaristein ja puotimiehien puista paalutusta
vastaan, pääsemättä kuitenkaan läpitse, mutta kun hänen vasta vihitty
aviomiehensä havaitsi hänen turhat yrityksensä, astui tämä itse
rintamaan, sysäsi hietasäkin numero 1, nimittäin tuon rikkaan setä
Ludvigin, ja hietasäkin numero 2, tuon kokkapuheisen Wilhelmin,
syrjään, tarttui pisimmän paalutuksen, itse Fritz Triddelfitzin,
kylkiluihin kiini ja siirsi hänet varovasti toiseen paikkaan, asetti
siivosti hänen varjonsa, seminaristin, hänen viereensä ja kun hän
tällä tavalla oli raivannut tien auki, vei hän pienen vastavihityn
vaimonsa niiden luoksi, jotka kukkaisruukkujen ja kirjavain liivien
ja kultaisten kellonvitjojen sijasta onnittelivat heitä suulla ja
sydämellä. Ja kun rouva Nüssler oli päässyt lähelle lapsiansa ja
heitä vuorotellen oli sydämellensä pusertanut, pyyhkäisi Rudolf
kyynelet pois silmistänsä ja sanoi: "Menkäämme vähän kävelemään
puutarhaan, saadaksemme olla yksinämme". -- Ja rakennusmestari
Schulz, joka sattui olemaan lähellä ja tämän kuuli, sanoi: "Niin,
ulos! ulos! Kaikki ulos! Täällä on ruokapöytä valmistettava!" ja
alkoi lykkiä ja nyhjiä rikkaita Nüsslereitä ikäänkuin pölkkejä ja
sahatukkeja edellänsä.
Ja kun meidän seuramme -- minä sanon tahallani meidän -- kävi tuon
tunnetun lehtimajan ohitse viittasi Bräsig kirsikkapuuhun ja sanoi:
"Munaseni, tämä puu on koko sinun elämällesi oleva jonkinlainen
todistuskappale ja tunnusmerkki, sillä sen suojassa sai sinun
vastaisuutesi onni alkunsa, ja koska nyt puhumme tunnusmerkeistä,
niin noudappa minulle taas sininen kukka, tuolla kasvaa yksi niitä".
Ja kun Miina juoksi sitä noutamaan, sanoi pehtori Bräsig: "Rudolf,
oletteko yhä pitäneet silloisen sinisen kukan mielessänne?" Ja
kun Rudolf sanoi sen tehneensä, katseli Bräsig hänen kirkkaisin
silmiinsä, ja tarkasteli häntä kiireestä kantapäihin ja lausui: "Minä
uskon teitä!" ja kun Miina tuli takasin kukkanen kädessä, sanoi
Bräsig: "Kiitoksia, Miina kulta! Minä tahdon sen sijasta heti antaa
sinulle häälahjan", ja hän veti ruskean hännystakkinsa povitaskusta
näkyviin vanhan, pöhöisen lompakon, selaili vanhoja maito- ja
viljarätinkejä, joita hän siellä talletti, ja veti vihdoin eräästä
syrjäisestä lompakon sopesta esille kuivettuneen kukkasen ja sanoi:
"Näetkös, kiltti ristilapseni, tämä on sama kukka, jonka minulle
silloin annoit", ja hän piti äsken poimittua tuoretta hukkaa vanhan
rinnalla, "ja jos vuosien kuluttua Rudolf saattaa antaa sinulle tämän
uuden kukkasen samoilla kirkkailla silmillä, silloin voit sinä sanoa:
minä olen ollut onnellinen vaimo. Muuta mitään en minä sano. Ja muuta
mitään ei minulla olekkaan annettavaa, ei mitään!" ja samassa oli
hän jo siirtynyt pois heidän seurastansa ja he kuulivat vaan vielä
etäältä: "Ei muuta mitään, kuin tämä todistus -- Rudolfin todistus!"
Ja kun seura hänen taas kohtasi, kävi hän sisarensa tyttären Lotan
kanssa, jotka molemmat miellyttelivät ja kiittelivät häntä, ettei hän
milloinkaan ollut unohtanut eikä hylännyt heitä.
Nyt tuli rouva Nüssler seuraan: "Lapsikullat, tulkaa nyt, nyt on
kaikki valmisna. Mutta älkää panko pahaksi: Jokkumin sukulaiset ovat
kuitenkin arvoisimmat, enkä minä voi loukata Jokkumia -- hän on
kumminkin isäntä talossa -- heidän täytyy istua lähinnä morsiusparia,
sitä ei voi auttaa. Kurz ja hänen rouvansa istuvat tietysti heidän
keskellänsä, sillä heillä, niinkuin te, rouva Behrens, sanotte,
on lähin oikeus siihen; ja Gottliebin ja Liinan on myös istuminen
joukossa, edellinen pappina ja jälkimäinen kaksoissisarena, ja
Jokkumin myöskin, sillä hän tietysti kuuluu sukulaisten joukkoon.
Mutta me, rouva Behrens, Kaarlo, Lovisa ja te, Bräsig, me istumme
toiseen päähän, ja häät tulevat olemaan iloiset".
"Hyvä juttu!" sanoi Bräsig, "mutta missä istuu puotimies Süssmann,
minun on vielä puhuminen hänen kanssansa meidän veljeyspaalistamme".
"Ah, hyväinen Jumala! Se vaivanen istuu meidän perätuvassa, hän
tahtoi näyttää Triddelfitzille muutamia tanssitemppuja ja kompastui,
ja samassa ratkesi hänen verhonsa, ja Kristianin oli noutaminen
hänelle Jokkumin siniset housut, mutta siinä pukimessa ei hän tahdo
päivällä tulla näkyviin, hän toivoo, ettei vaihtoa huomata illalla
kynttilän valossa". "Ja hänkö rupee tanssin johtajaksi!" sanoi Bräsig
ja meni meidän seuran kanssa saliin.
Ja nyt alkoi atrioiminen, ja taidetemppelissä juoksivat rouva
Nüsslerin kauniit palvelustytöt punasine poskineen, nauhamyssyineen
ja valkeine esiliinoineen edestakasin ja hyörivät, pyörivät kuin
hyrrät, sillä semmoisia palkkapalvelioita kuin nyt kuluneessa
mustassa hännystakissa, likainen valkea huivi kaulassa ja valkeat
pummulihanskat kädessä, ja sormenpäät rasvassa, ei siihen aikaan
vielä ollut muotina; ja paksut Nüsslerit istuivat pöydässä ja söivät
mässäsivät, ikäänkuin asuisi joku franskalainen muonakomsarjus
vuodelta 1812 heidän mahassaan ja kokoilisi ruokavaroja
kokonaista armeijaa varten, joka on marsiva Venäjää vastaan. Kun
hakkeluspaistista olivat päässeet, kävivät he putinkiin käsiksi,
ja kun putinki oli liiviin köntätty, käytiin kyhkyispaistin ja
parsan kimppuun, ja he kummastelivat suuresti, etteivät kyhkyset
Meklenpurissa olleet niin suuria kuin hanhet, ja moittivat luojaa,
ettei parsajuuri ollut kasvanut yhtä paksuksi kuin humalariuku. Ja
kun paisti tuotiin pöydälle, nousi orpana Wilhelm, Nüssler-suvun
pilanpuhuja, seisoalle, kilisti lasia, huusi kolme kertaa korkealla
äänellä "Hiljan!" kautta salin, kohotti lasinsa, korkealle ja lausui:
"Vanhan kenraalin Knusemongin[21] terveydeksi, joka on ollut ja on
vieläkin mainio sankari!" ja samassa tähtäsi hän katseensa nuoreen
pariin ja vilkutti vasenta silmäänsä Miinalle ja oikeata Rudolfille.
Ja setä Ludvig -- ymmärtäkää minua oikein: _rikas_ setä Ludvig --
nousi vartavasten sentähden pystyyn ja sanoi: "Wilhelm, sinä olet
kumminkin perhana mieheksi!"
Ja Bräsig sanoi pastorin rouvalle: "Rouva Behrens, minä tiedän,
ettette suvaitse reformia; mutta, reformiyhtiön kokkapuheiden laskia
on sukkelampi!"
Ja rouva Nüssler istui kuin kuumilla hiilillä, sillä hän pelkäsi yhä,
että Jokkumikin rupeisi nyt puhumaan; mutta Jokkum hillitsi itsensä,
hänen puheensa eivät tarkottaneet koko seuraa, vaan ainoastaan
lähimpiä naapureita, ja niiden sisältö oli tähän, suuntaan: "Wilhelm,
täytä toki Ludvigin lasi. Ludvig, täytä toki Wilhelmin lasi".
Ja kun nyt sjampanja tuotiin pöydälle, tarkastelivat paksut Nüsslerit
yhä vaan pullojen etikettejä, ja sanoivat semmoista sorttia olevan
heidänkin kellarissaan, ja Fritz Triddelfitz ja puotimiehet ja
seminaristit joivat kuin miehet lasin lasin perästä, etteivät
takapajulle jäisi, ja hääjoukon vasempi kylki, jossa tanssiat olivat,
joutui semmoiseen hurmaukseen, että pikku asessori sanoi näiden
keveäin joukkoin komentajalle, Fritz Triddelfitzille, että jos hän
pitkitti tällä tavalla, oli hänen taistelun alkaessa siirtyminen
pois, ja kun Fritz juuri alkoi ruveta tätä vastaan väittämään, veti
eräs odottamaton tapaus hänen ja koko seuran huomion puoleensa.
Niin, ajatelkaapa vaan, mitä kummia asioita toisinaan järjettömän
luontokappaleen päähän voi pöllähtää! Sulttaani, Jokkumin Sulttaani,
meidän vanha tuttavamme Sulttaani ilmaantui yht'äkkiä, vihreä seppele
päässä ja toinen hännässä -- kuski Kristian oli juhlan kunniaksi
hänet niillä koristanut -- alttarille, jossa Gottlieb ja Liina olivat
toimittaneet vihkimisen, ja pisti arvoisan itsevaltiasnaamansa
avioparin väliin ja nuoleskeli vuorotellen Miinaa, vuorotellen
Rudolfia kielellänsä ja siveli heitä hännällään kasvoihin. Ja
tehtyänsä tämän, istahti tämä vanha lukki levollisesti alttarille
ja näytti olevan hyvin tyytyväinen näihin menoihin. Jokkum kavahti
pystyyn: "Sulttaani, etkö sinä häpeä? Suori heti alas sieltä!"
Mutta nyt nousi Bräsig ja huusi: "Jokkum, niinkö sinä kohtelet
tässä juhlallisessa tilassa parhainta ystävääsi?" ja hän kääntyi
pastori Gottliebiin ja sanoi: "Herra pastori, antakaa Sulttaanin
olla! Jos tämä luontokappale tällä kristillisellä alttarilla
ilmottaa rakkautensa, niin tietää hän sen, vaikk'emme sitä tiedä.
Ja Sulttaani on viisas koira! Minä tiedän sen, sillä kun minä
ylhäällä kirsikkapuussa tulin näkemään tämän rakkauden alun, tuli hän
tuntemaan sen samassa tilaisuudessa, sillä hän makasi lehtimajassa
penkin alla. Herra pastori, Sulttaani on myös, niin sanoakseni,
todistaja, sillä hän oli tässä, kun nämä nuoret kihlasivat toinen
toisensa".
Gottlieb kävi kalpeaksi tämän kauhean ajatuksen kuullessansa, mutta
nuhdesaarnaa ei hän tällä kertaa päässyt pitämään, sillä hänen
ympärillänsä kuului rähinää ja sähinää kuin mehiläispesässä, sillä
tästä syntyi nyt kova meteli ja kaikki rupesivat nyhjimään tuoleja
ja pöytiä -- "ulos! ulos!" huusi rakennusmestari -- ja sälistelivät
vateja ja talrikkeja, ja rehtorin pieni seminaristi paiskasi tässä
häiriössä kokonaisen koson rouva Nüsslerin porsliinitalrikkeja
lattialle, niin että sirpaleet lensivät pitkin salia, ja seisoi nyt
urostyötänsä katsellen ja haparoi liivintaskustansa aarteita, joita
ei siellä kumminkaan ollut, ja kun rouva Nüssler kävi ohitse ja näki
tämän turmion, punastui seminaristi kauttaaltaan ja sanoi tahtovansa
tämän vahingon mielellään maksaa, vaikka hänellä tätä nykyä ei
ollut niin paljon rahaa mitassansa. Ja rouva Nüssler taputti häntä
ystävällisesti olkapäälle ja sanoi: "Ah joutavia! Mutta rangaista
teitä pitää!" ja tarttui hänen käteensä ja talutti hänen Bräsigin
sisarentyttären Lotan luo ja sanoi "Te saatte suorittaa minun
talrikkini tanssimalla tämän kanssa tämän illan". Ja seminaristi
maksoi rehellisesti velkansa.
Ja nyt alkoi tanssi. Ensiksi tanssittiin poloneesia. Fritz
Triddelfitz oli johtaja sillä herra Süssmann ei ollut vielä
näkyvissä, ja mitenkä uljaasti hän toimitti tehtävänsä! Läpi
salin, läpi puutarhan, läpi kyökin ja etehisen ja asunhuoneen ja
makaushuoneen, ja takasin läpi puutarhan ja salin kulki jono, niin
että Jokkumin paksut sukulaiset kokonaan hengästyivät, ja Bräsig
huusi hänelle: eikö hän aikonut ottaa, vielä tunkiotakin mukaansa?
Ja Jokkum Nüssler tanssi joukossa, itse kolmantena, toisella
puolella täti Sofi, toisella puolella Sulttaani, ja täti Sofin
kukkaisruukun ja Sulttaanin seppeleiden välissä näytti hän kuin
helmi kullankoristeissa tahi kuin aasi kahden heinätukun välissä. Ja
kun poloneesi oli loppunut, alotti David Berger vitkallista valssia
johon etäältä vastasi sukkelan polkan sävelet, sillä rouva Nüssler
oli toimittanut niin, että väki myös sai tanssia, maitopuodissa
nimittäin, ja siellä istui nyt vanha silmäpuoli Hartloff ja nikkari
Wichmann ja kankuri Rührdanz ja kaikki muut, ja Hartloff oli
kaatanut toisille kelpo ryypyt ja oli sanonut heille, etteivät
he saaneet kavastella, mokomalle kaupungin musikantille he kyllä
vertoja vetivät, ja nyt vinguttivat he viulujansa henkensä edestä,
ja kuski Kristian täytteli ehtimiseen laseja. Ja kun ilo nousi
ylimmilleen tuli Rudolf ja Miina maitopuotiin, ja Miina tanssi kuski
Kristianin kanssa, ja Rudolf kyökkipiian kanssa ja renkivouti huusi
"Eläköön!" nuorelle parille ja Hartloff vingutti viuluansa samassa
niin vimmatusti, ettei Rührdanz huilullansa voinut häntä ensinkään
seurata, vaan jäi hyvän taipaleen taaksepäin.
Kun morsiuspari oli mennyt, seisoi kuski Kristian kyökkipiian kanssa
oven takana ja keskusteli hänen kanssansa: "Dortha, mitä pitää tehdä,
se pitää tehdä!"
"No, Kristian, mikä sinun on?"
"Dortha, olemmehan mekin kihlatut, ja mikä sopii yhdelle, sopii
toisellekin; meidän on vastaaminen heidän käyntiänsä, muuten he
voivat sen pahaksi panna".
Ja Dortha sanoi häntä vähän hävettävän mennä herrasväen luo, mutta
jos he sen kumminkin tekivät, aikoi hän tanssia pehtori Bräsigin
kanssa, sillä hänen hän tunsi, ja Kristian sanoi: olkoon niin, hän
puolestansa tanssii emännän kanssa. Ja ennenkuin taidetemppelissä
voitiin mitään pahaa aavistaa, seisoi Kristian rouva Nüsslerin ja
Bräsig Dorothean kanssa toisten joukossa ja pyörivät kuin vietävät.
Niin oli tapa siihen aikaan; vahinko vaan, ettei enää ole laita sama
-- kumminkaan enimmissä paikoissa. Ilo ja suru yhdistävät ylhäiset
ja alhaiset; miks'ei saata herra, joka kuolinvuoteellaan toivoo,
että hänen päivätyöläisensä todellisesti surren saattavat hänen
ruumistansa hautaan, jakaa heidän kanssansa myöskin iloansa?
Niin, tämä oli ilopäivä, ja mahdoton on kielin kertoa kaikkea sitä
riemua, joka täällä liikkui jokaisen sydämessä, ja sai koivet
hauskasti koikkimaan ja kädet toinen toisiinsa liittymään. Minä
tiedän vaan, että Fritz Triddelfitz oli koko kemujen komentaja
ja että pikku asessori hänen sivullansa usein lensi punaseksi ja
tanssin jälkeen juoksi Lovisan luoksi, ikäänkuin etsimään hänessä
turvaa. Minä tiedän vaan, että pikku seminaristi tanssiessaan
kompastui pari kertaa nurin, kun hän ajatuksissaan oli vaipunut
luvunlaskun sokkeloihin: mitäpä jos hänen lähin esimiehensä saisi
lukkarin paikan, ja hän sai hänen virkansa, ja jos hän eläisi hyvin
säästävästi ja saisi suutarin perunamaan, ja jos rikas setä Bräsig
häntä muutamilla taalereilla auttaisi -- eikö hän sitte voisi kosia
tätä kaunista tyttöä, joka niin iloisesti tähtäsi häneen siniset
silmänsä, ja jonka keltaset kullankarvaiset hiukset tanssiessa
liehuivat hänen mustaa hännystakkiansa vastaan. Minä tiedän vaan,
että ainoa onneton ihminen koko seurassa oli herra Süssmann,
ja hänkin ainoastaan silloin, kun hän sattui luomaan silmänsä
alapuoliinsa, Jokkumin kuluneisin, sinisiin housuihin.
Niin, täällä oli hauska elämä; mutta kaikilla on loppunsa. Pienet
keijukaiset ja puotimiehet ja seminaristit, tanssiat ja David Berger
ja muut soittoniekat lähtivät kotia -- vanhukset olivat jo aikaa
menneet. Ja Jokkum astui sukulaistensa etupäähän ja sijoitteli
jokaisen paikallensa ja rouva Nüssler vei rouvasväen levolle, ja
jokainen aviovaimo sai oman vuoteensa, mutta niiden, jotka vielä
olivat naimattomina, joiden joukossa täti Sofi ensimäisnä, niiden
täytyi maata yhteisellä vuoteella suuressa, sinisessä salissa.
Luku 42.
Kun peikot meitä peljättävät ja huone alkaa horjua. Vanha ystävä
auttavalta enkelinä. Vielä kaksi toista hyvää ystävää auttavina
enkeleinä. Aatelisnainen ei ole mikään talonpoika; Pümpelhagen on
sentähden julkisella huutokaupalla myytävä. -- Toiset ihmiset pitävät
myös neuvoa ja tulevat siihen päätökseen, että suuriherttualla
ei voi olla mitään sitä vastaan, jos asia menee säännöllisesti.
Pomukkelskopp veljeyspaalissa. Isä Pomukkel uhraa oman lihansa ja
verensä suutarinsällin hyväksi. Bräsig suuttuu ja pitää itseänsä
esi-isänä Abrahamina. Hän ei tahdo millään muotoa ruveta Franskan
kuninkaaksi. Veljeyspaali päättyy selkäsaunalla, ja Pomukkelskopp saa
pistoksen ihmisystävälliseen sydämeensä.
Sunnuntaina jälkeen häiden puuhasi nuori rouva von Rambow aamulla
varhain talouden toimissaan, hän piti tarkkaa huolta asioistansa
ja kirjotti kirjaansa tulot ja menot ja vaipui sitä tehdessään
syviin mietteisiin. Hän oli kokonaan masentumaisillaan pelosta ja
tuskasta, sillä hän aavisti, että Akselin laita oli huono; mutta
mihinkä toivottomaan tilaan Aksel järjettömällä taloudenpidollaan
oli joutunut, sitä ei hän kuitenkaan voinut arvata, sillä niin
suuri kuin hänen tuskansa ja pelkonsa olikin, ei hän kuitenkaan
aavistanut asiain todellista laitaa. Hän voi ainoastaan Akselin
epävakaisesta, ärtyneestä mielentilasta ja siitä levottomuudesta,
joka häntä ahdisti, arvata hänen olevan suuressa pulassa. Että hätä
oli korkeimmallansa, että veitsi uhkasi hänen kurkkuansa, että
pieninkin sivuseikka, jonkun pahansuopaisuus voi tehdä hänestä lopun,
sitä ei Frida tosin vielä tietänyt. Aksel ei ollut hänelle mitään
sanonut, hän oli aamulla antanut valjastaa hevoset ja oli lähtenyt
matkalle kolmeksi päiväksi. Mihinkä? Miksikä? Ne olivat kysymyksiä,
jotka eivät moneen aikaan enää olleet lähteneet Fridan suusta,
sillä miksikä kolkuttaisi hän ovelle, jonka takana piili vaan valhe
ja teeskenteleminen? Hän löi syvällä huokauksella kirjansa kiini
ja puheli itseksensä: "Mitä apua tästä kaikesta?! Naiskädet eivät
kumminkaan voi estää huonetta raukeemasta". Ja kun hän akkunasta näki
Fritz Triddelfitzin vitkalleen ja unisena horjuvan poikki pihan,
antoi hän käsiensä vaipua syliinsä ja sanoi: "Ja tuosta nyt riippuu
koko talous; hyvä on kumminkin, että hän on rehellinen ja on käynyt
Hawermannin koulua. -- Niin, Hawermann! Hawermann!" huudahti hän
ja surulliset ajatukset ja katumus valtasi hänen ja kietoi hänen
lumousvoimallaan. Ken ei muistele jolloinkulloin omasta elämästään
hetkeä, jolloin samanlaiset ajatukset ovat ahdistaneet häntä kuin
menneiden aikojen peikot, jolloin kaikki viittasivat sormellaan
yhteen ainoaan kohtaan, jossa ihmissydän oli ollut heikko? Ne eivät
väisty syrjään, ne seisovat vankkana kuin muuri ja viittaavat yhä
samaan paikkaan ja yhdistävät nykyisen hätäsi ja tämän tapauksen ja
huutavat korvaasi: Tämä on seuraus, miksikä silloin teit väärin? --
Ja mitä Frida oli tehnyt oli hän tehnyt vaan rakkaudesta! Mutta siitä
eivät peikot välitä -- mitä huolii peikko rakkaudesta:
Hänen vielä näin istuissaan, astui Daniel Sadenwater sisään ja
ilmotti ritariskartanonomistajan Pomukkelskopin tulon. -- Eihän herra
ollut kotona, sanoi Frida. -- Sen oli Danielkin jo sanonut, mutta
herra Pomukkelskopp oli nimenomaan sanonut tahtovansa, puhutella
armollista rouvaa.
"Minä tulen heti", sanoi Frida.
Sitä ei hän muuten suinkaan olisi sanonut, jollei hän tätä nykyä
olisi tahtonut päästä ahdistavista ajatuksistaan, sillä hän inhosi
sydämestänsä Pomukkelskoppia, mutta Pomukkelskopp oli kumminkin
ihminen, jolla oli liha ja luu, hän ei ollut mikään valju peikko.
Mutta Frida ei kuitenkaan olisi tätä tehnyt, jos hän olisi tietänyt,
mikä häntä odotti. Pomukkel oli edeltäpäin, ja vielä tänä aamuna,
pitänyt neuvoa Taavetin ja Slusuhrin kanssa ja he olivat tulleet
siihen päätökseen, että olisi paras, että Pomukkel ostaisi kartanon
kaikessa hiljaisuudessa Akselilta, "sillä", sanoi Pomukkelskopp, "jos
kartano tulee huutokaupalla myytäväksi, niin nousee sen hinta liian
korkeaksi. Ah, se nousee liian korkeaksi; ah, silloin tulevat toiset
aatelismiehet -- heitä löytyy joitakuita, joilla on paljo rahaa -- he
eivät heitä toisiansa -- he istuvat kiini toisissaan kuin takkiaiset
-- he voivat maksaa ja maksavat hänen velkansa, jos niiksi tulee, tai
ostavat kartanon hänelle takasin".
"Sen kyllä jättävät tekemättä", sanoi Slusuhr. "Ei, ei!" huudahti
Pomukkel, "jos minä voisin ostaa kartanon kenenkään tietämättä, se
olisi paras. Hän on pehmennyt, pehmennyt kuin mädännyt omena, ja minä
tunnen hänen, hän ei kurkista milloinkaan yli aidan, hän tarttuu aina
vaan lähimpään oksaan, ja jos minä tarjoon hänelle sen verran rahaa,
että hän pääsee veloistansa, ja annan hänelle vielä vähän lisäksi,
niin käy hän onkeen".
"Te unhotatte vaan yhden seikan", sanoi notarius, "rouva on myös
talossa".
"Ah, rouva ei tiedä siitä mitään", sanoi Mukkel. "Se on teidän
onnenne, muuten ette olisi niin pitkälle tulleet. Hän loi minuun --
nimittäin silloin kuin noista varastetuista rahoista juttu oli --
semmoisen katseen, etten sitä ikipäivinäni unhota".
"No", sanoi Taavetti, "mitäpä siitä? Hän on nainen -- ei semmoinen
nainen kuin rouva Pomukkelskopp, joka on kamalan viisas nainen --
vaan hän on aatelisnainen, hän tietää paljo, hän ei tiedä mitään,
hän ei tiedä yhtäkään mitään. Jos herra on pehmennyt, niin pitää
rouvankin pehmentyä".
Taavetin ajatus hyväksyttiin: niin, jos tuolle rouva raukalle nyt
isku iskulta ilmotettiin kaikki, niin oli hän kyllä pehmenevä,
niin ei tullut hän vastustelemaan kauppaa, ja nyt päätettiin, että
Pomukkelskopp oli rynnäkön alottava, ja molemmat toiset seuraisivat
perästä, vielä tänä aamuna: Aksel ei ollut kotona, sen he tiesivät.
Kun nuori rouva von Rambow tuli saliin Pomukkelskopin luo, oli
Pomukkel niin lempeän ja sääliväisen näköinen, kuin olisi hän
Jumalan pappi, joka oli tullut lohduttamaan rakastetun äitinsä
kuolemaa surevaa nuorta rouvaa, hän kurotti niin sydämellisesti
molemmat kätensä Fridalle vastaan, ikäänkuin tahtoisi hän pusertaa
hänen kättänsä oikein hartaasti. Mutta kun Frida ei tarjonnut
hänelle kättä, laski hän molemmat kätensä ristiin ja katseli Fridaa
molemmilla rasvasta kiiluvilla silmillään niin isällisesti kuin
krokotiili, joka juuri aikoo ruveta itkemään.
Hän oli tullut, sanoi hän, vanhana ystävänä! uskollisena naapurina
ja oli tahtonut puhutella herra von Rambowia; asia oli kiireinen,
hyvin kiireinen, ja koska nuori herra ei ollut kotona, oli hänen
välttämättömästi puhuminen armollisen rouvan kanssa. Olisi kurjaa
kurjempi, jos ei hän naapurina tahtoisi auttaa, kun semmoinen
onnettomuus oli tulossa, että Pümpelhagen oli myytävä julkisella
huutokaupalla enimmän tarjoovalle.