Vihdoin kysyi Bräsig leppeästi: "Mikä sinua vaivaa, Jokkum?"

"En tiedä", sanoi Jokkum, "minun pääni on niin pyöryksissä ja

ajatukseni ajelevat sikinsokin, ikäänkuin herneet pohtimessa".

"Sen mä uskon, Jokkum, sen mä uskon", sanoi Bräsig ja katseli hänen

käyntiään edes takasin lattialla.

Yht'äkkiä seisahtui Jokkum ja huusi kovin kiukustuneena: "Eihän

hittokaan voi ajatuksiaan koota, puhetta pitääkseen, kun te molemmat

noin tirkistelette!"

"Vai puheen sinä siis aiot pitää? Miksikä aiot sinä puhetta pitää?"

"Bräsig, olenko minä huonompi kuin kukaan toinen? Ovatko minun

päivätyöläiseni huonommat kuin muiden ihmisten päivätyöläiset? Heillä

pitää myös olla jotain huvitusta näinä huonoina aikoina; mutta

minulla ei ole siihen oikein taipumusta, se tulee minulle liian

raskaaksi; sinä olet siihen sukkelampi, tee niin hyvin ja pidä heille

puhe".

"Miks'en?" vastasi Bräsig, "jos sinua sillä voin auttaa; mutta sinä

et saa minua häiritä!"

Ja nyt alkoi _Bräsig_ kävellä edes takasin lattialla ja _Jokkum_

istui vuorostaan tuolilla ja katseli häntä. Yht'äkkiä tempasi herra

pehtori akkunan auki ja huusi: "Tulkaa tänne lähemmäksi kaikki!"

Päivätyöläiset tulivat.

"Kansalaiset!..." alotti Bräsig, mutta löi lämäytti samassa akkunan

taas kiini: "Tulimmainen, sehän ei sovi, sillä he ovat vaan

päivätyöläisiä ja heitä ei käy laatuun puhutella sillä nimityksellä!

Nythän näet, Jokkum, kuinka vaikea on puhetta pitää; ja sinä aiot

ryhtyä toimeen, johon en edes minäkään kykene?"

"Niin, niin, mutta..."

"Ole vaiti, Jokkum, minä tiedän mitä sinä aiot: sanoa!" Ja hän meni

taas akkunan ääreen, aukaisi sen uudestaan ja sanoi: "Hyvät ystävät,

menkää nyt kukin työhönne tänään, puheesta ei tule tänään mitään".

"Niin, se onkin yhdentekevä", sanoi Kalsow, "mutta isäntä..."

"Hän on malttanut mielensä", keskeytti Bräsig hänen, "hän arvelee,

että keväällä ei ole hänellä kylliksi aikaa siihen, mutta syksyn

puoleen, elojuhlana, on hän pitävä teille oikein oivallisen puheen".

"Se onkin kai paras, se", sanoi Kalsow. -- "No, väki, tulkaa nyt!" ja

he menivät työhönsä.

Mutta nyt, kun päivätyöläisistä oli päästy, kääntyi Bräsig Jokkumiin

päin, ja kaikki se arvoisuus, mitä hän ryhdillään voi osottaa,

kaikki se valta, jolla hän Jokkumia jo monta vuotta oli johtanut,

tuli nyt käytäntöön, tätä raukkaa suuriherttuallista arentimiestä

ahdistettaissa, ja Bräsig sanoi: "Mitä? Sinäkö olisit _hullu?_ Sinä

olet yhtä vähän _hullu_ kuin Sulttaani ja minä; mutta _tyhmä_ olet

sinä. Miksikä ovat sinun rakkaat -- piti sanoa -- manalaan menneet

-- piti sanoa -- perhanan vanhempasi sinua mailmaan saattaneet?

Siksikö, että sinä pitäisit puheita ja kiduttaisit rakasta vaimoasi,

joka viisikolmatta vuotta on imettänyt sinua rinnoillansa kuin

äskensyntynyttä lasta? Tule nyt heti muassa ja pyydä häneltä anteeksi

ja sano, ettet sitä enää koskaan tee".

Ja Jokkum olisi kyllä tämän kaiken tehnyt, mutta anteeksipyytäminen,

eli kumminkin se tapa ja se muoto, millä Bräsig sitä vaati, tuli

häneltä säästetyksi, sillä rouva Nüssler ilmaantui samassa oveen: --

"Jokkum, Jokkum! Mitä rumia töitä olet sinä tehnyt!"

"Niin, äiti..."

"Jokkum, sinä saatat minun vielä hautaan!"

"Ja sen vielä päälliseksi tuolla kirotulla mahtavalla puheellaan",

puhkesi Bräsig sanomaan.

"Äiti, enhän minä enää..."

"Ah, Jokkum, minä en luule, että sinä siitä voit luopua, sinä olet

sen kerta saanut päähäsi, ja saatpa nähdä, se tulee uudestaan".

Jokkum vakuutti nyt saaneensa jo tarpeeksi puheen pitämisestä.

"Suokoon Jumala, että niin olisi!" sanoi rouva Nüssler, "ja ettäs

näet, että minäkin myönnyit sinun, tahtoosi, niin saapi Rudolf kyllä

minun puolastani ja ylihuomenna pitää häitänsä".

"Niin", lausui Bräsig, "ja nyt on taas rauha talossa, nyt on kaikki,

kuin olla pitää, nyt muiskaiskaa suuta!" -- "Vielä kerta, Jokkum,

ettei vasen suupielesi jää osattomaksi!"

Ja niin tapahtui, ja pehtori Bräsig pötki tiehensä suoraa päätä

Gürlitziin, ilmottamaan pienelle ristilapsellensa Miinalle näitä

hyviä sanomia. Hän meni suorinta polkua, joka oli juuri sama, jolle

ritariskartanon omistaja Mukkel oli pystyttänyt varoituspaalun,

ettei sitä myöden saataisi kulkea; mutta Pomukkel ei ollut päässyt

aikomuksensa perille, sillä Gottlieb oli Bräsigin yllytyksestä

vastustellut tätä tien sulkemista ja oli voittanut asian oikeudessa.

Kun Bräsig nyt kävi tätä polkua myöden, sattui herra kartanon

omistaja juuri tulemaan häntä vastaan ja veti jo kaukana muotonsa

hyvin ystävällisen näköiseksi ja lausui likemmäksi tultuansa: "Hyvää

huomenta, rakas naapuri..." -- edemmäksi ei hän päässyt, sillä Bräsig

viilsi hänen ohitsensa ja lausui, luomatta häneen silmäystäkään:

"Joku on aikonut vedättää minulta saappaat pois jalastani, että

hyppelisin tässä kuin harakka paljain jaloin;" ja niin meni hän

menojansa, katsahtamatta edes taaksensa.

Ja kun hän nyt oli toimittanut asiansa Miinan luona Gürlitzissä

ja kun Miinan suuri ilo vähän oli asettunut ja Liina oli pyytänyt

häntä jäämään koko päiväksi pappilaan, vaikka Gottlieb ei tosin

voinut hänelle seuraa tehdä, sillä tänään oli lauvantai ja hänen

oli tekeminen saarnaansa, sanoi Bräsig: "Rouva kulta, jokaisella

on tehtävänsä, ja jos pastori Gottliebillä on saarna tehtävänä,

niin miks'ei minulla myös? Pitäähän minun vielä tänä iltana mennä

reformiyhtiöön;" ja niin lähti hän matkalle Rahnstädtiin.

Luku 38.

Bräsig ja Pomukkelskopp reformiyhtiössä. -- Saako toinen veli vetää

_toiselta_ saappaat pois jalasta? -- Herra Pomukkelskoppia pidetään

suur-mogulina ja herra Schulzia etanana. -- Mistä köyhyys on mailmaan

tullut, ja miksikä se yhä vielä on mailmassa olemassa. -- Platonin

tasavalta pitäisi toimeen pantaman; pelivapaus pitää olla; indigo on

liian kallista; köyhyys pitää olla, mutta sen pitää olla järjellinen;

tievero on poisteltava ja kansallisomaisuus hankittava: häränpaisti

ja luumut maistuvat hyvältä kyllä, mutta niitä emme saa. -- Pehtori

Bräsig seppelöitynä. -- "Hohe Lorbeern stehen, wo der Krieger

schläft".

Kerrottuansa mitä uutisia hänellä Reksowista ja Gürlitzistä oli

kerrottavana, ja koska pastorin rouvalla ja Hawermannilla ei enää

ollut mitään kysymistä, lähti Bräsig taas matkaan: "Älkää panko

pahaksi", sanoi hän, "minun on, niin pian kuin olen saappani

muuttanut, meneminen reformiyhtiöön. Sinun pitäisi tulla mukaan,

Kaarlo, me valitsemme tänään itsellemme uuden esimiehen, koska vanha

ei enää sano voivansa hoitaa asioita. Minä valitsen sihteeri Reinin

-- tunnetko häntä? Näppärä mies, oikein koko mailman tuntia; mutta

kepposia tekee hän, se on totta. Ja tänään on meillä myös eräs hyvin

tärkeä asia keskusteltavana -- rehtori Baldrian sanoo sen koskevan

ajanhenkeä -- me aiomme nimittäin ottaa selvän siitä, mikä on syynä

suureen köyhyyteen mailmassa. -- Tuleppa vaan mukaan, Kaarlo".

Mutta Kaarlo ei tahtonut, ja Bräsig meni yksin.

Ensimäinen, jonka Bräsig sattui näkemään reformiyhtiön kokoussalissa,

oli -- Samuli Pomukkelskopp, joka myöskin, Bräsigin havaittuansa,

heti riensi häntä kohden: "Hyvää iltaa, rakas veli, kuinka sinä

jaksat, Sakari kulta?"

Monta ei ollut tässä näkemässä, miltä Bräsig näytti, tämän

kuultuansa, ja ne, jotka sen näkivät, ällistyivät niin, etteivät

oikein selvää käsitystä siitä saaneet; mutta suutari Bank näki sen

ja hän on sen minulle kertonut: "Fritz", sanoi hän, "hän näytti

ihan semmoiselta kuin katselisit kuvaasi mykevän lasin pinnalla:

suu oli toista vertaa leveämpi ja nenä toista vertaa paksumpi

kuin tavallisesti, ja koko naama näytti tulelta ja rasvalta, ja

kun hän asetti toisen jalkansa pistekkeesen ja sanoi: 'Herra

Samuli Pomukkelskopp, teillä ei ole oikeutta minua sinutella',

tiedätkö miltä hän silloin näytti? Ihan tesmälleen semmoiselta kuin

Andreas Hofer Tirolista, jonka kuva killuu Vossin kapakan seinässä

Ivenackissa, sillä erotuksella vaan, ettei pehtorilla ollut mitään

pyssyä kädessä. Ja niin kääntyi hän pois ja näytti Pomukkelskopille

takapuolensa, ja minkämoisen takapuolen! ja meni vaalipöydän ääreen

valitsemaan esimiestä ja huusi suurella äänellä kautta salin: 'Minä

valitsen herra sihteeri Reinin,[15] sillä puhdas pitää meidän

seuramme oleman ja kun eräs saastainen roisto tänne tunkee, on

hän ulos ovesta viskattava'. Sitä ei nyt kukaan ymmärtänyt; mutta

kaikki vaikenivat hiljaa, sillä että täällä jotakin oli tapahtunut,

sen tiesi jokainen; ja kun hän nyt kävi läpi salin, tekivät kaikki

hänelle tilaa, sillä hän näytti kiukkuiselta kuin sonni, joka uhkaa

puskea; mutta hän istui kuitenkin levollisesti salin toiseen päähän,

ja mitä sitte tapahtui, tietää jokainen reformiyhtiön jäsen". -- Niin

kertoi Juha Bank minulle, ja minä uskon häntä, sillä hän oli minun

hyvä ystäväni ja oli rehellinen mies, vaikka hän oli vaan suutari;

eräs kelvoton konna saatti verisellä teollaan hänen ennenaikaiseen

hautaan sentähden että hän puolusti oikeutta, ja vaikk'ei se tähän

kuulukkaan, tahdoin minä kuitenkin siitä kirjottaa, että niin

kunnianarvoisan miehen ja rakkaan ystävän muisto ei olisi ainoastaan

hänen hautakivellänsä luettavana.

Sakarias Bräsig siirtyi siis salin toiseen päähän ja siellä hän istui

kuin ukkosen ilma, joka joka hetki uhkaa puhjeta valloilleen.

Sihteeri Rein tuli valituksi esimieheksi, hän soitti siis kelloa,

sukelsi tynnyriin ja kiitteli kokousta tästä suuresta kunniasta ja

lausui viimeiseksi: "Hyvät herrat, ennen kuin rupeemme keskustelemaan

köyhyys-asiasta, on minulla ilo ilmottaa teille, että herra

ritariskartanonomistaja Pomukkelskopp Gürlitzistä on pyytänyt päästä

yhtiömme jäseneksi. Luullakseni ei kellään ole mitään sitä vastaan,

että hän otetaan yhtiöön".

"Vai niin?" kuului eräs sapikas ääni hänen takanansa, "tiedättekö sen

niin tarkoin? Minä pyydän puheen vuoroa", ja kun uusi presidentti

katsahti taaksensa, seisoi pehtori Bräsig jo jähdytysastian laidalla.

"Herra pehtori Bräsigillä on puheen vuoro", sanoi esimies ja Bräsig

tunkihe tynnyriin.

"Kansalaiset!" alotti hän, "kauvanko aikaa siitä on, kun me täällä

Grammelinin entisessä tanssisalissa vannoimme vapautta, tasa-arvoa

ja veljyyttä? Vapaudesta en tahdo tässä mitään puhua, kosk'en

tässä viheliäisessä suppilossa edes voi liikuttaa ruumistani;

tasa-arvosta en myöskään tahdo mitään lausua, sillä mitä meidän

uuteen esimieheemme tulee, on hän meille hyvänä esimerkkinä, sillä

hän käyttää aina harmaata nuttua, eikä niinkuin muutamat sinistä

hännystakkia kiiltäväin nappien kanssa; mutta veljyydestä tahdon minä

puhua. -- Kansalaiset! minä kysyn teiltä, onko se veljyyttä, että

toinen tahtoo vedättää toiselta veljeltänsä saappaat pois jalasta?

Kun toinen tahtoo hypyttää lähimmäistänsä kuin harakkaa lumessa tahi

liejussa, jos lunta ei ole? Ja että toinen tästä sitte kerskailee

joka paikassa, ja tällä tavoin häpäisee lähimmäistänsä? Minä kysyn

teiltä, onko se veljyyttä? ja sanon: _herra_ Samuli Pomukkelskopp on

niin veljellinen. Ja muuta mitään en tahtonut sanoa".

Hän astui alas puhelavalta ja niisti nenäänsä, ikäänkuin olisi hän

tahtonut torven toitahuksella lopettaa puheensa.

Räätäli Wimmersdorf sai hänen perästänsä puheen vuoron. Hän piti

sitä suurena kunniana Rahnstädtin reformiyhtiölle, että eräs

kartanonomistaja tuli sen jäseneksi; hänen tietääksensä, oli tämä

ainoa sitä laatua, sillä herra Zanzelia, vaikka hänelläkin oli

maatila ja myös oli yhtiön jäsen, ei voitu lukuun ottaa, sillä hän

ei tehnyt ostoksiaan Rahnstädtissä eikä teettänytkään siellä mitään

tarpeitansa. Hän puolestaan äänesti herra kartanonomistajan eduksi.

"Hyvä!" kuului kautta salin. -- "Wimmersdorf on oikeassa! -- Kummi,

sinä olet oikeassa! -- Mistä me eläisimme, jos emme olisi hyvässä

sovussa niin mahtavain miesten kanssa?"

"Minä en ajattele samalla tavalla", sanoi rakennusmestari Schulz

ja tuli vitkalleen näkyviin tynnyristä, ikäänkuin lihava etana

kuorestaan: "Räätäli Wimmersdorf -- lörpötystä! -- lörpötystä! Onko

Gürlitzin patruuni ennen meistä välittänyt, onko hän ennen rätinkinsä

maksanut, ennen kuin hän meitä tarvitsi? Miksikä seisoo hän täällä

salissa, kun hänestä äänestetään? Eikö hän voisi nöyrästi mennä ulos?

Mutta mitäpä vielä! Hänkö sitä tekisi! Ja miksi ei hän sitä tee?

Sentähden että hän on suurmooguli, Minä sanon: ulos! ulos!"

Ja etana vetäytyi taas kuoreensa, mutta hänen puheensa oli tehnyt

mahtavan vaikutuksen! "Ulos! ulos!" huusivat muutamat, ja toiset

huusivat: "Pitkittäkää, pitkittäkää! Alkakaa uudestaan!" ja eräs

suutarinsälli, oikea koiranhammas, lauloi selvästi kuuluvalla äänellä:

"Etana, etana, lähde ulos kuoresta!"

Mutta rakennusmestari Schulz ei tullut näkyviin, hän tiesi kyllä,

että hän uudella puheella vaan heikontaisi sitä suurta vaikutusta,

jonka hänen ensimäinen puheensa oli tehnyt, hän tahtoi sitä ennemmin

vahvistaa ja seisoi Bräsigin vieressä puhelavan takana ja molemmat

huusivat lakkaamatta: "Ulos! ulos!" ja he olisivat varmaankin

voittaneet, jos ei kovaksi onneksi paholainen olisi ajanut Taavettia

ja Slusuhria jähdytysastiaan, molemmat varustettuina viiksillä

merkiksi, että he olivat hyvin vapaamielisiä. He laulelivat nyt

Pomukkelskopin ylistystä; hän on oikea "auttava enkeli", sanoi

Slusuhr -- "niin, oikea pikienkeli!" huusi tuo koiranhammas

suutarinsälli väliin -- hän oli täällä Rahnstädtissä antanut monelle

köyhälle perheenisälle edeltäpäin rahaa -- kymmenen prosentin

kasvuista vaikeni hän -- ja oli tekevä vielä paljon enemmän kaupungin

hyväksi. Taavetti veisasi samaa virttä, ainoastaan vähän värjäten

puhettansa saframilla ja höystellen sitä kynsilaukalla: "Hyvät

herrat", sanoi hän ja teki tuolle irvihampaiselle suutarinsällille

syvän kumarruksen, ettei hän häntä keskeyttäisi, "ajatelkaapa!

ajatelkaa koko kaupungin etua! heitä on ensiksi herra Pomukkelskopp

itse, sitte Pomukkelskopin armollinen rouva -- erinomaisen älykäs

nainen -- sitte ryökynä Salla ja ryökynä Malla ja herra Kustaa ja

herra Natti ja herra Filip, ja sitte tulevat pikkuryökynät Mari

ja Sofi ja Melani ja sitten pikkuherrat Kirsto ja Jokkum ja sitte

vasta nuo pienen pienet -- aa! malttakaapa, minä en ole vielä

lopussa -- sitte tulevat sisäpiiat ja kyökkipiiat ja lapsenpiiat

ja sikapiiat -- minäkö heitä kaikkia tietäisin? -- ja sitte tulee

kuski ja sitte tallirengit ja sitte härkärenki -- niin, tarvitseehan

hänkin jotakin. Miks'ei hän mitään tarvitsisi? Joka ihmisellä on

tarpeensa. Ja he tarvitsevat takkeja, he tarvitsevat housuja, he

tarvitsevat kenkiä ja saappaita, ja he tarvitsevat sukkia ja paitoja

ja yönuttuja; ja kun kylmä tulee, täytyy heidän saada _lämmin_ takki,

ja kun _lämmin_ tulee, täytyy heidän saada _kylmä_ takki, ja kun

palmusunnuntai tulee, jolloin he päästetään ripille, täytyy heidän

saada _hieno_ takki, ja jouluksi! Taivahan tekiä! Enkö ole aina

sanonut: Kristus on toki ollut suuri mies! Minkä suuren liikkeen

hän on saanut toimeen mailmassa jouluksi! Ja nämä kaikki on meidän

hankkiminen ja on pitäminen niitä kauppana puodeissamme? Mutta kuka

ne meiltä ostaa? Herra Pomukkelskopp ostaa ne meiltä. Enempää ei

minulla ole sanomista". -- Eikä se ollutkaan tarpeesen, sillä kun

hän oli lopettanut puheensa, istuivat kaikki suutarit ja räätälit

ja tekivät ajatuksissa kaikille noille pienille Pomukkelskoppille

kenkiä ja saappaita ja ompelivat housuja ja takkeja, ja kauppamiehet

kaupittelivat Mukkelille tähteitänsä, ja häthätää oli Kurz myynyt

hänelle puolen puotiansa tyhjäksi.

Mutta tästä kaikesta huolimatta huusi Bräsig rakennusmestari Schulzin

kanssa uudestaan: "Ulos! ulos!" jota vastaan toiset huusivat: "Täällä

pysyköön!" -- "Ulos! ulos!" -- "Täällä pysyköön!" -- Ja siitä syntyi

nyt hirveä rähinä. Maalliset edut nousivat Pomukkelskopin saappaiden

ja housujen muodossa taisteluun ihanteellista veljeyttä vastaan: tämä

oli kova kamppailu. Viimeinkin sai presidentti kellollaan sen verran

metelin häikenemään, että hänen äänensä voitiin kuulla.

"Hyvät herrat", sanoi hän.

"Ulos! ulos!"

"Täällä pysyköön!"

"Hyvät herrat", alotti hän uudestaan, "Jumalan kiitos!"

"Ulos! ulos!"

"Täällä pysyköön!"

"Jumalan kiitos! Kokouksen mielet ovat niin selvästi tulleet ilmi,

että voimme asiasta ruveta äänestämään. Siis: kaikki ne, jotka

suostuvat siihen, että herra Pomukkelskopp otetaan yhtiöön, menevät

soittolavan puolelle salia, ne taas, jotka ovat sitä vastaan, menevät

puhelavan puolelle".

Nyt tuli Rahnstädtin reformiyhtiö liikkeelle; jokainen polki niin

lujasti kuin mahdollista, osottaaksensa vakaata mieltänsä, ja

kaukaa kuului se siltä, kuin olisi vanutusmylly ollut Grammelinilla

käymisessä, ja seuraus tästä tulikin pian näkyviin, sillä Grammelin

pyörähti sisään ovesta ja huusi: "Herra presidentti, veikkoset! Minä

pyydän, että äänestätte rauhallisemmalla tavalla!"

"Mitä joutavia!" huusi nikkari Thiel, "äänestää pitää, muuten ei tämä

ole mikään reformiyhtiö".

"Sen minä kyllä tiedän, Thiel, mutta te äänestätte niin että rapinki

varisee seinistä".

Jokainen sen kyllä nyt havaitsi, että äänestäminen oli tapahtunut

liian rajusti, ja Grammelinin kehotuksesta päätettiin nyt, että tästä

lähin ei enää äänestettäisi jaloilla, vaan ainoastaan käsillä.

Äänet luettiin: Pomukkelskopp tuli varsinaiseksi jäseneksi

Rahnstädtin reformiyhtiöön. Rakennusmestari Schulz kääntyi Bräsigiin

päin ja kysyi häneltä noin hieman yli olkapäänsä: "No, jos näin käy,

herra pehtori, mitäpä sitte on Saksanmaasta tuleva?"

"On minusta yhdentekevä", sanoi Bräsig; "mutta veljeydestä älköön

kukaan enää hiiskuko minulle sanaakaan".

Nyt tuli köyhyyskysymys keskusteltavaksi, ja kun presidentti oli

asian likemmin määritellyt, sai Rahnstädtin reformiyhtiö nyt

ratkaistaksensa: "kuinka köyhyys ensin oli tullut mailmaan ja miksikä

se yhä vielä oli mailmassa olemassa?"

Rehtori Baldrian otti ensimäiseksi asiasta puhuaksensa. Hän astui

puhelavalle takapuolelta, niinkuin kaikki muutkin tekivät, mutta

antoi ylimmäisen oppilaansa kurottaa etupuolelta suuren joukon

kirjoja eteensä, että kokous ennen kaikkia saisi hyvän ajatuksen

hänen opistansa. Kun hän nyt oli asettanut viereensä raamatun,

Xenophonin, Platonin ja kaikki, mitä hänellä Cicerosta oli, teki hän

kumarruksen ja sanoi näiden olevan hänen apujoukkonsa.

"Kummiseni", sanoi Juha Bank suutari Deichertille, "tästä tulee pitkä

juttu, tunnemmehan hänen jo ennestään; otetaanpa ensiksi lasi olutta".

Nyt alkoi rehtori puhua paukuttaa ja todisti raamatusta, että jo

vanhan testamentin aikana köyhyys oli ollut juutalaisilla.

"Se ei ole totta!" kuului eräs karkea ääni ta'ampaa joukosta, "noilla

kirotuilla juutalaisilla on kaikki raha, he siitä viisi piittaavat,

miltä köyhän olo tuntuu".

Rehtori ei ottanut tästä hämmentyäksensä, hän näytti asian todeksi

raamatusta, otti sitte Xenophonin esille ja kertoi paljon heloteista

Spartassa, jota kokous silminnähtävästi ei täysin ymmärtänyt. Sitte

sai hän Platonin käsiinsä ja kävi nyt puhumaan hänestä, s.t.s. ei

hänestä itsestään, vaan hänen tasavallastansa ja sanoi, että jos

Rahnstädtiläisillä olisi, mitä Platon joutoilloillaan Athenalaisten

hyväksi oli ajatellut, sitte voisi jokainen Rahnstädtin käsityöläinen

joka päivä syödä häränpaistia ja perunia päivälliseksi ja

sunnuntai-iltapuolina ajaa vaunuilla, ja lapset, jotka nyt juoksivat

mierolla kerjäläispussi selässä, kävelisivät silloin kultavitjat

kaulassa pitkin katuja.

"Tästä on meidän saaminen tarkempi selitys".

"Eläköön Platon! Eläköön!" kuului kautta salin.

"Veikkoset, oliko se sama vanha juutalaislahtari Platow, joka oli

silmäpuoli?"

"Kyllä kai, veikkonen, minä tunsin hänen varsin hyvin, hän on

teurastanut monta nautaa minun luonani", sanoi teurastaja Krüger.

Presidentin kello sai rauhan toimeen, ja sihteeri Rein kääntyi

rehtoriin ja pyysi häntä veitikkamaisesti kokouksen puolesta,

olemaan niin hyvä ja antamaan Rahnstädtin reformiyhtiölle selvä

kuvaus Platonin tasavallasta. Se oli kova vaatimus, ja rehtori paran

juoksi tuskan hiki pitkin otsaa, kun hän kolmasti yritti ja kolmasti

joutui hämille, sillä hän ei tietänyt asiaa itsekään oikein. Hän

sanoi siis vihdoin tuskissaan: Platonin tasavalta oli tasavalta,

ja mitä tasavalta oli, sen tiesivät kyllä hänen valtiollisesti

oppineet kuuliansa. -- No, senhän nyt jokainen tiesi, ja rehtori

saapui nyt Roomalaisiin ja kertoi hyvin omituisena seikkana, että

vanhat Roomalaisetkin toisinaan olivat nälkää nähneet ja että he

silloin aina olivat täyttä kurkkuansa huutaneet _panem et circenses_.

"_Panem_, rakkaat kuuliani", sanoi hän "merkitsee nimittäin leipää ja

_circenses_ merkitsee julkisia pelejä eli huvituksia".

Yht'äkkiä kavahti suutari Deichert penkiltä pystyyn, vaikka Juha

Bank yritti pidättää häntä takinliepeestä, ja huusi: "Kas sitä vaan!

Vanhat Roomalaiset eivät olleet mitään tyhmiä miehiä, ja mitä he

voivat tehdä, voimme me Rahnstädtiläisetkin tehdä! Oletteko kuulleet

kummempaa? Kun minä ja Bökel ja Jürendt ja pari muuta istuimme

Pfeiferin luona ja pelasimme _vingt-unia_ [16], otatti pormestari

kortit pois, ja meidän täytyi vanhan Pfeiferin kanssa mennä

raastupaan ja saimme siellä maksaa sakkoa ja oikeuden kustannukset.

-- Mitä hullutusta? -- Minä sanon niinkuin vanhat Roomalaiset:

pelivapaus pitää olla, julkisesti pitää pelata saada!"

"Siinä olet oikeassa, kummiseni", huudahti Jürendt, "eläkööt vanhat

Roomalaiset ja herra rehtori, eläkööt!"

"Eläkööt!" kuului nyt kautta salin, "Eläkööt!"

Rehtori otti nyt tämän eläköönhuudon itsensä ja Roomalaisten hyväksi

kumarruksella vastaan ja nähdessänsä presidentin tuontuostakin luovan

silmänsä kelloa kohden, suorihe hän päättämään puhettansa ja lopetti

tosiaankin: "Arvoisat kuuliani", sanoi hän, "kun siis tarkastelemme

nykyistä köyhyyttämme, niin ovat ne oikeastaan, köyhäin lapset ja

oppipojat, jotka tässä kaupungissa kerjulla käyvät". Sen sanottuansa,

astui hän syrjään ja otti apujoukkonsa kainaloonsa.

Hänen perästänsä puhui Juha "Minä myös".

"Hyvät herrat", sanoi hän, "minä olen värjäri, minä myös", ja samassa

oikaisi hän molemmat kätensä semmoisella kiivaudella ulos tynnyristä,

että koko reformiyhtiön silmät lensivät mustiksi, "minä olen myös

käynyt herra rehtorin koulua, ja oikeassa on hän, meidän pitää saada

tasavalta toimeen, olkoon se sitte Platonin, olkoon jonkun toisen,

arvelen minä myös; mutta mitä herra rehtori sanoo oppipojista, on

synti ja häpeä; minä tarkotan oppipoikia, en herra rehtoria, minä

myös. Hyvät herrat, minä olen oppipoikana matkannut ulkomailla, minä

myös". --

"Uunin sopessa olet istunut äitisi luona", kuului eräs ääni.

"Mitä? -- Aina Birnbaumissa asti Puolassa olen minä ollut ja vielä

edempänäkin, minä myös, aina niin kaukana kuin taivas on sininen ja

kunnollista sinivärjäriä tarvitaan" ja löi rintoihinsa. "Ja, hyvät

herrat, minä saisin pitää kaksi sälliä, minä myös, mutta minä en voi,

indigo on liian kallista".

"Aa, sinä veijari! Sinä värjäät sinipuulla", huudahti suutari

Deichert.

"Tyhmää lörpötystä", huusi Juha. "Mitä vietävän indigoa?" huusivat

useat äänet, "hän värjää sinipuulla!"

"Niin", huudahti kokkapuheinen suutarin sälli, "naiset, jotka hänen

luonansa verhojansa värjättävät, voipi paikalla tuntea, he näyttävät

kaikki tervanpolttajilta, sillä hänen kelvoton sinivärinsä lähtee".

"Nuorukainen", sanoi Juha jotenkin kopeasti, "oletko milloinkaan

kurkistanut minun sinityskattilaani?"

"Sinun olisi paras pitää suusi kiini, kun köyhyydestä puhe on, onhan

sinulla itsellä yltäkyllin", huusi joku joukosta.

"Hyvät herrat, tämä on tyhmää lörpötystä! Totta kyllä, että minä olen

itselleni uuden talon rakentanut, minä myös..."

"Sinipuusta", huudahti suutarinsälli.

"Sinipuusta!" huudettiin kautta salin.

"Ei!" huusi värjäri, "vaan hongasta tammisilla alushirsillä!"

"Sinipuusta!" huudettiin uudestaan.

"Hyvät herrat", yritti Juha vielä kerran, oikaisi itsensä suoraksi

ja löi sinertävällä nyrkillään rintaansa, "minä olen Rahnstädtin

porvari, minä myös, mitään enempää ei minulla ole sanomista".

"Onkin jo kylläksi!" huusivat muutamat.

"Tuommoinen hölmö!" huusivat päivätyöläiset, "alas se pöllöpää! Mitä

hän tietää, tiedämme me kaikki jo ennestään!" Ja Juha "Minä myös" sai

astua alas puhelavalta.

Nyt otti Kurz puhuaksensa: "Kansalaiset! Me puhumme täällä

köyhyydestä ja se arvoisa herra, jolla äsken oli sananvuoro, puhui

indigosta. Tuhat tulimmaista! Mitenkä me kauppamiehet voimme maksaa

veroa, jos joka värjäri tuottaa itse indigonsa, ja sen tekee arvoisa

edellinen puhuja yksistään sentähden, ettei kukaan saisi tirkistää

hänen kortteihinsa, kuinka paljo indigoa ja kuinka paljo sinipuuta

hän käyttää!"

"Te tirkistätte itse kortteihin!" huusi joku hänen takanansa; Kurz

katsahti taaksensa suorastaan Bräsigiä päin naamaa, mutta ei ollut

millänsäkään, vaan pitkitti: "Ja hän voi kumminkin saada indigoa

minulta helpommalla hinnalla kuin Rostockista. Mutta, kansalaiset,

mitä köyhyyteen tulee, jos asiat tällensä jäävät, tulemme kaikki

köyhiksi".

"Siinä on hän oikeassa", sanoi suutari Deichert Juha Bankille.

"Kansalaiset, minä olen vartavasten hankkinut itselleni hevoset ja

vankkurit, kuljettaakseni itse kotia tavaroitani ja säästääkseni

ajurin palkkaa".

"Sitäkään pientä etua eivät nuo roistot suo meille enää!" huusi ajuri

Siewert.

"Mutta", pitkitti Kurz puhettansa, "mitenkäs kävi? Viime vuonna

otettiin ajoneuvoni takavarikkoon Teterowissa" --

"Sentähden että hän aikoi pettää tullimiehiä", keskeytti Siewert

hänen.

Semmoisesta vähäpätöisestä asiasta kuin puheen keskeyttämisestä ei

Kurz välittänyt, sillä hän oli jo kerran ulos viskattu ja oli saanut

selkäänsä, hän pitkitti siis vaan puhettansa: "Pormestari kutsutti

minun eteensä ja kysyi minulta, ketä ajuria minä olin käyttänyt

tavaroitani kuljettaissani? Omaa ajoneuvoani, vastasin minä. -- Siis

_per se_",[17] sanoi hän. -- "Ei, sanoin minä, ei meritse, sillä

Rahnstädt ei ole mikään merikaupunki, vaan härillä. -- Silloin nauroi

pormestari ja sanoi käyttäneensä latinan kieltä. -- Kansalaiset,

mihinkä on jouduttava, jos oikeustot käyttävät latinan kieltä, kun

joltakin hevoset ja ajokalut on takavarikkoon otettu? Se vie

suorastaan köyhyyteen. Kuinka me kauppiaat voimme elää sillä vähällä

voitolla, mitä me saamme kahvista, sokerista, tupakasta ja nuuskasta?"

"Teidän viheliäisestä nuuskastanne älkää hiiskuko hivaustakaan!"

huusi suutari Deichert, "tämmöisen bonon olen minä siitä saanut",

ja hän piteli nenäänsä kämmenellään, vaan ei voinut sitä peitellä,

sillä molemmin puolin tuli se vielä näkyviin hänen nyrkkinsä alta, ja

kaikki nauroivat.

"Kansalaiset!" pitkitti Kurz, "minä tiedän kyllä hyvin että

köyhyys pitää olla, mutta sen pitää olla järjellinen, semmoista

tarkotan minä, josta jokainen itse saa pitää huolen ja jonka tähden

hänen ei ole tarvis tulla lähimmäisellensä rasitukseksi. Mutta

onko se mahdollista meidän kaupungissamme, jossa asiat ovat niin

surkuteltavassa tilassa? Kansalaiset! Jo vuosikausia olen minä

taistellut niitä kohtuuttomia etuoikeuksia vastaan, joita muutamat

henkilöt ovat itselleen anastaneet ja joita korkeat asianomaiset

suosivat".

"Kummiseni", sanoi nikkari Thiel Jürendtille, "saatpa nähdä, nyt

alkaa hän taas puhua kaupungin sonnista. Mutta sitte on hänen

astuminen alas, sillä leipuri Wredow on minun lankoni".

Ja niin kävikin!

"Kansalaiset!" huusi Kurz, "minä tarkotan kaupungin sonnia; tämä

ilkivaltaisuus..."

"Alas! alas!" huusi nikkari Thiel.

"Niin, alas! alas!" kuului kautta salin.

"Me emme tahdo täällä kuulla mitään sonneista emmekä muista

sarvipäistä!" huusivat muutamat.

"Ei sitäkään pientä etua suvaitse hän toiselle!" huusi Fritz Siewert.

"Hän tahtoo ahmata kaikki suuhunsa ja päälliseksi vielä kaupungin

sonninkin!"

Presidentti kilisti kelloa mitä julmimmalla tavalla, Kurz kurotteli

ja oijenteli ruumistansa puhelavalla niin pitkäksi kuin mahdollista:

"Kansalaiset!..."

"Mitä vietäviä? Kansalaiset?" huusivat suutari Deichert ja

nikkari Thiel ja vetivät tuon onnettoman kauppamiehen takaperin

takinliepeistä ulos jähdytysastiasta, niin että hän vaipui alas,

ainoastaan hänen sätkivät kätensä olivat vielä jonkun aikaa

näkyvissä, ikäänkuin hukkuvaisen, ja astian sisästä kuului kumisten:

"Kaupungin sonni -- sonni -- sonni -- sonni --", sitte tuli

äänettömyys, ja Kurz vaipui puoliksi pyörtyneenä Bräsigin syliin.

Bräsig ja rakennusmestari veivät hänen ulos ovesta.

"Pitäkää toki onneton suunne kiini!" sanoi pehtori Bräsig ja sysäsi

Kurzin viereiseen huoneesen, kunnes hän sai hänen sijoitetuksi

erääsen soppeen, "tahdotteko väkisinkin taas saada selkäänne?"

Ja täällä asettuivat nuo molemmat vanhat pojat Kurzin oikealle ja

vasemmalle puolelle ja vartioitsivat häntä.

Sillä väliin oli Fritz Siewert näyttänyt toteen, että köyhyys sai

alkunsa tieverosta; tievero oli poistettava; ja räätäli Wimmersdorf

oli lausunut sen järjellisen ajatuksen että köyhien hyväksi oli

jotakin tehtävä ja tätä nykyä ei voitu heidän hyväksensä mitään

muuta tehdä kuin että suuriherttuan linnan seinään Rahnstädtissä

kirjotettaisiin "kansallisomaisuus"; jos se myytiin, voitiin sillä

tyydyttää koko joukko köyhiä. Tämä ehdotus hyväksyttiin ja seitsemän

miestä meni Grammelinin tallilyhdyllä varustettuna linnan tienoille

ja toimitti tehtävänsä liidunpalasella.

"Kristian", kuului eräs ääni Pomukkelskopin takana, "_tämä_ toimi

miellyttää minua. Sinä osaat kirjottaa, se on sinun kirjottaminen

huomenillalla meidänkin herran porstuan oven päälle".

Pomukkelskopp katsahti taaksensa -- ääni tuntui hänestä tutulta --

ja hän katsoi erästä omaa päivätyöläistänsä suorastaan naamaan, ja

se penteleen luikari vaan vielä lisäksi nyykäytti hänelle päätänsä.

-- Pomukkelskopp tuli omituiselle mielelle; hän ei tietänyt, mitä

hänen piti tehdä: pitikö hänen olla tuon lurjuksen _herra_ vai

_veli_. Jotakin täytyi tässä tapahtua, hänen täytyi saada kumminkin

reformiyhtiö puolellensa; kun Bräsig ja Schulz, saatettuansa Kurzin

kotiin, tulivat saliin, huusi presidentti: "Herra Pomukkelskopilla

on puheenvuoro". -- Vitkalleen tunki Pomukkelskopp väkijoukon

läpitse, puristi matkallaan nikkari Thielin kättä, taputti

räätäli Wimmersdorfia olalle ja puhui muutaman ystävällisen sanan

kokkapuheiselle suutarinsällille, ja ahdattuansa itsensä tynnyriin,

alotti hän:

"Hyvät _herrat_!"

No, sehän tekee aina suuren vaikutuksen, kun sininen hännystakki

kiiltävien nappien kanssa puhuttelee päivätyöläisen mekkoa ja

paikattua nuttua nimityksellä "herra!" ja kautta salin kulkikin heti

jupina: "Se mies on oikeassa! -- Hän tietää, miten ihmisiä pitää

puhutella".

"Hyvät herrat!" alotti Pomukkelskopp uudestaan, kun jupina oli

tauonnut, "minä en ole mikään puhuja, minä olen yksinkertainen

maamies; minä olen täällä kuullut parempia puhujia"-- ja hän teki

nojon rehtorille, Juhalle "Minä myös" ja räätäli Wimmersdorfille,

ja Fritz Siewert sai myöskin puolen kumarrusta tieveron tähden --

"olen myöskin kuulut huonompia" -- ja hän katsahti ovea kohden, josta

Kurz oli viety ulos -- "mutta, hyvät _herrat, puheet_ eivät ole

minua teidän luoksenne vetäneet, vaan se mieliala, jonka minä täällä

tapaan".

"Hyvä, hyvä!"

"Hyvät _herrat_! Minä rakastan täydestä sydämestä vapautta,

tasa-arvoa ja veljeyttä! Minä kiitän teitä, että olette ottaneet

minun tähän jaloon yhtiöön jäseneksi". -- Tässä veti hän valkean

niistinliinan taskustansa ja laski sen viereensä. -- "Hyvät _herrat_,

te puhutte täällä köyhyydestä. Monta hiljaista hetkeä olen minä tätä

asiaa ajatellut, monta unetonta yötä olen minä päätäni vaivannut,

saadakseni selkoa, kuinka tämän pahan voisi poistaa" -- tässä

pyyhkäisi hän niistinliinalla hien pois otsastansa luultavasti

osottaaksensa, kuinka raskas tämä toimi oli hänelle ollut -- "minä

tarkotan, hyvät herrat, köyhyyttä pikkukaupungeissa, sillä meidän

päivätyöläisemme maalla eivät tiedä mitään köyhyydestä".

"Vai niin?" huusi eräs ääni takapuolilta, "Kristian, nyt on aika,

puhu nyt!"

"Meidän päivätyöläisemme", sanoi Pomukkelskopp taas, huolimatta

häiritsiästä, vaikka hän kyllä tunsi äänen, "saavat vapaan asunnon

puutarhan kanssa, vapaan laitumen yhdelle lehmälle, heinät ja oljet

sitä paitsi, puita ja poltinturpeita, peruna- ja pellavasmaata

niin paljon kuin tarvitsevat, vuorotellen joka viikko vakkasen

ohria, vakkasen rukiita eli yhden taalerin ja vielä päälliseksi

osansa puiduista jyvistä ja vaimot voivat vielä ansaita joka päivä

viisi killinkiä lisäksi. Nyt kysyn minä teiltä, hyvät herrat, onko

päivätyöläisen asema kaupungissa niin hyvä? Voiko päivätyöläinen

ylimalkaan enemmän vaatia?"

"Ei! ei!" huusivat kaupungin päivätyöläiset. "Hyvät herrat!" huusi

nikkarinsälli Rutschow, "minä olen nikkarinsälli ja saan koko

kesänä yhdeksän groschenia ja yhden groschenin on minun vielä

antaminen mestarille; minä olisin mieluisemmin päivätyöläinen herra

Pomukkelskopilla!"

"Lurjus!" huudahti rakennusmestari Schulz, "oletko koko tänä keväänä

ollut kertaakaan työssä? Sinä lurjustelet joutilaana".

"Hiljan! hiljan!" huudettiin.

"Hyvät _herrat_!" pitkitti Pomukkelskopp taas puhettansa, "näettehän,

niin on meidän päivätyöläistemme laita, ja kohtelu sitte! Jokainen

päivätyöläinen voi minä hetkenä hyvänsä luopua palveluksestaan ja

etsiä itsellensä toisen paikan; eikö heidän kelpaa? Eikö siinä ole

kylläksi?"

"Kristian, puhu nyt sinä, nyt on aika!" kuului taas takapuolelta.

"Hyvät _herrat_!" huusi Pomukkelskopp nyt vielä lopuksi, "mielialan

tähden ja erittäinkin pikkukaupungeissa vallitsevan köyhyyden tähden

olen minä liittynyt tähän jaloon yhtiöön, ja te saatte nähdä --

minä en tosin ole mikään rikas mies -- mutta mitä minä tehdä voin,

olen minä tekevä. Ja nyt, hyvät herrat, kehotan minä teitä vielä

molemmanpuoliseen puolustukseen; jos kaupunkilaiset ja maalaiset

uskollisesti pitävät yhtä, niin pysyy järjestys voimassa, ja me

voimme keskustella ja suorittaa kaikki asiat hyvässä sovussa tässä

ihanassa reformiyhtiössä. Eläköön Rahnstädtin reformiyhtiö".

"Hurraa! -- Eläköön! -- Hurraa! -- Eläköön!" riehuttiin nyt joka

taholla ja haaralla.

"Eläköön herra Pomukkelskopp!" huusivat muutamat, ja Mukkel kävi

kumarrellen ja mitä ystävällisimmän näköisenä paikallensa.

Kun hän käännähti ympärinsä, oli hänen paikkansa puhelavalla jo

toisen hallussa, ja Sakarias Bräsigin punanen naama loisteli sieltä

hänelle vastaan, ei ystävällisesti niinkuin aurinko ja kuu, ei, vaan

niinkuin tulipallo, jonka Jumala on paiskannut ilmaan merkiksi, että

vitsaus on pian kohtaava mailmaa.

"Kansalaiset!" huusi hän ja osotti kansalaisillensa semmoisen

muodon, ikäänkuin olisi hän jo aamiaiseksensa syönyt heistä kaksi

ja aikoisi nyt vaata heidän joukostansa vielä yhden oikein lihavan

illallisatriaksensa. "Kansalaiset! Jos herra Sameli Pomukkelskopp

olisi levollisesti jäänyt istumaan tunkiollensa Gürlitziin, niin en

olisi mitään sanonut; jos ei hän täällä tässä salissa olisi minua

sinutellut, eikä olisi tältä ylhäiseltä isänmaan alttarilta" -- tässä

lyödä lämäytti hän nyrkillään jähdytysastian reunaan -- "levitellyt

mitä ilkeimpiä valheita, en olisi mitään sanonut".

"Se ei kuulu tähän!" huudahti räätäli Wimmersdorf, "se on tyhjää

lörpötystä!"

"Hiljaa! Hän saa puhua yhtä hyvin kuin joku toinen".

"Herra, räätäli Wimmersdorf", pitkitti Bräsig, "jos te pidätte minun

puhettani lörpötyksenä, niin voittehan minun puolestani tukkia

korvanne, sillä te olette minusta liian _tyhmä_! ja nyt voitte mennä

ja kantaa minun päälleni; minä olen pehtori Bräsig!"

"Hän on oikeassa! -- Pitkittäkää!" huudettiin.

"Kansalaiset, minä en olisi mitään sanonut, sillä minä pidän

sopimattomana jokaiselle maanviljeliälle ja muille ihmisille,

yllyttää päivätyöläisiä heidän isäntäänsä vastaan; mutta kun joku"

-- "Suur-mooguli!" huudahti rakennusmestari Schulz tässä -- "astuu

tälle veljeyden alttarille ja koettaa valheella lumoa reformiyhtiön

silmät ja tekee itsensä viattomaksi ja levittelee vääriä luuloja

päivätyöläisten onnesta, niin tahdon minäkin jotakin sanoa. --

Kansalaiset! Minun nimeni on pehtori Bräsig!"

"Hyvä! Hyvä!"

"Herra Sameli Pomukkelskopp on teille sanonut, ettei maalla ole

mitään köyhyyttä olemassa, koska hän nimittäin on luetellut

kaikki ne edut, mitkä päivätyöläiselle oikeastaan pitäisi tulla

-- _bonus_! niinkuin meidän arvoisa presidenttimme Rein sanoo --

mutta, kansalaiset, päivätyöläisten etujen laita on ihan sama kuin

häränpaistin ja luumujen laita: ne maistuvat varsin hyvältä, mutta

me emme saa niitä. Esimerkiksi ja noin vaan umpimähkään, mitä

tulee asuntoon! Heti oikealla kädellä, kun Gürlitziin tullaan, on

jonkinlainen sikaläätti, joka on olevanansa ihmisasunto, siinä asuu

Willgaus -- onko Willgaus täällä?" -- Willgaus ei ollut tässä. --

"Ei haita mitään. Kattoa ei ole kolmeen viimeiseen vuoteen laitettu

ja vesi vuotaa kuin tapista sisään, ja kun tulee oikein ukkosen

sade, silloin täyttyy tupa vedellä, niin että hänen pienet lapsensa

loiskivat siinä kuin sammakot, sillä aikaa kuin mies itse vaimonsa

kanssa on elonleikossa, ja kun mies sitä valitti, sanoi herra

Pomukkelskopp: olihan hänen nimensä Willgaus [18] ja viihtyväthän

hanhet parhaiten vedessä".

"Hyi, hyi! Sitä ei hänen olisi pitänyt sanoa!"

"Ja mitä tulee lehmän vapaasen laitumeen ja heiniin! Missä on tämä

laidun olemassa? Puolen penikulman päässä kylästä, kankaalla, jossa

ei kasva muuta kuin kanervaa ja kuusia, ja sinne pitää vaimojen

mennä kolme kertaa päivässä lypsämään? No, heitä on vaan enää kolme,

joiden sitä on tarvis tehdä, sillä kahdeksantoista päivätyöläistä

yhdestäkolmatta on kadottanut lehmänsä ähkyyn ja punatautiin, ja ne

kolme, jotka vielä ovat jälillä, ovat oikeita loukkuja".

"Se mies on suur-mooguli!" huusi rakennusmestari hänen takanansa,

"ulos! ulos!"

"Hiljan! hiljan! Älkää häiritkö puhujaa!"

"Niin, kansalaiset, minä tahdon puhua enemmän. Mitä puihin ja

polttoturpeisin tulee: Turpeet ovat rahkasuon turpeita, jotka

murenevat käsiin eivätkä anna mitään lämpöä, ja puut ovat

kuusenkräniä ja risuja, joita lapset saavat kantaa selässään kotia

metsästä. Ja peruna- ja pellavasmaa sitte! Missä on se? Kaikkein

taaimmalla ja huonoimmalla pellolla. Kuka sitä sonnittaa? Linnut

sitä sonnittavat, ja ken syksyllä näkee tuon viheliäisen pienen

perunaläjän, hän lyö kätensä ristiin ja huudahtaa: hyväinen Jumala!

tuostako on perheen ja sian koko pitkän talven eläminen? Mutta he

eivät eläkkään siitä, he varastavat. Herra Pomukkelskopilta eivät

he varasta, sillä sitte heidät hukka perisi, vaan he varastavat

naapureilta, ja eräs minun ystävistäni, rouva Nüssler, on antanut

käskyn, että niin pian kuin joku Gürlitzin päivätyöläinen tavataan

hänen perunakuopistansa, on hän päästettävä irti, sillä hän tekee sen

hädässään, ja tämä on kurjaa kyllä!"

"Eläköön rouva Nüssler!" huusi Juha Bank.

"Eläköön!" huudettiin, "eläköön!"

"Ja pellava sitte!" pitkitti Bräsig puhettansa, "noin pitkää!" ja hän

osotti jalan mitan pitkin käsivarttansa, "niin että itse notarius

Slusuhr, joka kumminkin on olevinansa herra Pomukkelskopin erityinen

ystävä, minun lässäollessani lausui tämän pahan pilapuheen: sentähden

käyttävät kai naiset Gürlitzissä niin lyhyitä paitoja, kun tuosta

lyhyestä pellavasta ei tule tarpeeksi pitkiä".

"Se mies on hävytön konna", huusi rakennusmestari, "että hän vielä

uskaltaa tehdä pilkkaa kurjuudesta. -- Ulos! ulos!"

"Kansalaiset", alkoi Bräsig uudestaan, "minä tahdon vaan sanoa:

asunto, lehmänlaidun ja puut ja polttoturpeet ja peruna- ja

pellavasmaa, ne ovat päivätyöläisten häränpaisti ja luumut maalla, ne

maistuvat varsin hyvältä, mutta he eivät saa niitä, ja se on syynä

köyhyyteen maalla. -- Mutta mistä saa köyhyys alkunsa kaupungissa?

Kansalaiset, minä tahdon sen teille sanoa, sillä minä olen asunut

täällä kaupungissa jo kauvan kyllä ja olen tarkastellut ihmisten

elämää: _syynä suureen köyhyyteen kaupungissa on köyhien suuri luku_!"

Hän kumarsi, astui alas puhelavalta ja "eläköön" huutoja kaikui

kautta salin. "Se mies on oikeassa!"

"Herra pehtori Bräsig eläköön!"

Ja presidentti Rein lopetti kokouksen, sanoen, että semmoisen

puheen perästä ei kai enää kukaan toinen tahtomat astua esille; ja

nyt lähestyivät kaikki Bräsigiä ja onnittelivat häntä ja jokainen

pudisteli hänen kättänsä, paitsi Pomukkelskopp ja kaupungin

soittoniekka David Berger; edellinen oli hiljaa hiipinyt tiehensä

ja toinen oli juossut kotiansa, rämistämään kokoon soittokuntansa.

Ja kun Bräsig astui ulos Grammelinin portista, törrötti seitsemän

torvea puolikehässä häntä vastassa ja puhalsi suoraan häntä päin

naamaa "Heil Dir im Siegerkranz!" ja David Berger oli pannut

rillit nenällensä ja löi tahtia Grammelinin biljardisauvalia, niin

että pehtori Bräsigin oli varominen, ettei sauva häneen sattunut.

Mutta Gürlitzin päivätyöläiset seisoivat tiheässä ryhmässä hänen

ympärillänsä ja kankuri Rührdanz sanoi; "Älkää pelätkö, herra

pehtori, te olette puolustaneet meitä, nyt me taas puolustamme

teitä". Ja kun nyt Bräsigiä juhlallisessa kulussa saatettiin yli

torin ja pitkin Rahnstädtin monimutkaisia katuja, seurasi tämä

kidutettu, kurja joukko uskollisesti ja rehellisesti häntä sillä tämä

oli ensimäinen kerta, kuin kukaan mailmassa otti heidän hätäänsä ja

kurjuuttansa julkisesti puheeksi, ja se tieto, ettei kokonaan ole

hylätty, taivuttaa pikemmin kuin kaikki manaukset ihmisen sielun

hyvyyteen.

Pastorin rouvan asunnon edessä piti Bräsig vielä lyhyen puheen

saattojoukollensa ja sanoi heille, ettei ollut sopivaa, että

hän kutsui heitä luoksensa, sillä hän asui papillisessa huoneessa,

mutta ylihuomenillaksi pyysi hän seuraa kokoontumaan Grammelinilla

tyhjentämään malja punssia. Tähän kaikki suostuivatkin hurraahuudolla,

ja kun Bräsig lepäsi vuoteella ja kertoi Kaarlolle, mitä tapahtunut

oli, lauloi Rahnstädtin lauluseura ulkona: "Hohe Lorbeern stehen, wo

der Krieger schläft", ja Gürlitzin tiellä kulkivat Gürlitzin

päivätyöläiset yksivakaisesti ja kankuri Rührdanz lausui: "Veikkoset,

seuratkaa minun neuvoani! Päästä me tahdomme hänestä, mutta se ei saa

tapahtua väkivallalla, ei! vaan siivosti, sillä mitäpä sanoisi

suuriherttua ja herra pehtori Bräsig, jos me kostaisimme hänen

puheensa käyttämällä itseämme roistoin tavalla?"

Luku 39.

Kuinka toinen ratsastaa sonnin, toinen aasin selässä. -- Kurzin rouva

koettaa saada rakasta miestänsä levolle, mutta mies tahtoo enämmin

harjottaa maanviljelystä ja ajaa lantansa leipuri Wredowin pellolle.

-- Musta paketti, ja mitä pormestari sanoo vakstuukista. -- Miksikä

Kählertska[19] kaikin mokomin tahtoo naida kankuri Smidtin ja lyödä

Smidtskalta sääret poikki. -- Kurz on saava kuhmun kurkkuunsa ja

Hawermann saa Juhanneksen kukan. -- Miksikä Nuori-Jokkum juoksentelee

pellolla. -- Mitä rouva von Rambow sanoi rouva Nüsslerille, ja

miksikä Bräsig sanoo yhä "ylemmäksi" -- Kirje Parisista.

Iltapuolella seuraavana päivänä jälkeen kirkonmenojen, sillä silloin

oli sunnuntai, tuli Kurz Hawermannin ja Bräsigin luo: "Hyvää päivää!

Hyvää päivää! Minä olen suuttunut! Ei mitään muuta kuin harmia

niin pitkältä kuin päivää on! Mitä? Mokoma joukkio! Ei anna edes

puhua suutani puhtaaksi. Ennemmin paimennan minä sikoja kuin rupeen

kansanmieheksi! Mitä tyhmimpiä puheita kuultelevat he mielihyvällä ja

huutavat 'eläköön' ja pitävät iltalaulelmia ja häiritsevät ihmisten

unta, ja kun minä aioin selvittää heille erään tärkeän asian, niin he

polkivat ja vihelsivät. Ja tämä on olevanansa reformiyhtiö?"

"Kuulkaapa, herra Kurz", sanoi Bräsig ja lähestyi häntä, paria tuumaa

kookkaampana kuin tavallisesti, "on hyvin sopimatonta, että te

moititte iltalaulelmaa, sillä minulle se laulelma pidettiin, ja te

olisitte taas saaneet selkäsaunan, jos hyvälaitainen herra Schulz ja

minä emme olisi ottaneet teitä siipiemme suojaan. Mitä sanoo vanha

sananlasku: 'Missä tapa on semmoinen, siellä saa ratsastaa sonnin

selässä kaupunkiin;' mutta reformiyhtiössä ei ole semmoista tapaa, ja

jos joku siellä yhä tahtoo ratsastella ja tepastella sonnin selässä,

niin häneen suututaan ja hän paiskataan sonnineen päivineen ulos;

sillä, sitä varten ei ole reformiyhtiö olemassa".

"Se on minusta yhdentekevä! ihan yhdentekevä!" huusi Kurz, "muutamat

ratsastavat aasin selässä ja heitä vaan ylistellään".

"Tehän olette oikea kolho!" huusi Bräsig, "tehän olette hävytön mies!

Jos ei tämä olisi Kaarlo Hawermannin huone, niin paiskaisin minä

teidän ulos portaita myöden, niin että saisitte kantaa luunne säkissä

kotia".

"Hiljan, Bräsig, hiljan!" puuttui Hawermann heidän väliinsä, "ja te,

Kurz, teidän pitäisi hävetä, että rupeette täällä ilman syytä riitaa

ja toraa rakentamaan".

"Riitaa ja toraa on minulla eilen illalla ollut, riitaa ja toraa

on minulla ollut koko päivän. Tänään aamulla, kun tuskin olin

saanut silmäni auki, alkoi minun vaimoni jo riidan ja toran; hän ei

suvaitse, että minä menen reformiyhtiöön".

"Siinä hän on varsin oikeassa", sanoi Hawermann hyvin äissään,

"te ette sovi sinne ensinkään, sillä pikaisuudellanne ja

ajattelemattomuudellanne ette saa mitään muuta kuin turmiota

toimeen;" ja hän jätti hänen ja lähestyi Bräsigiä, joka astuskeli

edes takasin ja puhisi kiukuissaan: "Bräsig, hän ei kai sillä mitään

pahaa ajatellut".

"On minusta ihan yhdentekevä, Kaarlo, mitä tuommoinen ilkeä,

madonsyömä epäluoma minusta ajattelee. -- Ratsastelee aasin selässä?

Hyi, sehän on vaan mitä ilkeintä kateutta".

"Enhän minä teitä tarkottanut", huudahti Kurz ja juoksi tuvan

toisella puolella edes takasin, "minä tarkotin sillä lankoani

Baldriania ja värjäriä ja noita toisia hölmöjä. Ja eiköhän pitäisi

hulluksi tulla? Ensin toraa vaimoni kanssa reformiyhtiön tähden,

sitte toraa puotipojan kanssa, joka makasi kello yhdeksään asti,

lauloi eilen illalla toisten kanssa kadulla ja mässäsi aamuyöhön

kello neljään asti; sitte toraa rengin kanssa ja eläinlääkärin

kanssa, sillä minun hevosellani on kurkkutautia; sitte uudestaan

toraa vaimoni kanssa, hän ei salli minun ruveta maata viljelemään".

"Siinä hän on taas oikeassa", puhkesi Hawermann sanomaan, "koko

teidän maanviljelyspuuhastanne ei tule mitään, sillä te ette ymmärrä

siitä mitään".

"Vai niin? Minä en ymmärrä siitä mitään? Ei mitään muuta kuin

harmia! Sisäpiika tolvana peitti pöydän liinalla, joka ulottui

alas lattialle saakka; no, me istuimme pöytään, samassa tulee eräs

ostaja, minä suutuin puotipojalle, joka ei paikalla rientänyt ylös

pöydästä, kiiruhdin itse, sain pöytäliinan jalkoihini ja tempaisin

soppavadin ja kaikki astiat lattialle. -- Niin, samassa tulee vaimoni

ja pidättää minun ja sanoo: Kurz, mene levolle, sinua seuraa tänään

kova onni; ja joka kerta kun minä harmia saan, sanoo hän: Kurz, mene

levolle! -- Tästä voi ihminen hulluksi tulla".

"Ja teidän vaimonne on taas oikeassa, jos te olisitte levolle

menneet, niin ette olisi täällä mitään riitaa alottaneet", sanoi

Hawermann.

"Vai niin?" huudahti Kurz, "oletteko te jolloinkin terveenä ja

raittiina levänneet koko päiväkauden vuoteella, sentähden että on

ollut kovan onnen päivä? Minä en sitä enää koskaan tee, pyytäköön

vaimoni kuinka hartaasti hyvänsä. Siitähän voi suuttua kuoliaksi!

Vaimoni riisuu minulta silloin saappaat ja housut, ja minä lepään

vuoteella ja kiukuttelen, etten voi nousta, vaikka tahtoisinkin".

Nyt rupesi pehtori Bräsig täyttä kurkkuansa nauramaan.

"No", sanoi Hawermann, "tulkaa nyt tänne ja sopikaa pois".

"Ah, mitä?" sanoi Kurz, "enhän minä häntä ole tarkottanutkaan, minä

tulin tänne vaan pyytämään teitä molempia tulemaan minun kanssani

pellolleni katsomaan, joko voi ruveta kyntämään".

Hawermannin välityksellä saatiin nyt sovinto aikaan, ja nuo kolme

maanviljeliää menivät yhdessä pellolle, sillä Kurz luki itsensä

ylpeästi heidän joukkoonsa ja takertui niin pahasti kaikenlaisiin

tyhmiin puheisin maanviljelyksestä, että pehtori Bräsig yhä arveli

itseksensä: "Kenpä nyt oikeastaan ratsastelee aasin selässä?"

"Minulla on täällä peltotilkku", sanoi Kurz, "150 neliösyltää

suuri, sitä varten olen minä ostanut 10 kuormaa lantaa teurastaja

Krügeriltä, oikein väkevää teurastajanlantaa, minä aion istuttaa

siihen punajuurikkaita; eilen annoin hajotella lannan; eikö se riitä,

hyvät herrat? Näettehän tässä!" ja hän poikkesi tieltä peltomaalle.

"Sangen huonosti hajoteltu!" sanoi Bräsig. "Hyvästi, sonnitetun

pellon pitää näyttää kuin samettimatto", ja rupesi kepillään

tyrkkimään sontamöhkäleitä.

"Ei haita mitään", sanoi Kurz, "sen pitäisi kuitenkin hyvästi kasvaa,

se on teurastajanlantaa, siitä olen maksanut 10 taaleria".

Mutta yht'äkkiä seisahtui hän, haparoi käsillään ilmaan ja katseli

hämmästyneenä ympärillensä.

"Tuhat tulimmaista!" huudahti Bräsig, "mikä nyt on?"

"Taivaan pyhät!" huusi Kurz, "johan nyt piru riivaa! Tämä ei olekkaan

minun peltoni, tuossa tuo viereinen on minun peltoni, ja se perhanan

renki on ajanut minun lantani vieraalle pellolle ja minä annoin

sen vielä päälliseksi hajotella! Kymmenen taaleria! Ajajan palkka!

Hajottelemis-palkka! Eiköhän tästä voi hulluksi tulla?"

"No, Kurz, eihän se ole mikään suuri vahinko", sanoi Hawermann,

"semmoista voi tapahtua, teidän naapurinne korvaa varmaankin teille

lannan hinnan".

"Mitäpä vielä!" huudahti Kurz. "Tämä on leipuri Wredowin pelto,

hänen, jonka kanssa minä riitelen kaupungin sonnista; hän kyllä

jättää sen tekemättä!"

"Ja tämä on olevanansa maanviljelystä", sanoi Bräsig hyvin

levollisesti, "vedättää lantansa toisten pellolle!"

"Eiköhän tästä voi hulluksi tulla?" huusi Kurz, "mutta mitä

pelastettavissa on, on pelastettava", ja samassa juoksi hän rajalle

ja tyrkki kepillään sontamöhkäleitä ja viskeli niitä yli rajan omalle

pellollensa ja uhkasi ja puhkasi tässä toimessa niin, että hän

hengästyi, ja otti keppinsä ja viskasi sen kauvas pellolle ja änkytti

ihan kalpeana: "Minä en välitä enää mistään! Miks'en mennyt levolle!

Kun tulen kotia ja saan tuon perhanan rengin käsiini -- ystävät, minä

pyydän teitä, pitäkää minusta kiini, -- muuten tapahtuu onnettomuus!"

"Luottakaa kokonaan minuun", sanoi Bräsig, "minä pidän teidät

pystyssä", ja iski jo edeltäpäin kiini hänen takkinsa kaulukseen.

"Mutta mitä pahaa on keppi tehnyt?" sanoi Hawermann ja meni sitä

noutamaan.

Keppiin oli jotakin takertunut kiini, Kurz oli toimessaan pistänyt

sen jonkun esineen läpi, joka oli kohonnut ylös kepin varteen;

Hawermann aikoi irrottaa sen, mutta kun hän sitä tarkemmin katseli,

jäi hän seisomaan jähmistyneenä. Bräsigillä oli kylliksi tekemistä

Kurzista, hän ei ollut havainnut mitä hänen vanha ystävänsä toimi,

mutta nyt huusi hän: "Tuleppa, Kaarlo, mennään pois! Asiain näin

ollessa ei ole täällä kuitenkaan mitään tekemistä".

Hän ei saanut mitään vastausta, ja kun hän katsahti ystäväänsä

kohden, näki hän hänen seisovan ja pitävän kädessään jotakin mustaa

ja näki hänen sitä katselevan tuijottelevan ja kääntelevän ja

vääntelevän.

"Hyväinen aika, Kaarlo, mikä sinun on?" kysyi Sakarias Bräsig ja kävi

lähemmäksi Hawermannia. Hän ei saanut mitään vastausta, Hawermann

katsella tuijotteli, kalman kalpeana, esinettä, jota piti kädessään,

ja kasvojen äkkinäiset vavahdukset osottivat, kuinka liikutettu hän

oli.

"Kaarlo, mikä sinun on, mikä sinua vaivaa?" Rintansa syvimmästä

pohjasta sai Hawermann vihdoin sanotuksi: "Paketti! -- Paketti! --

Tässä on paketti!" ja näytti samassa Bräsigille mustaa vakstuukin

kappaletta.

"Mitä? Mikä paketti!"

"Oo, minä olen pitänyt sitä kädessäni, minä olen vuosikausia nähnyt

sitä hereillä ollessani ja unissani! Katso, tässä on Rambowin

vaakuna! Katso, tässä ovat vakstuukin laskokset! Näin oli se

käärittynä, noin suuri oli se! Näin oli ne kaksituhatta taaleria

kullassa siihen kääritty! Tämä on se paketti, jonka Hegelin piti

viedä Rostockiin!"

Tämä kaikki tuli niin tykähytellen, niin tuskallisesti ja raskaasti

hänen rinnastansa, ikäänkuin puhuisi hän unissaan, ja vanhus joutui

silminnähtävästi niin mielenliikutuksen valtaan, että Bräsig juoksi

hänen luoksensa ja tuki häntä; mutta vakstuukista piti hän kiini

niin lujasti kuin riippuisi siitä hänen henkensä, ja Bräsigin oli

luopuminen aikomuksestaan, likemmin tarkastella löytöä.

Kurz tuli myös saapuville, mutta ei havainnut mitään erinomaista,

sillä hän ei ollut vielä päässyt harmistansa: "No", huudahti hän,

"sanokaapa, eikö tästä pitäisi hulluksi tulla? Tuossa viruu minun

lantani, tuossa minun kymmenen taaleriani leipuri Wredowin pellolla".

"Hiiteen teidän lantanne!" huudahti Bräsig. "Kun te kerran puheesen

pääsette, niin juoksee se kuin tynnyrin tapista. Tuossa on keppinne.

Meidän on meneminen kotia. Tule, Kaarlo, malta mielesi!"

Ja kun Hawermann muutaman askelen oli astunut, palasi veri taas hänen

kasvoihinsa ja nyt valtasi hänet kiireinen levottomuus, hän kyseli

sitä ja tätä: keneltä Kurz oli lannan ostanut, milloin se oli ajettu,

mistä se oli ajettu, mimmoinen mies teurastaja Krüger oli; ja sitte

seisahtui hän taas, ja laski paketin kokoon ja katseli vakstuukin

laskoksia ja sinettiä, niin että Kurz kokonaan unhotti kiukkunsa

ja katseli ällisteli vanhaa pehtoria, mitähän nyt lie tapahtunut,

että vanhusta niin suuresti liikutti hänen lantansa ja kymmenen

taaleriansa. Viimein täytyi Bräsigin ilmottaa hänelle asian, mutta

samassa uhkasi hän Kurzia hirmuisella kirouksella, jos Kurz vaan

sanasenkin hiiskahtaisi tästä muille: "sillä", päätti hän puheensa,

"te olette sitä lajia ihmistä, jotka eivät voi pitää suutansa kiini".

Ja sitte seisoivat he taas yhdessä maantiellä ja arvelivat

aprikoivat, mitenkä vakstuuki oli tullut teurastaja Krügerin tarhaan,

sillä Kurz ja Bräsig olivat siitä vakuutetut, ettei teurastajalla

ollut mitään asian kanssa tekemistä; hän oli siksi liian kunniallinen

mies.

"Niin", sanoi Hawermann, ja se entinen pontevuus, vakaisuus ja

neuvollisuus, joka hänen surunsa ja kaihonsa aikana oli hänestä

luopuneet, tuli taas täydellisesti takasin, "niin, mutta mahdollista

on, että joku naapuri on sen viskannut sinne; asuuko teurastaja yksin

talossa?"

Pihanpuolisessa rakennuksessa sanoi Kurz olevan hyyryläisiä, mutta

keitä ne olivat, ei hän tietänyt.

"Minun on meneminen pormestarille", sanoi Hawermann, ja kun olivat

kaupunkiin tulleet, meni hän suoraa päätä hänen luoksensa. Kurz

tahtoi mennä muassa, mutta Bräsig pidätti häntä: "Me kumpikaan emme

ole mitään kadottaneet". Ja kun hän Kurzin talon edessä, sanoi

hänelle jäähyväiset, lisäsi hän: "Te olette mitä ilkeimmällä tavalla

tänään minua loukanneet; mutta minä annoin teille anteeksi tuon

'aasin selässä ratsastelemisen'; mutta jos te hiiskahdatte vaan

sanankin jollekin Kaarlo Hawermannin asioista, niin minä väännän

teiltä niskat nurin. Te vanha siirappisissi, te!"

Hawermann tapasi pormestarin kotona, hän kertoi hänelle löydöstänsä,

hän pani vakstuukin kokoon entisten laskoksien jälkeen, ja pormestari

kävi yhä uteliaammaksi ja sanoi vihdoin: "Jaa, todellako! Olihan

paketti minunkin kädessäni, kun minä kirjotin sanansaattajalle

matkapassin; ja heti perästä päin tapahtuneen tutkinnon johdosta

muistan minä vielä varsin tarkkaan, miltä se näytti, ja jos minun

itse olisi todistaminen, täytyisi minun tunnustaa, että tämä on

ihan sen näköinen tahi sama. Mutta hyvä Hawermann, tämä on hyvin

epävarma todistuskappale, sillä teurastaja Krügerillä ei varmaankaan

ole mitään asian kanssa tekemistä; hän on meidän parhaimpia

porvareitamme, hänestä ei voi semmoista uskoa".

"Mutta talossa sanotaan asuvan vielä muitakin ihmisiä pihanpuolisessa

rakennuksessa".

"Se on totta, se! Malttakaapa, kenpä asuu vielä talossa? No, saammepa

sen heti tietää". Ja hän soitti kelloa ja sisäpiika tuli sisään:

"Wiikka, kuka asuu piharakennuksessa teurastaja Krügerin talossa?"

"Siellähän asuu Kählertin leski ja kankuri Smidt", vastasi Wiikka.

"Smidt? -- Smidt? Onko hän sama kankuri Smidt, joka on erotettu

vaimostansa?"

"On, herra, ja ihmiset sanovat, että hän aikoo mennä taas naimisiin

Kählertin lesken kanssa".

"Vai niin? vai niin? Vai sitä sanovat ihmiset. -- Nyt saat sinä

mennä", ja pormestari käveli edes takasin ja arveli aprikoi päässään,

ja asettui sitte seisomaan Hawermannin eteen ja sanoi: "Merkillinen

yhteensattumus todellakin: se on saman vainion erotettu mies, jota me

jo kerta ennen tässä asiassa tutkimme; te muistatte kai, sama vaimo,

joka silloin sanoi muka löytäneensä tanskalaisen kultarahan".

Hawermann ei sanonut mitään, pelko ja toivo taistelivat liian

rajusti hänen rinnassaan. Pormestari soitti taas kelloa, Wiikka

tuli uudestaan: "Wiikka, meneppä teurastaja Krügerille ja pyydä

häntä tulemaan minun luokseni pikimmältänsä". -- Wiikka meni, ja

pormestari sanoi Hawermannille: "Herra pehtori, nämä ovat kaikki

vielä hyvin epävarmoja merkkejä, mutta mahdollista kyllä, että niistä

vielä saadaan lujempi syytöksen peruste; minä voin sentähden antaa

teille vaan vähän toivoa. Mutta vaikkemme mitään varmuutta asiassa

saisikkaan, mitä vahinkoa siitä? Kukaan järjellinen ihminen ei teitä

epäile. Oikealla mielipahalla olen nähnyt, että te olette panneet

tämän niin perättömän epäluulon sydämellenne. Mutta nyt on minun

pyytäminen teitä, että menette pois; ihmiset pitävät teitä kumminkin

jollakin tavoin asiaan kuuluvana. Olkaa kuitenkin tykkönään vaiti

asiasta ja toimittakaa niin, ettei Kurz eikä Bräsigkään siitä mitään

hiisku. Niin -- jaa -- niin, se käy laatuun! -- pehtori Bräsigin

voitte lähettää huomenna kello 9 minun luokseni".

Hawermann meni, ja teurastaja Krüger tuli.

"Hyvä herra Krüger", sanoi pormestari, "minä olen pyytänyt teitä

tulemaan että antaisitte minulle tietoja muutamista asioista. Teidän

talossanne asuvat kai Kählertin leski ja kankuri Smidt?"

"Niin, herra pormestari, he asuvat pihanperäisessä rakennuksessa".

"Niinkuin olen kuullut, aikoo kankuri Smidt naida Kählertin lesken?

Mutta tietääkö Kählertska, että on kaikenlaisia laillisia esteitä

olemassa Smidtin uudestaannaimista vastaan?"

"Aa, herra pormestari; minä en tiedä siitä mitään; minä en ylimalkaan

välitä mitään muiden ihmisten asioista; mutta te tiedätte kyllä

-- naisväki! -- kun naiminen on tekeillä, niin hyörivät he kuin

mehiläiset ja kantavat uutisia taloon -- niin, herra pormestari,

älkää panko pahaksi, minun vaimoni ei ole tietysti muita parempi,

ja hän tuli muutama päivä sitte ja sanoi, että asiassa oli sen

verran perää, että Kählertska kaikin mokomin tahtoi, mutta kankuri

ei tahtonut. Ja Kählertska on sanonut Borchertskalle, että hän jo

toista vuotta on keittänyt ja pessyt kankurille ja että nyt jo oli

aika, että hän tekisi asiasta toden; mutta siihen oli vaan kankurin

erotettu vaimo, se naaras, syynä, sillä hän juoksentelee kankurin

luona yhä, että kankuri naisi hänet uudestaan. Mutta jos Smidtska

vielä kerran tuli, niin uhkasi Kählertska lyödä häneltä sääret

poikki, ja kankuri saisi itse keittää ruokansa ja pestä poukkunsa".

"Kählertin leski mahtaa olla ihan hullu", ennätti pormestari

sanomaan, "pyrkiessänsä sen miehen kanssa naimisiin. Onhan leskellä

vielä sen verran varoja, että hän tulee jotenkuten toimeen, mutta

Smidtillä ei ole mitään muuta kuin kangastuolinsa; se tuli kyllä ilmi

silloin, kun avioliitto purettiin".

"Niin, semmoinen oli kyllä laita _silloin_. Mutta näettehän, herra

pormestari, minä en juuri siitä välitä. Jos hyyryläinen maksaa

hyyrynsä, en huoli minä hänestä sen enempää, ja sen on kankuri aina

tesmälleen rehellisesti tehnyt, ja on vourannut vielä -- siitä on

kai noin vuosi sitte -- minulta viereisen, pienen kamarin lisään, ja

minun vaimoni sanoo olleensa siellä Kählertskan kanssa ja siellä oli

kaikki niin kaunista, komea sohva ja tauluja seinässä".

"Hänellä mahtaa olla paljon työtä ja ansaitsee paljon rahaa".

"Johan nyt, herra pormestari, kankuri! Ja se on semmoista tointa,

että kaikki naapurit heti kuulevat milloin tuolit ovat käymisessä, ja

päiviä kuluu useampia, jolloin en kuule niiden sälinää. Ei, hänellä

mahtaa olla tallella säästöjä".

"Ja hän elää muutenkin hyvästi?"

"Kyllä vaan? Hänellä on lihaa joka päivä, ja minä olen sanonut

vaimolleni: saatpa nähdä, olen minä sanonut, että ainoastaan

oivallisen lampaan- ja häränlihan tähden Kählertska pyrkii päästä

hänen vaimoksensa".

"No, herra, Krüger, sanokaapa minulle vilpittömästi -- tämä pysyköön

meidän kahden kesken! -- pidättekö te sitä miestä kaikin puolin

rehellisenä miehenä?"

"Pidän, herra pormestari, semmoisena pidän minä häntä. Aa,

semmoisissa asioissa olen minä tarkka; minulla on ollut hyyryläisiä,

jotka kartanolla saavat tikun sormeensa ja kun kyökissään sen

pois vetävät, onkin se neljää jalkaa pitkä halko minun parhaasta

pinostani, ja kun he käyvät etehisessä, putoo sattumalta naula

naudanlihaa heidän takintaskuunsa, ja omenat omenapuistani varisevat

aina heidän puolellensa. Mutta hänen laitansa ei ole niin; hän ei

koske milloinkaan mihinkään".

Pormestari oli hyväntahtoinen mies, kunnon mies; mutta tätä nykyä

ei tämmöinen hyvä todistus tästä hänen kanssaihmisestänsä ollut

hänelle ensinkään mieleen, hän olisi ennemmin nähnyt, että ihmiset

olisivat pitäneet kankuria lurjuksena. Semmoista on vaikea selittää;

mutta se on vaan varmaa, että ihmisen luonnossa on monta pohjatonta

syvyyttä, ja että semmoinen syvyys, jos se on auennut tuomarin eteen

on nielaissut tuhansia viattomia ihmisiä. -- "Tuomari tuomitse

oikein! Jumala on sinun _herrasi_ ja sinä olet hänen palveliansa!"

on kaunis lause, jonka isäni opetti minulle jo lapsena; mutta

ihmisellisen luonnon ilkeys ei anna sen aina vallita, puhumattakaan

siitä ilmeisestä pahuudesta, joka siitä etsii etuansa.

Teurastajamestari meni ja pormestari käveli edes takasin huoneessaan

ja arveli aprikoi päässään, kuinka hänen oli menetteleminen,

saadaksensa selville, millä tavalla vakstuuki oli tullut teurastajan

tarhaan. Kaksi seikkaa yllytti häntä tätä asiaa tutkimaan, ensiksikin

sääliväisyys Hawermannin kanssa ja toiseksi se luja vakuutus,

että tämä oli sen saman rahapaketin kääre, jota hän kerran itse

oli pitänyt kädessänsä. Mutta miten hän arvelikin, mitään varmaa

osviittaa, jota hän olisi seurata voinut, ei hän vielä löytänyt;

mutta sen verran tiesi hän jo kumminkin, että kankurin erotettu vaimo

vielä yhä piti yhteyttä kankurin kanssa.

Hawermann käveli myös huoneessaan edes takasin pikaisilla

levottomilla askelilla. Ah, kuinka mielellään olisi hän tahtonut

ilmottaa lapsellensa ja pastorin pienelle rouvalle näinä uudet

toiveensa! Mutta miksikä saattaisi heidän sydäntänsä levottomuuteen?

Olihan hänellä tekemistä omastansakin kylliksi.

Bräsig istui tuolilla ja seurasi yhä silmillään Hawermannin kulkua

lattialla, niinkuin Sulttaani teki, nähdessään Jokkumin panevan lakin

päähänsä.

"Kaarlo", sanoi hän vihdoin, "minä iloitsen suuresti sinusta, sinä

olet taas saanut ripeyttä ruumiisesi ja saatpa nähdä, että se tekee

sinulle hyvää. Mutta sen minä sanon sinulle, sinun pitää hankkia

itsellesi asianajaja. Ota herra sihteeri Rein avuksesi; hän on koko

perhana mieheksi, hän osaa käännellä ja väännellä itseänsä, vaikka

hän kyllä on pitkä. Yksin et pääse perille, mutta hän voi sinua

auttaa, ja jos niin tahdot, niin voin minä ottaa asian puheeksi

reformiyhtiössä, että kansalaisesi sinua auttavat".

"Bräsig, minä rukoilen sinua Jumalan tähden! Kuinka voit sinä ruveta

semmoista torvella toitottamaan! Minä olen jo ilmankin pahasti

peloissani, että Kurz sen ilmaisee".

"Kurz? Ei, Kaarlo, hänen puolestansa voit olla rauhassa; tänään ei

hän vielä sitä kenellekään ilmaise, sillä minä kävin hänen luonansa

ja pärmänttäsin häntä silmät ja korvat umpeen ja, saatpa nähdä,

huomenna on hänellä kuhmu kurkussa, niin ettei hän saa lähtemään

eläväistä sanaa suustansa".

"Kurzilla kuhmu kurkussa? Mitä joutavia sinä jaarittelet, Bräsig?"

huudahti Hawermann ja hänen oli nauraminen levottomuudessaankin.

"Kaarlo, älä sitä naura! Näethän, hänen tammallansa on kurkkutautia,

sen sanoi hevoslääkärikin ja määräsi, että se vanha kaakki

erotettaisiin muista tovereistaan tarttuman välttämiseksi, ja nyt

pyörii Kurz yhä pummulilla topatussa yönutussaan sairaan tamman

luona ja tunnustelee häntä sieltä ja täältä ja juoksee sitte taas

terveitten hevosten luo tiedustelemaan niidenkin tilaa, ja saastuttaa

sillä tavoin nekin, sillä tauti aina tarttuu yönutun pummulitopinkiin

-- pummulivaate on nimittäin mitä luotuisin tarttuman -- levittäjä

-- ja saatpa nähdä, hän saastuttaa vielä itsensä ja huomenna on

hänellä kurkku täynnä kuhmuja. Pääntauti tarttuu, miks'ei kurkkutauti

tarttuisi?"

Hawermann sai kovin levottoman yön; mutta vaikk'ei hän ollut

silmäänsä ummistanut, oli hän seuraavana aamuna kuitenkin virkku,

toivon kipenä oli pudonnut hänen synkkään yöhönsä ja valaisi sitä

avaralta, mutta huoneessa ei hän voinut olla, nuo neljä seinää

ahdistivat hänen sydäntänsä, hänen täytyi saada enemmän tilaa

levottomuudellensa, ja jo aikaa enemmin, kuin Bräsig k:lo yhdeksältä

meni raatihuoneesen, niinkuin pormestari oli käskenyt, käveli

Hawermann pitkin rauhallista polkua läpi vihantavien toukopeltojen.

Ja mikä ihana, kevät nyt oli! Tuntui ihan, kuin puhuisi taivas

maalle: "Ole hyvässä turvassa ja toivo!" ja ikäänkuin puhuisi maa

taas ihmisille: "Olkaa hyvässä turvassa ja toivokaa!" ja vanhalle

pehtorille puhui se myös kevään vihannuuden ja lintujen laulun

kautta. "Ole hyvässä turvassa ja toivo!"

Mutta taivas ei pitänyt maalle sanaansa, sillä seuraava vuosi oli

katovuosi; maa ei pitänyt sanaansa ihmisille, sillä seuraava vuosi

oli nälkävuosi; oliko se pitävä sanassa tälle vanhuksellekaan? Hän

ei sitä tietänyt, mutta hän luotti sanansaattajaan. Hän kävi yhä

edemmäksi, hän kävi läpi Gürlitzin, hän astui samaa polkua, jota hän

kerta palmusunnuntaiaamuna oli astunut Fransin kanssa, silloin kun

hänen tyttärensä pääsi ripille. Hän tiesi, että sinä päivänä Fransin

povessa ensimäisen kerran rakkaus oli herännyt -- tämä nuori mies

oli hänelle siitä kerran kirjottanut; hän kirjotteli usein hänelle

-- ja suuri katkeruus täytti hänen mielensä, että onni, joka niin

hiljaisena ja puhtaana oli hiipinyt kahteen viattomaan sydämeen,

tuli häirityksi ja runnelluksi toisen ihmiseni mielettömyyden ja

vääryyden kautta, ja hän poikkesi oikealle kädelle Reksowiin vievälle

polulle, ettei hänen ollut tarvis mennä Pümpelhagenin puiston kautta.

Täällä tapasi hän tytön, jolla oli lapsi käsivarrella, ja likemmäksi

tultuansa, seisahtui tyttö ja huudahti: "Herranen aika, herra

pehtori! Herra pehtori! Enpä ole teitä pitkään aikaan nähnyt".

"Hyvää päivää Sofi", sanoi Hawermann ja katseli lasta, "mitenkä on

sinun laitasi!"

"Ah, herra, _huonosti_ on minun laitani: Kristian Däsel on puhunut

asiasta herran kanssa, että saisimme naida toinen toisemme, ja herra

ajoi hänet pois ja minun aikoi hän myös ajaa pois, mutta armollinen

rouva ei sitä sallinut. -- Aa, haluatko maahan, no juokse sitte!"

sanoi Sofi lapselle, joka sätki käsin ja säärin, päästäksensä maahan.

"Tähän aikaan päivästä", pitkitti Sofi puhettansa, "on minun aina

käyminen lapsen kanssa ulkona, sillä armollinen rouva häärii talouden

toimissa, ja pienokainen tahtoo juosta hänen perässänsä".

Hawermann katseli lasta. Lapsi poimi kukkia ojan pyörtynällä ja

tuli hänen luoksensa, Juhanneksen kukka kädessä: "Se! -- Mies!"

sanoi lapsi ja pani kukkasen Hawermannin käteen, ja Hawermannin

mieleen jolahti samanlainen kukka, jonka monta pitkää vuotta sitte

samanlainen lapsi -- hänen oma lapsensa -- oli pistänyt hänen

käteensä, ja hän nosti lapsen ylös maasta ja suuteli sitä, ja lapsi

silitteli hänen harmaita hapsiansa: "ai! ai!" ja hän laski lapsen

taas maahan ja kääntyi pois päin ja sanoi: "Sofi Degel, riennä

kotia, rupee pian satamaan". -- Ja kun Hawermann astuskeli edelleen,

putoeli kevätsade hiljaisina pisaroina maahan, ja hänen sydämensä oli

virkistynyt, niinkuin sade virkistää nuorta orasta. Mihinkä oli nyt

hänen vihansa joutunut?

Kun Hawermann tuli Reksowiin, juoksi hänen sisarensa niin sukkelaan,

kuin hänen lihavuutensa sitä salli, hänelle vastaan: "Kaarlo!

Herran Jestan, Kaarlo! Tulethan viimeinkin vielä kerran tänne!

Herranen aika, ja kuinka reippaalta sinä näytät! ja niin kauniilta!

Kaarlo-veljeni onko sinulle jotakin tapahtunut?"

"On, lapseni, on; mutta siitä sittemmin. Missä on Jokkum?"

"Jokkum? Herranen aika, sepä on kysymys. Missä hän on, ei tiedä

kukaan; hän tulee ja menee tätä nykyä kuin pyöriäinen. Aina siitä

asti, kuin määrättiin, että Rudolf ja Miina nousevalla viikolla

perjantaina viettävät häitä -- sinä tulet kai myöskin häihin? -- ei

ole hänellä lepoa, ei rauhaa yöllä, ei päivällä, ja nyt hommaa hän

maanviljelyksen kanssa, nyt kun touvot jo on tehty eikä enää ole

Jumalan rahtuista tekemistä, nyt juoksentelee hän ympäri pelloilla

ja, kotia tultuansa, alkaa hän torua. Tuntuu ihan siltä kuin tahtoisi

hän näinä kahdeksana päivänä, jotka vielä on häihin, korvata kaikki,

mitä hän viitenäkolmatta vuotena on laiminlyönyt".

"Oo, anna hänen olla! Mitään vahinkoa eihän siitä ole".

"Sitä sanon minäkin, mutta Rudolf on vihoissaan, että Jokkum pistää

nenänsä jokaiseen hänen toimeensa".

"No, kyllähän sekin tasaantuu. Onko teillä muuten kaikki rauhassa?"

"Kyllä vaan, ja jos ei Jokkum olisi tahtonut pitää puhetta hanhista,

emme olisi havainneet hivahustakaan koko ryminästä; mutta Gürlitzissä

ja Pümpelhagenissa sanotaan olevan huonosti laita".

"Pümpelhagenissakin?"

"Niin kyllä! He eivät kumpikaan sitä sano; herra ei sano, rouva ei

sano; mutta tietäähän koko seutu, että siellä voi syttyä meteli

mikä päivä hyvänsä. Herralla sanotaan olevan niin paljo velkoja, ja

päivätyöläiset tahtovat palkkansa, jonka hän on jättänyt maksamatta,

ja he tahtovat sinua taas takasin pehtoriksensa".

"Sehän on tyhmää lorua!"

"Sitä olen minäkin sanonut. Ei, sanoin minä armolliselle rouvalle:

tähän taloon ei pistä minun Kaarlo-veljeni enää jalkaansa".

"Mitä?" kysäisi Hawermann pikaisesti, "oletko sinä ollut hänen

luonansa?"

"Kyllä, Kaarlo. Eikö Bräsig ole sinulle sanonut, että sinne aioimme?"

"Että te sinne aioitte, on hän sanonut, mutta että te siellä olette

käyneet, sitä en tiedä".

"Niin, Kaarlo, se tapahtui tällä tavailla: Triddelfitz tuli tänne

kaikenlaisten ampuma-aseiden kanssa ja sanoi heidän aikovan käyttää

niitä päivätyöläisiä vastaan, silloin sanoin minä Jokkumille, että

meidän oli meneminen heitä katsomaan. No, he olivat ennen meitä

loukanneet, ja meidän ei olisi tarvinnut heistä huolia; mutta,

Kaarlo, _ajat!_ Kun nyt kerran ollaan naapureita ja jos _tämmöisenä

aikana_ ei tahdo kurottaa kättänsä lähimmäisellensä, niin ei ole

naapuruudesta paljon kehumista. No, me menimme heidän luoksensa;

mutta mitä Jokkum siellä haasteli nuoren herran kanssa, siitä ei

tietysti saa mikään ihminen vihiä. Jokkum, kysyin minä, mitä sanoi

hän sinulle? Ei mitään, sanoi hän. Mistä te keskenänne haastelitte

sitte? kysyin minä. Mistäpä piti meidän sitte haastella? sanoi hän.

Mitä sanoi hän viimeiseksi sinulle? kysyin minä. Hyvästi sanoi hän,

mutta, äiti, minä en mene sinne enää toista kertaa. Siellä ei tule

hullua harmaammaksi!"

"Mutta kuinka otti rouva sinun vastaan?" kysyi Hawermann.

"Niin, Kaarlo, minä luulen, että jos hän olisi tahtonut ilmottaa

tunteensa, niin olisi hän heittäynyt itkein minun kaulaani. Mutta nyt

kutsui hän minua kamariinsa ja näytti samassa niin ystävälliseltä,

mutta myöskin välinpitämättömältä, ja kun minä hänelle ilmotin

tulleeni hänen luoksensa ystävyyden ja naapuruuden tähden, ehkä

voisin jossakin asiassa olla hänelle apuna, katseli hän minua

ystävällisesti ja levollisesti silmiin ja kysyi: Sanokaa minulle,

miten voi teidän veljenne? Ja kun minä hänelle vastasin, että

sinä voit hyvin -- Jumalan kiitos! -- kysyi hän Lovisan tilaa, ja

kun minä siitäkin annoin hänelle hyvät tiedot, tuli hän varsin

iloiseksi ja kertoi minulle talouden toimistaan yhtä ja toista; mutta

tässä ei ollut kuitenkaan sama laita, kuin jos pari meikäläistä

naisihmistä istuu yhdessä ja pakisee lyhyesti ja järjellisesti

talouden askareista; minusta tuntui tämä haastelu vähän liukkaalta;

mutta sen saattoi nähdä, että hän osaa olla säästäväinen. Jumala

nähköön, se taitaa ollakkin heillä tarpeesen! Näethän, Kaarlo,

silloin rohkaisin minä mieleni, nousin istuimelta ja tartuin hänen

käteensä ja sanoin, ettei hän saa minun apuani hylätä; kenkään ei

saa heittää pois likaista vettä, ennen kuin hänellä on puhdasta, hän

saattaisi tulla pulaan -- ja varmaankin oli hänellä ystäviä, mutta

ne olivat mahdollisesti etäällä -- silloin voi hän kutsua minua,

sillä naapurina oli minulla siihen lähin oikeus, niinkuin pastorin

rouva sanoo, ja mitä milloinkin tehdä voin, olin tekevä. Näetkös,

Kaarlo, silloin vieri kyynel hänen silmäänsä ja hän kääntyi poispäin

ja pyyhkäisi sen pois silmästänsä, ja kun hän taas kääntyi minua

kohden oli hänen muotonsa niin ystävällisen ja iloisen näköinen ja

hän tarttui minua käteeni ja kiitteli minua ja vei minun toiseen

huoneesen ja otti pienen lapsensa käsivarrellensa ja kurotti sen

minulle ja pienokaisen oli minua suuteleminen. Mikä armas, herttainen

olento se olikaan!"

"Niin, niin!" sanoi Hawermann, "minä näin sen tänä aamuna. Mutta eikö

rouva sinulle mitään vai valittanut?"

"Ei sanaakaan. Hän ei puhunut miehestänsä eikä omasta tilastansa, ja

kun kotia ajoimme, olimme yhtä viisaat kuin ennenkin, kumminkin mitä

minuun tuli, sillä Jokkum ei puhu mitään, jos hän todellakin jotakin

nuorelta herralta on kuullut".

"No, sisar kulta, se onkin yhdentekevä. Että nuori herra on suuressa

rahanpulassa, tietää koko mailma: Pomukkelskopp on vaatinut rahansa

eikä ole saanut niitä määräpäivänä ja on hänen nyt haastanut

oikeuteen; Mooses on sanonut ylös rahansa Juhannukseksi eikä ole

myöskään saava rahojansa, sillä tämmöisellä ajalla ja asiain näin

ollessa ei voi Aksel niitä hankkia, ja kartano tulee myytäväksi,

ja helposta hinnasta on se menevä, ja Pomukkelskopp ostaa sen.

Mutta jos ajat paranevat ja kartanossa ruvettaisiin järjelliseen

talouden pitoon, niin voisi se vielä paljon tuottaa. Sinä tahdot

auttaa armollista rouvaa, minä myöskin; pienet säästöni tahdon minä

mielelläni alttiiksi antaa, jos nuori herra suostuu järjelliseen

talouden pitoon; mutta siinä ei ole vielä kylliksi. Minun on vielä

vaihtaminen vakainen sana Mooseksen kanssa; olisipa synti ja häpeä,

jos eivät kunnialliset ihmiset voisi pitää puoliansa konnaa vastaan,

joka ensiksi sekottaa veden, voidaksensa sitä paremmin siinä

kalastaa!"

"Niin, Kaarloseni, jos hän järjellisesti rupeisi taloutta pitämään ja

sinä taas tulisit sinne pehtoriksi, silloin..."

"Ei lapseni", keskeytti Hawermann häntä vakaasti, "siihen taloon en

pistä enää jalkaani. Mutta Jumalan kiitos! -- onhan meidän maassa

vielä kelvollisia maamiehiä kyllin, ja semmoinen on hänen ottaminen

taloonsa, ja sen on hänen antaminen taloutta pitää, sen panemme

hänelle välttämättömäksi".

"Niin Kaarlo, se on kyllä hyvä, mutta nyt on meidän antaminen Miinalle

myötäjäiset -- Kurz voisi tehdä asiassa enemmän, sillä onhan Rudolf

hänen ainoa poikansa; mutta hän vaan valittaa manguttaa yhä -- ja

nyt on meidän kumminkin tekeminen tili Rudolfille ja on samassa

katsominen eteemme, että meillä on elämistä vanhoilla päivillämme, ja

rahamme ovat kaikki kiini hypoteekeissa".

"Siihen Mooses keinon keksii. Näethän, sisarueni, sinä olet sanonut

rouvalle, että tahdot auttaa, ja minä tiedän, ettet sinä sitä vaan

ole suotta sanonut -- nyt on aika, auta nyt!"

"Niin, Kaarlo, mutta Jokkum! Mitä sanoo Jokkum?"

"Jokkum on viisikolmatta vuotta tehnyt, mitä sinä olet tahtonut, hän

on kai nytkin sen tekevä".

"Siinä olet sinä oikeassa, Kaarlo, hänen _täytyy_ se tehdä, Mitä?

Minä olen yhä hyvää taloutta pitänyt ja nyt rupee hän niskottelemaan?

Hän ei tätä nykyä muuta tee kuin kiusaa; hänen kanssansa on ihan

mahdoton tulla toimeen!" ja samassa hypähti rouva Nüssler ylös

tuoliltaan ja löi nyrkkiä pöytään veljensä edessä, ikäänkuin olisi

hän Jokkum.

"Rakas lapseni", sanoi Hawermann, "sinä olet pitkäin vuosien kuluessa

monta hyvää asiaa aikaan saanut, sinä saat kyllä aikaan tämänkin. Jää

nyt Jumalan haltuun! Hyvästi!" ja hän antoi sisarellensa suudelman ja

meni.

Mikä ihana kävely! Hänen eilinen ja tänaamuinen levottomuutensa oli

kadonnut, toivo oli toden perästä häneen palannut, ja kaikki mitä

hän näki ympärillänsä, sininen taivas ja viheriä maa, soveltui niin

hyvästi hänen mielialaansa, soveltui siihen rauhaan, joka hänen

sydämeensä oli tullut, ja kun hän saapui kotia ja hänen tyttärensä

häntä nuhteli ja pastorin rouva suuresti kummasteli, ettei hän

ollut päivälliselle tullut, että hän ensimäisen kerran oli aikansa

unhottanut, silloin näytti hänen luontonsa niin iloiselta, että

Sakarias Bräsig oikein ihmetellen katseli häntä ja arveli itseksensä:

"Kaarlo on varmaankin löytänyt jonkun uuden todistuskappaleen". Ja

nyt istui hän ja muikisteli muotoansa Hawermannille hirmuisella

tavalla, niin että Hawermannin vihdoin oli se ymmärtäminen ja hän

lähti hänen kanssansa ylös kamariinsa.

"Bräsig", huudahti Hawermann innossaan, "tiedätkö mitään enempää

asiasta? Onko jotakin ilmi tullut?"

"Kaarlo", sanoi Bräsig ja käveli, pitkä piippu hampaissa, edes

takasin lattialla ja nykki pystykaulustaan, joka arvattavasti häntä

haittasi, sillä hän ei tavallisesti semmoista käyttänyt. "Kaarlo,

etkö minussa mitään huomaa?"

"Kyllä vaan, Bräsig", sanoi Hawermann, "tuon pystykauluksen ja että

sinä olet hyvin mielissäsi".

"Se ei merkitse mitään, ylemmäksi"

"No, sitte en tiedä sitä".

"Kaarlo", sanoi Bräsig ja asettui hänen eteensä, "semmoisena kuin

sinä minun tässä näet, olen minä nimitetty asessoriksi rikosasiain

oikeuteen ja saan istumisesta joka tunnilta kahdeksan killinkiä

Preussin rahassa".

"Ah, joutavia! Sano minulle toki, onko toivoa päästä asian perille?"

Bräsig katseli ystäväänsä tuimasti silmiin, vilkautti hieman

ripsiänsä ja sanoi: "Kaarlo, minä en saa sinulle mitään sanoa, enkä

sanokkaan sinulle mitään; herra pormestari on minua nimenomaan

kieltänyt täällä kaupungissa mitään puhumasta erittäinkään sinulle,

sillä herra pormestari sanoo, että sinulle tulisi siitä vaan turhaa

tuskaa, ja meidän täytyy saada enemmän todistuksia, sillä ilman

todistuksia ei hän voi mitään tehdä; ja näitä todistuksia karttuu

ainoastaan mitä suurimmassa salaisuudessa, sanoo herra pormestari,

ja jos koko kaupunki siitä tiedon saisi, syntyisi siitä vaan

hämmennyksiä lurjusten puolelta".

"Sen verran vaan saatan sanoa sinulle, että he ovat jo valhetelleet,

ja he tulevat vastakin valhettelemaan, kunnes he valhettelevat

itsensä kiikkiin, s.o. kunnes he pistetään putkaan".

Koputettiin ovelle: kirjeenkantaja tuli sisään ja toi Hawermannille

kirjeen: "Parisista!" sanoi hän ja meni.

"Herranen aika, Kaarlo! Sinullahan on perhanan ylhäisiä tuttavuuksia;

johan nyt hittoja! Parisista!"

"Se on Fransilta", sanoi Hawermann ja kiskoi äkkiä kirjeen auki;

hänen kätensä värisi, tätä tehdessään. Frans oli tosiaan usein

hänelle kirjottanut, mutta joka kerta oli Hawermann joutunut

levottomuuteen, kun hän sai häneltä kirjeen, ja joka kerta oli

hän kahdella päällä, pitikö hänen sanoa tästä kirjevaihdosta

mitään lapsellensa vai eikö. Tähän asti ei hän ollut hänelle siitä

mitään sanonut. -- Hän luki; kirje oli täynnä ystävyyttä ja vanhaa

uskollisuutta; joka sana muistutti entisiä aikoja, mutta ei yksikään

viitannut hänen rakkauteensa. Lopussa kirjotti hän, että hän vielä

Juhannukseen asti oli viipyvä Parisissa ja sitte oli tuleva kotia.

Tämän viimeisen ilmotti Hawermann Bräsigille, pistäissään kirjeen

taskuunsa.

Bräsig oli sillä aikaa käynyt ajatuksissaan edes takasin, ja

Hawermann olisi kyllä kuullut, mitä hän itseksensä pakisi, jos ei

hänen mielensä olisi niin ollut kiintynyt kirjeesen.

"Kummallista, varsin kummallista! Tämähän on ikäänkuin viittaus

ylhäältä! Sitä vastaan ei ole pormestarilla mitään sanomista.

Parisilla ei ole mitään todistusten kanssa tekemistä; tämä on

kokonaan yksityinen asia. -- Kaarlo", sanoi hän vihdoin ääneensä

ja seisoi Hawermannin edessä ja loi häneen semmoisen katseen,

jommoisen pormestari aamulla oli luonut kankuriin, kun hän häntä

tutki. "Kaarlo, sano minulle puhdas totuus: tietääkö nuori herra von

Rambow, se tahtoo sanoa, sinun entinen oppilaasi, että _sinä_ ja

_rouva Behrens_ tiedätte, että hänen ja Lovisan välillä on jotakin

tapahtunut, josta ei kukaan saa tietää?"

"Ah, Bräsig, minä en ymmärrä..."

"Hyvä, Kaarlo, minä huomaan etten lausunut ajatustani oikein

selvästi: minä arvelen, että onko hänen ajatuksensa, että sinä

ja rouva Behrens ajattelette, että minä ajattelen hyvää hänen

rakkaudestansa Lovisaan, ja että te olette sen minulle sanoneet. Se

on minun ajatukseni, sano nyt mikä on sinun ajatukses".

"Että sinä sen tiedät, tietää hän, ja että sinä ajattelet siitä

hyvää, tietää hän myöskin; mutta mitä kuuluu se tähän?"

"Hyvä, Kaarlo; pane mieleesi jokainen sana! Mutta minun on nyt

meneminen, minä olen täksi illaksi kutsunut David Bergerin

pasunaenkeleinensä ja reformiyhtiön kaikki miespuoliset jäsenet

Grammelinille punssille, ja nyt on minun paneminen kesti toimeen.

Hyvästi siis, Kaarlo!" ja hän meni, mutta tuli taas sisään: "Kaarlo,

sano rouva. Behrensille, etten tule illalliselle. Jos ilmottaisin

hänelle jotakin punssista, antaisi hän vielä minulle muistutuksia;

ja älä hämmästy, Kaarlo, jos tänä yönä tulen myöhään kotia. Avain on

minulla." Mutta hän tuli vieläkin takasin ja sanoi: "Kaarlo, mitä

tehtävissä on, on tehtävä."

"Sen minä uskon", sanoi Hawermann, sillä hän luuli Bräsigin punssia

tarkottavan, "sinä toimitat kyllä asiasi hyvin."

Bräsig nyykäytti päätään, ikäänkuin vakuutukseksi, että Hawermann voi

täydellisesti häneen luottaa, ja meni...

Hawermann istui kamarissaan ja luki vielä kerran kirjeen läpitse,

ja ken voisi häntä moittia, että sen riveistä sarasti kaikenlaisia

suloisia toiveita hänelle vastaan? Se lempeä ystävyys, jota kirje

huokui, tuntui hänestä hyvältä, kuin kevätilma aamulla, ja tuo

vilpitön pakina soi suloiselta hänen korvissansa kuin lintujen laulu

aamulla. Oliko toivo taas pettävä hänet? Aika oli sen osottava! Ah,

_aika_ ja _toivo_! Ne seisovat vastatusten kuin yö ja päivä; monen

ihmisen, joka pitkän yön perästä taas uskaltaa sydämensä pohjasta

toivoa ja näkee onnen ensimäisen kajotuksen sarastavan pimeällä

taivaalla, tempaisee aika pois, ennen kuin päivä on korkeimmallaan!

Luku 40.

Bräsigillä on mehiläispesä päässään ja hän panee veljeyspaalit

toimeen. Kurzilla on kurkkutautia, ja herra postimestari laulaa kuin

kanarianlintu. Bräsig istuu postimestarin rouvan pyhimmässä kammiossa

ja kirjottaa kirjettä Parisiin. -- Pastorin rouva koettelee ottaa

tulta tulitikuillansa, ja kun ei siitä mitään synny, ottaa Bräsig sen

tehdäksensä. Rahnstädtin posti lähtee, kummallista kyllä, oikealla

ajalla matkaansa, ja Bräsig selittää kaikille Rahnstädtiläisille

olevansa aika parittelia ja valmistelee Hawermannia odottamaan

tärkeitä uutisia, tehtyänsä ensin Kählertskan mustasukkaiseksi.

Miksikä hän piti kiini pastorin rouvasta, ja miksikä pastorin rouva

vihdoin pitää häntä milt'ei kristittynä ihmisenä.

Kun Bräsig seuraavana aamuna heräsi, ravisteli hän päätänsä molemmin

käsin ja sanoi: "Kaarlo sinä voit kiittää onneas, ettei minun päätäni

porota vielä hullummin kuin todellakin porottaa; sillä ken istuisi

muuten tänään asessorina? Jos minä olisin suostunut Grammelinin

kirotun punssin sekotukseen, niin olisi -- tänään aamulla täydellinen

mehiläispesä päässäni. Mutta minä valmistin punssin itse".

"No, teillä oli kai hyvin hauskaa?" kysyi Hawermann.

"Kyllä vaan! mitä nuorempiin osallisiin tulee, huvittelivat he

itseänsä voimainsa perästä; mutta mitä minuun tulee, olin hyvin

varovainen. Minä istuin kaupungin musikantin David Bergerin

kanssa; mutta arvaappa, Kaarlo, mitä se mies voi kestää! Se kuuluu

kyllä hänen ammattiinsa; mutta yhä vaan lasi lasin perästä, ja

aina pohjaan! Viimein toki heltyi hän, halasi minua kaulasta ja

valitti minulle, kyynelet silmissä, että hänen ansionsa oli näinä

levottomina, aikoina niin huono, että minun ja Süssmannin, joka on

Kurzin puotimiehenä, tuli häntä sääli. Ja herra Süssmann ehdotteli

seuralle, että emmekö tahtoisi mitä pikemmin panna David Bergerin

hyväksi toimeen veljeyspaaleja, se tahtoo sanoa, valtiollisia

huveja, joihin kaikki säätyläiset, aateliset ja porvarit,

ritariskartanonomistajat ja arentimiehet vaimoineen lapsineen

saisivat kokoontua ja toinen toisensa kättä, puristaa ja yhdessä

tanssia ja suudellakin toinen toistansa, jos niin haluttaisi. Ja

ehdotus hyväksyttiin ja sunnuntaista viikon perästä on paalit.

Ja herra Süssmann pani heti listan esille ja siihen piirsin minä

paikalla sinun ja minun ja rouva Behrensin ja Lovisan nimet".

"Bräsig, kuinka voit sinä luulla, että rouva Behrens ja Lovisa,

minusta puhumattakaan, menisivät paaleihin!"

"Se tulee heidän tehdä, sillä niiden tarkotus on hyvä".

"Sinä et itsekään niihin mene, Sakari, sillä perjantaista viikon

perästä on Miinan häät ja sunnuntaina niiden jälkeen ripilläkäynti,

ja mitä luulet että sisareni sanoisi, jos sinä jäisit tulematta ja

sen sijasta mässäisit tyhmissä reformipaaleissa?"

"Sitte tulee tietysti asia muutettavaksi ja sentähden nyt hyvästi,

Kaarlo, minä menen heti Süssmannin luoksi asiasta puhumaan, ja sitte

on minun meneminen raatihuoneesen -- istumaan, neljä groschenia

tunnilta".

Hän meni suoraa päätä Kurzin puotiin, mutta herra Süssmann ei ollut

kotona, Kurz itse hyöri puodissa, veteli laatikoita auki, kurkisteli

niihin ja sysäsi ne taas kiini.

"Hyvää huomenta, Kurz, missä on teidän nuori herranne?"

"Minulla ei ole mitään nuorta herraa; minä itse olen herra".

"Kurz, punnitkaa sananne, me elämme kansanvaltaisessa aikakaudessa."

"Mitä vietävän punnitsemista! Täälläkö? Minä viisi välitän koko

kansanvallastanne, jos ei puotipalveliani aamusin pääse ylös

vuoteelta, vaan koko yökaudet vaan juo mässää punssia; ja vanhain

ihmisten pitäisi hävetä..."

"Vaiti, Kurz! Te aiotte kai taas pitkittää, viime sunnuntaisia

hienoja lauseparsianne; mutta minun asemani oikeudessa ei enää

suvaitse semmoista. Ja nyt hyvästi, Kurz! Minun tulee kuitenkin

teitä sääli, teihin on tarttunut kurkkutauti, teidän pitäisi

mennä vuoteelle, tauti piilii jo luissanne ja jos tunnustelette

leukapielienne alustaa, niin huomaatte että paise jo on hyvällä

alulla. Mutta nyt hyvästi, Kurz".

Hän meni; mutta Kurz riehui puodissaan ja sadatteli koko mailmaa,

kunnes hänen rouvansa sai hänet viedyksi vuoteelle, juuri samassa

kuin puotimies kämpi ylös, ja niin joutui Kurz tällä erällä arestiin.

Tämän pienen hämmingin perästä meni Bräsig raatihuoneesen ja

ansaitsi tänä päivänä ilman enempää vaivaa ja kaikessa rauhassa

viisi kertaa neljä groschenia, sillä istunto kesti viisi tuntia,

ja kun hän tuli kotia, oli jo ruoalta päästy, ja kun häntä varten

pöytä uudestaan katettiin ja pastorin rouva rupesi pistelemään häntä

epäsäännöllisestä elintavasta, kuinka tullaan kotia yöllä kello

kahdelta ja päivälliselle kello kahdelta, istui pehtori Bräsig

leveänä pöydän takana ja myhäili niin tyytyväisen näköisenä, kuin

tahtoisi hän sanoa: niin, jospa sinä tietäisit, mitä vaikeita toimia

minulla on tehtävänä ja millä sukkelalla tavalla minä ne perille

saatan, niin sinä minua silittelisit ja taputtelisit ja suutelisit

minua, jota et vielä milloinkaan ennen ole tehnyt; ja kun hän nousi

pöydästä, lausui hän juhlallisesti: "Rouva Behrens, kaikki tulee

vielä päivän valoon, niinkuin herra pormestari sanoo", ja vilkutti

silmää Hawermannille: "_Bonus!_ niinkuin presidentti Rein sanoo;"

ja lähestyi Lovisaa ja tarttui häneen uumilta ja suuteli häntä ja

sanoi: "Lovisa kulta, anna minulle hienoin arkki paperia, mitä löytää

voit, sillä minä aion sälyttää siihen jotakin, joka ei saa matkalla

hieraantua, sillä se on lähetettävä kauvas".

Ja kun hän meni ulos ovesta, paperiarkki kädessä, kääntyi hän taas

takasin ja sanoi: "Kaarlo, niinkuin sanonut olen, mitä tehtävissä on,

on tehtävä". Ja hän palasi vielä kerran ja sanoi: "Rouva Behrens,

tänään illalla tulen illalliselle".

Hän meni postihuoneesen. Postimestari oli kotona, hän oli

aina kotona, 150 taalerin palkasta vuodessa oli hän antanut

vangita itsensä elinajaksi, ei mihinkään vankikoppiin, ei, vaan

linnunhäkkiin, jota hän kutsui konttooriksensa, ja väliaikoinakin,

jolloin hänellä ei ollut mitään postiasioita hommattavana, istui hän

häkissään ja vihelteli ja lauleli kuin kaunihin kanarianlintu. Tässä

suloisessa toimessa hän juuri oli, kun Bräsig tuli hänen luoksensa.

"Hyvää päivää, herra postimestari. Te olette kunnon mies, sentähden

uskallan minä teihin luottaa hyvin arkaluontoisessa asiassa.

Asian oikeata laitaa ei teidän tietysti ole tarvis tietää, se

pysyy salaisuutena, ja se, mitä minä teille sanon, on myös pysyvä

salaisuutena. Minä aion nimittäin kirjottaa Parisiin".

"Parisiin? Riivaako teitä paholainen! Mitä on _teillä_ Parisiin

kirjottamista?"

"Parisiin", sanoi Bräsig ja oikaisi itsensä suovaksi.

"Hitto kans!" sanoi postimestari, "toinen pehtori saa kirjeitä

Parisista ja toinen aikoo niitä sinne lähettää. No, katsotaanpa, mitä

semmoinen maksaa". -- Hän selaili nyt kirjojansa ja lausui vihdoin:

"sen hintaa ei ole näissä kirjoissa ollenkaan mainittu".

"Mutta jos umpimähkään sitä arvostelen: alla kuudentoista groschenin

en voi sitä tehdä".

"Ei haita mitään; minä olen aamupuolella jo ansainnut kaksikymmentä

groschenia oikeuden istunnossa".

"Kenelle sen lähetätte?"

"Nuorelle herralle Frans von Rambowille".

"Tiedättekö, missä hän asuu?"

"No, Parisissa tietysti".

"Niin, mutta Parisin kaupunki on suuri. Kadun, pitää teidän tietää ja

talon numeron".

"Hyväinen aika!" huudahti Bräsig, "niin monta mutkaa! Niitä en minä

tiedä".

"Kysykää toki Hawermannilta".

"Siinäpä se juuri on, hän ei saa siitä mitään tietää".

"No, sitten en tiedä minä mitään muuta neuvoa, te kirjotatte kirjeen,

ja meidän on lähettäminen se Meklenpurin lähettiläälle, tohtori

Örtlingille, hän kyllä siitä selvon ottaa".

"Sen hän tekee", sanoi Bräsig, "sillä asia on hyvin tärkeä ja sitä

varten saakin hän palkkansa. Mutta mitä minun piti sanoa? -- Niin,

suvaitsetteko että minä kirjotan sen kirjeen teidän luonanne, sillä

Hawermannille pitää sen pysyä salaisuutena?"

"Kyllä vaan", sanoi postimestari, "tulkaa vaan sukkelaan tänne

sisään, ettei vaimoni teitä näe, sillä vaikka tämän oikeastaan

pitäisi olla odotushuone, ei hän kuitenkaan suvaitse, että muut

kuin kreivit tänne pääsevät. Ette saa pahaksua, että lukitsen oven

perästänne".

Sitä ei Bräsig pahaksensa pannut, ja niin istui hän nyt siellä kello

kolmesta iltapuolella hämyyn saakka ja kirjotti kirjettänsä; ulkona

oven takana vihelteli ja lauleli postimestari häkissään. Bräsig

kirjotti kirjottamistaan; postimestarinna sälisteli ovea päästäksensä

pyhimpään paikkaansa ja piti pahaa melua, mutta postimestarilla

oli avain taskussaan ja hän lauleli vihelteli yhä edelleen; Bräsig

kirjotti kirjottamistaan. Vihdoinkin sai hän kirjeen valmiiksi,

hän luki sen vielä kerran läpitse, ja voimmehan mekin luoda siihen

silmäyksen. Se kuului näin:

Korkeasukuinen herra von Rambow!

Täällä on tapahtunut merkillinen seikka, kauppias Kurz on

vedättänyt lantansa leipuri Wredowin pellolle, saman Wredowin,

jonka kanssa Kurz riitelee kaupungin sonnista. Siitä lannasta

on Hawermann löytänyt kappaleen mustaa vakstuukia varustettuna

Rambowin vaakunalla, ja on tämä löytö ollut Hawermannille

suureesi lohdutukseksi, mitä epäluulonalaisuuteen kultarahain

varkaudesta vuodelta 45 tulee, sillä itse pormestarikin sanoo

tämän olevan todistuskappaleen. Herra pormestari on tehnyt minun

oikeuden asessoriksi; siitä on pieni palkkio, mutta minulle

se toimi tulee sangen raskaaksi, sillä minä olen maamiehenä

tottunut liikkumiseen ja leinin tähden on liikunto minulle

välttämätön; vaivaa ei tosin siinä virassa paljon ole, mutta unta

sitä enemmän, sillä se tulee silmiin aina noiden pitkällöisten

istuntoin aikana. Uutta se etu tästä virasta on, että minä sen

kautta tiedän varsin tarkkaan, mitä Hawermann ei ollenkaan

tiedä, sillä pormestari on kieltänyt minun sitä ilmottamasta.

Mutta koska Te olette Parisissa ettekä Rahnstädtissä, voin minä

ystävänä vapaasti puhua Teidän kanssanne asiasta, ja asian laita

on tämä: leipuri valhetteli, ettei hän enää pidä mitään yhteyttä

erotetun vaimonsa kanssa, ja herra pormestari sanoo tämän taas

olevan todistuskappaleen. Meillä on ylimalkaan jo niin paljo

todistuskappaleita, että oikein päätä pyöryttää. Mutta tärkein

todistuskappale on Kählertska. Kählertska tahtoo nimittäin

kaikin mokomin mennä kankurin kanssa naimisiin, mutta kankuri

ei hänestä huoli, sillä kankurin erotettu vaimo tahtoo itse

saada takasin miehensä. Tämä on Kählertskassa herättänyt, niin

sanoakseni mustasukkaisuuden, ja sentähden on hän antanut ilmi

yhä uusia todistuksia, joiden herra pormestari sanoo olevan hyvin

päteviä, Mutta herra pormestari sanoo, että tässä pitää olla

hyvin varovainen, sillä nainen on täynnä sappea ja voi valhetella

pahanilkisyydessään. Mutta hänen valheensa ovat näyttäneet olevan

tosia, sillä hän on sanonut täyden: totuuden, ilmottaessaan

kankurilla yhä nähneensä tanskalaisia kultarahoja, niinkuin

teurastaja, Krügerkin kahdessa tapauksessa on todistanut; kun

kankuri nimittäin tänä aamuna seisoi oikeuden edessä ja syötteli

meitä uusilla valheilla ja uusilla todistuskappaleilla, pitivät

polisimiehet, Höppnerin johtamina, huonesyyniä kankurin luona

ja löysivät sieltä yhdeksän tanskalaista kultarahaa eräästä

kaapista. Tätäkin hän koetti vielä valheeksi väittää, mutta

se ei onnistunut. Kankurin erotettu vaimo, joka on itse,

pääpentele, pistettiin tänä aamuna vankeuteen, koska hänen

huonettansa syynättäissä hänen luotansa löydettiin nuuskatuosa,

joka on ollut täkäläisen pastori vainajan oma ja jota pastorin

jälkeenjäänyt perhe on säilyttänyt pyhänä muistona eräässä

lasilippaassa, ja tästä ilkeästä teosta istuu akka nyt kiini.

Kählertska on myös kiini; mutta vastaiseksi vaan sentähden,

että hän pahanilkisyydessään on loukannut koko oikeutta, herra

pormestaria ja vieläpä minuakin asessorina. He valhettelevat

kaikki umeet ja pimeet, mutta mitä apua heillä siitä? Herra

pormestari sanoo, että hän on vakuutettu siitä, että he ovat sen

tehneet, ja ilmi on sen tuleminen, ilmi on sen tuleminen. Mikä

ilo olisi se ystävälleni Kaarlo Hawermannille, jos hän vanhoilla

päivillään seisoisi täydellisenä viattomuuden enkelinä mailman

edessä ja kävelisi taas ihmisten seurassa harmaapäisenä valkeassa

viattomuuden puvussa. Heidän pitäisi hävetä silmänsä täyteen,

että ovat hänelle tämän tehneet, minä tarkotan -- luvalla sanoen

-- Pomukkelskoppia ja Pümpelhagenin herraa, jotka nyt myöskin

ovat riitaantuneet, sillä Sameli on haastanut Pümpelhagenin

herran oikeuteen, mutta se ei minua likemmin liikuta, sillä

minä olen reformiyhtiössä sanonut Pomukkelskopille ajatukseni

ja teidän orpananne on minua loukannut. Hänelle ei käy suinkaan

hyvin, sillä Mooses on sanonut ylös rahansa Juhannukseksi, jonka

tähden hän on pahassa pulassa, koska hänellä ei ole rahoja

eikä viljaakaan, ja mistä on hän elävä? Mies ei olekkaan enää

oikein tajullansa. Tästä kirjeestä ette saa mitään hiiskahtaa

Hawermannille, sillä tämä on salaisuus. Mutta minä ajattelin,

että teitä miellyttäisi saada tietää, kutka varsinaiset syylliset

ovat ja että Kaarlo Hawermann -- Jumalan kiitos! -- ei ole

niiden joukossa. Nämä viimeiset tapaukset ovat hänen mieltänsä

hyvin virkistäneet ja hän potkasee jo taaksepäin kuin varsa,

jonka selästä satula on riisuttu. Tätä pidän minä ilahuttavana

merkkinä vastaisuuteen katsoen. Uutta näiltä seuduilta voin

Teille vaan ilmottaa, että ensi perjantaina Miina ja Rudolf

viettävät häitänsä. Rouva Nüssler, jota vielä kai muistelette

kauniina nuorena vaimona, voi varsin hyvin, mutta on tullut

vähän täysinäisemmäksi; myöskin Jokkum jaksaa hyvin ja kasvattaa

uutta kruununperillistä, ruvetaksensa pian itse takataataksi.

Teidän entinen virkakumppaninne, Triddelfitz, on nyt kaikki

kaikkena Pümpelhagenissa; Hawermann sanoo hänestä vielä jotakin

tulevan; mutta minä sanon, että hän on vintiö ja hätyyttää

ihmisiä ampuma-aseilla, sen tähden onkin hän julistanut minun

ja rouva Nüsslerin täydelliseen pannaan. -- Reformiyhtiö on

myöskin tätä nykyä Rahnstädtissä; nuori pastori Gottlieb saarnaa

sitä vastaan, mutta pastorin nuori rouva Liina on kyllä pitävä

hänet kurissa. Rehtori Baldrian on vetänyt reformiyhtiöön

ompelumamselit ja erään muukalaisen, jonka nimi on Platow eli

Patow tai Petow eli jotakin semmoista; mutta Kurz on useat kerrat

viskattu ulos; hänen neljällä hevosellansa on kurkkutautia; hänen

vanhasta tammastansa tauti alkoi ja häneen itseensä on se kai

loppuva, sillä hänellä on jo kuhmu kurkussaan. -- Vanha pastorin

rouva Behrens on vielä yhä meidän arvoisa emäntämme, myöskin

mitä ruokaan ja juomaan tulee, sillä Hawermannilla ja minulla

on hänen luonansa lepo- ja asuntopaikka; ynnä jokapäiväinen

ravintomme; hän lähettäisi Teille yhtä hartaasti kuin Hawermann

terveisiä, mutta hän ei voi sitä tehdä, sillä hän ei tiedä

mitään tästä kirjeestä. Mutta usein me Teistä haastelemme, Te

seisotte aina elävänä kuvana vielä meidän silmäimme edessä.

Enempää en tällä erällä tiedä kertoa -- niin, johtuupa toki

mieleeni -- Pomukkelskopp on ruvennut reformiyhtiön jäseneksi;

rakennusmestari Schulz on kelpo mies, hän autti minua. Kristian

Däselin on Teidän orpananne ajanut pois, ja Regel on yhä vielä

teillä tietämättömillä; mutta Lovisa Hawermann voi -- Jumalan

kiitos! -- varsin hyvin.

Toivossa ettei tämä nöyrä kirjotukseni Teille ole haitaksi tai

häiriöksi, saan suurimmalla kunnioituksella sulkeudun teidän

suosioonne ja tervehdän Teitä oikein sydämestäni vanhana ystävänä!

Rahnstädt, Maaliskuun 13 p. 1848.