"Kyllä vaan, Rudolf, noiden juupelein hanhien tähden", hän aikoi
vielä jotakin lisätä, mutta ei saanut sitä niin pian lähtemään
suustansa, ja Rudolf sanoi: "No, eno hyvä, jättäkää toki tuo vanha
juttu. Minusta on kuitenkin varsin mieleen, että olette tänään näin
varhain jaloillanne, te teette tai hyvin ja ilmotatte renkivoudille,
mitä väen tulee tehdä; minä en ollut eilen Gürlitzin puolella, tänään
tahdon pikimmältäin käydä siellä katsomassa, joko siellä voidaan
ruveta kyntämään. Me jatkamme kai tänään eilistä tointamme ja ajamme
lantaa perunamaalle".
"Niin, Rudolf, mutta..."
"Oo, eno hyvä, kyllähän se menee; mutta nyt on minun rientäminen
matkaan", ja niin lähti hän tiehensä.
Jokkum astuskeli taas edes takasin; päivätyöIäiset tulivat vähitellen
kartanolle ja renkivouti Kalsow lähestyi Jokkumia.
"Kalsow", sanoi Jokkum, "käske väen kokoontua tänne yhteen ryhmään",
ja niin puhein meni hän Sulttaanin kanssa tupaan sisään.
Päivätyöläiset, heidän vaimonsa ja muut palkolliset seisoivat yhdessä
ryhmässä talon edessä ja kyselivät toinen toisiltaan: "Mitä meidän
pitää tehdä?"
"Sitä en tiedä", sanoi renkivouti Kalsow.
"No, menehän kumminkin sisään, häneltä kysymään".
Kalsow tuli sisään; Jokkum käveli tuvassa edes takasin, Sulttaani
seurasi häntä askel askelelta, sillä Jokkum piti lakkia päässänsä, ja
se oli Sulttaanille, merkki, että hänen seuransa oli välttämätön.
"Isäntä", sanoi Kalsow, "väki on kaikki koossa".
"Hyvä!" lausui Jokkum.
"Mitä pitää meidän tehdä?" kysyi Kalsow.
"Odottaa", sanoi Jokkum.
Kalsow meni ulos, ilmotti väelle isännän käskyn ja väki odotti. Vähin
ajan perästä tuli Kalsow taas sisään: "Isäntä, he odottavat".
"Hyvä!" sanoi Jokkum, "sano heille, että heidän on vielä vähän aikaa
odottaminen, minä tahdon pitää heille puheen".
Kalsow meni ja sanoi väelle, että heidän oli vielä odottaminen,
isäntä oli pitävä heille puheen.
Väki odotti, mutta kun ei mitään puhetta tullut, sanoi kuski
Kristian: "Kalsow, minä tunnen hänen. Mene vielä kerta sisään ja
hoputa häntä vähän".
Kalsow meni vielä kerran sisään ja hoputti: "No, isäntä, kuinkas on
puheen laita?"
"Tuhat tulimmaista!" tiuskaisi Jokkum hänelle, "luuletko sinä, että
ajatukset syntyvät itsestänsä kuin kyssä selkään?"
Renkivouti Kalsow pelästyi, tuli ulos väen luoksi ja sanoi: "Se ei
auta, isäntä suuttui, meidän on odottaminen".
"Herranen aika", jupisi rouva Nüssler itseksensä aitassa, jossa
puuhaili toimissaan, "mitä tämä merkitsee, seisoohan väki vielä yhä
kartanolla?" ja tempaisi akkunan auki: "Mitä te täällä seisotte?"
"Me seisomme täällä ja odotamme, hyvä rouva".
"Mitä te odotatte?"
"Me emme sitä tiedä; isäntä aikonee kai pitää puheen".
"Kuka?" kysyi rouva Nüssler.
"Isäntä", vastasi Kalsow.
"Mitä aikoo hän pitää?" kysyi rouva Nüssler.
"Puheen", sanoi Kalsow.
"Kyllä minä hänet puhutan!" huudahti rouva Nüssler ja paiskasi
akkunan kiini, juoksi alas Jokkumin luoksi, sai häneen käsikynästä
kiini ja pudisteli häntä, ikäänkuin olisi hänen ensin saattaminen
häntä tunnollensa: "Mitä sinä _aiot_? Aiotko _sinä_ pitää täällä
puheita? Minustako, vai Rudolfista ja Miinasta?"
"Äiti", sanoi Jokkum, mutta hyvin kovalla äänellä "hanhista".
"Jumala sinua armahtakoon", sanoi rouva Nüssler vihan vimmassa, "jos
sinä hiiskahdat sanaakaan hanhista!"
"Mitä?" huudahti Jokkum ja asettui ensi kerran elämässään vaimoansa
vastaan. "Enkö minä saa pitää puheita? Kaikki pitävät puheita, herra
von Rambow pitää puheita, Pomukkelskopp pitää puheita, Bräsig pitää
puheita reformiyhtiössä, mitä? Olenko minä sinusta liian huono
siihen?" ja hän löi nyrkillään pöytään. "Vaimo! enkö minä ole isäntä
talossani? Enkö minä saa puhua hanhistani?"
Rouva Nüssler kävi ihan kalpeaksi, seisoi jäykkänä ja katseli
Jokkumia silmiin, ei sanonut juu eikä jaa, tavotteli toisella
kädellään sydäntänsä kohden ja haparoi toisella taaksensa oven
hakaa ja kun hän siihen oli kiini saanut, aukaisi hän oven ja
meni takaperin ulos, aina tähdäten Jokkumia silmillään, ikäänkuin
leijonankesyttäjä tekee, nähdessänsä, ettei hirviö enää tahdo
totella. Mutta päästyänsä ulos, heittäytyi hän etehisen penkille ja
purskahti hillittömään itkuun. -- Niin vuosi 1848 oli kamala vuosi,
mitään hallitusta ei enää toteltu, täälläkin oli ilmeinen kapina
syttynyt.
Bräsig tuli vihellellen ja laulellen alas portaita myöden; mutta
yht'äkkiä seisahti hän, nähdessänsä vanhan kultasensa näin surkeassa
tilassa.
"Tuhat tulimmaista! Mitä nyt on tapahtunut? Näin varhain aamulla,
kello puoli seitsemältä, virutte te rouva Nüssler, jo kyynelissä?"
Samassa astahti Bräsig rouva Nüsslerin viereen penkille ja aikoi
vetää esiliinaa pois hänen silmiltänsä, mutta rouva Nüssler sysäsi
hänen kätensä pois.
"Rouva Nüssler, minä pyydän teitä Jumalan tähden, sanokaa sanokaa
minulle toki syy".
Vihdoin viimeinkin huokaisi rouva Nüssler sydämensä pohjasta:
"Jokkum!"
"Herrainen aika!" huudahti Bräsig, "oli hän kumminkin vielä eilen
ihan terve! Onko hän kuollut?"
"Mitäpä vielä hän kuollut olisi", huudahti rouva Nüssler, tempasi
itse esiliinan pois kasvoiltansa ja katseli Bräsigiä punastuneilla,
säihkyvillä silmillä, "hulluksi on hän tullut!"
"Taivaan pyhät!" huudahti Bräsig ja hypähti pystyyn, "mitä hän tekee?"
"Puheen aikoo hän pitää".
"Mitä? Nuori-Jokkum pitää puheen? Se on paha merkki!"
"Hyväinen Jumala!" vaikeroi rouva Nüssler, "ja väki on seisonut jo
tunnin aikaa kartanolla ja minun hän paiskasi ulos ovesta, minä en
tiedä ensinkään, kuinka tulin ulos tuvasta".
"Hänen laitansa ei todellakaan ole oikeassa", huudahti Bräsig, "mutta
älkää olko millännekään, rouva Nüssler, minä en ole pelkuri, minä
uskallan käydä sisään". Ja niin puhein meni hän tupaan.
Jokkum käveli edes takasin ja kynsi päätänsä. Bräsig istui ovensuuhun
tuolille ja piti häntä silmällä, vaan ei lausunut sanaakaan. Tuvan
toisessa päässä istui Sulttaani ja katseli samoin isäntänsä kävelyä
eikä hiiskunut hivaustakaan -- tämä tuntui oikein tuskalliselta,
kumminkin Jokkumista ja Bräsigistä; Sulttaani oli jotenkin levollinen.