"Hekö ovat sen tehneet?" huudahti Pomukkelskopp; "sitä he eivät saa

tehdä! Minä olen pannut teille ehdoksi, etteivät saa ahdistaa minun

rakasta naapuriani. Kyllä he suostuvat odottamaan -- siitä, saatte

ehkä pikkusen maksaa, mutta siitä ei pidä välittää, asiain näin

ollessa".

Sen Aksel kyllä tiesi, mutta niin helposti ei hän tällä erällä ollut

tyydytettävä, hänen tilansa oli liian tukala, hän yritti vielä kerran

ja rukoili taivaan tähden herra kartanonomistajaa auttamaan häntä

kumminkin kreditillänsä, jollei hänellä itsellä rahoja ollut.

"Herranen aika, mielelläni", sanoi Mukkel, "mutta kenenkä luona?

Kenellä nyt on rahoja?"

"Eikö Mooses mahtaisi auttaa?" kysyi Aksel.

"Häntä en tunne", kuului vastaus, "minä en ole koskaan ollut asioissa

hänen kanssansa. Teidän isänne oli hänen kanssansa yhteydessä, ja te

itse tunnette myös hänen. Niin, kääntykää vaan häneen".

Tämä oli ainoa lohdutus, jonka Aksel sai. Liukkaasti kuin ankeriainen

luikersi lihava kartanonomistaja hänen käsistänsä, ja kun Aksel taas

istui hevosen selässä ja ratsasti kotia, oli hänen ympärillänsä

pilkkopimeä, mutta hänen sisässänsä vielä pimeämpi.

Taavetti ja Slusuhr tulivat uudestaan, he kiduttivat häntä

mitä ilkeimmällä tavalla, ja vaikka hän kyllä koetti turvaella

Pomukkelskopin lempeihin ehtoihin, eivät he niistä mitään

välittäneet, he eivät muusta huolineet kuin rahasta.

Hän matkusteli siellä, hän matkusteli täällä, hän kolkutteli jokaista

ovea, mutta turhaan, rahoja ei ollut missään; tuskaantuneena ja

uupuneena palasi hän kotia, ja siellä kohtasivat häntä hänen rouvansa

tyynet silmät, jotka selvästi kyllä osottivat, että Frida aavisti

kaikki. Mutta hänen suunsa vaikeni ja huulet puristuivat kiini,

ikäänkuin olisi kaunis, monta suloista lohdutussanaa sisältävä kirja

iäksi päiväksi oleva Akselilta suljettu. Aina siitä hetkestä asti,

kun Hawermann niin häpeällisellä tavalla oli ajettu talosta, ja Frida

oli tullut tuntemaan sen suuren vääryyden, jonka hän rakkaudesta

mieheensä oli hänelle tehnyt, ei Frida enää puhunut miehensä kanssa

hänen asioistansa; auttaa ei hän kumminkaan voinut, ja näin esti hän

miehensä turvaumasta uusiin valheisiin, joilla hän vaan pettäisi

itseänsä ja muita.

Mutta tällä kertaa oli Aksel silminnähtävästi suuremmassa pulassa

kuin tavallisesti, ja hänen levoton, äkäinen, ärtynyt mielentilansa

osotti selvemmin, kuin milloinkaan ennen, hänen tuskaansa, ja kun

Frida eräänä iltana meni levolle ja vielä kauvan aikaa katseli

pientä lastansa, liikutti se hänen mieltänsä ja sydäntänsä, Aksel

oli kumminkin tuon rakkaimman olennon isä, mitä hänellä tässä

mailmassa oli, ja Fridan tuli niin sääli häntä, että hän katkerasti

rupesi itkemään ja päätti seuraavana päivänä puhua hänen kanssansa

ystävällisesti ja mielellään ottaa hartioillensa osansa siitä surujen

taakasta, joihin Aksel yksin oli syypää.

Mutta seuraavana aamuna tuli Aksel hyräellen ja vihellellen alas

portaita myöden ja huusi Triddelfitziä ja antoi käskynsä ja huusi

Kristian Degelille, että hän valjastaisi hevoset ja varusteleisi

useamman päivän retkelle, ja tuli vaimonsa luoksi muodolla, jossa ei

ollut havaittavana mitään levottomuutta, vaan päinvastoin vakavuutta

ja luottamusta, niin että Frida joutui varsin ymmälle ja jätti

aikomuksensa toimeen panematta.

"Sinä aiot matkalle?" kysyi Frida.

"Niin, minä matkaan asioille ja tulen luultavasti käymään

Swerinissäkin. Onko sinulla jotakin asiaa sisarilleni?"

Fridalla oli vaan terveisiä heille lähetettävänä, ja hetken ajan

kuluttua sanoi Aksel hänelle jäähyväiset ja istui vaunuihin ja ajoi

Sweriniin. Hän oli taas sanonut vaimollensa vaan puolen totuuden;

hänellä ei ollut aikomusta matkata mihinkään muualle kuin Sweriniin

sisartensa luoksi. -- Yöllä oli jolahtanut hänen päähänsä, että

olihan hänen sisarillansa, rahoja, hänen isänsä oli ostanut heille

pienen talon ja puutarhan ja pannut heitä varten tallelle viisitoista

tuhatta taaleria, jotka antoivat 4,5 prosenttia korkoa, ja siitä

he elivät, tosin hyvin niukasti, mutta kamarineuvos ei ollut muuta

voinut tehdä, vaan oli toivonut, että heidän lankonsa ja erittäinkin

Aksel vastedes tulivat heitä auttamaan. Tämä summa oli nyt yön

kuluessa johtunut Akselin mieleen, sehän oli juuri hänen tarpeensa,

siitä oli hänelle apu lähtevä, ja voihan hän yhtä hyvin kuin vieraat

ihmiset maksaa heille korkoa; mutta hän oli antava heille täyteen 5

prosenttia, ja vaikka rahat tätä nykyä olivatkin kiini niin totta

penteleessä ne irti saatiin, jospa hän vähän saikin maksaa siitä.

Tämä toivo oli hänet niin iloiseksi tehnyt.

Kun nuori herra tuli Sweriniin ja ilmotti asiansa sisarillensa

ja valitti huonoa vuotta, tulivat nuo raukat vanhat piiat niin

liikutetuiksi ja lohduttelivat Akselia, ikäänkuin olisi koko

mailma hänelle vääryyttä tehnyt, ja kun Albertina, joka oli heistä

viisain olevinaan ja joka piti huolta raha-asioista, varsin hiljaa

lausui muutamia sanoja vakuudesta, puuttuivat nuo molemmat toiset,

erittäinkin Fidelia, hänen puheesensa: se oli turhanpäiväistä

ahdasmielisyyttä, heidän veljensä oli hädässä, ja niin olivat tätä

nykyä useat maamiehet, ja heidän veljensä oli heidän kopeutensa ja

heidän ainoa tukensa, sitä oli heidän isävainajansa vielä vähän

ennen kuolemaansa sanonut. Ja kun Aksel nyt lupasi kiinittää rahat

kartanoon, niin suostui Albertinakin asiaan, ja nuo hyvänlaitaiset

vanhat ryökynät iloitsivat suuresti, että voivat auttaa rakasta

veljeänsä.

Rahojen irtisaamisessakin oli Akselilla onni, siihen tarvittiin

vaan pari juutalaista, ja ne hän löysi, ja vähän tappiota tuotti

se myöskin, mutta siihen hän suostui; sen otti hän tietysti yksin

niskoillensa, hänen armaat sisarensa saivat pitää viisitoistatuhatta

taaleriansa täydesti ja saivat tästä lähin lukea viisi prosenttia

korkoa.

Ensiviikolla jälkeen uudenvuoden päivän 1847 tuli Aksel hyvällä

mielellä kotia, ja pari päivää sen jälkeen, kun Taavetti ja Slusuhr

taas saapuivat ja häntä vasta oikein ahdistaa aikoivat, luki hän

rahat pöydälle, pyysi saada vekselinsä ja teki heidän pitkille

naamoillensa kumarruksen, joka sanoilla ilmoitettuna merkitsi: "Hyvät

herrat, korjatkaa luunne".

"Mitä tämä on?" kysäisi Slusuhr, kun istuivat vaunuissa.

"Jumaliste!" huudahti Taavetti, "hänellä on rahoja. Näittekö? Hänellä

oli vielä koko tukku setelejä".

"Niin, mutta mistä vietävästä on hän ne saanut?"

"Niin, kysytäänpä Zodickilta".

Zodick oli Taavetin orpana, mutta köyhä, ja häntä käytti Taavetti

aina kyytimiehenänsä, vaikka hänen varsinaisena toimenansa oli

kuulustella, mitä ihmiset kartanoissa puhuivat.

"Zodick, oletko nähnyt, oletko kuullut, missä hän on ollut?"

"Swerinissä on hän ollut, niin sanoi kuski". "Swerinissä? Mitä on

hänellä Swerinissä tekemistä?"

"Hän on sieltä noutanut rahoja", sanoi Zodick.

"Swerinistä? Enkö ole sitä aina isälleni sanonut, että aateliset

auttavat toinen toistansa. Ne on hän varmaankin saanut rikkaalta

orpanaltansa".

"Vai niin?" sanoi Slusuhr ja veti tukun setelejä ulos taskustansa

ja piti niitä Taavetin nenän alla: "haisteleppa näitä! Haisevatko

ne aatelismieheltä? Kynsilaukalta ne haisevat, teiltä penteleen

juutalaisilta on hän ne saanut. Mutta se on yhdentekevä. Meidän on

meneminen Pomukkelskopille. Hahaha! Kuinka se häijy itikka on hyppivä

kiukusta".

Ja siinä hän oli oikeassa, Pomukkelskopp tuli ihan raivoon,

kuullessansa, ettei hänen aikeensa ollut onnistunut: "Sitähän minä

sanoin, sitäpä minä juuri sanoin: aika ei ollut vielä tullut; mutta

Kananen, Kananen! Sinä minua siihen pakotit!"

"Sinä olet pöllöpää!" sanoi Kananen ja meni ulos ovesta.

"Nyt ei saa hellittää!" sanoi Slusuhr, "nyt ei auta muu, nyt on

teidän ilmottaminen Juhannukseksi maksettavaksi ne kahdeksan tuhatta,

jotka te olette kartanoon kiinittäneet".

"Ei, ei", voivotteli Pomukkelskopp, pyörien ympäri huoneessa, "sehän

on ainoa jalansija, joka minulla enää on tuossa kauniissa kartanossa,

jos hän minulle nyt maksaa, niin on kaikki toivokin mennyt. Ja

hänellä oli vielä enemmän rahoja?" kysyi hän Taavetilta.

"Hänellä oli vielä iso tukku ja pieni tukku".

"Niin, tehkää niinkuin tahdotte", sanoi Slusuhr, "mutta sen tahdon

minä sanoa, että jollei hän nyt jo huomaa että te piilitte asian

takana, niin on hän ihan hölmö, ja kun hän kerta on siitä vihiä

saanut, niin on yhdentekevä, joko sanotte ylös rahanne heti, eli

vasta parin vuoden perästä".

"Veikkoset, veikkoset", huudahti arvoisa lainlaatia ja polki ja

puhkaili kuin höyrykone edes takasin tuvassa, "vaikka hän sen

todellaan huomaisikin, hän ei voi tulla ilman minua toimeen; olenhan,

hänen ainoa ystävänsä, joka häntä voi auttaa".

"No, olkaa sitte häntä auttamatta. Juhannus on sopivin aika, silloin

ei hänellä ole mitään tuloja".

"Vai niin? Onhan hänellä rahat villoista ja turnipsista".

"No hyväinen aika! Onhan hänellä korot maksettavina, ja enin osa

rahoista on varmaankin jo ennakolta kulutettu".

"Ei, ei, minä en voi, minä en voi; jalkaani, jonka kerta olen

pistänyt kartanoon, en voi vetää takasin" ja siihen päätökseen jäi

tämä jalo ihmisystävä.

"On oikein kurja nähdä ihmistä", sanoi notarius, kun ajoivat kotia,

"joka tahtoo saada jotakin toimeen, mutta kumminkin varoo keinoja.

Saattepa nähdä, meidän kauniit puuhamme Pümpelhagenissa ovat nyt

lopussa. Jospa meillä vaan ukon sijasta olisi eukon kanssa tekemistä,

se eukko ei kavastele mitään".

"Julman nerokas nainen", myönsi Taavetti.

"Niin, sitä ei voi salata, meidän lypsinlehmämme Pümpelhagenissa

ehtyy ehtymistään. Ja kuitenkin voisi vielä kaikki käydä hyvästi,

jollette olisi semmoinen pöllöpää. Mitä vietäviä? Ettekö te voi

pakottaa isäänne sanomaan ylös seitsemää tuhatta taaleriansa? Sitte

voisimme taas koreasti ruveta lypsämään".

"Jumala nähköön!" huudahti Taavetti, "hän ei sitä tee. Hän menee

vanhan Hawermannin luo, ja siellä istuvat he yhdessä ja puhelevat, ja

kun minä sanon: taattoseni, sano ylös! silloin sanoo hän: sano sinä

ylös sinun rahasi, minä sanon minun".

"Sitte on hän lapsi uudestaan ja ihminen, joka on niin pitkälle

joutunut, ettei hän enää voi valvoa omaa etuansa, on pantava

holhouden alaiseksi".

"Jaa, näettehän, sitä minä olen jo ajatellutkin; mutta näettehän --

asia on sitä laatua -- näettehän: ukko on liian viisas".

Luku 34.

Akselin ja Pomukkelskopin väli rikkoutuu. -- Miksikä Jokkum Nüssler

uudenvuoden aamuna merkitsee lehmiänsä tervasutilla, ja miksikä

Miina Nüssler sysätään isänhuoneesta vieraisin ihmisiin. --

Kuinka Lovisa ja pikku asessori sattuvat yhteen ja sitten istuvat

soppakeitinlaitoksessa kuorivat nauriita. -- Bräsig ottaa toimeksensa

ulkoasiat ja lukee Hawermannille Aristophaneen sammakoista. Mooses

tahtoo sanoa ylös rahansa ja Akselin taivaalle nousee uusi pilvi. --

1848.

Aksel tuli jotenkuten toimeen kevään ja alkupuolen kesää sisartensa

rahojen jäännöksillä, ja kun kukkaronpohja taas rupesi kopisemaan,

myi hän ennemmin villansa edeltäkäsin, kuin kääntyi vinhaan

uskolliseen naapuriinsa. Hän huomasi viimeinkin Pomukkelskopin

paksujen peukalojen tulevan näkyviin peiton alta, ja rupesi yhä

enemmän pelkäämään, että häntä oli keritty kuin lammasta ja että

hänen rakas naapurinsa oli kätkenyt villat, mutta mikä oikeastaan

oli Pomukkelskopin tarkotus, sitä oli hänen mahdoton arvata.

Hän tuli yhä kylmemmäksi Pomukkelskoppia kohtaan, hän ei enää

käynyt hänen luonansa, hän pakeni puutarhan kautta ulos pellolle,

nähdessänsä herra kartanonomistajan tulevan luoksensa, ja Frida

iloitsi hiljaisuudessa tästä muutoksesta. -- Mekin voisimme siitä

iloita, jos hän järjellä ja maltilla olisi toiminut ja olisi tyynellä

mielellä irroittanut itsensä tästä ystävyydestä, mutta inhossaan

Pomukkelskoppia vastaan kiihkoontui hän niin, että hän luulotteli,

ei enää voivansa nähdä häntä silmäinsä edessä, ja kun kerran

eräässä vieraassa paikassa, nimittäin isänmaanmielisten kokouksessa

Rahnstädtissä, tilaisuus tuli, ajoi hän herra kartanonomistajan,

joka ystävällisesti tahtoi lähestyä häntä, mitä hävyttömimmällä

tavalla pois luotansa ja loukkasi häntä vielä mitä kipeämmästi ja

päästeli semmoisia pistopuheita, että kaikki läsnäoliat voivat

arvata, mikä ajatus hänellä oli naapurinsa rahavehkeistä. Tämä oli

kyllä rehellinen, mutta varsin tyhmä teko. Hän oli Pomukkelskopille

kahdeksantuhatta taaleria velkaa, joita rahoja ei hänellä ollut

takanansa, ja jos hän tunsi kartanonomistajan niin hyvin, kuin hän

vakuutti, niin olisi hänen myös pitänyt tietää, mikä seuraus tästä

oli tuleva. Pomukkelskopp voi sietää koko joukon hävyttömyyttä,

mutta tämä oli noiden monien maamiesten lässäollessa vähän liiaksi,

ja kosto oli niin lähellä tarjona, ettei hän voinut olla sitä

käyttämättä. Hän ei lausunut mitään, vaan nousi ja meni notarius

Slusuhrin luoksi ja sanoi: "Ilmottakaa herra von Rambowille että hän

Tammikuun 15:ksi päiväksi maksaa minun kahdeksan tuhatta taaleriani.

Nyt minä tiedän asian laidan, kynsiimme emme saa häntä kumminkaan

enää, hauska on häntä vähän nipistellä".

"Jospa nyt vaan Mooseskin vaatisi rahansa!" huudahti Slusuhr; ja tämä

hurskas toive olikin käyvä toteen, mutta myöhempään.

Nuoren Jokkumin luona oli myös muutos tapahtunut, jota ei kukaan

ihminen paitsi rouva Nüssler ollut ajatellut. Rouva Nüsslerillä oli

aina ollut jonkinlainen aavistus, että Jokkum oli saava huonon lopun

ja ettei viimein enää kukaan voisi häntä hallita. Ja tämä pelko kävi

nyt toteen. Jokkum oli joka vuosi pannut rahaa säästöön, ensialussa

tosin vaan muutamia satoja taalereja; mutta sittemmin olivat

sadat tulleet tuhansiksi, ja vaikk'ei hän itse pitänytkään huolta

raha-asioistaan, sanoi hänen rakas puolisonsa kumminkin hänelle joka

uudenvuoden päivänä, kuinka paljo vuoden kuluessa oli säästöön pantu,

ja Jokkum iloitsi siitä, vaikk'ei hän oikein tietänyt miksikä; mutta

vuosien kuluessa oli hän nyt tähän niin tottunut, ja tottumus ja

elämä oli Jokkumissa sama asia. Kun nyt huono vuosi tuli, sanoi rouva

Nüssler syksyllä Jokkumille: "Nyt tulee kova aika, saatpa nähdä, että

meidän on kajoominen säästöihimme".

"Äiti kulta", sanoi Jokkum ja katsahti häneen ihan hämmästyneenä,

"eihän toki niin käyne".

alutta uudenvuoden päivänä ilmotti rouva Nüssler miehellensä,

että heidän oli tänä vuonna ollut käyttäminen 3,000 taaleria

säästörahoista, ja hyvä oli, jos niillä tulisivat toimeen. "Emmehän

voi antaa väkemme ja karjamme nähdä nälkää", lisäsi hän.

Jokkum hypähti pystyyn, mikä ei muuten ollut hänen tapojansa, polki

Sulttaania varpaille, mikä ei myöskään ollut hänen tapojansa, katsoi

varsin ällistyneenä vaimonsa silmiin eikä sanonut mitään, niinkuin

hänen tapansa oli, lähti ääneti ulos ovesta ja Sulttaani seurasi

perästä.

Tuli päivällisen aika, Jokkumia ei kuulunut; herkullinen lampaan

paisti höyryi pöydällä, mutta Jokkum pysyi poissa; hänen vaimonsa

huusi häntä, vaan hän ei kuullut: emäntä etsi häntä, vaan ei häntä

löytänyt, sillä Jokkum seisoi pimeässä navetassa, tervapytty toisessa

kädessä ja suti toisessa, ja veteli ristinmerkkejä karjan selkään.

Sulttaani seisoi hänen vieressänsä. Vihdoin viimeinkin löysi emäntä

hänen tässä toimessa.

"Herranen aika, Jokkum, miks'et tule päivälliselle?"

"Äiti kulta, minulla ei ole aikaa".

"Mitä teet sinä täällä navetassa tervapytyllä?"

"Minä merkitsen lehmät, jotka meidän on myyminen".

"Taivaan pyhät!" huudahti rouva Nüssler ja tempaisi tervasutin

pois Jokkumin kädestä, "mitä hullutusta tämä on? Minun parhaimmat

lypsinlehmäni!"

"Äiti", sanoi Jokkum levollisena, "meidän on luopuminen yhdestä

osasta väestämme ja karjastamme, muuten syövät ne meidän suuhunsa".

Ja onneksi oli ensiksi karja, vaan ei väki, johtunut hänen mieleensä,

muuten olisi hänen renkeinsä ja piikainsa tänä uudenvuoden

päivänä täytynyt kävellä tervaristi selässä. Suurella vaivalla ja

rukoilemisella sai rouva Nüssler hänen viimein luopumaan tästä

toimesta ja tulemaan tupaan. Mutta täällä asettui Jokkum täydelliseen

vastarintaan, hän ei enää tahtonut taloutta pitää eikä hän enää sitä

voinutkaan, ja Rudolfin piti tulla ja naida Miina ja ottaa talous

haltuunsa. Rouva Nüssler ei saanut, hänestä mitään tolkkua, hänen

täytyi sentähden lähettää sana Bräsigille. Ja Miina, joka puolestansa

oli tarpeeksi kuullut, hiipi ylös ullakkokamariinsa ja piti molempia

käsiään sykkivällä sydämellään ja pakisi itseksensä: olisi todellakin

suuri vääryys, jollei hänen isänsä saisi nauttia lepoa, ja miks'ei

saisi Rudolf taloutta hoitaa, koska hän sen osasi, olihan Hilgendorf

niin kirjottanut; ja jos nyt pehtori Bräsig tässä asiassa asettuisi,

häntä vastaan, oli hän häntä läksyttävä, eikä tahtonut enää olla

hänen ristilapsensa.

Kun Bräsig nyt tuli ja asia kerrottiin, asettui hän Jokkumin eteen,

haarat harillansa, ja puhui: "Mitä tyhmyyksiä sinä toimit, Jokkum?

Tahraat lehmäsi pyhänä uudenvuoden päivänä tervaristeillä? Etkä tahdo

enää taloutta pitää?"

"Bräsig", sanoi Jokkum, "Rudolf hoitakoon taloutta; miks'ei saisi

Miina mennä naimisiin yhtä hyvin kuin Liinakin? Onko Miina huonompi?"

Ja hän loi silmänsä syrjään Sulttaaniin, Sulttaani pudisteli päätään.

"Jokkum", sanoi Bräsig, "oikein puhuttu! Kaikessa tyhmyydessäsi

olet sinä lausunut hyvin viisaan sanan" -- Jokkum nosti silmänsä --

"ei, Jokkum, minä en tahdo sinua ylistellä, minä sanon sitä vaan

sentähden, että se on minunkin ajatukseni, sillä minä olen myös sitä

mieltä, että Rudolfin on ottaminen täällä talous haltuunsa. -- Vaiti,

rouva Nüssler!" sanoi hän, "tulkaa vähän tänne". Ja hän veti rouva

Nüsslerin viereiseen huoneesen ja selitti hänelle, että pääsiäiseen

saakka jäi hän vielä pastori Gottliebin luoksi ja siihen saakka voi

hän täällä vielä, pitää ulkoaskareita silmällä; mutta pääsiäisestä

ruveten täytyi Rudolfin ottaa talouden toimet haltuunsa, "ja se

on oleva teidän onnenne", lisäsi hän, "sillä hän ei ole tahraava

lehmiä tervalla, ja hänen onnensa on se myös, sillä siten tottuu hän

vähitellen talouden toimiin; ja pääsiäisestä vuoden perästä pidetään

hauskat häät".

"Herran Jestan, Bräsig, se ei käy laatuun, kuinka voisivat Rudolf ja

Miina asua samassa talossa? Mitä ihmiset siitä sanoisivat?"

"Rouva Nüssler, minä tiedän sen kyllä, kihlausaikana arvostelevat

ihmiset vertaisiansa pahasti, minä tiedän sen itsestäni, silloin kun

minulla oli kolme -- niin, mitä piti minun sanoa? Niin, Miina voi

muuttaa pastori Gottliebin luo, pääsiäiseksi muutan minä Rahnstädtiin

Hawermannin luo, ja sitte on minun huoneeni vapaa".

"Niin, se käy laatuun", sanoi rouva Nüssler. Ja siihen se asia

päättyi.

Pääsiäisenä tuli Rudolf, mutta Miinan oli lähteminen, ja kun hän

kimsuineen, kamsuineen istui vaunuissa, kuivasi hän kyyneleitä

silmistään ja piti itseänsä onnettomimpana olentona mailmassa, koska

hänen rakas äitinsä oli sysännyt hänen ulos isänhuoneesta vieraisin

ihmisiin -- joiden joukkoon hän luki oman sisarensakin Liinan --

ja tämä kaikki tapahtui _ilman mitäkään syytä_; ja Miina puristi

oikein nyrkkiä, ajatellessaan Bräsigiä, sillä äiti oli ilmottanut

hänelle, että Bräsig oli tämän parhaaksi nähnyt. "Niin", huudahti

Miina, "ja nyt täytyy minun asua hänen kamarissansa, jonka hän

on tupakan savulla niin mustannut, että voi sormellaan kirjottaa

nimensä, seinään!" Mutta kuinka lensivät hänen silmänsä pystyyn, kun

hän kamariin astui, kuinka lensivät hänen silmänsä pystyyn! Keskellä

huonetta seisoi valkealla raidilla peitetty pöytä ja pöydällä

kauniissa lasissa kukkaiskimppu, tehty vuoden-ajan antimista,

lumikukista, sinivuokoista, keltasista narsisseista ja hyasinteista,

ja tämän alla oli kirje Miina Nüsslerille pehtori Bräsigin

käsialalla, ja kun Miina aukaisi kirjeen, hämmästyi hän varsin,

sillä siinä oli värsyjä, ja tämä oli ensimäinen kerta, kuin hän oli

runoelman esineenä. Pehtori Bräsig oli eräältä rakennusmestarilta,

nimeltä. Schulz, oppinut vanhan runoelman, jonka hän nyt sovitti

tilaisuutta myöden ja oli itse värsyjen jatkoksi sepittänyt muutamia

lohdutussäkeitä, joten kirje tuli kuulumaan näin:

Rakas ristilapseni!

Tässä onpi huoneeni,

vaan ei ole omani,

Se, ken tässä ennen asui,

samat sanat siitä lausui.

Kun hän lähti matkaansa,

astun hänen sijaansa;

niin on käyvä vastakin,

kun lähtö tulee mullekin.

Niin, eron hetki on katkera,

mut aika kuluvi ahkeraan,

siis astu sisään sä huoleti vaan,

vuoden viertyä häitäsi raketaan.

Miina punastui hiemasen häistä lukeissaan ja heittäytyi nauraen

sisarensa Liinan kaulaan ja moitti Bräsigin käytöstä; mutta

sydämessään lupasi hän Bräsigille ystävällisen suudelman. Ja niin oli

nyt Miina, täällä, Rudolf Reksowissa ja Bräsig pastorin rouvan luona

ja Hawermann Rahnstädtissä.

Hawermann ei ollut paljon muuttunut, hän eleli itseksensä, vaikka

useat koettivat häntä lohdutella. Rehtori piti hänelle tuontuostakin

pienen puheen, Kurz jaaritteli hänen kanssansa maanviljelyksestä

ja Mooseskin käydä köntysti toisinaan portaita myöden ylös

Hawermannin luoksi ja haasteli hänen kanssansa vanhoista ajoista ja

kyseli häneltä neuvoa asioissaan. Mutta tämä kaikki oli turhaan:

hän ajatteli yöt päivät lapsensa kohtaloa ja toivoi yhä, että

päivätyöläinen Regel vielä kerta oli ilmaantuva ja oli vilpittömällä

tunnustuksella vapauttava hänen tästä häpäisevästä epäluulosta.

Päivätyöläinen oli useat kerrat kirjottanut kotia ja oli lähettänyt

rahoja vaimollensa ja lapsillensa; mutta hän itse ei tullut. --

Pieni pastorin rouva rupesi salaisesti pelkäämään, että Hawermann

voi vähitellen tulla päästä vialle, ja hän kiitti luojaansa, että

Bräsig vihdoinkin muutti hänen luoksensa. Bräsig oli kyllä auttava,

ja jos jollakin, niin Bräsigillä oli sekä tahtoa että kykyä siihen.

Bräsigin levoton ja samassa hyvänlaitainen luonto ei antanut

Hawermannille mitään rauhaa, Hawermannin täytyi tehdä milloin sitä,

milloin tätä, hänen täytyi käydä jalottelemassa Bräsigin kanssa,

hänen täytyi kuullella kaikkia niitä hullunkurisia kirjoja, joita

Bräsig toi Rahnstädtin lainakirjastosta, ja jos ei muusta apua ollut,

niin esitteli Bräsig mitä mielettömimpiä ajatuksia ja väitteitä,

saadaksensa Hawermannia niitä vastustelemaan ja houkutellaksensa

häntä siten pieneen kiistaan. Tällä tavalla saatiin tosiaankin

Hawermann paremmalle, mielelle, mutta niin pian kuin puhe tuli

Pümpelhagenista ja Fransista, katosi kaikki ja paha henki vaivasi

taas häntä.

Lovisan laita oli paljoa parempi, hän ei ollut niitä naisia,

jotka, sentähden että heidän rakkautensa on vamman saanut, koko

elinkautensa sitä hautovat ja ulkonaisella, riutuvalla muodollaan

tahtovat näyttää koko mailmalle, kuinka kipeä heidän sydän parkansa

on, että ainoastaan kuolema voi heidät vapahtaa, ja ettei heistä

enää ole mihinkään tässä mailmassa. Ei, sitä lajia ei hän ollut,

hänellä oli voimaa ja rohkeutta kärsimään yksin onnettomuutensa,

mailman sääliväisyyttä ei hän kaivannut. Syvällä, syvällä hänen

sydämensä pohjassa piili hänen rakkautensa puhtaana kultana,

kenenkään ei hän sallinut luoda sinne silmäystänsä, mailma ei saanut

edes sen kiiltoakaan nähdä. Ja kun hän itse toisinaan yksinäisinä

hetkinä astui alas aarteensa luo ja veti sen esille, vaihtoi hän

sitä pieniksi rahoiksi jokapäiväistä tarvetta varten ja jakeli

siitä kaikille, jotka tulivat hänen pariinsa, ja _tämän_ rakkauden

sai mailma nähdä, vaan ei _toista_. Ja kun Herra taivaassa näkee,

kuinka semmoinen sydän urhollisesti taistelee kovaa onnea vastaan

ja kärsimyksistään huolimatta kaikin voiminsa koettaa hyvää tehdä,

silloin auttaa hän myöskin monessa tilaisuudessa, jota ei kukaan

olisi aavistanut. Ihmiset sanovat sitä sattumukseksi; mutta jos sitä

tarkemmin katselee, niin on se seuraus monista toisista seurauksista,

joiden varsinainen syy pysyy meille salaisuutena.

Semmoinen sattumus oli nyt keväällä sen teekokouksen jälkeen, jossa

Rahnstädtin rouvasväki oikeutta istui, kohtaava Lovisaa. Hän oli

kotimatkalla Liinan luota Gürlitzistä ja kulki jalkapolkua pitkin

Rahnstädtin puutarhojen välitse, kun eräs puutarhan veräjä aukesi ja

nuori, pieni, sievä tyttö tuli Lovisaa vastaan, ihan punastuneena ja

kädessä kimppu syreninkukkia, tulpaaneja ja narsisseja.

"Oi, olkaa hyvä ja ottakaa", sanoi pikku asessori -- sillä se oli

hän -- ja kun Lovisa vähän kummastellen seisoi siinä, ikäänkuin

epätiedossa, mitä hänen piti tehdä, juoksivat kyynelet alas pitkin

pienen asessorin poskia ja hän piti käsiään silmillänsä ja sanoi:

"Minä olisin niin mielelläni tehnyt teille iloa".

No, tämähän tuntui varsin hellältä ja lämpimältä! Lovisa laski

kätensä tyttösen uumille ja suuteli pikku asessoria, joka veti

hänet sisään puutarhan lehtimajaan, ja siellä istuivat he kukkivan

seljapuun alla ja Lovisa solmi tämän viattoman nuoren tytön kanssa

hellän ystävyyden liiton, sillä ystävyys leimahtaa pian ilmituleen

hiilistä, jotka rakkaus on jälkeensä jättänyt, ja tästä hetkestä

ruveten oli pikku asessori jokapäiväinen vieras pastorin rouvan

majassa ja kaikki talossa iloitsivat hänestä. Niin pian kuin

Hawermann kuuli pastorin rouvan vanhan klaverin ensimäiset äänet,

kapusi hän alas portaita myöden ja istui nurkkaan ja kuulteli,

kuinka pikku asessori vielä tästä vanhastakin pelivärkistä sai

kauniita säveliä heltiämään, ja kun soitanto loppui, tuli pastorin

rouvan vuoro, sillä pikku asessori oli tohtorin tytär ja tohtorit ja

tohtorien lapset tietävät aina paljo uutisia, ja vaikka rouva Behrens

ei ollutkaan juuri utelias, niin tahtoi hän kumminkin mielellään

tietää kaikki, ja aina siitä asti, kuin hän pikku kaupungissa asui,

oli tämä pienen kaupungin omituisuus tarttunut häneenkin, ja hän

sanoi Lovisalle: "Minä en tiedä, mikä sen tekee, mutta niin on

laita kumminkin, että mielellään tahtoo tietää, mitä naapuristossa

tapahtuu; mutta kun minun sisareni, Triddelfitzin rouva, minulle

jotakin kertoo, kuuluu se niin tylyltä, mutta kun pikku Anna minulle

jotakin ilmottaa, kuuluu se niin viattomalta ja hauskalta; hän mahtaa

olla pieni kiltti lapsi".

Mutta varsinaisen merkityksensä sai tämä ystävyyden liitto vasta

silloin, kun huono vuosi tuli tähän pieneen kaupunkiin, tuoden nälän,

hädän ja kurjuuden tullessaan. Pikku Annasen isä oli tohtori, ja

mitään muita arvonimiä ei hänellä ollut; mutta hänellä oli jotakin

parempaa, hänellä oli hellä sydän köyhiä kohtaan, ja kun hän kotona

oli kertonut yhden ja toisen kurjasta tilasta, tuli pikku asessori

rouva Behrensin ja Lovisan luo ja kertoi heille taas, kuinka laita

oli siellä, kuinka laita oli täällä, ja rouva Behrens meni silloin

ruokakammioonsa ja aittaan ja kellariin ja sälytti korin täyteen

ruokatavaroita -- sen teki hän itse siihen ei kukaan toinen saanut

puuttua ja nuo molemmat nuoret tytöt kantoivat ruoat pois illan

hämärässä ja kun he takasin tulivat, suutelivat he toinen toistansa

ja antoivat suudelman rouva Behrensille ja Hawermannillekin, ja siinä

oli kaikki.

Ja kun soppakeittimö piti toimeen pantanaan, pitivät Rahnstädtin

rouvat suuren kokouksen, jossa oli ratkaistava, kuinka semmoinen

parhaiten saataisiin toimeen. -- Sen pitää tulla _suurellaiseksi_

sanoi viskaalin rouva, ja kun häneltä kysyttiin mitä hän

sillä tarkotti, sanoi hän sen olevan hänelle yhdentekevää,

"_suurellaiseksi_" piti sen vaan tulla, muuten ei siitä olisi

mihinkään. -- Ja teeseuran istunnossa lässäolleet tuomarit vaativat,

että tehtäisiin erotus jumalattomain ja hurskasten välillä,

jumalattomat saisivat kuolla nälkään, ja eräs nuori rouva, joka

vast'ikään oli naimisiin mennyt, sanoi että pitäisi valittaman joku

mies asiaa johtamaan. Kaikki nousivat häntä vastaan, ja viskaalin

rouva sanoi, että niin kauvan kuin hän oli elänyt -- ja sitä oli jo

jommoinenkin aika, muistutti rouva Krummhorn -- oli keittäminen ja

hyväntekeväisyys ollut naisten asiana, mitäpä miehet semmoisista

ymmärsivät? Mutta "_suurellaisesti_" oli asia alustettava. Ja seura

erosi yhtä viisaana, kuin se kokoontunut oli, ja kun keittäminen

alkoi puuhaili kaksi kaunista tyttöä takan ääressä valkeine

esiliinoineen ja jakeli ruokia köyhäin astioihin ja he istuivat

yhdessä jumalattomain ja hurskasten kanssa rahilla ja kuorivat

perunia ja nauriita seuraavaksi päiväksi, ja tämä oli sitä pientä

rahaa, johon Lovisa oli vaihtanut kultaisen aarteensa, ja pikku

asessori pani roponsa myöskin alttiiksi.

Bräsig tuli ja vapautti pikku asessorin ulkoaskareista, ottaen ne

omalle niskallensa, sillä Bräsig oli kokonaan luotu ulkotoimia

varten, niinkuin hänen raajansa sitä kyllä osottivat, ja kun hän vaan

vähänkin sai leiniltä hoivaa, juoksi hän ympäri kaupungissa ja sanoi

Hawermannille: "tohtori Strumpf määrää polchikumia ja liikuntoa, ja

vesitohtori määrää kylmää vettä ja liikuntoa; liikuntoa määräävät

molemmat, ja minä tunnen, että se pitää minua pystyssä, Niin, mitä

piti minun sanoa -- Mooses lähettää sinulle paljo terveisiä ja tänään

iltapuolella tulee hän".

"Mitä? Joko hän on tullut Dobberanista kylpemästä? Minä luulin hänen

tulevan vasta elokuussa takasin".

"Niin, Kaarlo, mutta tänään onkin jo Jaakon päivä ja elonaika

hyvällä alulla. Mutta -- niitähän piti minun sanoa -- niin, vanha

juutalaisrahjus on kokonaan uudistunut, hän näytti varsin kauniilta

ja juoksenteli ympäri huoneessa, näyttääksensä minulle, kuinka

liukkaaksi hän on tullut jaloiltaan. Mutta nyt minun on meneminen

vanhan leskirouva Klahnin luoksi, hän odottaa minua puutarhassa,

minä olen, näet, luvannut hänelle nauriin siemeniä, ja sitte on

minun meneminen kauppias Krummhornin rouvan luo katsomaan hänen

kissanpoikasiansa, minkä hänen niistä tulee jättää meitä varten;

sillä, Kaarlo, kelpo hiirikissa on meidän hankkiminen, ja sitte

menen seppä Rischiltä poltinrautaa noutamaan Kurzin tamman tähden,

koska se vanha kaakki on saanut pahkoja jalkoihinsa yhtä taajaan,

kuin Mooseksen Taavetilla on varpaankänsiä. Sinä et tiedä kai,

onko sinun nuorella isännälläsi jo pahkakonttinen hevonen, muuten

voisi hän ostaa Kurzilta tämän vanhan kaakin, täydentääksensä

hevoslasarettiansa. Ja illansuussa täytyy minun käydä pormestarin

rouvan luona, sillä heillä on myös ollut muutama kappa ruista

kylvössä, ja nyt panee rouva kokonaiset pidot toimeen, koska

laiho tänään on leikattu, ja minä olen luvannut järjestää kaikki

säännönmukaisesti, että kesti näyttäisi oikein maalaisilta pidoilta.

No, hyvästi nyt, Kaarlo, tänään iltapuolella luen minä sinulle

jotakin, minä olen tuonut hauskan kirjan muassani". Ja niin juoksi

hän taas katua ylös, toista alas, ja hikoili muiden palveluksessa,

sillä koska meklenpurilaisessa pikkukaupungissa maanviljelys on

pääasiana, oli Bräsigin antaminen neuvoja yhdelle ja toiselle, ja

niin oli hän pian tullut koko kaupungin hätävaraksi.

Iltapuolella päivää istui Bräsig Kaarlonsa luona ja hänellä oli

kirja kädessä, josta hän aikoi lukea, ja jos kurkistamme yli hänen

olkapäänsä, niin näemme nimilehdellä: "Aristophaneen sammakot,

kreikan kielestä käännetty". Me kummastumme suuresti; mutta kuinka

suuresti olisi sama vanha kreikkalainen ivailia kummastunut

Rahnstädtiläisten sivistyksestä, jos hän kahdentuhannen vuoden

perästä olisi kurkistanut pehtori Bräsigin olan ylitse ja olisi

nimimerkistä nähnyt, että hänen vanhat runoelmansa loikoilivat

kaikenlaisten "Ruusujen", "Helmien", "Lemmikkien" ja "Kukkasten"

seassa Rahnstädtin lainakirjaston hyllyllä! Kuinka herttaisesti se

veitikka olisi nauranut! -- Mutta pehtori Bräsig ei nauranut, hän

istui hyvin totisena, suuret pyöreät rillit päässä, jotka kiisivät

kuin vaunuin lyhdyt; hän piti kirjaa niin kaukana edessänsä, kuin

kätensä ulottui, ja alkoi nyt lukea: "Aristop-haneen sammakot --

minä luen 'Hannin', Kaarlo, sillä 'Haneen' pidän minä painovirheenä;

sanotaan esimerkiksi 'rakkari Hanni', josta minä kerran olen lukenut,

ja jos tämä vaan on puoliksikin niin hirvittävä, niin voimme olla

tyytyväisiä, Kaarlo".

Ja nyt alkoi Bräsig lukea ja luki koulumestari Strullin tapaan

yhtä mittaa, seisahtamatta, ja Hawermann istui kuin kuultelisi

hän tarkasti, mutta jo ennenkuin ensimmäinen lehti oli lopussa,

vaipui hän omiin ajatuksiinsa, ja kun Bräsig kostutti sormeansa,

kääntääksensä neljättä lehteä, näki hän närkästyen vanhan ystävänsä

silmien menevän kiini. Bräsig nousi seisoalle ja asettui hänen

eteensä ja katseli häntä. Mutta tunnettu on, että mylläri herää,

kun mylly seisahtaa, ja että kuuliat heräävät, kun pappi lopettaa

saarnansa; niin kävi nyt Hawermannillekin, hän loi silmänsä auki,

veti pari hyvää savua piipustaan ja sanoi: "Kaunista, Sakari, hyvin

kaunista!"

"Mitä? Sinä kehut kirjaa, ja olet nukkunut".

"Älä pane pahaksi", sanoi vanhus, joka nyt vasta tuli oikein

tunnollensa, "mutta minä en ole ymmärtänyt sanaakaan. Vie kirja taas

pois, vai ymmärrätkö sinä paremmin?"

"En ensinkään, Kaarlo, mutta minä olen maksanut siitä groschenin,[13]

ja kun minä kerran olen rahan maksanut, niin täytyy minun jotakin

saada sen edestä".

"Niin, mutta jos et nyt mitään siitä ymmärrä?"

"Eihän ihminen luekkaan ymmärtääksensä, Kaarlo, vaan ainoastaan

huviksensa lukee hän kirjoja. Näethän..." ja hän aikoi hänelle tätä

likemmin selittää, mutta samassa kolkutettiin ovelle ja Mooses tuli

sisään. --

Hawermann kävi häntä vastaan: "Terve, Mooses, terve! Kuinka

reippaalta te näytätte, oikein kauniilta!"

"Sitä on minulle Nuppunenkin sanonut, mutta sen sanoi hän jo

viisikymmentä vuotta takaperin".

"No, mitenkä kylpypaikka teitä miellytti?"

"Tiedättekö mitä, Hawermann? Kylpypaikassa iloitaan kaksi kertaa,

ensiksi silloin, kun sinne tullaan, ja toiseksi silloin, kun sieltä

lähdetään. Laita on tässä sama kuin hevosen, puutarhan tai talon

kaupassa: iloinen olet, kun sen saat, iloinen olet, kun siitä pääset".

"Niin aina, työttömyyttä ette kai voineet kestää, kauppa-asianne ovat

kai yhä mielessänne olleet?"

"Kauppa-asiat? Minä olen vanha mies. Minun toimenani on, etten

ryhdy uusiin puuhiin, vaan vedän rahani pois vanhoistakin. Ja

juuri sentähden tulin tänne teidän luonne; minä tahdon sanoa ylös

seitsemäntuhatta taaleriani Pümpelhagenissa".

"Oo Mooses, älkää toki! Te saattaisitte herra von Rambowin suureen

pulaan".

"Sitä en luule; hänellä mahtaa olla rahoja, paljo rahoja. Taavetilla,

notariuksella ja Pomukkelskopilla on ollut hänen kanssansa asioita,

heillä oli aikomus tänä uunnavuonna panna hänet piukalle, mutta hän

luki heille yksitoista tuhatta taaleria pöydälle. Minä arvasin sen,

sillä minä olen pitänyt Taavettia silmällä. Minä kutsuin Zodickin

eteeni. Missä te eilen olitte? kysyin minä häneltä. -- Kreivin luona,

vastasi hän. -- Zodick, sinä valhettelet, sanoin minä. -- Silloin

vannoi hän kiveen kovaan totta puhuvansa. -- Mutta minä väitin yhä:

Zodick, sinä valhettelet. Ja viimein sanoin minä: minä tahdon sanoa

sinulle jotakin, sanoin minä: hevoset ovat minun, vaunut ovat minun,

ja kuski on minun; jos et sano totuutta, ajan minä sinun tiehesi, ja

sitte joudut sinä maantielle. -- Nyt heltisi hänen kielenkantansa,

ja hän puhui minulle niistä yhdestätoista tuhannesta taalerista

ja eilen kertoi hän minulle, että Pömökkelskopp on sanonut ylös

kahdeksantuhatta taaleria tammikuun 15 päiväksi. -- Pömökkelskopp on

viisas mies, hän tietää kyllä, miten laita on".

"Jumalan tähden!" huudahti Hawermann ja hänen vihansa unohtui ja

entinen uskollisuus von Rambowin perhettä kohtaan heräsi hänessä

tietämättänsä, "ja tekin aiotte vielä lisäksi vaatia ulos lainanne?

Mooses, teidän rahanne ovat kumminkin varmassa tallessa".

"Olkoon niin, ne ovat varmassa tallessa. Mutta minä tiedän monta

muuta paikkaa, jossa ne myös ovat tallessa". Ja hän katseli molempia

pehtoreja tuimasti silmiin ja lausui omituisella äänenkorolla: "Minä

olen hänen nähnyt; minä olen myös puhutellut häntä".

"Ketä? Herra von Rambowia? Missä sitten?" kysyi Hawermann.

"Dobberanissa pelipöydän ääressä näin minä hänen", vastasi Mooses

vihaisesti, "ja majatalossani puhuttelin häntä".

"Herranen aika", huudahti Hawermann, "sitä ei ole hän milloinkaan

ennen tehnyt. Kuinka on se onneton miesparka semmoiseen seuraan

joutunut!"

"Sitä olen minä aina sanonut", huudahti Bräsig, "herra luutnantti

hävittää itsensä avoimin silmin".

"Taivaan pyhät!" puhkesi Mooses sanomaan, "kuinka siellä rahoja

mätkittiin, suuria kasoja kultarahoja oli heidän edessänsä ja

niitä pantiin sinne, niitä pantiin tänne, niitä lykeltiin pöydän

tälle laidalle, niitä lykeltiin pöydän tuolle laidalle, ja tämä

on olevanansa rehellistä tointa? Tämä on olevanansa huvitusta?

Karvat nousevat pystyyn, sitä nähdessä. Ja siellä istui hän toisten

joukossa. -- Zodick, sanoin minä -- sillä Zodick oli tullut minun

vaunuillani, minä aion matkata matkoihini seuraavana päivänä --

Zodick, asetu tähän ja pidä silmällä Pümpelhagenin herraa, kuinka

hänen käy, minä rupeen voimaan pahoin. Ja samana iltana tuli Zodick

ja sanoi: hän on kynitty, ja aamulla tuli herra von Rambow minun

luokseni ja pyysi saada minulta tuhat taaleria. Minä tahdon sanoa

teille jotakin, sanoin minä, jos minä saan olla isänä teille, niin

tulkaa minun kanssani kotia, Zodick odottaa vaunujen kanssa kuistin

edessä, minä otan teidän mukaani, se ei maksa teille penniäkään.

Mutta hän ei tahtonut, hän jäi sinne".

"Se onneton miesparka!" huudahti Hawermann. "Semmoinen nulikka!"

huudahti Bräsig, "ja hänellä on vaimo ja lapsi! Oo, jospa sinä olisit

minun poikani, kyllä minä sinun löylyttäisin!"

"Mutta Mooses, Mooses!" huudahti Hawermann, "minä pyydän teitä

Jumalan, tähden, älkää sanoko ylös rahojanne. Hän on malttava

mielensä, ja teidän rahanne on hyvässä tallessa".

"Hawermann", sanoi Mooses, "te olette myös viisas mies, mutta

kuulkaa: kun minä rupesin rahoilla kauppaa tekemään, sanoin minä

itsekseni: Kun tulee joku ja pöyhistelee vaunuilla ja hevosilla ja

kalleilla huonekaluilla, hänelle lainaat rahoja, semmoinen mies

hankkii itselleen jotakin; kun tulee joku ja pitää hauskaa elämää ja

juo shampanjaa -- no nuoret ovat nuoria! Mitä he tänään tuhlaavat,

sen voivat he huomenna ansaita takaisin -- hänelle lainaat myös;

mutta kun tulee joku, jolla on kortit taskussa ja joka täysin käsin

viskelee rahojaan lokaan -- ole varoillasi hänestä, sanoin minä,

peluri ei löydä rahojaan takasin loasta -- Ja mitä sanoisivat ihmiset

minusta, Hawermann? Juutalainen, sanoisivat he, on yllyttänyt sitä

nuorta miestä, on antanut hänelle rahoja, hänen pelataksensa, että

hän häviäisi, ja että juutalainen hyötyisi nuoren miehen vahingosta".

Ja Mooses oikaisi itsensä suoraksi. "Ei, juutalaisella on myös

kunniansa! Eikä kukaan saa tulla ja osottaa sormellaan minun hautaani

ja sanoa: Se, joka lepää tuolla, on liikkunut väärillä teillä. Enkä

minä aio antaa miehen, joka ei vielä ole kuiva korvain takaa, viedä

minulta minun kunniallista nimeäni vanhoilla päivilläni. Eikö hän

ole varastanut teiltä teidän kunniallista nimeänne, ja te olette

kuitenkin hyvä ja rehellinen mies. -- Ei", sanoi hän, "istukaa", kun

Hawermann hypähti ylös istuimeltaan ja pyöri edestakasin huoneessa;

"minä en tuomitse teitä; ihmisten luonnot ovat erilaisia; te tahdotte

sitä suvaita ja teillä on teidän syynne; mutta minä en tahdo sitä

suvaita ja minulla on myös syyni. -- Ja nyt hyvästi, Hawermann,

hyvästi herra pehtori!" ja hän lähti; "mutta tammikuun 15:ksi vaadin

rahani".

Niin nousi siis tältäkin haaralta synkkä pilvi Akselin taivaalle,

jota ei hän ollut aavistanutkaan, mustat ukkosen pilvet piirittivät

häntä joka taholta, ja mahdoton oli sanoa, eikö niistä voinut syntyä

raekuuro, joka iäksi päiväksi oli kukistava hänen toiveensa. Hän itse

tosin ei ajatellut, että asia voi hänelle niin turmiolliseksi tulla,

hän pani toivonsa hyvään vuodentuloon, niihin ennakkomaksuihin,

joita hän vilja- ja villakauppiailta voi saada, ja vielä muihin

odottamattomiin onnen sattumiin, joita myöskin toisinaan voi

tapahtua, kun hyvin käy. Mutta yhtä usein kuin semmoiset sattumat

voivat ihmiselle avuksi tulla, yhtä usein voi yllättää hänet

sattumus, joka masentaa mahtavimmankin ja saa hänen luulemaan, että

sallimus leikkii sokkosilla hänen kanssansa.

Niin tapahtui vuonna 1848.

Luku 35.

Miksikä Ferron saarella ja pohjannavalla kapinaan ruvetaan,

miksikä Rahnstädtin postimestari seisoo oven edessä ja pyöryttää

peukaloitansa, ja miksikä papin kandidaatti ei enää voi sanoa muuta

kuin "puh". Miksikä kaikki paksut, paitsi rakennusmestari Schulz ja

Bräsig, jäivät pois Rahnstädtin reformiyhtiöstä ja miksikä Manassen

poika kaupittelee piilukkoja, ja Taavetin on kasvattaminen partaa.

-- Kurz paiskataan ulos reformiyhtiöstä ja rehtori Baldrian perustaa

ompelumamselien yhtiön. Aksel tyhmänä, Pomukkel pulassa, hän kutsuu

Gottliebiä ja Liinaa päivälliselle. -- Liina ei suostu, ja Gottlieb

saarnaa vääriä jumalia vastaan ja saarnaa kirkon tyhjäksi.

Tässä en tietysti tahdo kirjottaa, oliko tämä vuosi mailmalle

eduksi vai vahingoksi, sen arvostelkoon kukin itse olojensa mukaan;

enkä minä myöskään aio kirjottaa, mitä seurauksia siitä oli muulle

mailmalle ja missä sen varsinaiset syyt ovat etsittävät; mutta mitä

tämä vuosi tuotti niille henkilöille, joiden kohtaloa erittäin olen

ottanut kertoakseni, sitä en saata olla mainitsematta; muuten voisi

tämä kirja saada järjettömän lopun.

Kun Helmikuussa meteli syttyi Parisissa, olisi se Meklenpurilaisista

yhtä hyvin voinut tapahtua Turkinmaalla, ja useammista tuntui varsin

hauskalta, että kertakin tapahtui taas mailmassa jotakin erinomaista.

Mutta Rahnstädtissäkin rupesi kumminkin valtiollinen henki heräämään,

ja postimestari sanoi, että jos tätä kesti, tuli asia arveluttavaksi,

sillä hänen oli jo ollut tilaaminen yksitoista uutta sanomalehteä,

neljä "Hamburger Correspontia" ja seitsemän "Vossische Zeitungia", ja

tämä oli huono merkki, sillä jälkimäinen jäyti sananparsillaan irti

kaikki yhteiskunnalliset olot; se ei luultavasti pahaa tarkottanut,

mutta se _teki_ sitä kumminkin. Näin tuli nyt neljäviidettä

valtioasiain harrastajaa Rahnstädtissä tyydytetyksi, sillä heitä oli,

noin umpimähkään laskein, aina neljä, jotka pitivät samaa lehteä,

ja Rahnstädtin ylimysten pienet perilliset juoksivat pitkin katuja

ja kuljettivat lehdet tarkasti talosta taloon, ikäänkuin aikoisivat

heidän rakkaat vanhempansa kasvattaa heistä postimiehiä. Mutta mitäpä

riitti yksitoista lehteä semmoiselle kaupungille kuin Rahnstädt

oli? Koko porvaristolla ei ollut vielä mitään, ja porvareista piti

kumminkin huolta pidettämän, ja huolta heistä pidettiinkin.

"Juhana", sanoi Juha Bankin vaimo, "mihinkä, sinä taas aiot?"

"Pikimmältäni Grammelinin luo".

"Sinä juoksentelet liian usein ravintolassa tätä nykyä".

"Oo, yksi lasi olutta, Dortha! Asianajaja Rein lukee tänä iltana

taas sanomalehdistä: pitäähän ihmisen toki tietää, mitä mailmassa

tapahtuu". Ja Juha Bank ja vielä viisikymmentä hänen vertaistansa

meni olutkapakkaan.

Ylimpänä pöydän päässä istui asianajaja Rein, piti sanomalehteä

kädessään, loi silmäyksen pitkin pöytää ja rykäisi pari kertaa.

"Hiljaa!"

"Hiljaa!"

"Grammelin, minulle vielä lasi olutta!"

"Perhana, etkö sinä voi pitää suutasi! Hän rupee lukemaan".

"Tuhat tulimmaista! Saanhan minä toki ensiksi tuottaa lasin olutta

eteeni?"

"No, hiljaa nyt!"

Ja asianajaja rupesi lukemaan. Hän luki Lyonista, Mailandista

ja Münchenistä; joka paikassa oli kapina syttynyt, mailma oli

menemäisillään ylösalasin.

"Aa, vartokaapa, tässä on vielä jotakin", sanoi hän. "Ferron saari,

5:s päivä. Saari on täydellisessä kapinassa; meiltä aiotaan ottaa

meridiani, joka nyt enemmän kuin 300 vuotta on ollut vedettynä meidän

saaremme ylitse, ja nyt aiotaan muuttaa se Greenwichiin Englannissa.

Suuri mielenkatkeruus englantilaisia vastaan. Kansa tarttuu

aseisin; meidän molemmat husarirykmentit on komennettu puolustamaan

meridiania".

"No johan nyt jotakin, vai alkavat hekin!"

"Niin, kaimaseni, eihän se olekkaan ihmettä; kun 800 vuotta on

jotakin omistanut, eihän siitä niin vain tahdo hellittää".

"Kaimaseni, tiedätkö sanoa, mikä meridiani on?"

"Mikäpä se lienee? Se on kai jotakin, jota englantilaiset voivat

hyväksensä käyttää. Käethän, sinä et eilen illalla tahtonut uskoa

minua, että englantilaiset ovat syypäät koko melskeesen; nyt kuulet

sen".

Asianajaja Rein laski sanomalehden pöydälle ja sanoi: "Tämäpä on

hullua; minua oikein rupee pöyristämään".

"Herranen aika, mitä nyt on taas tapahtunut?"

"Onko jotakin hulluutta taas tekeillä?"

"Eiköhän mahda! Kuulkaa! -- Pohjan napa, Helmikuun 27:s päivä.

Hyvin vaarallinen ja arveluttava kapina on syttynyt Eskimolaisten

kesken; he eivät tahdo enää vääntää maan napaa ja vetävät syyksi

uppiniskaisuuteensa traanin puutteen, jolla napaa voidellaan; viime

vuonna oli muka valaskalain saalis ollut sangen huono. Tämän kapinan

seuraukset voivat tuottaa koko mailmalle arvaamattomia vaurioita".

"Tuhat tulimmaista! Mitähän tämä merkitsee? Nyt seisahtaa kai koko

rämäskä käymästä?"

"Kiin, mutta siihen pitää hallituksen puuttua!"

"Ei, kaimaseni, siitä ei mitään synny, sitä ei aatelisto suvaitse".

"Minä en usko koko jutusta sanaakaan", sanoi Juha Bank.

"Sinä et sitä usko? No sinun suutarina pitäisi se kumminkin tietää.

Eikö traanin hinta viime vuodesta ruveten ole noussut?"

"No veikkoset", huudahti räätäli Wimmersdorf, "sen saatan minä

sanoneeksi, että mikään hyvä loppu ei ole tästä tuleva". "No",

huudahti eräs toinen, "minulle on yhdentekevä! Kun taivas repee,

putoovat varpuset maahan. Mutta sen tahdon minä sanoa, pitääkö

meidän työtä tehdä, sillä aikaa kuin ne perhanan luikarit tuolla

pohjannavalla istuvat kädet ristissä? Grammelin, minulle vielä lasi

olutta!"

Tästä tarinasta voipi tehdä kolme päätöstä: ensiksi, että herra

asianajaja Rein ei lukenut ainoastaan sanomalehdestä, vaan myöskin

toisinaan omasta päästänsä, ja että hän oli lystikäs mies, ja

toiseksi, että Rahnstädtin porvarit eivät vielä olleet oikein kypsiä

lukemaan sanomalehtiä, ja kolmanneksi, että ihminen ei paljon piittaa

asioista, jotka eivät vaaranna hänen omaa nahkaansa.

Mutta se oli meitä likemmältä koskeva. Eräänä päivänä jäi Berlinin

posti tulematta, ja Rahnstädtiläiset seisoivat tiheässä ryhmässä

postikonttorin edessä ja arvelivat, mitähän tämä merkitsi. Ja

ratsasmiehet, joiden piti viedä postilaukut maalle, tuumailivat

keskenään, pitikö heidän odottaa vai eikö; ja ainoa tyytyväinen

ihminen koko tässä häiringössä oli postimestari, joka seisoi oven

edessä, kädet ristissä edessään, ja pyöritti peukaloitansa ja sanoi,

että kolmeenkymmeneen vuoteen ei hänellä yhden- ja kahdentoista

välillä päivällä ollut niin paljon loma-aikaa ollut kuin tänään.

Seuraavana päivänä tulivat pienten postinkuljettajain sijasta

kaupungin ylimykset itse, ja ratsasmiesten sijasta ajaa leiskauttivat

herrat kartanonomistajat itse kaupunkiin. Mutta apua ei siitäkään

lähtenyt, sillä posti ei kuitenkaan tullut, mutta sen sijasta kulki

huhu, että Berlinissäkin oli kapina syttynyt. Yksi tiesi sitä,

toinen tätä, ja vanha savenvalaja Düsing, joka asui ulkopuolella

kaupungin porttia, vakuutti selvästi kuulleensa tänään koko päivän

ammuttavan kanunilla, jonka kaikki ihmiset rehellisesti uskoivatkin,

vaikka Berlinistä Rahnstädtiin on neljäkolmatta penikulmaa. Mutta

hänen naapurinsa, nikkari Hagen, sanoi: "Veikkonen, minähän se olin,

joka toimeen sain tuon kanunan jyskeen halkaistessani tänä aamuna

pyökkipölkkyjä puuvajassani".

Kolmantena päivänä tuli nyt viimeinkin posti; mutta ei Berlinistä,

vaan Oranienburgista; se toi tullessaan kuitenkin miehen, joka olisi

voinut kertoa paljon asioita, sillä hän oli koko ajan itse ollut

Berlinissä, mutta hän oli matkalla puhunut äänensä niin sorroksiin,

ettei hän Rahnstädtissä enää voinut saada sanaa suustansa. Hän oli

papin kandidaatti lähiseudulta, ja Rahnstädtiläiset tunsivat, hänen

ja kestitsivät häntä munatotilla, että hän saisi kielenkantansa

liikkeelle. Hän joikin sitä sekoitusta kosolta, mutta se ei auttanut;

hän osotti vaan kädellään kurkkuunsa ja rintaansa ja tahtoi lähteä

tiehensä. Tämä oli tyhmä vaatimus, sillä Rahnstädtiläiset eivät

olleet tänne tulleet, lähteäksensä taas pois pitkillä nenillä,

he eivät häntä päästäneet, ja kandidaatin täytyi käsin ja jaloin

koettaa antaa heille kuvausta Berlinin kapinasta. Hän rakensi siis

pari katusulkua -- ilmaan tietysti, sillä jos hän olisi ryhtynyt

Rahnstädtin katukivitykseen, niin olisi hän varmaankin saanut

poliisin kimppuunsa; hän ampui kepillänsä sulkujen takaa, hän teki

rynnäkköä niitä vastaan -- taas kepillään -- edestäpäin ja ajoi

täyttä nelistä keskelle Rahnstädtiläisiä, antaaksensa heille selvän

käsityksen rakunain tehtävästä; ja kanunain jyskettä osasi hän myös

matkia, sillä hänellä oli vielä sen verran ääntä jälillä, että hän

voi sanoa "puh!" "puh!"

Niin tiesivät nyt Rahnstädtiläiset, mimmoiselta kapina näytti, ja

kuinka se piti toimeen pantaman; he istuivat yhdessä ja joivat

olutta ja kiistelivät, ja asiaa punnittiin niin vähäisesti, ettei

edes ystävämme Reinkään enää tohtinut lukea pohjannavan seikkoja,

erittäinkään kun herrat kaupungin ylimyksetkin tulivat ja joivat

olutta, sillä he tahtoivat ajoissa sukeltaa alamaisten suosioon, jos

nimittäin täälläkin kapina oli syttyvä. Ja sitä ajateltiinkin jo

kovasti.

Rahnstädtissä oli yhtä hyvin levottomia päitä kuin muualla, ja

vaikk'ei koko kaupungilla ollutkaan mitään yhteistä valitusta, niin

oli kumminkin itse kullakin oma mielihalunsa, jota saattoi vetää

tyytymättömyytensä syyksi, ja Kurzin huolena oli kaupungin sonni.

Yhdestä asiasta olivat kumminki kaikki yksimielisiä, nimittäin että

muutos oli tapahtuva ja hyvää loppua ei ollut muuten tuleva, jollei

saatu toimeen mullistusta, s.t.s. hyvin pientä vaan.

Tuosta järjettömästä sanomalehtien lukemisesta syntyi järjellinen

reformiyhtiö presidentin ja kellon kanssa, ja epäsäännöllisestä

edes- ja takasinjuoksemisesta syntyi säännöllisiä kokouksia, joissa

kävi niin paljo väkeä, että eräänä iltana seuran täytyi muuttaa

juomahuoneesta saliin, jonne kumminkin olutkannut otettiin mukaan.

Tämä kaikki tapahtui mitä parhaimmassa järjestyksessä, joka on

sitä kummallisempi, kun ajattelee, että koko seurassa oli paljaita

tyytymättömiä ihmisiä, sillä ainoa tyytyväinen jäsen tässä yhtiössä

oli ravintolan isäntä Grammelin yksin. Salissa nyt pidettiin

puheita, ensi aluksi pöydiltä ja tuoleilta; mutta siinä oli myös

muutos tapahtuva. Nikkari Thiel rakensi jonkinlaisen pyöreän pönkän,

joka sai käydä puhujalavasta, ja ensimäisen puheen siitä piti

tynnyrintekiä Dreier nikkari Thieliä vastaan, sillä hän nimittäin

piti tätä kalua pikemmin vannehtian kuin nikkarin työnä ja pyysi

läsnäolevalta kokoukselta suojelusta ammatillensa. Hän ei kuitenkaan

saanut mitään puolustusta, vaikka selvään kyllä nähtiin, että pönkkä

kyllä oli paloviinatehtaissa käytettävän jähdytystiinun näköinen. --

Paksun leipuri Wredowin pyyntöön ei myöskään suostuttu, hän ehdotteli

nimittäin, että tynnyri tehtäisiin avarammaksi, koska siinä oli

mahdoton liikkua. Mutta nikkari Wimmersdorf vastusteli häntä kovasti:

pönkkää ei ollut tehty möhömahoja varten, jotka viruivat ja loikoivat

rasvassa, ne ajat olivat olleet ja menneet, jolloin huolta pidettiin

ainoastaan _heidän_ edustansa. Ei, tämä pönkkä oli niitä varten,

joilla ei ollut liikoja lihoja, ja niille oli se tarpeeksi avara.

Ja tämä oli syynä, että ainoastaan laihat saivat puheita pitää, ja

lihavat jäivät kiukusta ja harmista kokouksista pois, ja tämä oli

toisista hyvin mieleen. Mutta tämä oli heille itselle vahingoksi,

sillä he karkottivat sillä tavoin yhtiöstä levolliset henget --

niinkuin sitä sanotaan -- ja sen sijaan tunkivat nyt päivätyöläiset

siihen, ja nyt voi kapina alkaa. Ainoat, jotka olivat vähän

lihavanläntiä ja jäivät kuitenkin yhtiöön, olivat pehtori Bräsig ja

rakennusmestari Schulz.

Kukaan ei voinut olla tyytyväisempi näihin levottomiin aikoihin

kuin pehtori Bräsig; hän oli yhä liikkeellä; hän oli kuin ampiainen

eli, vielä paremmin, mettiäinen, hän piti joka ovea ja akkunaa

Rahnstädtissä kukkasena, johon hän pisti kärsänsä ja josta hän imi

uutisia, ja imettyänsä itsensä mettä täyteen, lensi hän takasin

pesäänsä ja syötteli Kaarloansa mesikakuillaan.

"Kaarlo, Ludwig Filip on ajettu tiehensä".

"Onko se sanomissa?"

"Olen itse sen lukenut. Kaarlo, hän mahtoi olla aika pelkuri. Kuinka

voi kuningas ottaa turvansa käpälämäkeen?"

"Oo, Bräsig, semmoista on tapahtunut ennenkin. Etkö enää muista,

kuinka Ruotsin kuninkaalle Kustaalle kävi? Kun kansa piti yhtä ja

nousi häntä vastaan, niin jäi kuningas olemaan yksinänsä".

"Siinä olet sinä oikeassa, Kaarlo; mutta käpälämäkeen en minä

sittekään turvaani ottaisi. Tuhat tulimmaista! minä istuisin

valtaistuimelleni ja panisin kruunun päähäni ja sätkisin käsilläni ja

jaloillani, jos joku kimppuuni kävisi".

Ja myöhempään tuli hän taas: "Kaarlo, Berlinin posti ei ole

tänäänkään tullut ja sinun nuori isäntäsi ajoi täyttä nelistä läpi

katujen postikartanolle, tiedustellaksensa itse, mikä siihen syynä

on; mutta hänelle oli käydä hullusti, sillä muutamat porvarien

joukosta olivat kokoontuneet ja neuvottelivat, tokko heidän oli

tarvis suvaita, että mokoma aatelisherra ajoi nelistä kaupungin

kaduilla. No, hän ratsasti sittemmin toista tietä Mooseksen luo, ja

koko asia jäi siksensä. Minulla oli myös vähän asiaa Moosekselle ja

kävin vähän ajan perästä myös sinne ja saavuttuani paikalle, astui

sinun nuori isäntäsi juuri ulos ovesta, ällisteli minua, mutt'ei

tuntenut minua, jota en minä ihmeekseni pannutkaan, sillä hänellä oli

pää täynnä omia ajatuksia, ja minä kuulin vielä, kuinka Mooses sanoi:

niinkuin sanonut olen, pelaajalla en lainaa mitään rahoja! -- Mooses

tulee tänne iltapuolella päivää".

Iltapuolella tulikin Mooses: "Hawermann, se on totta, se on ihan

totta, mitä Berlinistä puhutaan".

"Mitä? Onko sielläkin kapina syttynyt?"

"Kapina on syttynyt -- mutta älkää puhuko siitä mitään -- tänään

aamulla tuli minun luokseni Berlinistä Manassen poika, kaupitteli

vanhoja piilukkoja, joita hänellä on vielä lähes kolmekymmentä

tuhatta tallella vuodelta 1815".

"Mitä tekee hän vanhoilla piilukoillansa?" huudahti Bräsig, "jokainen

sivistynyt ihminen käyttää nykyaikana knallihattuja".

"Mitäpä minä tietäisin", sanoi Mooses, "minä tiedän jotakin, enkä

tiedä niitäkään. Hän arvelee, että jos kapinaan noustaan, tulevat

vanhat piilukkoiset pyssytkin käytäntöön, ja hän kertoi minulle että

Berlinissä on ammuttu pyssyillä ja käyty sapeleilla ja pistooleilla

ja kanunilla ihmisjoukkoon; puh! puh! on siellä paukkunut koko yön,

ja ratsuväki ajelee pitkin katuja, ja kansa viskelee kiviä ja ampuu

akkunoista ja katusulkujen takaa. Hirmuista! hirmuista! -- mutta

älkää puhuko siitä mitään".

"Siis oikea kanunanjyske?" kysyi Bräsig. "Hyväinen Jumala!" huudahti

Hawermann, "mikä kamala aikakausi nyt on mailmassa!"

"Mitä merkitsee kamala aikakausi? Tyhmille ovat ajat aina huonoja, ja

viisaille ovat ne aina hyviä. Jos olisi ollut hyviä aikoja, ei olisi

minulla ollut syytä vetää kokoon omaisuuttani ja sanoa ylös lainojani

sieltä ja täältä. Minulle, vanhalle ukolle, ovat ajat hyviä".

"Mutta eikö teitä pelota, Mooses, nyt kun kaikki menee ylös alasin?

Pidetäänhän teitä rikkaana miehenä".

"Ei, minua ei pelota. Nuppunen tuli sisään ja voivotteli, Taavetti

tuli sisään -- näin hän vapisi ja sanoi: isä, mihinkä joudumme

nyt rahoinemme? Me jäämme olemaan, missä olemme, sanoin minä. Me

lainaamme taatuille miehille, me ryhdymme hyviin toimiin, niinkuin

ennenkin; me käymme myös miehestä jos tarvis on. Anna partasi kasvaa,

Taavetti, sanoin minä, ajat vaativat sitä. -- No mutta jos ajat

muuttuvat? kysyi hän. -- Sitte ajelet sinä partasi pois, sanoin minä,

ajat eivät sitä silloin enää vaadi".

Puhe kääntyi nyt Akseliin ja hänen pulaansa ja sitte siihen yleiseen

rahan ja luottamuksen puutteesen, joka tätä nykyä vallitsi mailmassa

ja siitä oli paljon puhumista, sillä luottamuksen rauetessa täytyi

maatilojenkin raueta, ja moni sai jättää talonsa. Ja kun Mooses oli

mennyt, istuivat molemmat vanhat maanviljelijät iltaan myöhäiseen

pastorin rouvan kanssa yhdessä ja puhe liikkui yhä surullisissa

asioissa, ja rouva Behrens löi tuontuostakin kätensä yhteen mailman

jumalattoman elämän tähden ja kiitti ensimäisen kerran luojaansa,

joka oli ottanut hänen pastorinsa luoksensa, ettei hänen ollut tarvis

nähdä tätä epäkristillistä menoa, ja Hawermannin mieli oli kuin

miehen, joka on luopunut hyvästä työalastaan, jota rakkaudella on

hoitanut, ja nyt näkee seuraajansa siinä tulevan turmiolle. Bräsig

yksin ei ollut millänsäkään, hän piti päänsä pystyssä ja sanoi, että

tämä levottomuus, joka vallitsi koko mailmaa, ei suinkaan ollut

yksistään ihmisten keksimä, vaan Jumalan käsi oli siinä myöskin,

kumminkin oli hän sen sallinut, ja ukkosen perästä oli ilma taas

puhdistuva. "Ja sinä, Kaarlo", lisäsi hän -- "teistä rouva Behrens

ei puhu mitään -- jos saan antaa sinulle neuvon, Kaarlo, niin tule

huomenillalla mukaan Grammelinille, sillä mitään ihmissyöjiä ja

kapinoitsioita emme ole, ja tiedätkö, miltä se minusta tuntuu? Ihan

kuin ukkosenilma; kun sitä katselet tyynestä kamarista, näyttää se

hirveältä, mutta ollessasi ulkona, sitä tuskin huomaatkaan".

Niin kävi siis Bräsig Rahnstädtin reformiyhtiössä, ja joka ilta tuli

hän kotia ja kertoi, mitä siellä oli tapahtunut.

Eräänä iltana tuli hän kotia myöhempään kuin tavallisesti ja kertoi:

"Tänään oli siellä aika rähinä, ja minä join pari lasia enemmän

olutta, kuin tavallisesti, asian tärkeyden tähden. Näethän, nyt

ovat kaikki päivätyöläisetkin ruvenneet reformiyhtiön jäseniksi,

ja miks'ei? Olemmehan kaikki veljiä. Ja ne penteleen veijarit ovat

saaneet päähänsä, että Rahnstädtin koko alue pitäisi uudestaan

naitattaman ja jaettaman yhtä suuriin osiin ja jokaisen asukkaan

pitäisi saada yhtä paljo maata, ja kaupungin metsästä pitäisi

jokaisen saada syksyllä kaataa itselleen talven varaksi oikein komean

pyökkipuun, sitte vasta olisi yhdenvertaisuus vallitseva ihmisten

kesken. Mutta nyt nousivat maan omistajat tätä vastaan; he kyllä

sanoivat rakastavansa tasa-arvoa, mutta omaisuudestansa he eivät

tahtoneet luopua, ja Kurz piti pitkän saarnan pelloista ja niityistä

ja sai todellakin taas kaupungin sonnin puheesensa sekoitetuksi;

ja kun hän oli puheensa lopettanut, pidettiin häntä aristokraatina

ja sysättiin ulos. Ja sitte otti räätäli Wimmersdorf puhuaksensa

ja saarnasi teollisuusvapaudesta, mutta toiset räätälit kävivät

heti hänen kimppuunsa ja ahdistivat häntä kovasti: tasa-arvoa he

kyllä sanoivat harrastavansa, mutta ammattioikeuksiin ei saanut

koskea. Silloin nousi taas eräs nuori mies puhumaan ja kysyi

ivallisesti, mitenkä oli ompeliattarien laita? Voitaisiinko hekin

ottaa ammattikuntaan, vai eikö? Ja kun vanhat räätälit eivät siihen

tahtoneet suostua, nousivat nuoret miehet ompeliattarien oikeutta

puolustamaan ja paiskasivat vanhat räätälit ulos ja ulkona oteltiin

vielä kiivaasti. Ja sisällä salissa piti rehtori Baldrian pitkän

puheen, jossa hän laverteli laveasti naisten vapauttamisesta, tai

jostakin semmoisesta ja ehdotteli, että jos räätälimestarit eivät

tahtoneet ottaa ompeliattaria ammattikuntaansa, niin perustettaisiin

ompeliattarille oma ammattikunta, sillä he olivat yhtä hyvin meidän

sisariamme kuin muutkin ammattilaiset; tämä hyväksyttiin, ja

ompelumamselit ovat nyt ammattilaisia, ja niinkuin lähteissäni sain

kuulla, aikovat ompeliattaret ylihuomenna, valkeissa vaatteissa ja

sen vanhan keltanaamaisen piian johdattamina, joka tästä aina ohitse

kulkee ja jota nimittävät 'mustalaiseksi', käydä rehtorin luona,

häntä kiittämässä hänen puheestansa, ja antavat hänelle muistoksi

villaisen ihokkaan ja alushousut".

"Bräsig! Bräsig!" huudahti Hawermann, "mitä tyhmyyksiä te toimitte!

Menettelettehän ihan, kuin ei teillä enää olisi mitään esivaltaa,

kuin saisitte te hallita ja vallita mielenne mukaan".

"Miks'emme sitä saisi, Kaarlo? Kukapa meitä estää? Me teemme

päätöksiämme, niin hyvin kuin ymmärrämme, jos ei niistä mitään synny,

niin ei niistä mitään synny, eikä niistä sinä ilmoisna mitään voi

syntyäkään, sillä, näethän, asiassa on yksi mutka: kaikki tahtovat

jotakin, vaan ei kukaan tahdo luopua mistäkään".

"Niin kai on laita, Sakari, ja minä luulen, ettei siitä mitään suurta

vahinkoa voi tulla meidän pienelle kaupungillemme, sillä täällä on

aina toinen toiselle vastapainona. Mutta ajatteleppa kuinka kävisi,

jos päivätyöläisten päähän maalla johtuisi ruveta maatiloja jakamaan?"

"Eiväthän mahda semmoisiin ryhtyä!"

"Että saa sanoa omaksensa olkoonpa vaikka kuinka pienen tilkun

maata, on juurtunut syvälle ihmisen luontoon, ja ne eivät suinkaan

ole huonoimpia ihmisiä, jotka tätä halajavat. Katseleppa ympärilles!

Kun käsityöläinen on jotakin koonnut, ostaa hän pienen puutarhan,

vähäisen pellontilkun, josta hänelle on sekä hyötyä että huvitusta,

ja palkkamies kaupungissa tekee samalla tavalla, kun hänellä vaan

on siihen mahdollisuus tarjona niinkuin täällä; ja sentähden luulen

minä, että palkkamiesten tyytymättömyys tässä kaupungissa ei mitään

merkitse. Mutta päivätyöläisen laita maalla on toinen: hänellä ei

ole mitään, omaisuutta, eikä voi edes kaikella säästäväisyydellänsä

ja ahkeruudellansa sitä saavuttaa. Kun tämmöiset tuumat kerta hänen

korviinsa tulevat ja hän asiaa ajattelemaan rupee ja ymmärtämättömät

ihmiset vielä häntä yllyttävät, niin saatpa nähdä että siitä voi

vielä tuhoja tulla. Niin", huudahti hän, "ensimäisen iskun saavat

kyllä vaan pahat isännät kestää, mutta ken takaa, ettei isku satu

hyviinkin?"

"Sinä voit olla oikeassa, Kaarlo, sillä tänään iltana sanoi Kurz

minulle -- nimittäin ennenkuin hän ulos paiskattiin --, että viime

sunnuntaina muutamat päivätyöläiset Gürlitzistä olivat pitäneet

omituisia puheita hänen tiskinsä edessä".

"Niin", sanoi Hawermann ja otti kynttilän, mennäksensä levolle, "minä

en toivota kenellekään ihmiselle mitään pahaa, vaikka moni kyllä sitä

olisi ansainnut, mutta pahasti on, että hyvät isännät saavat kärsiä

pahojen kanssa ja että se hyvin ansaittu vitsaus, joka tavottelee

yhtä ja toista, sattuu koko maahan".

Ja niin puhein lähti hän ja Bräsig sanoi itseksensä: "Toden totta!

Kaarlo saattaa olla oikeassa, maalla voipi pahasti käydä, minun on

pian meneminen Jokkumia ja pastori Gottliebiä katsomaan. No, Jokkumia

ei mikään hätä vaaranna, hän ei ole ikipäivinään sanonut pahaa sanaa

päivätyöläisilleen ja ne eivät myöskään sano mitään hänelle, ja

pappilan Yrjö ei suinkaan ole mikään kapinoitsia".

Hawermann oli oikein arvostellut ihmiset, joiden kanssa hänellä

niin kauvan oli ollut tekemistä: koko maassa liikkui levottomuus

kuin kuumetauti. Oikeutettuja valituksia ja mitä järjettömimpiä

ja hävyttömimpiä vaatimuksia kulki suusta suuhun rahvaan kesken,

ja mitä alussa hiljaa kuiskailtiin korvasta korvaan, oli pian

leimahtava ilmeiseen tyytymättömyyteen. Tähän olivat kartanoin

omistajat enimmästi itse syypäät, he joutuivat ymmälle, kukin toimi

omin päinsä ja omanedun pyyntö tuli vasta oikein selvästi näkyviin,

kun kukin piti vaan huolta itsestänsä -- kun vaan sai elää rauhassa

väkensä kanssa, ei naapurista mitään välitetty. Sen sijasta, että

rehellisellä omallatunnolla ja vanhalla totutulla ystävällisyydellä

olisivat näinä aikoinakin kohdelleet väkeä, kyyrystelivät muutamat

omain palkollistensa edessä ja suostuivat antamaan kaikkia, niitä

ne tyhmyydessään vaativat, toiset ottivat korkeat sääret selkäänsä

ja uhkasivat miekalla ja pistoolilla, ja minä olen nähnyt muutamia,

joilla aina oli kaksi pyssyä muassaan, kun ajelivat omilla

pelloillaan. Ja minkä tähden? Juuri sentähden ettei heillä ollut

mitään hyvää omaatuntoa ja että ihmisrakkaus heistä oli jo aikaa

kadonnut. -- Tätä tietysti ei voitu sanoa kaikista tilanhaltioista.

Akselista ei sitä myöskään voitu sanoa, väkeänsä kohtaan ei hän

koskaan ollut paha ollut, ja jos ei hän tavallisesti kova ollutkaan,

voi hän kumminkin siksi tulla, jos hän pelkäsi asemansa isäntänä

rupeevan horjumaan. Semmoisissa oloissa, kuin mailmassa nyt oli

olemassa, tulee tavallisesti jokaisen oikea luonto näkyviin,

niinkuin sitä myös humalaisista ihmisistä sanotaan, ja sen täytyi

olla perhanan kokenut ja kylmäverinen mies, joka voi pitää silmällä

koko tätä melskettä ja häiriötä, pysyä varovana ja katsella sitä

kaukaa ja arvata, mikä hyvä, mikä paha oli, ja kuinka oli johtaminen

alustansa näissä hyrskyvissä aalloissa. -- Tähän ei ollut Akselilla

kykyjä hän joutui pian ymmälle ja tarttui sokeasti kaikenkaltaisiin

apukeinoihin, päästäksensä selville, ja niin tapahtui, että hän

teki itsensä syylliseksi tilanhaltiain molempiin tyhmyyksiin:

milloin myöntyi hän mielettömiin vaatimuksiin, milloin taas heräsi

kyrassieriluutnantin luonto hänessä ja tarttui hän silloin pistooliin

ja sapeliin. -- Hänen alamaisensa eivät olleetkaan enää semmoisia,

kuin ennen olivat olleet, ja siihen oli Aksel syypää: sillä välistä

oli hän ottanut heiltä yhtä ja toista pientä, jota köyhä mies vanhan

tavan mukaan pitää suuressa arvossa, ja välistä taas oli hän täysin

käsin hyväntahtoisuudessaan jaellut heille kaikenlaisia armolahjoja

ja oli herättänyt väessä himon enempään, sillä hän ei tuntenut

ihmistä, erittäinkään köyhää maanviljeliää. Hän oli kiittänyt,

väkeä, kun he laiskana olivat olleet, ja oli heitä moittinut, kun he

olivat ahkeria olleet, sillä hän ei tietänyt kuinka paljo väki voi

työtä tehdä. Lyhyesti sanoen, hän ei ollut kohdellut heitä oikeuden

ja kohtuuden, vaan omien oikkujensa mukaan, ja koska hän viime

ajoilla ei ollut millään hyvällä mielellä ollut, oli tyytymättömyys

päivätyöläisten seassa kasvanut, ja mikä tähän asti ei heissä vielä

tahtonut syttyä tuleen, niinkuin vanhan kovan tammipuun laita on, sen

virikkeiksi tuotiin muualta yhä uusia tervaksia, niin että senkin

viimein täytyi ruveta palamaan.

Jokainen tietää, että ainoastaan viallisista puista tämmöisiä

virikkeitä saadaan, ja Akselin läheisyydessä, kasvoi semmoinen

pilaantunut honka, josta monta tervaslastua voi lähteä: nimittäin

Gürlitz. Tämä puu oli myös kerran terve ollut, mutta vaikka pastori

Behrens oli tehnyt mitä oli voinut, sitä semmoisena pitääksensä,

oli puu kumminkin sairastunut, sillä kukin niistä isännistä, jotka

sitä toinen toisensa perästä olivat hallinneet, oli taittanut siitä

oksan, ja tuo vanha tervanpolttaja Pomukkelskopp iloitsi oikein

sydämestänsä, että puu oli viallinen, ja ajatteli vaan mitä mehuja

hän siitä saisi lähtemään. Sillä löytyy todellakin -- hirmuista

kyllä -- isäntiä, jotka enemmän pitävät rappiolle joutuneesta kuin

hyvinvoivasta työväestä, ja jotka iloitsevat, että heidän alamaisensa

ovat heille velkaa, sillä silloin voivat he heitä paremmin nylkeä.

-- Mutta Pomukkelskopp ei ollut ajatellut, että semmoinen viallinen,

tervanen honka ukkosen tulen siihen iskeissä, palaa pikemmin ja

paremmin kuin terve puu; ja herra ritariskartanon omistajan naapurit,

jotka varsin hyvin tiesivät, että Gürlitzin väkeä kohdeltiin

pahasti ja sentähden heistä usein olivat pilkkaa tehneet eivät

myöskään ajatelleet, että se tuli, jonka Pomukkelskopp -- tietysti

tahtomattansa -- oli sytyttänyt, kärventääksensä omaa selkäänsä,

myöskin saattoi kerran polttaa heitä, ja niin tuli Gürlitz siksi

ahjoksi, josta tuli levisi koko seutuun.

Gürlitzin päivätyöläiset olivat viinaan meneviä, sillä kartanossa oli

viinakeittimö, josta he koko viikon kuluessa saivat viinaa velaksi,

joka velka palkan maksupäivänä vedettiin pois heidän palkastansa;

ehtimiseen juoksentelivat he myös kaupungissa ja veivät joka pennin,

joka heille ylitse oli jäänyt, Rahnstädtiin, jossa he kyllä saivat

tietää, miten laita mailmassa oli, ja näissä tilaisuuksissa olivat

herrat puotimiehet myöskin selittäneet heille, mimmoiseksi mailman

vielä pitäisi tulla, ja kun he sitte kotia tulivat, kaasivat

he kaiken viina-viisautensa yhteen astiaan ja sytyttivät tämän

onnettoman keitoksi palavien himojensa ja halujensa kanssa tuleen,

niin että sen siniset, liehuvat liekit kohosivat korkealle ilmaan

ja heidän nälkäiset vaimonsa ja lapsensa seisoivat aaveentapaisesti

ympärillä ja pitivät tuon viallisen puun tervasta lastua -- omaa

hätäänsä ja kurjuuttansa -- tulessa ja juoksivat sitte, tämä

tulisoihtu kädessä, ympäri lähiseutua ja saivat viimein itse vanhan,

rehellisen ja kovan tammipuunkin syttymään.

Ilmituleen ei se tosin heti leimahtanut, sillä sille oli vielä

monta estettä voitettavana; vielä kuului järjellisten ihmisten

hyväntahtoisia varoituksia, vielä oli vanha uskollisuus elossa, vielä

oli muisto jälillä entisistä hyvistä töistä, vielä oli olemassa

synnynnäinen oikeuden tunto, joka eksyneessäkin sielussa on hereillä

ja kaivaa kärkensä omaantuntoon; ja tämä kaikki lankesi kuin kylmä

sade taivaasta näille hehkuville hiilille ja esti tulen valloilleen

pääsemästä, vieläpä Gürlitzissäkin. Mutta jos Gürlitziläiset olisivat

voineet arvata isäntänsä ajatukset, niin olisi kyllä tuli pikemmin

ilmileimahtanut, sillä Pomukkelskopin sielussa vallitsi milloin

törkeä viha, milloin mitä kurjin pelkuruus, sillä hyvän omantuntonsa

oli hän jo menettänyt ja entisistä hyvistä töistänsä ei hän myöskään

voinut kerskata. Milloin huusi hän vimmoissaan: "Voi niitä lurjuksia!

Lait ovat muutettavat! Mitä hyvää on hallituksesta, jolla on

sotamiehiä, vaan joka ei niitä käytä? Mitä? Minun omaisuuteni on

vaarassa; hallituksen pitää suojella minun omaisuuttani". Milloin

kutsui hän poikansa Kustaan kartanolta sisään ja sanoi: "Sinä

pöllöpää, mitä on sinulla puijien kanssa tekemistä, anna heidän puida

mielensä mukaan, minä en tahdo torua väkeäni", ja kääntyi Kanasensa

puoleen, joka istui jäykkänä kuin kanto ja katseli Pomukkelia, nenä

pitkänä ja leuka terävänä, liikahtamatta edes päätänsäkään.

"Kanaseni", huudahti Pomukkelskopp, "minä tiedän mitä sinä ajattelet,

sinä ajattelet, että minun pitää näyttää että olen mies; mutta se ei

käy laatuun! Kyhkyseni! Meidän täytyy luovia, meidän täytyy luovia,

varovaisella luovimisella saavumme ehkä vielä satamaan".

Kananen ei lausunut mitään tähän tuumaan, mutta näytti siltä, kuin ei

hän puolestansa siihen suostuisi, ja Pomukkelskopp kääntyi Mallaan ja

Sallaan: "Lapsukaiseni, ei hivaustakaan siitä, mitä täällä puhutaan!

Minä tarkotan palvelusväelle! Ja olkaa ystävällisiä heitä kohtaan

ja pyytäkää rakasta äitiänne, että hänkin on ystävällinen. Herranen

aika, olenhan minä aina pitänyt ystävällisyydestä".

Ja Malla ja Salla kävivät nyt Kanasen kimppuun: "Äiti kulta, ette ole

kuulleet, ette tiedä vielä mitä kummia on tapahtunut; Juha Jokkum on

kertonut, että päivätyöläisten vaimot ovat piesseet nokkosilla erään

kartanonomistajan. Äiti, meidän täytyy olla mielinkielin; muuten ei

käy hyvin, muuten ei käy hyvin!"

"Te olette hulluja kaikki!" sanoi Kananen ja siirtyi ovea kohden.

"Minäkö pelkäisin semmoisia roistoja?" huudahti hän ja lähti ulos

ovesta.

Mutta tämä, asiain näin ollessa, melkein luonnoton urhollisuus oli

jotakin varsin yksinäistä, sen täytyi ilman muiden apua ihan hyödyttä

raueta tyhjään, sillä Mukkel, joka tuskallisesti pelkäsi rajun ilman

puhkeemista, ei antanut itseänsä kiihottaa, ei houkutella, ja tämän

hiljaisen, yksinkertaisen perheen muut jäsenet pitivät tällä kertaa

isän puolta.

"Lapsukaiset", huudahti isä, "jokaista tulee kohdella

ystävällisyydellä. -- Ne perhanan roistot! Kukapa olisi sitä

muutamia kuukausia takaperin voinut ajatella? Filip ja Natti, te

ette saa lyödä kylän lapsia ettekä maalata enää vanhan Brinkmannin

selkään aasinpäätä! -- Senkin roistot! Mutta tuo kirottu Rahnstädtin

reformiyhtiö ja juutalaiset ja puotimiehet ovat heitä yllyttäneet;

mutta malttakaapa...!"

"Niin, isä", sanoi Salla, "ja kankuri Rührdanz on jo ruvennut

Rahnstädtin reformiyhtiön jäseneksi ja muut kylän asukkaat aikovat

myös mennä sinne; siitä voi tuho tulla".

"Herranen aika, se on kyllä mahdollista! Mutta, malttakaapa, kyllä

minä siihen mutkan muistan, minä rupeen itse yhtiön jäseneksi".

"Te?" huudahtivat molemmat tyttäret yhtä haavaa, ikäänkuin aikoisi

heidän isänsä omalla kädellään pistää talonsa tuleen.

"Minun täytyy, minun täytyy! Sen kautta pääsen porvarien suosioon,

etteivät he enää yllytä noita lurjuksia minun kimppuuni; minä maksan

käsityöläisille heidän saantinsa, ja -- se _täytyy_ minun tehdä! --

se on saakelin kova asia, mutta minun _täytyy_ se tehdä! -- minä

pyyhkäisen pois kirjoista päivätyöläisteni velat".

Malla ja Salla hämmästyvät; semmoisena eivät he isäänsä vielä

milloinkaan olleet nähneet; mutta he saivat vielä suuremman syyn

hämmästyäksensä, kun isä sanoi: "ja sen tahdon minä painaa teidän

mieleenne, olkaa hyvin kohteliaat pastorille ja hänen rouvallensa --

Jumala paratkoon! -- äiti ei sitä tee - Kanaseni, Kanaseni, mihin

kurjuuteen sinä minun saatat! Pappilan herrasväki voi meille olla

sanomattoman suureksi eduksi ja vahingoksi. Ah, mitä ihmeitä voivat

tilanomistaja ja pappi toimeen saada, jos he uskollisesti yhtä

pitävät näinä pahoina aikoina! Meidän on ystävällisesti kutsuminen

heitä luoksemme, sittemmin, kun ajat taas tulevat rauhallisiksi,

voimme tämän kanssakäymisen rikkoa, jos ei se meitä miellytä". --

Ja todellakin! Muutaman päivän perästä tuli pastori Gottliebille

sydämelliset terveiset herra ja rouva Pomukkelskopilta -- Kananen

oli siis antanut myöden tässä asiassa -- ja pyydettiin, että

herra pastori olisi hyvä ja tulisi rouvansa kanssa päivälliselle;

sanansaattaja odotti vastausta.

Bräsig sattui juuri olemaan pappilassa, talouden toimia

tarkastelemassa.

Kun Gottlieb oli kutsumuskirjeen lukenut, seisoi hän ällistyneenä,

kuin olisi hän kutsuttu tuomiokapitulin eteen väärän opetuksen tai

epäsiveellisen käytöksen tähden.

"Mitä?" huudahti hän. "Kutsumus meidän kartanon isännältä? Missä on

Liina? Liina!" huusi hän ulos ovesta.

Liina tuli, luki kirjeen ja katseli Gottliebiä, joka seisoi

neuvotonna hänen edessänsä, hän loi myös silmänsä Bräsigiin, joka

istui sohvankulmassa ja irvisteli itseksensä.

"No", virkkoi Liina viimein, "sinne emme tietysti mene?"

"Lapsi kulta", sanoi pastori Gottlieb -- sillä hän kutsui vaimoansa

aina "lapsikullaksi", kun hän aikoi paiskata papillisen arvonsa

hänelle vastapainoksi, muuten sanoi hän vaan "Liina" -- "lapsikulta,

sinä et saa hylätä kättä, jonka veljesi tarjoo sinulle".

"Gottlieb", sanoi Liina, "tässä ei ole kysymystä kädestä, vaan

päivällisestä, ja veljen nimi on Pomukkelskopp -- Enkö ole oikeassa,

Bräsig?"

Bräsig ei sanonut mitään, hän vaan irvisteli, hän istui jäykkänä,

kuin Mooseksen Taavetti punnitessaan, kultarahaa, ja katseli kumpi

oli vaa'assa painavampi, papillinen arvoko vai terve ihmisjärki.

"Lapsi kulta", sanoi Gottlieb, "kirjotettu on: Sinä et saa antaa

auringon laskea vihasi ylitse, ja jos joku lyö sinua korvalle..."

"Gottlieb, se ei sovi tähän; emmehän ole vihaisia, ja mitä

korvapuustiin tulee, olen minä samaa mieltä kuin Bräsig. -- Jumala

antakoon minulle anteeksi! mutta ennen muinoin lie kai laita ollut

toinen, mailmassa, sen verran tiedän vaan, että jos se nykyään olisi

tapana, niin syntyisi siitä semmoinen korville mäiskiminen, että joka

mies saisi käydä, poski turvoksissa".

"Mutta, lapsikulta..."

"Gottlieb, sinä tiedät, etten milloinkaan sekaannu sinun papillisiin

toimiisi; mutta päivällisatria on maallinen toimi, ja Pomukkelskopin

luona vielä maallisempi kuin tavallisesti. Ja sinä unhotat, että

meillä on vieraita. Eikö pehtori Bräsig ole täällä? Ja etkö tahdo

ennemmin syödä pehtori Bräsigin kanssa kotona hernerokkaa ja

siankorvia, kuin Pomukkelskopin kanssa herkkuja? Ja Miinan ovat he

jättäneet kutsumatta", lisäsi Liina, kun Miina samassa astui sisään,

"ja he tietävät kumminkin, että Miina asuu meillä".

Tämä oli Gottliebistä pätevä syy, hän piti paljo herneruo'asta

ja porsaan korvat söi hän tavallisesti aina yksin, ja minä voin

lisätä vielä, että hän todellakin rakasti suuresti Bräsigin seuraa,

joka häntä niin paljon oli auttanut ja uskollisesti ohjannut maan

viljelemisessä, ja Gottlieb aprikoi usein, kuinka semmoinen mies,

kuin Bräsig, joka oli niin uskollinen ja rehellinen toimissaan,

kuitenkin saattoi olla niin vähän kristillinen ja kirkollinen

mielialaltaan. -- Hän hylkäsi siis Pomukkelskopin kutsumuksen,

mutta kun he nyt istuivat hernerokan ääressä ja Bräsig sattumalta

tuli mainitsemaan, että hän oli _varsinainen_ jäsen Rahnstädtin

reformiyhtiössä, hypähti pastori Gottlieb kuin nuoli pystyyn, jätti

siankorvat siksensä ja piti ankaran saarnan reformiyhtiötä vastaan.

Liina nykäisi häntä tuontuostakin takinliepeestä: kylmenihän tällä

tavoin hernerokka; mutta Gottlieb ei siitä välittänyt: "Niin", huusi

hän, "Jumalan vitsaus on tullut maahan; mutta voi sitä ihmistä, jonka

Herra valitsee vitsaksensa!" mutta koska ei tämä ollut mikään kirkko,

puuttui Bräsig hänen puheesensa ja kysyi, kenenkä Jumala sitte siksi

oli valitseva.

"Se on Herran kädessä!" huusi Gottlieb, "hän voi valita siksi minun,

hän voi valita siksi Liinan, hän voi valita siksi teidän!"

"Liinaa ja minua ei hän valitse", sanoi Bräsig ja pyyhkieli

suupieliänsä, "Liina ruokki köyhiä vuonna 47 ja minä vannoin muutama

viikko sitte tasa-arvoa ja veljyyttä reformiyhtiössä; minä en ole

mikään vitsa, minä en tee kenellekään ihmiselle pahaa; mutta jos minä

kerran saisin Samuli Pomukkelskopin kynsiini -- niin..."

Gottlieb oli liian kiihkoissaan, hän ei tätä ollenkaan kuullut, vaan

saarnasi edelleen: "Oo, perkele käy nyt ympäri mailmassa kuin kiljuva

jalopeura, ja se puhelava, joka tuossa kirotussa reformiyhtiössä

on rakettu, on alttari, jossa hänelle uhria kannetaan; mutta minä

pystytän toisen alttarin tätä alttaria vastaan; Jumalan huoneessa

tahdon minä saarnata perkeleen suitsutusuhria, roformiyhtiöitä,

vääriä jumalia ja heidän alttareitansa vastaan!"

Niin puhein istui hän ja särpi pikaisesti pari lusikallista rokkaa.

Bräsig antoi hänen olla vähän ajan rauhassa, mutta kun hän havaitsi,

että tuo nuori hengellinen herra taas oli sen verran vaipunut

maallisiin toimiin, että hän kävi siankorviin käsiksi, sanoi hän:

"Herra pastori, yhdessä kohdassa olette oikeassa, Rahnstädtin

puhelava näyttää jotakuinkin perkeleen alttarilta, se on todellakin

kuin jonkun viinakeittimön jähdytysamme; mutta että hänelle siellä

uhrattaisiin, sitä en voi sanoa, jollei juuri räätäli Wimmersdorf

tahi teidän oma rakas isänne sitä tee, sillä hän pitää aina kaikkein

pisimmät puheet -- ei, älkää minua keskeyttäkö! -- Minä tahdon vaan

sanoa, että niin kauvan kuin minä pirun olen tuntenut, ja siitä on

jo monta vuotta, ei hän mielellään puutu Rahnstädtin reformiyhtiön

toimiin, sillä niin tyhmä ei hän suinkaan ole".

"Gottlieb", sanoi Liina, "sinä tiedät, etten milloinkaan sekaannu

sinun papillisiin toimiisi, mutta eihän toki ottane niin maallista

asiaa kuin reformiyhtiötä saarnan aineeksi?"

Kyllä vaan, sanoi Gottlieb vakaasti, sen hän oli tekevä.

"No, olkoon menneeksi!" sanoi Bräsig; "mutta mitä ihmiset sanovat,

että nimittäin papit parhaiden ymmärtävät valvoa omaa etuansa, se ei

ole totta, sillä sen sijasta että heidän pitäisi saarnata kirkkoon ne

ihmiset, jotka eivät kirkossa käy, saarnaavat he ulos nekin, jotka

siellä vielä käyvät".

Ja pehtori Bräsigin ennustus kävi toteen, sillä kun Gottlieb

seuraavana sunnuntaina erinomaisella kiivaudella saarnasi tätä

uutta aikaa -- josta hän sivumennen mainiten ymmärsi yhtä paljon

kuin äskensyntynyt lapsi -- ja reformiyhtiöitä vastaan, ja toisena

sunnuntaina vielä aikoi tätä tointansa pitkittää, jäivät ainoastaan

Liina ja Miina ja lukkari kirkkoon, sillä niitä muutamia kehruakkoja,

jotka siellä täällä yksinään istuivat penkeillä, ei voitu lukuun

ottaa, sillä Gottlieb tiesi kyllä, etteivät ne olleet tulleet

kirkkoon hänen saarnansa vaan sen keitoksen tähden, jonka he

sunnuntaina pappilassa saivat päivälliseksensä. Hän meni sentähden

saarnansa ja rouvaväkensä kanssa kotia ja nuo muutamat kehruakat

seurasivat astiainsa kanssa perästä, lukkari lukitsi kirkon,

ja Gottlieb oli samalla mielellä kuin sotilas, joka kiihossaan

on paiskannut miekan, jolla hänen pitäisi taistella, keskelle

vihollisten ryhmää ja nyt seisoo aseetonna taistelutanterella.

Niin oli laita kaikkialla maassa, toisen käsi oli toista vastaan;

mailma oli kuin ylösalasin mullistettu, ne joilla jotakin oli

ja jotka ennen olivat ylvästelleet, olivat nyt alamieliset, ja

ne joilla ei mitään ollut, olivat rohkeat, ne joita ennen oli

viisaina pidetty, moitittiin nyt tyhmiksi, ja tyhmät tulivat

yht'äkkiä viisaiksi; ylhäiset muuttuivat alhaisiksi, aatelismiehet

luopuivat aatelisuudestaan, ja päivätyöläiset vaativat että heitä

piti nimitettämän "herroiksi". Mutta kaiken tämän pelkuruuden ja

hävyttömyyden läpi kulki kaksi lankaa, jotka voivat ihmistä taas

lohduttaa ja virvottaa. Toinen näistä langoista oli korean kirjava ja

jos seurasit sitä ja voit irtauttaa itsesi maan yleisestä tuskasta

ja oman edun pyynnöstä niin voit sille nauraa sydämesi pohjasta,

se oli ihmisten narrimaisuus joka nyt tuli peittelemättä näkyviin.

Toinen lanka oli ruusunpunanen ja siinä riippuivat kaikki ne avut,

joilla toinen ihminen voi tehdä toisen onnelliseksi: sääliväisyys ja

armeliaisuus, terve ihmisjärki ja viisaus, uutteruus ja tyytyväisyys,

ja tämä lanka oli rakkaus, puhdas ihmisrakkaus, jonka avuliaat

kädet kietoivat tuon saastaisen itsekkäisyyden likaiseen kihermään,

vastaiseksi vaan Jumalan oman päätöksen jälkeen, merkiksi, että se

on pysyvä voimassa pahimpinakin aikoina, mutta ken tiesi, hän voipi

vielä antaa tämän hienon viivan levetä, niin että koko tuo likainen

kihermä loistaa ruusunpunaselta, sillä lanka -- Jumalan kiitos! -- ei

ole katkaistu.

Luku 36.

Miksikä Sulttaani, Jokkum, rouva Nüssler ja Bräsig riitaantuvat ja

Rudolf ja Miina eivät saa yhdistyä. -- Mitä Jokkum laati Rostockin

lehdeltä, ja miksikä Bräsig esittelee rouva Nüssleriä Rudolfille

vanhan testamentin aikaisena enkelinä. -- Miksikä Fritz Triddelfitz

ja hänen kimonsa olivat kumpikin hyvin nöyriä ja rouva Nüssler kaasi

revolverit täyteen kuumaa vettä, ja Bräsig särki toisen revolverin

hanan, ja on olevinansa Fritzin tätinä. -- Sulttaani herättää

Jokkumin hännällään, Sulttaani on viisas koira.

Reksow pysyi levollisena, nimittäin mitä päivätyöläisiin, rouva

Nüssleriin ja Rudolfiin tuli; Jokkumin ja Sulttaanin laita ei ollut

yhtä hyvä.

Sulttaani oli kerta kävellyt navettaan katselemaan ja oli siellä

nähnyt pienen leikillisen olennon, jota vanha paimen Flasskopp

hoiteli; tämä olento oli Sulttaanin ilmetyinen kuva ja sitä

kutsuttiinkin samalla nimellä. Sulttaani muisti vielä varsin tarkkaan

lapsuuden ajoiltansa, mimmoisten olojen vallitessa hän oli Sulttaani

"kuudennen" jälkeen noussut Reksowin valtaistuimelle, hänen mieleensä

johtui se surullinen ajatus, että tämä hänen kuvansa, jota Flasskopp

niin huolellisesti ruokki makealla maidolla, kenties oli aiottu

johonkin korkeampaan asemaan ja mahdollisesti oli seuraava häntä

"Sulttaani kahdeksantena;" ajat olivat sen mukaiset. Hän tuli hyvin

levottomaksi. Hän oli kahdella päällä, pitikö hänen, vetäen syyksi

ettei hän enää voinut mukaantua nykyiseen aikaan, jakaa hallitus

Reksowissa Sulttaani kahdeksannen kanssa, vai pitikö hänen kohdella

häntä vallankilpailiana, syödä suuhunsa hänen edestänsä makea maito,

antaa hänelle potkaus ja ajaa hänet tiehensä yli Reksowin rajan. Hän

katseli tarkasteli yhä Jokkumia silmiin, mikä loppu tästä viimeinkin

oli tuleva; mutta Jokkumilla oli kyllä itsestänsä tekemistä, hän

oli myös suurimmassa levottomuudessa, ja niin huonoiksi olivat

ajat tulleet, etteivät edes enää nämät vanhat ystävät pitäneet

yhtä, vaan olivat käyneet levottomiksi ihan päinvastaisista syistä:

Sulttaanille oli toinen hallitsia kauhuksi, Jokkum sitä vastaan

sydämestänsä semmoista toivoi; Sulttaani ei rakastanut yksityistä

elämää ja paljaiksi kalvettuja luita, Jokkum sitä vastaan katseli

yksityiselämään kuin kultaiseen maljaan, jonka Miina oli täyttävä

aamusin kahvilla, äiti päivällä väkevällä oluella ja illalla

sjuklalla, vieläpä punssillakin, kun Bräsig talossa oli; hän halusi

ehdottomasti päästä hallituksen huolista vapaaksi, erittäinkin

nyt, kun ajat olivat semmoisia, että oli niiden tähden unhottaa

piippunsakin. Hän luki vielä yhä Rostockin lehteä, mutta viskasi sen

aina vihoissaan pois luotansa, sanoen rakkaalle vaimollensa: "Äiti,

siinä ei mainita vielä nytkään mitään hanhista". Hän luulotteli

nimittäin, että häntä koko maassa pidettiin kovasydämisenä isäntänä,

kun hän Rudolfin neuvosta oli päivätyöläisillensä hanhien[14]

asemasta antanut kauniin summan rahaa, ja hän piti sitä Rostockin

lehden velvollisuutena, että se, jota hän jo neljäkymmentä vuotta

oli tilannut, piti hänen puoltansa tässä hanhijutussa. Ja sen olisi

Rostockin lehti minunkin mielestäni aivan hyvin tehdä voinut,

sillä Jokkum oli tässä asiassa viaton kuin äsken syntynyt lapsi;

mutta lehden toimittaja oli kai sen unhottanut, tai oikeammin, ei

ollut asiasta milloinkaan tietoa saanut. -- Mutta Jokkum ei sitä

unhottanut: missä kaksi palvelustyttöä seisoi yhdessä ja puheli

myssynnauhoista, silloin luuli Jokkum heidän puhuvan siitä, ettei

tänä vuonna saatu mitään hanhen munia Reksowissa, ja kun kaksi

päivätyöläistä kauroja puidessaan seisoi luuvan lattialla ja puheli

vuoden tulosta, luuli hän heidän tuumailevan sitä, ettei tänä syksynä

ollut enää hanhia, jotka kauroja tarvitsivat. Hän ei siis ollut

tyytyväinen uuteen aikaan eikä uuteen talouden pitoon, hän ei enää

_millään ehdolla_ tahtonut hallita; Sulttaani sitä vastaan tahtoi

vielä hallita, ja niin oli näiden molempien vanhain ystäväin välillä

sopu rikkoontunut ja side oli katkaistu.

Rouva Nüssler oli näinä kovina aikoinakin, niinkuin sanottu, varsin

levollinen; mutta Jokkumin tila rupesi häntä kuitenkin arveluttamaan

ja hän katseli, usein ulos akkunasta, Bräsigiä ikävöiten.

"Minä en tiedä", sanoi hän Rudolfille, "miks'ei Bräsig tule? Hänellä,

Jumala nähköön, ei kumminkaan ole mitään mailmassa tekemistä, eipä

käy edes minuakaan katsomassa".

"Täti kulta", sanoi Rudolf, "tunnettahan hänen? jos ei hänellä mitään

ole tekemistä, niin hankkii hän itselleen jotakin. Huomenna tulee hän

kumminkin".

"Mistä sen tiedät?"

"Niin täti kulta", sanoi Rudolf hieman vitkastellen, "minä -- minä

olin aamulla katsomassa ruistamme Gürlitzin rajalla ja poikkesin

samassa hetkeksi pappilaan; siellä Bräsig istui ja huomenna lupasi

hän tulla".

"Rudolf, sinä et saa juoksennella pappilassa, sitä en minä suvaitse;

sunnuntaisin, kun minä olen muassa, on toinen asia. Te istutte

siellä ja kuhertelette ja sinä panet Miinan päähän kaikenlaisia

ennenaikaisia houreita häistä ja naimisista, joista ei kumminkaan

vielä mitään voi syntyä".

"Niin, mutta täti kulta, jos ei nyt piakkoin häät tule, niin tulemme

me vanhoiksi ja harmaiksi, niitä odottaissamme".

"Rudolf", sanoi rouva Nüssler ja läheni ovea, "mihinkä joudumme minä

ja Jokkum? Olemmehan vielä nuoria ja voimme työtä tehdä; pitääkö

hänen ruveta takataataksi ja minun muonamuoriksi?"

"No", sanoi Rudolf, kun rouva Nüssler oli ulos mennyt, "niin liian

nuoria ette toki enää ole, ettette jo voisi lepoon vetäydä. Ukko on

kyllä siihen heti valmis, mutta eukko! hän tekee työtä siinä kuin

kolme. No, huomenna tulee Bräsig; minä lykkään hänen edeltäni".

Ja Bräsig tuli: "Hyvää huomenta. Pysy paikallasi, Jokkum! -- No, onko

teilläkin täällä pieni kapina alulla?"

"On", sanoi Jokkum ja puhalteli savuja suustaan kuin kuokkamaasta;

"mitäpä sille voi tehdä -- Sulttaani?" sanoi hän, sillä hänen oli

kääntyminen kysymyksellään Sulttaaniin, koska Bräsig jo aikaa oli

pujahtanut ulos ovesta ja huusi ulkona rouva Nüssleriä.

"Herranen aika, Bräsig", sanoi rouva Nüssler ja pyyhki käsiänsä

esiliinaansa, sillä hän oli juuri taikinan vanuttamisessa, "herranen

aika, Bräsig, teitäkään ei saa nähdä näinä kamalina aikona! Mitenkä

jaksaa minun veljeni Kaarlo?"

"Bonus! niinkuin sihteeri Rein sanoo, eli bong, niinkuin vintiö

sanoo, eli 'aina parempi puoli päällä päin' niinkuin minä sanon;

mutta hänen kunniallisen nimensä häpäiseminen ja pienen Lovisansa

ero Fransista kalvaa vaan vielä yhä hänen sydäntänsä ja tämä

sisällinen haava vaivaa häntä, niin ettei hän tahdo välittää mitään

uudistuspuuhista, parlamenteista ja muista korkeista valtiollisista

asioista".

"Jumalan kiitos!" huudahti rouva Nüssler, "siitähän tunnen Kaarlo

veljeni hyvin, ettei hän välitä semmoisista hullutuksista".

"Rouva Nüssler", sanoi Bräsig ja asettui tanakasti vanhan kultasensa

eteen, "te päästitte varomattoman sanan suustanne, niinkuin rehtori

Baldrian nykyään teki, kun puhe oli päivätyöläisten perunamaista;

mutta tätä nykyä pitää punnita sanojansa -- Kurz paiskattiin

joku aika sitte niiden tähden ulos -- ja minä olen Rahnstädtin

reformiyhtiön varsinainen jäsen enkä voi pitää hyvänäni, mitä te

sanotte hullutukseksi".

"Ettehän mahda aikoa paiskata minua ulos omasta kyökistäni?" huudahti

rouva Nüssler ja pisti kätensä kupeisinsa.

"Olenko minä sitä sanonut?" kysyi Bräsig, "Ludwig Filip on ajettu

pois, Baierin Ludwig on ajettu pois, Ludwig Kurz on ajettu pois; onko

teidän nimenne Ludwig? Ei, minä olen tullut tänne katsomaan omin

silmin, kuinka täällä on laita, ja jos täällä kapina syntyy, niin

tulen minä tänne Rahnstädtin reformiyhtiön ja porvarikaartin kanssa

-- meillä on kaikilla keihäät ja muutamilla pyssykin -- ja minä

tahdon varjella teitä".

"Hitto hänen on perivä, joka uskaltaa tulla tänne

keihäineen, pyssyineen!" huudahti rouva Nüssler. "Sanokaa teidän

roistojoukollenne, että he hankkivat itselleen uudet kädet ja jalat

vanhain varaksi, sillä ne lyödään täällä rämäksi".

Niin puhein kääntyi hän pois meni ruokakammioonsa ja paiskasi oven

perästänsä lukkoon.

Niin, ajat olivat kovat! Vieläpä tämänkin, vanhan uskollisen parin

välille oli paholainen eripuraisuuden siemenen kylvänyt, ja kun

Bräsig jonkun aikaa oli seisonut ruokakammion edessä, niinkuin

Sulttaani toisinaan, tuntui hänestä samoin kuin Sulttaanista,

ikäänkuin pantaisiin hän pois viralta, ja hän meni, pää kallellaan,

asuntupaan takasin ja sanoi Jokkumille: "Nyt on todellakin huonot

ajat! Ja sinä istut täällä, etkä jäsentäsi järkähdä? Sinun omassa

huoneessas riehuu kapina multahirsiä myöden".

"Niin, Bräsig, minä tiedän sen, se tapahtuu hanhien tähden", sanoi

Jokkum; "mutta mitä voi sille tehdä? -- Bräsig, kaada itsellesi

pieni naukku!" ja hän osotti jalallaan kaapin alimmaiselle hyllylle:

"tuolla on pullo".

Bräsig kai nyt naukkuja muisteli! Hän asettui akkunan ääreen

ja katseli ulos ilmaan ja niinkuin kevättuuli ajeli taivaalla

sadekuuroja ja taas antoi auringon paistaa pilvien raosta, niin

ajeli myös kaikenlaisia surullisia ajatuksia kuin hajanaisia

pilvenrepaleita Bräsigin päässä: "Mitä?" huudahti hän, "niinkö on

siis tämäkin päättyvä? Minä tahdoin auttaa häntä, ja hän tölmäisee

minua vasten rintaa?" ja taas valaisi auringon paiste hänen

mieltänsä, mutta vaan vilaukselta ja ilkullisella valolla, joka

ei lämmittänyt: "Haha!" nauroi hän, "minä tahtoisin nähdä, kuinka

hän taistelee koko Rahnstädtin porvarikaartia vastaan, ja kuinka

räätäli Wimmersdorf ja tuo viisasteleva värjäri 'Minä myös' pötkivät

käpälämäkeen!"

Rudolf kävi juuri poikki kartanonpihan, ja nähdessänsä Bräsigin

akkunassa, tuli hän sisään, koska hänellä oli hänen kanssansa

puhumista.

"Hyvää päivää, pehtori Bräsig".

"Päivää, päivää, Rudolf. No, kuinkas on laita? Minä tarkotan

päivätyöläisiä. Kaikki rauhassa?"

"Kyllä vaan! Tähän asti ei ole vielä kukaan hiiskunut sanaakaan".

"Saatpa nähdä, että hanhet..." jupisi Jokkum.

"Eno kulta, jättäkää toki hanhet rauhaan", sanoi Rudolf.

"Mitä on noista perhanan hanhista sanomista?" kysyi Bräsig.

"Ei juuri mitään", sanoi Rudolf. "Näettehän, viime vuonna oli

minulla niistä niin monta harmia, ensin piti niitä paimennettaman

pyörtynöillä, sitte saivat ne käydä laitumella niityillä ja

syksympänä sänkipellolla, jolloin ne yhä juoksivat syysoraille,

jonka tähden minä kutsuin kokoon kaikki päivätyöläiset ja lupasin

jokaiselle 4 taaleria, jos he tahtoivat luopua hanhistansa, ja siihen

he suostuivatkin, ja nyt on eno saanut, päähänsä että väki pitää

häntä hirmuhaltiaana ja että noiden vietäväin hanhien tähden vielä on

kapina syttyvä".

"Hyväinen aika!" huudahti rouva Nüssler, joka samassa tuli sisään,

"joko nyt taas on hanhista puhe!" ja heittäytyi tuolille, kohotti

esiliinan silmillensä ja rupesi katkerasti itkemään.

"Jumalan tähden, täti kulta, mitä tämä on?" huusi Rudolf ja juoksi

hänen luoksensa, "kuinka voi semmoinen seikka teitä niin surettaa?"

"Mitä voi sille tehdä?" kysyi Jokkum ja nousi myös seisaalle.

Bräsig aikoi myös sanoa jotakin, mutta maltti mielensä, sillä hän kai

parhaiten tiesi, mikä rouva Nüsslerin sydäntä rasitti, hän kääntyi

akkunaan päin, veti silmäkarvansa korkealle ja katsella tuijotteli

ulos keväiseen ilmaan.

Rouva Nüssler kavahti ylös tuoliltaan, kuivasi silmänsä, sysäsi

Rudolfin ja Jokkumin syrjään -- jotenkin tulisesti -- kävi Bräsigin

luoksi, löi kätensä hänen kaulaansa ja sanoi: "Bräsig, minä tiedän,

teidän tarkotuksenne oli hyvä; minä en tahdokaan lyödä kenenkään

luita ruhjuksi".

"Oo, rouva Nüssler", huudahti Bräsig, ja keväinen ilma sateineen,

auringon paisteineen tuli näkyviin hänen silmistään, sillä hän nauroi

koko naamallaan ja silmistä tippui kyyneliä, "räätäli Wimmersdorfille

ja rikkiviisaalle värjärille voitte kyllä minun puolestani antaa

heidän ansaitun osansa".

"Mitä tämä merkitsee?" huudahti Rudolf.

"Sen minä teille selitän", sanoi Bräsig ja irrotti itsensä hiljaa

rouva Nüsslerin syleilystä ja tarttui hänen käteensä. "Se merkitsee,

että te saatte oikean enkelin anoppimuoriksenne. En tarkota sitä

lajia enkeleitä, joita nykyään pyörii paaleissa ja kävelypaikoilla

Rahnstädtissä, en! vaan semmoista vanhaa, kelvollista vanhan

testamentin enkeliä, semmoista taisteluun kykenevää, urhokasta

enkeliä, joka oikeassa asiassaan ei pelkää itse paholaistakaan ja

joka vetää vertoja kolmelle semmoiselle herralle kuin te".

Ja hän asettui Rudolfin eteen, ikäänkuin olisi Rudolf ollut syypää

rouva Nüsslerin sydämen tuskaan.

"Tulimmainen!" huudahti Rudolf, "mitähän olen minä tehnyt?" ja

katsahti Jokkumiin, Jokkum loi silmänsä Sulttaaniin, Sulttaani ei

tietänyt, eikä Jokkumikaan tietänyt, ja Rudolf lisäsi: "Minä en

todellakaan tiedä..."

"Eikä ole tarpeesenkaan", sanoi Bräsig ja kääntyi tuimasti Jokkumiin

päin: "Ja sinä, Jokkum, sinä saatat tyhmällä hanhijutullasi vielä

koko talosi kapinaan. Sinun pitäisi ennemmin pysyä ihan vaiti, ja

te, Rudolf, te tulette minun kanssani, minä tahdon pikimmältä luoda

silmäyksen teidän maanviljelykseenne, nähdäkseni, mitä te olette

Hilgendorfin luona oppineet".

Vaikeneminen oli Jokkumille luotuisin toimi, ja Rudolf sai

sopivan tilaisuuden puhumaan Bräsigin kanssa vastaisten häiden

jouduttamisesta. He myöntyivät siis mielellään kumpikin Bräsigin

tuumiin.

Iltapuolella tuli Fritz Triddelfitz ratsastaen kartanolle.

Tällä kertaa kimon selässä, joka kulki kummallisella tavalla:

etujalat kävivät ulospäin kuin ihmisen, ja kaikkiansa koikki

hän vaan kolmella jalalla, josta nähdään, että luonto toisinaan

järjettömällä tavalla tuhlaa antimiansa. Kaunis ei Fritzin kimo

suinkaan ollut, erittäinkään käydessään; mutta se oli nöyrä hevonen,

se kumarteli koko matkan pitkin maantietä, ja niin soveltui hän

Fritzin kanssa yhteen, sillä Fritz oli myöskin aatelismiehensä

luona tullut erinomaisen nöyräksi ja höyliksi, ja jos muutamat

hänen kumppaneistansa häntä pistelivätkin kimon tähden, niin nauroi

Fritz hiljaa itseksensä: "Te pöllöpäät! Minä olen hyvästi hyötynyt

kaupoistani, rautikon vaihdoin mustaan, mustan vaihdoin ruskeaan ja

ruskean taas kimoon, ja aina olen saanut puhdasta rahaa väliä".

Kimo tuli siis nöyrästi Reksowin kartanolle Fritz astui nöyrästi alas

selästä, tuli nöyrästi sisään huoneesen ja lausui nöyrästi "hyvää

päivää".

"Äiti", sanoi Jokkum, "kaada toki herra Triddelfitzille kuppi

kuumaa", sillä he istuivat juuri kahvin ääressä.

"Hyväinen aika!" ajatteli Bräsig, "jokohan nyt tuotakin 'herraksi'

nimitetään!"

Fritz riisui päältänsä sadetakkinsa, veti jotakin ulos taskustansa,

istui pöydän ääreen ja laski kummallekin puolelle kahvikuppiansa

revolverin pöydälle, jommoisia kaluja juuri tähän aikaan ruvettiin

täyttämään.

"Herra", huudahti Bräsig, "piruko teitä riivaa? Mitä te noilla

perhanan ampuma-aseilla teette kahvikuppien keskellä?"

Ja rouva Nüssler nousi levollisesti tuoliltaan, otti molemmat

revolverit toiseen ja kahvipannun toiseen käteensä, kaasi piiput

täyteen kahvia ja sanoi hyvin vähäisesti: "Kas niin! nyt eivät ne

enää laukee!"

"Jumalan tähden!" huusi Fritz, "ainoan turvan mikä meillä enää on..."

"Herra", puuttui Bräsig hänen puheesensa, "luuletteko täällä nuoren

Jokkumin luona olevanne ryövärien luolassa?"

"Koko mailma on tätä nykyä ryövärien luola", sanoi Fritz, "sen

herra von Rambow eilen selitti puheessaan päivätyöläisille, ja

sentähden ratsastin minä Rahnstädtiin ostamaan näitä aseita -- toisen

itselleni, toisen herralleni -- me tahdomme pitää puoliamme aina

viimeiseen veren pisaraan asti".

Rouva Nüssler katseli karsasteli Bräsigiä ja nauroi hieman salaa;

Bräsig nauroi täyttä kurkkuansa? "ja noilla kapineilla ja herra von

Rambowin puheella aiotte te tukkia päivätyöläisten suun ja saattaa

heidät toiselle mielelle?"

"Niin, sitä me aiomme; minun armollinen herrani sanoi väelle, että

hän aikoi kohdella heitä lempeydellä mutta myöskin ankaruudella, jos

niin tarvis vaati".

"Niin, kyllä kai se niin on, on kai", tokaisi Jokkum suustansa.

"Voit olla oikeassa, Jokkum, mutta minä luulen että nuoressa

aatelismiehessä ei ole miestä sitä tekemään, sinä saat nähdä, että

hän kohtelee hävyttömiä lempeydellä ja rauhaa rakastavia kovuudella".

"Onko hän taas pitänyt puheen?" kysyi Jokkum.

"Koko oivan puheen!" vakuutti Fritz.

"Mistä hän niitä saa? Minun on sitä ihan mahdoton tietää".

"Sehän on ihan yhdentekevä", sanoi Bräsig, "mutta mitä sanovat

päivätyöläiset näistä sydämen purkauksista?"

"Ne roistot", sanoi Fritz, sillä hän oli paitsi höyliyttä oppinut

herraltansa vielä paljon muutakin, "eivät ansaitse hengittää

ilmaakaan, sillä kun minä puheen perästä kävin yli kartanonpihan,

seisoivat ne lurjukset yhdessä ryhmässä ja minä kuulin heidän puhuvan

'lörpöttelemisestä' ja 'nurinperäisestä' taloudenpidosta".

"Sillä he tarkottivat kai teitäkin", nauroi Bräsig ilkullisesti.

"Se on kyllä mahdollista!" huudahti Fritz varsin vilpittömästi. "Ja

iltapuolella tuli heitä viisi herran luoksi, ihan semmoisia, joita

minä olin pitänyt ymmärtäväisimpinä, ja vanha nikkari Flegel oli

puheenjohtaja ja sanoi: että, niinkuin he olivat kuulleet, oli herra

Pomukkelskopp antanut väellensä anteeksi kaiken velan ja oli luvannut

keille enemmän perunamaata ja vielä yhtä ja toista, mutta siitä eivät

he tahtoneet valittaa, sillä niin huonossa tilassa kuin Gürlitzin

väki, eivät he olleet likimaillekaan ja he olivatkin tyytyväiset

siihen, mitä heillä oli; mutta kohtelemiseen eivät he olleet

tyytyväisiä, sillä he saivat muka syyttömästi toreita ja heille

tiuskittiin, jolloin he eivät sitä ansainneet, ja heitä ajeltiin

kartanolla ja pellolla sinne ja tänne, niin etteivät he vihdoin enää

tietäneet, mitä heidän piti tehdä; ja paras olisi kai, että herra

von Rambow antaisi minulle eron, sillä minä en muka vielä ymmärtänyt

johtaa niin suurta taloutta ja kohdella väkeä säädyllisesti, minä

olen kaikin puolin vielä liian nuori. Ja jos he vielä saisivat

jotakin pyytää, niin pyytäisivät he saada takasin vanhan pehtorinsa

Hawermannin. -- Niin, ajatelkaapa vaan! Mokomaa väkeä!"

"Hm!" sanoi Bräsig ja koko hänen naamansa vetäytyi ilkulliseen

nauruun. "No, mitäpä vastasi nuori herra?"

"Kylläpä hän heille kyydin antoi ja sanoi heille, että kun _hän_

oli minuun tyytyväinen -- ja hän viittasi samassa kädellään minuun,

jolloin minä tein nöyrän nojon -- niin voivat hänen herrat

päivätyöläisensäkin olla tyytyväisiä. Näettehän, silloin astui eräs

vanha ukko, Juha Egel, esille -- tunnettahan te hänen: hän on heistä

vanhin, hänellä on harmaat hapset -- ja sanoi, etteivät he olleet

mitään _herroja_, sen he itse parhaiten tiesivät, ja kun he hänen,

heidän herransa, luoksi olivat tulleet, olivat he tehneet tämän

hyvässä tarkotuksessa eivätkä sen vuoksi, että he ajettaisiin pois

pistävillä sanoilla. Herra von Rambow oli itse _herra_ ja hän voi nyt

tehdä, minkähän parhaaksi katsoi".

"Sepä on koko perhanan ukko!" sanoi Bräsig ja irvisteli taas.

"Niin, sanokaapa sitä! Mutta siinä ei vielä likimaillekaan kaikki;

paksumpi pää tuli perästä päin. -- Illempana näin minä kuinka toinen

päivätyöläinen toisensa perästä meni ratsastalliin, ja koska tiesin,

että Kristian Däselillä, tallirengillä, on vihankaunaa minua vastaan,

niin ajattelin, mitäpä he siellä mahtavat hommata, ja menin tallin

viereiseen vajaan, josta on aukko itse talliin, ja sieltä mä kuulin,

kuinka Kristian Däsel yllytti toisia".

"Se tahtoo sanoa", puhkesi Bräsig sanomaan, "te kuultelitte hieman".

"No niin", myönsi Fritz.

"Onkin varsin oikein", sanoi Bräsig, "kertokaa vaan enemmän".

"Niin, minun on tässä mainitseminen, että Kristian Däsel kaiken

mokomin tahtoo naida Sofi Degelin ja on jo useampia vuosia ollut

hänen sulhasensa, mutta herra ei tahdo nainutta tallirenkiä, sillä

hän luulee naineen tallirengin enemmän pitävän huolta omista

lapsistaan kuin varsoista, joka onkin kai totta; mutta luopua ei

herra hänestä myös tahdo, sillä hän luulee hänen hoitavan hevosia

hyvin, -- mutta minä puolestani sanon: se ei ole totta. -- Ja nyt on

Kristian Däsel saanut päähänsä, että jos puhdasrotuisten hevosten

kasvattamisesta varsahakoineen tulisi loppu, niin antaisi herra hänen

naida Sofi Degelin, ja sentähden yllytti hän tallissa päivätyöläisiä

pyytämään että hevoshaat muutettaisiin perunamaiksi".

"No, te juoksitte kai heti herran luoksi ja kerroitte sen hänelle?"

Bräsig kysyi.

"Tietysti", sanoi Fritz, "hänen täytyi saada siitä tieto, että hän

voi olla varuillansa. -- Ja kun he nyt tulivat ja rupesivat puhumaan

hevoshaoista ja perunamaista ja arvelivat, että heidän vaimonsa ja

lapsensa toki olivat yhtä hyviä kuin herran tammat ja varsat, ja että

niistä enemmän oli huolta pidettävä, silloin näytti hän heille kuuman

ja päistikkaa tulivat he ulos ovesta. Kristian Däsel tietysti sai

heti palkkansa ja ajettiin pois kartanosta".

"No, mitä sanoo teidän hyvä emäntänne tähän?" kysyi pehtori Bräsig.

"Niin", sanoi Fritz ja nykäytti olkapäitänsä, "mitäpä siihen

vastaisin? _Hän_ ei sano mitään. Minä en tiedä, mitenkä _hänen_

laitansa on. Ennen tervehti hän minua -- tosin hieman ylhäisesti,

mutta kuitenkin kohteliaasti -- nyt ei hän enää minuun luo

silmäystäkään, ja niin on ollut laita aina siitä tyhmästä

kirjajutusta saakka Mari Möllerin kanssa. -- Niin, Mari Möller

on myöskin poissa, ja nyt pitää emännyyttä armollinen rouva ihan

yksin, ja se on minun tunnustammen, että hän on kelpo emäntä,

vaikk'ei hän minua enää tervehdäkään; ja Karoliina Kegel sanoo, että

armollinen rouva tekee sitä vaan haihduttaaksensa ajatuksiansa, ja

toisinaan istuu hän ja kirjottelee kirjeitä, jotka hän kuitenkin

taas repii rikki, ja panee kätensä sitte ristiin ja katselee pientä

lastansa. Häntä tulee oikein sääli, sanoo Karoliina Kegel. -- Mutta

taloudenpito menee hyvästi ilman toraa ja parkua: niin ja niin

_pitää_ tehtämän ja niin tehdään. Jospa hänellä vaan olisi joku

ystävä, sanoo Karoliina Kegel -- no, minähän en siksi sovi -- ja

herralla ei ole myöskään ketään ystävää".

"Mutta minulle sopii se hyvin", huudahti rouva Nüssler ja kavahti

ylös istuimeltaan, "ja huomenna menen minä hänen luoksensa ja sinä,

Jokkum, voit myös kerran mennä sen raukan nuoren herran luoksi ja

puhella hänen kanssansa; tämmöisinä aikoina tulee naapurien pitää

enemmän yhtä".

"Niin mutta, äiti kulta", sanoi Jokkum, "mitä minä sille voin? -- Ja

hanhet; -- mutta Gottlieb ja Liina..."

"Todellakin!" huudahti rouva Nüssler, "heidät molemmat ovat he

leivälle saattaneet, ja sitä emme saa unhottaa".

"_Hänellä_, herra von Rambowilla", sanoi Bräsig ja näytti samassa

oikein vanhalta, väijyvältä veijarilta, "hänellä on kai kyllä

ystäviä? -- Mitä sanoo herra Samuli Pomukkelskopp?"

"Pomukkelskopp?" kysäisi Fritz. "Hänen kanssansa emme enää

seurustele", sanoi hän suurimmalla ylenkatseella ja kallistui

Bräsigiä kohden ja kuiskasi, hänelle: "Hän on antanut meille

haasteen, hän on sanonut ylös rahansa, minä tiedän sen Zodickilta,

Mooseksen Zodickilta. Niin, se ystävyys on kokonaan lopussa,

ja Slusuhr ahdistaa joka hetki, milloin kirjallisesti, milloin

suullisesti; mutta me olemme myös ottaneet avuksemme asianajajan,

sihteeri Reinin; tunnetteko häntä?"

"Kyllä vaan", kuiskaili Bräsig, "minä tunnen hänen pohjan navan ja

Ferro-saaren jutusta".

"Eikö hän ole koko perhana mieheksi?" kysyi Fritz.

"Kyllä vaan", sanoi Bräsig, "hän voi vetää ihmisiä oikein hyvästi

nenästä. Mutta", kysyi hän ääneensä, "mitä on teidän nuori herranne

päättänyt tehdä päivätyöläisten asiassa?"

"Sen tahdon minä sanoa teille", sanoi Fritz. "Me olemme molemmat

päättäneet pitää puoliamme viimeiseen veren pisaraan saakka, ja

minä sain heti käskyn mennä Rahnstädtiin, ostamaan näitä molempia

revolvereja".

"Ja jos päivätyöläiset nyt uudestaan tulevat?"

"Sitte ammumme", sanoi Fritz.

"Oikein!" sanoi Bräsig ja otti toisen revolverin käteensä ja

leikitteli sen kanssa vähän itsekseen: "Mutta rouva Nüssler, te

olette kastaneet tämän ihan märäksi, se voi ruostua", ja hän

pyyhkieli sitä takinliepeellään ja meni akkunan ääreen, ikäänkuin

tahtoisi hän tarkemmin katsella tätä kalua, sillä aikaa kuin Fritz

selitti Jokkum Nüsslerille tuon toisen revolverin rakennusta.

"Jokkum, missä on sinun työkalusi?" kysyi Bräsig.

Jokkum osotti jalallaan kaapin alle. Fritz kuuli takanansa ensin

jotakin rytinää ja rätinää ja sitte kimeän napsauksen, ikäänkuin jos

joku kova kapine katkeaisi, ja kun hän katsahti taaksensa, kurotti

Bräsig hänelle revolverin, mutta ilman hanaa, sillä sitä ynnä

hohtimia piti hän toisessa kädessään: "Kas tässä!"

"Tuhat tulimmaista!" tokaisi Fritz suustansa.

"Kas niin!" sanoi Bräsig, "nyt ette enää tuolla kalulla voi ampua

keltään ihmiseltä silmiä pois päästä".

"Herra, kuinka uskallatte te turmella minun revolverini?"

"Sentähden että te olette tyhmä poikatolvana, eikä lapsien saa antaa

leikitellä ampuma-aseiden kanssa".

"Te olette vanha..."

"Pöllöpää, tahdotte kai sanoa? Ja mahdollista, on, että minä se olen,

ruvetessani teidän kanssanne pakinoihin; mutta, herraseni, minä olen

tässä tätinne sijassa, ja hänen puolestansa olen minä sen tehnyt".

"Herrani on minun käskenyt ostaa revolverit, ja mitä hän minun

käskee, sen teen minä".

"Se onkin teidän velvollisuutenne ja tässä onkin tämä teidän

herraanne varten; voihan hän ampua, jos hänen haluttaa -- onpa hän

jo ennenkin ampunut -- mutta te...?" ja Hawermannia muistellessaan

kiivastui hän: "Senkin vietävän vintiö, ettekö te jo ole kylliksi

onnettomuutta toimeen saaneet?"

Ja rouva Nüssler tulistui myöskin: "Vait, Bräsig, vait! _Siitä

asiasta_ ei hiiskaustakaan! -- Mutta teidän pitäisi hävetä,

Triddelfitz, että niin kevytmielisesti puhutte ampumisesta ja

ihmishengestä".

"Mitä?" huudahti Jokkum ja hypähti myös pystyyn, "äiti, aikooko hän

ampua ihmisiä?"

Ja Sulttaani nousi myös jaloillensa ja lausui myöskin pari rohkeata

sanaa, ja Fritz kävi tästä kaikenpuolisesta vastustelemisesta

niin hämille, että hän unhotti kaiken kohteliaisuuden, tempasi

kainaloonsa, sadetakkinsa, pisti eheän ja rikkinäisen revolverin

taskuunsa, katsahti vielä kerran taaksensa ovessa ja lausui

pontevasti, ettei hän sinä ilmoisna ikinä enää ollut pistävä

jalkaansa yli tämän talon kynnyksen, "Ei olekkaan tarvis", sanoi

Bräsig hyvin levollisesti. Mutta jos hän olisi kuullut, mitä puheita

Fritz piti, ratsastaissaan nöyrästi noikkivan kimonsa selässä pitkin

maantietä ja tuontuostakin katsellen rikkinäistä revolveriansa,

silloin ei hän suinkaan olisi niin levollisena pysynyt, sillä niille

kunnianimityksille joita Fritz hänelle antoi, eivät edes Itävallan

keisarin arvonimet voineet vertoja vetää.

Onneksi ei Bräsig häntä kuullut ja ylimalkaan ei hän siitä paljon

välittänyt, että Fritz julisti Nüsslerin talon pannaan; mutta tänään

aamulla oli hän tehnyt sen kokemuksen, että tämmöisinä aikoina

parhainkin ystävyys saattaa rikkoontua, ja hän teki pyhän lupauksen,

ettei hän _millään_ ehdolla ollut ryntäävä Rahnstädtin porvarikaartin

kanssa Reksowin kartanoon. Nuo tyhmät mielijohteet pääsivät toisinaan

valloillensa, mutta hänen hyvä sydämensä laahusti aina heti perästä

ja sai ne kiini taas, sillä riitaa ja toraa ei hän rakastanut. Hän ei

oikeastaan muuta tahtonut kuin paljasta iloa ja rauhaa, vaikka hänen

omituisista puuhistaan päättäen näytti enimmästi siltä, kuin olisi

hän hyvin riitainen mies.

Kun illan hämärässä Jokkum ja Sulttaani hiljaa, olivat vaipuneet

uneen, ja tuo suloinen, tuttavalliseen pakinoimiseen sopiva hetki

oli tullut, rupesi Bräsig puhumaan Rudolfista ja Miinasta: "Rouva

Nüssler, vanha sananlasku sanoo tosin, ettei hätää häihin, mutta

myöskin että ennen kurki kuolee kuin..."

"Heittäkää toki nuo vanhat tyhmät sananlaskunne, Bräsig, ne eivät

sovi minulle eikä teille! Mitä te tahdotte sanoa, tiedän minä, ja

minä olenkin samaa mieltä kuin te ettei sitä kauemmin voi viivytellä:

mutta mitä tulee hänestä ja minusta?"

"Rouva Nüssler, te tarkotatte Jokkumia..."

"Hiljan! Bräsig, älkää ilmottako mitään nimeä! Hänen puolestansa" --

ja rouva Nüssler osotti Jokkumia -- "voitte kyllä sen sanoa; mutta

tuon toisen puolesta" -- ja hän viittasi Sulttaaniin -- "saatte olla

hyvin varuillanne, sillä hän on viisaampi kuin me kaikki yhteen.

Näettekö vaan, kuinka hän nostaa korviansa".

"Aa!" sanoi Bräsig ja katsahti Jokkumin nojatuolin alle, "todellakin!

Mutta siitä ei estettä. Rouva Nüssler, asia on saatettava hyvään

loppuun".

"Niin kyllä, Bräsig, sitä minäkin sanon, mutta mihinkä joudun minä ja

hän?" tässä osotti hän taas Jokkumia. "Jos nyt Miina ja Rudolf saavat

hallinnon haltuunsa, mitä teen minä ja mitä tekee hän?"

"Rouva Nüssler, teillä on sitte levolliset päivät ja saatte iloita

perillistenne karttumisesta".

"Se saattaa olla hauskaa kyllä, Bräsig, ja ihminen tottuu kaikkeen,

vieläpä laiskuuteenkin; mutta katsokaapa minua tarkemmin, minä tulen

askaroimisessakin yhä täysinäisemmäksi, ja jos tästä lähin kokonaan

panen käteni ristiin ja istun vaan nojatuolissa, silloin vasta muutun

oikein muodottomaksi möhkäleeksi".

"Rouva Nüssler", sanoi Bräsig ja nousi seisaalle hänen eteensä ja

nuoruuden suloiset muistot johtuivat hänen mieleensä: "Te olette

aina olleet kaunis ja tulette aina kauniina pysymään", ja teki rouva

Nüsslerin edessä nojon ja tarttui hänen käteensä.

"Bräsig, se on tyhmää lörpötystä!" sanoi rouva Nüssler ja veti

kätensä pois; "katsokaapa vaan tuota koiraa! Eikö hän todellakin ole

meitä ymmärtänyt? Minusta ei ole niin paljon väliä, mutta mitä on

hänestä tuleva? Minä saatan vielä tehdä sitä ja tätä käsilläni; mutta

hän -- jos ei hänellä enää ole mitään tekemistä?"

"Hän polttaa piippua ja makaa", sanoi Bräsig.

"Niin", sanoi rouva Nüssler, "tätä nykyä kyllä".

"Mutta hän on suuresti muuttunut viimeisinä aikoina -- tuosta tyhmästä

hanhijutusta en tahdo mitään sanoa, sillä sen minä kyllä saan hänen

unhottamaan -- mutta hän on käynyt niin uppiniskaiseksi, vastustelee

joka asiaa, ja jos ei hänellä vast'edes enää ole mitään tekemistä,

saa hän mitä häijyimpiä juonia päähänsä".

"_Jokkumko_?" kysäisi Bräsig oikein pontevasti.

"Niin, hän", sanoi rouva Nüssler, "mutta siitä ei nyt sen enempää;

näettekö?"

Ja Bräsig katsoi ja näki, kuinka Sulttaani nousi jaloillensa ja

siveli pari kertaa karhealla hännällänsä Jokkumia nenän alta, niin

että Jokkum heräsi, kohosi pystyyn ja kysyi: "Äiti, mitä on kello?"

Sitte hän kiskotteli ja havaitessansa Bräsigin, sanoi hän: "Bräsig,

onpa se koko perhanan mies, tuo herra von Rambow, hän on taas pitänyt

puheen".

Rudolf tuli sisään, valkea sytytettiin ja Bräsig veti leveän naamansa

ilkeään irvistelyyn suoraan yli pöydän Rudolfille vastaan; sen

tarkotus ei kuitenkaan paha ollut, se oli vaan olevinaan vilkutusta,

joka merkitsi jotenkin näin: "Ole hiljaa vaan, luota kokonaan minuun,

sinun asiasi on hyvällä alulla".

Ilta kului hitaasti, sillä jokaisella oli omat ajatuksensa, ja kun

aika tuli levolle mennä, oli Bräsig ainoa, joka heti nukkui. Rudolf

ajatteli Miinaa ja häitä, rouva Nüssler sitä kamalaa joutilasta

aikaa, joka häntä odotti, ja Jokkum hanhia ja herra von Rambowin

puhetta. Tältä viimeiseltä ajatukselta ei hän saanut yöllä unta, ja

kun rouva Nüssler aamupuolella käänsi itsensä toiselle kyljelle,

ottaaksensa vielä unta silmäänsä, näki hän Jokkumin täydessä asussa

menevän ulos ovesta Sulttaanin kanssa. Että tämä merkitsi jotakin,

tiesi hän, mutta mitä? -- se oli tietämättömissä.

Luku 37.

Lyhyt luku, mutta sangen tärkeä, sillä Nuori-Jokkum aikoo pitää

puheen.

Jokkum käveli Sulttaanin kanssa edes takasin kartanolla, seisahtui

toisinaan ja kynsi päätänsä ikäänkuin tahtoisi hän saada jostakin

selkoa. Sulttaani, seisahtui aina samassa, katseli Jokkumia, heilutti

hieman häntäänsä ja vaipui taas omiin surullisiin ajatuksiinsa tuon

perhanan kanssahallitsian tähden.