"Niin, kaikkein ensiksi ottaisin minä hänen kirjansa, tarkasti

tutkiakseni; ei voi tietää, ovatko nekään oikeassa kunnossa.

Tarkastakaa erittäinkin rahalaskuja; toisinaan voi tavata

odottamattomia seikkoja. Hän on muuten hyvissä varoissa, koska hän

aikoo elää Rahnstädtissä koroillansa. No, hän onkin monta pitkää

vuotta ollut hyvässä ammatissa; mutta, minä tiedän myös varmaan, että

vanhuksen on täytynyt maksaa velkoja, jotka eivät olleet vähäpätöisiä

Hän on myöskin -- niinkuin minä sattumalta olen notarius Slusuhrilta

kuullut -- lainaillut vähiä rahojansa, kenties talonkin rahoja,

liikaa korkoa vastaan".

"Oh", huudahti Aksel, "ja kun minä silloin häneltä pyysin" -- tässä

keskeytti hän puheensa, ettei hän mitään ilmiantaisi; mutta hän

joutui vihan vimmaan ajatellessaan, että Hawermann olisi silloin

voinut häntä auttaa, vaan ei ollut sitä tehnyt, kun hän ei ollut

tarjonnut hänelle kylläksi korkeita kasvuja.

Tämän vilkkaan keskustelun perästä ei puhe enää tahtonut oikein

sujua, sillä kummallakin heistä oli kyllä tekemistä omain ajatustensa

kanssa; ja kun Pomukkelskopp, hyvin tyytyväisenä toimintaansa, meni

kotia, jätti hän nuoren herran von Rambowin niin myrkylliseen,

sapikkaasen mielentilaan, että häntä iletti koko mailma ja

hän itsekin ja koko yönä saanut hän unta silmäänsä häijyiltä

ajatuksiltansa.

Eräässä kolmannessa huoneessa Pümpelhagenin kartanossa oli myös

hiljaista ja yksinäistä menoa; Hawermann istui pulpettinsa edessä,

hänellä oli tilikirjansa edessänsä ja hän laski viimeisten kuukausien

tilit vielä kerta läpitse, josko ne pitivät yhtä kassan kanssa. Niin

kauvan kuin hän oli pitänyt taloutta nuoren herran kanssa, oli hän

joka vuodenneljännes vienyt hänelle kirjansa ja oli tahtonut tehdä

tiliä; mutta nuorella herralla milloin ei ollut aikaa, milloin sanoi

hän: kyllä kai ne oikeassa ovat, luomatta silmäystäkään kirjaan, ja

kerran sanoi hän, ettei Hawermann ollut ensinkään tarvis sitä hänelle

näyttää. Mutta tätä välinpitämättömyyttä ei Hawermann kumminkaan

tahtonut hyväksensä käyttää, vaan hän oli päinvastoin pitänyt

kirjaansa huolellisesti, niinkuin hän nuoruudesta asti oli tottunut

tekemään, ja oli myös pakottanut Triddelfitzin joka viikko antamaan

viljarätingit, ja jos ne eivät tarkasti pitäneet paikkaansa, oli hän

tässä suhteessa Fritzille paljoa ankarampi kuin muissa asioissa.

Kun ukko nyt istui toimissansa, tuli Fritz sisään ja kysyi sitä ja

tätä, mikä koski hänen matkaansa Demminiin, ja kun Hawermann oli

hänelle käskynsä antanut ja hän oli lähtemäisillään, huusi vanhus

hänen perästänsä: "Triddelfitz, teillä on kai viljarätinkinne

valmisna?"

"Kyllä", sanoi Fritz, "se tahtoo sanoa, minä olen sitä jo alottanut".

"Minä pyydän, että te annatte sen minulle tänä iltana, ja että se on

tarkempi kuin edelliset".

"Kyllä vaan", sanoi Fritz ja meni ulos ovesta.

Daniel Sadenwater tuli ja toi pehtorille kirjeen; vanhus nousi

istuimeltaan ja kävi akkunan ääreen, ja kun hän tunsi Fransin

käsialan, alkoi hänen sydämensä tulisemmin tykkiä, ja kun hän luki ja

luki, tulivat hänen silmänsä kirkkaammiksi, suuri ilo sädehti hänen

sydämeensä ja sulatti kaiken sen kylmyyden ja jään, mikä viimeisinä

aikoina sinne oli kokoontunut, ihan samalla tavalla kuin ulkona

aurinko sulatti lumen katoilta, niin että se tippui pisaroina hiljaa

alas maahan. Hän luki lukemistaan, ja hänenkin silmänsä tulivat

kosteiksi, ja hiljakseen tippuivat, hänen kyynelensä paperille.

Frans kirjotti hänelle, että niinkuin hän oli kuullut, aikoi hän

nyt lähteä Pümpelhagenista, että hän nyt siis oli varsin vapaa, ja

että kaikki estelyt, joita hänellä muuten oli ollut, nyt saivat

siirtyä pois hänen vilpittömän toivonsa tieltä, joka ei antanut

hänelle mitään rauhaa ja joka pakotti hänen -- Hawermannin kiellosta

huolimatta -- kirjottamaan Lovisalle itse, ja kirjeen, joka muassa

seurasi, pyysi hän Hawermannin antamaan tyttärellensä, niin, toivoi

hän, varmaan, olisi kolme ihmistä tuleva onnelliseksi.

Vanhuksen kädet vapisivat, kun hän pisti lapsensa kirjeen

lompakkoonsa, hänen polvensa horjuivat, kun hän rupesi kävelemään

edes takasin lattialla, niin kovasti valtasi hänet se ajatus, että

hän tällä askelella, jonka hän nyt oli ottava, oli ratkaiseva

ainoa lapsensa vastaisen kohtalon, oli se sitte onneksi tai

onnettomuudeksi. Hän istahti sohvankulmaan, ja kului hyvä aika,

ennenkuin hän oli kylläksi levollinen, tätä asiaa maltilla

miettimään. Niin kuohuu meri aamulla hurjasti lainehtien ja

puolipäivän aikaan ovat aallot asettuneet, mutta synkältä ja

uhkaavalta näyttää vielä vesi, ja illalla kuvastelee veden tyynessä

pinnassa sininen taivas ja valkeat kesäpilvet ajelevat korkealla ja

ilta-aurinko sulkee koko kuvan kultaisiin puitteisin.

Niin oli laita vanhuksenkin: kun nuo raivoisat aallot olivat

asettuneet, rupesi hän miettimään; vakaisesti ja huolellisna arveli

hän itsekseen, tekikö hän oikein, jos hän antoi suostumuksensa,

eikö hän rikkonut velvollisuuttansa vastaan, jos hän vastoin nuoren

isäntänsä tahtoa suostui asiaan. Mutta mitä oli hänellä, tekemistä

miehen kanssa, joka kiittämättömyydellä oli häntä kohdellut,

joka melkein häpeällä ajoi hänet pois? Ei mitään. Hän rohkaisi

mielensä, hänen uljuutensa kohotti päätänsä, tämä uljuus, jonka

riippuvassa asemassa niin usein on vaikeneminen, ja jota ainoastaan

se tuntee, joka siinä on säilyttänyt puhtaan omantunnon. Hän ei

kauvemmin tahtonut tukahuttaa parahinta, sydämellisintä tunnettansa

ymmärtämättömän poikanulikan tähden, hän ei voinut uhrata lapsensa

onnea tyhmien aatelisten kujeiden vuoksi. Ja kun hän tästä

epäilyksestä oli päässyt, loisti kauniin iltataivaan kuva veden

tyyneltä pinnalta hänen silmiinsä, ja kauvan istui hän siinä ja näki

molempain lastensa vastaisuuden valkeina kesäpilvinä häilyvän veden

yli, ja ilta-aurinko valaisi ulkona valkeata lunta ja valaisi sisällä

hänen valkeita hiuksiansa.

Kun hän näin istui vaipuneena suloisiin ajatuksiin, tempaistiin ovi

auki ja Kristian Degel syöksi sisään: "Herra pehtori, teidän täytyy

tulla, Rubenin tamma on saanut hirveän ähkytaudin, emmekä tiedä mitä

pitää tehdä".

Vanhus hypähti pystyyn ja riensi talliin.

Tuskin oli hän mennyt, niin tuli Fritz Triddelfitz

sisään matkalaukkunsa ja lainakirjaston kirjojen ja koko

tilanomistajapukunsa kanssa, laski ne tuolille akkunan eteen ja

aikoi juuri sälyttää ne kaikki laukkuun, että hän Demminissä voisi

keikailla, kun hän samassa havaitsi Hawermannin tilikirjan, sillä

vanhus oli kiireissään unhottanut sulkea pulpettinsa. -- "Tämäpä

sopii hyvästi", sanoi Fritz, otti kirjan ja kirjotti siihen

viljarätingin, mutta hänen täytyi istua akkunan ääreen, sillä alkoi

jo hämärtää.

Hän ei vielä ollut rätinkiänsä loppuun kirjottanut, kun Kristian

Degel uudestaan syöksi sisään: "Herra Triddelfitz, teidän täytyy mitä

pikemmin tuoda kaksi turnipsiraitia aitasta, meidän on kääriminen

tamma märkiin raiteihin".

Kun Fritz kuuli jalan astuntaa, pisti hän Hawermannin kirjan

taaksensa tuolille, ja kun Kristian nyt häntä joudutti ja pisti

aitanavaimen hänen käteensä, jätti hän kirjan sillensä ja riensi ulos

hänen kanssansa. -- Tultuansa aitanovelle, kohtasi hän Mari Möllerin,

joka tuli lehmiä lypsämästä.

"Mari kulta", huusi Fritz, "tehkää niin hyvin ja sälyttäkää minun

kapineeni laukkuun, ne ovat tuolilla akkunan edessä, mutta älkää vaan

unhottako kirjoja!"

Ja Mari Möller teki, mitä käskettiin, ja kahmasi puoli hämärässä ja

kokonaan rakkauden hommissa Hawermannin tilikirjan matkalaukkuun

lainakirjaston kirjojen keralla.

Kun Hawermann tuli takasin tallista, sulki hän Pulpettinsa,

aavistamattakaan mitään pahaa, ja seuraavana aamuna matkasi Fritz

Triddelfitz, kukon laulaissa nisukuormineen ja laukkuineen Demminiin,

aavistamatta myöskään mitään pahaa.

Kun vanha pehtori viimeisen kerran oli antanut päivätyöläisille

käskynsä, rupesi hän myös ajattelemaan omia asioitansa ja haalimaan

kokoon kimsujansa, kamsujansa, että hän iltapuolella voisi lähteä.

Hän ei kuitenkaan ollut saanut niitä täydellisesti järjestetyiksi,

kun Daniel Sadenwater tuli sisään ja käski hänen tulla herra von

Rambowin puheille.

Akselilla oli ollut hyvin levoton yö; hänen paras puhdasrotuinen

tammansa, josta hänellä oli ollut suuria toiveita, oli sairastunut,

se myrkky, mitä Pomukkelskopp oli kuiskannut hänen korvaansa, oli

häntä vaivannut, se tottumaton asema, johon hän nyt joutui, kun hän

itse otti talouden hoitoonsa, teki hänen mielensä katkeraksi, ja nyt

oli hänen antaminen Hawermannille hänen palkkansa ja vielä lisäksi

ne monet ennakkomaksut, joita vanhus oli hänen puolestansa työväelle

suorittanut, eikä hän tietänyt edes, kuinka paljo ne tekivät, tokko

hänen rahansa niiden, maksamiseen riittivätkään. Pehtorinsa edessä,

joka itse oli virastaan luopunut, ei hän voinut häpäistä itseänsä,

hänen täytyi keksiä joku keino ja löytää joku syy, jonka tähden

hänen ei ollut tarvis hänelle heti velkaansa maksaa. Semmoista syytä

on tuossa hopussa vaikea löytää; mutta _riidan_ voi aina saada:

toimeen, ja se saa käydä _syystä_. -- Viheliäinen keino, mutta hyvin

tavallinen! Ja että se johtui Akselin mieleen, todistaa kuinka

hirveällä vauhdilla hän miehenä ja aatelismiehenä oli alasmäkeä

mennyt; mutta mikään ei saata heikkoa ihmistä niin sukkelasti

harhateille kuin rahapula, erittäinkin jos ulkokuori on ylläpidettävä.

Kun Hawermann astui hänen huoneesensa, kääntyi Aksel akkunaan ja

katseli ulos: "Onko tamma jo terve?"

"Ei", sanoi Hawermann, "se on vielä kipeä; olisi kai paras, tuottaa

hevoslääkäri".

"Se on _minun_ asiani. Mutta", lisäsi hän ja katseli tuijotteli yhä

tuimemmin ulos akkunasta, "syynä on se, ettei pidetä mitään huolta

tallista, vaan syötetään eläimiä pilaantuneilla, tunkkeisilla

heinillä".

"Herra von Rambow, te tiedätte itse, että heinät tänä vuonna ovat

saaneet liian paljo vettä; mutta tunkkaisia eivät ne ole. Ja itse

olette te ottaneet pitääksenne huolta puhdasrotuisista hevosista,

sillä kun minä muutamia viikkoja sitten panin toimeen pienen

muutoksen tallissa, toruitte te minua siitä kovilla sanoilla kun

otitte puhdasrotuiset hevoset omaan huostaanne".

"Niin kyllä! niin kyllä!" huudahti Aksel ja siirtyi pois akkunan

luota ja käveli edes takasin lattialla, "se on samaa vanhaa virttä".

Yht'äkkiä seisahtui hän Hawermannin eteen ja katseli häntä, mutta

vähän epävarmasti: "Te aiotte tänään lähteä?"

"Niin", sanoi Hawermann, "viime suostumuksemme mukaan..."

"Minun ei oikeastaan olisi tarvis", puuttui Aksel hänen puheesensa,

"päästää teitä ennen pääsiäistä; uudenvuoden jälkeiseen päivään asti

pitäisi teidän kumminkin jäädä".

"Se on oikein; mutta..."

"No se onkin yhdentekevä", huudahti Aksel taas, "mutta tilit on meidän

ensiksi tarkastaminen. Menkää ja tuokaa kirjanne". Hawermann meni.

Aksel keksi nyt hyvän keinon, miten päästä pulasta, jos rahoja ei

tarpeeksi ollut. Kun Hawermann tuli kirjansa kanssa, voi hän sanoa,

ettei hänellä nyt ollut aikaa sitä tarkastaa, ja jos Hawermann sitä

vaati, voi hän ottaa korkeat sääret selkäänsä ja sanoa: Uudenvuoden

jälkeisenä päivänä oli vasta sen aika. Mutta asia tuli hänelle vielä

mukavammaksi; Hawermann ei tullut takasin. Hän odotti odottamistaan,

Hawermannia ei kuulunut, vihdoin lähetti hän Danielin ja hänen

kanssansa tuli nyt vanhuskin, mutta, suuressa mielenliikutuksessa,

ihan kalpeana, ja huudahti, ovesta sisään astuessaan: "Hyväinen

Jumala, mitä on minulle tapahtunut! Kuinka on se mahdollista, kuinka

on se tapahtunut!"

"Mitä nyt?" kysyi Aksel.

"Herra von Rambow", huudahti Hawermann, "eilen illalla minä päätin

vilja- ja raharätingit, lukitsin kirjani pulpettiini ja nyt on se

poissa".

"Oo, sepä on kauniisti!" huudahti Aksel ivallisesti ja se suloinen

siemen, mitä Pomukkelskopp eilen oli hänen sieluunsa kylvänyt, rupesi

nyt itämään, kasvamaan ja rehevästi rehottamaan, "tämäpä on varsin

kauniisti! Kun kirjaa ei tarvittu, oli se yhä tarjona, ja nyt, kun

sitä tarvitaan, on kirja poissa!"

"Minä pyydän", huudahti Hawermann tuskissaan! "älkää tuomitko liian

äkkiä, se on löydettävä, se löydettämän", ja niin puhein juoksi hän

taas ulos ovesta.

Vähän ajan perästä tuli hän taas: "Sitä ei löydy", sanoi hän heikolla

äänellä, "se on varastettu".

"Oo, sepä on lystiä!" huudahti Aksel ja, saatti itsensä edes ja

takasin juoksemisella teeskenneltyyn raivoon, "välistä ei täällä

ensinkään varasteta -- niinkuin minun 2000 taalerini laita oli -- ja

välistä täällä taas on välttämättömästi varkaus tapahtunut; ihan sen

mukaan, kuinka teidän asianne vaativat".

"Jumalan tähden! Jumalan tähden!" huudahti vanhus, "antakaa minulle

aikaa, herra!" Ja hän löi kätensä ristiin: "Hyvä Jumala! Minun

kirjani on poissa".

"Jaa", huudahti Aksel, "ja päivätyöläinen Regel on myös poissa, ja

ihmiset tietävät, _kuinka_ hän pois on päässyt, ja minun kaksituhatta

taaleriani on myös poissa, ja ihmiset tietävät, _mihin_ ne ovat

joutuneet. Oletteko nekin panneet kirjaan?" kysyi hän ja lähestyi

Hawermannia ja katseli häntä tuimasti silmiin.

Vanhus katsahti häneen, hän katsahti ympärillensä, missä hän

oikeastaan oli, hänen kätensä, jotka hän oli ristiin laskenut,

erosivat toisistansa, ja hänen jäsentensä läpi kulki hirmuinen

vavistus, ikäänkuin särkisi valtava virta jääpeitteen, ja veri

syöksyi hänen jäsentensä kautta hänen kasvoihinsa, niinkuin vihaisen

virran vesi, kun se vapautuu ja ajaa jäämöhkäleet korkeihin kasoihin

ja murtaa tokeet: "Kavahtakaa teitänne, ihmislapset!"

"Konna!" huusi hän ja syöksi Akselin kimppuun, joka oli peräytynyt,

nähdessänsä vanhuksen vimmastuvan. "Konna!" huusi hän, "minun

kunniallinen nimeni...!"

Aksel haparoi nurkassa, jossa hänen pyssynsä oli.

"Konna!" huusi vanhus, "sinun pyssysi ja minun kunniallinen nimeni!"

ja syntyi nyt kiivas taistelu ja ottelu pyssystä, vanhus oli

tarttunut ylhäältä pyssyn piippuun ja koetti vääntää sitä pois hänen

käsistänsä. Yhtäkkiä laukesi pyssy.

"Herra Jesus!" huusi Aksel ja kaatui selällensä sohvalle; ja vanhus

seisoi hänen edessänsä ja piti pyssyä kädessänsä.

Ovi tempaistiin auki ja nuori rouva juoksi läpi kruutin savun Akselin

luoksi: "Jumalan tähden! Mitä täällä on tapahtunut?" ja kaikki se

rakkaus, joka ennen oli hänen sydämessään Akselia kohtaan sykkinyt,

puhkesi nyt kuin kirkas säde niiden pilvien läpitse, jotka sitä

olivat peittäneet; Frida heittäytyi maahan hänen viereensä, hän

repäisi auki hänen vaatteensa: "Hyvä Jumala! Hyvä Jumala! Verta!"

"Ole huoletta!" sanoi Aksel ja koetti nousta seisoalle, "haava on

käsivarressa".

Vanhus seisoi liikkumattomana siinä, pyssy kädessä, virta oli

peräytynyt takasin, mutta monen ihmisen onnen oli se hävittänyt

ja vihannilla niityillä ja viljavilla pelloilla virui nyt liejua

ja hietaa, ja näytti siltä, kuin ei enää milloinkaan siinä mitään

kasvaisi.

Daniel tuli juosten sisään ja sisäpiika, ja niiden, avulla pantiin

Aksel sohvalle ja riisuttiin häneltä takki. Haulit olivat ruhjonneet

käsivarren kamalasti ja veri vuosi virtana lattialle.

"Lääkäriä noutamaan!" huusi nuori rouva ja koetti tukkia veren

juoksua liinoilla, mutta kaikki, mitkä käsillä olivat, eivät

siihen riittäneet, hän katsahti ylös, noutamaan enemmän, ja hänen

oli meneminen Hawermannin ohitse, joka vielä yhä seisoi siinä

jäykistyneenä ja katseli kalpeana herraansa. "Murhaaja!" huudahti

Frida hänelle, mennessään ulos; "murhaaja!" huusi hän toistamiseen,

palatessaan takasin. Vanhus ei virkkanut mitään, mutta Aksel kohotti

itseänsä vähän ylös ja sanoi: "Ei, Frida, ei! siihen on hän viaton",

sillä vääryyttä rakastava ihminenkin antaa Jumalalle kunnian,

tunteissaan Jumalan käden likeltä koskevan hänen elämänsä lankaa;

"mutta", lisäsi hän, sillä totuttua tapaansa, puolustella itseänsä

syyttämällä toista, ei hän voinut heittää, "petturi on hän ja varas.

-- Menkää ja älkää tulko enää minun näkyviini!"

Veri syöksähti taas vanhuksen kasvoihin, hän aikoi jotakin sanoa,

mutta nähdessänsä nuoren rouvan kääntyvän poispäin hänestä, meni hän

hoiperrellen ulos ovesta.

Hän meni kamariinsa: "petturi on hän ja varas", pyöri hänen

päässänsä; hän istui akkunan viereen ja katseli ulos pihalle, hän

näki kaikki mitä siellä tapahtui, mutta kaikki oli kuin unennäköä;

"petturi on hän ja varas", sen yksistään ymmärsi hän, se yksistään

oli todellisuutta. Kristian Degel ajoi ulos kartanolta, hän tiesi

varsin hyvin, että hän meni lääkäriä noutamaan, hän tempaisi akkunan

auki, hän aikoi huutaa hänelle, että hän ajaisi niin kovasti kuin

mahdollista; mutta -- "petturi on hän ja varas", tunki ehdottomasti

hänen suuhunsa. Hän sulki akkunan. Mutta kirja! Kirja täytyi löytyä

-- kirja! Hän repi auki arkut ja lippaat, joihin hän oli sälyttänyt

tavaroitansa, hän levitti kimsunsa ja kamsunsa lattialle, heittäytyi

polvillensa -- ei rukoilemaan, sillä "petturi on hän ja varas", hän

sohi kepillänsä kaapin alle, pulpetin alle ja sängyn alle: kirja

täytyi löytyä, kirja! Mutta turhaan! -- "Petturi on hän ja varas".

-- Hän seisoi uudestaan akkunan ääressä, hän katseli taas ulos;

mutta hänellä oli keppi kädessä, mitä teki hän kepillä? Tahtoiko hän

mennä ulos? Tahtoi, hän tahtoi mennä ulos, hän tahtoi mennä pois,

pois täältä, pois! Hän pani lakin päähänsä, hän meni ulos ovesta,

ulos portista. Mihinkä? Yhdentekevä! Ihan yhdentekevä! Mutta vanha

tottumus ajoi hänet Gürlitzin tielle. Vanhalla tiellä tulivat hänelle

vanhat ajatukset: "Lapseni! Minun lapseni!" huudahti hän, "minun

kunniallinen nimeni!" Hän piteli povitaskuunsa -- niin, siellä oli

lompakko, siellä oli kirje hänen tyttärellensä. Mitä arvoa oli nyt

sillä? Hän oli hävittänyt lapsensa onnen, hänen kunniallisen nimensä

ja tuon onnettoman laukauksen kanssa oli se iäksi päiväksi hävinnyt

ja ensimäiset katkerat kyynelet tihkuivat hänen silmistänsä ja

niiden kanssa hyvän omantunnon tunne ja levitti lempeällä kädellään

lievitystä hänen ahdistettuun sieluunsa -- mutta hänen kunniallinen

nimensä ja hänen lapsensa onni oli iäksi päiväksi mennyt. -- Oi,

kuinka onnellisena oli hän eilen istunut kamarissaan, kirje kädessä,

jonka Frans oli kirjottanut hänen tyttärellensä, minkä autuuden oli

se kirje Lovisalle tuova, mikä onnellisuus oli siitä kukostava,

kuinka kauniiksi oli hän kuvaillut vastaisuutta! Ja nyt oli tämä

kaikki mennyt ja kadonnut, ja se häpeäpilkku, joka häneen oli

painettu, poltti hänen ainoan lapsensa sydäntä ja oli sitä kalvava,

oli sen kuluttava. Mutta mitä oli hänen lapsellansa sen kanssa

tekemistä? Mikä voi olla hänen onnensa esteenä? Ei! ei! Kirous ja

häpeä, jonka isä on saanut, mene perintönä lapsille neljänteen

polveen asti, ja se sama piikkiaita, joka erotti hänen kunniallisista

ihmisistä, oli myös hänen lapsensa onnen esteenä. -- Mutta hän oli

viaton. -- Kukapa siitä välitti, jos hän sitä sanoi? Kenenkä valkean

viattomuuden puvun mailma kerran on lialla tahrannut, hänen on

matkaaminen mailman läpi samassa puvussa, kukaan ei pese häneltä sitä

puhtaaksi, ja vaikka Herra taivaasta tulisi ja ihmeitä tekisi, että

viattomuus ilmi tulisi -- mailma ei sitä usko.

"Oo", huudahti hän, "minä tunnen mailman!" Hänen silmänsä tapasivat

Gürlitzin, Pomukkelskopin herraskartanon, ja eräästä hänen sydämensä

sopukasta, jonka hän iäksi päiväksi oli suljetuksi luullut, nousi

pimeä hahmu ja levitti mustat siipensä hänen ylitsensä, niin ettei

kirkas talviauringon säde enää häntä tavannut, se oli viha, joka

hänessä syttyi; se surkuttelemisen kyynel, jonka hän lapsensa tähden

oli itkenyt, kuivui hänen silmistänsä, ja ääni, joka ehdottomasti

oli päässyt hänen huuliltansa, kuului taas: "petturi on hän ja

varas;" ja tuo musta hahmu liikutti siipiänsä ja kohensi tulta, joka

ilmilieskana hehkui ulos hänestä: "Hän on siihen syypää, kyllä me

vielä kerran suoritamme välimme!"

Hän kävi läpi Gürlitzin, katsomatta oikealle tai vasemmalle

puolellensa, kaikki, mikä kerta hänelle täällä oli rakasta ollut, oli

kadonnut, hänellä oli vaan vihansa kanssa tekemistä, ja se ajoi häntä

suorastaan yhtä määrättyä päämaalia kohden.

Bräsig seisoi tienvarrella pappilan ladon vieressä, hän kävi

Hawermannia vastaan: "Hyvä huomenta, Kaarlo. No, mitenkäs voidaan?

Mutta mikä sinun on?"

"Ei mikään, Bräsig. Mutta anna minun olla, anna minun olla yksin.

Tule huomenna Rahnstädtiin, tule huomenna!" ja niin puhein meni hän

hänen ohitsensa.

Kun hän Gürlitzin toisella puolella tuli töyräälle, jolta Aksel

ensimäisen kerran oli näyttänyt kauniin maatilansa Pümpelhagenin

nuorelle rouvallensa, ja jossa ilo oli saanut Fridan sydämen

sukkelammin sykkimään, seisahti hän; tämä oli viimeinen paikka,

josta hän voi nähdä sen paikan, jossa hän oli elänyt niin onnellisia

vuosia, jossa hän oli saanut kärsiä aina sydänvereen saakka, jossa

hänen kunniansa ja onnensa oli maahan tallattu. Silloin kiehui ja

kuohui hänen sielussansa: "Kurja mies parka! Valehtelia!" -- Ja

rouva? "Murhaaja!" sanoi hän minulle ja vielä kerran "murhaaja!" ja

sanottuansa suustansa tämän hävyttömän sanan, kääntyi hän minusta

pois. "Teidän turmionne on pian tuleva, minä olisin sen voinut ja

tahtonut estää; uskollisesti kuin koira olen minä teitä vartioinnut;

ja kuin koiran olette te ajaneet minun pois luotanne; mutta..." hän

pitkitti matkaansa Rahnstädtiin ja viha levitti mustat siipensä hänen

ylitsensä.

Luku 31.

Miksikä Lovisa kävi Gürlitzin tietä pitkin ja miksi hän katseli

länttä kohden, kunnes kyynelet tulivat silmiin. -- Hawermann pastorin

rouvan kanssa, ja pastorin rouva toivoi, että pastori vielä eläisi.

-- Bräsig kertoo ystävällensä Kaarlolle pitkiä tarinoita entisistä

ajoista. -- Kalpea hahmu, eli isä ja lapsi. -- Bräsig rupee omin

päinsä liittoon Pomukkelskoppia vastaan, sentähden nimittäin ettei

hän tahdo olla harakkana. -- Rukkaset. -- Bräsig ajaa kankuri

Rührdanzin kanssa pitkin maantietä ja he haastelevat toinen toisensa

kanssa, tarvitseeko papereita pässikin. -- Bräsig puhuu armollisen

rouvan kanssa karrikkeista, ja Fritz Triddelfitzin täytyy tulla

esille Mari Möllerin kanssa. -- Miksikä Pomukkel aina käytti paksua

kaulavaatetta.

Rahnstädtissä oli pastorin rouvan luona joulunjälkeisenä päivänä

ankara kiire ja juokseminen ylös ja alas rappusia myöden, sillä

Lovisa teki viimeisiä, valmistuksiaan isänsä vastaisessa asunnossa

ja kun hän jo luuli kaikki kunnossa olevan, puuttui vielä, yhä yhtä

ja toista, mitä hän voi tehdä isänsä mukavuudeksi. Päivällisen aika

tuli, mutta hänen isänsä ei ollut vielä tullut, ja hän oli kuitenkin

valmistanut, häntä varten sijan pöytään.

"Minä en tiedä, miten on laita", sanoi hän pastorin rouvalle, "mutta

minua pelottaa niin".

"Mitä?" huudahti rouva Behrens, "olet vasta neljänneksen vuotta ollut

kaupungissa ja rupeet jo aavistuksia saamaan, niinkuin muutkin teetä

särpivät kaupungin naiset? Mihinkä on minun reipas maalaistyttöni

joutunut?" ja hän taputteli samassa kasvatustytärtänsä oikein

iloisesti ja ystävällisesti poskille.

"Ei", sanoi Lovisa ja tarttui pastorin rouvan ystävälliseen käteen ja

piti sitä lujasti omassaan, "semmoiset epämääräiset aavistukset eivät

minua vaivaa, mutta minä pelkään todellakin kovasti, voiko isä työn

puutteessa täällä viihtyä ja perehtyä kaupungin elämään".

"Lapsi kulta, sinä ajattelet juuri kuin olisi Rahnstädt pääkaupunki;

ei -- Jumalan kiitos! -- hanhet käyvät täällä avojaloin yhtä hyvin

kuin Pümpelhagenissa, ja jos isääsi ilahuttaa maanviljelystoimet niin

voipi hän katsella, kuinka naapurimme oikealla kädellä ajaa lantaa

_kahdella_ ja naapurimme vasemmalla kädellä _kolmella_ hevosella,

ja jos häntä miellyttää keskustelu sillä alalla, niin on hänen vaan

tarvis käydä talonisäntämme Kurzin puheille, hän on kertova hänelle

niin paljon niittyjen vouraamisesta ja kaupungin sonneista, että hän

on saava niistä yhtä kylläksensä kuin mekin".

Lovisa naurahti ja kun ruoat oli korjattu päivällispöydältä, sanoi

hän: "Niin, äiti kulta, menkää nyt vähän levähtämään, minä tahdon

käydä taipaleen matkaa Gürlitzin tietä, eiköhän isä mahda tulla

vastaani".

Hän otti päälystakkinsa yllensä, pani lämpimän myssyn päähänsä

ja kävi pitkin tietä, jonka kohta alusta ruveten oli valinnut

kävelypaikaksensa, sillä se vei hänet lähemmäksi sitä paikkaa, jossa

hän oli niin onnellinen ollut, ja kun hänellä oli ollut enemmän

aikaa, oli hän tavallisesti käynyt aina sille töyräälle asti, josta

hän voi nähdä Gürlitzin kylän, kirkon, pappilan ja kirkkotarhan, ja

kun hänellä oli ollut vielä enemmän aikaa, oli hän poikennut hetkeksi

Liinan ja Gottliebin luoksi ja oli puhellut pajatellut entisistä ja

nykyisistä ajoista. Hän astui astumistaan, hänen isänsä ei tullut,

itätuuli puhalsi häntä päin silmiä ja sai hänen poskensa rusottamaan,

niin että hänen herttaiset kasvonsa loistivat tuon pimeän hunnun alta

kuin kirkas kevätpäivä, tullessaan näkyviin synkistä sadepilvistä ja

täyttäen mailman toivolla ja ilolla. Mutta vesi tuli hänen silmiinsä;

oliko siihen syynä vastainen itätuuli? Vai oliko syynä että hän

niin tarkasti tirkisteli, nähdäksensä isäänsä? Vai vaikuttivatko

ajatukset sen? Ei, itätuuli ei ollut siihen syynä, sillä Lovisa oli

seisahtanut ja katseli länttä kohden ja silmät olivat kumminkin

täynnä kyyneleitä, eikä syynä ollut isäänsä tirkisteleminenkään,

sillä Lovisa katseli päinvastaiselle suunnalle, tuonne, missä

aurinko tulipunaisena pallona vähitellen teki laskua mustain

kuusien taaksi; sitte oli vihdoinkin syynä kai hänen ajatuksensa.

Semmoiset ajatukset, jotka herättävät milloin iloa, milloin surua

nuoressa sydämessä, jotka ympäröivät sitä ruususeppeleillä, niin

että se välistä riemuitsee taivaasen asti sanomattomasta onnesta,

välistä taas on pakahtumaisillaan itkusta, kun ruususeppeleiden

piikit repivät sydäntä veriseksi. -- Mutta miksikä kääntyi hän

länttä kohden? Ah, hän tiesi, että siellä oli hän, jolta suloisimmat

tervehdykset tulivat hänen sydämellensä.

"Länttä kohden, länttä kohden

Lennä vieno siipi!

Sinua mua kuollessainkin

Haluin vielä viepi!"

kuiskaili hän ja lensi punaseksi sen salaisen, suloisen tunteen

vallassa, joka tuli ilmi hänen sydämestänsä, ruusunpunaseksi lensi

hän kuin kaunis kevätpäivä, joka mennessään maillensa kultaa pilvet

ja ennustaa uutta ihanaa päivää huomiseksi.

Hän käveli edespäin aina sille töyräälle asti, jolla hänen vanha

isänsä pari tuntia sitte oli seisonut ja vuodattanut ulos kaiken

sen katkeruuden, jolla ihmiset olivat hänen maljansa täyttäneet.

Lovisa seisoi samalla töyräällä ääneti ja katseli Pümpelhagenia ja

Gürlitziä kohden, ja kaikki se rakkaus, mitä ihmiset näillä seuduilla

olivat hänelle osottaneet, täytti hänen sydämensä, ja mitä vanhuksen

ahdistettu sydän vihassa ja kiukussa tässä oli syntiä tehnyt, sen

pyyhki tyttären rukous ja rakkauden ja kiitollisuuden kyynelet pois

siitä taulusta, johon kaikki on kirjotettu.

Rahnstädtistä oli Gürlitziin penikulma ja talvipäivän aurinko oli jo

pian laskemaisillansa taivaalta; Lovisan täytyi palata kotia. Samassa

näki hän miehen tulevan Gürlitzistä päin; se voi olla hänen isänsä,

hän jäi vielä seisomaan tuokioksi aikaa paikallensa ja katseli

tähysteli: ei, hänen isänsä ei se ollut! ja hän kävi taipaleen matkaa

edelleen, katsahti taas taaksensa ja nyt näki hän, että se oli

pehtori Bräsig, joka tuli suorastaan häntä kohden.

"Herranen aika, Lovisa! mitä? Sinä seisot täällä, keskellä maantietä

tässä tuimassa tuulessa? Miks'et mene sinä pappilan nuoren herrasväen

luoksi?"

"Ei, pehtori Bräsig, tänään en sinne aio. Minä lähdin vaan

tavottamaan isääni".

"Mitä? Kaarlo Hawermann? Eikö hän vielä ole teidän luonanne?"

"Ei, ei vielä!"

"No, mutta hän matkasi kumminkin jo tänään aamupuolella noin

puoli-kahdentoista aikaan läpi Gürlitzin".

"Hän on jo täällä ollut? Jumalan tähden, mihinkä hän sitte on

joutunut?"

Nyt johtui Bräsigin mieleen, kuinka kurjalta Hawermann näytti, ja

havaitessansa tuon rakkaan lapsen levottomuuden, sanoi hän, häntä

lohduttaaksensa: "Niin, meidän, nimittäin maamiesten, laitamme

on usein omituista laatua; yhdellä on tekemistä siellä, toisella

täällä; mahdollista, että hän on poikennut tästä oikealle kädelle

Gülzowiin; mahdollista, että hän jo on Rahnstädtissä ja ostelee

sieltä yhtä ja toista. Mutta minä", lisäsi hän, "minä tulen nyt sinun

kanssasi, lapsi kulta, minulla on myös asiaa Rahnstädtiin ja viivyn

siellä yötä, sillä minä aion ottaa takasin tuolta rikkiviisaalta

siirappisissiltä, Kurzilta, ne kolme taaleria, jotka hän viime erällä

voitti minulta bostonpelissä. Tänään on nimittäin peliseura koossa".

Kun olivat vähän matkaa taivaltaneet, ajaa karauttivat eräät kääsit

heitä vastaan Rahnstädtistä päin. Niissä oli Kristian Däsel tohtori

Strumpfin kanssa. Tohtori käski seisattaa: "Oletteko jo kuulleet?

Herra von Rambowille on onnettomuus tapahtunut jahtipyssyllä, hän on

ampunut käsivartensa ruhjoksi. Mutta minulla ei ole enempää aikaa,

kyytimiehen on jo kauvan ollut odottaminen minua; minä en ollut

kotona. Anna mennä!" Hän ajoi hyvää vauhtia edelleen.

"Mitä tämä on?" huudahti Lovisa, "minun isäni olisi lähtenyt

Pümpelhagenista semmoisen onnettomuuden aikana. Se ei voi olla

milloinkaan mahdollista".

"Onnettomuus voi olla tapahtunut hänen lähdettyänsä", sanoi Bräsig,

mutta, muistellessaan Hawermannin tänaamullista onnetonta muotoa, ei

uskonut hän itsekään selitystänsä.

Lovisa kävi yhä tuskallisemmaksi ja joudutti kulkua. Isänsä

viipymisen ja tuon onnettoman tapauksen välillä Pümpelhagenissa ei

hän voinut mitään yhteyttä löytää, mutta kuitenkin tuntui hänestä,

kuin riippuisivat ne toinen toisestansa.

Sillä aikaa oli Hawermann saapunut pastorinrouvan luoksi

Rahnstädtiin. Hän oli poikennut pois suoralta tieltä ja käynyt

syrjäteitä, että hän rauhottuisi, ja ettei hän semmoisessa hirveässä

mielentilassa ilmaantuisi lapsensa silmäin eteen. Kun hän nyt astui

sisään pastorin rouvan luoksi, oli hänen mielensä tosin rauhottunut,

mutta se hirmuinen taistelu, jonka hän vähän ennemmin oli sydämessään

kestää saanut, oli jättänyt jälkeensä häneen hermottomuuden ja

väsymyksen, joka sai hänen näyttämään kymmentä vuotta vanhemmalta

ja joka heti oli sattuva tuon pienen rouvan silmiin. Rouva Behrens

kavahti pystyyn, antoi kahvin, jonka kanssa hän juuri puuhaili,

kiehua ylitse, ja huudahti: "Taivaan pyhät, Hawermann, mikä teitä

vaivaa? Oletteko kipeä?"

"En! -- Kyllä kai, minä luulen sitä. - Missä on Lovisa?"

"Hän meni teitä vastaanottamaan, ettekö häntä ole tavanneet? Mutta

istukaa toki! Herranen aika, te näytätte niin riutuneelta".

Hawermann istui ja katseli ympärilleen huoneessa, oliko hän yksin

pastorin rouvan kanssa.

"Hawermann, sanokaa minulle, mikä teitä vaivaa?" sanoi pieni rouva

Behrens ja tarttui Hawermannin uupuneihin käsiin.

"Minusta ei ole enää mihinkään; minun on tästä lähin heittiönä ja

kunniattomana ihmisenä vaeltaminen matkaani mailmassa".

"Oo, ei suinkaan! ei suinkaan! Älkää semmoista sanoko!"

"Että minulta otettiin tilaisuus työtä tekemään, sen olisin voinut

kestää, vaikka kyllä raskaalla mielellä; mutta että minun myös on

menettäminen kunniallinen nimeni, se kirventelee minun sydäntäni,

sitä en voi minä kestää".

"Ja ken tahtoo teiltä sen ottaa?" kysyi pastorin rouva ja katseli

häntä oikein vilpittömästi silmiin.

"Ne, jotka sen parhaiten voivat tehdä, herra von Rambow ja hänen

rouvansa", sanoi vanhus ja rupesi kertomaan, mitä tapahtunut oli,

sortuneella äänellä ja usein keskeytyen; mutta kun hän viimein

lopetti puheensa sillä, että se nuori rouvakin oli hänen hylännyt,

oli kääntänyt hänelle selkänsä ja antanut hänen varkaana ja petturina

mennä tiehensä, silloin pääsi viha taas valloilleen hänessä,

hän hypähti ylös tuolilta ja käveli säihkyvin silmin ja nyrkkiä

puristellen edestakasin huoneessa, ikäänkuin tahtoisi hän käydä

taisteluun koko pahaa mailmaa vastaan.

"Oo", huudahti hän, "jospa siinä olisi kaikki! Mutta he ovat

satuttaneet minua pahemmin kuin he aavistaa voivat, he ovat vetäneet

minun lapseni onnen minun onnettomuuteeni. Tuossa! lukekaa, rouva

kulta!" ja hän antoi rouva Behrensille Fransin kirjeen.

Rouva Behrens luki, paperi rytisi hänen kädessänsä, niin suureen

mielenliikutukseen oli kertomus hänen saattanut; Hawermann seisoi

hänen edessänsä; ja katseli häntä luopumatta.

"Hawermann", sanoi rouva Behrens ja tarttui hänen käteensä,

luettuansa kirjeen loppuun, "ettekö havaitse Jumalan sormea: mitä

toinen orpana teitä vastaan on rikkonut, sen toinen taas palkitsee".

"Ei, rouva kulta", sanoi Hawermann tylysti "minä olisin todellakin

semmoinen konna, joksi mailma minua tästä lähin on nimittävä, jos

minä rehellisen, mitään pahaa aavistamattoman miehen huoneesen veisin

vaimon, jonka nimi on tahrattu. Köyhä ja kunniallinen! Se kävisi

laatuun. Mutta kunniaton? -- Ei milloinkaan!"

"Ah, Jumalani!" huudahti pieni rouva, "missä on nyt minun pastorini?

Jospa hän nyt olisi saapuvilla! Hän voisi auttaa ja neuvoa".

"Sitä hän voisi", sanoi Hawermann hiljaa itseksensä. "Minä en

voi!" huudahti hän, "minun lapseni on seuraaminen omaa neuvoansa ja

teidän, on häntä auttaminen, te olette enemmän kehittäneet hänen

tunnettansa oikeuden ja vääryyden suhteen, kuin minä valitettavasti

olen tehdä voinut. Jos minun lapseni tästä huolimatta pitää

oikeana ja kunniallisena suostua tarjomukseen, ja jos te itse sen

hyväksytte, niin olkoon menneeksi! Minä en tahdo millään tavalla

hänen päätökseensä vaikuttaa, minä en tahdo häntä nähdä, ennenkuin

hän on päätöksensä tehnyt. Tässä kirje Fransilta hänelle, antakaa se

hänelle ja kertokaa hänelle edeltäpäin, mitä tapahtunut on; niinkuin

minä asian teille olen kertonut, niin on tapahtunut. Minä menen

huoneeseni; minä en voi, minä en saa siihen kädelläni puuttua".

Hän meni ulos ovesta, mutta hän kääntyi taas takasin: "Rouva kulta,

jos te katsotte sen hänen onneksensa -- minusta ei mitään väliä tule

pitää -- unhottakaa, mitä minä äsken sanoin! Minä tahdon tehdä, mitä

voin, että minun häväisty nimeni pysyy piilossa".

Hän meni taas ulos ovesta ja portaalla jupisi hän itseksensä: "Minä

en voi toisin, minä en voi toisin tehdä" Kun hän kamarissaan istahti

sohvaan ja ympärillänsä näki, kuinka hänen tyttärensä oli kaikki

kauniisti siivonnut ja järjestänyt, peitti hän kasvonsa käsillänsä

ja itki hiljaa itseksensä: "Ja tästä kaikesta pitää minun luopua?"

syvästi huoahti hän: "Ja miks'en sitä tekisi? Miks'en sitä tekisi?

Jos se on hänen onneksensa", huudahti hän, "niin en tahdo häntä enää

ollenkaan nähdä".

Ulko-oven kelloa soitettiin, hän kuuli Bräsigin äänen, hän kuuli

lapsensa heleän tervehdyksen. Kaikki kävi taas hiljaiseksi. Hän

kuulteli jokaista hivausta. Nyt kertoi pastorin rouva, mitä

oli tapahtunut, nyt revittiin rikki se sydän, jota hän rakasti

hellimmästi. Vitkalleen läheni jalanastunta ylös portaita myöden.

Bräsig tuli sisään, hän näytti niin tyyneltä ja levolliselta, kuin

olisi kuolema kulkenut hänellä vieraana, hänen kulmakarvansa, jotka

hän muuten kohotti korkealle ilmaan, kun jotakin tavatonta tapahtui,

riippuivat nyt raskaina alas peittäen hänen silmänsä, hän ei sanonut

mitään muuta kuin: "Minä tiedän, Kaarlo, minä tiedän kaikki", ja

istui ystävänsä viereen sohvalle.

Niin istuivat he kauan illan hämärässä kumpikaan ei lausunut

mitään; vihdoin haparoi Bräsig Hawermannin kättä: "Kaarlo", sanoi

hän, "me olemme tunteneet toinen toisemme jo pian viisikymmentä

vuotta. Muistat kai vielä vanhan Knirkstädtin luona? Mikä ihana

nuoruuden aika on meillä ollut! Aina tyytyväisiä ja iloisia! Ja

lukuun ottamatta paria tyhmää tekoa, joita minä autin sinua toimeen

panemaan, ei ole meissä mitään muuta moittimista. -- Kaarlo se on

todellakin lohduttava ajatus, kun vanhoilla päivillään voi sanoa:

niin, tyhmyyksiä kyllä, mutta pahoja tekoja ei yhtäkään!"

Hawermann vavahti ja veti kätensä pois.

"Kaarlo", sanoi Bräsig taas, "hyvä omatunto on toki hyvä asia

vanhoilla päivillä ja ihmeellistä, varsin ihmeellistä on, että

nämä hyvät omattunnot vanhoilla päivillä aina ja alati sattuvat

yhteen eivätkä heitä toinen toistaan. Kaarloseni, minun rakas vanha

toverini!" ja hän heittäytyi hänen kaulaansa ja itki katkerasti.

"Bräsig", sanoi Hawermann, "älä rasita enempi minun sydäntäni, se on

kyllä raskas jo muutenkin".

"Älähän mitä, Kaarlo! Kuinka voi sinun sydämesi raskas olla?

Sinun sydämesi on puhdas, niinkuin Jobin, se on oleva yhtä keveä

kuin leivonen, joka kohoaa kirkasta taivasta kohden, sillä se

onneton sattumus tuon perhanan -- ei, siitä en minä aikonut puhua;

minä tahdoin sanoa -- -- Niin, mistähän me puhuimmekaan? Ja hah!

omastatunnosta. On tosiaankin omituista laitaa tuon omantunnon

kanssa, Kaarlo! Niin on esimerkiksi Kurzin omatunto, sillä hänellä

on semmoinen yhtä hyvin kuin sinulla ja minulla ja minä luulen,

että hän sen kanssa voi kestää kerran Jumalankin edessä; mutta

minun edessäni ei hän pidä paikkaansa, sillä hän kurkistelee toisen

kortteihin bostonia pelattaissa. Hänellä on jonkinlainen kolmen äyrin

omatunto; sillä, näethän, suurissa asioissa on hän varsin tarkka,

niinkuin esimerkiksi rouva Behrensin huoneen hyyryn kanssa; mutta kun

kysymystä on kyynäristä, puolista tuopeista ja nauloista, silloin

ottaa hän, minkä saa, ja häntä ei hävetä ensinkään, kun hän vaan

saa jotakin; mutta jos hän ei saa, niin hävettää se häntä toki. Ja

niin tahdoin minä sanoa sinulle, Kaarlo, koska sinä nyt täällä tulet

asumaan, että sinun täytyy seurustella toisinaan hänen kanssansa, ja

se huvitus on välistä niin ja näin, juuri kuin hänen omatuntonsakin,

sillä hän puuttuu useasti puhumaan maanviljelyksestä, ja silloin,

kiitää hän pois, kuin ajelisi hän lystiksensä savikärryillä.

Siitä ei voi siis sinulle mitään huvitusta olla ja sentähden olen

minä ajatellut niin, että, kun ensin olen saanut nuoren pastorin

toukokylvön toimitetuksi ja olen pannut kaikki vähän järjestykseen,

muutan minä tänne sinun luokses ja niin olemme toinen toisellemme

huviksi ja voimme sitte elon aikana taas mennä Gürlitziin, ettei tuo

pappi parka joudu liian suureen ahdinkoon, ja siihen ei hän olekaan

joutuva, sillä Yrjö on ajatteleva mies, ja hän itsekin rupee jo --

Jumalan kiitos! -- kykenemään yhteen ja toiseen, sillä Liina on

hänellä apuna. Ja kun hän. ensimäisen vuoden on kestänyt, niin saatpa

nähdä, että hän heittää herännäisyytensä; mutta meidän täytyy antaa

hänen toisinaan hommata vähän omin päinsä, että hän tulee ahtaalle ja

tulee tuntemaan, että inhimilliseen elämään tarvitaan vähän muutakin

kuin virsikirjan lukemista. Niin, ja sitte tulen minä sinun luokses,

Kaarlo; ja siitä on syntyvä elämä kuin silkki ja sinä olet näkevä,

Kaarlo, että meidän elinaikamme viimeinen neljännes on oleva paras

pala koko paistista". Ja hän halasi taas häntä kaulasta ja puheli

sikin sokin menneistä ja tulevista ajoista, ikäänkuin, äiti joka

tahtoo saada lastansa viihdetyksi.

Kuu kumotti sisään akkunasta, ja mikä voipi paremmin parantaa

rikkirevittyä sydäntä kuin sen suloinen valo ja vanhan monivuotisen

ystävän rakkaus? Minusta on aina tuntunut, että rakastuneille sopii

paremmin kirkas, lämmin auringon paiste, mutta kuutamon kanssa

soveltuu ystävyys paremmin yhteen.

Heidän vielä näin istuissaan, aukeni ovi ja hiljaisilla askelilla

tuli hoikka olento sisään huoneesen ja jäi seisomaan kuun heleään

valoon, kädet oli hänellä ristiin ladottuna rinnalla ja kalpeilta

loistivat kasvot kuutamossa kuin valkea marmoripatsas pimeätä seinää

vastaan:

_Was hat man dir, du armes Kind gethan?_

Bräsig siirtyi pois kamarista, sanomatta mitään, Hawermann peitti

silmänsä käsillänsä, ikäänkuin tuntisi hän niissä kipua, kipua aina

sydämen pohjaan saakka. Tuo hoikka olento heittäytyi hänen viereensä,

nuo ristityt kädet heltisivät ja sulkivat Hawermannin syliinsä ja

nuo kalpeat kasvot likenivät hänen kasvojansa. Hyvän aikaa vallitsi

hiljaisuus, vihdoin kuuli vanhus vienoja, lempeitä sanoja hiljaa

kuiskattavan korvaansa: "Minä tiedän, mitä sinä pidät oikeana; minä

olen sinun lapses -- eikö niin? -- Sinun rakas lapsesi?" --

Hawermann laski kätensä lapsensa uumille. "Isä, isä!" huudahti

Lovisa, "me emme eroa toisistamme! Minun toinen isäni, joka nyt on

Jumalan luona, on kertonut minulle, kuinka sinä et tahtonut luopua

minusta, ollessasi suurimmassa surussa ja onnettomuudessa, kun

päivätyöläisenhyväsydäminen vaimo tahtoi ottaa minut huostaansa; nyt

olet sinä taas surussa ja tuskassa, tahtoisitko nyt luopua minusta?

Pitäisikö minun nyt jättää sinut?" -- ja hän veti isänsä luoksensa ja

virkkoi hiljaa: "_Sinun_ nimesi on _minun_ nimeni, _sinun_ kunniasi

on _minun_ kunniani, _sinun_ elämäsi, on _minun_ elämäni". --

Paljo siellä puhuttiin kuun suloisessa valossa tuossa tuttavallisessa

kamarissa, mutta mitä siellä, puhuttiin, sitä ei ole kenkään

ilmaiseva, sillä kun uskollinen isä ja rakas lapsi keskenänsä

haastelevat koko elämän onnesta, silloin on Jumala heidän kanssansa,

ja mitä he puhuvat, ei koske mailmaa, vaan ainoastaan heitä molempia.

Alhaalla pastorin rouvan huoneessa oli toisenlaista elämää.

Pastorin rouva istui nojatuolilla ja itki katkerasti; tämä armas

hyvänluontoinen rouva oli ihan haltioissaan, Hawermannin kova onni

oli sattunut kipeästi hänen sydämeensä, mutta kun hänen nyt itse

oli -- herättäminen tuo hirmuinen kamppailu tuon rakastetun tytön

povessa, kun hän näki tämän kamppailun pääsevän valloilleen ja kun

hän heti sen perästä näki luottamuksen ja mielenmaltin, tuskista ja

haavoista huolimatta, pääsevän voitolle hänen sydämessänsä, silloin

tuntui hänestä, kuin olisi hän tahallansa polkenut pois jaloillansa

ottolapsensa onnen, ja tuska ja mielipaha ja katumus ja sääliväisyys

runtelivat hänen sydäntänsä, niin että hänen oli hyrähtäminen

katkerimpaan itkuun.

Bräsig sitä vastaan oli jo ylhäällä Hawermannin luona käyttänyt

sääliväisyytensä loppuun, hän oli tehnyt, mitä hän oli voinut,

hillitäksensä raivoansa ihmisten pahuuden tähden, ja kun hän nyt tuli

pastorin rouvan luoksi eikä hämärässä havainnut hänen tuskaansa,

puhkesi hän puhumaan: "Perhanan jesuviitti roistot! Mitä? Semmoiselta

mieheltä, kuin Kaarlo Hawermann on, aiotte te leikata kunnian ja

hyvän maineen? Sehän on oikein pirullista! Sehän on ihan, kuin

pitäisi toinen kissaa ja leikkaisi toinen siltä hännän pois. Te

kirotut..."

"Bräsig, Bräsig, minä pyydän", huudahti pieni rouva Behrens,

"heittäkää toki tuo jumalaton menonne!"

"Tätä sanotte te jumalattomaksi menoksi? Minusta se kuuluu kuin

pyhäin enkelein laulu paratiisissa, kun minä vertaan sitä noiden

jesuviittiroistoin konnan töihin".

"Bräsig, emme saa tuomita näitä ihmisiä".

"Sen minä kyllä tiedän, rouva kulta, etten minä ole kaupungin tuomari

ettekä te istu oikeusneuvostossa; mutta kun konna rämpii minun

tielleni, ettehän silloin voi vaatia minulta, että minä pidän häntä

kauniina kanarialintuna? Ei, rouva kulta, konna on konna, ja Samuli

Pomukkelskopp on konnain konna, joka valaa myrkkyänsä meidän kaikkein

päällemme. Mitä sanotte te siitä kiusasta, mitä hän taas on minulle

tehnyt? Näettekös, hän on eräälle polulle, joka jo, niin sanoakseni,

tuhat vuotta on vienyt pappilan pellolle, pystyttänyt paalun, ettemme

kulkisi sitä tietä, ja on lähettänyt sanan minulle, että niin pian

kuin minä käyn sitä tietä, antaa hän riisua minulta saappaat ja

panee minut paljain jaloin hyppimään lumessa kuin harakka. Sanotteko

te tätä kristilliseksi mielenlaaduksi? -- Mutta minä aion haastaa

hänet oikeuteen. Kuinka voi semmoinen mies haukkua minua harakaksi?

Ja pastori Gottliebin pitää haastaa hänet oikeuteen. Kuinka voi hän

sulkea pappilan pellolle vievän polun? Ja nuoren Jokkumin pitää

haastaa hänet oikeuteen, sillä hän on useat erät julkisessa seurassa

sanonut nuorta Jokkumia pöllöpääksi, ja sitä ei Jokkumin tarvitse

suvaita. Ja teidän pitää haastaa hänet oikeuteen, että hän rakentaa

teille leskenasunnon, sillä minä olen kuullut vanhoilta ihmisiltä,

että siitä on vielä välikirjat olemassa. Ja Kaarlo Hawermannin pitää

haastaa se nuori herra oikeuteen. Meidän täytyy nostaa oikea kapina

noita, jesuviitteja vastaan, ja jos minun neuvoani seurataan, niin

matkaamme huomenna varhain kaikki Güstrowiin oikeuteen ja lähetämme

haasteen koko joukkiolle yhtä haavaa ja otamme viisi avekaattia, että

kullakin on omansa, ja sitte vips! oikeudenkäynti alkuun".

Jos hän olisi tietänyt, että Lovisa sai enimmästi kärsiä noiden

jesuviittien juonista, olisi hän varmaan hankkinut hänellekin

asianajajan; mutta Lovisan kärsimyksestä ei hänellä vielä ollut

mitään aavistusta.

Pastorin rouva koetti häntä lepyttää; mutta se ei ollut mikään helppo

tehtävä, hän tahtoi mullistaa kaikki ylösalasin, ja hänen vanhan

ystävänsä onnettomuus oli niin koskenut hänen sydämeensä, että se

mikä muuten lepäsi pohjassa, nuo pienet renkipoikien harmit ja leinin

ja korttipelin kiusat, kaikki nyt tulivat pinnalle.

"Tulin tänne", huudahti hän, "huvittelemaan itseäni, koska tänään

on korttiseuran kokous, ja että saisin takasin tuolta vietävältä

tuutinvääntäjältä, Kurzilta, ne kolme taaleria, jotka hän

hävyttömällä kortteihin kurkistamisellaan minulta on veijannut, ja

nyt tulee itse paholainen ja pitää kirottua peiliänsä minun silmäini

edessä, että minä oikein likeltä näkisin mitä häijynkurisimpain

ihmisten ilkiötöitä! No, sitähän voi huvitukseksi sanoa! Ja, rouva

kulta, ellette pane pahaksi, niin jäisin minä mielelläni yöksi tänne

teidän luoksenne, sillä tuosta tyhmästä bostonpelistä ei kai enää

mitään tule, ja olisi hyvä, että lepäisin Kaarlon kanssa, että voisin

häntä lohdutella".

Pastorin rouva sanoi että sen hän soi mielellään, ja niin kului

ilta sadattelemisessa Bräsigin ja lepyttelemisessä rouva Behrensin

puolelta. Hawermann ja Lovisa eivät tulleet näkyviin, ja kun Bräsig

meni ylös vanhan ystävänsä luoksi, ei Lovisa enää ollut siellä.

Seuraavana aamuna sanoi Bräsig jäähyväiset vanhalle ystävällensä:

"Luota minuun vaan, Kaarlo, minä menen itse Pümpelhageniin ja

toimitan tänne sinun kalusi. Sinä olet saava kaikki, vaikka minua,

kyllä inhottaa mennä taloon, josta sinun semmoisella ilkeydellä ovat

pois ajaneet".

Samana aamuna kirjotti Hawermann Fransille; hän kertoi hänelle

todenperäisesti ja tarkasti mitä hänelle viime aikana oli

Pümpelhagenissa tapahtunut, hän kirjotti hänelle, minkä kamalan lopun

asia oli saanut, ilmotti hänelle, mihinkä häpeälliseen epäluuloon

hän oli joutunut, ja lopetti sillä että hän ja hänen lapsensa olivat

yhtä mieltä siinä, etteivät he voineet suostua hänen tarjomukseensa.

Hän tahtoi kirjottaa lämpimästi ja sydämellisesti siitä ystävyydestä,

jolla he aina olivat kohdelleet toinen toisiansa; mutta sanat eivät

sujuneet niin vapaasti kuin ennen, ne tulivat varsin kankeasti

paperille. Lopuksi pyysi hän häntä oikein vakaisesti jättämään hän ja

hänen lapsensa oman onnensa nojaan.

Lovisa kirjotti myös, ja kun iltapuolella päivää pastorin rouvan

palvelustyttö vei kirjeen postiin, seisoi Lovisa akkunan ääressä

ja katseli tytön perästä, ikäänkuin eroaisi nyt hänestä iäksi

päiväksi, mikä mailmassa hänelle oli rakkainta, hän katsahti päin

aurinkoa, joka teki laskua länteen: "Sinne mua kuollessaankin haluin

vielä viepi", kuiskasi hän. Mutta hän ei nyt lentänyt punaseksi

kasvoiltansa, niinkuin eilen, hän seisoi kalpeana, ja kun auringon

viimeinen säde katosi huoneiden taa, nousi syvä huokaus hänen

ahdistetusta rinnastansa, ja kun hän kääntyi pois akkunasta, vierivät

katkerat kyynelet alas pitkin hänen kalpeita poskiansa. Ne kyynelet

eivät vuotaneet hänen itse tähtensä, ne vuosivat Fransin tähden.

Kun Bräsig tuli pappilaan, juoksi pastorin nuori rouva jo ovessa

hänelle vastaan: "Ah, herranen aika, pehtori Bräsig, se on hyvä,

että tulette, täällä -- ei, ei täällä -- Pümpelhagenissa on kamalia

tapahtunut. Tohtori Strumpf oli täällä -- meidän Yrjö tuli eilen

illalla yht'äkkiä sairaaksi -- hän on houraillut -- ja minä annoin

noutaa tohtorin, joka kävi Pümpelhagenissa -- ja hän kertoi kamalia

asioita -- s.t.s. ei oikeastaan hän, sillä, häneltä sai vaivalla

vastausta, vaan hänen kyytimiehensä kertoi, että -- ah, tulkaa

sisään, täällä vetää niin!" ja niin puhein veti hän Bräsigin

tupaan. Siellä kertoi nyt pastorin rouva hänelle, että ihmiset

sanoivat, että hänen rakas enonsa Hawermann oli ampunut Akselia ja

oli sitte kadonnut tietämättömiin, arvattavasti tekemään loppua

omasta elämästänsä. Bräsig lohdutti nyt häntä sillä sanomalla, että

Hawermann oli elossa, ja selitti hänelle miten ampumisen kanssa laita

oli, mutta kysyi, kuinka nuoren herran tila oli, ja kuultuansa,

ettei Strumpf ollut pitänyt haavaa hengelle vaarallisena, meni hän

katsomaan Yrjöä, jolla silminnähtävästi oli keuhkokuumeen puuska.

Niin oli nyt vähitellen päivä joutunut puolille ja Bräsigin täytyi

suoria Pümpelhageniin, noutamaan Hawermannin kaluja, hänen täytyi

sentähden Yrjön sijasta hankkia, itselleen toinen kyyditsiä.

Hän kyseli kylästä, kukaan ei tahtonut häntä kyyditä ja auttaa häntä

kaluja kantamaan; yhdellä oli yksi, toisella toinen este, viimein

aikoi hän itse ruveta kyyditsiäksensä, kun samassa vanha kankuri

Rührdanz ilmotti: "Niin, se on minulle ihan yhdentekevä, mitä _hän_

siihen sanoo; jos hän tahtoo tehdä minulle kiusaa, niin tehköön, minä

matkaan teidän kanssanne, herra pehtori".

Bräsig ei sanonut mitään, vaan oli iloinen että hän sai miehen, joka

voi auttaa häntä kaluja kuormaan kantamaan, ja niin lähtivät he

matkaan.

"Rührdanz", kysyi Bräsig, "mitä te kiusasta puhuitte?"

"Niin, herra, hän on kieltänyt meitä jokaista, me emme saa tehdä

minkäänlaista palvelusta pappilalaisille, me emme saa edes käydä

pienimmällä asiallakaan heidän puolestansa".

"Kuka on sen teiltä kieltänyt?"

"No _hän_, meidän isäntämme Pomukkelskopp".

"Perhanan jesuviitti!" sanoi Bräsig itseksensä.

"Jos me sen teemme, on hän sanonut meille, niin saamme tulevana

talvena ruokkia karjaamme sahanpuruilla, hän ei anna meille

pivollistakaan heiniä eikä olkia, ja huoneitamme voimme lämmittää

tulikivillä, sillä puista ja poltinturpeista ei voi paljon kysymystä

olla".

Bräsig muuttui mustaksi kiukusta, mutta vanhus oli nyt kerran

puheesen päässyt ja pitkitti: "Ja näettehän, hänen tähtensä täytyy

meidän nyt aina olla valmisna, olkoon yö tai päivä. Minä olin koko

sunnuntain poissa hänen asioillansa ja tulin vasta eilen illalla

kello kymmeneltä kotia".

"Missä sitte kävitte?"

"Ludwigslustissa rautatiellä".

"Mitä teillä siellä oli tekemistä?"

"Tekemistä ei minulla ollut siellä mitään".

"No, olihan teillä kai jotakin asiaa sinne?"

"Tietysti, asiaa oli minulla; mutta siitä ei tullut mitään, siliä

hänellä ei ollut papereita".

"Mitä sillä tarkotatte?"

"Niin, näettekös, kartanosta tuli sana minulle, että veisin jaaran

rautatielle; sen minä tein ja saavuinkin sen kanssa perille.

Niin seisoi siellä mies, joka minusta näytti kuuluvan rautatien

palvelukseen; hänelle sanoin minä sentähden: Hyvää huomenta, sanoin

minä, tässä hän on. -- Kuka? kysyi hän. -- Jaara, sanoin minä. --

Mitä sille pitää? kysyi hän -- Niin, minä en sitä tiedä, sanoin minä.

-- Eikö hänellä ole mitään papereita? kysyi hän. -- Ei, sanoin minä,

papereita ei ole hänellä. -- Pöllöpää, sanoi hän, minä kysyn, eikö

_Hänellä_ ole mitään papereita! -- Ei, sanoin minä, sanoinhan minä jo

teille, ettei jaaralla ole mitään papereita. -- Tulimmainen! sanoi

hän, minä kysyn häneltä, eikö _Hänellä itsellä_ ole mitään papereita.

-- Mitä? sanoin minä, minulla? Mitä tarvitsen minä papereita? Eihän

minua ole aikomus mihinkään lähettää. -- Näettehän, silloin rupesi

tuo mies hävyttömäksi ja survaisi ensin minun pois sieltä ja paiskasi

sitte jaaran perästäni, ja siinä me seisoimme molemmat rautatien

vieressä. Hui! huusi se vietävä ja meni matkojansa! Ja me molemmat

jäimme seisomaan siihen, _hänellä_ ei ollut mitään papereita, minulla

ei ollut mitään papereita; mitä piti minun nyt tehdä? Minä nostin

hänen taas rattaille ja lähdin hänen kanssansa kotia. Ja kun minä

eilen illalla kotia tulin, silloinpa vasta meteli alkoi, minä luulin,

että meidän herramme söisi minut elävältä, niin kamalasti ahdisti

hän minua. Mutta mitä minä sille voin? Jos papereita olisi pitänyt

olla, niin olisi kai niitä, mukaan annettu. Mutta sen verran voin

minä sanoa, että jos ei meidän isäntämme olisi niin suuri herra ja

jos ei hänen niskansa olisi niin jäykkä ja jos me uskollisesti kaikki

pitäisimme yhtä, niin kyllä me kerran hänet pehmittäisimme. Ja hänen

vanha pitkä akka huiskaleensa, se on vielä tuhat kertaa pahempi, kuin

hän itse. Keväällä oli hän lyödä minun orpanani Kapphengstin tytön

puolikuoliaksi. Kolme kertaa hyökkäsi hän tytön päälle luudanvarrella

ja sulki hänen sitte puuvajaan ja antoi hänen nähdä nälkää -- ja

minkä tähden? Sen tähden että haukka oli vienyt kananpoikasen. Mitä

voi tyttö sille tehdä, että haukka vie kananpoikaset, ja mitä voin

minä sille, ettei minulle annettu papereita?"

Bräsig kuulteli tätä lorua, ja hän, joka eilen tahtoi nostaa kaikki

kapinaan Pomukkelskoppia vastaan, vaikeni nyt hiljaa, sillä hän ei

olisi ikinä saanut tunnon rauhaa, jos hän yhdelläkin varomattomalla

sanalla olisi yllyttänyt väkeä isäntää vastaan.

Niin tulivat he Pümpelhageniin ja seisattivat pehtorin asunnon eteen.

Suurella hyppäyksellä törmäsi Fritz Triddelfitz ulos huoneesta

Bräsigiä vastaan: "Herra pehtori, herra pehtori! Minun syyni ei se

todellakaan ole, Mari Möller oli ymmärtämättömyydestä pistänyt kirjan

laukkuun, ja kun minä Demminissä aioin muuttaa vaatteitani, niin tuli

kirja käsiini".

"Mikä kirja?" kysyi Bräsig pikaisesti. "Herranen aika! Hawermannin

tilikirja, ja sehän oli syynä koko meteliin".

"Ja sen kirjan", huudahti Bräsig ja tarttui Fritzin rinnuksiin ja

pudisteli häntä, niin että hampaat suussa kalisivat, "sen olette te,

perhanan vintiö, vieneet muassanne Demminiin?" ja survaisi hänet ovea

kohden: "Mars sisään! Kirja tänne!"

Vapisten toi Fritz kirjan paikalle, Bräsig tempaisi sen hänen

käsistänsä: "Perhanan vintiö! Tiedättekö mitä te olette toimeen

saaneet? Sen miehen, joka rakkaudella on teistä tahtonut miestä

tehdä, joka kaikki teidän tyhmät tekonne on silkkiverholla peittänyt

sen miehen olette saattaneet perikatoon, hänen olette te sysänneet

mitä kurjimpaan tilaan".

"Herra pehtori, herra pehtori!" huudahti Fritz ja näytti

kalmankalpealta, "ah, hyvä Jumala, minä en sille mitään voi; Mari

Möller pisti kirjan laukkuun ja minä ajaa karautin tänään tänne

Demministä kahdessa tunnissa, että kirja taas tulisi mitä pikemmin

paikallensa".

"Mari Möller!" huudahti Bräsig, "mitä on teillä Mari Möllerin kanssa

tekemistä? Oo, jospa minä olisin teidän isänne eli teidän äitinne,

tai vaan teidän tätinne, kyllä minä teitä pieksisin, niin että te

juoksisitte kuin orava pitkin seinää. Mitä on teillä sen vanhan

rutkaleen Mari Möllerin kanssa tekemistä? Ja luuletteko te voivanne

korvata tyhmät tekonne ajamalla kuin hullu maantiellä? Pitääkö

viattoman eläimen kärsiä teidän tähtenne? Mutta tulkaapa nyt tilille,

tilille armollisen rouvan eteen! Siellä täytyy teidän kertoa, kuinka

asia on tapahtunut, ja siellä voitte mieliänne myöden kerskailla Mari

Mölleristä".

Ja niin puhein meni hän edeltä, ja Fritz seurasi vitkalleen perässä

kuin nälkävuosi, sydän täynnä huolta ja tuskaa:

"Ilmottakaa minä ja tuo nuori mies armolliselle rouvalle", sanoi

Bräsig Daniel Sadenvaterille, kun tulivat etehiseen, ja osotti

Triddelfitziin.

Daniel teki puolinaisen nojon ja meni; Fritz seisoi siinä kuin

voi auringonpaisteessa ja näytti muodoltaan semmoiselta, kuin hän

koulupoikana Parchimissa oli näyttänyt, kun opettajakokouksessa hänen

asioitansa tutkittiin ja tuomittiin. Bräsig seisoi ihan köyryssä

nurkassa; kirjaa piti hän lujasti kainalossaan ja veteli milloin

vasenta, milloin oikeanpuolista saappaanraksia, että hänen keltaset

saapasvartensa tulisivat kaikessa loistossaan näkyviin.

Kun armollinen rouva tuli ja kävi heidän edellänsä saliin, seurasi

Bräsig häntä, ihan punasena sisällisestä mielenliikutuksesta ja

tuosta köyrystä asemasta; Fritz kävi kalpean näköisenä perästä.

"Te toivoitte saada puhutella minua, herra pehtori?" kysyi nuori

rouva ja katseli milloin Bräsigiä, milloin Triddelfitziä.

"Niin, armollinen rouva, mutta ensin pyytäisin, minä nöyrimmästi,

että te tahtoisitte kuulla tätä apteekarin poikaa, tätä -- perhanan

vintiötä", aikoi hän sanoa, mutta hillitsi itsensä, "tätä nuorta

miestä, hänellä on teille somia asioita kerrottavana".

Nuori rouva kääntyi nyt uteliaalla katseella Fritziin, ja tuo poika

parka rupesi nyt sopertamaan jotakin, ja kävi milloin vaaleaksi,

milloin punaseksi, ja kertoi jotenkin tarkkaan mitä tapahtunut oli,

ainoastaan Mari Möllerin nimen jätti hän mainitsematta ja lopetti "ja

niin tuli kirja erehdyksestä minun matkalaukkuuni".

"Ilmi Mari Mölleri vaan!" huudahti Bräsig väliin, "totuuden pitää

kokonaisuudessaan tulla ilmi!"

"Niin", sanoi Fritz, "Mari Möller oli sen pistänyt laukkuun; minulla

oli sinä päivänä niin paljon tekemistä".

Nuori rouva joutui suureen levottomuuteen: "Ja niin olisi kaikki vaan

onneton erehdys?"

"Niin, armollinen rouva, niin on asian laita", sanoi Bräsig, "ja

tässä on kirja, ja tässä viimeisellä, sivulla on Hawermannin

loppulasku, paitsi palkkaansa tulee hänen saada vielä 400 taaleria,

ja oikein on se ja on pitävä paikkansa, sillä Kaarlo Hawermann ei

laske milloinkaan väärin ja voitti minun jo pienestä asti laskemisen

tarkkuudessa".

Nuori rouva otti vapisevalla kädellä kirjan vastaan, ja luodessaan

silmäyksen viimeiselle sivulle, pyörivät ajatukset sikin sokin hänen

päässään: tässä asiassa oli Hawermann viaton, miks'ei myöskin tuossa

toisessa, jota hän ei koskaan itse ollut uskonut. Fritzin kertomus

ei voinut olla mikään valhe, ja niin oli hän tehnyt miehelle mitä

suurimman vääryyden, mutta olihan Hawermann ampunut hänen miestänsä!

Siinä hän löysi jonkinlaista puolustusta itsellensä ja hän sanoi:

"Mutta, Jumalan tähden, kuinka voi hän Akselia ampua?"

"Armollinen rouva", sanoi Bräsig ja kohotti kulmakarvansa korkealle

ilmaan ja kävi mitä vakaisimman näköiseksi, "teidän luvallanne, se on

hävytön valhe, nuori herra tähtäsi pyssyllä häntä, ja kun Hawermann

koetti vääntää pyssyä pois hänen käsistänsä, laukesi se, ja siinä

on koko asia, ja minä tiedän kaikki, sillä hän on sen minulle itse

kertonut eikä hän valhettele".

Hyväinen aika, sen Frida tiesi, ja hän tiesi, ettei hän voinut sanoa

samaa _miehestänsä_; ensin, ensimäisessä hädässä oli Aksel itsekin

sanonut: "Mikään murhaaja ei hän ole;" mutta jälestäpäin oli hän yhä

vakuuttanut, että Hawermann oli häntä ampunut. Frida istahti alas

ja laski kätensä silmillensä kootaksensa ajatuksiansa, mutta se ei

onnistunut; hän toipui kuitenkin vähitellen ja sanoi: "Te olette

varmaankin tulleet noutamaan, rahoja pehtorin puolesta; minun,

mieheni on sairas, minä en saa häntä nyt vaivata, minä lähetän ne

hänelle".

"Ei, armollinen rouva, sentähden en minä ole tullut", sanoi Bräsig ja

oijensi itsensä suoraksi, "minä olen tullut tänne, sanomaan totuuden,

minä olen tullut tänne puolustamaan ystävääni, joka kuusikymmentä

vuotta sitte oli minun leikkikumppanini".

"Sitä ei teidän tarvitse tehdä, jos teidän ystävällänne on hyvä

omatunto, ja minä luulen, että hänellä on se".

"Tästä minä näen, armollinen rouva, että te huonosti tunnette ihmisen

luontoa. Ihmisellä on kaksi omaatuntoa, toinen asuu ihmisen povessa,

ja sitä ei voi häneltä mikään perhana ottaa, mutta toinen on hänen

ulkopuolellansa ja se on hänen hyvä maineensa, ja sen voi häneltä

mikä lurjus hyvänsä ottaa, jolla vaan on siihen kykyä ja näppäryyttä,

ja voipi tehdä hänestä lopun mailman silmissä, sillä ihminen, ei

elä yksinänsä, hän elää mailman yhteydessä. Ja pahan maineen laita

on sama kuin ohdakkeen, jonka paholainen ja hänen apulaisensa

kylvävät meidän peltoomme, se on siinä, ja mitä parempi maa on, sitä

lihavammin se rehottaa ja kukkii ja tekee hedelmän ja kun tähkäpää

on kypsä, niin tulee tuuli -- kukaan ei tiedä, mistä hän tulee ja

mihinkä hän menee -- ja se kuljettaa ohdakkeen untuvat pitkin peltoa,

ja seuraavana vuonna kasvaa koko pelto täynnä ohdakkeita ja ihmiset

seisovat ja ällistelevät ja syyttävät maata eikä kukaan tahdo kitkeä

pois rikkaruohoa, sillä he pelkäävät saavansa okaita sormiinsa. Ja te

armollinen rouva, olette myös arostelleet sormianne, kun minun vanha

ystäväni petturina ja varkaana ajettiin pois teidän talostanne, ja

sen tahdoin minä sanoa teille, ja tahdoin sanoa teille, että se on

kaikista enimmän huolestuttanut ystävääni Kaarlo Hawermannia. -- Ja

jääkää nyt hyvästi! Mitään enempää ei minulla ollut sanomista". Ja

niin puhein lähti hän ulos ovesta, Fritz tallusti hänen perästänsä.

Ja Frida? Missä oli se reipas, nuori, kirkassilmäinen ja

teräväjärkinen rouva, joka arvosteli kaikki niin selvästi

ja levollisesti? Tämä ei ollut enää sama rouva kuin ennen,

tuo maltillinen järkevä tyyneys oli muuttunut tuskalliseksi

levottomuudeksi, ja hänen kirkasta silmäänsä peitti varjo, joka esti

häntä näkemästä ympärillensä.

"Oo!" huudahti hän, "siis tämäkin taas valhe! Kaikki nämä epäluulot

vaan valheen, pettymisen ja mitä kurjimman heikkouden synnyttämiä

sikiöitä! Ja minun tuskani hänen tähtensä, minun rakkauteni häneen

teki minunkin samaan rikokseen syylliseksi, minä loukkasin kuolemaan

asti rehellisimmän sydämen, mikä minua kohtaan milloinkaan on

sykkinyt! Mutta minä tahdon sen hänelle sanoa!" Ja hän hypähti ylös:

"Minä tahdon repiä rikki tämän valheiden verkon!" mutta hän vaipui

taas takasin istuimelle: "Ei, ei nyt; minä en voi; hän on niin

heikko".

Ah, hän oli kyllä oikeassa: valhe ja petos kietouvat avaralta

vilpittömimmänkin sydämen ympäri ja lähestyvät sitä yhä likemmäksi

ja likemmäksi ja vetävät sen paulaansa, niin että se joutuu ihan

ymmälle, kun mielen tyyneys on kadonnut ja arveleva järki on saanut

siirtyä syrjään pelon ja toivon tieltä.

Kun Bräsig tuli alas, oli Rührdanz Kristian Degelin ja erään toisen

avulla jo kantanut melkein kaikki kalut kuormaan, ja mitä vielä

puuttui, saatiin myös pian paikallensa. Bräsig aikoi nyt nousta

Rührdanzin viereen vaunuille, kun samassa Fritz Triddelfitz pidätti

häntä: "Herra pehtori, minä pyydän, sanokaa Hawermannille, että minä

olen viaton, etten minä sille mitään voinut".

Bräsig aikoi hänelle antaa hyvän kyydin, mutta nähdessänsä Fritzin

onnettoman muodon, tuli hänen häntä sääli, ja hän sanoi: "Kyllä, minä

sanon sen hänelle, mutta parantakaa itsenne". Niin puhein lähti hän.

"Herra pehtori", sanoi Rührdanz vähän ajan kuluttua, "se ei minuun

koske, ja minä puhelenkin vaan jotakin puhuakseni; mutta ken olisi

sitä voinut ajatella! -- minä tarkotan Hawermannia".

"Mitä te hänestä ajattelette?"

"Oo, en juuri mitään. Minä ajattelen vaan, kuinka hän niin tuota

pikaa tuli pois talosta, ja laukaus sitte".

"Se on kaikki tyhjää lörpötystä", sanoi Bräsig harmistuneena.

"Sitä minäkin sanon, herra pehtori; mutta tallirenki Kristian,

hän seisoi tässä, kun me kuormaa teimme, ja hän sanoi, että koko

onnettomuuteen oli syynä nuo perhanan paperit, sillä Hawermann

nimittäin ei ollut voinut näyttää oikeita papereita. Niin, sitä

minäkin sanon, ne perhanan paperit!"

"Hawermannin paperit ovat kaikki hyvässä kunnossa".

"Niin, sitä sanon minäkin, herra pehtori, mutta se hiton ampuminen!

Tänä aamuna kertoi meidän nuori herra Kustaa sen kaikille koko

kylässä".

"Kustaa", huudahti Bräsig vihan vimmassa, "on lurjus, penikka, joka

ei vielä ole kuiva korvain takaa!"

"Sitä sanon minäkin, ja älkää panko pahaksi, herra pehtori, mutta

hän on kuitenkin paras koko joukkiosta. Sillä, näettehän, talossa

on nyt ensin ukko -- niin, Arndtin sisarenpoika oli viime viikolla

täällä, hän on kotoa Anklamista Preussissa, ja hän tiesi kertoa,

että mitä meidän herraamme tulee, killui aina ihmisen nahkaa hänen

kepissään, niin oli hän piessyt väkeä; mutta sitä eivät preussilaiset

tahtoneet suvaita, ja he menivät maakreivin eli maaneuvoksen -- minä

en oikein tiedä kummaksi häntä sanotaan -- luoksi ja kantelivat

hänen päällensä, ja maakreivin sanotaan häntä löylyttäneen

hyvänpäiväisesti. Minä toivoisin, että meilläkin olisi maakreivi

lähellä, sillä oikeuskanslia on liian kaukana".

"Niin", huudahti Bräsig suuttuneena, "jos teillä semmoinen maaneuvos

olisi, niin olisi teillä jotakin erinomaista".

"Sitä sanon minäkin, herra pehtori; mutta kerta teki hän liian

törkeästi, hän löi erään raskaan vaimon ihan turmiolle, ja älkää

panko pahaksi, herra pehtori, sitä pidän minä hyvin huonona tekona.

Mutta siitä sai myöskin kuningas tiedon ja antoi käskyn, viedä hänet

iäksi päiväksi Stettinin linnaan, kantamaan siellä kanunankuulia.

No, sentähden meni hänen pitkä puolisonsa kuninkaan luoksi ja

lankesi kuninkaan eteen polvillensa, ja kuningas antoi anteeksi

hänen miehensä rikoksen, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että

hänen täytyy kantaa rautaista rengasta kaulassaan kaiken ikänsä ja

käydä joka syksy neljä viikkoa aikaa kantamassa kuulia Stettinin

linnassa -- tänä syksynä on hän taas ollut siellä -- ja samassa oli

hänen lähteminen pois maasta; ja niin on hän tullut, tänne. Mutta,

sanokaapa, herra pehtori, jos hän nyt täältä ajetaan pois, minne hän

sitte joutuu?"

"Minun puolestani menköön sinne, missä pippuri kasvaa!" huudahti

Bräsig.

"Niin, sitä sanon minäkin, herra pehtori; mutta, älkää panko pahaksi,

minä luulen etteivät ota häntä sielläkään vastaan, sillä näettehän,

-- rahaa on hänellä yltä kyllä, että hän siellä voi itselleen talon

ostaa -- mutta mimmoisilta näyttävät hänen paperinsa? Sillä kun

kuningas siellä saa nähdä hänen paperinsa ja hän niissä lukee, että

hänellä on rautainen rengas kaulassa ja että hän juuri sentähden

käyttää tuota paksua rinnalle lerppuvaa kaulavaatetta, niin ei hän

hänestä huoli".

"Niin, sitte saatte kai pitää hänet hyvänänne", sanoi Bräsig.

"Muuta neuvoa ei kai ole; meidän on hänet pitäminen, koska hän meille

on uskottu. -- Huh!" huusi hän ja ajaa hyrytteli läpi Gürlitzin; ja

Bräsig vaipui syviin ajatuksiin.

Omituista kyllä tämän mailman meno! Semmoinen mies, jolla niin huono

maine oli mailmassa, hän voi leikata kunnian ja hyvän nimen niin

perin rehelliseltä mieheltä kuin Hawermannilta, ja mailma uskoo

mokomaa miestä enemmän kuin kunnon miestä; sillä sen piti Bräsig

varmana, että Pomukkelskopp piili kaiken tämän takana, ja että hän

kaikella tavalla koetti saada valheitansa levitetyksi, sitä todisti

Kustaan kertomus.

"Tämä on ilkeätä", sanoi hän, kun hän Rahnstädtissä astui alas

vaunuista pastorin rouvan asunnon edessä, "mutta malta, Samuli! Minä

olen sinulle jo yhden kiusan tehnyt, mitä pappilan peltoon tulee,

minä teen sinulle vielä toisenkin; mutta kaikkein ensiksi vedän minä

sinut oikeuteen -- harakka!"

Luku 32.

Miksikä Rahnstädtiläisten uunna-vuonna 1846 täytyi syödä paljo

hapanta silliä. -- Juoruista ja jaarituksista, huhuista ja

hohuista. -- Suutari Bankin kylmistä jaloista ja Rahnstädtin

salaisesta rikosasiain-oikeudesta. -- Kuinka molemmat lihavat

simpsukat itsestänsä aukenevat, ja viskaalin rouvan on tukkiminen

kauppias Krummhornin rouvan suu. -- Miksikä molemmat vanhat rouvat

kiivastuivat ja pikku asessori parka rupesi itkemään. -- Frans voi

odottaa ja tulla uudestaan.

Uusi-vuosi 1846 oli tullut onnentoivotustenpa kanssa, ja

Rahnstädtiläiset onnittelivat toinen toisiansa kyllä kadulla ja

lämpimissä huoneissa, miten vaan sattui, ja muutamat lepäsivät

puolipäivään saakka ja söivät paljo hapanta silliä edellisen illan

kestin tähden ja paljo kerrottiin nuorten kesken, mitä eilen

mailmassa oli tapahtunut, ja vanhat istuivat yhdessä ja haastelivat

myös keskenänsä, tosin ei siitä mitä paalissa ei vaan siitä mitä

mailmassa oli tapahtunut. Ja siellä kulki nyt tuo Hawermannin ja

herra von Rambowin juttu jokaisen suussa, ja niinkuin jokaisella

kodilla on oma keitintapansa, niin on myös jokaisella oma tapansa

valmistaa akkapostia, yhdelle maistuu ruoka semmoisessa, toiselle

tämmöisessä muodossa, ja jokainen valmistaa sen makunsa mukaan ja

kutsuu naapurinsa vieraaksensa, ja Slusuhr ja Taavetti tulivat

molemmat joka paikkaan kutsumatta vieraiksi, ja toinen höysteli

räättiä pippurillansa ja toinen kynsilaukallansa. Ja niin saatiin

pian Rahnstädtin kaupungille ja likitienoolle valmistetuksi juoru

ja keitos, joka oli maistuva hyvältä jokaiselle, sillä jokainen

oli höystänyt sitä oman makunsa mukaan: Hawermann oli muka jo

vuosikausia pettänyt molempia herrojansa ja koonnut hirveän paljon

rahaa, jonka tähden nuoren herran von Rambowin oli täytynytkin aina

olla rahanpulassa; päivätyöläisen Regelin kanssa oli hän pitänyt

yhtä varkaus-asiassa, ja oli sentähden päästänyt hänen karkaamaan

ja varustanut hänen väärällä passilla. Josko Jokkum Nüssler oli

tämän kaiken alkuun pannut, ei vielä varmaan tiedetty. Mutta vihdoin

oli apteekari Triddelfitzin poika, -- erinomaisen hyvälahjainen ja

näppärä nuori mies -- saanut näistä vehkeistä vihiä, siten nimittäin

että hän salaisesti oli tarkastellut Hawermannin kirjaa ja siinä oli

havainnut koko petoksen alusta loppuun asti. Tämä oli nyt kertonut

havaintonsa Mari Möllerille, emännöitsiälle, ja he molemmat olivat

yksissä neuvoin päättäneet, että Triddelfitzin piti ottaa kirja

haltuunsa, kunnes Hawermann oli lähtenyt, ja sen oli se varova

nuori mies tehnytkin ja oli ottanut kirjan myötänsä matkallensa

Demminiin, sillä hän aikoi antaa sen sitte ensi tilaisuudessa herra

von Rambowille. Mutta nyt oli Hawermann seuraavana päivänä kaivannut

kirjaansa ja oli saanut päähänsä, että herra von Rambow oli sen

ottanut, hän oli sentähden ahdistanut herra von Rambowia ja oli

sanonut häntä konnaksi ja oli tahtonut kirjaansa takasin, ja kun

nuori herra ei sitä ollut tahtonut antaa, oli Hawermann tähdännyt

häntä pyssyllä päin rintaa. Tämä ei nuorta herraa miellyttänyt, hän

tarttui pyssynpiippuun ja samassa laukesi pyssy, ja herra von Rambow

makaa nyt kuoleman kielissä. Mutta Hawermannin sanotaan piilivän

jossakin kaupungissa. -- Jotenkin tähän suuntaan oli se juoru, jonka

Rahnstädtiläiset yhdessä olivat valmistaneet, ja jokainen ihmetteli

vaan, ettei pormestari panettanut niin vaarallista miestä rautoihin.

Onneksi oli kaupungissa kumminkin kaksi järkevää ihmistä, jotka eivät

tätä hullutusta uskoneet, toinen näistä oli Mooses, joka lausui,

kun Taavetti hänelle asian kertoi, vaan näin: "Taavetti, sinä olet

liian tyhmä!" ja meni toimiinsa; toinen oli pormestari itse, hän

pudisteli päätänsä ja meni myös toimiinsa. -- Rehtori Baldrian ei

mennyt toimiinsa, sillä nyt oli koululla lupa-aika, ja hän arveli,

että, koska koko kaupunki sitä sanoi, niin oli kai jotakin perää

asiassa; mutta sen hän tahtoi saada sanotuksi ja oli valmis panemaan

siitä sielunsa pantiksi, että hänen Gottliebinsä appi-isällä, Jokkum

Nüsslerillä ei ollut mitään sen asian kanssa tekemistä. -- Kurz

sanoi: se voi olla mahdollista, mutta hän ei olisi sitä uskonut

vanhasta Hawermannista, mutta toinen ei voi nähdä toisen sydämeen.

Kumminkin täytyi hänen tunnustaa, että yksi seikka näytti hänestä

epäiltävältä, nimittäin että Fritz Triddelfitz olisi toiminut niin

suurella älyllä, ja sentähden luuli hän, että asia oli tapahtunut

vähän toisella tavalla. -- Mutta juuri sentähden, että hänen

Fritziänsä siinä kiitettiin, uskoi apteekari jutun todeksi ja kertoi

sitä ympäri kaupungissa, että hänen rakas poikansa nousisi ihmisten

arvossa.

Ja niin omituisella tavalla käy tässä mailmassa: juuri samaan aikaan,

kun Fritzin kunniaa ja ylistystä leviteltiin koko kaupungissa,

seisoi hän itse tuon kauhean pahantekiän, Hawermannin, edessä

varsin onnettoman näköisenä ja rukoili häntä Jumalan tähden

antamaan hänelle tämä teko anteeksi, hän ei ollut sitä tahallansa

tehnyt. Hawermann silitteli hänen pellavaista tukkaansa ja sanoi:

"Älkää olko millännekään. Triddelfitz! -- Mutta yksi asia painakaa

mieleenne: monella hyvällä työllä on huonot seuraukset mailmassa,

ja monella huonolla hyvät seuraukset; mutta seurauksista ei meidän

tule välittää, ne ovat toisen paremman miehen kädessä, ja seuraukset

eivät tee mitään tekoa hyväksi eikä huonoksi. Jos ette olisi väärin

tehneet, kun aioitte pettää minut viljarätingillä, niin ei olisi

teillä nyt omantunnon vaivoja, ja teidän ei olisi tarvis seisoa

häpeissänne minun edessäni. Mutta minä annan sen teille anteeksi, ja

tässä saatte kuitin rahoista, ja tulkaa kunnolliseksi mieheksi! Ja

nyt hyvästi!" Hawermann antoi hänelle kuitin, sillä armollinen rouva

oli lähettänyt hänelle hänen palkkansa ja muun saantinsa Fritzin

kanssa.

Fritz meni kestikievaritaloon, jonne hän oli jättänyt hevosensa.

Siellä oli paljo väkeä koossa, ja kaikki lähestyivät häntä: "No,

kuinka on laita? -- Tehän teitte miehen tavalla!"

"Onko herra von Rambowin tila vaarallinen? Elääkö hän vielä?"

"Herranen aika, antakaa toki herra Triddelfitzin kertoa!"

"Sanokaapa..."

"Ei, sanokaa vaan, oletteko saaneet jo Hawermanniin kiini?"

Mutta Fritzillä ei ollut ensinkään halua kertomaan, hän ei tietysti

tahtonut itse levitellä omia tyhmyyksiänsä; hän tunki läpi

väkijoukon, syötellen heitä yleisillä sananparsilla, ja hyppäsi

hevosensa selkään, ja Rahnstädtiläiset ylistelivät kaikki yhtä suuta

hänen kainouttansa, hän ei muka tahtonut itse kehua tekojansa.

Jos Rahnstädtiläiset nyt olivatkin pyörineet Fritzin ympärillä

ja koettaneet imeä hänestä uutisia, juurikuin olisi hän siirappi

tynnyri ja he kärpästä, niin oli siitä vielä kummempia tuleva; tämä

uuden-vuoden päivä oli tuleva varsinaiseksi uutisten päiväksi.

Sillä tuskin oli Fritz, ulkonäöltään uljaana ja vakavana, mutta

sisällisesti murtuneena, ratsastanut ulos portista, kun eräät

vaunut seisahtuivat kestikievaritalon eteen -- herra ajoi itse ja

kyytimies istui takana -- ja Rahnstädtiläiset litistelivät neniänsä

akkunaruutuja vastaan: kukapa se lienee?

"Minusta hän näyttää hyvin tutulta", sanoi joku.

"Niin, nähnyt olen minäkin hänen", sanoi toinen.

"Eikö hän ole...?" alotti kolmas.

"Älähän mitä!" sanoi suutari Bank, "se, ketä sinä tarkotat, ei hän

ole".

"Minä tiedän", sanoi räätäli Wimmersdorf, "minä olen tehnyt hänelle

monta takkia, hän on herra von Rambow, joka nyt asuu toisella

puolella Sweriniä Hohen-Selchowissa, Pümpelhagenin herran orpana".

"Räätäli on oikeassa, se hän on".

"Niin, se hän onkin".

"Saattepa nähdä, hän tulee tuon tapauksen tähden".

"Se onkin hänen velvollisuutensa, sillä Pümpelhagenin herra makaa

sairaana, hän ei voi mitään toimittaa. Saattepa nähdä, hän on käyvä

asian varteen".

Ja kun Frans tuli sisään, riisumaan turkkinsa, seisoivat

Rahnstädtiläiset kaikki, selät päin akkunaa, selät päin muuria, selät

päin seiniä, ja katselivat ällistelivät kaikki huoneen keskikohtaa

kohden, jossa Frans seisoi, ja olivat hätäpikaa kutoneet hänen

ympärillensä uteliaisuuden verkon, jonka kaikki siimat kulkivat

keskustaan, johon Frans saamattomana kärpäsenä oli takertunut.

Frans meni ulos, puhui pari sanaa talon rengin kanssa ja kävi sitte

torille päin.

"Juho", kysyi eräs akkunasta, "mitä hän sinulle sanoi?"

"Oo", sanoi Juho, "hän kysyi vaan pormestaria, lieneekö hän kotona".

"Kuulitteko, hän on kysynyt pormestaria. Hän ryhtyy asiaan toden

perästä".

"Juho", kysyi eräs toinen, "eikö hän mitään muuta sanonut?"

"Sanoi, hän kysyi, eikö se papin leskirouva, joka tänne on muuttanut,

asu tässä lähellä kauppias Kurzin luona".

"Ahaa! Ymmärrättekö? Papinlesken luona piilii varmaankin pehtori.

Hyvästi nyt!"

"Kummi Wimmersdorf, mihinkä sinä aiot?"

"Oo, minä aion myös kauppias Kurzille".

"Odotappa, minä tulen muassa".

"Se onkin totta, se", sanoi eräs toinen. "Kurzin luona voimme kaikki

parhain nähdä".

"Niin, mennäänpä Kurzille!"

Eikä kauvan viipynyt, niin oli Kurzin puoti täynnä ihmisiä, joka

muuten oli hyvin harvinaista; mikä osti naukun, mikä kaksi, ja Kurz

sanoi itseksensä: "Jumalan kiitos! uusi vuosi alkaa varsin hyvästi".

Vähän ajan kuluttua tuli Frans torilta, takasin ja kävi Kurzin

kauppapuodin ohitse pastorin rouvani asuntoon.

"Mitä? Eipä hänellä olekkaan mitään polisimiestä muassaan?" kysyi

eräs joukosta.

"Niin, Höppner ei ole kotona, hän on noutamassa itselleen sikaa

Pribbenowista".

"Niin, se on totta, se".

"Kuinka mahtaa tuntua vanhasta pehtorista, kun tuo nyt yht'äkkiä

tulee hänen niskaansa!" sanoi Wimmersdorf.

"Veikkoset, minun rupee paleltamaan jalkojani", sanoi suutari Bank,

"minä menen kotia".

"Mitä? Voithan sinä odottaa, siksi kun asia ratkaistaan", sanoi

nikkari Thiel.

"Tiedättekö mitä?" sanoi Bank, "minä luulen ettei koko jutussa ole

mitään perää"?

"Mitä? Kerroithan sinä itse sen minulle tänä aamuna", sanoi nikkari

Thiel.

"Niin kyllä, mutta mitä aamulla puhutaan, ei pidä aina illalla

paikkaansa. Minä olen sittemmin asiaa tarkemmin arvellut".

"Se tahtoo sanoa, sinun jalkojasi on ruvennut paleltamaan", sanoi

räätäli Wimmersdorf, ja kaikki purskahtivat nauruun.

"Se on tyhjää lorua!" sanoi suutari, "ja koko juttu on tyhjää lorua:

vanha pehtori on niin kauvan teettänyt minulla jalkineitansa, ja aina

on hän rehellisesti velkansa maksanut, ja hänkö olisi nyt vanhoilla

päivillään ruvennut varastamaan ja ihmisiä ampumaan?"

"Puhu sinä pehuja! Koska koko kaupunki sitä sanoo?"

"Loruja, koko kaupunki! Tässä on herra Kurz, kysykää häneltä, eikö

Hawermann aina ole rehellisesti hänellekin maksanut? Kysykää häneltä,

mitä hän siihen sanoo!"

"Mitä minä siihen sanon? Minä en sano mitään", sanoi Kurz; "mutta

uskoa en voi minä sitä, ja minulla on siihen omat syyni".

"Niin, kuuletteko nyt?"

"Niin, kylläpä kai se on mahdollista."

"Sanoinhan minä sitä heti, että asia tuntui minusta hyvin oudolta".

"Jaa jaa", sanoi Wimmersdorf, "minun luonani ei hän ole teettänyt

mitään, minä en ymmärrä, miks en minä sitä uskoisi"...

"No, räätäli, älähän toki rupee naurunalaiseksi!"

"Niin, veikkoset, räätäli on tyhmä!"

"Minä tahdon teille jotakin sanoa", sanoi Bank ja lyödä lämäytti

nyrkkinsä tiskiin, "tulkaa kaikki tänne -- herra Kurz, täyttäkää

vielä kerta lasit! nyt juomme vanhan kunnon pehtorin onneksi".

Ja niin he tekivät ja lähtivät kotia paremmilla ajatuksilla

Hawermannista ja vanhus oli taas saanut hyvän maineensa takasin

heiltä kaikilta paitsi räätäli Wimmersdorfilta. -- Minkä tähden? Sen

tähden että suutari Bankin jalkoja oli ruvennut paleltamaan.

Semmoisesta mitättömästä asianhaarasta riippuu usein ihmisten

hyvä tai paha ajatus. Tässä pääsi nyt hyvä puoli voitolle; mutta

mitäpä merkitsee mutamain yksinkertaisten käsityöläisten hyvä

ajatus salaisen, näkymättömän voiman rinnalla, joka, jokaisessa

pikkukaupungissa määrää ihmisten kohtalon ja pitää kädessään

heidän onnensa ja onnettomuutensa sekaiset langat ja ohjaa heitä

niillä, niin että heidän täytyy tanssia nuoralla tämän salaisen

voiman mielen mukaan? Minä tarkotan sitä salaista oikeutta, jota

rouvasväki hiljaisina iltahetkinä kaikkein pahantekiäin kauhuksi

istuu kutimen ja teekannun ääressä. Siellä saa kukin kurja tuomionsa,

siellä merkitään häntä kudinvartailla, nipistetään sokuripihdeillä,

kärvennetään öljylampun liekillä, ja jokainen teeveteen kastettu

korppu antaa selvän kuvan, mimmoiselta tuon vaivaisen syntisen

sieluntila näyttäisi, jos hän itse olisi lässä tämän tuomioistuimen

edessä. -- Mitä piti kai Rahnstädtin rouvasväen neuvoskunta väliä,

suutari Bankin hyvästä ajatuksesta ja hänen palelevista jaloistansa?

Mitä huolivat he Hawermannin rehellisesti suoritetuista rätingeistä?

Nämä tuomarit punnitsivat asiaa vakaisemmalta kannalta, he ottivat

ennen kaikkia -- niinkuin lakimiehet sitä sanovat -- syytetyn

antecedentiat, entisen elämän, tarkastellaksensa, ja niinä he

havaitsivat moitteenalaista, mitä Hawermanniin, Lovisaan, pastorin

rouvaan ja vieläpä itse Bräsigiinkin tuli. -- Malla ja Salla

Pomukkelskopp olivat -- niinkuin maalarit sanovat -- väriä vähän

korottaneet, ripotellen pienen tilkan sinne, tilkan tänne, Slusuhr

oli ko'onnut nämä kalliit helmet yhteen ja oli -- niinkuin oppineet

sanovat -- saattanut kaikki yhteen särmiöön, vielä oli Taavettikin

vähän avullisena ollut, ja niin voi oikeuskunta saada todellisen

kuvan Fransin rakkaudesta Lovisaan, Hawermannin ja rouva Behrensin

parittajatoimesta ja Bräsigin ilkeästä välittäjävirasta.

Juuri kun edeltävät asianhaarat oli suoritetuksi saatu, tuli

kaupungin viskaalin rouva kauppias Krummhornin rouvan kanssa ja

saivat nyt teekestin emännältä mitä ystävällisimpiä nuhteita, että

olivat myöhästyneet. No, he puolustivat itseänsä niin ja näin,

sanomatta juuri mitäkään tähdellistä; mutta kun he istahtivat,

tapahtui se semmoisella keikahduksella, ja kun he kutimeensa

tarttuivat, tapahtui se niin jäykällä niskanheitolla, että tuon

ylhäisen oikeuston olisi täytynyt olla tyhmä, jollei olisi havainnut,

että heillä oli jotakin erityistä sydämellä. Oikeusto teki siis vaan

velvollisuutensa, kun vähitellen rupesi tunnustelemaan eteensä; mutta

viskaalin ja Krummhornin rouvat olivat viisaudessaan edeltäpäin tämän

mahdollisuuden arvanneet ja puristivat nyt huulensa lujasti kiini

kuin veres simpsukka, ja mitä keinoja korkea oikeusto käyttikin,

simpsukat pysyivät lujasti lukossa. Huolien, huokaellen tarttuivat

oikeuston jäsenet kutimiinsa ja upottelivat taas korppuja teehen, ja

kauhuksensa havaitsivat nyt molemmat simpsukat, että heidän hyvästi

talletetut uutisensa voivat pian vanhentua ja että niiden paras mehu

voi haihtua ilmaan, he aukenivat sen tähden itsestänsä, ja viskaalin

rouva kysyi pormestarinnalta, eikö tänään iltapuolella eräs nuori

herra ollut käynyt pormestarin luona. -- Oh, vastasi pormestarin

rouva, herra von Rambowin orpana oli käynyt hänen miehensä puheilla,

he olivatkin vast'ikään siitä haastelleet.

"Ja mitä oli hänellä asiaa?" kysyi viskaalin rouva.

"Hän tahtoi saada tietää, kuinka tutkinto niistä varastetuista

rahoista oli päättynyt, ja kysyi myös, oliko sen johdosta, mitä

Pümpelhagenissa oli tapahtunut, joihinkin toimiin ryhdytty".

"Ja mitä muuta?" kysyi viskaalin rouva ja loi silmänsä alas

kutimeensa.

"Mitään muuta ei ole mieheni minulle sanonut", sanoi pormestarinna.

"Ja sitä te uskotte?" kysyi viskaalin rouva.

"Häpeällistä on jokaiselle oikeustolle, ja erittäinkin tämmöiselle,

uskoa yksinkertaista luonnollista asiaa Pormestarin rouva tunsikin

heti, kuinka loukkaava tämä kysymys oli, ja hän vastasi pistävästi:

Jos te enemmän tiedätte, rouva kulta, niin sanokaa".

Toinen simpsukka katsahti toiseen, ja molemmat purskahtivat nauruun.

Kun tuommoinen oikein lihava simpsukka -- sillä viskaalin rouva oli

lihava, ja Krummhornin rouva ei myöskään ollut laihimpia -- sydämensä

pohjasta nauraa, tekee se aina suuren vaikutuksen ihmisiin, ja niin

tapahtui nyt tässäkin että lässäoliat laskivat kutimensa syliinsä ja

katselivat simpsukoita.

"Herranen aika", huudahti teekestin emäntä vihdoin, "mitähän te sitte

tiedätte?"

"Krummhornin rouva saa kertoa", sanoi viskaalin rouva

kylmäkiskoisesti, "onhan hän sen nähnyt yhtä hyvin kuin minä".

Krummhornin rouva oli hyvänluontoinen ihminen ja hän kertoi hyvin

ja sujuvasti, mutta hänen suutansa vaivasi sama vika kuin notarius

Schäferin sääriä Rostockissa: sillä ei ollut mitään pidäkettä, ja

ihan samoin kuin notariuksen täytyi hänen tuontuostakin huutaa

yhdelle ja toiselle: "Pidä minusta kiini!" eli "Käännä minä takasin!"

-- Hän alotti nyt. "Niin, aina, hän tuli suoraan poikki torin..."

"Kuka?" kysyi eräs pieni tyhmä tyttötöllerö, joka asessorina istui

oikeudessa eikä tätä asiasta itsestään arvannut.

"Hiljaa!" huusivat kaikki.

"Niin, hän tuli suoraan poikki torin, minä tunsin, hänen heti, hän on

kerran ostanut minun mieheltäni uuden pukimen, mustan hännystakin ja

siniset housut -- ei, mitähän minä pakisen! -- sinisen hännystakin

ja mustat housut; minä muistan hänen vielä, kuin olisi se tänään

tapahtunut, hän käytti aina keltasia nahkahousuja ja pitkävartisia

kaulussaappaita - vai oliko se sittenkin Fritz Triddelfitz? -- Sitä

en minä, tosiaankaan enää varmaan tiedä. Niin, mitä piti minun taas

sanoa?"

"Hän tuli suoraan poikki torin", kuului kolmesta suusta yht'aikaa.

"Oikein! Hän tuli suoraan poikki torin ja tuli kadulle, jonka

varrella viskaalin rouva asuu, minä satuin juuri olemaan hänen

luonansa, sillä viskaalin rouva asuu, minä satuin juuri olemaan

hänen luonansa, sillä viskaalin rouva tahtoi näyttää minulle uusia

akuttimiansa, jotka hän on ostanut eräältä juutalaiselta, nimeltä

Hirsch -- ei, hänen nimensä on Bär, nyt minä sen muistan, se on se

sama juutalainen, joka vast'ikään teki vararikon. Kummallista; minun

mieheni sanoo, että kaikki juutalaiset tekevät vararikkoja ja tulevat

sen kautta vaan rikkaammiksi, niin ettei mikään kristillinen kauppias

voi niiden veijarein kanssa ensinkään kilpailla. Missä minä taas

olin?"

"Hän tuli kadulle, jonka varrella viskaalin rouva asuu".

"Niin aina! Viskaalin rouva ja minä seisoimme juuri akkunassa ja

voimme nähdä sisään rouva Behrensin huoneesen, ja viskaalin rouva

sanoi, että hänen miehensä oli sanonut, että jos pastorin rouva

rupeisi oikeutta käymään -- ei, ei pastorin rouva, vaan kirkkoraati,

tai konsistoriumi tai mikä hän lienee -- niin täytyisi herra

Pomukkelskopin eli jonkun toisen rakentaa Gürlitziin uusi pappila, ja

viskaalin rouva..."

Mutta viskaalin rouva oli jo saanut kylliksensä tästä kertomuksesta,

hän oli valmistanut itse ruoskan omalle kärsimättömyydellensä,

kehottaissaan Krummhornin rouvaa kertomaan, hän puuttui sentähden

hänen puheesensa: "ja sitte hän meni rouva Behrensin huoneesen ja

viipymättä enempää aikaa etehisessä, astui hän heti asunhuoneesen,

ja vanha pastorin rouva hypähti ylös sohvalta ja teki kädellään

semmoisen liikenteen, kuin tahtoisi hän torjua häntä pois tyköänsä,

ja näytti niin hämmästyneeltä, kuin olisi suuri onnettomuus hänet

yllättänyt, ja niin mahtoi laita ollakin; ja sitten tarjosi rouva

hänelle tuolin, mutta hän ei sille istunut, ja kun pastorin rouva

meni ulos, käveli hän edes takasin huoneessa kuin... niin, kuin..."

"Rouva kulta", puuttui Krummhornin rouva tässä puhumaan, "te

kuvailitte sitä tänään iltapuolella niin somalla värsyllä".

"Niin aina: Kuningas on leijona, käydessänsä hiedalla. Niin,

semmoisena leijonana käveli hän edes takasin lattialla, ja kun vanha

pehtori tuli sisään tyttärensä kanssa, kävi hän hänen eteensä ja

nuhteli häntä mitä kovimmilla sanoilla".

"Mutta herranen aika", sanoi tuo tyhmä pikku asessori, "kuinka voitte

te sen kuulla?"

"Niin ystäväiseni", sanoi viskaalin rouva ja nauroi pikku asessorin

tyhmyyttä, "_kuulla_ emme sitä voineet; mutta Krummhornin rouva ja

minä olemme sen molemmat _nähneet, nähneet_ omilla silmillämme.

Ja vanha pehtori seisoi hänen edessänsä viheliäisenä syntisenä ja

katseli alas lattiaan ja otti levollisesti vastaan kaikki nuhteet

ja hänen tyttärensä, halasi häntä kaulasta, ikäänkuin tahtoisi hän

häntä, suojella".

"Niin", puuttui tässä Krummhornin rouva puhumaan, "laita oli ihan

sama, kuin vanhan puuseppä Stahlin, joka pantiin kiini, sentähden

että hän oli varastanut vitsoja astian vöiksi. Silloin juoksi myös

hänen tyttärensä, Mari, isänsä ja polisi Höppnerin väliin eikä

tahtonut suvaita, että hänen vanha, harmaapäinen isänsä vietiin

raastupaan; ja vitsat oli hän kuitenkin varastanut, sen minä tiedän,

sillä hän vannehti kolmella uudella vyöllä minun maitoastiani, ja

minun mieheni sanoo aina sen olevan meille yhdentekevää, josko vitsat

on varastettu tahi ei, ja maidolle on se myös yhdentekevä, maito ei

varastetuista vöistä happane; mutta minä havaitsin kuitenkin..."

"Niin aina, rouva kulta", sanoi viskaalin rouva, ja keskeytti tämän

sanatulvan, "mutta huomasitteko myöskin, kuinka kalpealta tyttö

näytti ja kuinka hän vapisi, kun nuori herra kääntyi häneen ja antoi

hänelle eron?"

"En", sanoi Krummhornin rouva vilpittömästi; "kalpealta hän näytti,

mutta vapisevan en minä hänen nähnyt".

"Sen minä näin", sanoi viskaalin rouva, "näin hän vapisi", lisäsi hän

ja huljutti ruumistaan nojatuolilla sinne tänne, juuri kuin olisi

kesäpäivä ja kärpäset häntä ahdistaisivat, "ja näin seisoi nuori

herra hänen edessänsä", hän nousi seisoalle "side on katkennut,

niinkuin minun poikani, ylioppilas, laulaa, ja näin katseli nuori

herra häntä", ja samassa loi viskaalin rouva niin julman silmäyksen

pikku asessoriin, että se raukka lensi varsin punaseksi, "ja sitte

rupesi vanha pastorin rouva häntä lepyttelemään ja puhui paljon ja

taputteli ja mairitteli häntä, ja hänelle mahtoikin tämä välitystoimi

onnistua, sillä erotessaan antoi nuori herra heille molemmille kättä;

mutta kun hän kadulle tuli, oli hänen kasvoissaan selvästi nähtävänä,

kuinka iloinen hän oli, että pääsi mokomasta seurasta vapaaksi. Eikö

niin, rouva Krummhorn?"

"Sitä en minä nähnyt", sanoi kauppiaan rouva, "minä pidin silmällä

vaan nuorta tyttöä, joka seisoi, kädet ristissä rinnalla ja ihan

kalpeana. Herranen aika, minä olen nähnyt monta kalpeata tyttöä,

vast'ikään veljeni tyttären, hänellä on kälvetystauti, ja lääkäri

sanoo aina: rautaa! rautaa! Mutta rautaa on tytöllä kyllä, sillä

hänen isänsä on seppä. Veljeni olisi voinut tulla joksikin muuksikin,

sillä meidän isä vainajamme..."

"Oi sitä tyttö parkaa!" huudahti pieni tyhmä asessori, "hän on niin

kaunis tyttö. Ja se vanha ukko raukka! Minä en voi uskoa, että hän

niin harmaapäisenä on tehnyt semmoista ilkityötä".

"Ystäväni", sanoi viskaalin rouva ja loi pikku asessoriin silmäyksen,

joka sanaksi muutettuna merkitsi "pöllöpää", "ystäväni, kavahtakaa

itseänne semmoisesta sopimattomasta sääliväisyydestä, ja kavahtakaa

ettette seurustele ihmisten kanssa, jotka ovat tehneet rikoksia".

"Niin, tehnyt on sen hän varmaankin", kulki nyt suusta suuhun,

kutimesta kutimeen, kupista kuppiin.

Pikku asessori tuli tappiolle; mutta yht'äkkiä, nousi pari vanhaa

kokenutta rouvaa häntä puolustamaan heidän tavallisena toimenansa

teekesteissä oli kantajan virka, mutta tänään tahtoivat he kerran

ruveta syytetyn puolustajiksi. He olivat, sillä aikaa kuin

viskaalin rouva puhui, aina hiljaisuudessa nyykäytelleet päätään

ja vilkutelleet silmää toinen toiselleen: he tahtoivat antaa hänen

puhua loppuun asti, mutta sitte aikoivat he käydä hänen kimppuunsa.

Ja viskaalin rouva oli tehnyt tyhmyyden, hän ei olin ottanut

sukulaisuuden suhteita ollenkaan lukuun, sillä nuo molemmat rouvat

olivat Kurzin ja rehtori Baldrianin rouvat, ja nyt oli heidän

vuoronsa, nyt panivat he viskaalin rouvan ahtaalle.

"Rouva kulta, mistähän sen tiedätte niin varmaan, että Hawermann on

syyllinen?"

"Rouvaseni, tiedättekö että Hawermann on minun veljeni lanko?"

"Rouva kulta, teidän pitäisi vähän hillitä kieltänne".

"Rouvaseni, teillä on jo ennen ollut siitä harmia".

Ja nyt ammuskeltiin "rouva kulta" ja "rouvaseni" yhä suoraan yli

pöydän, ja teelusikat kalisivat kupeissa ja hatunnauhat värähtelivät

leukain alla, ja nuo viattomat kutimet pantiin kokoon ja sälytettiin

ompelutaskuihin. Pormestarin rouva kävi näiden molempain rouvain

puolelle, sillä hän ei ollut unhottanut viskaalin rouvan pisteliäitä

sanoja. Taekestin emäntä juoksi toisen luota toisen luoksi ja rukoili

heitä Jumalan ja taivaan tähden, etteivät tekisi _hänelle_ sitä

häpeätä, että juuri _hänen_ teekestissään semmoinen eripuraisuus

pääsisi valloilleen, ja pikku asessori rupesi katkerasti itkemään,

sillä hän luuli olevansa syypää tähän meteliin. Mutta asia ei ollut

enää autettavissa: puolet vieraista lähtivät tiehensä, toinen puoli

jäi jälille, ja Rahnstädtin kaupunki jakautui kahteen puolueesen.

Ja ne, joiden tähden kaikki tämä melu oli syntynyt, istuivat, jos

eivät juuri levollisina, niin kuitenkin rauhassa kotonaan eivätkä

voineet aavistaakaan, kuinka paljo vaivaa ja puuhaa he olivat

saattaneet uusille naapureillensa ja minkä riidan ja vihan he olivat

herättäneet; he eivät ensinkään voineet ajatella, että se tuima

katse, jonka viskaalin punaposkinen rouva loi yli kadun, koski heitä,

ja pieni pastorin rouva sanoi usein, että ulkomuodosta päättäen oli

vastapäätä-asuva viskaalin rouva varmaankin hyvin vankka ja luja

ihminen, joka kyllä kykeni pitämään kuria talossaan. Eikä Lovisa

aavistanut ensinkään, että se nuori, kaunis tyttö, joka käveli

edes takasin hänen asuntonsa ohitse ja loi salaisesti silmäyksen

akkunaan, tunsi sydämensä pohjasta häntä kohtaan sääliväisyyttä,

ja että hän oli se sama tyhmä pikku asessori, joka teekestissä oli

pitänyt hänen puoltansa. -- Ei, näillä ihmisillä oli ihan toista

ajateltavana: Lovisan täytyi viihdyttää sairasta sydäntänsä ja

peittää se mailmalta, ettei hänen isänsä nähnyt niitä vereksiä

haavoja, joita ero Fransista uudelleen oli aukirepinyt. Hawermann oli

tämän eron jälkeen käynyt hiljaisemmaksi ja arvelevaisemmaksi kuin

ennen, hän ei nähnyt, ei ajatellut mitään muuta kuin lastansa. Hän

istui syvissä ajatuksissa itseksensä, ainoastaan silloin, kun hänen

tyttärensä näytti kalpeammalta ja myös uneksi itseksensä, kavahti

hän pystyyn ja riensi ulos pieneen talontakaiseen puutarhaan ja

käveli siellä edes takasin, saadaksensa lepoa. Ah, mihinkä katosi

hänen vihansa, nähdessänsä lapsensa rakkauden? Mihinkä joutui hänen

kiukkunsa mailmaa vastaan, kun hän näki lähimmän mailman ympärillänsä

kohtelevan häntä ystävyydellä ja hyväntahtoisuudella? Vihan ja kiukun

täytyi tietysti kadota semmoisesta sydämestä; mutta alakuloisuus ja

suurin sääliväisyys ainoan lapsensa kohtaloa kohtaan jäi jälille. --

Pieni pastorin rouva ei enää muistellut pyhjinriepuansa, hänellä oli

tätä nykyä muuta pyhjittävänä, kuin pöytiä ja penkkejä, hänen täytyi

puhdistaa kaksi sydäntä, jotka katkeamattomilla siteillä olivat

häneen liittyneet, pölystä ja tomusta, ja niitä hän nyt silitteli

ja siivoeli lohdutussanoillansa, että ne taas tulisivat kirkkaiksi

ja valkeiksi, mutta hänen vaivansa oli turha, kumminkin Hawermannin

suhteen.

Vanhuksen miehuuden voiman jänteet oli katkaistu, hyvän maineensa

kanssa oli hän menettänyt kaiken elämän halun ja elämän rohkeuden ja

joutilaisuus ja työttömyys, johon hän ei ollut tottunut, teki hänen

alakuloiseksi, niin että hänen tilansa olisi ollut arveluttava,

jollei hänen lapsensa suloinen ääni olisi tuontuostakin karkottanut

hänestä sitä pahaa henkeä, joka häntä vaivasi, niinkuin paimenpoika

Taavetin laulu karkotti pahan hengen kuningas Saulista. Kaikki, mitä

Frans eron katkerana hetkenä oli hänen lohdutukseksensa sanonut: että

pääsyytös kirjan löydön kautta oli tyhjäksi rauennut, että hän kyllä

tiesi, mikä seikkoja ajattelematon ihminen hänen orpanansa Aksel oli,

ja että semmoisen miehen arvostelu ei voinut häntä vahingoittaa, että

hän uskoi häneen, vaikka koko mailma häntä vastaan nousisi, sillä

hänen povessaan oli toinen mailma; kaiken tämän, jonka vielä pastorin

rouva hänelle toisti, hylkäsi Hawermann ja pysyi lujana siinä, että

niin kauvan kuin hänen viattomuutensa, mitä varkausasiaan tuli, ei

ollut selville tullut, niin kauvan oli hänen nimensä tahrattu, ja

hänen täytyi estää tätä nuorta miestä vastoin hänen tahtoansakin,

saattamasta nimeänsä häpeään.

Tämä oli nyt, jos asiaa likemmin tarkasteli, paljasta mielettömyyttä

ja moni voipi tässä syystä kysyä: miks'ei hän astunut vapaasti ja

rohkeasti, hyvään omaantuntoonsa turvaten, mailman eteen, huolimatta

ihmisten valheista? Ja minä sanon niille, jotka niin kysyvät, että

he ovat oikeassa: se olisi hänen pitänyt tehdä ja sen olisi hän

tehnytkin -- jos hän vielä olisi ollut sama Hawermann kuin ennen.

Mutta se ei hän enää ollut; kiusa, harmi, loukkaukset ja ylenkatse

olivat hänen masentaneet, ja nyt tuli niiden lisäksi vielä julkinen

syytös ja tuo kauhea tapaus hänen ja hänen isäntänsä välillä; hänen

hylkäsi vielä nuori rouvakin, jonka edestä hän olisi henkensä

antanut, ja tämä kaikki tapahtui juuri samaan aikaan, jolloin hänen

sydämensä oli auennut onnellista tulevaisuutta vastaanottamaan.

Talvipakkanen ei tee vahinkoa, kevät tulee kumminkin; mutta kun

luonto vihannoitsee ja kukkii, ja lumi silloin lankee taivaasta ja

peittää nämä vihreät toiveet, silloin kutistuu kaikki käppyrään, ja

kaikki ne pienet laululinnut, jotka kevääsen uskoivat ja luottivat,

istuvat nyt kyyrystellen ja vilustuneina pesissään, ja autiossa

metsässä vallitsee kuoleman tyyneys. -- Vanhus oli sydämessään

valmistanut suuren ilon ja aikoi sanoa ihanimmille toiveilleen

tervetuloa, ja nyt tunkivat nuo pimeät hahmot sisään ja käänsivät

kaikki ylös alasin ja ryöstivät häneltä sen ainoan aarteen, joka

hänellä enää oli mailmassa. Tämä oli isku, josta hän ei enää voinut

toipua. -- Ottakaa saiturilta aarre, jota hän kuusikymmentä vuotta

on haalinut kokoon, ja te otatte samassa häneltä hengen, ja se on

kumminkin vaan aarre, jota ruoste raiskaa; mitä on se hyvän maineen

rinnalla?

Niin ei jäänyt pastorin rouvalle mitään muuta lohdutuskeinoa kuin

Fransin viimeiset sanat, että hän voi odottaa, hän oli tuleva

uudestaan.

Luku 33.

Minä kysyn joka maamieheltä, voiko hän vielä muistella vuoden

1845 kevättä: eikö silloin variksen sijasta kalkkunakukko voinut

piillä Wapun päivänä rukiissa? -- Mailman lopusta, Kurzista ja

Triddelfitzistä. -- Huonot ajat kaupungissa ja maalla, ja kuinka

kolme veijaria käyttää tätä hyväksensä. -- Akselia ahdistetaan

vähän rohkeammin, ja hän tekee mielestänsä hyvän kaupan. -- Kuinka

Taavetin täytyy haistella setelikimppua, ja Pomukkelskopp ei tahdo

millään ehdolla vetää takasin jalkaansa, jonka hän on pistänyt

Pümpelhageniin. -- Isä on liian viisas!

Hawermann eleli siis yksinänsä ja istui karvarissaan eli käveli

puutarhassa, kun pastorin rouvan luona oli vieraita; ja se tapahtui

usein, sillä toinen puoli Rahnstädtistä luuli tekevänsä kaikille

niille kiusaa, jotka olivat julistaneet rouva Behrensin huoneen

pannaan, jos kävivät ahkerasti täällä vieraisilla. Niin tuli rehtori

Baldrian ja kauppias Kurzkin joka päivä rouva Behrensin luo, sillä

heidän molempain rouvansa olivat kotona pitäneet heille niin ankarat

saarnat Hawermannin viattomuudesta, että heidän oli mahdoton häntä

epäillä. Maalta tuli usein iltapuolisin Nuori Jokkum vaimonsa ja

Miinan kanssa ja pastori Gottlieb Liinan kanssa; mutta Bräsig

kävi täällä palan ajan takaa; hänelle oli pastorin rouvan huone

kyhkyislakkana, jonne hänen viaton sydämensä yhä lenteli, kupu täynnä

uutisia, joita hän Peksowista, Pümpelhagenista ja Gürlitzistä oli

vanhaa ystäväänsä varten koonnut. Hän toi Hawermannille sanoman,

että maa jo oli kuiva -- s.t.s. kynnettävä; mutta öljypuun lehteä

ei hänellä aina ollut nokassaan. Kun puhuttiin Pomukkelskopista

ja Akselista, silloin pudotti hän sen kiihkossaan ja kyhkysestä

tuli täydellinen varis. Hän ei välittänyt vastustelemisista, kun

hän tuli lentäen, vaan sanoi Hawermannille suoraan päin silmiä

tulevansa saattamaan häntä toiselle mielialalle, ja jos ei se

hänelle onnistunutkaan, ei hän sitä pannut pahaksensa, vaan tuli

uudestaan seuraavana päivänä ja kertoeli niitä ja näitä ilmasta ja

maanviljelyksestä.

Ja vuoden 1846 keväällä olikin paljon kertomista ilmasta ja

maanviljelyksestä. Talvi oli ollut lämmin ja lauhkea, ja kevät tuli

varhemmin kuin miesmuistiin. Helmikuussa vihotti ruoho ja vilja

rehevästi, ja apilas tuli näkyviin, ja pelto oli kuiva viljeltäväksi,

ja maamies käveli vainiolla, arvellen joko oli aika kyntämään ruveta,

uskaltaisiko hän jo kylvää herneitä vai eikö.

"Kaarlo", sanoi Bräsig, "saatpa nähdä, tästä ei tule hyvää loppua,

kevät on liian kaunis: linnun, joka liian varhain aamulla laulaa,

syö kissa suuhunsa ennen iltaa; saatpa nähdä, että elonaikana vielä

nousevat silmämme pystyyn. Kauniit kevät ovat petollisia!"

Palmusunnuntaina tuli hän Hawermannin luo ja hänellä oli kädessään

täysinäinen turnipsin kukka, jonka hän laski Hawermannin eteen

pöydälle.

"Katsoppa tätä vietävää! Minä löysin sen sinun turnipsistasi

Pümpelhagenissa. Sinä saat nähdä, Kaarlo, viikon kuluttua on koko

halme kukkiva kultaisena; mutta se on kaikki pilalla, juuresta

latvaan saakka täynnä syöpäläisiä!"

"Niin, Sakari, on usein ennenkin tapahtunut, ja me olemme kumminkin

niittäneet kauniin heinän".

"Niin kyllä, Kaarlo, mitä _mustiin_ tulee, mutta _harmaiden_ laita on

toinen -- minä olen huviksesi ottanut mukaani yhden niistä näytteeksi

--" ja nyt kourasi hän taskuunsa ja veti esille paperikääryn, mutta

kun hän sen aukaisi, ei siinä ollut mitään. -- "Niin, näethän nyt!

Enkö minä, sitä sanonut? Nämä kavalat harmaat syöpäläiset ovat

salaisia veijareita, heidän juoniansa on yhtä mahdoton arvata, kuin

sitä vahinkoa, jonka he tekevät. -- Saatpa nähdä, Kaarlo, että tämän

vuoden tulosta ei tule mitään, kaikki on tätä nykyä luonnotonta.

Muina vuosina voi tavallisesti varis seisoa Wapun päivänä rukiin

oraassa, mutta tänä vuonna voipi kelvollinen kalkkunakukko piillä

siinä. Niin, Kaarlo, mailma, on ylös alasin, ja muutamin paikoin ovat

papit jo saarnanneet, että kuu on käyvä maan ja auringon väliin, ja

että aurinko silloin on tuleva liian lähelle maata ja on polttava

kaikki karreksi, toisin sanoen, että mailman loppu on tulossa ja että

ihmisten pitää tehdä katumus".

"Oh, Sakari, sehän on vaan tyhjää lörpötystä".

"Sitä sanon minäkin ja katumuksen laita on niin ja näin muutamin

paikoin. Vähässä Ribowissa esimerkiksi ovat päivätyöläiset

heittäneet työnteon ja myyneet sen vähän, mitä heillä omaisuutta

oli, juutalaisille ja juovat mässäävät nyt koko päiväkaudet, koska

vielä lyhyen elämänsä aikana tahtovat nauttia omaisuuttansa. Pastori

Gottlieb aikoi myös ruveta semmoista saarnaamaan, mutta minä puhuin

Liinan kanssa ja Liina sai hänen siitä luopumaan. Mutta, mitään

hyvää loppua ei tällä ole, Kaarlo".

"Että saadaan huono vuosi, voi olla mahdollista: mutta eilen oli Kurz

minun luonani ja hän kehui suuresti sitä kaunista talviviljaa, joka

rehottaa kaikilla pelloilla".

"Kaarlo, minä olisin pitänyt sinua ymmärtäväisempänä. Kurz!

Johan nyt jotakin -- Kurz! Mimmoinen suolatun sillin pitää olla,

tietää hän, sillä hän on taitava kauppias; mutta jos hän rupee

arvostelemaan talviviljaa, niin täytyy hänen nousta varhemmin

ylös, sillä sitä arvostelemaan tarvitaan maanviljeliää, _taitavaa_

maanviljeliää. Mutta niinhän on laita, kuin minä aina olen sanonut,

joka hölmö hutiloitsee meidän ammatissamme, ja kaupunkilaiset

pistävät nenänsä joka paikkaan kuin kärpäset. Jos joku harjottaa

maanviljelystä vaan huviksensa, niin olkoon menneeksi, minulla ei

ole mitään sitä vastaan, mutta jos hän siitä etsii etuansa -- ei,

Kurz! Siirappitynnyriin ja kortteihin kurkistelkoon hän, mutta jos

hän kurkistelee rukiin laihoon, niin ei hän näe mitään. -- Mutta

mitäpä piti minun sanoa, nousevalla viikolla muutan minä kimsuineni,

kamsuineni sinun luokses".

"Ei, Bräsig, älä sitä tee! Jos tästä huono vuosi tulee, niin

tarvitaan sinua pappilassa, ja nuori pastori ei varmaankaan vielä

ymmärrä niin paljon maanviljelyksestä, että hän voisi tulla yksin

toimeen".

"Niin, Kaarlo, tyhmä on hän kyllä vielä, ja jos, sinä sen hyväksi

katsot -- sillä minä seuraan kokonaan sinun neuvoasi -- niin jään

minä vielä hänen luoksensa. Mutta nyt hyvästi! Minä en tiedä, minun

vatsaani kurnii niin, minä käyn pikkusen rouva Behrensin luona,

eiköhän hänellä liene pieni napaus kuminaviinaa minulle antaa".

Niin puhein lähti hän ulos ovesta, mutta pisti heti taas päänsä,

sisään: "Melkeinpä olin unhottamaisillani puhua Pümpelhagenista, no,

siellähän pidetään tätä nykyä semmoista taloutta, että sitä on oikein

kumma nähdä. Eilen tapasin Fritz Triddelfitzin kartanon rajalla ja

vaikka hän on perhanan vintiö, oli hänellä melkein kyynelet silmissä:

'herra pehtori', sanoi hän, 'näettekös, koko yökaudet lepään minä ja

vaivaan päätäni maanviljelyksellä, saamatta unen einettä silmääni,

ja kun kaikki olen mitä parhaiten ajatellut ja aamulla panen väen

työhön, niin silloin tulee herra, käsivarsi siteessä, ja hajottaa

koko järjestyksen, hän lähettää yhden päivätyöläisen sinne, toisen

tänne, niin että he juoksevat ympäri pellolla kuin päättömät kanat,

ja minä juoksen perässä, saadakseni heitä taas kokoon, ja kun taas

olen saanut heidät kootuksi, niin hajottaa hän heidät uudestaan

iltapuolella!' -- Kaarlo, tämä on oleva suuri huvitus sinulle,

etteivät voi tulla ilman sinua toimeen".

Niin puhein sulki hän oven ja meni; mutta vähän ajan perästä tuli

hän taas näkyviin: "Kaarlo! mitähän minun taas piti sanoa -- niin

puolet Pümpelhagenin hevosia ovat uupuneet, pari päivää sitte oli

toinen merkelikuoppa vielä ihan täynnä -- ja siinä seisoivat nuo

vanhat kaakit niin hurskaan näköisinä, pää ja korvat lerpuksissa,

kuin talonpojat kirkossa. Ja tähän ei ole liika työ syynä, ei, vaan

rehun puute. Sen tekee, sillä sinun nuori herrasi ei voi ollenkaan

arvata, kuinka paljo hänellä on ladoissa rehua, ja keväällä myi hän

vielä kolme kuormaa kauroja ja kaksi kuormaa herneitä juutalaisille,

ja nyt on hänen aittansa niin tyhjä ja puhdas, kuin nuoltu. Ja nyt

täytyy hänen itse ostaa kauroja; mutta ne raukat juhdat, jotka

leivän ansaitsevat, eivät saa mitään, kaikki menee noille joutaville

puhdasrotuisille tammoille, jotka eivät mitään tee, vaan kuluttavat

päivänsä joutilaina. Mailmassa ei ole todellakaan mitään oikeutta!

No, hyvästi nyt, Kaarlo!" ja nyt hän lähti vihdoinkin.

Tämä oli surullinen kuva, mitä Bräsig tiesi Pümpelhagenista

kertoa: mutta todellinen laita siellä oli vielä hullumpi, sillä

siitä ahdingosta, johonka Akselin ainainen rahanpula oli hänet

saattanut, ei Bräsig ollut mitään kertonut, ja se oli kuitenkin

pahin asia kaikista. Ainainen rahanpula tekee ihmisen ei ainoastaan

äreämieliseksi, vaan myöskin tylyksi alamaisiansa kohtaan, ja Aksel

joutui nyt myös siihen tavalliseen erehdykseen, että hän ei luullut

hyvään asemaan pääsevänsä, niin kauvan kuin hänen väkensä voi hyvin,

ja tätä nuottia oli Pomukkelskopp hänelle: yhä veisannut. Hän riisti

nyt väeltänsä pois milloin mitäkin etuja; ja kun hänen luonnollinen

hyväntahtoisuutensa taas pääsi voitolle, antoi hän heille taas

takasin yhtä ja toista; mutta kaikki tapahtui ajattelematta ja

hätäisesti, ja se ei kelpaa. Ensimäkeä oli väki nauranut näille

nurinkurisille muutoksille, mutta niin on aina laita alussa,

naurusta tuli pian nurina ja nurinasta vastustelemista ja valitusta.

Hawermannin hallitessa olivat päivätyöläiset aina saaneet jyvänsä

ja rahansa oikeaan aikaan, nyt täytyi heidän niitä odottaa, siksi

että jotakin oli saatavissa; se ei tunnu hyvältä. Ja kun he tulivat

isännän puheille valitustensa kanssa, tiuskittiin heitä, ja se tuntuu

vielä pahemmalta. Tyytymättömyys oli kaikkialla yleinen.

Aksel luotti vuoden tuloon; mutta valitettavasti oli Bräsig

oikein ennustanut: kun elonaika tuli, ei ollut pelloilla paljon

korjattavana, ja kun vilja oli koottu, olivat laarit vaan

puolellansa, ja vanhat kokeneet maamiehet sanoivat nuorille

vasta-alkaville: "Olkaa varuillanne! Säästäkää ajoissa, niin on

teillä hädässä jotakin!"

Neuvo oli hyvä, mutta mitä se Akselia autti? Hänen täytyi rahaa

hankkia, sentähden antoi hän syksyllä puida, minkä jaksoi, siemeniksi

ja myytäviksi. Ja viljasta sai hän hyvän hinnan, sillä viljakauppiaat

näkivät edeltäpäin, miten oli käyvä, ja ostivat voittaaksensa, ja

niin tuli luonnollisen hädän lisäksi vielä keinollinen. Vanhat

päivätyöläiset pudistelivat paitansa, nähdessänsä viljakuormien

lähtevän talosta: "Mitä tästä on tuleva! Meillehän ei jää mitään".

Ja vaimot seisoivat ryhmittäin ja vääntelivät käsiänsä: "Katso,

naapuri, tämä pieni kasa tässä, siinä kaikki minun perunani, ja

viallisia ovat ne vielä päälliseksi: mistä elämme talven?" Ja niin

oli hätä joka talossa, ja tähän mitä hedelmällisimpään maahan oli se

tullut kuin varas yöllä, kukaan ei ollut sitä ajatellut, kukaan ei

ollut varokeinoihin ryhtynyt, sillä kenenkään mieleen ei semmoinen

johtunut. -- Mutta kaikkein pahimmassa hädässä olivat pikkukaupungit,

ja niissä kaikkein pahimmassa ahdingossa pikkukäsityöläiset.

Työväelle hankittiin työtä ja heidän lapsensa kävivät talosta

taloon kerjäläispussi selässä, ja sittemmin pantiin toimeen

soppakeittimöitä; mutta köyhä käsityöläinen? Työtä ei hänellä ollut

-- kukaan ei teettänyt mitään -- ja kerjätä ei hän ymmärtänyt, eikä

hänen kunniansa ja arvonsa sitä sallinutkaan. Ah, minä tulin kerran

siihen aikaan erään toimellisen ja ahkeran käsityöläisen majaan,

päivällisruoka oli pöydällä, nälkäiset lapset seisoivat sen ympäri,

ja kun minä aukasin oven, viskasi emäntä liinan vadin yli, ja kun hän

meni ulos miestänsä kutsumaan, kohotin minä liinan lievettä, ja mitä

sain minä nähdä? Keitettyjä perunankuoria. -- Se oli päivällisatria.

Semmoisina aikoina istuu Jumala taivaassa ja erottaa seulomalla hyvät

ihmiset pahoista, niin että jokainen voi heidät selvästi nähdä.

Hyvät ihmiset jäävät hänen seulaansa, että hänelle niistä on iloa

oleva, ja että he hedelmän kantavat, mutta pahat putoovat maahan

lusteen, pillikkeiden ja villikaalin, s.o. heidän vääräin toivojensa

ja saastaisten, pahain halujensa ja ajatustensa kanssa, ja kun ne

ovat maahan pudonneet ja rupeevat hedelmää kantamaan, silloin nousee

myös tämä rikkaruoho, ja mailman silmissä näyttää se tosin kauniilta

kukkimiselta, mutta kun elonaika tulee ja viikate vilkkuu pellolla,

silloin kaatuu niiden tähkä tyhjänä maahan, ja Jumala kääntyy pois

tältä pellolta, sillä kirjotettu on: "Heidän hedelmästänsä te heidät

tunnette".

Moni jakeli tässä hädässä täysin käsin lahjojansa, huolimatta

omasta pulastaan, ja maaneuvos von O. ja kamariherra von E. ja

arentimies H. ja myös meidän vanha tuttavamme Mooses ja vielä moni

muu jäivät meidän Herramme seulaan ja kantoivat kauniita hedelmiä

näinä huonoina aikoina, mutta Pomukkelskopp ja Slusuhr ja Taavetti

putosivat seulasta pillikkeittensä ja villikaalinsa keralla ja

istuivat nyt yhdessä Gürlitzin kartanossa ja tuumailivat, kuinka he

parhaiten voisivat käyttää hyväksensä tätä yleistä onnettomuutta.

Ja Taavetti ja Slusuhr tiesivät varsin hyvin, mitä oli tehtävä;

jos heillä vaan olisi ollut kylliksi rahoja, niin olisivat he

lainanneet niitä hätääntyneille ja ahdistetuille, nälkäisille ja

vilustuneille korkeata korkoa vastaan. Mutta ne varat, jotka heillä

oli käytettävinä, olivat he jo panneet tähän kauniisen liikkeesen, ja

nyt kehottivat he ritariskartanonomistajaa antamaan rahojansa tähän

tarkotukseen, hän olisi myös saava osansa tästä ihanasta voitosta.

Mutta tähän ei tuo varova herra suostunut, se olisi helposti tullut

ihmisten korviin ja olisi voinut vahingoittaa hänen mainettansa; hän

sanoi sentähden, ettei hänellä ollut mitään, ja mitä hänellä oli,

täytyi hänen pitää, elättääksensä karjaansa ja väkeänsä.

"Karjaanne", sanoi Slusuhr hävyttömästi, "sen minä myönnän, mutta

väkeänne? Tehkää hyvin ja olkaa leikkiä laskematta. Teidän väkenne

juoksentelee kerjäämässä ympäri koko maata, ja äsken juuri, kun

me ajoimme pappilan ohitse, seisoivat heidän vaimonsa ja lapsensa

pappilan pihassa, ja heidän vanha ystävänsä Bräsig seisoi kahden

suuren sangon ääressä, jotka olivat täynnä hernerokkaa, ja pastorin

nuori rouva jakeli siitä kauhalla ruukkuihin".

"Jaelkoon! jaelkoon!" sanoi Pomukkelskopp "minä en tahdo estää ketään

tekemästä hyvää työtä. Heillä mahtaa olla; minulla ei ole mitään, ja

rahaa ei minulla myöskään ole".

"Mutta teillä on Pümpelhagenin vekselit", sanoi Taavetti.

"Ja te luulette, että hän voi maksaa? Hän on leikannut vielä vähemmän

kuin me muut, ja sen hiukkasen, mitä hän on saanut, on hän jo puinut

ja myynyt".

"Juuri sentähden", sanoi Slusuhr, "nyt on aika. Semmoinen sopiva

tilaisuus ei tule helposti toistamiseen, eikä hän voi teille suuttua,

sillä te olette itse pulassa ja teidän on täytynyt myydä vekselit

minulle ja Taavetille. Älkää nyt tehkö mitään estelyitä, ravistelkaa

nyt vaan puuta, nyt ovat hedelmät kypsiä".

"Kuinka suuri on summa?" kysyi Taavetti.

"Niin", sanoi Pomukkelskopp ja meni kaappinsa, luo ja kynsi korvansa

taustaa, "vekseleitä on minulla yhdentoistatuhannen taalerin edestä".

"Loruja!" sanoi Slusuhr, "enemmän täytyy niitä olla".

"Ei, enempää ei niitä ole. Kahdeksantuhatta kiinitin minä

puolentoista vuotta sitte kartanoon, koska hän niin hartaasti pyysi

sitä".

"Sitte olette te tehneet tyhmästi, ne täytyy teidän ensin ylössanoa,

ja sitte saatte vielä kauvan odottaa", sanoi notarius; "mutta ei

haita mitään! Antakaa vaan nuo yksitoistatuhatta meille, niillä

voimme häntä tällä ihanalla ajalla kyllä hätyyttää".

Mukkel ei ensin oikein mielellään tahtonut tähän suostua; mutta

Kananen tuli sisään, ja mikä hänen tahtonsa oli, tiesi Mukkel hyvin;

hän antoi siis vekselit Slusuhrille ja Taavetille.

Nyt alkoi tuo vanha leikki taas Pümpelhagenissa, Slusuhr ja Taavetti

tulivat ja panivat Akselin ahtaalle, ja kävivät hänen kimppuunsa

tällä kertaa, ankarammin kuin ennen, ja ajan pidennyksestä ei tällä

erällä ollut mitään puhettakaan. Hänen täytyi ja piti maksaa, ja

hänellä ei ollut rahaa nimeksikään, eikä edes toivoa mitään saada.

Tämä tuli hänen päällensä kuin pyryilma, ja nyt heräsi ensimäisen

kerran hänessä synkkä ajatus siitä, että tämä voi olla ennakolta

suostuttua peliä, että hänen ystävällinen naapurinsa Gürlitzissä oli

oikea syypää hänen ahdinkoonsa, ja että Pomukkelskopilla mahtoi olla

joku erityinen tarkotus antaissaan aina näiden molempain veijarein

kiskoa häneltä vekseleillä rahoja; mutta mikä tämä tarkotus oli,

sitä ei voinut hän selville saada. Mutta mitä autti tässä uhka ja

puhka, hänen täytyi rahoja saada, mutta keneltä? Hän ei tietänyt

mitään neuvoa, mutta aina palasivat hänen ajatuksensa siitä

epäluulosta huolimatta, joka hänessä oli herännyt, hänen naapuriinsa

Pomukkelskoppiin. Hänen oli auttaminen; kukas muuten? Hän hyppäsi

hevosensa selkään ja ratsasti Gürlitziin.

Mukkel otti hänen erinomaisen ystävällisesti vastaan, oikein

sydämellisesti, ikäänkuin täytyisi näiden huonojen aikojen saattaa

naapurit likempään yhteyteen, ja olisi toisen auttaminen toista tässä

hädässä. Hän veisasi pitkän valitusvirren huonosta vuodentulostaan

ja voivotteli haikeasti rahapulaansa, niin että Aksel ei alussa

ollenkaan voinut asiaansa ilmottaa ja rupesi häpeemään, lähestyä

näin suuressa hädässä olevaa miestä anomuksellaan. Mutta hätä ei lue

lakia, hän kysyi vihdoin, miksikä hän oli antanut vekselit noille

molemmille verenimiöille, ja Pomukkelskopp laski kätensä ristiin

mahallensa ja loi tuohon nuoreen mieheen niin surkean katseen ja

sanoi: "Ah, herra von Rambow, suuressa hädässäni. Näettekö!" ja hän

aukaisi kaappinsa ja näytti laatikkoon, jossa oli kai noin pari sataa

taaleria, "näettekö, tässä on kaikki, mitä minulla on, ja minun pitää

kumminkin pitää huolta väestäni ja karjastani, ja minä ajattelin,

että teillä saattoi olla liikeneviä rahoja tallella".

Mutta, kysyi Aksel, miks'ei hän itse ollut kääntynyt häneen tässä

asiassa.

"Se on minulle vastenmielistä", sanoi Mukkel, "te tunnette

sananparren: raha yhdistää vieraat, mutta erottaa ystävät, ja me

olemme kuitenkin niin hyviä ystäviä".

Niin, se oli kyllä totta, se, sanoi Aksel, mutta ne molemmat olivat

häntä niin kamalasti ahdistaneet, ja hän oli mitä kauheimmassa

pulassa.