Samassa kuului askelten ääni ulkoa ja herra von Rambow, joka palasi

ratsastusretkeltänsä, astui sisään. Nuori rouva esitteli vieraat ja

Aksel katseli, nimet kuultuansa, hyvin pitkäkseen pitkin nenäänsä.

Mutta Rudolf ei siitä ottanut hämmästyäksensä, hänellä oli mahtava

uutinen varalla, jota hän ei nyt aikonut käyttämättä jättää: hän

lähestyi nuorta herraa likemmäksi ja sanoi: "Herra von Rambow,

saisinko puhua pari sanaa teidän kanssanne kahdenkesken?"

Aksel ja Rudolf siirtyivät viereiseen huoneesen.

"Herra von Rambow", sanoi Rudolf, "teiltä varastettiin edellisellä

viikolla 2000 taaleria, kaikki tanskalaisissa kultatukaateissa,

niinkuin itse olette sanoneet; päivätyöläinen on karannut, ja näyttää

siltä, kuin ei häntä enää saataisi kiini; mutta rahojen perille on

tultu".

"Mitä?" huudahti Aksel, "mistä sen tiedätte?"

"Sitte eilisen iltapuolisen tiedän minä, että Rahnstädtin pormestari

on saanut hyvän viittauksen siihen suuntaan. Kun minä seisoin

isäni kanssa hänen kauppapuodissansa, tuli eräs kankurinvaimo.

joka riitelee miehensä kanssa avioerosta, ja pyysi saada rikkoa

tanskalaista kultatukaattia. Minä tunnen vaimon, hän on keppiköyhä,

ja pormestari tietää erojuttukirjoista, ettei vaimolla ole _mitään_,

ei _niin mitään_. Isäni ja minä ilmotimme tämän asian pormestarille,

ja kun vaimoa kuulusteltiin, saatiin tietää, että hänellä paitsi

mainittua kultarahaa vielä on ollut muitakin rahoja, joista hän

ei voinut tehdä tiliä, mitenkä hän ne oli saanut, ja -- mikä on

pääasia -- hän oli samana aamuna käynyt samaa tietä kuin teidän

sanansaattajanne".

"Kuinka se on mahdollista!" huudahti Aksel, -- "sitten ei mies

olisikaan niitä varastanut!"

"Näyttää siltä", sanoi Rudolf, "kuin olisi ne häneltä varastettu.

Meidän vanha varova pormestari on pistänyt vaimon muiden pienten

tunnustettujen varkauksien tähden vankeuteen ja on kieltänyt isääni

ja minua millään ehdolla asiaa ilmottamasta; teille sitä vastaan,

kun hän kuuli, että minä näille seuduille matkaan, antoi hän minulle

erityisesti luvan sen ilmottaa. Te tulette varmaan vielä tänään

saamaan siitä kirjallisen tiedon".

"Herra Kurz", sanoi Aksel, "minä kiitän sydämestäni, että te

vartavasten olette ajaneet tänne, tuodaan minulle tätä sanomaa", ja

antoi tuolle nuorellemiehelle kättä.

Rudolf hymyili hieman ja virkkoi vihdoin: "Jos tämä olisi ollut

yksin syynä tännetulooni, niin olisin kai tullutkin yksin; mutta te

olette kai havainneet minun tätini, hänellä on vielä yhtä ja toista

sydämellä".

"Jos jollakin tavalla voin olla avuksi..." sanoi Aksel kohteliaasti.

"No, minä tahdon puhua asian suoraan, minun orpanani, eräs papin

kandidaatti, ilmottaa, itsensä minun tätini kautta hakiaksi Gürlitzin

kirkkoherran paikkaan".

"Orpananne? Minä luulin teidän itse papiksi aikovan".

"Olen aikonut! Herra von Rambow, olen aikonut!" huudahti Rudolf

oikein sydämellisesti, "mutta minä luulen, että minulla ei ole

semmoista korkeampaa kutsumusta, niinkuin siihen nykyään vaaditaan,

ja olen sentähden luopunut aikomuksestani ja ruvennut maamieheksi, ja

minä voin vakuuttaa teille", ja samassa loi hän niin iloisen suoran

katseen tuon nuoren herran silmiin, "minä olen siitä asti ollut hyvin

onnellinen ihminen".

Täytyisi olla perinjuurin turmeltunut ihminen, ketä ei tämmöinen

raitis elämän ilo miellyttäisi, ja vaikka Aksel päältäpäin oli vähän

vialle tullut ja kuori paikka paikoin oli kuhmuja saanut, oli ydin

vielä, kumminkin ihan terve, hän huudahti sentähden oikein sydämensä

pohjasta: "Oikein! Oikein: Minä olen tehnyt samalla tavalla.

Meklenpurilaisen maamiehen elämä ei ole suinkaan huonompaa! Missä te

tätä nykyä oleskelette, herra Kurz?"

"Tämän vuosisadan suurimman maamiehen Hilgendorfin luona

Tetzlebenissä", nauroi Rudolf.

"Varsin kelpo mies!" sanoi Aksel, -- "myöskin puhdasrotuinen!

Se tahtoo sanoa, niinkuin hänen hevosensa!" Ja nyt he rupesivat

lavertelemaan Graymomuista ja Herodoteista, Hilgendorf sai myöskin

osansa, ja kun Rudolf vihdoin nousi ja hyvästijätöksi tarjosi herra

von Rambowille kättä, puristi jälkimäinen sitä ystävällisesti ja

sanoi: "Te voitte olla varma siitä, että minun ääntäni ei saa; kukaan

muu kuin teidän orpananne".

Ja kun he nyt tulivat naisten huoneesen, nousi rouva Nüssler ylös

sohvasta ja sanoi Fridalle: "Hän panee henkensä alttiiksi teidän ja

herransa edestä", ja lähestyi herra von Rambowia ja sanoi: "Eikö

niin, te teette sen, herra von Rambow? Mikä onni olisi minulle, jos

saisin pitää Liinani niin lähellä tässä naapuristossa".

Aksel ei ollut tottunut niin vapaasen ja suoraan kohteluun eikä hän

juuri liioin pitänyt Nüssleriläisistä -- tietysti ilman niitäkään

järjellistä syytä; mutta se uutinen, että hän mahdollisesti saisi

takasin 2000 taaleriansa, tuo pakina Rudolfin kanssa puhdasrotuisista

varsoista ja tämä rouva Nüsslerin todellakin sydämellinen,

yksinkertainen ja suora käytös tekivät vaikutuksen, Aksel lähestyi

rouvaansa ja sanoi: "Frida kulta, meillä on toivo saada 2000

taaleriamme takasin".

"Jumala sen suokoon!" lausui rouva Nüssler. "Rudolf, oletko puhunut

asiasta armollisen herran kanssa?"

"Kyllä", ennätti Aksel edeltäpäin sanomaan; "asia on selvillä, minä

puolestani annan ääneni hänelle; mutta minä tahtoisin hänen ensin

nähdä".

"Sehän on oikeus ja kohtuus!" sanoi rouva Nüssler, "ei sikaa

säkissä osteta. Ja te saatte nähdä, kun hän tulee ja saarnaa teidän

kuullenne, te saatte nähdä, että hän _osaa_; mutta, Jumala nähköön,

heikkouksia? No, niitähän on joka ihmisellä; niitä ei ole hänkään

vailla".

Ja niin matkasivat he taas tiehensä, Gottlieb oli saanut äänet.

"No niin", sanoi Bräsig, "asia on siis hyvällä alulla; nyt riippuu

vaan Gottliebin käynnistä Pomukkelskopin luona ja sitte vaaliin!

Mutta takoa pitää, niin kauvan kuin rauta on kuuma, ja koska

Pomukkelskopin luona ei häntä voi mikään ihminen eikä Jumala auttaa,

täytyy hänen itse kestää se isku ja se niin pian kuin mahdollista".

Tämä ajatus oli hyvä ja Gottlieb sai sanan ja kovan käskyn ensi

päivinä tulla Reksowiin, saamaan lähempiä neuvoja matkallensa.

Hän tuli, ja kun Bräsig lyhyesti oli asian hänelle selittänyt, otti

hän tehdäksensä tämän raskaan tehtävän. Kristian ajoi kummituksella

kuistin eteen, Liina toi vaippoja, peittoja ja saaleja ja kääri

vastaisen miehensä niihin.

"Oikein", sanoi Bräsig, "kapaloitse hän hyvästi, ettei hän vilustu ja

menetä kaunista messuääntänsä; tänään on oikein ilkeä ilma".

Yht'äkkiä nousi Jokkum uuninnurkastaan, oikein kelpo vauhdilla, ja

sanoi: "Miina, minun mekkoni!"

"No, nyt on hukka merrassa!" huudahti Bräsig.

"Jokkum, mikä sinun on?" huudahti rouva Nüssler.

"Äiti", sanoi Jokkum, "sinä matkasit Rudolfin kanssa, minä

matkaan Gottliebin kanssa; minä tahdon myös tehdä tehtäväni", ja

hän nyykäytti päätänsä niin lujasti ja katseli ympärilleen niin

vakaisesti, että Bräsig huudahti: "Tuhat tulimmaista! Semmoista en

ole sinä ilmoisna nähnyt".

"Ah, Bräsig", sanoi rouva Nüssler, "semmoinen on hän viime aikoina

aina ollut; mutta antakaa hänen vaan olla, ei siinä mikään puhuminen

auta".

Ja Jokkum matkasi Gottliebin kanssa. Mutta Liina meni pieneen

ullakkokamariinsa ja rukoili niin hartaasti Jumalaa Gottliebinsä

edestä, ikäänkuin lähtisi hän todellakin viimeiselle retkellensä.

Jokkum ja Gottlieb taivalsivat äänettöminä tuota vaivalloista tietä,

kumpikaan ei puhunut mitään, sillä kumpikin oli ajatuksissaan, ja

sentähden ei puhuttu mitään, ainoastaan ajaja Kristian katsahti kerta

taaksensa ja virkkoi: "Jos tätä tietä yölliseen aikaan ajaja nukkuu,

niin voipi helposti ajaa nurin". Niin saapuivat he kello kolmen

aikaan Pomukkelskopin luo.

Pomukkelskopp maata loikoi sohvallansa ja hieroi silmiänsä, sillä

Kustaa oli herättänyt hänen päivällisunestansa, kun hän nouti aitan

avaimen, sillä tänään oli lauvantai ja hänen oli mittaaminen jyvät.

"Kustaa", huudahti Pomukkelskopp äkäisenä, "sinä olet ja pysyt kaiken

ikäsi tolliskona! Pöllöpää! Minä panetan sinun seipään kärkeen, että

kaikki ihmiset näkevät, mikä älliö sinä olet".

"Mutta, isä kulta..."

"Mitä vietäviä! Enkö minä ole sinulle sanonut, ettet saa kalistella

avaimia, kun isäsi etsii lepoa! Mitkä vaunut ne ovat, jotka tulla

vierivät kartanolle?"

"Herranen aika", huudahti Kustaa, "sehän on meidän naapurimme Nüssler

erään toisen herran kanssa".

"Pöllöpää!" huudahti Pomukkelskopp, "enkö minä ole sinulle sanonut,

ettet saa kutsua joka ihmistä naapuriksi! Viimein on vielä päivämies

Brinkmannkin minun naapurini, koska hän asuu lähellä puutarhaani;

minä en tahdo olla jokaisen naapuri", ja niin puhein meni hän ulos

katsomaan, mitä siellä oli.

Jokkum ja Gottlieb olivat sillä aikaa astuneet alas vaunuista ja

Jokkum kävi Pomukkelskoppia vastaan ja lausui: "Hyvää päivää naapuri!"

Pomukkelskopp kumarsi niin kohteliaasti, kuin hän valtiopäivillä

ollessaan oli oppinut ja pyysi heitä astumaan sisään.

Jos tuolien kolinaa, kun istahdettiin, ei lukuun oteta, vallitsi

huoneessa syvä äänettömyys; Jokkum luuli, että Gottlieb alottaisi

puheen, ja Gottlieb luuli, että Jokkum sen tekisi, ja Pomukkelskopp

luuli, ettei ollut hänen asiansa ensiksi aikaa. Viimein alotti

kumminkin Gottlieb ja sanoi: "Herra Pomukkelskopp, niinkuin tiedätte,

on pastori Behrens, joka oli hyvä ja kunnon mies, muuttanut

taivaallisen isänsä luoksi ja vaikka näyttääkin kovalta ja melkein

epäkristilliseltä, että minä näin pian hänen kuolemansa jälkeen etsin

hänen jälkeensä avonaiseksi jäänyttä kirkkoherran paikkaa, en luule

kuitenkaan tämän kautta loukkaavani ihmisellisiä tunteita ylimalkaan

enkä totisen kristityn velvollisuuksia erittäin, koska tiedän, että

niinä tämän anomukseni kautta vaan noudatan omani vanhempaini ynnä

vastaisen appini ja anoppini toivomusta".

Tämä oli kaunis alku ja Gottlieb oli kaikin puolin oikeassa; mutta

Pomukkelskopp oli myös oikeassa ettei hän siihen ensinkään vastannut,

vaan vähän ylhäisesti lausui, että tuo kaikki saattoi olla varsin

hyvää, mutta hän toivoi kuitenkin saada tietää, kenenkä kanssa

hänellä oli kunnia puhua. Jokkum nyykäytti päätään Gottliebille,

sanomaan se vaan rohkeasti, ja Gottlieb sanoikin nyt olevansa rehtori

Baldrianin poika ja papin kandidaatti. Tämän ilmotuksen kuultuansa,

nojasi Jokkum taas mukavasti tuolillensa, ikäänkuin olisi asia nyt

oikealla tolalla ja hän voisi kaikessa levollisuudessa imeskellä

piippuansa. Mutta koska Mukkel ei ollut hänelle mitään piippua

tarjonnut, täytyi hänen tyytyä vaan siihen, että teki muutamia turhia

maiskauksia huulillaan, ikäänkuin toutain, joka haukkoo ilmaa.

"Herra kandidaatti", sanoi Pomukkelskopp, "samalla asialla on jo

useampia teikäläisiä minun luonani käynyt" -- se oli valhe, mutta

hän ei tietänyt kirkkoherrankaan paikan suhteen mitään muuta neuvoa,

kuin mitä hän käytti kaupitessaan syöttilässikoja teurastajalle --

"mutta", lisäsi hän, "minä olen heille kaikille antanut repposet,

koska minulle eräs kohta on tärkeä".

"Ja se kohta on?" kysyi Gottlieb, "minun todistukseni..."

"Niistä minä viisi välitän", sanoi Pomukkelskopp, "minä tarkotan

pappilan peltoa. Jos te suostutte vouraamaan minulle pellon --

tietysti hyvää, sangen hyvää arentia vastaan, -- niin saatte minun

ääneni, muuten ette".

"Niinkuin luulen kuulleeni", sanoi Gottlieb, "on pelto herra von

Rambowilla arennilla, enkä minä tahtoisi mielelläni..."

"Siitä voitte olla huoletta, herra von Rambow ei ota enää peltoa

hoitoonsa", sanoi Pomukkelskopp ja katseli Gottliebiä niin uljaasti

silmiin, kuin olisi hän jo myynyt syöttiläänsä mitä korkeimmasta

hinnasta. Jokkum ei lausunut mitään, mutta lopetti turhan

imeskelemisensä ja katseli vastaista vävypoikaansa, ikäänkuin olisi

hän tahtonut kysyä: "Mitenkä nyt suu pannaan?"

Gottlieb joutui hieman ymmälle, sillä hän oli maallisissa asioissa

varsin kokematon, mutta kun hän oli asiaa tuokion arvellut, asettui

hänen rehellinen luontonsa tämmöistä ehtoa vastaan, hän ei tahtonut

tämmöisellä tavallisella kaupanhieromisella päästä hengelliseen

virkaansa, hän sanoi siis suoraan: "Sitä en voi enkä tahdo minä

teille luvata, semmoisilla keinoilla en minä tahdo virkaani astua.

Eihän sen olekaan kiirettä, ennenkuin minä viran olen saanut".

"Vai niin?" sanoi Pomukkelskopp ja katsella karsasteli Gottliebiä

ja Jokkumia, suu irvissä, syrjästä päin; "älkää luulko, herra

kandidaatti, että vanha kettu menee satimeen; mitä perästäpäin

voi tapahtua, on tietämättömissä, ja jos herra von Rambow ei

välittäisikään pellosta, niin voisittehan vourata sen apillenne. Eikö

niin, teidän apillenne?"

Johan nyt Pomukkelskopp kummia pakisi! Jokkum vouraamaan peltoa;

Jokkum, jolla aamusta iltaan oli raskas kuormansa, ottaisi vielä

tämän taakan niskoillensa! Hän kavahti kuin nuoli pystyyn ja sanoi:

"Hyvä naapuri, ken tekee, minkä jaksaa, häneltä ei voi enempää

vaatia; ja mitä minä sille voin? Jos Pümpelhagenin herra ei tahdo

peltoa, en tahdo minkään sitä, minulla on yltäkyllin muutenkin

tekemistä?"

"Herra Nüssler", kysyi Pomukkelskopp oikein viekkaasti, "tahdotteko

luvata kirjallisesti, ettette vouraa peltoa?"

"Tahdon!" huudahti Jokkum oikein sydämensä pohjasta ja istahti taas

mukavasti tuolille ja alkoi moksahutella huulillaan.

Pomukkelskopp käveli huoneessa edes takasin ja arveli: herra von

Rambow luopui arennista. Jokkum ei siitä huoli; he ovat ainoat

naapurit, jotka voisivat kysymykseen tulla; erityistä arentimiestä ei

niin pieni pelto kannata, ja hänen, kartanonomistajana, ei tarvinnut

semmoista suvaitakaan; nyt riippui siis vaan siitä, tokko Gottlieb

itse voi hoitaa maanviljelystänsä ja siltä kannalta arvosteli

häntä nyt Pomukkelskopp, kävellessään edes takasin lattialla ja

tarkastellen häntä syrjästä päin.

Luoja on luonut paljon ihmisiä ja jokainen ihminen on saanut

erityiset lahjat mukaansa matkallensa, ja kukin ihminen on saanut

jotakin lajia koko suuren joukon, mutta toisista lahjoista ainoastaan

muruja; mutta Gottliebin suhteen oli luoja hieman erehtynyt, hän

ei ollut -- siltä kumminkin näytti -- pistänyt hänen poveensa

minkäänlaista taipumusta maanviljelykseen, ja Bräsig oli voimainsa

perästä koettanut Gottliebiin tässä suhteessa jotakin tyrkyttää,

mutta turhaan: missä ei mitään siementä ole, ei siinä mitään kasva.

Gottlieb ei voinut erottaa kauraa ohrasta, eikä härkää sonnista,

ja kun hän eräänä päivänä astui lehmän jälkeen ja huudahti: "Hyi!

sitä ilkeätä hevosen sontaa!" antoi Bräsig hänen mennä tahratuilla

saappaillaan, istui itse Jokkum Nüssler lehtimajaan ja pakisi

itseksensä: "Jumala nähköön kuinka sekin raukka tullee tässä

maailmassa toimeen".

Juuri tämän vian havaitsi nyt sukkela Pomukkelskopp Gottliebissä,

ja sentähden piti hän hänestä paljon: "Tuo ei viljele maata sinä

ilmoisna ikinä" lausui hän itseksensä, "hän on minun mieheni. Mutta

pitää olla kuitenkin varuillansa!"

"Herra kandidaatti", sanoi hän ääneensä, "minä pidän teistä. Te

olette hyvälahjainen ja siivo mies, te ette tahdo suostua minun

vaatimukseeni -- hyvä! -- en ininäkään suostu teidän anomukseenne.

Mutta jos herra Nüssler allekirjottaa kirjallisen sitoumuksen, ettei

hän tahdo vourata pappilan peltoa, niin voidaan vielä asiasta puhua,

sillä niinkuin sanoin, minä pidän teistä".

Ja niin kirjotti Jokkum nimensä paperiin ja nuo molemmat hölmöt

lähtivät kartanosta, hyvin tyytyväisinä toimeensa. He eivät olleet

mitään saaneet, eivät mitään muuta kuin neljännen osan lupausta

herra Pomukkelskopilta ja sentähden oli Jokkumin täytynyt piirtää

nimensä kirjaan; he olivat kumminkin hyvin tyytyväisiä. Jokkum

pysyi lujana siinä mielessä ja kuolikin samassa luulossa, että hän

allekirjotuksellansa oli hankkinut vävypojallensa kirkkoherran paikan.

Jokkumin ja Gottliebin teki mieli poiketa vielä vähän pappilaankin:

mutta ajuri Kristian pani vastaan: se ei käynyt laatuun, oli jo

pilkkopimeä. Niin horjui siis "kummitus" tuolla liejuisella tiellä

sumussa ja pimeässä kotoa kohden. Pimeyttä, sumua ja kummitusta

seuraa tavallisesti uni, ja ken tämän nelilehtisen apilaan löytää,

hänellä on kaikenlainen onni tarjona. Uniukko tulikin pian

neljänneksi, Jokkum nukahti jo kohta Gürlitzistä lähdettäissä, ja jos

olisi päivä ollut, niin olisi ruoskan lerppauksista voinut havaita,

että Kristian, karjatielle saavuttua, oli ruvennut torkkumaan;

Gottlieb ei tosin nukkunut, mutta, hänen ajatuksensa ajelivat vielä

etäämpänä kuin muiden, sillä hän uneksi Liinastansa, kirkkoherran

paidasta, vaalisaarnasta ja tulosaarnasta. Ja kun olivat, olleet

sille paikalle, jossa Kristian menomatkalla oli tehnyt järkevän

muistutuksensa, ja koska nyt uni ja pimeys sattui yhteen tämän paikan

kanssa ja Gottlieb unelmissaan oli ehtinyt viimeiseen vaaliseteliin,

joka oli ratkaiseva hänen kohtalonsa, rupesi tuo perhanan kummitus

kummittelemaan; toinen etupyörä kohosi korkealle kovalle äyräälle,

toinen takapyörä, jonka kohdalla Gottlieb istui, syrjähti syvään

kuljuun -- vielä pari askelta ja -- loiskis! -- koko rämelys rojahti

ojaan.

Huoneeni akkunasta, jonka ääressä istun ja kirjottelen, olen nähnyt

monen suuriherttuallisen tilanhoitajan hyppäävän alas vaunuista ja

poikkeavan vastapäätä asuvan ravintolan emännän rouva Lurentzin

luoksi, mutta niin sukkelaan, kuin Jokkum lensi ulos vaunuista, en

ole kenenkään nähnyt hyppäävän: tehden suuren kaaren syöksähti hän

yli Gottliebin, joka tuli lepäämään alla, tuohon pehmeään liejuun,

ja ajaja, Kristian, tämä vanha rehellinen palvelia, ei heittänyt

isäntäänsä tässäkään pahassa pulassa, vaan lensi myös päistikkaa alas

istuimeltansa ja tuli loikomaan kyljetysten hyvän isäntänsä viereen.

-- "Ptruu, humma! -- Pysykää vaan alallanne lepäämässä, herra!"

huudahti tämä kelpo palvelia, "kyllä hevoset seisovat".

"Sinä pöllöpää!" huudahti Jokkum.

"Jumalan kiitos!" huusi Kristian ja nousi seisoalle, "minun ovat

luuni kaikki eheät. Mutta, herra pysykää vaan alallanne, kyllä minä

hevoset pidätän".

"Pöllöpää!" huudahti Jokkum ja rämpi myös jaloillensa, sillä aikaa

kuin Gottlieb vielä yhä mänki ja piehtaroi tuossa syvässä kuljussa,

"kuinka voit sinä ajaa tässä kumoon?"

"Niin, kyllä kai se niin on, on kai", sanoi Kristian, joka

monivuotisessa palveluksessaan oli oppinut isäntänsä sananparret,

"mitä voi tämmöisessä pimeydessä ja tämmöisellä tiellä sille tehdä?"

Nyt oli Jokkumin suu tukittu hänen omilla sananparsillaan, hän ei

siis enää tietänyt, mitä hänen piti sanoa, hän kysyi sentähden:

"Gottlieb, ovatko luusi eheät?"

"Kyllä vaan, eno", sanoi kandidaatti "entäs teidän?"

"Eheät ovat", vastasi Jokkum, "kaikki muut paitsi nenä, mutta sen

olen kai kokonaan menettänyt".

Vaunut nostettiin taas ylös ja kun taas kukin istui paikallansa,

kääntyi Kristian puolittain taaksepäin ja sanoi: "Herra, enkö minä

sitä jo iltapuolella ennustanut, tämä on sama paikka?"

"Pöllöpää!" huudahti Jokkum ja pyyhkieli nenäänsä, "sinä nukuit".

"Nukuin! herra, minäkö nukuin? Tämmöisessä pilkkopimeässä on

yhdentekevä, joko nukkuu tai valvoo; mutta minä sanoin sen

edeltäpäin. Tunnenhan minä tämän tien ja minä sanoin sitä heti".

Ja kun hän sittemmin kertoi tapauksen toisille rengeille, vakuutti

hän yhä, että hän oli sen edeltäpäin sanonut; mutta herra ei ollut

tahtonut sitä kuulla, ja Jokkumia ruvettiin tästä lähin pitämään

oikeana uhkarohkeana miehenä, joka syyttä pani henkensä alttiiksi.

He ajoivat kuistin eteen ja Gottlieb astui ensin alas vaunuista.

Liina oli jo kauvan istunut levottomuuden tulisilla hiilillä ja

oli tänä pimeänä iltana, kuullellut jokaista pienintäkin hivausta

ulkoa, joka voi tuoda hänelle varman tiedon, kuinka oli käynyt. Nyt

kuului jotakin -- siinä he ovat -- ei, se oli vaan tuulen humina

poppelipuissa -- mutta nyt! -- oikein. Vaunuthan ovat, nyt tulevat

likemmäksi, jo ajavat pihalle -- Liina hypähti pystyyn, hän juoksi

ovelle, mutta täytyi ensin painaa kätensä levottomasti sykkivälle

sydämellensä -- hyväinen aika, kuinka se tykki toivosta ja pelosta!

-- Liina juoksi porstuaan. "Pysy kaukana minusta!" huudahti Gottlieb,

mutta liian myöhään; Liina oli hyvin varomaton, vaikka hän oli vanhin

-- hän heittäytyi Gottliebin kaulaan ja pusersi hänet tuliselle

sydämellensä: mutta, yhtäkkiä tunsi hän käsiensä ja lämpimän povensa

kylmenevän, hänestä tuntui kuin olisi hän saanut sammakon syliinsä,

hän hellitti kätensä ja huudahti: "Herranen aika, mikä sinua vaivaa?"

"Ajoimme nurin", sanoi Gottlieb, "me olemme Jumalan armollisella

avulla ajaneet nurin; se tahtoo sanoa, Kristian ajoi nurin, mutta

Jumalan armollinen apu varjeli meitä vahingollisista seurauksista".

"Miltä te näytätte!" huudahti Bräsig, joka kynttilän kanssa tuli

porstuaan, juuri kun Jokkum astui sisään ulko-ovesta.

"Niin, Bräsig", sanoi Jokkum, "kyllä kai se niin on, on kai: me

ajoimme nurin".

"Mitä hulluja!" huudahti Bräsig, "kuinka saattaa järjellinen ihminen

sinun iässäsi ajaa nurin omalla tiellänsä? Sinä olet nukkunut,

Jokkum".

"Herranen aika!" huudahti rouva Nüssler, "Jokkum, miltä sinä näytät!"

ja käänteli Jokkumia yhä ympäri kynttilän valossa, ikäänkuin

kääntelisi hän paistinvartaalla vasikanpaistia, jonka hän hyvästi oli

valellut kermalla. "Hyväinen Jumala, ja sinun nenäsi, Jokkum!"

"Ja miltä näyttää hengellinen herra!" huudahti Bräsig ja näytteli

Gottliebiä edestä ja takaa. "No hyväinen aika!" huudahti hän ja

jätti Gottliebin seisomaan, "ja sinä Liina! Mitä Liinaseni, ethän

sinä kai ole ajanut nurin! Rouva Nüssler, katsokaa, hänellä on

varmaankin puoli Gürlitzin likaista tietä helmassaan".

Liina lensi tummanpunaseksi kaavoiltansa ja Miina rupesi häntä

pyyhkielemään, ja samaa teki rouva Nüssler Jokkuminsa kanssa:

"Hyväinen aika! Jokkum, kuinka olet sinä itsesi ryvettänyt! Aa,

katsokaapa vaan tuota kaunista, uutta viittaa!" Sen oli Jokkum

hankkinut itselleen ylkämiehenä ollessaan noin parikymmentä vuotta

sitte. "Ei, tämä ei kelpaa, teidän täytyy riisua kaikki pois yltänne

ja huomenna koko repakko pesuun!"

Tätä käskyä nyt noudatettiin, ja vähän ajan perästä istuivat molemmat

matkamiehet, kuivat verhot yllä, pöydän ääressä tuvassa. Mutta nyt

rouva Nüssler vasta sai nähdä, miltä Jokkumin nenä oikeastaan näytti:

"Jokkum", huudahti hän, "miltä sinun nenäsi näyttää!"

"Sanohan sitä", sanoi Jokkum.

"Jokkum", lausui Bräsig, "minun täytyisi perhanasti valhetella, jos

milloinkaan olisin havainnut mitäkään kauneutta sinun nenässäsi;

mutta, tuhat tulimmaista! mimmoiseksi se nyt on tullut!"

"Jumala nähköön, se suurenee suurenemistaan! Mitä pitää sille tehdä?"

huudahti rouva Nüssler.

"Rouva Nüssler", sanoi Bräsig, "hänen pitää kylpylaitokseen".

"Mitä?" huudahti rouva Nüssler, "minun Jokkumini kylpylaitokseen,

sentähden että hän on loukannut hieman nenänsä?"

"Ymmärtäkää minua oikein", sanoi Bräsig, "hänen ei pidä kokonaan,

käsineen, jalkoineen kylpylaitokseen, hänen pitää pistää vaan nenänsä

siihen: meidän täytyy hankkia kylmiä kääreitä. Taikka, Jokkum, voitko

sinä saada nenästäsi juoksemaan verta? Siitä olisi suuri apu".

Sitä ei Jokkum voinut tehdä, ja sentähden ruvettiin nyt hautomaan

nenää kylmillä kääreillä, ja Jokkum seisoi vakaisesti ja

tyytyväisenä, nenällä liinariepuja ja nenän alla piippunysä.

"Mutta", sanoi Bräsig, "vielä ei tiedä yksikään eläväinen sielu, mitä

te Samuli Pomukkelskopin luona olette toimeen saaneet".

"Niin", sanoi Liina, "Gottlieb, mitenkä kävi?"

Gottlieb kertoi nyt, kuinka heille Pomukkelskopin luona oli käynyt,

ja kun hän lopetti puheensa, sanoi Jokkum: "Niin, kyllä kai se niin

on, minä olen allekirjottanut".

"Jokkum, _mitä_ olet sinä allekirjottanut?" kysyi Bräsig äkäisesti.

"Etten minä tahdo vourata pappilan peltoa".

"Sitte sinä olet tyhmyyden tehnyt. Kas sitä jesuviittia! Pappilan

peltoa hän hapottelee -- vaivainen kauvas käkee, ennenkuin ehtoon

näkee. Vai sitä tekee sinun mielesi! Mutta malta, malta", Bräsig

kavahti pystyyn ja käveli pitkillä askelilla edes-takasin huoneessa,

"kyllä minä siihen mutkan muistan. Perästä kuuluu, sanoi torventekiä.

Samuli Pomukkelskopp, me tapaamme vielä toisemme! Mitä sanoo se

suuri runoilia Taavetista ja Goliathista? Minä vertaan nimittäin

itseäni Taavettiin ja häntä Goliathiin: 'Hän otti lingon käteensä

ja otsaan häntä tavotti, niin että kallo komahti'. Ja kuinka

kauniisti lausuu sama mainio runoilia ihanissa loppusävelissään:

'Niin käypi suurisuisen aina, kun luulee seisovansa, jo tuho hänet

lokaan painaa'. Ja niin on käyvä sinullekin, Samuli! Niin, rouva

Nüssler, nyt olen suuttunut, enkä tahdo syödä illallista, vaan sanon

'hyvää yötä', sillä päässäni pyörii vielä kaikenlaisia ajatuksia".

-- Hän otti kynttilän ja meni, ja illallisen jälkeen menivät pian

kaikki levolle, ja Liina makasi vielä hyvän aikaa huolissa ja

pelossa unetonna ja kuulteli tuulen kohinaa puissa ja loppumatonta

jalanastuntaa alakerrassa, sillä pehtori Bräsig asui siellä ja arveli

aprikoi koko yökauden.

Luku 27.

Kolme ihmistä lohduttelee toinen toistansa, kunnes muuttolinnut

lähtevät. Naisten ripsulojen ja esiliinannauhan jälkeen ei itse

paholainenkaan voi huonetta rakentaa. -- Ulos! ulos! -- Miksikä

ovat ne ihmiset sivistyneitä, jotka osaavat kasvattaa varsoja,

ja ne sivistymättömiä, jotka osaavat kasvattaa ihmisiä? -- Fritz

Triddelfitz rupee myös tekemään keksintöjä, ja mitenkä Hawermann

häntä siitä kiittää. -- Hevoshaat.

Vuosi 1845 oli tullut, ja mailma oli mennyt vanhaa menoansa ja

oli kierähtänyt kerran ympärinsä. Yö ja päivä, ilo ja suru olivat

vaihdelleet ihan samalla tavalla kuin aina siitä asti, kuin Luoja oli

yön ja päivän asettanut ja pannut ihmisen paratiisin yrttitarhaan ja

ajanut hänet taas sieltä pois. Päivä paistaa jokaiselle, yö yllättää

jokaisen; siinä ei ole mitään erotusta. Mutta onko ilon ja surun

laita sama? Onko ne yhtä rehellisesti jaettu? Minä luulen sitä! Herra

oijentaa kätensä kaikkien ylitse ja hänen kädestänsä putoo onni ja

onnettomuus, tuska ja lohdutus tasan yli koko mailman ja jokainen

saa siitä osansa; mutta ihmiset eivät tyydy siihen, he tahtovat

muuttaa onnettomuuden onneksi, ja onnea pitävät he onnettomuutena,

lohdutusmaljan työntävät he pois tyköänsä, juuri kuin olisi se

sapella täytetty, ja tuskan karkottavat he naurulla.

Ihmiset, joista minä tässä kirjassa olen kirjottanut, eivät olleet

parempia kuin toisetkaan, he tekivät samalla tavalla kuin kaikki

muut. Mutta kaksi asiaa on Luoja mailmaan pannut varsinaiseksi

onneksi ja onnettomuudeksi, toisesta näistä ei lähde mitään sappea

ja toista ei voi naurulla poistaa, ne ovat syntyminen ja kuolema,

alku ja loppu. Myöskin minun pienessä mailmassani oli alku ja loppu,

syntyminen ja kuolema käynyt. Pümpelhagenissa istui kaunis, nuori

rouva ja kiikutteli pientä tyttölasta sylissänsä ja oli aukaissut

sydämensä oven väljälle, että Jumalan kirkas päivä voi paistaa sinne

sisään. Hän ei toisin voinut tehdä. Yön varjoihin, jotka lähenivät

häntä joka taholta, ei hän voinut silmiänsä luoda, hänen oli

iloitseminen! Ja lähellä Gürlitzin pappilaa oli hauta ja kaksi mustaa

hahmoa kävi hiljaa sinne ja tuli hiljaa taas takasin, ja kun kevät

tuli, istuttivat he kukkia haudalle; ja kun lehmus huoneen edessä sai

lehden ja seljaispensas kukosti, silloin istuivat he yhdessä penkillä

ja lämmittelivät toinen toistansa juuri samalla tavalla kuin silloin,

jolloin pastorin rouva kääri pikku. Lovisaa vaippaansa. Mutta nyt

oli laita päinvastainen, nyt kääri Lovisa pastorin pienen rouvan

vaippaansa. Ja niin istuivat nämä kaksi ihmistä yhdessä ja katselivat

kirkkotarhaa kohden, ja kun Hawermann tänne tuli, oli heitä kolme ja

he antoivat levollisina yön heidät yllättää, mutta lohdutusmaljaa he

eivät työntäneet pois luotansa, ja kun he erosivat, loisti heille

iltatähti.

Surun ensimäinen, tuskallinen tunne oli haihtunut pappilalaisista,

mutta sen jäljet olivat vielä nähtävinä, kauniit jäljet, jommoisia

kuolemanenkeli painaa ihmisten kasvoihin. Lovisaa oli hän

lähteissään suudellut korkeaan, kirkkaasen otsaan, ja suudelma jäi

siihen pysyväisesti ja loisti siinä vakaisena ajatuksena; pientä

pyöreätä pastorin rouvaa oli hän lähteissään halannut ja oli vienyt

häneltä melkein kaiken elämän ilon ja sen sijaan vuodattanut hänen

sieluunsa elävän muiston hänen pastoristansa. Näissä muistoissa hän

enää vaan eleli, ja kaikki sai niin olla, kuin ne pastorin aikana

olleet olivat; pastori-vainajan lukukamarissa seisoi nojatuoli

kirjotuspöydän edessä, Viimeinen saarna, jonka hän oli tehnyt,

oli pöydällä ja kynä sen vieressä, ja raamattu, jonka hän lapsena

oli saanut, oli aukaistuna siltä kohdalta, johon hän pastorinsa

kuollessa oli merkin pannut. Joka aamu meni hän kaikkein ensiksi

pyhjinriepunsa kanssa kamariin ja pyyhkieli ja siivosi suojan ja

seisoi sitte kauvaa aikaa ajatuksissaan ja katseli päin ovea,

ikäänkuin olisi pastori tuleva yönutussaan antamaan hänelle suudelman

ja sanomaan: "Kiitoksia, Regina kulta". Ja päivällispöytään valmisti

Lovisa kolme sijaa ja pastorin tuoli oli aina varalla, ja pastorin

rouvasta tuntui, kuin olisi hänen miehensä läsnä ja puhuisi hänen

kanssansa hauskimmalla tavallansa, ja sen verta eloisuutta, kuin

suru häneen oli jättänyt, tuli silloin ilmi, sillä lohdutusmaljaa

ei hän työntänyt pois luotansa. Mutta kuinka kauvan voi tätä vielä

kestää? Uusi kirkkoherra oli pian valittava; ja silloin täytyi hänen

lähteä, niin, hänen täytyi jättää koko kylä, jättää hauta, sillä

mitään leskenkotia ei ollut täällä ja Pomukkelskopp ei suinkaan

ollut semmoista rakennuttava, sillä hän ei ollut velvollinen sitä

tekemään. Viimeisen kerran näki hän niiden hedelmäpuiden kukoistavan,

jotka hänen pastorinsa oli istuttanut, viimeisen kerran istui hän

tuon kukkivan seljaispensaan varjossa, jossa hän niin onnellisena

oli pastorinsa kanssa istuskellut, viimeisen kerran tuli kevät ja

ympäröi kukilla hänen onnellisen majansa, viimeisen kerran tyhjensi

kesä sille runsauden sarvensa: "Lovisa, kun syksyllä muuttolinnut

lähtevät, silloin lähdemme mekin", sanoi hän surullisena ja hänestä

tuntui, kuin tulisi kuolema vielä kerran vierastamaan hänen

huoneesensa.

Hawermann oli hänen uskollisin ystävänsä, ja rouva Behrens

antautui kokonaan hänen valtaansa; mitä Hawermann teki, oli hyvin

tehty. Hawermann arveli ja tuumaili päässään, mutta miten hän

tuumailikin, lähteminen oli pastorin rouvan sittenkin; mutta

helpottaa tahtoi Hawermann hänelle tätä lähtöä. Kauppias Kurzilla

oli tilava syrjärakennus ja sen takana puutarha, se voitiin tehdä

ihan samankaltaiseksi, kuin pappila oli. Ja Lovisan oli salaisesti

mittaaminen, kuinka suuri pappilan tupa, kuinka pitkä seinä oli, ja

sitte matkasi hän isänsä kanssa Rahnstädtiin, ja rakennusmestari

Schulz kutsuttiin paikalle, sillä hänen piti tehdä rakennuskaava

Lovisan mittausten jälkeen, mutta Schulz ei tahtonut, sillä, sanoi

hän, "sitä en minä voi: naisten ripsulojen ja esiliinannauhan jälkeen

en osaa minä mitään kaavaa piirustaa, eikä se olekkaan tarpeesen;

kaavan piirustaminen on kaavan piirustamista, minä en piirusta mitään

kaavoja, minulla on kaavat päässäni". Ja Kurz vakuutti rakennuksen

tulevan paljoa paremmaksi, jos se tehtiin toisella tavalla; mutta

Hawermann pysyi lujana, että niin piti tehtämän, kuin hän tahtoi,

muuten ei koko asiasta syntyisi mitään, ja rakennusmestari Schulz

sanoi: "Ei haita mitään, jos se sillä tavalla pitää rakennettaman,

niin tulen minä ja mittaan itse huoneen suunnat".

Siihen nyt suostuttiin, ja "arkitehti" Schulz, niinkuin hän itse

kutsui itseänsä, tuli aamulla varhain, kun pastorin rouva vielä

lepäsi, ja mittasi huoneen, pakisten itseksensä: "Seitsemän --

seitsemän -- viisikolmatta -- viisikolmatta -- Kurz -- Hawermann

-- Kurz -- Hawermann -- tyhmyyksiä -- tyhmyyksiä! -- Tähän pitää

hammasorsi -- liian paljo painoa -- pultti läpilyötävä -- no, niin --

kaikki valmisna -- niin, nyt ulos! ulos!" ja niin lähti hän ja ajaa

hyrytteli hiljaa kotoansa kohden, niin ihana rakennuskaava päässä,

kuin milloinkaan mikään ihminen on tehnyt.

Rakentamiseen ryhdyttiin nyt, ja Hawermann, joka ahkerasti kävi

sitä tarkastelemassa, oli ylimalkaan siihen hyvin tyytyväinen,

ainoastaan tuo hammasorsi ei häntä oikein miellyttänyt, mutta

koska hän havaitsi, että "arkitehti" Schulz kaikin mokomin tahtoi

sitä, tyytyi hän siihen, erittäinkin kun hän sai tietää ettei

hänen rakennusmestarinsa vielä milloinkaan ollut mitään huonetta

rakentanut, johon hän ei ollut hammasorttansa liittänyt. Kurz tyytyi

siihen myöskin, ja niin saatiin muuttaminen niin helpoksi, kuin

ylimalkaan mahdollista oli.

Pümpelhagenissa vallitsi, niinkuin sanottu, suuri ilo: Fridan

kirkkaat silmät tähtäsivät hänen pientä tytärtänsä ja äidinrakkaus

oli kutonut näille kirkkaille silmille hienon, suloisen verhon,

ettei hän näkisi niitä pilviä, jotka uhkasivat tämän pienen olennon

vastaisuutta. Ja mikä ei muuten ollut hänen tapojansa: hän uneksi,

toinen autuas unelma seurasi toista; ja vielä kirkkaammin loisti

onni hänen silmistänsä, kun hän autuaalla hymyilyllä kohotti

pienokaistansa Akselinsa käsiin.

Akselin sydän oli myös täynnä iloa, hän tuli palan ajan takaa

katsomaan äitiä ja lasta; mutta tässä oli kuitenkin eräs mutka:

hän oli toivonut itsellensä poikaa, joka olisi perinyt hänen

vanhan sukunsa nimen. Kummallinen kyllä on tämän mailman meno,

että tuommoinen pieni tyttölapsi, siitä hetkestä ruveten, jolloin

hän ensi kerran näkee päivän valkeuden, joutuu ristiriitaan muiden

ihmisten kohtuuttomain toivojen ja ennakkoluulojen kanssa ja saa

sentähden kärsiä. Jos joku olisi tätä Akselille sanonut, niin olisi

hän suuttunut, suuttunut kovasti, sillä hän iloitsi todellakin, tästä

pienestä mutkasta huolimatta, hän olikin heti lähettänyt ilmotuksen

tästä "ilahuttavasta tapauksesta" kaikille tuttavillensa, vieläpä

hevos-ystävillensäkin ja Pomukkelskopille; ainoastaan kolme henkilöä

oli hän tahallansa unohtanut: orpanansa Fransin -- "tuon tyhmän poika

tolvanan" --, pastorin rouvan Gürlitzissä -- "sen parittelian" --,

ja rouva Nüsslerin -- "tuon vanhan, sivistymättömän ihmisen". Ja kun

hän nyt laski kirjeet vaimonsa nähtäväksi lapsivuoteelle ja Fridaa

kummastutti, että nuo kolme ihmistä olivat unhotuksiin jääneet,

sanoi Aksel ynseästi, ettei hän pitänyt mitään yhteyttä semmoisten

ihmisten kanssa; jos Frida tahtoi sen tehdä, sai hän sen tehdä omalla

edesvastauksellansa.

Ja Frida teki sen; ja muutamain päiväin perästä tuli Lovisa,

toivottamaan onnea pastorin rouvan puolesta, ja Aksel sattui tulemaan

sisään kamariin, ja kun hän näki pehtorinsa tyttären, sanoi hän: "Aa,

neiti Hawermann! Pyydän anteeksi", ja siirtyi pikaisesti ulos ovesta.

Ja taas parin päivän perästä tuli rouva Nüssler ajaen Kristianin

kanssa kummituksella kartanolle, ja Aksel pakeni pellolle, tämän

nähdessänsä; ja kun hän takasin tultuansa kuuli Danielilta,

että rouva Nüssler vielä oli armollisen rouvan luona, huudahti

hän tuimasti: "Minä en ymmärrä, kuinka minun vaimoani saattaa

miellyttää semmoisen sivistymättömän ihmisen seura!" Tämä oli sangen

koomillista, että hän niin sanoi, sillä hän oli muutamia viikkoja

takaperin eräässä hevosmiesten seurassa sanonut ystävänsä von

Brülowin, jolla oli samanniminen kartano, olevan hyvin sivistyneen

ja oppineen miehen, ja kun eräs nuori tohtori, joka sattumalta oli

lässä, muistutti, että sen herran sivistyksestä ja opista ei ollut

paljon kehumista, oli Aksel noussut ylös ja sanonut yli olkansa

tuolle, nokkaviisaalle nuorelle miehelle: Ken jollakin haaralla on

saanut niin kelvollista toimeen, kuin herra von Brülow korkeammassa

hevoshoidossa ja erittäinkin varsain kasvattamisessa, niin pitäisi

myrkyllisimmänkin kateuden suoda hänelle sivistyneen ja oppineen

miehen nimen, vaikkei hän muuten mitään osaisikaan, sillä tämä

asia oli niin tärkeä mailmassa. Ja nyt oli Akselin silmissä tämä

nainen sivistymätön, joka antoi hänen rouvallensa hyväntahtoisia,

järjellisiä neuvoja, että hän niiden mukaan voisi hoitaa ja kasvattaa

nuorta ihmistaimea, hänen omaa pientä lastansa.

Pomukkelskopp tuli myös kiiltävänappisessa, sinisessä hännystakissaan

noilla nelivaljaisilla vaunuillaan, joiden kyljessä hänen vaakunansa

loisti, ja toivotti onnea. Tämä oli peräti toista, tämä oli

sivistyneen tuloa! Ja Aksel otti hyvin ystävällisesti hänet

vastaan ja Pomukkelskopin oli syöminen illallista hänen kanssansa

ja sitte näytti Aksel hänelle puhdasrotuiset tammansa varsoineen,

ja Pomukkelskopp iloitsi niistä suuresti ja tarttui oikein

sydämellisesti hänen käsivarteensa ja katsoi niin vilpittömästi

hänen silmiinsä ja sanoi: "Hyvin kaunista; hyvin kaunista, herra

von Rambow, alku on hyvin kaunis, mutta jos te jotakin kelvollista

tahdotte puhdasrotuisten hevosten suhteen toimeen saada, niin täytyy

teidän hankkia hevoshakoja. Nuori varsa tahtoo tietysti elää vapaassa

ilmassa. Vapaus, vapaus, herra von Rambow! Se on ensimäinen ehto,

jos jotakin kelvollista tahdotaan aikaan saada. Ja näettekö, teillä

onkin siihen tässä paras tilaisuus; jos te tuolta puiston takaa

erotatte neljä aitausta teidän neljälle puhdasrotuiselle tammallenne

ja kesäviljan sijasta kylvätte peltoon heinän ja apilaan siemeniä

aina tuonne töyräälle asti -- alempana juoksee puro ja siinä hyvää

juomavettä --, sitte voi jotakin siitä syntyä. Tietysti", lisäsi

hän, nähdessään Akselin käyvän hieman arvelevaiseksi, "on teidän

pehtorinne sitä vastaan".

"Minun pehtorillani ei ole mitään sanomista, kun minä jotakin

käsken", sanoi Aksel pikastuen.

"Sen minä tiedän", viihdytti Pomukkelskopp, "ei hän ymmärräkkään

semmoisista mitään".

"Mutta peltolohko tulee liian pieneksi, jos erotan siitä tämän

hedelmällisimmän kulman maata", sanoi Aksel.

"Niin", sanoi Pomukkelskopp ja nykäisi olkapäätänsä, "mutta teidän

täytyy kumminkin panna peltonne uuteen jakoon pappilan maan tähden,

jonka nyt tavalla tai toisella menetätte".

"Se on totta, se", sanoi Aksel vitkallisesti, sillä mitä hän kerran

hädässään oli luvannut, se häntä nyt harmitti, sillä ihminen ei luovu

mielellään siitä, mistä hänellä ennen on etua ja iloa ollut. Mutta

Pomukkelskopp oli niin ystävällinen, niin hyväntahtoinen ja suora;

hän antoi Akselille niin monta hyvää neuvoa ja -- tämän sanoi hän

vaan sivumennen: jos rahoja oli tarvis, hän oli aina altis antamaan

--, niin että Aksel hyvästijättäissä puristi ystävällisesti hänen

kättänsä ja istui sitte salissaan, pää täynnä hevoshakoja. Hawermann

kävi yli pihan; Aksel tempaisi akkunan auki ja huusi häntä: "Herra

Hawermann", sanoi hän, kun vanhus seisoi akkunan edessä, "kuinka

pitkälle olette ehtineet ohraa kylvämään puiston takana?"

"Luullakseni saamme ylihuomenna sen lohon kylvetyksi, huomenna

alotamme puron puolelta".

"Hyvä! Aina töyräälle saakka -- minä annan sittemmin teille lähemmät

määräykset -- pitää kylvettämän timoteiheinää ja valkeata apilasta

ohran sekaan. Lähettäkää huomenna Triddelfitz Rahnstädtiin noutamaan

Taavetilta heinänsiemeniä".

"Mutta eihän ohran jälkeen peltoa kai jätetä syöttömaaksi".

"Kuulettehan, että minä aion kylvättää tämän pellontilkun laitumeksi.

Minä aion laittaa siihen hakoja varsoja ja tammoja varten".

"Hakoja? Hakoja?" kysyi vanhus, ikäänkuin luulisi hän herransa

laskevan pilaa.

"Niin, hakoja", huusi Aksel ja aikoi paiskata akkunan kiini.

"Herra von Rambow", sanoi Hawermann ja laski kätensä akkunanlaudalle,

"tämä on paras maa koko lohossa, jos erotatte sen pois, niin jää

lohko pieneksi. Juuri sentähden vourasi kamarineuvos vainaja pappilan

maan sen lisäksi".

Hän sanoi samaa, mitä Aksel itse oli sanonut, ja nuori herra tiesi

varsin hyvin, että pehtori oli oikeassa; mutta herroista tuntuu hyvin

katkeralta myöntää alamaisiensa oikeassa olevan.

"Minä en vouraa enää pappilan maata", lausui nuori herra.

Vanhuksen kädet vaipuivat alas: "Ette vouraa enää pappilan maata?"

sanoi hän, "herra, se maa on meille niin paljo tuottanut... minä

olen pitänyt siitä erityistä kirjaa..."

"On minulle yhdentekevä! Kuulettehan, etten minä sitä vouraa".

"Herra von Rambow, se on mahdotonta..." "Kuulettehan, _etten sitä

enää vouraa_".

"Herra, minä pyydän, ajatelkaa toki..."

"Mitä vietäviä!" huudahti Aksel ja paiskasi akkunan kiini.

"Ikävystyttävä vanhus!" jupisi hän, "on aina oikeassa olevinansa!"

ja heittäytyi loikomaan tuolillensa, ajatellen hevoshakojansa; mutta

niin kauneina, kuin ne äsken hänen mielessänsä olivat häämöttäneet,

eivät ne enää hänestä näyttäneet, hänen täytyi ensin haihduttaa pois

mielestänsä, että hän taas oli väärässä.

Ja vanhus sitte! Kuinka katkerasti loukattuna meni hän toukopellolle!

Missä ristiriitaisuudessa oli hänen alttiiksiantavaisuutensa ja

kiitollisuutensa kamarineuvos vainajaa kohtaan häpeän kanssa,

jota hän niin usein sai kärsiä vanhan isäntänsä ainoalta pojalta!

Ja mitä autti tämä riita? Mitä autti se häntä? Mitä hyötyä oli

hänen nuorelle herrallensa siitä? Ei mitään! Askel askelelta läheni

se mies häviötänsä, ja se käsi, joka hänen olisi voinut ja niin

mielellään olisi tahtonut pelastaa, sysättiin pois, ja sitä sydäntä,

joka oli täpötäynnä rakkautta ja ystävällisyyttä tuota nuorta herraa

ja koko hänen perhettänsä kohtaan, kohdeltiin, kuin tykkisi se

väliäpitämättömästi ja hitaasti petollisen päivätyöläisen povessa,

joka vaan ajattelee palkkaansa.

"Triddelfitz", sanoi hän, tultuansa kylvöpellolle, "tämän kulman

tässä pitkin puroa aina töyräälle asti aikoo herra panna heinälle;

hän tulee kyllä itse tänne ja antaa teille likempiä käskyjä,

kylvättäkää tässä ohraa vähän harvempaan"!

"Mitä hän sillä tarkottaa?" kysyi Fritz.

"Sen on hän teille itse sanova, jos hän katsoo sen hyväksi. Tuolla

hän tulee ulos puutarhasta", sanoi vanhus ja siirtyi pois herransa

tieltä.

"Triddelfitz", sanoi herra von Rambow, paikalle tultuansa, "tämä

peltotilkku aina tuonne töyräälle asti kylvetään heinällä, teidän

on huomenna noutaminen siemeniä Taavetilta; minä aion laittaa tähän

hevoshakoja".

"Oivallista!" huudahti Fritz, "minä olen aina sitä ajatellut, emmekö

saisi täällä toimeen hevoshakoja tai jotakin senkaltaista".

"Jaa, jaa, se on välttämätöntä!"

"Niin aina, se on välttämätöntä!" huudahti Fritz täydellä

vakuutuksella; sillä kukaan ei saa luulla, että hän oli mikään

imartelia. Hän ajatteli todellakin samaa, mitä hän sanoi, ja jos hän

olisi tietänyt mitä kustannuksia ja mitä kurjuutta nämä haat muassaan

toivat, ei hän suinkaan olisi niihin suostunut. Mutta niinkuin

ennemmin on sanottu, kaikissa tämmöisissä hullutuksissa piti hän

herransa kanssa sydämestänsä yhtä.

"Onko teillä syltäpuuta?" kysyi Aksel.

"_Syltäpuuta_? Ei", sanoi Fritz ja veti vähän ylenkatseellisesti

suunsa nauruun ja sanoi samassa hyvin nöyrästi ja ujostellen: "minä

olen keksinyt uuden mittakoneen. Suvaitsetteko, että saan näyttää

sen teille", ja samassa juoksi hän lähimpään ojaan ja toi sieltä

suuren tynnyrivanteen, joka oli sidottu nuorilla ristin rastin;

näiden nuorien keskustaan pisti hän keppinsä ikäänkuin rattaan napaan

ja pyöritti konetta ympäri: "Vanne tekee ympäri pyörähtäessään

täydelleen syllän", sanoi hän, "ja tämä vasara tässä lyö joka kerta,

kun syltä on täysi".

"Kas! Kas sitä vaan!" huudahti Aksel, jossa vanha keksimisen halu

taas heräsi, "ja sen olette ihan itsestänne keksineet?"

"Ihan itsestäni", sanoi Fritz; mutta hänen olisi pikemmin pitänyt

sanoa, että hänen laiskuutensa oli sen keksinyt, sillä hän ei

mielellään tahtonut köyristää pitkää runkoansa.

"No, mitatkaa sitte tämä pelto", sanoi Aksel ja meni kotia ja jupisi

itseksensä: Triddelfitz oli todellakin kelvollinen maanviljeliä ja

kekseliäs mies; hänen kanssansa voi paremmin taloutta hoitaa kuin

Hawermannin.

Vähän ajan perästä tuli pehtori takasin Fritzin luoksi hyvin

äkäisenä: "Triddelfitz", sanoi hän, "mitä kujetta tämä on? Te kylvätte

ohraa liian taajaan".

"En suinkaan!" sanoi Fritz, "olenhan minä asettanut koneeni juuri

niin, kuin te käskitte, minä olen itse mitannut maan".

"Se ei ole mahdollista!" huudahti Hawermann, "sitte minun silmäni

minun pettäisivät. Missä on teidän mittapuunne?"

"Mittapuuta ei minulla ole", sanoi Fritz, "enkä sitä tarvitsekaan",

lisäsi hän ylpeästi, muistellessaan sitä suurta ylistystä, jonka

hän armolliselta herraltansa oli saanut, "minä mittaan kaikki

koneellani;" ja hän osotti samassa keksintöönsä, joka kaikessa

viattomuudessaan virui hänen jalkainsa juuressa.

"Mitä?" huudahti Hawermann, "mikä kalu tuo on?"

"Minun keksintöni", sanoi Fritz ja näytti niin kopealta, kuin olisi

hän keksinyt ensimäisen höyrykoneen.

"Ahaa!" huudahti Hawermann, "ottakaa nyt tuo kiekkonne ja mitatkaa

tähän suuntaan kymmenen syltää".

Fritz otti nyt koneen käsiinsä ja pyöritti sitä, Hawermann kävi

sivulla ja luki: "No kuinka paljo olette saaneet?"

"Kymmenen syltää", sanoi Fritz.

"Ja minä olen saanut yhdeksän ja kaksi jalkaa" sanoi vanhus.

"Se ei ole mahdollista", sanoi Fritz, "te olette erehtyneet, minun

koneeni käy oikein".

"Kolme minun askeltani tekee Meklenpurin syllän", sanoi vanhus

kiivastuen, "mutta sentähden että te olette tyhmä, turmelette te

koko ohran kylvön. Kuinka voitte te tuommoisella leikkikalulla

mitata kuoppaista maata, jota roisi käyttää ainoastaan ihan sileällä

pellolla! Mutta tuo laiskuus -- tuo laiskuus! Menkää heti ja tuokaa

tänne oikea syltäpuu!" ja niin puhein veti hän veitsen taskustansa ja

leikkeli Fritzin keksinnön pieniksi palasiksi; sitte meni hän taas

kylvömasinan luo ja asetti sen toisella tavalla.'

Fritz seisoi nyt siinä ja katseli pehtorin perästä ja loi taasen

silmänsä keksintöönsä, joka nyt pieninä pirstaleina virui maassa.

Se on todellakin raskas hetki nuorelle miehelle, joka mailmassa

tahtoo jotakin toimeen saada, jos hän heti, ensi yritystä tehdessään,

kellahtaa pyllyllensä. Fritzin tarkotus oli niin hyvä -- tietysti

kaikkein ensiksi oman itsensä tähden -- mutta myöskin virkaveljeinsä,

kaikkein maanviljelysoppilaiden tähden koko Meklenpurin maassa,

että tuosta ilkeästä selän köyristämisestä olisi päästy, ja nyt

virui hänen hyvä tarkotuksensa pieninä palasina hänen jalkainsa

juuressa. "Syltäpuu on minun tuominen", jupisi hän itseksensä,

"siinä ei mikään auta: mutta tuhat kertaa ennemmin viljelen minä

maata armollisen herran kuin tuon vanhan Hawermannin kanssa". Ja kun

hän kävi kartanolle, mittapuuta noutamaan, täyttyi hänen sydämensä

katkeruudesta Hawermannia vastaan, ja hän unhotti kaikki, mitä hän

kerran eräänä suloisena hetkenä, oli vanhukselle luvannut, nimittäin

tuon kauniin asunnon ritariskartanossaan, nuo molemmat vaunuhevoset

ja ratsashevoset, ja kun hän tuokion aikaa oli ollut Mari Möllerin

luona, joka nyt taas oli siirtynyt asumaan hänen tyhjään sydämeensä,

ja häneltä oli kuullut, että nuori herra akkunasta oli antanut

Hawermannille hyvän läksytyksen, tunsi hän tästä lohdutusta ja lähti

Mari Möllerin tyköä, syltäpuu olalla ja makkaran pala kädessä, ja

pakisi itseksensä: "Ei, ei käy enää työskenteleminen ukon kanssa, hän

tulee liian vanhaksi; uusista aatteista ei hän ymmärrä mitään".

Luku 28.

Uudenaikainen elonkorjaus; järjestys pitää toki olla. Miksikä

Hawermann riisuttiin valjaista, ja miksi päivätyöläisillä pitää,

olla hyödyllistä askaroimista, -- Sotamarsalkki ajutanttinsa kanssa.

-- Miksikä Hawermann istui kiviaidalle, ja mitä Bräsig sanoi. --

Miksikä sotamarsalkki ajoi ajutantin perästä, ja ruuna hyppäsi yli

lammastarhan aidan. -- Kun uskollinen sydän tahtoo meistä erota.

Ja niin sai tou'on aika kuluneeksi ja kesä tuli. Hevoshaat oli pantu

toimeen, ja Fritzin vanha tamma käveli eräässä niistä keskellä

varsalaumaa kuin vanha arvoisa muori lapsiparven joukossa.

Kartanon nuori emäntä tuli harvoin näkyviin, ja sitä lohdutusta,

jonka vanha pehtori ennen oli saanut hänen kirkkaista silmistänsä

ja ystävällisistä sanoistansa, täytyi hänen nyt olla ilman, sillä

Fridalla oli rakkaampia ja tärkeämpiä toimia, vaikka koko puuha vaan

tarkotti muutamia lapsenkääreitä; mutta hän tiesi kumminkin, kuinka

suuriarvoisia ne toiveet olivat, joita hän käsivarrellaan kiikutteli,

ja tehdäksensä tätä taakkaansa keveämmäksi, pani hän velvollisuuden

sille tasapainoksi.

Myöskin Aksel sai isänarvon kanssa jonkinlaisen hämäräisen,

epämääräisen käsityksen siitä, että nyt oli hänen velvollisuutensa

pitää huolta lapsestansa, ja hän rupesi sentähden hurjasti

maata viljelemään. Tähän asti oli hän ollut vaan jonkinlaisena

ylipäällikkönä pelloillansa, mutta nyt veti hän korpraalin halvan

munteeringin yllensä ja pisti nenänsä joka paikkaan, vieläpä

tervatynnyriinkin. Sen hän kyllä olisi voinut tehdä, ja se onkin

varsin hyvä, että isäntä pitää huolta kaikista: mutta komentaminen

olisi hänen pitänyt jättää siksensä, sillä sitä ei hän ymmärtänyt.

Hän puuttui mitä järjettömimmällä tavalla talouden askareihin, kumosi

kaikki pehtorin toimet, ja saatuansa kaikki sekasotkuun, meni hän

kotia ja sysäsi kaiken syyn vanhuksen niskoille: "Ukolla ei ole enää

mitään kykyä! Hän on tullut liian vanhaksi. Hän ei enää kelpaa!"

Ja Kristian Segel sanoi Didrik Snäselille: "Niin, mitä pitää meidän

nyt tehdä, herra sanoo niin ja pehtori näin".

"No, veikkoseni", sanoi Didrik, "kun herra käskee..."

"Niin, mutta se on paljasta tyhmyyttä".

"Siitä ei sinun tarvitse välittää, kun hän käskee, täytyy meidän

totella".

Niin tuli syksy ja elot piti korjattaman pelloilta. Ruis oli leikattu

ja seisoi kolme päivää kuhilaissa.

"Herra pehtori," huusi Aksel akkunasta Hawermannille, ja kun vanhus

oli tullut lähemmäksi, sanoi Aksel: "Huomenna ajamme rukiinelot

sisään".

"Herra von Rambow, se ei käy vielä laatuun; eilen ja tänään on ollut

pilvinen ilma, elot eivät ole vielä kuivia ja jyvä on varsin pehmeä,

muutamat oljet ovat vielä varsin vihreitä".

"Oo, kylläpä se käy laatuun. Kuinka olette te ajatelleet elojen

ajamista järjestettäväksi?"

"Jos korjaustyöhön ryhdytään, niin täytyy ruveta tästä heti kylän

takaa ja pitää tehdä sitä kahdessa jaksossa, toiset ajavat suureen

latoon, toiset ohrahuoneukseen".

"Kylän takaa? Kahdessa jaksossa? Miksikä?"

"Mitä likempää kylää alotamme, sitä enemmän saamme korjatuksi, ja

ilma näyttää hyvin uhkaavalta; Ja kahdessa jaksossa kaksille parsille

on meidän ajaminen, muuten seisoo väki toinen toisensa tiellä ja

elovankkurit joutuvat epäjärjestykseen".

"Vai niin!" sanoi Aksel ja pani akkunan kiini, "sitä minä tahdon

likemmin ajatella".

Ja hän ajatteli ja tuli siihen päätökseen, että nämä elot oli hän

korjaava Triddelfitzin kanssa yksin; Hawermann ei saisi tähän toimeen

ensinkään puuttua, ja näyttääksensä kerrankin, että Hawermannia

ei ensinkään tarvittu, oli nyt ajaminen alotettava juuri pellon

äärimmäisestä päästä ja ainoastaan yhdessä jaksossa. Mitä etua tai

haittaa yhdestä tai kahdesta jaksosta oli, ei hän oikein tietänyt,

mutta ne olivatkin vaan sivuseikkoja, eivätkä luultavasti muuta

olleet kuin pehtorin vanhoja oikkuja ja niistä hän tahtoi itsensä

kokonaan vapauttaa.

Seuraavana aamuna kello viisi oli hän jo jaloillaan ja läheni hyvin

ystävällisesti vanhaa pehtoria, joka askaroi kartanolla: "Hyvä herra

Hawermann, minä olen asiaa tarkoin punninnut -- älkää panko pahaksi

--, minä olen päättänyt yksin toimittaa tämän elonajamisen nuoren

Triddelfitzin kanssa, ja järjestää itse kaikki valmistukset".

Vanhus seisoi hänen edessään kuin pilvistä pudonnut. Vihdoin sai

hän vaivalloisesti suustansa nämä sanat: "Ja minä, herra, minun

pitää vaan katsella päältä? Ja tyhmän poikanulikan apuun luotatte te

enemmän kuin minuun?" Ja hän painoi keppinsä maahan ja katseli tuota

nuorta miestä silmillä, jotka loistivat niin vilkkaasti, kuin olisi

koko hänen pitkän elämänsä työ ja toiminta virennyt uuteen eloon. Ja

hän lausui rohkeasti: "Te olitte pieni poika, kun minä uhrasin kaikki

voimani ja taitoni teidän isänne hyväksi -- hän kiitti minua siitä,

kuolinvuoteellansa kiitti hän minua siitä! -- mutta te? Te olette

osottaneet minulle vaan kiittämättömyyttä ja nyt te tahdotte vielä

häpäistä minua?"

Ja hän meni, ja Aksel riensi hänen perästänsä:

"Hyvä herra Hawermann, eihän se ollut tarkotus. Minä tahdoin vaan

kerran itse koettaa..."

Mutta se oli hänen tarkotuksensa; Aksel tiesi varsin hyvin, että se

oli hänen tarkotuksensa! Hän ei enää tahtonut pitää palveluksessaan

tuota vanhaa miestä, tämä ymmärsi hänen liian hyvin, ja hänen täytyi

hävetä vanhuksen edessä.

Vanha pehtori meni kamariinsa; aukaisi kirjotuspulpettinsa ja istui

sen eteen; mutta kauvan viipyi ennen kuin hän voi mitään ajatella ja

mihinkään päätökseen tulla. Sillä aikaa kuului kartanolla ääniä:

"_Triddelfitz_!"

"_Herra von Rambow_!"

"Mihinkä sinä aiot, Jokkum?"

"En tiedä, kukaan ei ole minulle mitään sanonut".

"Fritz Päsel, mihinkä aiot sinä äkeinesi?"

"Mitä? Kesantopellolle tietysti, äestämään".

"Pöllöpää!" -- se oli Fritzin ääni -- "meidän on ajaminen rukiinelot

sisään".

"Olkoon niin taikka näin, se on minulle yhdentekevä", sanoi Päsel ja

paiskasi rautaset äkeet pois vankkureilta, "mitä pehtori käskee, sitä

teen minä".

"Flegel!" huusi nuori herra.

"Fritz Flegel!" huusi Triddelfitz.

"Mikä hätänä?" ärjäsi eräs ääni työvajasta.

"Missä ovat elohäkit?" huusi Fritz Triddelfitz.

"Tuolla ne ovat", sanoi vaunumaakari, "ja minulle ei ole kukaan

mitään sanonut".

"No mitä meidän nyt oikeastaan pitää tehdä?" kysyi päivätyöläinen

Näsel.

"Jumala tiesi, veikkonen", sanoi Pegel, "meillehän ei ole kukaan

mitään sanonut".

"Flegel", huusi Fritz, "meidän on ajaminen eloja sisään, elovankkurit

pitää voidella".

"Olkoon menneeksi", huusi Flegel vajasta, "tervapytty on täällä".

"Herra von Rambow", sanoi Fritz, "missä on Hawermann, eikö pidä

kutsua Hawermannia?"

"Ei", sanoi Aksel vitkalleen ja kääntyi poispäin.

"Niin", sanoi Fritz, joka rupesi vähän tuskaantumaan,

"sisäänajamisesta ei tule kai tänään aamupuolella mitään".

"Ei ole tarpeesenkaan, me alotamme iltapuolella".

"Mutta mitä käskette päivätyöläisten sillä aikaa tehdä?"

"Päivätyöläisten!" sanoi Aksel ja kääntyi pois, "yhä vaan

päivätyöläiset! -- onhan talossa aina jotakin hyödyllistä työtä

tehtävänä. Kuulkaapa", ja hän kääntyi takasin, "he voivat myös

voidella vankkureita".

Ja sillä aikaa istui vanha pehtori pulpettinsa ääressä ja yritti

jotakin kirjottaa, kirjottaa jotakin ratkaisevaa, joka oli

koskeva koko hänen elämäänsä, hän tahtoi luopua herrastansa, hän

tahtoi repiä rikki sen sillan, joka kerran oli rakettu hänen ja

kamarineuvos-vainajan välille, sydämestä sydämeen; hän tahtoi

sanoa itsensä irti. Hän kuuli -- vaikk'ei tyystin kaikkia -- mitä

tyhmyyksiä tuolla ulkona hommattiin, hän juoksi akkunalle, ikäänkuin

tahtoisi hän antaa jonkun järjellisen käskyn; mutta ei! se oli

mennyttä, hänellä ei ollut täällä enää mitään tekemistä! Hän rypisti

kirjeen, jonka hän oli alottanut kokoon ja alotti uudestaan, mutta ei

sekään häntä tyydyttänyt, hän sysäsi kirjotuskalunsa syrjään ja sulki

pulpettinsa. Mutta mitä nyt? Mihin piti hänen nyt ryhtyä? Hänellä ei

ollut mitään tekemistä, hän oli riisuttu valjaista; hän heittäytyi

sohvankulmaan ja arveli aprikoi ympäri päänsä.

Iltapuoleksi oli vanhan Flegelin ja parin vanhan päivätyöläisen

avulla vankkurit ja ladonparret saatu sen verran kuntoon, että

voitiin ruveta ajamaan; ja nyt ryhdyttiin toimeen. Aksel istui

hevosen selkään ja rupesi pääkomentajaksi; Fritzin täytyi herransa

käskystä myös nousta ratsaille. Mutta koska hänen vanha kuuro

tammansa ontui, oli hänen ratsastaminen puhdasrotuisella ruunalla,

joka taas oli vauhko; Fritz oli jonkinlainen ylipäällikön ajutantti.

Nyt alettiin. Kuusi paria hevosia valjastettiin kuusien elovankkurien

eteen ja ajettiin yhdessä jonossa -- järjestys on aina pääasia --,

toisessa päässä, nimittäin kartanolla, olivat purkajat ja anteliat

(jotka sitomia parsille nostivat), toisessa päässä, nimittäin

pellolla, kuormantekiät, latojat ja haravoitsiat. Kun merkki oli

annettu, astuivat purkajat latoon ja ajajat nousivat vankkureille,

Aksel ja Fritz ratsastivat edeltä, elovankkurit tulivat perässä, eikä

sinä ilmoisna ikänä ole Pümpelhagenissa niin kaunista järjestystä

ollut olemassa, kuin tänä ihanana iltapuolena; ja järjestys on aina

pääasia. Vanha nikkari Fritz Flegel seisoi työvajassaan ja katseli

jonon menoa: "Mitäpä tuokin nyt merkitsee", sanoi hän ja kynsi

päätänsä, niin kummallisen oudolta näytti hänestä tämä järjestys. --

"Mutta vähänpä minä siitä", jupisi hän itseksensä ja rupesi työhönsä,

"mutta missä vietävässä on meidän vanha pehtori?"

Pehtori istui kamarissaan ja mietti miettimistään; ensi kiivaus

oli haihtunut, hän nousi ja kirjotti lyhyen kirjeen, jossa sanoi

luopuvansa jouluksi ja pyysi vapautta elojen korjausajaksi, koska

häntä ei enää tarvittu. Sitte hän otti hattunsa ja keppinsä naulasta

ja lähti pois kamarista ja meni ulos portista, sillä sisällä ei hän

voinut olla. Hän istui kiviaidalle seljaispensaan varjoon ja katseli

pitkin Warnitzin tietä, jota pitkin elovankkurien oli tuleminen;

mutta niitä ei kuulunut, ainoastaan Bräsig tuli käyden sitä tietä

myöden.

"Tuhat tulimmaista, Kaarlo, mitä hullutuksia te teette tuolla

rajalla? Kuinka voit sinä antaa ajaa eloja sisään, ovathan ne vielä

ihan vihreitä. Ja kuinka annat sinä kuusien vankkurien ajaa yhdessä

jaksossa? Ja miksikä seisovat vankkurit kuormineen tuolla tiellä?"

"Sitä en minä tiedä, Bräsig, sitä pitää sinun kysyä nuorelta herralta

ja Triddelfitziltä".

"Mitä?"

"Bräsig, minulla ei ole täällä enää mitään sanomista".

"Mitä? Kuinka? Mitä sinä sanot?" huudahti Bräsig ja nosti

kulmakarvansa korkealle ilmaan.

"Minulla ei ole enää mitään sanomista", sanoi vanhus hiljaa

itseksensä, "minä olen sysätty syrjään, minä olen nuoren herran

mielestä liian vanha".

"Kaarlo", sanoi Bräsig ja laski kätensä vanhaa ystävänsä olalle,

"miten on sinun laitasi? Kerro se minulle!"

Ja Hawermann kertoi hänelle, kuinka kaikki oli tapahtunut, ja kun hän

oli kertomuksensa lopettanut, kääntyi Bräsig ympärinsä ja loi niin

kiukkuisen katseen luojan ihanaan ilmaan ja puri hammasta, ikäänkuin

tahtoisi hän murtaa muruiksi koko ilkeän mailman, ja raivosta

värisevällä äänellä huusi hän pitkiä Warnitzin tietä: "Jesuviitti!

Perhanan jesuviitti!" ja kääntyi taas Hawermannin puoleen: "Kaarlo,

myöskin tuota Triddelfitziä olet sinä kasvattanut kuin kärmettä

povessasi!"

"Bräsig, mitä voi hän sille, hänen täytyy tehdä, mitä käsketään".

"Tuolla hän tulee täyttä nelistä ja koko kuusi elokuormaa hänen

perässänsä, aika vauhdilla. Tämäpä on komiljaa! maanviljelyskomiljaa!

Maltappa! Tuossa vanhan sillan kohdalla ajavat nurin", huudahti

Bräsig ja hyppeli tepasteli leinin vaivaamilla raajoillansa,

ikäänkuin olisivat ne olleet syypäät onnettomuuteen ja saisivat nyt

kärsiä siitä rankaistusta, sillä minun on tunnustaminen, tuo vihan

vimma muuttui hänessä nyt yht'äkkiä iloksi. "Kas, siinähän se nyt on

koko pentele!" huudahti hän suurella riemulla, sillä niin kuin hän

oli ennustanut, niin tapahtuikin: kun ensimäinen täysinäinen kuorma

kelpo vauhtia tuli sillalle, keikahti se kumoon.

"Seis!" huudettiin. "Tuhat tulimmaista, seisattakaa!"

Fritz katsahti taaksensa; mitäpä nyt oli tehtävä? Hän ei

kuolemaksensa tietänyt mitään neuvoa; onneksi havaitsi hän

Hawermannin ja Bräsigin kiviaidalla ja ajaa leiskautti nyt heitä

kohden: "Herra pehtori..."

"Niitä kaloja, kuin onkitaan, niitä saadaan", huudahti Bräsig.

"Hyvä herra pehtori, mitä pitää meidän tehdä? Kuorma on kumossa

sillalla ja toiset eivät pääse ohitse".

"Ratsastakaa mitä pikemmin..."

"Kaarlo, sinä pidät suusi, sinä olet pantu viralta, sinulla ei ole

enää mitään sanomista", puhkesi Bräsig puhumaan.

"Ratsastakaa mitä pikemmin..." sanoi Hawermann.

"Ei, jättäkää se tekemättä, rengit ovat olleet viisaammat kuin te, he

kantavat jo sitomat pois tieltä".

"Herra pehtori", sanoi Fritz ujostellen, "minä en voi sille mitään,

herra von Rambow on niin käskenyt: vankkurien pitää seurata kaikki

yhdessä jonossa ja renkien pitää ajaa täysiä kuormia nelisten".

"No ajakaa sitte, niin että kielenne killuu kyynärää pitkältä ulos

suustanne!" huudahti Bräsig.

"Ja herra istuu hevosen selässä töyräällä ja pitää silmällä ja

komentaa kaikkia".

"On kai toisessa kädessä kiikari ja toisessa komantosauva niinkuin

vanhalla Blücherillä Rostockin torilla?" sanoi Bräsig pilkallisesti.

"Ratsastakaa kartanolle ja toimittakaa, että ensimäinen purettu

vankkuri heti taas lähtee matkaansa", sai Hawermann sanotuksi.

"Sitä en tohdi tehdä", sanoi Fritz, "herra on nimenomaan sanonut,

että vankkurien pitää taas lähteä yhdessä jonossa liikkeelle: hän

tahtoo pitää järjestystä kunnossa, sanoo hän".

"Sanokaa sitte hänelle, että suurin hölmö, mitä minä eläissäni olen

nähnyt..."

"Bräsig, punnitse sanasi!" keskeytti Hawermann hänet äkkiä.

"On -- on teidän pieni muulinne, herra Triddelfitz", lopetti Bräsig

lauseensa varsin tyvenellä mielellä.

Fritz ratsasti kartanolle.

"Kaarlo", sanoi Bräsig, "voimmehan mennä sisään ja katsella tätä

kaunista järjestystä tuolta akkunastakin".

"Minulle yhdentekevää", sanoi Hawermann ja huokasi raskaasti, "joko

olemme siellä tai täällä".

He menivät. Kuormat tulivat kartanolle, ensimäinen ajettiin ladon

parsille, toiset jäivät odottamaan tanhualle. Purkajat parkuivat,

että heidän täytyi vaivata itsensä hengettömiksi; päivätyöläiset

valittivat elojen olevan märkiä ja kummastelivat, ken oli niitä

talvella puiva; rengit nauroivat ja tekivät koirankureja joutilaina

ollessaan, ja Fritz ratsasti erinomaisen levollisella mielellä ympäri

kartanolla, sillä hän teki velvollisuutensa ja noudatti herransa

käskyjä. Kun kaikki kuormat oli purettu, asettui hän taas vankkurien

etunenään ja jono lähti taas liikkeelle. Purkajat ja anteliat vetivät

hiljakseen ladonoven kiini, syrjähtivät longollensa ja nukahtivat,

sillä aikaa oli heillä nyt kyllä.

"Onpa tämä ihanaa, rauhallista elonajoa, Kaarlo", sanoi Bräsig, "koko

kartanossa vallitsee kuoleman hiljaisuus, ei edes haavan lehtikään

värähdä. Tämä on varsin hauskaa minusta, sillä minä en ole semmoista

ennen nähnyt".

"Minusta ei se ole hauskaa", sanoi Hawermann "minä näen turmion

tulevan. Vielä muutamia tuommoisia tyhmyyksiä, ja väki kadottaa

kaiken kurin; jos he kerran näkevät, että herra heille käskee, mitä

hän ei itse ymmärrä, niin tekevät he, mitä he tahtovat. Minun tulee

sääli tuota onnetonta nuorta miestä ja ennen kaikkia hänen nuorta

rouvaansa!"

"Tuolla tulee sinun armollinen rouvasi juuri ulos huoneesta ja

lapsenpiika seuraa häntä korivaunuineen, jossa se pieni hempukka

lepää. Mutta Kaarlo, tuleppa joutusaan akkunalle! Mitä tuo on?"

Oli todellakin syytä juosta akkunaan, sillä suoraan yli pihan ajaa

karautti Fritz Triddelfitz vanhan puhdasrotuisen ruunan selässä tulta

polttain, ja noin kymmenkunta syltää hänen perästänsä ajoi Aksel ja

huusi: "Triddelfitz!"

"Heti!" huusi Fritz ja ajoi ulos portista; Aksel perässä.

"Mitä pentelettä tämä on?" kysyi Bräsig, ja tuskin sai hän aikaa

oikein kummastellaksensa, kun Fritz, ruuna ja Aksel taas leiskahtivat

pihalle kaivoportin kautta ja kiitivät yli kartanon.

"Triddelfitz!"

"Heti!"

"Herra, oletteko hullu?" huusi Bräsig, kun Fritz ajoi pehtorin

asunnon ohitse, mutta Fritz ei antanut mitään vastausta, vaan istui

ihan kyyryssä ruunan selässä ja irvisteli vähän suutansa tuskasta ja

pelosta ja aikoi tervehtiä armollista rouvaa, mutta töyttäsi vaan

hattunsa pois päästänsä, ja nuori rouva huusi hämmästyksissään:

"Aksel, Aksel! mitä tämä on?" mutta ei saanut myöskään mitään

vastausta, sillä Akselilla oli myös kova kiire. Mutta samassa hyppäsi

ruuna yli lammastarhan aidan ja Fritz lensi pää edellä pavunvarsiin,

ja Aksel seisatti hevosensa ja huusi taas: "Triddelfitz!"

"Heti, herra von Rambow", kuului Fritzin ääni pavunvarsista.

"Piruko teitä ajaa?" huudahti Aksel.

"Ei, hän ei aja minua", sanoi Fritz ja seisoi -- Jumalan kiitos! --

taas jaloillansa, "minä ajoin _häntä_; minä luulen, että ruuna on

vauhko".

"Se hän on varmaan!" sanoi Kristian Däsel, joka tuli juosten

paikalle tallista. "Näettehän, armollinen herra, ruunaa on herra

kreivin luona aina käytetty ratsashevosena ajojahdissa, ja kun hän

saa oikun päällänsä, juoksee hän niin kauvan, kunnes joku aitaus;

tulee vastaan, sen ylitse hyppää hän ja seisoo sitten alallansa kuin

lammas. Näettehän, tuolla hän seisoo".

"Aksel", kysyi nuori rouva lähemmäksi tultuaan, "mitähän tämäkin

merkitsee?"

"Ei mitään, lapsi kulta, minä annoin Triddelfitzille käskyn, ja hänen

ratsastettuansa pois, muutin minä mieleni ja aioin peräyttää käskyni,

seurasin häntä, hänen hevosensa rupesi vauhkoksi, ja minä ajoin

perästä".

"Jumalan kiitos!" huudahti Frida, "ettei mitään vahinkoa tapahtunut.

Mutta etkö tahdo tulla sisään illalliselle?"

"Kyllä", sanoi Aksel, "minä olen itseäni tänään vähän vaivannut. --

Triddelfitz, kaikki pysyy tavallisessa järjestyksessä".

"Ymmärrän", sanoi Fritz, ja Aksel meni rouvansa kanssa sisään.

"Aksel", kysyi Frida, kun istuivat illallispöydässä, "miten on sen

laita? Minun kotonani tuli elonaikana aina vaan yksi kuorma erältään

kartanolle, mutta täällä tulee aina kuusi yhtä haavaa".

"Frida kulta, minä tunnen tuon vanhan tavan myöskin varsin hyvin;

mutta siinä ei voi millään muotoa välttää epäjärjestystä, minä annan

järjestyksen vuoksi ajaa kaikki kuormat yhdessä jonossa".

"Ja onko Hawermann niin tahtonut?"

"Hawermann? Ei, hänellä ei ole mitään sen kanssa tekemistä;

minä katsoin tarpeelliseksi viimeinkin tehdä lopun pehtorini

hallituksesta, minä olen sanonut hänelle, että minä tahdon toimittaa

tämän elonajon ilman hänen apuansa".

"Aksel, mitä olet sinä tehnyt! Sitä ei voi se mies mitenkään kestää".

"Hänen on se tekeminen! Hänen on tottuminen pitämään minua herrana

kartanossani".

"Semmoisena on hän sinua aina pitänyt. Aksel kulta, tämä on oleva

katkerain surujen ja huolten alkuna meille", ja Frida vaipui

raskaissa ajatuksissaan tuolillensa ja katseli tuijotteli eteensä.

Aksel ei ollut hyvällä mielellä; samassa aukesi ovi ja Daniel

Sadenwater toi kirjeen: "Terveisiä herra pehtorilta".

"Siinä nyt ollaan!" sanoi Frida.

Aksel luki kirjeen: "Pehtori luopuu virastansa jouluksi. Voipi heti

mennä. En tarvitse mitään pehtoria. Voin saada sata sijaan. Mutta

että hän lähettää minulle luopumuskirjeen, etten minä ehtinyt hänen

edeltänsä, se minua harmittaa!" ja niin rupesi hän juoksemaan edes

takasin lattialla. -- Frida istui hiljaa eikä sanonut sanaakaan. Sitä

piti Aksel moitteen merkkinä, sillä hän tiesi kyllä hyvin, että hän

taas oli väärällä tiellä; mutta se ei saanut tulla näkyviin, hänen

täytyi taas sysätä syyllisyytensä muiden hartioille, ja sentähden

sanoi hän vääryydessään: "Mutta se tulee siitä, se tulee siitä, että

sinä niin kiivaasti puolustat tuota vanhaa, ulkokullattua kettua!"

Frida ei sanonut sanaakaan, hän nousi hiljaa pöydästä ja meni ulos

ovesta.

Tänä iltana istui Frida kätkyen ääressä ja tuuditteli pientä

tytärtänsä uneen. -- Ah, kenpä voisi yhtä helposti tuudittaa

ajatuksensa uneen! -- Mutta tuommoinen pieni olento on kotoa

ylhäältä korkeudesta ja hänessä on vielä vähän jälellä sitä ikuista

taivaallista rauhaa, jonka Jumala on hänelle matkan varaksi antanut;

mutta ihmisten ajatukset tulevat maasta, ne liikkuvat huolien ja

surujen taakan alla torjuvilla, väsyneillä askelilla, ja liiaksi

väsynyt ihminen ei saa unta.

Niin, Aksel oli oikeassa, hän sai kyllä pehtorin taas, satakin yhden

sijaan. Mutta Frida oli myös oikeassa: uskollinen sydän tahtoi heistä

erota.

Luku 29.

Miksikä oikeastaan Gottlieb valittiin, ja nuori Jokkum oli

vyhdinpuina. Herännäisiin ei ole ensinkään luottamista. Miksikä

pastorin rouva ei mennyt häihin ja kumminkin meni häihin. Kuinka

helposti voi luvata itsensä paholaiselle, ja kuinka helposti

voi menettää pillinsä ja pussinsa ja pappilan pellon. Miksikä

Pomukkelskopp oikein vakaisesti kysyi Jumalalta: vieläkö oikeutta on

olemassa mailmassa, ja miksikä hän hiukan kiusasi Akselia. -- Bräsig

antaa herra von Rambowille hyvän neuvon ja saa kiitokseksi siitä

tölmäyksen rintaansa.

Jokkum Nüsslerin talossa oli vaan iloa ja hauskuutta: Gottlieb

oli valittu, oli valittu vakinaiseksi papiksi, ja ketä sai hän

tästä kaikesta kiittää? Ketäpä muuta kuin meidän vanhaa hyvää,

yksinkertaista ystäväämme Pomukkelskoppia; hän ratkaisi vaalin.

"Kanaseni", sanoi hän kirkossa ja laski lukujaan, sillä aikaa kuin

nuo kolme nuorta vaalipappia tuskassa ja hiessä kilpaa ajoivat ja

kukin tavallansa koetti käyttää jumalansanaa syöttinä, saadaksensa

onkeensa kirkkoherran paikkaa; "Kanaseni", sanoi hän, kun Gottlieb

viimein lopetti ja pyyhkäisi katkeran hien pois kalpeilta

kasvoiltansa, "Kyhkyseni", sanoi hän, "me valitsemme tämän; hän on

tyhmin".

"Kun vaan olisi", sanoi hänen rakas vaimonsa, "kuinka voi toinen

pöllöpää arvostella toista pöllöpäätä?"

"Kyhkyläiseni", sanoi Pomukkelskopp eikä ollut ensinkään kuulevinansa

rakkaan puolisonsa pilkallista viittausta ja ivaa; kenties sentähden

että hän oli siihen niin tottunut, kenties sentähden että Gottliebin

saarna oli häntä liikuttanut, sillä Gottliebin saarnan aineena oli:

"antakaa anteeksi vihamiehillenne". "Kanaseni, ensimäinen, tuo

punanaamainen, on vanhan pehtorin Hamannin poika, ja omena ei putoo

kauvas puusta, sinä saat nähdä, hän hoitaa itse maanviljelystänsä;

ja tuo toinen, näethän, hän on kavala kettu. Kustaa on nähnyt hänen

pikimmältään tarkastelevan peltoja, ja pappilan ajajapojalta on hän

kysynyt: kenen tuli pitää pappilan ulkohuoneita kunnossa, ne rutiskot

olivat hajoomaisillansa. -- Niistä kummastakaan emme huoli; rehtorin

poika on meidän miehemme".

"Ken väärin laskee, saa laskea uudestaan", sanoi Kananen.

"Minä en laske väärin", sanoi Pomukkelskopp, "herra von Rambow ja

Nüssler ovat kirjallisesti luopuneet pellosta, itse tuo nuori mies

ei voi maata viljellä, siksi on hän liian tyhmä, ja arentimiestä ei

minun tarvitse suvaita; hänen on vouraaminen pelto minulle, ja hän on

minun käsissäni; minä voin sanoa hänelle: niin ja niin paljo, eikä

penniäkään enempää!"

Ja niin tuli nyt Gottlieb valituksi, sillä hän sai melkein kaikki

äänet, ainoastaan pari vanhaa päivätyöläistä Reksowista äänesti

isäntäänsä, Jokkum Nüssleriä. Mutta se oli vaan erehdys, sillä he

luulivat sen olevan yhdentekevää, äänet jäivät kumminkin sukuun.

Ja Jokkum Nüsslerin huoneessa oli vaan iloa ja riemua, ja nuo

molemmat kaksoisomenat uiskentelivat heleässä auringonpaisteessa

kirkasta puroa myöden, joka reunoihin asti oli täynnä suloisia

toiveita, ja pyörivät toinen toisensa ympäri, ja Miina lelli lystisti

sisarensa kanssa, vaikka asia ei häneen personallisesti ensinkään

koskenut. -- Mutta pieni syy oli hänellä sittenkin itse puolestansa

uida muassa, sillä hänen isänsä, nuori Jokkum, oli eräänä päivänä

tullut kotia pellolta ja oli sanonut, että tämä ainainen puuhaaminen

rasitti häntä liioin, hän näkisi mielellään että Rudolf olisi niin

pitkälle joutunut, että hän voisi tämän kuorman ottaa hartioillensa.

Siihen oli äiti tosin vastannut, että hänen pitäisi hävetä vähän,

olihan hän vielä nuori mies, ja isä oli taas sanonut: no, sitte sai

hän kai vielä edespäinkin taloutta hoitaa; mutta siinä oli kumminkin

pieni alku vastaiseen onnellisuuteen ja olihan asiassa jotakin perää,

johon sai toivonsa perustaa.

Liinan asia oli jo päivän selvänä, hänen myötäjäisiänsä hommattiin ja

rouva Nüsslerin asuntupa näytti kehruhuoneelta ja pummulitehtaalta:

täällä kehrättiin ja tuolla ommeltiin, täällä neulottiin ja tuolla

virkattiin, kelattiin ja vyhdittiin, ja jokaisella oli työtä

kyllä, vieläpä Jokkumilla ja Sulttaanillakin. Jokkumia käytettiin

vyhdinpuina ja hän istui, piippu hampaissa, jäykkänä ja kurotti

käsiään, joihin lankavyhti oli pistetty, ja hänen vaimonsa kehi

lankaa, ja kun Jokkum jo luuli huo'ahtaa saavansa, silloin tuli Liina

ja sitte Miina, ja hän oli vangittu mies. Mutta myöskin Sulttaani sai

osansa, häntä poljettiin yhä käpälille, ja kellään ei ollut suurempaa

syytä kirota, näitä häitä kuin Sulttaanilla, kunnes hän vihdoin

peräytyi koko tantereelta ja piti rikkaläjääkin parempana paikkana

kuin huonetta, jossa myötäjäisiä valmistetaan.

"No niin", sanoi rouva Nüssler eräänä iltana ja laski kätensä

syliinsä, "Bräsig, minun puolestani voidaan vaikka huomenna häitä

viettää, minä olen valmis".

"No", sanoi Bräsig, "pankaa ne sitte toimeen, sillä herännäinen ja

Liina ovat, luullakseni, myöskin valmiit".

"Ah, Bräsig, mitä te pakisette! Tärkein asia puuttuu vielä; hallitus

ei ole vielä antanut vaalille vahvistustansa. Miksi sitä taas

vieraalla nimellä sanotaan?"

"Ahaa, minä tiedän. Te tarkotatte vokationia, niinkuin sitä

tavallisesti sanovat, mutta minä pidän vokativusta oikeampana, sillä

pastori Behrens vainaja sanoi aina minun poikana ollessani vokativus".

Samassa silmänräpäyksessä tuli kuski Kristian ovesta sisään: "Hyvää

iltaa, rouva, tässä ovat sanomalehdet".

"Eikö mitään kirjeitä ollut postissa?" kysyi rouva Nüssler.

"Oli", sanoi Kristian, "yksi kirje oli myös, siellä".

"Miks'et tuonut sitä muassa?"

"Ei", sanoi Kristian ja viittasi poispäin kädellään, ikäänkuin

osottaaksensa, ettei hän ollut niin tyhmä, "sehän oli oikein kamala

hinta, minkä he siitä pyysivät, ja minulla ei ollut niin paljon rahaa

muassani".

"No, mitä se sitte maksaa?"

"Niin, sanokaapa sitä: kahdeksan taaleria maksaa se, posti on sen

tuonut ja se tulee tuolle nuorelle herralle, ylkämiehelle".

"Herranen aika, Kristian, niin kallis kirje! Keneltähän se tullee?"

"Kyllä minä sen tiedän", sanoi Kristian, "mutta en sano", ja katseli

karsasteli Bräsigiä.

"Herra pehtorin kuullen voit kaikki sanoa", sanoi rouva Nüssler.

"No, olkoon menneeksi!" sanoi Kristian, "se tulee eräältä naiselta,

mutta nimen olen minä unhottanut".

"Hyväinen aika!" huudahti rouva Nüssler, "naiselta! minun

vävypojalleni! ja maksaa kahdeksan taaleria!"

"Semmoista voi tapahtua!" sanoi Bräsig, "voi tapahtua

herännäisillekin!"

"Niin, semmoista voi tapahtua!" sanoi Kristian ja aikoi lähteä ulos

huoneesta.

"Kristian", kavahti rouva Nüssler ylös istuimeltaan, "sinä menet

taas huomenna Rahnstädtiin rukiita viemään, tiedustele samassa hyvin

tarkkaan nimeä, ja ne kahdeksan taaleria annan minä sinulle mukaasi,

minun täytyy saada se kirje".

"Hyvä", sanoi Kristian ja lähti, "sen tahdon toimittaa".

"Bräsig", huudahti rouva Nüssler ja heittäytyi varputuolilleen, niin

että tuo vanha krapelus oikein ryskähti, "mitä on minun vävypojallani

naisten kanssa tekemistä?"

"Sitä en tiedä!" sanoi Bräsig, "on minulle varsin tuntematonta, koska

minä en milloinkaan välitä toisten salaisuuksista. Perästä kuuluu,

sanoi torventekiä. Huomenna saamme sen tietää".

"Kas sitä Gottliebiä", huudahti rouva Nüssler, "sitä hiljaista,

siivoa miestä!"

"Herännäisiin ei ole ollenkaan luottamista", sanoi Bräsig. "Älkää

luottako mihinkään jesuviittiin!"

"Bräsig", huudahti rouva Nüssler ja tuo vanha tuoli porasi pahasti,

kun hän nousi, "jos jotakin tämän takana on, niin otan minä lapseni

takasin. Jos Rudolf sen olisi tehnyt, olisin hänelle sen voinut

anteeksi antaa, sillä hän on aika hulivili eikä sitä peittelekkään;

mutta Gottlieb? En, en sinä ikänä! Joka niin pyhä on olevinansa ja

kuitenkin semmoisia toimii -- hän pysyköön kaukana minun perheestäni!

Semmoisen ihmisen kanssa ei minulla ole mitään tekemistä!"

Ja kun Gottlieb illalla tuli ruoalle, tarkastella tähysteli

hänen vastainen anoppinsa häntä joka taholta, juuri kuin olisi

hän puotipoika, jota väärällä rahalla tahdotaan pettää. Ja kun

Gottlieb illallisen jälkeen pyysi Liinan tuomaan hänen kamariinsa

lasin raitista vettä, sanoi rouva Nüssler, että Liinalla oli muuta

tekemistä, ja kun Gottlieb nyt kääntyi Mariin, sisäpiikaan, samalla

pyynnöllä, sanoi rouva Nüssler, että hän saattoi itse mennä kaivolle,

olihan hänellä sinne ihan yhtä pitkä matka kuin Marillakin. Ja niin

veti hän yht'äkkiä varsinaisen taikapiirin Gottliebin ympärille,

jonka yli ei mikään naisolento voinut mennä.

Seuraavana päivänä, kun kaikki istuivat päivällispöydässä, tuli kuski

Kristian sisään ja antoi viittauksen rouva Nüsslerille: "Rouva kulta,

minulla olisi pari sanaa sanottavaa".

Ja rouva Nüssler antoi viittauksen Bräsigille ja nuo molemmat vanhat

rakastajat menivät Kristianin, kanssa ulos porstuaan.

"No?" kysyi rouva Nüssler.

"Tässä hän on", sanoi Kristian ja veti suuren kirjeen ulos

liivintaskustansa, "ja naisen nimen tiedän minä myöskin".

"No?" kysyi rouva Nüssler taas. "Niin", viskutteli Kristian

salaisesti rouva Nüsslerin korvaan, "Miina on hänen esinimensä ja

Sterium on muistaakseni hänen isän nimensä".

"Mitä? Miina -- Sterium on hänen nimensä?" huudahti rouva Nüssler.

"Ahaa!" huusi Bräsig ja tempaisi kirjeen rouva. Nüsslerin kädestä,

"tässä on taas surkuteltava todistus siitä, ettei tunneta vieraita

nimiä, sehän on ministeriumin vahvistuskirja", ja hän tempaisi oven

sekillensä ja huusi sisään huoneesen: "Hurraa! Te vanha herännäinen

siellä! Tässä hän on, ja nousevalla viikolla on häät!"

Ja rouva Nüssler heittäytyi Gottliebin kaulaan ja suuteli häntä ja

sanoi: "Gottlieb, Gottlieb kultaseni, minä olen tehnyt sinulle suurta

vääryyttä, älä pane pahaksi, Gottlieb, Liina saa tuoda sinulle joka

ilta vettä, ja milloin vaan tahdot, pidetään häät".

"Herranen aika", huudahti Gottlieb, "mitähän tämä on...?"

"Ei, Gottlieb, sitä en vielä voi sinulle sanoa; minua hävettää niin;

mutta kun kolme vuotta olet ollut naimisissa, sitte tahdon sinulle

kaikki sanoa".

Ja häitä pidettiin, ja niistä olisi paljon kertomista, kuinka Miina

Liinan kanssa itki katkerasti vihkimyksen jälkeen, kuinka Gottlieb

näytti varsin kauniilta, sillä Liina oli leikannut pois hänen

niskastansa nuo ruostuneet rautanaulat, kuinka rouva Nüssler vakuutti

jokaiselle, joka sattui hänen tiellensä, ettei hän ensinkään tuntenut

jalkojansa, joka oikeastaan merkitsi, että hän tunsi ne aivan

hyvin. -- Mutta minä en kerro näistä häistä mitään muuta, kuin mitä

minä itse olen nähnyt, nimittäin että nuo vanhat ystävykset, nuori

Jokkum ja nuori Sulttaani, makasivat aamulla vieretysten sohvalla ja

nukkuivat.

Hawermann oli häissä, mutta hän oli hyvin harvapuheinen; hänen

Lovisansa oli myös siellä ja iloitsi täydestä sydämestä orpanansa

onnesta, mutta ääneti oli hän myös ja yksvakainen. Pastorin rouva ei

ollut tullut, mutta juuri kun vieraat rupesivat toivottamaan onnea

morsiamelle ja ylkämiehelle ja Jokkum juuri oli aikeissa lausumaan

myös pari sanaa, aukesi ovi ja pastorin rouva astui sisään keskelle

hääiloa mustassa surupuvussaan ja heittäytyi Liinan kaulaan ja sanoi:

"Minä suon sen sinulle, minä suon sen sinulle sydämestäni; ja mahdat

sinä tulla siellä yhtä onnelliseksi, kuin minä olen ollut. Sinulla

on siihen lähin oikeus!" Ja hän suuteli Liinaa ja silitteli häntä,

kääntyi sitte äkkiä pois ja meni ilman hyvästijättämättä ovelle asti.

jossa hän huusi: "Hawermann!"

Hänen ei olisi tarvinnut huutaa, sillä Hawermann seisoi jo hänen

vieressänsä, ja kun rouva Behrens oli noussut vaunuihin, istui

myöskin Hawermann hänen viereensä ja he ajoivat Gürlitziin.

Gürlitzissä astuivat he ulos vaunuista ja menivät kirkkotarhaan ja

tarttuivat toinen toisensa käteen ja katselivat vihreätä hautaa,

jonka päällä kasvoi monivärisiä kukkia, ja kun menivät pois, virkkoi

pastorin pieni rouva, syvästi huo'aten, ikäänkuin maljan pohjaan

juotuansa: "Hawermann, minä olen valmis", ja nousi vaunuihin ja

Hawermann ajoi hänen kanssansa Rahnstädtiin. "Lovisa tietää, mitä

hänen tulee tehdä", sanoi rouva Behrens, "hän toimittaa huomenna

tänne minun kalustoni". Ja he kävelivät yhdessä tarkastellen tuota

uutta asuntoa, ja pastorin rouva kiitti Hawermannia ja suuteli häntä

hänen hyväntahtoisuutensa tähden, että hän oli laittanut kaikki

samaan tapaan, kuin Gürlitzin pappilassa oli, ja hän katsahti ulos

akkunasta ja sanoi: "Niin, kaikki, kaikki on täällä, paitsi hauta!"

Kauvan aikaa katselivat he yhdessä ulos akkunasta, vihdoin tarttui

Hawermann rouva Behrensin käteen ja sanoi: "Rouva kulta, minulla

olisi suuri pyyntö, minä olen ilmottanut luopuvani herra von Rambowin

palveluksesta ja lähden sieltä jouluna, voitteko antaa minun

asuttavakseni tuolla yläkerrassa päätykamarin ja tahdotteko ottaa

minut ruokaanne?"

Paljon olisi rouva Behrensillä ollut kyseltävää ja puheltavaa, jos

ei hetki olisi niin liikuttava ollut; tällä kertaa sanoi hän vaan:

"Missä Lovisa ja minä asumme, siellä on myös teidän paikkanne".

Niin on laita mailmassa, mikä yhdelle on _ilo_, on toiselle _suru_,

ja häät ja hauta ovat lähellä toinen toistansa, ja kuitenkin on

erotus niiden välillä suurempi kuin kesähelteen ja talvipakkasen

välillä. Mutta mailmassa on erinomaisen oivallinen laji ihmisiä --

etsi niitä vaan, kyllä ne ovat löydettävissä --, ja nämä ihmiset

rakentavat ihmeellisiä, taivaasen asti kohoovia siltoja sydämestä

sydämeen yli juopien, joita mailma kaivaa, ja semmoisen sillan

rakensivat nuo molemmat pienet pyöreät pastorin rouvat Liina

Reksowissa ja Regina Rahnstädtissä välillensä, ja laskettuansa

rakennuksensa päätekiven suorastaan yli Gürlitzin pappilan, vierivät

he toinen toisensa syliin ja pitivät kiini toinen toisistansa niin

lujasti, ettei heitä enää elämässä voitu toisistansa erottaa.

No, ja meidän hyvä ystävämme Gottlieb sitte? Hän teki tehtävänsä,

hän kantoi tämän sillan rakennukseen savea ja kalkkia -- hän olikin

vielä vaan vasta alkuinen papintoimissa; mutta se on minun sanominen,

että hän tulosaarnassansa vähemmän muisteli itseänsä kuin uskollista

edeltäjäänsä, pastori Behrens vainajaa.

"Hän alkaa tulla vähän järkeensä", sanoi Bräsig, tultuansa

kirkosta, ja taputteli Liinaa poskille ja antoi Miinalle suudelman.

"Herännäisistä tulee toisinaan varsin järjellisiä ihmisiä; mutta he

ovat paholaisen vallassa. Minulla on eräs varsin hyvä herännäinen

tuttavana, nimittäin pastori Mehlsack, oikein, oiva kunnon mies; hän

on antaunut niin pitkälle yhteyteen paholaisen kanssa, ettei hän

enää Jumalasta mitään puhukkaan, ja mitä Krakowin ihanan seurakunnan

pastoriin tulee, on hän tesmälleen laskenut, että maihnassa hyörii

_kolmesataa kolmekymmentä_ ja _kolme tuhatta_ pirua, ottamatta

ollenkaan lukuun pääperkelettä ja hänen perillisiänsä. Ja arvaappa,

Liina, mitä haittoja meille ihmisille voi niistä olla: sinä istut,

esimerkiksi Rahnstädtissä, hyväin ystäväin seurassa punssilasin

ääressä, juot lasin, juot toisen, ehkä vielä kolmannenkin, ja sinun

vieressäsi istuu herra, ruskea hännystakki yllä, -- sillä piru

käyttää aina ruskeata hännystakkia, se on hänen kontrahdin-mukaisesti

tekeminen -- ja puhelee koko illan ystävällisesti sinun kanssasi, ja

kun sinä seuraavana aamuna heräät, seisoo sama herra sinun edessäs ja

sanoo sinulle: 'Hyvää huomenta, te lupasitte itsenne minulle eilen',

ja samassa näyttää hän sinulle hevosenkaapansa ja jos hän on hyvällä

mielellä, niin vetää hän vielä häntänsä näkyviin ja sivelee sinua

sillä korville, ja niin olet sinä nyt iäksi päiväksi hänen omansa.

Semmoista saarnaavat meille rehelliset, herännäiset, ja nuo toiset

ovat vielä hullumpia".

Ja niin muutti Gottlieb Liinansa kanssa pappilaan ja Miina vieri

tietysti muassa, ja usein tapahtui, että Gottlieb hämärässä tarttui

Miinaan ja antoi hänelle Liinan sijasta suudelman; mutta se jäi

kumminkin sukuun, ja sillä ei ollut sen suurempaa merkitystä. --

Mutta se merkitsi jotakin, että Pomukkelskopp rakkaan vaimonsa ja

Mallan ja Sallan kanssa kävi nuoren pastorin luona, vastaamassa

hänen vieraissakäyntiänsä Pomukkelskopin luona. Ja tämän käynnin

tarkotuksena oli pappilan pelto, ja tuo sininen, kiiltävänappinen

hännystakki sanoi mustalle kauhtanalle: hän tahtoi ottaa pellon

haltuunsa ja tarjosi hänelle noin puolen siitä, mitä herra von Rambow

oli antanut ja Kananen lisäsi, että se oli oikeus ja kohtuus, ja

muistutti että Jokkum Nüssler kirjallisesti oli luopunut arennista,

ja Gottlieb seisoi siinä ja kumarteli sinisen hännystakin edessä ja

oli jo sanomaisillansa ehdotukseen suostuvansa, kun Liina hypähti

pystyyn kuin nuoli tuoliltansa ja sanoi: "Seis! Tässä asiassa on

minullakin jotain sanomista. Meidän täytyy kysyä järjellisiltä

ihmisiltä neuvoa", ja huusi ulos ovesta: "Pehtori Bräsig, tulkaapa

pikkusen tänne!"

Ja Bräsig tuli ja asettui rohkeasti liinaisessa nutussaan tuon

kauniin sinisen hännystakin eteen ja kysyi: "Mikäs on?"

Ja Liina juoksi hänen luoksensa: "Pehtori Bräsig peltoa ei saa pois

vourata. Se on oleva minun suurin iloni".

"Sitä ei pois vouratakkaan, rouva kulta, armas Liinaseni", sanoi

Bräsig, "minä itse tahdon sitä viljellä".

"Minun ei ole tarvis suvaita mitään erityistä arentimiestä täällä",

huusi Pomukkelskopp.

"Ei sinun tarvitsekkaan -- ei teidän tarvitsekkaan, herra Sameli!

Minä rupeen vaan herra pastorin pehtoriksi täällä".

"Herra Nüssler on minulle kirjallisesti vakuuttanut..."

"Että sinä olet pöllöpää", sanoi Kananen ja veti hänen ulos ovesta.

"Hyvä herra pastori", sanoi Bräsig ja meni Gottliebin kanssa

puutarhaan, "tästä asiain menosta ei teidän tule kiittää minua,

vaan ainoastaan omaa rakasta rouvaanne, Liinaa. Kummallista kyllä,

kuinka nuo pienet, viattomat olennot heti häiden perästä tulevat

jäykemmiksi. No, antaapa heidän olla, heillä on usein oikeus

puolellaan. Mutta te, joka teidän kristilliseltä kannaltanne

katselette korvapuusteja, joita annetaan oikealle ja vasemmalle

poskelle, te tietysti saarnaatte vihaa vastaan, mutta _vihaa pitää_

olla; missä ei mitään vihaa ole, siinä ei mitään rakkauttakaan, ja

tuo juttu korvapuusteista on minusta paljasta lorua. Minä vihaan

vimmatusti, minä vihaan Samuli Pomukkelskoppia! Mitä? Kuinka? Mitä?

Eikö semmoista juutasta pitäisi vihata?"

"Hyvä pehtori kulta, tämä jumalaton ajatustapa..." ja Gottlieb

olisi kai nyt uudessa asemassaan seurakunnan pappina pitänyt vielä

ankaramman nuhdesaarnan vanhukselle kuin ennen onkimisesta, mutta

hyväksi onneksi tuli samassa Liina sisään ja heittäytyi ilman

pitkittä mutkitta Bräsigin kaulaan: "Bräsig kulta, Bräsig kulta,

kuinka voimme teille sen palkita, että meidän hyväksemme luovutte

rauhallisesta levostanne?"

"Älä siitä surua pidä, Liinaseni, missä vihaa on, siinä on myös

rakkautta; mutta huomasitko, kuinka minä kutsuin häntä vaan

ylenkatseellisesti _herra Sameliksi_, vaikka hänen ristimänimensä on

Samuli?"

"Te tarkotatte kai Samuelia", puuttui Gottlieb puheesen.

"En, herra pastori, 'Samueli' on juutalainen nimi, ja vaikka hän

on todellinen juutalainen, s.t.s. kastettu, niin on hän kuitenkin

kasteessa saanut tuon kristillisen nimen _Samuli_, ja hänen vaimonsa

sai nimen _Karnalia_".

"Pehtori Bräsig", huudahti Liina ja purskahti nauruun, "nyt te

sekotatte kaikki sikin sokin! Hänen ristimänimensä on Kornelia".

"Mahdollista kyllä, että hän tätä nykyä häveliäisyyden tähden kutsuu

itseänsä niin, mutta minä olen sen omilla silmilläni lukenut.

Kun siihen aikaan vanha pastori Bobzin oli kuollut ja lukkarin

täytyi pitää kirkonkirjaa, silloin oli siihen kirjotettu: Vihityt

herra _Samuli_ Pomukkelskopp ja neitsy _Karnalja_ Kielipalku,

sillä hän on syntyänsä kielipalku ja kanalja on hän myös. Mutta,

Liina, jättäkäämme heidät; semmoisten kanssa ei meillä ole mitään

tekemistä, ja me kolme tahdomme elää onnellisessa avioliitossa ja

tuon pienen kulmakamarin annatte te minulle, että minä voin pitää

silmällä talouden toimia ja sittehän piru riivaa, jollei nuori herra

pastori vuoden perästä itse voi hoitaa maanviljelystänsä. Mutta nyt

hyvästi! Minä tiedän kaksi kelvollista lypsävää lehmää, ne ostan minä

ensialuksi ja nuo molemmat kimot vanhalta Prebberowilta, ja vanhan

pastorin Yrjön pidämme, sillä hän on oikein koko urhio mieheksi, mitä

hevosten ja karjan hoitoon tulee. Ja nyt hyvästi!" ja niin meni hän

matkoihinsa, tuo vanha pakana, joka ei voinut olla vihaamatta.

Mutta joka vihata tahtoo, hän älköön panko pahaksi että häntä myös

vihataan; ja ketään ei tänä päivänä enemmän vihattu kuin pehtori

Bräsigiä.

Kun Pomukkelskopp oli kotia tullut, alkoi Kananen sukia ja sivellä

tuota rauhallista yksinkertaista meklenpurilaista perheenisää ja

lainlaatiaa mitä ilkeimmällä tavalla ja pisteli hänen onnetonta

ritarillista lihaansa pillikkeillä ja nokkosilla, ja Kanasen

ivallisten sananparsien loppuna oli aina: "Niin, Kopp, sinä olet yhtä

viisas kuin tanskalainen hevonen, tulet kolmea päivää ennen sadetta

kotia!"

Viimein ei meidän hyvä ystävämme enää voinut kärsiä tätä, hän hyppäsi

pystyyn sohvankulmastaan ja huusi: "Malla, sano minulle totuus, enkö

minä aina hellänä isänä teistä ole surua pitänyt?"

Mutta Malla tutki Rostockin sanomalehteä niin uutterasti, kuin lukisi

hän siinä oman kihlauksensa.

"Salla, mitä minä sille voin, että mailma on niin paha?"

Mutta Salla pisteli ommeltavansa pienen Amorin lihaa kiivaasti ja

huokaili ikäänkuin mielipahasta, ettei tuo pieni Amor ollut hänen

rakas isänsä, ja päälle päätteeksi tuli vielä Kustaakin ja kalisteli

avaimia lautaa vastaan, ikäänkuin olisi hänen velvollisuutenansa

toimittaa musikia tähän liikuttavaan perhenäytelmään.

Mutta kaikilla on rajansa; mikä on liikaa, se on liikaa, ja ihmisen

luonto voi kestää ainoastaan vissin määrän kidutusta: meidän hyvän

ystävämme oli toki näyttäminen kapinalliselle perheellensä, että hän

oli _herra_ huoneessaan, hän juoksi sentähden ulos ovesta ja jätti

heidät oman onnensa nojaan: hän juoksi puutarhaan aina liimatukille

asti, mutta mitä se häntä autti? Hän oli tosin osottanut valtansa

omaa lihaansa ja vertansa vastaan, mutta häntä itseänsä ei se ollut

hyödyttänyt, sillä tuossa hänen silmäinsä edessä oli pappilan pelto,

kaunis pappilan pelto. Ja sen takana Pümpelhagen, ihana Pümpelhagen;

molemmat olivat ne oikeastaan hänen omansa, sillä hän oli pappilan

pellosta antanut edeltäpäin 2000 taaleria, ja kuinka paljo oli hän

antanut Slusuhrille, Taavetille ja tuolle kerjääjälle, herra von

Rambowille! Hän ei voinut niitä nähdä, hän käänsi kasvonsa pois

ja katseli päin sinistä syystaivasta ja arveli itsensä: lieneekö

enää oikeutta olemassa mailmassa. Samassa tuli Filip ja veti häntä

sinisen hännystakin liepeestä -- Kanasensa kiusaksi oli hän nimittäin

jättänyt vastoin kaikkea järjestystä sen yllensä -- ja sanoi, että

herra von Rambow oli tullut ja tahtoi häntä puhutella.

Herra von Rambow? -- Aa, maltappa! Nyt oli hänellä kumminkin joku,

jota hän puolestansa voi kiusata, joka sai korvata kaiken sen tuskan,

minkä hänen rakas perheensä oli hänelle tuottanut. Herra von Rambow?

Maltappa! Hän aikoi mennä kotiansa, mutta tuollapa Aksel jo tuli itse

hänen luoksensa: "Hyvää huomenta, hyvä herra naapuri! No, kuinka

voidaan? Tahdoin tulla kuulemaan, kuinka pappilan pellon on käynyt".

Vai niin? Pappilan pellon? Malta sinä vaan! Mutta ei pidä olla

millänsäkään!

Pomukkelskopp katseli pitkin tylppänenäänsä, jonka luonto oli hänelle

antanut, mutta ei virkkanut mitään.

"No, kuinka on käynyt?" kysyi Aksel.

Mutta Pomukkelskopp ei hiiskunut juuta, ei jaata, vaan katseli pitkin

nenäänsä, ikäänkuin kestäisi sitä penikulmaa pitkältä.

"Naapuri kulta, mikä teidän on? Kaikki on kai järjestyksessä, toivon

ma?"

"Sitä toivon minäkin", sanoi Mukkel ja kääntyi poispäin ja tempaisi

savikkeenvarren ylös perunamaasta, "kumminkin on 2000 taalerin

vekselinne järjestyksessä".

"Mitä?" kysäisi Aksel hämmästyen, "mitä sillä tässä tekemistä?"

"Malta vaan, Aksel! Kyllä sen vuoro vielä tulee. Älä hiisku mitään!

Hän tahtoo sinua vaan vähän kiusata. Teillä, herra von Rambow", sanoi

Mukkel ja kokoili vielä joukon noita hyvästi rehottavia savikkeita

ja kääntyi sitte tummanpunaisena nuorta herraa kohden, "teillä on

ne 2000 taaleria ja _minulla_ pappilan pelto, s.t.s. minulla ei ole

sitä".

"Hyväinen aika, herra naapuri, ja te olitte kumminkin niin varma..."

"En likimaillekaan niin varma kuin te, teillä on ne 2000 taaleria

-- eikö niin? Te olette ne saaneet -- ja minä", hän polki vasenta

jalkaansa ja töyssäsi mahastansa ulos seuraavat sanat, "ja minä olen

saanut pitkän nenän".

"Mutta..."

"Ei, jättäkää toki nuo 'muttat', minä olen tänään aamulla jo niistä

tarpeekseni saanut; kysymys on nyt vekseleistä", ja hän haparoi

taskuissansa, "jassoo, minulla on toinen takki ylläni, minulla ei ole

lompakkoa muassani, jossa niitä talletan. Kolme viikkoa takaperin oli

yksi niistä jo maksettavissa".

"Mutta, hyvä naapuri kulta, minä pyydän. Kuinka muistelette te juuri

tänään niitä? Enhän minä sille mitään voi, ettette ole saaneet

vourata pappilan peltoa".

Ei auta se sinua, Aksel, pysy vaiti vaan! Ei hän mitään pahaa tee,

hän vaan vähän nipistelee sinua.

Pomukkelskopp oli tänään jo kuullut liiaksi pappilan pellosta, hän

ei enää tahtonut siitä puhua, hän ei siis ollut kuulevinansa Akselin

sanoja, vaan nipisti taas: "Minä olen hyväntahtoinen ihminen,

minä olen ystävällinen mies. Ihmiset sanovat myös minua rikkaaksi

mieheksi, mutta niin rikas en minä ole, että minä voisin viskata

rahani maantielle; sitä en tahdo vielä tehdä. Mutta, herra von

Rambow, minun täytyy _nähdä_ jotakin, _nähdä_ täytyy minun jotakin.

Minun täytyy nähdä, että minun rahani ovat ta'atut, ja joka on

vetänyt niinensä vekseliin, hänen täytyy myös..."

"Naapuri kulta", puuttui Aksel tuskissaan hänen puheesensa, "minä

olen sen kokonaan unhottanut. -- Minä pyydän teitä... minä en ole

ensinkään sitä ajatellut".

"Vai niin?" kysyi Mukkel, "ette ole sitä ajatelleet? Mutta ihmisen

_pitää_ ajatella ja...", nyt aikoi hän ruveta ahdistamaan, mutta

samassa sattui hän hiomaan silmänsä Pümpelhageniin -- ei! -- ei pidä

olla millänsäkään! Miksikä ravistelisi hän puuta, eiväthän hedelmät

vielä olleet kypsät. "Ja", jatkoi hän puhettansa, "tästä kaikesta

saan minä kiittää tuttavuuttani tuon viheliäisen Bräsigin kanssa.

Näin on hän palkinnut minulle ne hyvät työt, joita minä hänelle hänen

nuorena ollessansa tein. Minä lainasin hänelle rahoja, kun hän tahtoi

ostaa kellon, minun housujani on hän saanut käyttää, kun hänen omansa

olivat rikki. Ja nyt? Ah! Minä tiedän kyllä mitenkä asian laita on,

tuo vanha kettu, Hawermann, piilii sen takana".

Kurota _sormenpääsi_ vaan paholaiselle, niin sieppaa hän kohta _koko

käden_, ja sitte johdattaa hän sinua, mihinkä hän tahtoo, ja jos

sopii hänen asioihinsa, niin painaa hän sinun polvillesi eteensä,

niin että sinun täytyy rukoilla häntä tuskassa ja pelossa, hädässä ja

ahdistuksessa. Niin oli Akselin laita: hänen täytyi koettaa lepyttää

kartanonomistajaa, hänen täytyi vetää hänen kanssansa samaa köyttä,

hänen täytyi totuutta ja omaatuntoansa vastaan sadatella ja panetella

Bräsigiä ja Hawermannia. Miksikä? Sentähden että paholainen, vekseli

kädessä, oli painanut hänen alas maahan polvillensa. Ja Aksel,

tuo entinen rohkea, suruton kyrassieriluutnantti rämpi polvillaan

paholaisen edessä ja imarteli häntä kaikenlaisilla häpäisevillä

jutuilla, joita hän tiesi kertoa Bräsigistä ja Hawermannista;

että hän saisi vanhan Moolokkinsa tuossa sinisessä hännystakissa

viihtymään, petti hän parhaimmat ystävänsä, petti hän herransa ja

mestarinsa. Mutta langettuansa niin syvälle ja luotuansa silmäyksen

häpeälliseen tekoonsa, iletti häntä niin, että hän heti ratsasti pois

talosta, johon hän oli jättänyt hyvän osan kunniatansa.

Hän ratsasti kotia kohden, ja tultuansa peltonsa rajalle, näki hän

Hawermannin, joka paahtavassa auringonpaisteessa käveli kylvökoneen

perässä, ja piti vaaria, että kaikki tapahtui järjestyksen mukaisesti

ja kenenkä hyväksi? Hänen _itsensä_ hyväksi, oli Akselin sanominen,

ja tuliset hiilet polttivat hänen päänsä päällä. Ja ratsastettuansa

taas vähän matkan tuli näkyviin liinainen nuttu ja pehtori Bräsig

käydä läähätti hiessään pitkin tietä ja huusi yli kylvöpellon: "Hyvää

päivää, Kaarlo! Minä olen matkalla markkinoille, se tahtoo sanoa,

lehmiä ostamaan, ja kaikki on hyvässä kunnossa: me hoidamme itse

maanviljelystämme ja Samuli Pomukkelskopp saa nuolla kynsiänsä"; ja

samassa kuuli hän Akselin hevosen korskuvan takanansa ja kääntyi

ympärinsä; "ja se mato, joka kalvoi Akselin povessa, teki hänet

ystävällisemmäksi tuota vanhaa poikaa kohtaan ja hän sanoi: Hyvää

päivää, herra pehtori! Yhä vaan jaloillanne?"

"Miks'ei, herra luutnantti? Ne kestävät vielä, vaikka leini niitä

kiusaa, ja koska olen ottanut hankkiakseni karjaa pappilan nuorelle

herrasväelle, niin olen nyt matkalla Gülzowiin; siellä on talollinen

Pagel, hänellä on pari lypsävää lehmää, ne aion minä ostaa pastorin

puolesta".

"Te tunnette kai täällä kaikki olot, herra pehtori?" kysyi Aksel,

ollaksensa ystävällinen.

"Jumalan kiitos", sanoi Bräsig, "täkäläiset olot ovat minulle

niin tutut, ettei minun ensinkään ole tarvis niitä tiedustella.

Meikäläisen ei ole muuta tarvis kuin vaan vähän vilkauttaa toista

silmää, niin tiedän heti, miten asian laita on. Näettehän, minä

kävin eilen", ja hän viittasi kädellään Akselin hevoshakoja

kohden, "minä kävin eilen teidän hakojenne ohitse, ja silloin näin

minä, että tuolla alhaalla perimmäisessä haassa tamma ja varsa

kokonaan nääntyvät, ja minkä tähden? Kaurat varastetaan pois niiden

häkistä, ja jos ei ole aikomus niitä nälällä tappaa, niin on teidän

varustaminen häkki lukolla".

Aksel katsahti pitkäkseen häneen: eiköhän tämä ollut vaan vanhuksen

ilkeyttä? Tietysti! Hän kannusti hevostansa ja lausui kylmästi:

"Hyvästi!"

Bräsig katseli hänen perästänsä: "Ellei tuo pöllöpää tahdo neuvoa

seurata, niin olkoon seuraamatta! Minun tarkotukseni oli hyvä.

Minusta näyttää muuten, kuin tahtoisi tuo nuori aatelismies kaikin

voiminsa syöstä onnettomuuteensa... mutta maltappa! Kyllä sinä

vielä kerran tulet Tiituksen tuntemaan. -- Kaarlo", huusi hän yli

pellon, "hän antoi minulle taas tölmäyksen rintaani!" ja lähti

lehmäkaupallensa.

Luku 30.

Reestä ja kukkakaalista ja keuhkomakkarasta, runoelmista ja

pyöreästä möhkäleestä ja norsunluisista luista ja Iloisesta

joulupäivästä. Miksikä toisena joulupäivänä kaikki istuivat

yksiksensä Pümpelhagenissa. Mitä kauniita asioita Mukkel laverteli,

ja mitä Frans kirjotti kirjeessään; mikä viisas juoni pöllähti Fritz

Triddelfitzin päähän, ja mitä Mari Möller sälytti matkalaukkuun. --

Mukkelin kylvö kasvaa kauniisti, ja pyssy laukee. -- Kaikki rakkaus

raukee ja katoo! Viha saa voiton.

Ja niin oli nyt talvi tullut, ja ihmisten täytyi ottaa tämä kolkko

vieras vastaan. No, jos hän oikeana talvena tulee, niin tulkoon vaan;

mutta jos hän jouluna astuu sisään ovesta märässä karvatakissa ja tuo

tuvan täyteen likaa ja hajahtaa traanisaappailta, silloin voi hän

yhtä hyvin pysyä poissa. -- Mutta tällä kertaa tuli hän, niinkuin

hän usein on tullut minun oveni eteen: hän tuli kellojen kilinällä

ja ruoskan roiskeella, ja kaksi höyryävää kimoa reen edessä ja hän

hyppäsi ulos reestä, ihan kuin Wilhelm Sidenbollentinistä, ja hieroi

vilustuneita poskiansa ja hutki käsivarsillaan ympäri ruumistansa --

kerran -- toisen -- ja kolmannen: "Hyvää huomenta, herra Reuter, minä

olen täällä teitä noutamassa. Terveisiä herralta ja rouvalta, teidän

ei ole muuta tarvis kuin vaan istua rekeen, sillä jalkapeitteitä

ja vaippoja on reessä koko kasoja, ja huomenna on jouluilta, ja

pikku Hanni käski minun rientää hyvästi ja ajaa nelistä". -- Niin,

jos hän sillä tavalla tulee, niin laulamme me molemmat, minun

vaimoni ja minä: "Terve, terve, sä vieraamme armas!" ja sulatamme

sitä vanhaa poikaa lasillisella viiniä ja istumme rekeen, ja nyt

lähdetään -- kaksi penikulmaa tunnissa --, ja kun olemme saapuneet

Bollentiniin, sanoo Fritz Peters: "Mitä vietäviä, kuinka olette niin

kauvan viipyneet!" ja rouva rupee heti hieromaan minun vaimoani ja

ottaa häneltä saalin pois hartioilta ja sanoo minulle: "Setä Reuter,

minä olen säästänyt teitä varten kukkakaalia ja keuhkomakkaraa;" ja

nuo molemmat armaat tyttöset, Liisa ja Anna, joita minä niin usein

kannoin käsivarrellani, kun he vielä pieniä olivat, tulevat ja

antavat vanhalle sedällensä suudelman ja syleilevät minun vaimoani,

ja Fritz ja Max, jotka jo ovat suuria kimnasisteja, tulevat ja

tervehtivät meitä reippaalla kädenlyönnillä, ja pikku Hanni väijyy

sillä aikaa sopivaa tilaisuutta, päästäksensä myös minun kimppuuni,

ja tarttuu vihdoin minun vasempaan sääreeni ja siinä täytyy minun

nyt koko illan häntä laahustaa. Ja sitte esitellään pikku Ernst,

perheen pesäpahna, ja me seisomme tuon ihmelapsen ympäri ja taputamme

käsiämme kummastuksesta, kuinka se pienokainen on edistynyt

viisaudessa ja tiedossa, ja sitte tulee _isoäiti_. Ja nyt aikaa

talvi- ja jouluilo, ja joulukuusi sytytetään, ja joululahjat tulevat

ja niiden joukossa on yksi minun vaimoltani värsyn kanssa, ainoa

mitä hän milloinkaan on sepittänyt, ja se alkaa: "Täss' istuelen ja

hikoelen..." ja pitemmälle ei säveltä kestäkkään; sitä sorttia onkin

jo siinä kylläksi.

Ja sitte tulee ensimäinen joulupäivä, ja kaikki on niin juhlallista

ja Jumala könttää hienot lumisinkaleet maahan, ettei mitään melua

kuulu. Ja toinen joulupäivä tulee, ja pastori Piper tulee rouvansa

kanssa ja provasti tulee rouvanensa, ja sitte tulee Anna, minun

lempilapseni, sillä hän kävi koulua minun luonani, ja sitte tulee

tohtori Adamin rouva Ja yliamtmanni Schönemarkin rouva ja Luzie Dolly

istuu heidän sylissänsä; ja sitte -- sitte tulee pyöreä, möhkäle

ajaen ja tohtori Dolly istuu tämän möhkäleen vieressä ja vierittää

möhkäleen ulos reestä ja, jättää sen kahden palvelustytön huostaan,

jotka seisovat valmisna -- sillä he tietävät tehtävänsä -- he kehivät

möhkäleen päältä pois turkin ja vaipan, päälystakin ja jalkapeitteen,

kunnes vihdoin oikeudenneuvos Schröder tulee sieltä näkyviin. Mutta

valmis ei ole hän vielä likimaillekaan, hänen on ensin istuminen

tuolille ja Sofi tarttuu toiseen jalkaan ja Mari toiseen ja niin

vedämme häneltä karvasaappaat pois jalasta, sillä minun täytyy pitää

hänestä kiini, etteivät piiat tempaa häntä lattialle. -- Ja taas

tulee reki! Ja ulos hyppää Rudolf Kurz -- mitä? Hän hyppää yli ajajan

ruoskan? -- ja perässä tulee Hilgendorf. Tunnetteko Hilgendorfia?

Hilgendorfia, meidän Rudolfimme isäntää? -- Ettekö? -- Ei olekkaan

tarpeesen. Lyhyesti sanoen: Hilgendorf on luonnon ihme, hänellä on

norsunluiset luut -- "paljasta norsunluuta!" ja niin lujasta aineesta

on luonto rakentanut tämän tilanomistajan, että jokainen, joka lyö

häntä olkapäälle tai polvelle, saa sinimarjoja käteensä, -- ihan vaan

norsunluun tähden.

Ja sitte juodaan kahvia, ja oikeudenneuvos kertoo tarinoita, ihmeen

kauniita tarinoita, ja kertoo niitä innolla, se tahtoo sanoa, hän

sytyttää yhä uudestaan piippuansa, koska hän palan ajan takaa antaa

sen sammua, ja niin tyhjentää hän vähitellen koko tulitikkulaatikon,

ja Max asetetaan vartavasten pitämään hänelle tulta varalla. Ja

sitte pelataan whistiä mollain ja karonkkain ja kaikkien muiden

temppujen ja juonien kanssa, sillä muuten ei herra oikeudenneuvos

pelaa. Ja sitte syödään illallista, ja kun hanhenpaisti tulee

pöydälle, sepittää herra oikeudenneuvos kauniimmat runoelmansa

mitä rohkeimmilla riimeillä, joita löytyy tahi joita ei löydy, ja

jokaisen soratuvan riimin perästä kilistetään laseja, ja kun sitte

nousemme, puristamme toinen toisemme kättä ja erkanemme rauhassa

ja ystävyydessä toinen toisistamme, ja jokainen toivottaa iloista

yhtymistä taas vuoden perästä!

Mutta näin ei tänä vuonna vietetty Pümpelhagenissa toista

joulupäivää. Talvi oli kyllä tullut sinnekin, mutta se, mikä sen

tekee suloiseksi, tuttavallinen yhteys sydänten välillä, se oli

jäänyt seisomaan ulkopuolelle ovea, se ei ollut tullut sisälle,

vaan oli ottanut iloonkin takinliepeestä kiini ja pidättänyt senkin

ulkona. Jokaisella oli täällä omat ajatuksensa, kukaan ei vaihtanut

rakkauttansa toisen kanssa, paitsi Fritz Triddelfitz ja Mari Möller,

sillä he istuivat kumminkin toisen joulupäivän iltapuolella yhdessä

ja söivät mesileipiä, kunnes Fritz vihdoin sanoi: "Nyt en jaksa enää,

sillä näethän, Mari kulta, huomenna täytyy minun lähteä matkalle,

viemään Demminiin kolme kuormaa nisuja; ja jos minä vielä enemmän

mesileipiä söisin, voisi se olla minulle vahingoksi, ja sitä en

minä kumminkaan mielelläni tahtoisi, ja minun on vielä sälyttäminen

laukkuun lainakirjaston kirjat, että Demminissä voin ne vaihtaa

toisiin, että meillä iltasin on jotakin lukemista", ja niin puhein

nousi hän istuimeltaan ja meni katsomaan rautikkotammaansa, ja Mari

Mölleristä tuntui siitä, kuin ei hän kokonaan omistaisi Fritzin

sydäntä, vaan että se oli jaettu hänen ja tamman välille.

Eräässä toisessa huoneessa istui Hawermann yksinänsä ajatustensa

kanssa, ja ne olivat yksvakaisia kyllä, kun hän arveli, että hänen

työnsä ja toimensa tässä mailmassa nyt olivat päättyneet ja että

hänen tästä hetkestä ruveten oli istuminen joutilaana kädet ristissä;

ja surullisia olivat ne myös, kun hän muisteli, minkä lopun hänen

työnsä ja toimensa täällä oli saanut ja että se, mitä hän oli

siunaukseksi kylvänyt oli muuttunut kiroukseksi.

Ja taas eräässä toisessa huoneessa istui Aksel ja Frida, yhdessä

kyllä, mutta kumminkin taas itseksensä, sillä kummallakin oli omat

ajatuksensa eikä kumpikaan tahtonut ilmottaa niitä toiselle. He

istuivat äänettöminä, Frida hiljaa itseksensä, Aksel harmissaan;

yht'äkkiä kuului porokellon ääni pihalta ja Pomukkelskopp ajoi

kuistin eteen. Frida otti kutimensa ja meni ulos ovesta: Akselin

täytyi yksin ottaa naapuri vastaan.

Pian tulikin nyt molempain herrain välillä sivistynyt keskustelu

maanviljelyksestä, hevoskasvatuksesta ja viljan hinnoista hyvään

vauhtiin, ja juhlapäivän iltapuoli olisi tällä kertaa saanut

viattomasi! ja rauhassa kuluneeksi, jollei Daniel Sadenwater olisi

tuonut postilaukkua. Aksel aukaisi sen ja, sai sieltä käsiinsä

kirjeen Hawermannille, hän oli jo antamaisillaan sen Danielille,

pehtorille vietäväksi, kun hän näki oman vaakunansa kirjeen

sinetissä, ja likemmin sitä tarkasteltuansa, tunsi orpanansa käsialan.

"Vieläkö sitä penteleen komiljaa pitkitetään minun selkäni takana?"

huudahti hän ja paiskasi kirjeen Danielille miltei päin silmiä:

"pehtorille!"

Daniel meni hämmästyneenä tiehensä, ja Pomukkelskopp kysyi oikein

sydämellisesti, mikä sai nuoren herran niin suuttumaan.

"Eikö ole syytä suuttua, kun pöllöpää orpanani yhä vielä pitkittää

mieletöntä yhteyttänsä tuon vanhan ketun ja hänen tyttärensä kanssa?"

"Aa", sanoi Pomukkel, "ja minä luulin sen asian jo aikaa loppuneen.

Minä olen kuullut, että teidän orpananne, saatuansa tietää huhun,

jota nyt kaikki ihmiset hokevat, äkkiä oli luopunut asiasta eikä enää

tahdo siitä mitään kuulla".

"Minkä huhun?" kysyi Aksel.

"No, tuon huhun teidän pehtoristanne ja päivätyöläisestä, Kegel on

kai hänen nimensä, ja niistä 2000 taalerista".

"Kertokaa, mitä sanovat ihmiset?"

"No, tiedättehän sen kai itsekin? Minä luulin, että te sentähden

olette antaneet eron pehtorillenne".

"Minä en tiedä mitään, kertokaa!"

"No, sehän on yleisesti tunnettu. Ihmiset sanovat: Hawermann ja

päivätyöläinen ovat olleet yksissä neuvoissa, he sanovat, että

pehtori siitä hyvästä, että hän päästi päivätyöläisen karkuun,

on saanut puolet taikka enemmänkin varastetuista rahoista ja

on hankkinut päivätyöläiselle väärän passin, jonka nojalla hän

Wismarissa otettiin merimieheksi".

Aksel juoksi huoneessa edes takasin: "Se ei ole mahdollista! Niin

hävyttömästi olisi minua petetty!"

"Ihmiset sanovat sitäkin, että he molemmat jo edeltäpäin olivat

asiasta keskenänsä sopineet; mutta sitä en minä usko".

"Ja miks'ei? Mitä oli sillä vanhalla lurjuksella minun selkäni takana

vaimon kanssa haastelemista? Mies, joka muuten aina oli selvä, olisi

tällä kertaa ollut juovuksissa!"

"Niin, mutta senhän sanoi Rahnstädtin pormestari itse huomanneensa".

"Ah, tuo pormestari! Mitäpä semmoisesta tuomarista asian tutkiaksi!

Joku kankurin vaimo olisi muka tehnyt sen, hän olisi keskellä

maantietä ottanut päivätyöläiseltä rahat, ja miksikä luullaan sitä?

Sentähden että hän on tahtonut rikkoa tanskalaisen kultatukatin,

jonka hän oli löytänyt; sillä siinä pysyi vaimo lujana, ja tuon

viisaan herra pormestarin täytyi laskea hänet irti".

"Niin, ja se, joka sanoi nähneensä kultatukatin, kauppias Kurz, on

Hawermannin sukulainen".

"Oh", huudahti Aksel, "vielä tuhannen taaleria antaisin minä, kun

vaan pääsisin näiden ilkeyksien perille".

"Se ei ole mikään helppo tehtävä", sanoi Pomukkelskopp, "mutta

kaikkein ensiksi ottaisin minä milloin lähtee hän?"

"Hawermann? Huomenna".