Bräsig astui sisään ovesta: "Hyvää päivää, Kaarlo!"

"Mitä?" huudahti Hawermann ja hypähti pystyyn, "minä luulin sinulla

taas leinin olevan ja olin jo hyvin kahdella päällä, eiköhän pitäisi

käydä sinua, tänään katsomassa, mutta isäntäni ei ole kotona ja Fritz

Triddelfitziin ei ole viime aikoina ollut mitään luottamista".

"No, mikä häntä vaivaa?"

"Hänen vanha tammansa on varsan saava".

"Haha!" huudahti Bräsig "ja se tulee mailmaan puhdasrotuisena ja hän

aikoo myydä sen sinun nuorelle herralles".

"No niin on kai laita. Mutta onko sinulla taas ollut leini vai eikö?"

"Siitä perhanan taudista, Kaarloseni, en voi todellakaan sanoa,

onko se _oikeata_ leiniä vai eikö. Muuten onkin se yhdentekevä,

sillä kärsimys on samaa mutta syyt ovat hyvin erilaiset. Näetkös,

Kaarlo, jos saat leinin hyvinsyömisestä ja hyvinjuomisesta, silloin

on se _oikeata_ sorttia; mutta jos saat sen noista kirotuista

ohutpohjaisista, lankkinahkaisista saappaista, silloin on se väärää

lajia, ja se on minulla".

"No, miksihän sinä yhä vielä käytät niitä vietäviä?"

"Ovathan ne minulla vielä jälillä kreivin ajoiltani, enkä voi niitä

poisheittää. Mutta -- mitäpä piti minun taas kysyä -- oletko tänään

ollut pappilassa?"

"Olen".

"No, mitenkä on siellä laita?"

"Äh, siellä on laita huono kyllä; vanha herra on sangen heikko; kun

hän tänään saarnastuolista alas astui, juoksi hiki virtana pitkin

hänen kasvojansa, ja viipyi hyvän aikaa, ennenkuin hän sohvallaan

tointui taas".

"Vai niin, vai niin!" sanoi Bräsig ja pudisteli päätänsä, "ei näytä

hyvältä; mutta -- ikää onkin hänellä jo".

"Sitä hänellä on", lausui Hawermann miettivästi.

"Ja kuinka voi sinun tyttösi?"

"Kiitoksia, Sakari -- Jumalan kiitos! hän voi hyvin. Hän oli viime

viikolla täällä, mutta minulla ei ollut liioin aikaa, minun täytyi

mennä hernekylvölle; mutta armollinen rouva näki hänen ja vei hänen

luoksensa ja hänen luonansa oli Lovisa iltaan asti".

"Kaarlo!" huudahti Bräsig, hypähti pystyyn, käveli ympäri huoneessa

ja puri innoissaan imukkeen poikki piipustansa, "usko minua, sinun

armollinen rouvasi on naisista paras koko ihmiskunnassa".

Ja Hawermann kavahti myös pystyyn ja alkoi kävellä edes takasin

huoneessa, ja joka kerta, kuin he kohtasivat toisensa, puhalsivat

he mahtavan savupilven toinen toistansa vastaan, ja Bräsig kysyi:

"Enkö minä ole oikeassa, Kaarlo?" ja Hawermann vastasi: "Sinä olet

oikeassa, Sakari!" Ja ken tiesi, kuinka kauvan he vielä olisivat

tällä tavalla tepastelleet, jolleivät samassa olisi pihalle ajaneet

eräät vaunut, joista Kurz ja rehtori Baldrian astuivat ulos.

"Hyvää päivää! Hyvää päivää!" huudahti Kurz tullessaan sisään tupaan,

"kas sitä vaan! Täällähän on pehtorikin. No, mitenkäs voidaan, vanha

ystävä? -- Hawermann, minä tulin apilaansiementen tähden".

"Hyvää päivää!" lausui rehtori Baldrian Bräsigille ja venytti sanaa

"päivää" niin pitkäksi, kuin kestäisi päivää ikuisesti, "kuinka te

voitte, arvoisa herra?"

"No jotenkuten", sanoi Bräsig.

"Hawermann", huusi Kurz samassa, "eikö niin? oivallisia siemeniä".

"No niin, Kurz", sanoi Hawermann, "mitään erinomaisia eivät ne ole,

minä olen koetellut niitä tulella rautapellillä; jos siemenet ovat

semmoisia, kuin niiden pitää olla, niin hyppivät ne kuin kirput

pellillä, mutta näistä jäi moni siemen olemaan paikallansa".

"Te ette näytä likimaillekaan niin pulskalta arvoisa herra", sanoi

rehtori taas kesken puheen Bräsigille, "kuin sinä siunattuna hetkenä,

jolloin punsin ääressä vietimme kihlausta".

"Sillä on syynsä", sanoi Hawermann ja löi kätensä Bräsigin uumille,

"minun vanhalla ystävälläni on taas ollut leini".

"Niin, niin", nauroi rehtori ja oli olevinansa oikein sukkela.

"_Vinum_, isä,

Ja _coena_, äiti,

Ja _Venus_, kuoma,

Ne leinin tuovat".

"Siemenet ovat oivallisia", huudahti Kurz sillä väliin, "parempia

ette ole mies saamaan mistäkään".

"Ohoh, Kurz", sanoi Hawermann, "oma kehu haisee, on myös vanha

sananparsi".

"Kuulkaapa!" huusi Bräsig samoihin sanoihin rehtorille, "säästäkää

franskaanne minun kuulleni! Sitä kieltä en minä ymmärrä. Mitä on

minulla ja minun kirotulla leinilläni _Venuksen_ kanssa tekemistä?"

"Arvoisa ystävä ja suosiani", sanoi rehtori juhlallisesti, "Venus oli

ennen muinoin rakkauden jumalatar".

"On minusta yhdentekevä", huudahti Bräsig, "olkoonpa hän ollut mikä

hyvänsä, tätä nykyä kutsutaan tavallisia lampurin koiria Venukseksi".

"Ei, Hawermann", huusi Kurz taas väliin, "Jos apilaan siemenillä on

oikea kiilto ja näyttävät punertavansinisiltä..."

"Niin, Kurz", sanoi Hawermann, "mutta semmoisilta eivät teidän

siemenenne juuri näytäkkään".

"Hyvä ystävä", lausui rehtori taas Bräsigille "Venus oli, niinkuin jo

sanoin, jumalatar, ja kuinka lampurin koiraa..."

"Mitä joutavia!" keskeytti Bräsig hänen, "tuon jumalattaren jutun on

joku teille uskotellut, Venus on jonkinlainen lintu. Kaarlo, sinä

muistat kai vielä tarinat lapsuuden ajoiltamme Venus linnusta?"

"Aa", huudahti rehtori, ikäänkuin olisi asia hänelle selvennyt, "nyt

minä tiedän, mitä te tarkotatte, te tarkotatte Phönix lintua, joka

Arapiassa tekee pesänsä kalleista yrteistä..."

"Sehän on ihan mahdoton!" huudahti Kurz. "Kuinka voisi taitavinkaan

lintu valmistaa pesänsä neilikoista, karvaista pippureista,

kartemummasta ja muskottipähkinöistä!"

"Hyvä lankoseni, sehän on vaan tarina".

"No, sittenpä valehtelee tarina", sanoi Bräsig, "ja te äännätte sen

sanan ihan väärin, se ei ole Phönix, vaan se on Ponys, ja ne eivät

ole mitään lintuja, ne ovat pieniä hevosia, eivätkä ne ole kotoisin

Arapiasta, vaan Ruotsista ja Ölannista, ja minä tunnen ne varsin

hyvin, sillä minun armollisella kreivinnallani oli kaksi ponysta,

joilla hän aina kävi ajelemassa".

Rehtori tahtoi taas oikaista, mutta Kurz puuttui hänen puheesensa:

"Älä, lankoseni, älä viitsi! Me uskomme muutenkin, että sinä

semmoisissa asioissa olet Bräsigiä oppineempi".

"Ei", sanoi Bräsig, "antakaa hänen vaan tulla!" ja asettui samassa

rehtorin eteen, ikäänkuin voisi hänen puolestansa kiista taas alkaa.

"Ei, ei!" huudahti Kurz, "emme ole tulleet tänne kiistelemään

Venuksista ja apilaan siemenistä; me olemme tulleet tänne kaikessa

ystävyydessä pelaamaan bostonia".

"Se onkin parempi, se", sanoi Hawermann ja asetti pöytää kuntoon.

"Malta, Kaarlo", sanoi Bräsig, "minua ei miellytä, että sinä itse

hommaat semmoisia toimia, se on sinun oppilaasi tehtävä". Ja samassa

huusi hän yli pihan: "Triddelfitz!"

Ja Fritz tuli täyttä juoksua.

"Triddelfitz, me aiomme pelata bostonia, pankaa pöytä kuntoon ja

potti piettejä varten ja täyttäkää piiput".

Fritz teki, niinkuin oli käsketty, herrat istuivat pöydän ääreen

ja nyt voi peli alkaa; mutta niin väleen ei se kuitenkaan käynyt,

sillä ensin piti määrättämän, kuinka korkeasti pelattiin. Kurz, joka

pelissä aina oli uhkarohkea, tahtoi pelata killingin grandissimoa;

mutta se oli toisista liian korkeata peliä ja Bräsig selitti ettei

hän istunut pelipöytään nylkemään toisia. Vihdoin suostuttiin

Hawermannin välityksellä huokeammasta pelistä ja vedettiin.

"Kenellä on ruutua?" kysyi rehtori, "ruutu jakaa".

"Kurz jakaa", sanoi Bräsig.

No nyt voitiin viimeinkin alottaa; mutta ei vieläkään alkanut,

sillä rehtori laski kätensä korteille ja katsellen ympärilleen

pelitovereitansa lausui hän "Kummallista todellakin! Olemmehan

kaikki selväjärkisiä ihmisiä ja me pelaamme peliä, nimittäin

korttipeliä, joka historiallisten todistusten mukaan on keksitty

erään heikkomielisen kuninkaan huvitukseksi. Franskan kuningas Kaarlo

nimittäin..."

"Ei, veikkoset", sanoi Kurz ja otti kortit pois rehtorin kädestä,

"jos pelaamme, niin pelaamme, jos tahdomme tarinoita, niin

tarinoitsemme".

"Jakakaa!" huudahti Bräsig ja Kurz jakoi, mutta jakoi kiireissään

väärin; siis "uudestaan!" Nyt onnistui ja voitiin ruveta ostamaan.

"Minä passaan", sanoi Hawermann etukädessä. Nyt tuli rehtorin vuoro;

hänen kauttansa viivähti peli tuokion aikaa, sillä hänellä oli se

taikausko, että kortit tulivat muka paremmiksi, jos hän kokosi ne

yksitellen, ja koska hän teki kaikki tehtävänsä mitä suurimmalla

tarkkuudella, pani hän kortit aina tarkkaan järjestykseen ja

hän asetti seitikot ja viitikot niin, että hän voi nähdä niiden

keskimäisen silmän, ettei hän hairahtuisi ja pitäisi niitä kuutikoina

ja nelisilmäisinä.

Kurz oli sillä aikaa laskenut korttinsa pöydälle, latonut kätensä

ristiin niiden päälle ja katseli nyt rehtoria ja huokasi.

"Minä passaan", sanoi, rehtori.

"Kyllä minä sen arvasin", sanoi Kurz, sillä hän tiesi, että hänen

langollansa täytyi olla erinomaiset lehdet, jos hän uskalsi jotakin

omin päinsä sanoa, mutta sitä vastaan oli hän suuresti peloissansa,

että rehtori menisi mukaan, kun hän itse oli ostanut, sillä silloin

ei hänellä tavallisesti ollut mitään, tahi turmeli hän pelin, jos

hänellä jotakin oli.

"Pas!" sanoi Bräsig, jonka vuoro nyt oli lausua.

"Boston grandissimo!" sanoi Kurz.

"Ken menee mukaan?"

"Pas!" sanoi Hawermann.

"Hyvä lankoseni", sanoi rehtori, "_yksi_ tikki -- _toinen_ tikki--

no, kylläpä kolmaskin tulee -- minä menen mukiin".

"No niin", sanoi Kurz, "mutta yhteisesti ei makseta, jokainen maksaa

puolestansa".

"No, Kaarlo", sanoi Bräsig, "lyö pöytään! näytetäänpä heille, mistä

pukki parran sai".

"No niin", sanoi Kurz, "mutta hiiskua ei saa sanaakaan".

"Ei millään muotoa", sanoi Hawermann ja paiskasi pöydälle

herttakympin: "Herttaa tällä kertaa".

"Sotamies ei ole joka mies", sanoi rehtori ja viskasi herttapampun

päälle.

"Naisten mieli on miehelähän", sanoi Bräsig ja otti pampun matamilla.

"Rouvan pitää herra saada", sanoi Kurz ja kaasi matamin kuninkaalla,

laski tikkinsä eteensä ja pelasi ulos ristilankun: "Ristiä, sanoi

kissa, kun jäälle kuoli!"

"Iske se!" neuvoi Bräsig Hawermannia.

"Ei saa hiiskua pelissä", huudahti Kurz.

"Ei tule kysymykseenkään", sanoi Hawermann ja viskasi pienen ristin

päälle.

"Yhdeksäinen on itsepäinen", sanoi rehtori ja veti esille

yhdeksänsilmäisen.

"Naispuoli minusta huoli", virkkoi Bräsig ja otti pelin matamilla.

"No, pentele kans!" huudahti Kurz. "Ristiä ei hänellä myöskään ole.

Mitäpä hänellä viimein onkaan?"

"Päästä pino aljetaan", sanoi Bräsig. "Kas tässä pataässä!" ja pelasi

ulos mainitun lehden. "Eläköön armias, rakkakin ruhtinas!" huusi hän

ja veti patakuninkaan pöydälle. "Kunnia sille, jolle kunnia tulee!"

ja patarouva seurasi perästä.

"Herranen aika!" huudahti Kurz, laski korttinsa pöydälle ja katsasti

rehtoria, "mitäpä hänellä lieneekään? Pataa ei hänellä myöskään ole".

"Hyvä lankoseni", sanoi rehtori, "vielä tulee minunkin vuoroni".

"Mutta liian myöhään", sanoi Kurz ja otti kortit taas käteensä

syvällä huokauksella, ikäänkuin olisi; rehtori kohdellut häntä

hävyttömästi, jota hän kuitenkin tahtoi kristillisesti kärsiä.

"Kaarlo", kysyi Bräsig, "kuinka monta tikkiä on meillä?"

"Neljä", sanoi Hawermann.

"Ei", sanoi Kurz, "tämä ei kelpaa. Hiiskua ai saa pelissä mitään".

"Eihän tämä ole mitään hiiskumista", sanoi Bräsig, "minä vaan kysyin.

-- Maltappa, Kaarlo, _yhden_ tikin saan minä vielä, ja jos sinä vielä

saat yhden niin on meillä tarpeeksi".

"Minä saan osani", sanoi Kurz.

"Ja minä myös", sanoi rehtori.

Parin pelauksen perästä laski Kurz kätensä korteillensa ja sanoi: "No

niin, minulla on tarpeeksi".

Ruutu oli viskattu pöydälle, rehtori leikkasi matamilla, Bräsig otti

kuninkaalla: "Mihin on mielesi, tyttöseni?" ja rehtori parka istui

siinä pitkällä nenällä: "Mitenkä on tämä mahdollista, minä en voi

sitä ymmärtää".

"Eihän sinulla ollut mitään lehtiä", huudahti Kurz.

"Kaarlo", sanoi Bräsig, "jos olisit oikein ollut varuillasi, niin

olisivat saaneet vielä yhden pietin lisäksi".

"Niin, sinähän olet syypää, ethän sinä vastannut minun herttaani".

"Kaarlo, eihän minulla ollut enemmän väriä, minulla oli kuningas

yksistään".

"Ei, lankoseni", huudahti Kurz, "tämä ei kelpaa, sinä turmelit koko

pelin, olihan sinulla risti kuningas ja viskasit vaan yhdeksäisen

päälle. Me olisimme kyllä voittaneet".

"Aa, mitäpä te pakisette?" sanoi Bräsig ylenkatseella, "te olisitte

voittaneet! Minullahan oli koko pataväri kädessäni ja lisäksi vielä

pari oikein kelpo jyskykorttia; mitäpä te voitte tehdä?"

"Herra, luuletteko te, että minä paljo välitän teidän jyskyistänne,

kun minä kerran boston olen sanonut?"

"No no", viihdytti Hawermann heitä ja antoi uudet kortit, "heittäkää

tuo perästäpäin viisasteleminen sillensä, se tuntuu ikävältä".

Tähän tapaan pelasivat he edelleen, ja näytti usein siltä, kuin

olisivat he tarttua toinen toisensa, tukkaan, vaikka olivat mitä

parhaimpia ystäviä. Rehtori voitti, ja hänellä olikin paras toivo

voittaa, sillä ken ensiksi häviää, voittaa tavallisesti aina

perästäpäin. Kurzilla oli huono onni; mutta semmoinen on usein

helposti autettava: "Kymmenen grandissimoa", sanoi hän. Kaikki

hämmästyivät, vieläpä hän itsekin; hän tarkasti vielä kerran

korttejansa: "Kymmenen grandissimoa!" sanoi hän toistamiseen, laski

kortit pöydälle ja käveli kamarissa edestakasin; "niin pelataan

Venedigissä ja muissa suurissa kylpypaikoissa".

Juuri kun hän parhaillaan riemuitsi ja toiset, olivat mitä

suurimmassa pulassa, tuli Fritz Triddelfitz sisään, varsin kalpeana

ja surkeannäköisenä; "Herra pehtori, herra Hawermann, ah, tulkaapa

pikkusen ulos!"

"Hyväinen aika!" huudahti Hawermann, "mitä on tapahtunut?" ja aikoi

nousta; mutta Kurz piti hänestä kiini:

"Ei", sanoi hän, "peli on ensin pelattava. Minulle on jo kerta ennen

samoin käynyt, silloin nimittäin kun se suuri tulipalo oli ja minä

juuri olin levittänyt grandissimo-kortit pöydälle, silloin juoksivat

myös kaikki tiehensä".

"Herra pehtori", rukoili Fritz uudestaan, "teidän on tuleminen".

"Herranen aika!" huudahti Hawermann, eikä antanut Kurzin enää

pidättää itseänsä, vaan hypähti pystyyn, "mitä on tapahtunut? Onko

tuli vallallansa?"

"Ei", änkytti Fritz, "minä... minulle... minulle on jotakin

tapahtunut".

"Mitäpä on teille tapahtunut?" tiuskasi Bräsig yli pöydän.

"Minun rautikkotammani on saanut varsan", sanoi Fritz häpeissään.

"No, semmoista on jo usein tapahtunut", virkkoi Bräsig. "Miksikä

näytätte te niin nolonnäköiseltä sentähden. Sehän on iloinen sanoma,

että niin on käynyt".

"Kiin kyllä", sanoi Fritz, "mutta... mutta... se on niin

kummallista. Teidän on tuleminen sitä katsomaan, herra pehtori".

"No, onko varsa sitte kuollut?" kysyi Hawermann.

"Ei", sanoi Fritz, "se on ihan terve; mutta se on niin kummallinen...

Kristian Däsel sanoo sen olevan kamelivarsan".

"No", sanoi Hawermann, "voimmehan pelata pelimme jälestäpäin, mennään

katsomaan".

Ja vaikka Kurz pani vastaan, menivät kaikki kumminkin Fritzin kanssa

talliin.

"Semmoista varsaa en ole vielä milloinkaan nähnyt", sanoi Fritz

talliin mentäissä, "sillä, on tuommoiset pitkät korvat", ja hän

osotti kyynärpäistä alaspäin.

Kun tulivat talliin, seisoi Kristian Däsel seimessä, jossa

rautikkotamma ystävällisesti nuuskieli varsaansa ja kökötti ja

tuo pienokainen teki ensimäisiä kömpelöitä yrityksiä vastaisiin,

sukkelampiin hyppäyksiinsä. Tallirenki pudisteli päätänsä ja sanoi

Bräsigille, joka oli siirtynyt hänen viereensä: "Niin, sanokaapa,

pehtori, mikä otus tuo kummitus on tässä syntisessä mailmassa".

"No niin", sanoi Bräsig, katsahti Hawermanniin ja lausui vähäisesti:

"minä tahdon sanoa sinulle, mikä se on: tämä _puhdasrotuinen_ varsa

on _muuli_".

"Se se on", sanoi Hawermann. "Muuli?" huudahti Fritz, hyppäsi

molemmin jaloin yli seimen aitauksen ja tarttui, tamman

hököttämisestä huolimatta, varsan kaulaan kiini ja tarkasteli häntä

naamaan, silmiin ja korviin, ja nähdessään näistä tämän kauhistavan

totuuden, huudahti hän vihan vimmassa: "Kylläpä minä taitan niskan

sekä tältä epäluomalta että Kyösti Prebberowilta".

"Hävetkää toki, Triddelfitz", sanoi Hawermann vakaisesti, "etteköhän

näe, kuinka emä on iloissaan, vaikk'ei varsa olekkaan mikään

puhdasrotuinen sikiö".

"Niin", lausui Bräsig, "ja hänellä on kumminkin siihen lähin oikeus,

niinkuin pastorin rouva sanoo. Kyösti Prebberowilta saatte minun

puolestani niskan taittaa, sillä hän on kolmekertaisesti karaistu,

paatunut lurjus".

Fritz nousi vitkalleen ulos seimestä, syvä alakuloisuus oli tullut

vihan sijaan; "kuinka on se mahdollista?" huudahti hän, "hän on

minun paras ystäväni ja hän pettää minun kuurolla hevosella ja aasin

varsalla. Minä vedän hänet oikeuteen".

"Sanoinhan teille, ettei hevoskaupassa tule kysymykseen ystävyys

eikä rehellisyys", sanoi Bräsig ja tarttui Fritziin käsivarresta

ja talutti hänen ulos tallista, "mutta minun tulee teitä surku

teidän oikeutetun harminne tähden. Hevoskaupan oppirahoja olette nyt

saaneet maksaa ja sitä täytyy jokaisen tehdä; mutta hevosriidasta

tahdon teitä varottaa, sillä, muulin jo aikaa kuoltua, ei semmoinen

oikeudenkäynti ole likimaillekaan lopussa. Näettekös", sanoi hän ja

talutti Fritziä edes takasin kartanolla, "minä tahdon kertoa teille

erään semmoisen jutun varoitukseksi. Oli nimittäin vanha Rütebusch

Swensinissä hän myi omalle langollensa, joka täällä ennen Hawermannia

oli pehtorina, erään kimohylkiön ratsashevoseksi. Hyvä, eli niinkuin

teidän tapanne on sanoa: 'bong!' Kolme päivää sen perästä tahtoo

pehtori koettaa uutta hevostansa, hän kiipee siis otuksen ratsaille,

sillä se oli koko kolhonkorkea ja hän sitä vastaan perhanan

lyhytkoipinen; mutta tuskin oli hän päässyt selkään istumaan, kun

tuo juhta juoksee täyttä nelistä hänen kanssansa kylän lammikkoon --

seisattamisesta ei puhettakaan! -- aina kaulaan asti, ja siihen jäi

se seisomaan; ei liikahda eteen- ei taaksepäin. Se oli onni kimolle

ja pehtorille, sillä muuten olisivat molemmat hukkuneet. Pehtori

huusi, minkä jaksoi, apuun tulemaan, sillä hän ei voinut pohjata,

eikä hän osannut uidakaan, ja tuon vanhan nikkari Flegelin täytyi

pelastaa hänet paatilla. No, nyt alkoi oikeudenkäynti, sillä pehtori

väitti hevosen olevan vikurin ja Rütebuschin piti se takasin ottaa,

sillä vikuruus purkaa hevoskaupankin. Siihen ei Rütebusch kuitenkaan

suostunut, ja nuo molemmat langokset joutuivat ensin epäsopuun ja

tulivat vihdoin: niin kiivaiksi vihamiehiksi, etteivät suvainneet

nähdä toinen toistansa kolmen penikulman päässä. Mutta oikeudenkäynti

meni menojansa. Koko Swensinin oli tekeminen valansa, että eläin

heidän luonansa oli täysijärkinen ollut ja Pümpelhagenilaiset saivat

vannoa, että hevonen heidän luonansa oli vikuruutta osottanut: Niin

kesti oikeuden juttua jo viidettä vuotta ja sillä aikaa seisoi eläin

joutilaana tallissa ja söi kauroja, sillä pehtori ei enää milloinkaan

tahtonut sen selässä ratsastaa, koska hän piti sitä hengelle

vaarallisena olentona; nuijata ei hän sitä myöskään tohtinut, koska

se oli _corpus delictus_, niinkuin sitä lakikielessä sanovat. Nyt

tuotettiin oppineimmat hevostohtorit paikalle, kuusi kappaletta,

mutta heistä ei apua, he olivat erimielisiä, kolme heistä sanoi

hevosen olevan viisaan, toiset kolme väittivät sen olevan hullun.

Mutta oikeudenkäyntiä kesti kestämistään, ja koko joukko uusia

riitoja oli siitä syntynyt, sillä nuo oppineet hevostohtorit olivat

antaneet haukkumanimiä toinen toisillensa, ja vetivät toinen toisensa

oikeuteen. Nyt kirjotettiin eräälle kuuluisalle hevosprofessorille

Berlinissä, mitä hän muka arveli asiasta. Professori kirjotti

takasin, että piti leikattaman tuolta vanhalta kaakilta pää poikki ja

lähetettämän hänelle, hänen täytyi muka nähdä sen aivot; olihan hyvin

vaikea järjellisestä ihmisestä sanoa, oliko hän hullu vai viisas,

mutta järjettömän luontokappaleen suhteen oli se viittä vaikeampi,

koska se ei voi mitään puhua. Niin, se piti nyt tehtämän, mutta vanha

Rütebusch asianajajansa kanssa pani vastaan ja sai sen estetyksi, ja

oikeudenkäyntiä voitiin taas jatkaa. Niin kuoli vanha Rütebusch ja

puolta vuotta myöhempään hänen lankonsa, ja kumpikaan ei sopinut, ei

edes kuolinvuoteella, ja he ovat molemmat menneet ijankaikkisuuteen,

kumpikin lujana luulossaan, toinen pitäen kaakkia viisaana, toinen

hulluna. Nyt lopetettiin riitajuttu vihdoinkin, se loppui itsestään,

koska tuo vanha, kimo kolme viikkoa sen perästä myös kuoli paljaasta

lihavuudesta hyvien päiväinsä tähden. Nyt suolattiin sen pää

niin hyvästi kuin mahdollista ja lähetettiin tuolle oppineelle

professorille Berliniin, ja hän kirjotti takasin, että kimo koko

elämänsä aikana oli ollut yhtä vähän hullu kuin hän itse, ja toivoi

vaan että riitakumppanit myöskin olisivat olleet yhtä viisaita kuin

tuo luontokappale, niin selviltä olivat sen aivot näyttäneet. Ja se

mies oli oikeassa; sillä se renkipoika lurjus, joka toi pehtorille

hevosen, palveli sittemmin minulla ja hän tunnusti minulle panneen

kappaleen palavaa taulaa eläinraukan hännän alle, kostoksi siitä,

että pehtori edellisenä päivänä oli antanut hänelle selkään. Ja nyt

kysyn minä jokaiselta järjelliseltä ihmiseltä, eikö se ollut varsin

viisas eläin, joka juoksi kylän lammikkoon, sammuttaaksensa tulta!

-- Ja niin loppui se suuri riita; mutta ne pienet! riidat noiden

oppineiden hevostohtorien välillä, ne kestävät vielä yhä. Ja nyt

tahdon minä sanoa teille jotakin: Hawermann on vanhan Prebberowin,

sen veijarin isän, hyvä ystävä ja hän on puhuva hänen kanssansa, että

te saatte omanne takasin. Menkää nyt vaan ja älkää olko vihoissanne

tuolle pienelle olennolle taikka sen emälle, sillä ne ovat viattomia,

emä on pettynyt yhtä hyvin kuin tekin". Ja niin puhein seurasi hän

toisien jälestä, jotka jo istuivat pelipöydän ääressä.

"No nyt!" sanoi Kurz, "kymmenen grandissimoa siis! Minä pelaan itse

ulos".

"Kaarlo", sanoi Bräsig, "sinun pitää puhua vanhan Prebberowin kanssa,

ettei sinun vaivainen vintiösi joudu liian suureen huoleen".

"Sen minä teenkin, Sakari, ja asia on selville saatettava. Minun tule

suuresti sääli, että tuon poika paran koko ilo meni tyhjiin. Ken

olisi voinut ajatellakaan muulia!"

"Minun tulee huomauttaa", lausui rehtori ja laski korttinsa, jotka

töin tuskin oli saanut järjestetyiksi pöydälle -- Kurz istui kuin

tulisilla hiilillä -- "että täällä yleisesti kutsutaan tuota

vastasyntynyttä eläintä muuliksi, vaikka sitä luonnonhistoriallisen

puheparren mukaan pitäisi kutsuttaman hevosaasiksi. Erotus on

nimittäin se..."

"Sinä voit tehdä ihmisen hulluksi luonnonhistoriallasi!" huudahti

Kurz. "Pelaammeko me luonnonhistoriaa vai pelaammeko korttia? Kas

tässä, ruutuässä on pöydällä!" Nyt ei mikään enää auttanut, rehtorin

täytyi tunnustaa, ja Kurz voitti pelinsä ja samassa oikeuden neljä

viikkoa aikaa kerskailla kymmenestä grandissimostansa.

Niin pelasivat herrat edelleen, riidellen kaikessa ystävyydessä,

kunnes rehtori, laskettuaan umpiarviolta rahansa, havaitsi että hän

oli voittanut jo kolme taaleria ja kahdeksan killinkiä, ja koska onni

ei enää viimeisenä aikana ollut häntä yhtä uskollisesti seurannut,

päätti hän lopettaa, nousi sentähden ylös pöydästä, sanoi jalkojansa

paleltavan ja pisti voittonsa taskuunsa.

"Jos teidän jalkojanne paleltaa", sanoi Bräsig, "tahdon minä antaa

teille hyvän neuvon: ottakaa joka aamu, ennen kuin einehditte,

näpillinen nuuskaa nenäänne, se auttaa kylmiä jalkoja vastaan".

"Johan nyt!" huudahti Kurz, joka viimeaikoina oli voittanut, "kuinka

täällä voi jalkoja paleltaa!"

"Vai niin?" kysäisi rehtori pikaistuneena, sillä hänen oli

puolustaminen voittoansa, "eikö minun jalkojani voi paleltaa yhtä

hyvin kuin sinun? Eikö sinun jalkojasi aina rupee paleltamaan meidän

peliseurassamme, kun sinä olet voittanut?" ja hän pysyi päätöksessään

ja sai pitää kylmät jalkansa ja voittonsa, ja kotvasen ajan kuluttua

lähtivät nuo molemmat kaupunkilaiset tiehensä ja ottivat Bräsigin

taipaleen matkaa mukaansa.

Hawermann oli juuri menemäisillään levolle, kun hän kuuli ovensa

takana kovasti puhuttavan ja riideltävän, ja Fritz Triddelfitz astui

sisään Kristian Däselin kanssa.

"Hyvää iltaa, herra pehtori", sanoi Kristian, "minulle se on

yhdentekevä".

"Mitä nyt on taas tapahtunut?" kysäisi Hawermann.

"Herra pehtori", sanoi Fritz, "te tiedätte kuinka minulle kävi tuon

-- niin -- tuon muulin kanssa, ja nyt ei Kristian tahdo antaa sen

eläinraukan olla tallissa".

"Mitähän se merkitsee?" kysäisi Hawermann.

"Niin, herra, se on minusta yhdentekevä! Mutta _tämä_ ei voi olla

yhdentekevää, minä olen palkattu hoitamaan hevosia ja varsoja, vaan

en kameleita ja hevosaaseja. Mitä? Sitte voisi herra Triddelfitz pian

tuoda apinoita ja karhujakin talliin".

"No, mutta jos minä sanon, sinulle, että sen eläimen pitää saada

olla tallissa ja sinun pitää hoitaa sitä yhtä hyvin kuin muitakin

varsoja..."

"Niin, jos te sitä käskette, niin on se minusta yhdentekevä ja

voinhan minä sen sitte tehdä. No, hyvää yötä sitte, herra pehtori, ja

älkää panko pahaksi", ja niin puhein meni hän.

"Herra Hawermann", sanoi Fritz, "mitä on herra von Rambow tästä

tapauksesta sanova? ja erittäinkin hänen armollinen rouvansa?"

"Älkää siitä olko millännekään, he eivät siitä paljon välitä".

"Niin", sanoi Fritz ja astui ulos ovesta, mennäksensä levolle, "mutta

se minua kuitenkin hävettää, että sen juuri piti tapahtuman minun

tammalleni".

Kun herra von Rambow tuli kotia, sai hän kuulla asian heti

Kristianilta, ja koska hän oli hyvänlaitainen mies ja piti paljon

Fritzistä, sillä he olivat useissa suhdissa toinen toisensa

kaltaiset, lohdutti hän Fritziä ja sanoi: "Älkää olko millännekään!

Puhdasrotuisen varsan kaupasta ei tosin meidän välillämme mitään

tullut. Teidän tulee kuitenkin muistaa, että tämä on epäsopuisen

yhtymisen tavallinen seuraus. Me panemme tamman ja varsan myöhemmin

samaan hakaan, ja saattepa nähdä, että meillä vielä on iloa heistä".

Ja niin tapahtuikin, jokaisella oli hauskaa tuosta omituisesta

eläimestä. Kun kylän mukulat sunnuntai-iltapuolina kuleksivat

pelloilla, lähestyivät he varsakarsinaa ja katselivat tuota pientä

muulia: "Näetkös, Jokkum, tuossa hän on".

"Niin, siinä hän on todellakin!"

"Näetkös, kuinka se vilkuttaa korviansa!"

"Katsoppa vaan, kuinka se potkii takajaloillansa!"

Kun piiat menivät ohi karsinan niitylle lypsämään lehmiä, seisahtivat

he myöskin tässä: "Näetkös, Stiina, tuossa on herra Triddelfitzin

muuli!"

"Tule, käydäänpä likemmäksi, Wiikka".

"Ei, sitä en minä tee, se näyttää niin rumalta!"

"No, kaikkiapa vielä! Ethän häntä itseä kumminkaan niin kammo, sillä

hän määrää sinulle aina kaikkein helpoimmat tehtävät".

Ja koko lähiseudussa tuli nyt rautikkotamma ja muuli ja Fritz

tunnetuiksi, ja missä hyvänsä Fritz nähtiin, kysyttiin aina hänen

suureksi harmiksensa, kuinka muuli jaksoi. Mutta aasinvarsa siitä

viisi välitti, hän juoksenteli kesäkauden muiden jalosukuisten

varsain kanssa ympäri karsinassa ja jos joku tuli häntä liian

likelle, tiesi hän antaa hänelle hyvän kiemauksen.

Luku 23.

Tässä luvussa tekee Aksel laskujansa ja parantelee talouden hoitoa

Ayrshire-sonneilla ja hienovillaisilla jaaroilla. Kananen tahtoo

kaiken mokomin lentää yli Pümpelhagenin rajan. Gottlieb pelaa

bostonia, ratsastaa, tanssii ja laulaa hei-rallaralla-raa! Nuori

Jokkum ja nuori Sulttaani katselevat iltataivasta. Kotiapteekista ja

vanhoista kenkärajoista, hiljaisesta miehestä ja kolkosta haudasta.

Pastorin pieni rouva, Lovisa ja Bräsig katselevat kirkkomaata, Mukkel

ja Kananen pappilanmaata.

Tämä vuosi oli Pümpelhagenille ollut oikein siunattu vuosi, ja kun

syksy läheni ja viljan hinta nousi, luuli Aksel pääsevänsä kaikista

huolistaan ja murheistaan. Hän laski ja laski, ja tiesi ihan

täsmälleen, jos hän sai turnipsista niin korkean hinnan ja villoista

niin ja niin paljon ja karjantuotteista niin paljon, kuinka monta

kappaa nisuja hänen oli myyminen, maksaaksensa velkansa viimeiseen

taaleriin. Kylläpä sitte perhana riivaisi, jos ei hän tänä vuonna

päässyt kaikista veloistaan. Mutta tämä vuosi olikin toista, hän

oli _itse_ ollut Pümpelhagenissa, hän oli _itse_ isäntänä hoitanut

asioitansa, ja isännän silmä on talouden pidossa, mitä aurinko on

suuressa mailmassa, sen valossa kasvaa ja kypsyy kaikki, sillä

isännän jalka pellon sonnittaa. Eikä kauvan viipynyt, niin riisti

Aksel vaivihkaa nämä armolahjat pois Jumalan käsistä ja luki tämän

siunatun vuoden omaksi ansioksensa; nuo korkeammat viljan hinnatkin

näyttivät hänestä olevan hänen ansionsa.

Hän ui nyt päälläpäin ja jos häneltä sattumalta silloin tällöin

puuttuikin rahoja talouden tarpeellisten ulostekojen ja Taavetin

ja Slusuhrin langenneiden vekselien maksamiseen, niin ei se mitään

haittanut, sillä hän oli viisaalla ja kelvollisella talouden

pidollaan hankkinut itselleen suurta luottamusta lähitienoossa, johon

päätökseen hän tuli siitä, että kumminkin Pomukkelskopp useassa

tilaisuudessa oli tarjonnut hänelle rahoja lainaksi. Ne oli hän

ottanutkin arvelematta vastaan, päästäksensä Taavetin kynsistä,

ja niin maksoi hän Pomukkelskopin rahoilla velkansa Taavetille

ja Slusuhrille, ja nämä antoivat rahat taas Pomukkelskopille ja

Pomukkelskopp taas hänelle, ja niin kulkivat rahat mieheltä miehelle,

ja tämä kiertokulku olisi ollut varsin hauskaa, jos ei Aksel olisi

ollut ainoa, joka siitä tappiolle tuli ja jos ei Pomukkelskopilla

olisi ollut vaiva, uudestaan järjestää rahapakat, ettei Aksel

huomaisi, että hän aina sai takasin omat rahansa. Mutta sitä ei voitu

välttää, jos ei Pomukkelskopp tahtonut astua ilmi piilostaan, josta

hän väijyi Pümpelhagenia; hän otti siis tämän vaivan hartioillensa,

pääasiallisesti sentähden, että hänellä oli oma ilonsa siitä, että

kanssakäyminen heidän välillään oli tullut niin vilkkaaksi.

Aksel iloitsi myöskin tästä asiasta, sillä hänellä oli nyt aina

rahoja, joilla hän pääsi pahimmasta pulasta, ja ne pienet korot,

joita hän niistä sai maksaa, näyttivät hänestä varsin mitättömiltä,

sillä hänen ei milloinkaan johtunut mieleensä laskea yhteen, mitä ne

tekivät koko vuodelta, ja hän oli täydessä aikeessa ryhtymään suuriin

parannuspuuhin Pümpelhagenissa. Mutta tunnettu asia on, että nuoret

herrat, jotka eivät enempää ymmärrä maanviljelyksestä ja talouden

hoidosta, juuri alkavat parannuksiansa siitä, joka kaikkein pikemmin

vie heidät perikatoon. Minä tarkotan karjanhoitoa. Ja miksikä

juuri siitä? Minä luulen sentähden, että nuorilla herroilla ei ole

suurta vaivaa, ostaa itselleen joku muukalainen sonnipulkki ja pari

uudenaikaista jaaraa, ja sentähden että karjanhoidon lait vielä ovat

niin epäselviä, että tyhminkin voi puhua siitä viisaan tavalla. Ei

ole muuta tarvis kuin sysätä syrjään kaikki vanhat, monivuotiset

kokemukset, joka ei ole vaikeata, ja kohta näyttää hänen nuori

keltanen tukkansa yhtä arvokkaalta kuin vanhuksien harmaat hapset.

Pümpelhagenissa oli breitenburgilaisia lehmiä joita vanha

kamarineuvos Hawermannin neuvosta ja Hawermannin avulla oli

hankkinut. Näiden suhteen piti jotakin uutta saada toimeen,

ja Aksel matkasi sentähden Sommersdorfiin Pommerissa, jossa

huutokaupalla myytiin karjaa, ja huusi Pomukkelskopin kehotuksesta

erään erinomaisen kauniin Ayrshire-sonnin. Miksikä juuri sen?

No, ensiksikin, koska se oli niin kaunis, toiseksi, koska se oli

Skotlannista, ja kolmanneksi, koska se oli jotakin uutta.

Pümpelhagenissa oli negretti-rotuisia lampaita, jotka antoivat

runsaasti villoja ja joista aina oli ollut hyvä tulo; mutta

villamarkkinoilla oli Pomukkelskopp, oman ilmotuksensa mukaan, saanut

puolentoista taaleria enemmän leiviskältä, siis sai tämä viekas

naapuri tuon nuoren herran houkutelluksi ostamaan häneltä hyvin

kalliista hinnasta kaksi hienon-hienoa elektorali-jaaraa. Että hän

ennen oli saanut paljon enemmän villoja jokaisesta lampaasta ja siis

paljon suuremman leiviskäluvun kuin Pomukkelskopp, ei johtunut hänen

mieleensä; olihan hänellä paljon muutakin laskettavaa.

Hawermann vastusteli voimainsa perästä näitä uusia puuhia, mutta

turhaan, hänen nuoren herransa silmissä oli hän vanha ukko, joka oli

jäänyt takapajulle eikä enää voinut seurata aikaansa, ja kun tuo

vanhus ahdisti häntä liian kovasti järjellisillä varoituksillaan, oli

hänellä aina sama vastaus valmisna: "mutta herranen aika, voidaanhan

aina koettaa;" vaan ei ajatellut sitä, että muutamissa kohdissa

koettaminen ja hävittäminen on sama asia. Pehtori ei saanut hänestä

mitään urakkaa ja hänen oli kiittäminen Jumalaansa, ettei tuon nuoren

herran mieleen johtunut puhdasrotuisten hevosten kasvattaminen, joka

jo kumminkin kummitteli ilmassa. Nuori rouva ei myöskään voinut

mitään estää, sillä hän ei tietänyt, millä tavalla hänen miehensä

pääsi rahapulistaan, hänen oli vastaiseksi tyytyminen siihen,

mitä hän näki, heittämättä kuitenkaan asioita kokonaan sillensä,

ja Akselista oli tämä silminnähtävästi paljasta tyytyväisyyttä ja

kultaisia toiveita.

Ja Gürlitzissä Pomukkelskopin ja hänen Kanasensa luona vallitsi

myös sula tyytyväisyys, se tahtoo sanoa, ei juuri perheellinen;

mutta sitä eivät he pyytäneetkään yksinkertaisuudessaan, ei, he

olivat tyytyväiset raha-asiain sukkelaan kiertokulkuun, ja toiveet

kävivät yhä kultaisemmiksi sanan alkuperäisessä merkityksessä, sillä

Pümpelhagenin ja Gürlitzin raja tuli yhä epäselvemmäksi, mitä enemmän

sitä tallattiin; Pomukkelskopilla oli vaan tuontuostakin ikävänä

toimena, typistää Kanasensa siipiä, kun hän kaiken mokomin nyt jo

tahtoi lentää yli väliaidan, poimimaan toiselta puolelta toukkiansa.

Jokkum Nüsslerin talossa istua pönötti tyytyväisyys kaikessa

mukavuudessa tuolla leveällä sohvalla, ja jos joku siellä olisi

tahtonut kultaisista toiveista puhua, olisi hänen täytynyt tehdä se

siinä merkityksessä, kuin runoiliat sille sanalle antavat, puhuissaan

"kultaisesta aamutaivaasta", ei niin, kuin luulisivat he kullan

kiillon vastaavan taivaan loistetta, ei, vaan sentähden, etteivät

he tunne mitään kauniimpaa, sillä, niin harvoin saavat he sitä

nähdä. Gottlieb heitti vähitellen tuon pörhöisen herännäiskotelon

pois päältään ja rupesi katselemaan mailmaa toisilla: silmillä kuin

noilla sinisillä silmälaseilla, jotka hän oli saanut Erlangenista

tai Jumala tiesi mistä. Hän pelasi Bräsigin suureksi iloksi jo

huonosti bostoniakin, oli kerran noussut hevosen selkään ja pudonnut

maahan vahingoittamatta itseänsä, olipa tullut Jokkum Nüsslerin

elojuhlaankin, hän ei ollut tanssinut se tahtoo sanoa, ei kumminkaan

julkisesti kaikkein nähden, mutta Liina oli kuitenkin vienyt hänen

viereiseen kamariin ja siellä opettanut häntä tanssimaan polkkaa, ja

lopuksi oli Gottlieb laulanut kuuluvasti mutta hyvin huonolla äänellä

hei-ralla-ralla-raa!

Ja Rudolf sitte? No, hänestä emme tahdo mitään muuta sanoa kuin mitä

Hilgendorf sanoi Bräsigille: "Bräsig, _hän_? Ihan kuin minä itse:

mahdoton saada häntä uupumaan: kourat kovat kuin rauta! Hän luo vaan

silmän vilkauksen, niin tietää hän heti asian, ihan kuin minä itse!

-- Ja kirjat? -- Niihin ei koske! Ihan kuin minä!"

Rouva Nüssler oli onnellinen lastensa onnesta, ja nuori Jokkum ja

nuori Sulttaani istuivat tuntikausia yhdessä ja katselivat toinen

toistansa, lausumatta sanaakaan, ja ajattelivat sitä hetkeä, milloin

he saisivat uuden vallanperiän, nuori Jokkum Rudolfin ja nuori

Sulttaani uuden nuoren Sulttaanin "seitsemännen". Se ei tosin ollut

mikään aamutaivas, mitä he katselivat, mutta tyytyväisistä ihmisistä,

niinkuin Jokkum ja Sulttaani olivat, näyttää iltataivaskin toisinaan

kultaiselta.

Niin asui onni jokaisessa kodissa tällä seudulla, jokaisessa omalla

tavallaan, ainoastaan siinä kodissa, johon se vasta oikein oli

ottanut tyyssijansa ja jossa sai talvella istui lämpimän uunin

ääressä ja kesällä lehmuksen alla oven edessä ja lehtimajassa

puutarhassa ja jossa se, ikäänkuin vanha hyvänlaitainen isoisä,

mielihyvillään oli tarkastellut Lovisan vilkkaita liikuntoja ja

johtanut pastorin rouvan pyhjinriepua ja pitänyt herra pastorin

kirjotukset järjestyksessä, siellä ei onni enää tahtonut viihtyä,

se oli sanonut hiljaa jäähyväiset ja oli sulkenut oven vaivihkaa

ja oli mennyt sinne, mistä hän oli tullut; ja hänen perästänsä oli

tullut levottomuus ja suru, sillä tuo vanha, hyvänlaitainen pastori

oli käynyt yhä heikommaksi. Hän ei oikeastaan maannut vuoteella

eikä ollut varsinaisesti kipeä, ja tohtori Strumpf Rahnstädtissä

ei ollut kaikista niistä kolmesta tuhannesta seitsemästäsadasta

seitsemästäkymmenestä ja seitsemästä taudista, jotka oikeudella

tulevat ihmisen osalle, mies löytämään yhtään, joka olisi sopinut

pastorille. Hänen täytyi siis tyytyä kohtaloonsa, ja sen hän

tekikin nurkumatta, sillä tuo vanha, uskollinen ystävä, rauha, oli

lähteissään laskenut kätensä hänen päänsä päälle ja sanonut hänelle:

"Minä menen, mutta vaan vähäksi aikaa; sitte palaan minä taas

Reginasi luoksi. Sinä et minua tarvitse luonasi, koska minä jo vuosia

olen asunut sinun sydämessäsi aina siitä ankarasta hetkestä asti,

jolloin sinä teit tilin Jumalan ja mailman kanssa. Lepää nyt, väsynyt

olet sinä kumminkin!"

Ja väsynyt oli hän, hyvin väsynyt. Hänen Reginansa oli asettanut

hänen sohvalle kuvien alle, hänen oman tahtonsa jälkeen, että hän

voisi nähdä ulos akkunasta; Lovisa oli peittänyt hänen lämpimillä

vaipoilla, ja molemmat olivat varpaillaan menneet ulos, ettei hänen

leponsa tulisi häirityksi. Ulkona lankeavat tämän talven ensimäiset

lumisinkaleet maahan, hiljaa, varsin hiljaa; ja ulkona oli yhtä

hiljaista kuin sisällä, sisällä hänen sydämessänsä; ja hänestä

tuntui, kuin viittaisivat nuo siunaavat Kristuksen kädet hänelle --

kukaan ei sitä ollut nähnyt, mutta hänen Reginansa oli jälistäpäin

niin selittänyt -- ja hän oli noussut ja aukaissut kaapin, jonka hän

oli saanut perinnöksi isävainajaltansa ja jonka hänen äitivainajansa

aina itse oli kiillottanut, ja oli istunut nojatuolille kaapin eteen

ja oli vielä kerran tahtonut nähdä, mikä hänelle tässä mailmassa oli

rakasta ja kaunista.

Kaappi oli nimittäin kaikkein niiden kalujen talletuspaikka, jotka

hänestä hänen elämässään olivat tärkeitä ja ihmeellisiä, se oli

hänen kotiapteekinsa, jossa hän talletti välikappaleita tämän

maallisen elämän suruja ja tuskia vastaan, joita hän käytti, kun

hänen sydämensä oli kipeä; ne olivat vaan yksinkertaisia kotikuureja,

mutta ne auttivat aina. Niitä ei ollut sälytetty purkkeihin ja

pulloihin, eikä mitään opastuslippuja niiden käytäntöön ollut niihin

kiinitetty, ne olivat vaan jonakin otollisena hetkenä sattuneet hänen

käsiinsä ja hän oli ne käytettäväksi tallelle pannut. -- Kaikki, mikä

saattoi johtaa hänen muistiinsa puhdasta iloa, oli tallella tässä

kaapissa, ja jos hän jolloinkulloin surullinen oli, niin virkisti

hän mieltänsä näitä katselemalla, eikä milloinkaan sulkenut hän tätä

kaappia, tuntematta tämän kotilääkityksensä voimaa ja ilmaisematta

kiitollisuuttansa siitä. -- Siellä oli se raamattu, jonka hän lapsena

ensiksi oli saanut isältänsä, siellä oli se kaunis kristallipikari,

jonka hänen paras yliopistotoverinsa hyvästijättäissä oli lahjottanut

hänelle, siellä oli se niistinliina, jonka Regina morsiamena oli

virkannut hänelle, siellä oli se näkinkenkä, jonka eräs merimies,

jonka hän oli opastanut oikealle tielle, vuosien perästä oli hänelle

lähettänyt, siellä olivat Lovisan, Miinan ja Liinan uudenvuoden

ja joulun onnentoivotukset, joita he läkillä ja kynällä olivat

sopertaneet paperille ja niiden vieressä viruivat heidän ensimäiset

kömpelösti tehdyt käsityönsä; siellä oli hänen Reginansa kuihtunut

morsiusseppele ja se suuri hopealla silattu kuvaraamattu, jonka

Hawermann, ja se hopeasilainen merivahainen piipunkoppa, jonka Bräsig

oli lahjottanut hänelle hänen seitsemäntenäkymmenentenä ja viidentenä

syntymäpäivänänsä, ja kaapin alimmaisella hyllyllä talletettiin

kenkiä, niitä kenkiä, jotka Lovisalla ja Reginalla ja hänellä

itsellään oli ollut, kun he ensimäisen kerran tulivat Gürlitzin

pappilaan.

Vanhat jalkineet eivät ole kauniita, mutta hänestä mahtoivat ne olla

suloiset nähdä, sillä he ottanut ne ulos kaapista ja oli asettanut

ne ympärillensä ja oli kauvan tarkastellut niitä ja oli ajatellut

yhtä ja toista tätä tehdessään, ja oli ottanut ensimäisen raamattunsa

syliinsä ja oli aukaissut Kristuksen vuorisaarnan ja lukenut siitä.

-- Kukaan ei ollut sitä nähnyt, mutta se ei ollutkaan tarpeesen,

hänen Reginansa tiesi sen ilmankin, kuinka kaikki oli tapahtunut. --

Ja sitte oli hän hyvin väsynyt ja oli kallistanut päänsä nojatuolin

kulmaa vastaan ja oli nukkunut.

Siinä asemassa he hänen tapasivat, ja pastorin rouva istui hänen

viereensä nojatuolille, painoi hänen silmänsä kiini ja laski

päänsä hänen päätänsä vastaan ja itki hiljaa itseksensä, ja Lovisa

heittäytyi hänen jalkainsa juureen ja pani kätensä ristiin hänen

polvillensa ja katseli vesissä silmin noita molempia rakkaita

rauhallisia kasvoja. Sitte taitti pieni pastorin rouva tuon avonaisen

raamatun lehdenkulman ja otti kirjan hiljaa pois pastorin kädestä

ja nousi, ja Lovisa nousi myös ja heittäytyi Reginan kaulaan, ja

molemmat hyrähtivät ääneensä itkemään ja koettivat lohdutella

toinen toistansa, kunnes pimeä alkoi tulla. Sitte otti pastorin

rouva pastorinsa saappaat ja omat kenkänsä ja pani ne kaappiin

ja sanoi: "Siunattu olkoon se päivä, jolloin te yhdessä tulitte

tähän huoneesen;" ja pani Lovisan pienet pieksut niiden viereen ja

sanoi: "ja sekin päivä, jolloin te ensimäisen kerran kävitte meidän

kynnyksemme yli", ja sitte sulki hän kaapin kiini kaikkine iloineen.

Kolmen päivän perästä haudattiin tuo hyvä pastori Behrens siihen

paikkaan kirkkotarhassa, jonka hän eläissään itse oli valinnut ja

josta voi nähdä noiden kirkasten akkunain läpitse pappilan tupaan

sisään ja johon aurinko aamulla loi ensimäiset säteensä.

Saattojoukko oli hälvennyt, Hawermanninkin oli ollut lähteminen,

Bräsig yksin oli ilmottanut tahtovansa jäädä pappilaan yöksi; hän oli

koko päivän ollut avullisna, missä vaan tarvittiin, ja hiipi nyt,

nähdessänsä noiden molempain rouvasihmisten seisovan käsi kädessä

akkunan ääressä, hiljaa pois tuvasta ylös lepokammioonsa ja katseli

hämärässä ulos akkunasta kirkkotarhaan, jossa tuo kolkko hauta

oli valkean lumen peitossa. Hän ajatteli sitä miestä, joka siellä

lepäsi, kuinka hän usein oli kurottanut hänelle kättä auttaaksensa ja

neuvoaksensa häntä, ja hän lupasi itseksensä, korvata sen voimainsa

perästä tuolle pienelle pastorin rouvalle. -- Ja alhaalla asuntuvassa

seisoivat nuo molemmat turvattomat naiset ja katselivat myös tuota

kolkkoa hautaa kohden ja lupasivat hiljaa sydämissänsä toinen

toisellensa osottaa kaikkea sitä rakkautta ja ystävyyttä, johon se

hiljainen mies, joka tuolla mullassa lepäsi, niin usein oli heitä

kehottanut ja jota hän niin usein heitä kohtaan oli harjottanut. Ja

pastorin pieni rouva kiitti Jumalaa ja pastoriansa siitä, että he

olivat antaneet hänelle hänen surussansa niin hyvän lohdutuksen kuin

tämä oli, jota hän nyt halaili, ja hän silitti Lovisan kiiltävää

tukkaa ja suuteli häntä tuontuostakin, ja Lovisa rukoili Jumalaa,

antamaan hänelle kaikkea hyvää ja kaunista, että hän voisi laskea

ne kaikki elatusäitinsä syliin. -- Niin, verekset haudat ovat

kukkaspengerten kaltaisia, joita puutarhuri tekee, kasvattaaksensa

niissä kaikkein kauniimpia kukkia; mutta myöskin rumia sieniä kasvaa

usein näillä penkereillä.

Samana iltana seisoi Gürlitzissä vielä kaksi muutakin henkilöä

akkunan ääressä ja katseli ulos hämärään, ei kirkkotarhaan,

ei sinnepäinkään, vaan pappilan maata, ja Pomukkelskopp

sanoi Kanasellensa, että nyt ei voinut toisin käydä, nyt oli

arentikontrahti purjettava, nyt oli hänen se saaminen, hän tahtoi

puhua asiasta uuden pastorin kanssa ennen vaalia.

"Mukkel", sanoi Kananen, "Pümpelhagenin herra ei suinkaan sitä

suvaitse, hän ei päästä peltoa kynsistänsä".

"Kynsistänsä, Kanaseni? Minähän pidän häntä kynsissäni".

"Niin, jospa nuori herra suostuisikin siitä luopumaan; mutta kuinkas

käy sitte, jos me saamme semmoisen uuden papin tänne, joka itse

hoitaa maanviljelystänsä?"

"Kyhkyseni, enhän minä tunne sinua enää ensinkään! Valitsemmehan

itse; me valitsemme herännäisen papin. Semmoisilla on vaan tekemistä

raamatun, virsikirjan ja uskonkappalten kanssa, heillä ei ole aikaa

maanviljelyksestä huolta pitämään".

"No, mutta emmehän valitse yksin, Pümpelhagen ja Reksow ja Warnitz

valitsevat myös".

"Kyhkyseni, Warnitz ja Reksow! Mitä voivat ne Pümpelhagenia ja

Gürlitziä vastaan? Jos Pümpelhagenilaiset ja minun alustalaiseni

ääntävät yhdessä..."

"Älä luota alustalaisiisi, ne roistot tekevät sinulle vaan vahinkoa.

Ja etkö luule, että pastorin rouvakin on vastusteleva sinun

pyyteitäisi? Ja hän voi sen tehdä, koko kylä riippuu kiini hänessä

kuin takkiainen".

"Enköhän minä voi hänelle sitä kostaa? Hänen pitää lähteä pois

kylästä; -- täällä ei ole papinlesken kotia, ja pitäisikö minun

rakentaa hänelle semmoinen? Juu perunia, rouva kulta, odottakaa vaan

sitä!"

"Kopp, sinä olet pöllöpää! Tapahtuuhan vaali jo paljoa ennemmin".

Ja niin puhein läksi hän.

"Kyhkyseni", huusi Pomukkelskopp hänen perästänsä, "armas kyhkyseni,

ole huoleti, minä pidän kyllä huolta asiasta".

Niin, vereksillä haudoilla rehottaa myöskin rikkaruoho, kun

perilliset kurottavat ahneesti kätensä vainajan rahaan ja

omaisuuteen, kun naapuri käyttää hyväksensä lesken ja orpoin hätää,

laventaaksensa taloansa ja tiluksiansa, ja kun voitonhimo istuu

mukavassa sohvankulmassa ja miettii, mitenkä voisi kostua toisen

onnettomuudesta.

Luku 24.

Mitä Frans aikoi tehdä pappilassa, vaan ei tehnytkään. Miksikä Bräsig

oli varovainen ja Fritz kopea. Uudestaannäkeminen ja mieliharmit.

2000 taaleria tippusen tiessänsä! -- Ken on auttava? Vanha ystävä

Pomukkelskopp ja pappilan pelto.

Bräsig oli koko viikon pappilassa, hän pani kaikki kuntoon, mitä

semmoisessa muutoksessa tarpeesen oli, hän toimitti kalunkirjotuksen,

kirjotteli kokonaisia kasoja mitä kummallisimpia surukirjeitä,

kantoi itse, huolimatta pyrystä ja pakkasesta ja leinistään postiin,

suoritti suutari- ja nikkarirätingit Rahnstädtissä ja istui nyt

maanantaina hautauksen jälkeen pastorin rouvan ja Lovisan kanssa

aamiaispöydässä ja aikoi kohta syötyänsä lähteä, kun samassa

eräät vaunut ajoivat pihalle ja Frans von Rambow hyppäsi maahan

ja riensi sitä päätä terveenä ja iloisena pappilan tupaan. Mutta:

"hyvä Jumala!" huudahti hän, nähdessään nuo molemmat rouvasihmiset

surupuvussa, "mitä on täällä tapahtunut? Missä on pastori?"

Pastorin pieni rouva nousi ylös nojatuoliltaan ja kävi tuota nuorta

herraa vastaanottamaan, antoi hänelle kättä ja lausui hiljaisella

äänellä: "Minun pastorini on matkannut pois, matkannut kotiansa, ja

hän käski sanoa terveisiä kaikille, kaikille" -- tässä ei voinut hän

pidättää kyyneleitänsä, vaan itki niistinliinaansa -- "kaikille,

joista hän oli pitänyt, teille myöskin".

Ja Lovisa lähestyi myöskin häntä ja antoi hänelle kättä, sanomatta

mitäkään. Hänen poskensa olivat lentäneet punasiksi, kun hän ensiksi

hänen näki ja tunsi, mutta nyt oli hän taas rauhallinen ja maltti

mielensä. Ja Bräsig pudisteli Fransin kättä ja puheli niistä ja

näistä, johtaaksensa seuraa toisille ajatuksille ja saadaksensa heitä

heittämään näitä ensikohtauksen tuskallisia tunteita; mutta Frans

ei häntä kuullellut, hän seisoi ihan ällistyneenä, tämä sanoma tuli

hänelle niin äkkiä ja niin ankarana hänen iloisiin toiveisinsa.

Kaksi vuotta oli hän ollut Eldenan maanviljelysakademiassa; hän oli

ollut uuttera ja oli siellä hankkinut itselleen tietoja kaikilla

haaroilla, joita maanviljelyksessä tarvitaan ja joita ainoastaan

semmoinen laitos tarjoaa; käytännöllisen maanviljelemisen tunsi

hän tarkoin Hawermannin opastuksesta. Hän oli nyt täysi-ikäinen

ja voi ottaa tiluksensa omaan haltuunsa; mikään ei estänyt häntä

perustamasta perhettä, kuin hänen oma varovaisuutensa. Tämä ja

pastori vainajan levolliset, järkevät kirjeet, jotka huolellisesti

karttivat jokaista pienintäkin yllytystä tai viittausta ja jotka

kaiken iloisen sydämellisyyden ohessa aina kehottivat seuraamaan

järjen tietä, olivat pidättäneet häntä äkkinäisistä teoista ja

ajattelemattomista toimista. Hänen sydämensä ei ollut tunnoton, se

tykki yhtä lämpimästi hänen rinnassaan, kuin minkä toisen nuoren

miehen hyvänsä, joka ensisilmäyksellä rakastuu aina korvihin asti

ja kantaa edessään kättänsä ja sydäntänsä tarjottimella; mutta hän

oli lapsuudesta asti tottunut luottamaan omaan järkeensä ja hän oli

pieniäkin asioita toimittanut varovaisuudella -- muutamat sanoivat

_liian suurella_ varovaisuudella -- mutta se ei haittanut! Tässä

asiassa oli hän oikeassa, tämän koko elämälle tärkeän askelen tahtoi

hän tehdä lämpimällä sydämellä, mutta kylmällä päällä. Hän oli

hillinnyt sydämensä tunteet, oli sulkenut kaikki iloiset unelmat

onnesta ja autuudesta lujasti rintaansa, ikäänkuin makean ytimen

kovaan kuoreen hän ei ollut tahtonut aukaista sitä paljaasta himosta

ja hekumasta, hän oli odottanut kärsivällisesti, kunnes onnelliset

sattumukset, juurikuin auringon paiste ja sade, saivat kuoren

itsestään hiljaa aukeamaan, että sydän terveenä ja eheänä tulisi

näkyviin ja että siitä, kasvaisi puu, jonka varjossa hän kerran

onnellisena voisi istua Lovisansa kanssa. Ja kun hänen sydämensä

toisinaan oli tulisemmin sykkinyt ja oli yllyttänyt häntä käymään

katsomaan ja tapaamaan rakastettuansa, silloin oli hän uskollisesti

vastustellut tätä haluansa, oli varonut, ettei tyttöä millään tavalla

pakotettaisi, vaan että hän saisi aikaa, ajatella tilaansa, ja tehdä

päätöksensä; ja kopeasti oli Frans sysännyt syrjään sen ajatuksen,

että hän käyttäisi onnellista taloudellista asemaansa puhemiehenänsä.

Ja jos hänen sydämensä toisinaan tämän taistelun aikana vuosikin

verta, niin oli hän sille silloin rohkeasti lausunut: "Arpajaispeliä

tämä ei ole! Semmoinen voitto on helposti voitettu ja yhtä helposti

hävitetty. Se voitto vasta kelpaa, jonka vaivalla saa, siitä voi

vastedes iloa olla".

Mutta nyt oli hän täysi-ikäinen, nyt oli hän mies kaikin puolin,

nyt oli hänen kopeutensa ja rehellisyytensä tuota suloisinta,

rakastettavinta olentoa kohtaan tullut täydellisesti tyydytetyksi,

nyt tuli tuon kovan pähkinän sydän terveenä ja eheänä näkyviin

maan mustasta mullasta, nyt oli aika sitä hoitaa, että siitä puu

kasvaisi, nyt ei ollut ainoastaan aika, vaan myöskin velvollisuus

se tehdä. Nyt hyppäsi hän vaunuihinsa, taistelu varovaisuuden ja

lämpimän sydämen välillä oli loppunut, varovaisuus jäi kotia, hyvään

säilyyn, ettei se kokonaan katoaisi, sillä hän saattaisi sitä vielä

tarvita, ja tuon lämpimän sydämen otti hän vaan mukaansa ja matkalla

hyvitteli ja hellitteli hän sitä kaikilla tavoin ja lauloi sille

suloisia lauluja ikäänkuin olisi se kapalolapsi ja hän sen äiti.

-- Ja nyt oli ilo tiessänsä, laulut onnesta ja rakkaudesta olivat

turhaan lauletut, hänen sydämensä tykki levottomammin kuin ennen, nuo

molemmat huolelliset, surupukuun puetut olennot nähdessään, ja vaikka

hän olikin jättänyt malttavaisuutensa kotia, hänen ihmisellinen

tunteensa, hänen kunnioituksensa näin suurta surua kohtaan ja muisti

tuosta kunnianarvoisasta vainajasta olivat kumminkin seuranneet

hänen muassaan, ja semmoisten valtaa ei voi mikään rehellinen

sydän vastustella, se masentuu, vaikka kyllä surulla ja tuskalla.

-- Rakkaus, sanovat ihmiset, on itsekäs eikä välitä muista, ja se

onkin totta! Se on oma mailmansa itseksensä ja menee omaa menoansa,

ikäänkuin ei mikään muu siihen koskisi; mutta jos sen alku on

Jumalasta, niin on sen kulku ijankaikkisilla laeilla määrätty,

ettei se milloinkaan hairahdu pois oikealta tolalta, ei mihinkään

kosketa, vaan valaisee muut mailmat suloisella, lempeällä valollansa,

ikäänkuin iltatähti, vuodattaen lepoa ja virvotusta kipeihin sydämiin.

Niin oli Fransinkin rakkauden laita, se ei voinut loukata, ei voinut

mitään levottomuutta muille tuoda, sen täytyi lohduttaa ja lääkitä,

ja sentähden hillitsi hän sydämensä ja vaikeni, ja kun hän sanoi

jäähyväiset pappilassa, silloin oli hänen mielensä kuin matkustajan,

joka hiellä ja vaivalla on lähestynyt kaukaa näkyvää kirkontornia ja

saa nyt ensimäisistä taloista tietää, että tämä ei ole oikea, että

vasta pitkän, taipaleen takana on hänen matkansa määrä, hän ottaa

hyvän siemauksen ja lähtee ripeästi astumaan edelleen.

Oli kaunis, kirkas talvipäivä, kun Frans kävi Pümpelhageniin ja antoi

vaunujen hiljaa seurata perästä; Bräsig kävi hänen kanssansa. Tuo

nuori mies oli vaipunut omiin syviin ajatuksiinsa, mutta Bräsig ei

ja sentähden he eivät sopineet oikein yhteen. Bräsig olisi kernaasti

voinut jättää kertomatta kaikki ne jutut, jotka tänään kummittelivat

hänen päässänsä; mutta pehtori Bräsigin parhaimpia ominaisuuksia,

oli, ettei hän milloinkaan havainnut, koska hän oli haitaksi. Vihdoin

oli hänen kumminkin huomaaminen, ettei tuo nuori herra mitään

vastannut: hän seisahtui sentähden melkein samassa paikassa, jossa

Aksel taanoin oli niin hävyttömästi hänelle matkapassin antanut, ja

kysyi: "Mitä? Olenko minä ehkä teille rasitukseksi? Semmoista on

minulle jo kerta ennen tällä paikalla tapahtunut teidän arvoisan

orpananne kanssa, voinhan nyt, niinkuin silloinkin, väistyä syrjään".

"Hyvä herra pehtori", sanoi Frans ja tarttui vanhuksen käteen,

"älkää panko pahaksenne: tuon vanhan hyvän pastorin kuolema ja tämä

surullinen muutos tuossa minulle rakkaassa pappilassa ovat tehnet

minuun liian syvän vaikutuksen".

"Vai niin", lausui Bräsig ja puristi hänen kättänsä, "jos niin on,

niin on se teille kunniaksi, ja minä olen aina sanonut, myöskin

pastorin rouvalle; ja pikku Lovisalle, että te olette, niinkuin

sivistyneen maanviljeliän olla pitää, sillä teillä on ihmiselliset

tunteet rinnassa ja pidätte kumminkin noita perhanan renkejä kurissa;

ja Rudolfille olen minä aina sanonut, hänen tulee ottaa teidät

esikuvaksensa. Tunnetteko Rudolfia?" Ja nyt rupesi hän kertomaan

Rudolfista ja Miinasta ja Gottliebistä ja Liinasta ja otti koko

seudun puheeksi, ja Frans maltti mielensä ja kuulteli tarkasti,

niin että hän, kun Pümpelhageniin saapuivat, tunsi kaikki, vieläpä

Pomukkelskopp ja hänen Kanasensakin.

"Niin", sanoi Bräsig, kun tulivat Pümpelhagenin pihalle, "te menette

nyt armollisen orpananne luoksi ja minä Hawermannin luoksi, ja mitä

minä puhuin teille Pomukkelskopista ja hänen salaisista juonistansa,

se jää meidän kahden kesken, ja siitä saatte olla vakuutettu, että

minä pidän häntä silmällä, ja jos hän täällä vielä panee toimeen

salaisia vehkeitä niin otan minä niistä selvän".

Mutta Frans ei mennytkään herraspytinkiin, hän jaoksi Bräsigin edellä

pehtorin puolelle, jossa hän oli viettänyt niin monta hiljaista

sydämellistä hetkeä vanhan, uskollisen opettajansa kanssa, hän

heittäytyi vanhuksen kaulaan, ja näytti kuin olisivat aika ja vuodet

pyyhkäistyt pois heidän molempain väliltänsä, ja vanhuksen silmät

kävivät kosteiksi ja tuon nuoren miehen posket saivat verevämmän

värin, ikäänkuin olisi vanhuksen siunaus saanut tuon nuoren sydämen

heleämmin rehottamaan. Niin oli laita tässä, ja niin pitäisi aina

olla. Ja Frans lähestyi myöskin Fritz Triddelfitziä ja oikaisi

hänelle kätensä ja sanoi: "Hyvää päivää, Fritz".

Mutta Fritz oli myös kopea puolestansa, hänellä oli porvarismiehen

kopeus, ja hän oli myös kostonhimoinen, hänellä oli tuo tapaus

valtaojanteessa vielä tuoreessa muistossa, hän vastasi kylmästi:

"Kuinka te jaksatte, herra von Rambow?"

"Fritz, oletko sinä hullu?" sanoi Frans ja kiersi hänen ympäri

ja jätti hänen seisomaan kuin tutkimattoman kysymysmerkin, johon

toisetkin saivat arvotusvoimaansa koetella, ja antoi kättä noille

molemmille vanhoille herroille ja meni orpanansa luoksi.

"Kaarlo", sanoi Bräsig ja istui pöydän ääreen, jossa ruoka jo oli

valmisna, "oivallinen nuori mies tuo herra von! Ja mikä herkullinen

porsaan paisti teillä tässä! Seitsemään kylmään talveen en ole enää

porsaan paistia nähdä saanut".

Aksel otti vastaan orpanansa Fransin sydämellisesti ja todellisella

ilolla, ja se olikin luonnollista, sillä nämä molemmat orpanukset

olivat sukunsa ainoat miehelliset edustajat. Frida, joka jo

häissänsä oli tullut Fransin tunteinaan, iloitsi nähdessänsä tuon

hyvänlaitaisen ja ymmärtäväisen nuoren miehen ja koetti kaikilla

tavoin tehdä hänen täälläoloansa niin iloiseksi kuin mahdollista, ja

kun Hawermann päivällisen jälkeen oli saattanut Bräsigiä taipaleen

matkaa ja nyt tuli takasin yli pihan, lähetti Frida pyytämään häntä

tulemaan kahville, koska hän syystä luuli sen olevan Fransille

mieliksi. Tässä tilaisuudessa tuli nyt ilmi, että Frans kaikkein

ensiksi oli käynyt pehtorin puolella, joka tietysti närkästytti

Akselia; hän rypisti kulmiansa tämän kuullessansa, ja hänen rouvansa

kumminkin havaitsi heti, että hänen sydämensä alkoi paisua. Se olisi

itsestänsä voinut olla yhdentekevä, jollei hän olisi ollut niin

ymmärtämätön ja maltiton, että hän kylmällä, ynseällä käytöksellä

kosti Hawermannille, mitä Frans oli rikkonut -- jos sitä ylimalkaan

voi rikokseksi sanoa.

Seura ei siis nytkään oikein sopinut yhteen; jokainen ystävällinen

sana Hawermannin ja Fransin välillä harmitti Akselia; hän tuli

yhä jäykemmäksi ja kylmemmäksi, ja vaikka tuo nuori rouva kyllä

levitti suloista, lämmintä auringon paistetta ympärillensä, oli koko

keskuuspuhe jo taukoamaisillansa, kun Hawermann yht'äkkiä kavahti

ylös istuimeltansa, riensi akkunalle ja ilman pitkittä mutkitta

juoksi ulos ovesta.

Akselin kasvot lensivät tummanpunasiksi kiukusta: "Tuopa on toki

liian hävytöntä!" huudahti hän "minun pehtorini näyttää tahtovan,

heittää kaikki tavallisen kohteliaisuuden vaatimukset sillensä".

"Sehän mahtaa olla jotakin tärkeätä", sanoi Frida; ja läheni akkunaa.

"Mitä on hänellä tuolla päivätyöläisen kanssa tekemistä?"

"Sehän on päivätyöläinen Regel!" sanoi Frans, joka myös katseli ulos

akkunasta.

"Regel? -- Regel?" kysäisi Aksel ja hypähti nyt myöskin pystyyn,

"sehän on se sanansaattaja jonka minä eilen lähetin viemään 2000

taaleria kullassa Rostockiin, eihän hän vielä liene ehtinyt takasin

tulemaan".

"Sehän se kai on", huudahti Frans, "mikä tuon vanhan miehen on niin

saanut haltioihinsa. Näetkö vaan, kuinka hän rääkkää tuota mies

parkaa! Semmoisena en ole minä häntä milloinkaan nähnyt!" ja niin

puhein juoksi hän ulos ovesta ja Aksel perässä.

Kun he ulos tulivat, oli vanha pehtori tarttunut tuon nuoren, vahvan

päivätyöläisen kaulukseen ja ravisteli häntä niin, että hattu putosi

häneltä lumeen: "Se on valhe!" huusi hän, "se on hävytön valhe! Herra

Rambow, mies on hukannut rahat!" huudahti hän isännällensä.

"Ei, ne on minulta ryöstetty!" huusi päivätyöläinen ja seisoi

kalmankalpeana pihalla.

Aksel oli myös käynyt kalpeaksi; ne 2000 taaleria olisi hänen

oikeastaan jo aikaa pitänyt lähettää Rostockiin, mutta hän oli yhä

viivytellyt, kunnes hänen vihdoin oli pakko se tehdä, ja hän oli

lainannut nämä rahat Pomukkelskopilta -- ja nyt olivat ne tippusen

tiessänsä.

"Se on valhe!" huusi Hawermann, "minä tunnen miehen. Hänkö antaisi

väkisin ryöstää rahat itseltänsä? Kymmenen miestä ei voi häneltä

väkisin ottaa edes piipullista tupakkaa;" ja hän hyökkäsi uudestaan

miehen niskaan.

"Malttakaa!" huudahti Frans ja astui väliin, "antakaa miehen puhua

rauhassa. Kuinka on rahojen laita?"

"Ne on minulta ryöstetty", sanoi Regel. "Kun minä tänä aamuna tulin

Rahnstädtin takana olevaan Gallinin metsään, tuli kaksi miestä

minua vastaan, ja toinen pyysi minulta vähän tulta piippuunsa ja

kun minä aioin hänelle tulta iskeä, tarttui toinen takapuolelta

kiini uumilleni ja paiskasi minun maahan, ja ottivat minulta sen

mustan paketin taskustani ja juoksivat sitten Gallinin metsään, minä

perässä, mutta en voinut heitä enää saavuttaa".

"Mitä tämä merkitsee?" puuttui Aksel puheesen. "Kuinka tulit sinä

vasta tänään aamulla Gallinin metsään, jonne on vaan puoli penikulmaa

Rahnstädtistä? Enkö minä sinulle selvään sanonut, että sinun piti

hankkia itselles passi Rahnstädtin pormestarilta ja sitte käydä

läpi yön, että rahat tänään kello 12 olisivat Rostockissa?" (Se oli

viimeinen hetki, jolloin rahat olivat maksettavat, muuten olisi hän

haastettu oikeuteen.)

"Niin, herra", sanoi päivätyöläinen, "ja passin olen hankkinutkin,

ja tässä hän on", ja veti sen esille hattunsa vuorin alta, "mutta

talviyöllä kulkeminen ei ole mitään leikintekoa, ja minä jäin

sukulaisteni luoksi Rahnstädtiin ja arvelin, että ehtisinpä vielä

sittenkin ajoissa Rostockiin".

"Kristian Däsel!" huusi Hawermann yli pihan ja oli jo varsin

levolliseksi tullut, sillä ainoastaan se luja vakuutus, että

päivätyöläinen oli valehdellut häntä vasten silmiä, oli saanut

tuon vanhan miehen haltioihinsa. "Herra von Rambow", sanoi hän kun

Kristian tuli lähemmäksi, "ettekö tahdo, että kruununmies noudetaan

tänne?" -- ja kun Aksel siihen suostui, sanoi hän: "Kristian,

valjasta hevonen kääsien eteen, sinun pitää noutaa Rahnstädtin

pormestari tänne; asiaa koskevan kirjeen annan minä mukaasi. Ja sinä,

Regel, tuleppa tänne, sinulle tahdon minä osottaa rauhallisen paikan,

jossa voit asiaasi aprikoida". Niin puhein lähti hän päivätyöläisen

kanssa pois ja sulki hänen kamariin.

Kun Aksel nyt orpanansa kanssa meni takasin huoneesen, olisi

hänellä ollut sopivin tilaisuus ilmottaa tuolle nuorelle miehelle

rahapulansa; mutta, vaikka hän tiesi, että Frans mielellään

olisi tahtonut ja voinut häntä auttaa, vaikeni hän kumminkin.

Ja se on tunnettu, kaikkialla havaittu totuus, että varsinaiset

velantekiät mieluisemmin kääntyvät kovasydämisten koronkiskojain

kuin helläsydämisten ystäväin ja sukulaisten puoleen. He ovat liian

ylpeitä, tunnustaaksensa tyhmyyttänsä ja hätäänsä; mutta: eivät

ole ylpeitä kylliksi, pyytämään ja lainaamaan rahoja kelvottomilta

juutalaisnylkyreiltä. Mutta tämä ei ole mitään ylpeyttä, tämä ei ole

mitään muuta kuin viheliäisintä pelkuruutta, joka kavastelee ystävien

ja sukulaisten järjellisiä ja hyväntahtoisia varotuksia.

Aksel vaikeni siis ja käveli levottomana edes takasin huoneessa,

jossa Frida ja Frans haastelivat tästä omituisesta tapauksesta. Asia

oli herralle kuitenkin sangen hankala, rahat täytyi hankkia, muuten

haastettaisiin hän oikeuteen, haaste oli jo kenties tulossa. Hän ei

kotona kauemmin viihtynyt, hän käski tuoda hevosensa, ja vaikka jo

rupesi hämärtämään, lähti hän ratsastelemaan, niinkuin hän sanoi --

hän ratsasti Pomukkelskopin luo.

Pomukkelskopp kuulteli erinomaisella osanotolla herra von Rambowin

onnettomuutta ja voivotteli ihmisten kehnoutta ja kummasteli, miksikä

herra von Rambow ollenkaan piti pehtoria, koska ei sillä edes

ollut sen verran ymmärrystä, että voi hankkia hänelle luotettavan

miehen näin tärkeätä asiaa toimittamaan, ja arveli että kaiken

tämän takana voi piillä vielä jotakin muuta, vaikkei hän sitä vielä

tahtonut sanoa, mutta sen hän kumminkin tahtoi saada sanotuksi, että

Hawermann aina oli pitänyt erinomaista huolta omasta edustansa,

esimerkiksi mitä pappilan peltoon tuli; sen vouraamiseen oli hän

yllyttänyt kamarineuvos-vainajaa vaan sentähden, että hän itse saisi

enemmän kuormarahoja,[12] sillä Pümpelhagenille oli silminnähtävästi

vahinkoa tästä arentimaasta ja sen oli hän hänelle todeksi näyttävä.

Ja nyt lateli hän pitkän jonon laskuja Akselin eteen, joita ei

Aksel ollenkaan voinut seurata, koska hän ylimalkaan ei osannut

lukua laskea ja tässä tuokiossa vaan ajatteli rahapulaansa. Hän

sanoi sentähden vaan kaikkeen "niin, niin" ja otti viimein asiansa

puheeksi, että Pomukkelskopp vielä lainaisi hänelle 2000 taaleria.

Pomukkelskopp väänteli itseään ensiksi hieman, kynsi korvansa

taustaa ja lausui vihdoin "olkoon menneeksi" mutta ainoastaan sillä

ehdolla, ettei Aksel vouraisi pappilan peltoa uudelta pastorilta.

Tämä olisi nyt saattanut herättää tuon nuoren herran kummastusta, ja

Pomukkelskopp tulisikin jo jotakin sinne päin, hän osotti sentähden

hänelle uudestaan luvuilla, että Gürlitzin kartano paljoa ennemmin

voi ottaa sen vourataksensa ja että he sillä tavalla molemmat

hyötyisivät vaihdosta. Aksel kuulteli vaan puolella korvalla häntä

ja suostui vihdoin kirjallisesti antamaan tämän lupauksen; hän

oli kovassa rahapulassa, ensimäisestä hädästä oli pääseminen millä

ehdolla hyvänsä, ja hänessä oli miestä kyllä tappamaan lypsävä

lehmänsä, saadaksensa rahoja nahasta.

Se asia oli nyt selvillä: Aksel piirsi nimensä; velkakirjaan,

Pomukkelskopp pani pakettiin nuo 2000 taaleria ja lähetti oman

tallirenkinsä viemään niitä; Akselin kirjeen kanssa Rahnstädtin

postiin. Niin olikin paras, sillä sillä tavoin ei kukaan

Pümpelhagenissa saanut asiasta vihiä. Kun Aksel ratsasti kotia hautoi

hän päässänsä kahta valhetta niin lujasti, että hän vihdoin itse

rupesi niitä uskomaan: ensiksi, että Hawermann oikeastaan oli yksin

syypää koko vahinkoon, ja toiseksi, että hän voi olla iloinen, että

sillä; tavalla pääsi pappilan pellosta.

Luku 25.

Keräjäpäivä. Miksikä Slusuhr on kadottanut omantuntonsa. Kahdesta

aviopariskunnasta, ja kuinka paholainen on viekas peijakas. Mitä

Hawermannilla oli päivä-työläisen vaimon kanssa puhumista, ja miksikä

Frans estää Akselia ryhtymästä äkkipikaiseen toimeen. Pomukkelskopp

koskee sormella paistiin ja ratsastaa sitte tiehensä; molemmat

orpanukset turmelevat mahansa tällä paistilla, ja Frans huomaa ettei

Pümpelhagen ylimalkaan miellytä häntä, hän matkaa tiehensä, eikä edes

Fridakaan voi häntä pidättää.

Pümpelhageniin oli sillä aikaa tullut Rahnstädtin pormestari notarius

Slusuhrin kanssa, joka piti pöytäkirjaa. Se mies oli toiminut hyvin

huolellisesti, hän oli heti Hawermannin kirjeen saatuansa, lähettänyt

näppärän polisimiehen kaikkiin kapakkoihin ja kauppapuoteihin, joihin

päivätyöläiset tavallisesti poikkeavat, kyselemään, josko ja mihinkä

aikaan päivätyöläinen Regel Pümpelhagenista mahdollisesti niissä oli

ollut, ja sillä tavalla oli hän saanut tarkoin tietää yhtä ja toista,

josta hänellä voi olla apua, asiaa tutkiessaan.

Regel oli kello neljän aikaan edellisen päivän iltapuolella

tullut hänen luoksensa ja oli saanut passinsa, oli näyttänyt

hänelle rahapaketin, raha oli ollut ommeltuna mustaan vakstuukiin

ja pormestari oli vielä tarkasti katsonut, ettei sinetti ollut

rikkoontunut. Mies oli kertonut hänelle -- hän oli ylimalkaan

käyttänyt hyvin puheliaalta -- että hänen oli matkaaminen yön

läpi; se oli tosin tähän vuoden aikaan liian paljo pyydetty, mutta

olihan mies terve, rivakka mies: liian pimeä ei voinut tulla,

koska lumi valaisi ja puoliyön aikana oli kuukin nouseva: hän oli

sentähden neuvonut häntä heti lähtemään. Mutta sitä ei hän nyt

ollut tehnyt, niinkuin pormestari varmaan oli tietää saanut: hän

oli käynyt muutamissa kapakoissa ja oli ostellut ryyppyjä: vielä

kello yhdeksältäkään ei hän ollut lähtenyt pois kaupungista, vaan

oli siihen aikaan seisonut vielä erään kauppapuodin edessä ja juonut

viinaa ja oli kerskaillen puhunut rahoistaan ja oli näyttänyt

pakettia puotipojille. Mihinkä hän sitte oli joutunut, ei pormestari

vielä tietänyt; mutta se hänestä näytti varmalta, että mies oli ollut

pahasti pöhnässä, ja hän kysyi nyt Akselilta ja Hawermannilta, oliko

mies tavallisesti viinaan menevä.

"Sitä en minä voi tietää", sanoi Aksel, "minua on tässä suhteessa

luottaminen pehtoriini".

Hawermann katsahti häneen, ikäänkuin olisi tämä lause häntä

oudostuttanut, aikoi väittää jotakin sitä vastaan, mutta sanoi vaan

pormestarille, ettei hän koskaan ollut mitään sentapaista miehessä

havainnut, ei edes kuullutkaan; Regel oli aina ollut raittihin mies

koko kartanossa ja hän ei ylimalkaan voinut tässä suhteessa kartanon

väkeä moittia.

"Saattaa niin olla!" sanoi pormestari... "mutta, varsin oikeassa ei

sen miehen laita ollut; _kerta_ on _ensimäinen_ kerta -- hän oli

varmaankin juonut jo ennen, kuin hän minun luokseni tuli. Kutsukaa

hänen vaimonsa tänne".

Vaimo tuli. Hän oli nuori, sievä vaimo; ei siitä ollut monta aikaa,

kun hän vielä oli ollut mitä verevin ja kaunein meklenpurilainen

maatyttö, mutta nyt olivat lapsivuoteet vieneet ruusut poskilta ja,

talouden askareet olivat tehneet nuo hienot, notkeat jäsenet jäykiksi

-- työväen vaimot vanhenevat väleen maalla -- pait sitä oli hänellä

surua, ja pelko pani kaikki hänen jäsenensä vapisemaan. Hawermannin

tuli sääli tuota vaimo parkaa, hän kävi hänen luoksensa ja sanoi:

"Älkää pelätkö, sanokaa vaan totuus, niin tulee kaikki taas hyväksi".

"Herran Jestan, herra pehtori, mitä on tapahtunut? Mitä on minun

mieheni tehnyt?"

"Sanokaa", kysyi pormestari, "eikö teidän miehenne juo toisinaan

enemmän viinaa, kuin hän sietää?"

"Ei, herra, ei milloinkaan, hän ei juo ensinkään viinaa, eikä meillä

olekkaan sitä kotona; ainoastaan elonaikana juo hän ryypyn, joka

kartanosta annetaan".

"Eikö hän eilen, kun hän kotoa lähti, ollut juonut viinaa?" kysyi

pormestari uudestaan.

"Ei, herra! Hän söi ensin ja sitte lähti hän noin kello puolikolmen

aikaan matkaan. Niin, ei... mutta malttakaapa, malttakaapa! -- Niin,

nähnyt en ole sitä; mutta kuitenkin! Herra Jumala, kun minä eilen

illalla avasin kaapin, oli viinapullo tyhjä".

"Eihän teillä ole milloinkaan viinaa kotona?" kysyi pormestari.

"Ei, sitä ei meillä olekkaan; mutta tämä oli vielä jälillä

hautajaisista; me hautasimme viime perjantaina vanhimman pienen

tyttäremme, ja siitä jäi vähän jälille. Ah, kuinka hän sitä suri!

kuinka kovasti hän sitä suri!"

"Ja te luulette, että teidän miehenne on viinaa juonut?"

"Niin, herra, kukapa muuten olisi sen tehnyt?"

Se pantiin pöytäkirjaan ja vaimo sai mennä.

"No niin!" sanoi Slusuhr röyhkeästi Akselille vilkutti silmää

pormestarille, "viinan olemme nyt selville saaneet, kunhan vaan

löytäisimme rahatkin".

"Herra notarius, kirjottakaa", lausui pormestari levollisesti

ja vähän nuhtelevaisesti ja osotti sormellaan pöytäkirjaan:

"Päivätyöläinen Regel tuodaan esille, varotetaan puhumaan totuutta,

ja antaa seuraavat ilmotukset".

"Herra pormestari", huudahti nyt Aksel, "minä en ymmärrä, mitä tällä

viinajutulla on minun rahani kanssa tekemistä. Mies on ne varastanut!"

"Juuri sitä", sanoi pormestari erinomaisen levollisesti, "tahtoisin

minä tietää, onko hän ne varastanut eli oikeimmin -- kätkenyt, ja

josko hän ylimalkaan oli semmoisessa tilassa, että hän semmoista

saattoi tehdä", ja hän lähestyi tuota nuorta herraa likemmäksi ja

sanoi hyvin ystävällisesti, mutta myöskin vakavasti: "Herra von

Rambow, varas, joka aikoo varastaa 2000 taaleria, ei juo itseänsä

edeltäpäin humalaan. Muuten on minun teille ilmottaminen, että minun

tuomarina ei tule ainoastaan pitää silmällä teidän, vaan myöskin

syytetyn etua".

Regel tuli sisään, hän oli kalmankalpea: mutta se tuska, joka

tänään iltapuolella, pehtorin häntä hätyyttäissä, oli koko hänen

olennossansa tullut ilmi, oli nyt kadonnut, hän näytti lujalta

kuin tammipölkky, johon ei mikään toukka tohdi kajota. Hän myönsi

jo kotona juoneensa viinaa ja Rahnstädtissä vielä enemmän, että.

hän kello yhdeksältä vielä oli ollut kauppapuodin edessä, sitte

sukulaistensa luona Rahnstädtissä yötä ja että hän kello kuudelta

aamulla oli lähtenyt matkalle Rostockia kohden; mutta siinä pysyi hän

lujana, että Gallinin metsässä oli kaksi miestä ryöstänyt häneltä

rahat.

Sillä aikaa kuin hänen viimeiset sanansa kirjotettiin pöytäkirjaan,

lensi ovi auki ja päivätyöläisen nuori vaimo syöksi miehensä luo

-- sillä mitään ankaraa säännönmukaisuutta ei seurata Meklenpurin

yksityisissä keräjätutkinnoissa -- ja tarttui hänen käsivarteensa ja

huudahti: "Jokkum! Jokkum! Oletko tehnyt vaimosi ja lapsesi ikuisesti

onnettomiksi?"

"Mari! Mari!" huusi mies, "minä en ole sitä tehnyt. Minun käteni ovat

puhtaat. Olenko minä koskaan varastanut tai jotakin ottanut?"

"Jokkum!" huudahti vaimo, "sano herroille totuus!"

Päivätyöläisen rinnassa riehui ristiriitaisuus, hänen

kasvonsa lensivät tummanpunasiksi; mutta yhtäkkiä kävi hän taas

kalmankalpeaksi ja loi arkamaisen, epävakaisen silmäyksen vaimoonsa:

"Mari, olenko minä milloinkaan mitään varastanut tai ottanut?"

Vaimo antoi käsiensä pudota alas hänen hartioiltansa: "Et, Jokkum,

sitä et sinä ole! Sitä et sinä tosiaankaan ole tehnyt! Mutta sinä

valhettelet, sinä olet jo usein ennenkin minulle valhetellut". Vaimo

piti esiliinaa silmillänsä ja meni ulos ovesta; Hawermann seurasi

hänen perästänsä. Ja päivätyöläinen vietiin pois.

Pormestari ei ollut estänyt miehen ja vaimon yhtymistä; se ei

ollut, niinkuin olla piti, mutta se voi antaa hänelle ohjetta,

miten päästä totuuden perille. Kuullessaan vaimon sanat: "sinä

valhettelet, sinä olet jo usein ennenkin minulle valhetellut",

oli Aksel kavahtanut pystyyn ja, käveli pikaisilla askelilla edes

takasin huoneessa, hänen omatuntonsa vaivasi häntä, hän ei tietänyt

miksikä se teki sen juuri nyt, hän tiesi vaan, että varastanut

ja ottanut ei hän ollut mitään, mutta _valhetellut_ oli hän jo

ennen. Mutta niin on laita ihmisen, joka ei ole suora, siinä

silmänräpäyksessäkin, jolloin hänen omatuntonsa herää, valehtelee

hän uudestaan jotakin puolustukseksensa. _Hänen_ laitansa oli ihan

toinen kuin _päivätyöläisen, hän_ oli vaan valhetellut vähän rouvansa

hyväksi, ettei rouva tulisi levottomaksi, mutta _päivätyöläinen_ oli

valhetellut, anastaaksensa itsellensä toisen omaisuutta.

Niin, herra von Rambow pitkittäkää vaan sillä tavalla, niin on

paholainen vielä kerran saava teistä oikein makean haukkapalan.

Slusuhr oli kirjottanut pöytäkirjansa loppuun ja kävi taas rohkeasti

Akselin luo ja sanoi: "Niin, herra von Rambow, ken valehtelee, se

varastaa myös". Tämä oli hävytön lause Akselista hänen nykyisessä

mielentilassaan, erittäinkin kun hän hyvin tiesi, kuinka pieni erotus

oli Slusuhrin ammatin ja varastamisen välillä; hän ei ainoastaan

kummastunut, ei! hän hämmästyi tuon miehen hävyttömyydestä. Sitä ei

hän kuitenkaan olisi tehnyt, jos hän olisi tietänyt, mitä ihmiset

puhuivat herra notariuksesta.

Ihmiset puhuivat nimittäin, että notariuksen isä oli aikonut myydä

hänen pienenä poikana Meklenpurin suuriherttualle juoksupojaksi ja

oli tätä tarkotusta varten antanut tohtori ja kirurgi Kohlmannin

Neubrandenburgissa leikata häneltä pois pernan, että hän paremmin

voisi juosta; mutta tohtori, joka muuten kaikki tiesi, oli eräänä

onnettomana hetkenä, jolloin hänen silmiänsä hämärsi, pernan sijasta

leikannut pois omantunnon, ja nyt kuleksi Slusuhr mailmassa pernansa

kanssa, mutta ilman omaatuntoa, ei juoksiana, ei, vaan notariuksena.

Tätä nykyä ei tuomarilla ollut mitään enempää tekemistä;

todistajat, päivätyöläisen sukulaiset, eivät olleet saapuvilla ja

pormestari käski sentähden, että vanki vielä tämä yö pidettäisiin

Pümpelhagenissa ja seuraavana päivänä tuotaisiin Rahnstädtiin.

"Sitte on hän pantava kellariin herraspytingin alle", sanoi Aksel

Hawermannille, joka taas oli tullut sisään.

"Herra von Rambow", sanoi Hawermann, "eikö olisi parempi antaa hänen

olla kamarissa pehtorin puolella, siellä on rautaristikot..."

"Ei", sanoi Aksel tylysti, "kellarissa on myös rautaristikot; minä

tahdon välttää hankaluuksia, joita pehtorin puolella voisi tapahtua".

"Herra von Rambow, minä nukun keveästi, ja jos te käskette, niin

voipi vielä joku luotettava mies vartioita ovella".

"Mitä minä käskin, sen minä käskin. Asia on minulle liian tärkeä,

uskoakseni sitä teidän keveän unenne ja tuon lurjuksen kumppanin

huostaan".

Hawermann katsahti häneen pitkäänsä ja lausui "Tapahtukoon tahtonne",

ja meni ulos ovesta.

Kello oli likemmäksi kymmenen, illallinen oli jo hyvän aikaa ollut

pöydällä. Mari Möller oli tuskissaan noiden paistettujen kourujen

tähden, jotka tahtoivat palaa häneltä ihan karreksi, Frida oli

myös mielipahoillaan tuosta illallisen pitkästä viivyttämisestä,

vaikka Frans voimainsa perästä koetti häntä, puheillaan

huvitella. Viimeinkin tulivat oikeudenherrat, ja Frida kävi

teeskentelemättömällä tavallaan pormestaria vastaan ja kysyi: "Eikö

niin? Hän ei ole niitä varastanut?"

"Niin, armollinen rouva", lausui pormestari levollisesti, mutta

vakavasti, "päivätyöläinen ei ole niitä varastanut, mutta ne on

häneltä varastettu, tai hän on ne hukannut".

"Jumalan kiitos!" huudahti Frida sydämensä pohjasta, "ettei mies ole

mikään varas! Se ajatus, että epärehellisiä ihmisiä asuu kartanossa,

olisi minulle ollut kauhistus".

"Ethän kai luule, että meidän väki on parempi kuin kaikki muut? Se

on ihan samanlaista roistoväkeä, kuin muissakin kartanoissa, he

varastavat jok'ainoa", vastasi Aksel.

"Herra von Rambow", sanoi Hawermann, joka myös oli tullut

illallisatrialle, "meidän väkemme on rehellistä väkeä, minä olen

ollut kylläksi kauvan täällä, minä tunnen heidät. Koko sillä ajalla

ei ole yhtään varkautta tapahtunut".

"Ah, sitähän olette minulle aina sanoneet, ja nytpä nähdään -- nytpä

nähdään, mistä he käyvät! -- Tyhmän herkkäuskoisuuteni tähden menetin

2000 taaleria. Ja jos te niin tarkoin tunnette väen, miksikä hankitte

minulle juuri _tämän_ miehen?"

Hawermann katsahti häneen pitkäkseen: "Niinkuin näyttää", sanoi

hän, "tahdotte sysätä syyn minun päähäni, mutta jos tässä joku

erehdys tapahtunut on, niin en minä ota sitä syykseni. Totta

kyllä", lisäsi hän pikaisemmin puheesensa, ja kasvonsa punastuivat

suuttumuksesta, "että minä olen tämän miehen teille lähettänyt;

mutta vaan sentähden, että te itse aina olette käyttäneet häntä

kuljettajana rahalähetyksissä; hänen olette jo enemmän kuin kymmenen

kertaa lähettäneet Gürlitziin, ja tässä on herra notarius, joka voi

todistaa, kuinka monesti mies on ollut hänen luonansa semmoisilla

asioilla".

Frida katsahti, Hawermannin näin puhuttua Slusuhriin ja notariuksen

silmät tähtäsivät häneen; kumpikaan ei sanonut mitään, ja niin

erilaiset kuin heidän ajatuksensa olivatkin, tuntui kuitenkin siltä,

kuin olisivat he katsoneet toinen toisensa sydämeen. Hän näki tuosta

ilkeästä ilosta notariuksen silmissä, että notarius oli hänen onnensa

suurin vihamies ja notarius näki tuon nuoren rouvan kirkkaista,

järkevistä silmistä, että Frida oli pahimpana esteenä hänen ja

Pomukkelskopin vehkeille.

Aksel aikoi antaa pikaisen vastauksen pehtorin puheelle, mutta, hän

vaikeni, nähdessänsä tuon vanhan miehen katsovan häneen, vakaasti ja

Fridan luovan häneen kysyvän silmäyksen. Myöskin Slusuhr piti suunsa

kiini, sillä hän oli ainoa, joka voi nähdä: sen orjantappurapensaan

läpitse, joka vähitellen oli kasvanut tähän puutarhaan, ja nyt

oli hän väijyksissä pensaan takana ja vainui, eiköhän mikään otus

juoksisi hänen tiellensä. Mutta pormestarilla ja Fransilla ei

ollut mitään aavistustakaan siitä, että Hawermann pikaisuudessaan

oli koskenut arkoihin asioihin, ja he yksistään siis pitkittivät

keskuuspuhetta illallispöydässä. Kun ruoalta päästiin, meni kukin

erillensä; pormestari jäi yöksi kartanoon.

Kaikki nukkuivat Pümpelhagenissa, ainoastaan kaksi aviopariskuntaa

valvoi vielä; toinen pari oli herra von Rambow rouvansa kanssa,

toinen Regel vaimonensa. Ensinmainittu pari istui yhdessä tuossa

lämpimässä, suuressa salissa ja yö oli niin rauhallinen, että olisi

kyllä pitänyt olla halua ja rohkeutta, aukaisemaan sydämensä ja

sanomaan totuus. Mutta siinä ei tullut mitään. Frida kehotti niin

lämpimästi ja innokkaasti miestänsä tunnustamaan, sillä tiesihän hän

jo kyllä, että Aksel oli suuressa rahanpulassa; he voisivat elää

niukemmin, mutta Pomukkelskopin ja Slusuhrin kanssa seurustelemisesta

oli Akselin luopuminen; Frida oli puhuva Hawermannin kanssa, hän

kyllä tiesi parhaan keinon. -- Akselissa oli kaikki puolinaista; hän

ei suorastaan valhetellut, mutta ei hän sanonut totuuttakaan. Että

hän oli satunnaisessa rahanpulassa, myönsi hän, sillä keltä 2000

taaleria varastetaan, voipi kyllä tulla pulaan; eihän hän ollutkaan

mitään puinut, eikä ollut siis vielä mitään voinut myydä -- että hän

jo edeltäpäin oli myynyt hyvän joukon nisuja ja saanut niistä rahat,

sitä ei hän maininnut. Mitä hänellä Pomukkelskopin ja Slusuhrin

kanssa oli tekemistä. -- Taavetista ei hän mitään lausunut --, ei

voinut häntä vahingoittaa, ne olivat vanhoja, suoritettuja asioita

-- uudesta lainastaan Pomukkelskopilta ei hän mitään virkkanut --

ja ne ihmiset olivat häntä kohtaan aina olleet siivoja; mutta mitä

Hawermanniin tuli -- tässä hän nyt ensi kerran innostui -- pehtorinsa

kanssa ei hän voinut raha-asioista keskustella, se ei isäntänä

hänelle sopinut.

Aksel ei suorastaan valhetellut, ja kun hän laski kätensä rouvansa

uumille ja hänelle sanoi, että kaikki oli taas hyväksi tuleva, sanoi

hän myös totuuden, sillä sinä hetkenä luuli hän sitä itsekin. Frida

lähti raskaalla sydämellä hänen luotansa.

Tuo toinen pari ei istunut lämpimässä huoneessa; päivätyöläinen

lepäsi kylmässä kellarissa ja hänen vaimonsa rämpi polvillaan ulkona

kellarin akkunan edessä Marraskuun kylmässä tiheässä rankkasateessa;

he eivät istuneet vieretysten, heitä erotti toisistaan vahvat

rautakanget.

"Jokkum", kuiskasi vaimo tuon rikkinäisen akkunan läpitse, "sano

totuus".

"Ne on minulta ryöstetty", kuului vastaus.

"Jokkum, ken on ne ryöstänyt?"

"Kuinka minä sen tietäisin?" sanoi Regel ja hän puhui totta; hän ei

tietänyt, kuka se naisihminen oli ollut, joka selvällä kirkkaalla

aamulla valtamaantiellä oli vetänyt pois hänen povitaskustansa tuon

mustaa paketin, kun hän vielä pohmelopäissä eilisestä elamoisesta ja

uudestaan pöhnässä parista ryypystä varhain aamulla käydä hoiperteli

pitkin tietä Gallinia kohden. Hän ei valhetellut, mutta totuutta ei

hän myöskään voinut sanoa; kuinka saattoi hän myöntää, että häneltä,

nuorelta, väkevältä mieheltä, naisihminen oli julkisella maantiellä

ottanut 2000 taaleria. Sitä ei hän voinut, vaikka henki olisi otettu.

"Jokkum, sinä valhettelet! Jos et minulle tahdo totuutta sanoa, niin

sano se kumminkin meidän vanhalle pehtorille".

Ei, hänelle ei hän millään muotoa voinut sitä sanoa, sillä hänelle

oli hän kerran luvannut, ettei hän koskaan enää valehtelisi, ja

pehtori oli häntä niin sydämellisesti varottanut -- hänelle ei voinut

hän sitä sanoa.

"Jokkum, mitä sinä aiot?"

"Minä tahdon lähteä pois".

"Jokkum! Jokkum! Ja minun aiot jättää tänne lasten kanssa?"

"Mari, minun täytyy päästä pois; muuten käy hullusti".

"Jokkum, sano totuus ja kaikki tulee taas hyväksi".

"Jos et tuo minulle purasta ja rahoja, niin otan minä tänä yönä

hengen itsestäni".

Täälläkin rukoiltiin, pyydettiin ja anottiin yhtä hyvin kuin tuolla

ylhäällä lämpimässä salissa; mutta puhdas totuus ei tahtonut tulla

ilmi, ei täällä eikä tuolla; häpeä pidätti sitä täällä yhtä hyvin

kuin tuolla häpeä tunnustaa ajattelemattomia, tyhmiä tekoja, ja

myöskin täällä lähti vaimo raskaalla sydämellä miehensä luota.

Seuraavana aamuna sai sanoma, että Regel oli murtanut itsensä irti

ja karannut tiehensä, koko Pümpelhagenin häiriöön. Pormestari ryhtyi

toimiin, saadaksensa, häntä taas kiini, ja matkasi notariuksen kanssa

kotia. Aksel oli raivoissaan, kukaan ei tietänyt miksikä, mutta hän

raivosi kai itsensä tähden ja sentähden, ettei hän voinut syyttää

tästä ketään toista, koska hän itse oli käskenyt, että mies oli

suljettava kellariin.

Aamiaisen aikaan tuli Pomukkelskopp tiedustelemaan, oliko

varmaankin totta, mitä hän oli kuullut puhuttavan. Hän ja Frans

tervehtivät toinen toistansa kylmästi ja vieraanlaisesti, mutta sitä

ystävällisemmin otti Aksel hänet vastaan. Pomukkelskopilla oli paljo

kertomista siitä, kuinka oikeuslaitokset kohtelevat yhteistä kansaa

veltosti ja että Rahnstädtin pormestari oli liian hyvänlaitainen

lurjuksille; hän puhui varkauksista, joita hän ja hänen tuttavansa

olivat kärsiä saaneet, ja lopetti vihdoin puheensa sillä, että hän

itse luuli, samoin kuin Hawermannkin, ettei mies ollut sitä tehnyt.

"Se tahtoo sanoa", lisäsi hän, "hän ei ole sitä itsestänsä tehnyt,

hän voi olla vaan toisen välikappaleena, sillä mikään päivätyöläinen

ei tohdi varastaa 2000 taaleria, jotka hänelle on uskottu; siinä

piili joku viekkaampi takana. Ja sentähden", sanoi hän, "neuvon minä

teitä, herra von Rambow, pitämään silmällä niitä, jotka ovat olleet

avullisna päivätyöläisen karkaamiseen ja jotka ylimalkaan pitävät

hänen puoltansa".

Akselin mielen oli tappio ja harmi kylliksi katkeroittanut ja

jokainen siemen, joka siihen putosi, erittäinkin rikkaruohon siemen,

versoi siinä hyvästi. Hän käveli huoneessa edes takasin. Jaa,

Pomukkelskopp oli oikeassa, hän oli vanha kokenut mies, joka tunsi

ihmiset, s.t.s. täällä maalla. Mutta ken voi olla Regelin kanssa

yksissä neuvoin? Hän ei tietänyt tähän vastata. Ken oli pitänyt

Regelin puolta? Sen oli Hawermann tehnyt, hän oli kaikkein ensiksi

selvään sanonut, että Regel kai oli hukannut rahat. Mutta olihan hän,

asiasta tiedon saatuansa, käsin käynyt miehen kimppuun? No, sehän

voi olla ennakolta suostuttua peliä. Ja miksikä hän kaiken mokomin

tahtoi, että päivätyöläinen olisi pantu hänen viereiseensä kamariin?

Kenties sentähden, että hän olisi voinut hänen kanssansa keskustella,

kenties, että hän tällä tavalla olisi voinut häntä paremmin

karkaamaan auttaa?

Nämät arvelut olisivat jokaisesta järjellisestä ihmisestä näyttäneet

tyhmiltä; mutta piru on kavala veijari, hän ei valitse viisaita, ja

vahvoja ihmisiä, kylvääksensä heihin rikkaruohoansa, hän valitsee

sitä varten heikot ja tomppelit.

"Mitä on teidän pehtorillanne tuolla vaimon kanssa tekemistä?" kysyi

Pomukkelskopp, joka oli siirtynyt akkunan ääreen.

"Sehän on Regelin vaimo", sanoi Frans, joka seisoi hänen vieressänsä.

"Niin". huudahti Aksel pikaisesti... "mitä on hänellä vaimon kanssa

tekemistä? Sen tahtoisin minä tietää".

"Sepä on hyvin kummallista", virkkoi Pomukkelskopp.

Kartanolla seisoi Hawermann päivätyöläisen vaimon kanssa ja kehotti

silminnähtävästi häntä johonkin; vaimo vastusteli, mutta vihdoin

antoi hän myöden ja kävi Hawermannin kanssa ylös herraspytinkiin. He

tulivat sisään.

"Herra von Rambow", sanoi Hawermann, "vaimo on minulle juuri

tunnustanut, että hän on auttanut miestänsä tänä yönä karkaamaan".

"Niin, herra", sanoi vaimo ja hänen kätensä ja jalkansa vapisivat,

"minä olen sen tehnyt, minä olen siihen syypää; mutta minä en

voinut olla sitä tekemättä, hän olisi muuten tappanut itsensä", ja

nyt puikahtivat kyynelet hänen silmistänsä ja hän kätki kasvonsa

esiliinaansa.

"Soma juttu!" huudahti Aksel tylysti, vaikka hän muuten oli

niin hyväluontoinen, "soma juttu! Tämähän näyttää olevan oikein

varsinainen salaliitto!" Frans likeni vaimoa, veti hänet tuolille

istumaan ja kysyi: "Eikö miehenne ole sanonut teille, mihinkä rahat

ovat joutuneet?"

"Ei, nuori herra, hän ei ole minulle mitään sanonut, ja mitä hän

sanoi, on vaan valhetta; sen minä tiedän; mutta ottanut ei hän ole

niitä".

"Kuinka te tohditte", tiuskasi Aksel Hawermannille, "ilman minun

käskyäni ruveta kuulustelemaan vaimoa?"

Hawermann hämmästyi tästä kysymyksestä, mutta vielä enemmän siitä

äänestä, millä se tehtiin: "Minä luulin", sanoi hän vihdoin

levollisesti, "että olisi hyvä tietää, kuinka ja milloinka vanki on

karannut, että saataisiin vihiä hänen nykyisestä olopaikastansa".

"Eli myöskin antaa vihiä!" huudahti Aksel ja kääntyi äkkiä poispäin,

ikäänkuin olisi hän sanonut jotakin, joka tulisi hänelle hyvin

kalliiksi asiaksi.

Niin vaaralliseksi, kuin hän syystä luuli, ei asia tosiaan tullut,

sillä Hawermann ei ymmärtänyt, mitä Aksel sanoillansa tarkotti,

hän kuuli vaan, millä äänellä ne sanottiin, ja siinä oli jo

kylliksi saamaan hänen mitä vakaisimmalla tavalla sanomaan: "Mitä

te sanoillanne tarkotatte, en minä tiedä, ja se onkin minusta

yhdentekevä; mutta sitä tapaa, millä te eilen illalla ja tänään

aamulla olette minulle puhuneet, en minä hyväksy. Eilen vaikenin

minä teidän armollisen rouvanne läsnäolon tähden, mutta nyt tässä

seurassa" -- hän katsahti samassa Pomukkelskoppiin -- "ei ole

tarvis minun kursastella", ja niin puhein lähti hän ulos ovesta ja

päivätyöläisen vaimo seurasi häntä.

Aksel aikoi juosta hänen perästänsä, mutta Frans astui hänen

tiellensä: "Mitä sinä aiot, Aksel? Malta toki mielesi! Sinä olet

syypää, sinä olet loukannut tuota vanhaa miestä pahemmin, kuin hän

voi aavistaakaan".

Sepä oli hävytöntä, jupisi Pomukkelskopp, ikäänkuin puhuisi hän

itseksensä, semmoista ei hän olisi kärsinyt pehtoriltansa; mutta

hänen oli kiiruhtaminen kotiansa, sanoi hän, ja huusi ulos akkunasta

hevostansa. Hän oli jo saanut asiat niin hyvälle alulle, kuin hän

milloinkin toivoa voi.

Hevonen tuli, Aksel saattoi naapuriansa ulos ovesta; Frans jäi tupaan.

"Todellakin varsin hyvä mies, tuo teidän orpananne!" sanoi

Pomukkelskopp, "mutta hän ei tunne vielä mailmaa, ei tiedä vielä,

mikä sopii _herralle_, mikä _palvelialle_". Ja niin ratsasti hän

tiehensä.

Aksel tuli huoneesen takasin ja paiskasi lakkinsa, jonka hän tuon

kylmän aamun tähden oli pannut päähänsä, sohvankulmaan ja huudahti:

"Penteleen roistot! Piru periköön heidät kaikki, kosk'ei enää, voi

luottaa heihin keneenkään!"

"Aksel", sanoi Frans ja kävi ystävällisesti häntä likemmäksi, "sinä

teet suurta vääryyttä väellesi, sinä teet vääryyttä itsellesi,

veli kulta, kun tuolla tavalla kiihotat hyväntahtoista sydäntäsi

syyttömään vihaan". "Syyttömään? Mitä? Minulta on varastettu 2000

taaleria..."

"Ne ovat menneet hukkaan, Aksel, erään päivätyöläisen

kevytmielisyyden kautta".

"Joutavia, _menneet hukkaan_?" huudahti Aksel ja kääntyi poispäin,

"matkitko sinäkin samaa tyhmää tarinaa kuin minun pehtorini!"

"Aksel, kaikki ymmärtävät ihmiset ovat samaa mieltä, sanoihan

pormestari itse..."

"Mitäpä semmoisen nahjuksen sanoista! Jos minä olisin asiaa tutkinut,

niin olisi peräti toisia asioita tullut ilmi; niin jospa minä vaan

olisin saanut tuon vaimon tänä aamuna ensiksi käsiini, niin olisivat

hänen ilmotuksensa kuuluneet ihan toisilta; mutta nyt? Ah, tämähän on

ihan täysi salaliitto!"

"Kuuleppa, Aksel, sinä teit jo kerta ennen jonkinlaisen viittauksen",

sanoi Frans kovalla äänellä ja vakavasti, "onneksi ei sitä

ymmärretty, nyt teet sinä sen toistamiseen, ja minun puolestani

_täytyy_ se ymmärtää".

"No, ymmärrä vaan; ilman riittävää syytä ei sitä tehdä".

"Ja semmoista voit sinä sanoa levollisella omalla tunnolla? Sinä

tohdit kiukussasi ilkeällä röyhkeydellä viskata semmoisen häpeäpilkun

kuudenkymmenen vuotisen ukon kunnialliseen elämään?"

Se sattui Akseliin ja jähdytti hieman hänen tulisuuttansa, ja hän

sanoi, harmissaan, ettei hänen teeskennelty raivonsa enää tahtonut

kestää: "Minä en ole sanonut, että hän on sen tehnyt; minä olen vaan

sanonut, että hän mahdollisesti on voinut sen tehdä".

"Semmoinen epäluulo on yhtä paha kuin itse teko", sanoi Frans

kylmästi; "se häpäisee sinua yhtä paljon kuin tuota vanhaa miestä.

Arvele toki, Aksel!" lausui hän pikaisemmin ja laski kätensä

orpanansa olkapäälle, "kuinka kauan tuo vanhus on uskollisesti ja

vilpittömästi palvellut sinun isääsi ja sinua itse? _Minulle_",

lisäsi hän hiljakseen itseksensä, "on hän ollut vielä enemmän,

minulle on hän ollut ystävä ja opettaja".

Aksel kävi edes takasin, hän tunsi tehneensä väärin -- kumminkin

tässä silmänräpäyksessä --, mutta suorastaan tunnustamaan, että

hän epärehellisellä tavalla oli tahtonut tykätä oman tyhmyytensä

ja vääryytensä toisen syyksi, siihen puuttui häneltä rohkeutta,

hän rupesi tinkimään omantuntonsa kanssa ja ryhtyi siihen keinoon,

johon väärintekiät ja heikot ihmiset aina ryhtyvät: hän johti riidan

vastustajan omaan personaan. Puhtaan totuuden myy vielä tänä päivänä

heikko ihmissielu kolmestakymmenestä hopeapenningistä.

"Niin, _sinulle_", sanoi Aksel, "_sinulle_ on hän kyllä tuleva vielä

joksikin muuksikin".

"Mitä sinä tarkotat?" kysäisi Frans ja kääntyi äkkiä häntä kohden.

"No, en juuri mitään", vastasi Aksel. "Minä arvelin vaan, että sinä

pian tulet kutsumaan häntä appivaariksi".

Näissä sanoissa piili hävytön ilkeys, niillä oli karkotuksena

loukata miestä, joka puolusti totuutta; se oli sitä lokaa, joka

Pomukkelskopin kanssakäymisestä oli häneen tarttunut; tummanpunasiksi

lensivät Fransin kasvot. Hänen kallein, pyhin salaisuutensa oli

tuotu ilmi, tuotu ilmi tässä kiusallisessa tilaisuudessa ja tällä

tavalla, sanojen häpäisevä tarkotus oli silminnähtävä. Veri syöksähti

tummanpunasena hänen kasvoihinsa, ja koettaen malttaa mieltänsä,

sanoi hän lyhyesti: "Se ei kuulu tähän".

"Miks' ei?" sanoi Aksel; "se selittää kumminkin, miksikä sinä niin

kiihkeästi puolustat herra Hawermanniasi".

"Se mies ei tarvitse mitään puolustusta, hänen koko elämänsä on hänen

puolustuksensa".

"Ja hänen kaunis tyttärensä", sanoi Aksel ja käveli pitkillä

askelilla ja suurella riemulla edes takasin.

Fransin sydän alkoi paisua, mutta hän hillitsi itsensä: "Tunnetko

sinä tyttöä?" kysyi hän levollisesti.

"Tunnen -- tahi en -- se tahtoo sanoa, minä olen hänen nähnyt:

minä olen nähnyt hänen pappilassa, ja hän on usein ollut täällä

minun vaimoni luona ja minun vaimoni myöskin hänen luonansa; minä

tunnen hänen vaan ulkomuodolta: kaunis tyttö, hyvin kaunis tyttö,

todellakin! Hän veti minun huomioni puoleensa jo isäni hautajaisissa".

"Ja kun sinä sait tietää, että minä pidin tytöstä, etkö sinä

koettanut tulla häntä likemmin tuntemaan?"

"En, Frans, en! Miksikä? Tiesinhän minä, ettei siitä tuumasta

milloinkaan mitään voi syntyä".

"Sitten tiesit sinä todellakin enemmän kuin minä".

"Oo, minä tiedän vielä muutakin, minä tiedän mitä vipuja ja ansoja

on käytetty, että sinä paulaan menisit, ja että vielä yhä ollaan

puuhassa, sopivassa tilaisuudessa heittämään perus sinun kaulaasi".

"Ja keneltä tiedät sinä tämän kaiken? Mutta mitäpä minä sellaista

kyselen! Semmoisia ilkeitä juoruja voidaan ainoastaan _yhdessä_

talossa koko seudussa kokoon panna. Mutta koska nyt kerran meidän

kesken se asia on puheeksi tullut, niin tahdon minä suoraan ilmottaa

sinulle, että minulla todellakin on aikomus naida tyttö, se tahtoo

sanoa, jos hän ei anna minulle rukkasia".

"Sen jättää hän kyllä, tekemättä!" huudahti Aksel ja pyöri

kiukuissaan ympäri huoneessa. "Sen jättää hän kyllä tekemättä! Ja

tämän tyhmyyden tahdot sinä tehdä? Ja tämän häpeän tahdot sinä

tuottaa minulle?"

"Aksel, punnitse sanasi!" huudahti Frans, jonka viha puhkesi

ilmituleen. "Mitä se asia sinua liikuttaa?"

"Mitä? Minuako, joka olen vanhin koko suvussamme, eikö se minua

liikuttaisi, että nuorempi sukulainen häpäisee sitä sopimattomalla

avioliitolla?"

Vielä kerran hillitsi Frans itsensä ja sanoi: "Sinä olet itse nainut,

sydämesi halua seuraten, etkä ole sivuseikoista väliä pitänyt".

"Se on ihan toista!" huudahti Aksel ylpeästi ja luuli nyt olevansa

voiton puolella: "Minun vaimoni on yhtä jalosukuinen kuin minä, hän

on vanhaa aatelissukua; sinun kultasesi on minun pehtorini tytär,

Jonka pappilan herrasväki armosta ja sääliväisyydestä on ottanut

luoksensa".

"Häpeä!" huudahti Frans täydessä vihan vimmassa, "ettäs soimaat

viatonta niin suuren onnettomuuden tähden!"

"On minulle yhdentekevä!" sanoi Aksel kiivasten, "minä en tahdo

kutsua pehtorini tytärtä orpanakseni; se tyttö ei ole milloinkaan

astuva minun nynnykseni yli".

Kaikki se veri, joka äsken tulisena kuohui Fransin poskissa ja

suonissa, tunkihe nyt sydämeen, kalpeana seisoi hän orpanansa edessä

ja sanoi äänellä, joka vapisi sisällisestä liikutuksesta: "Sinä olet

sen sanonut. Sinä olet sanonut sanan, joka erottaa meidät. Lovisa

ei ole astuva sinun kynnykses yli, mutta en myöskään minä". Ja niin

puhein meni hän; ovessa, kohtasi häntä Frida, joka viereisestä

huoneesta oli kuullut kiistan:

"Frans, Frans, mikä teidän on?"

"Jääkää hyvästi, Frida", sanoi Frans pikaisesti ja meni ulos ovesta

pehtorin puolelle.

"Aksel", huudahti Frida, käydessään miestänsä kohden, "mitä olet sinä

tehnyt? Mitä olet sinä tehnyt?"

"Olen antanut hyvän läksytyksen nuorelle hulivilille", sanoi Aksel ja

käveli pitkillä askelilla edes takasin huoneessa, ikäänkuin olisi hän

voitollisesti ryhtynyt mailman nurinperäiseen järjestykseen ja pannut

sen taas oikealle tolalle, "nuorelle hulivilille, joka kaunisten

kasvojen tähden aikoo tehdä tyhmyyden".

"Ja sen olet sinä uskaltanut tehdä?" sanoi Frida ja vaipui kalpeana

tuolille ja katseli suurilla, kirkkailla silmillänsä miehensä

riemukulkua lattialla: "Sinä olet uskaltanut sysätä mitättömän

sukukopeutesi kahden jalon sydämen väliin?"

"Frida", sanoi Aksel ja tiesi kyllä olevansa väärässä, sillä hänen

omatuntonsa sanoi sen hänelle, mutta hän ei kuitenkaan voinut sitä

myöntää, "minä luulen tehneeni velvollisuuteni".

Ja siitä voi olla varma, että ne ihmiset, jotka eivät milloinkaan

täytä velvollisuuttansa, kaikkein enimmän tällä sanalla röyhkeilevät.

"Oi", huudahti Frida ja kavahti ylös, "ja olet loukannut rehellisen

suoran miehen sydämen kuolemaan asti! Aksel", rukoili hän ja laski

molemmat ristiin ladotut kätensä Akselin olkapäälle, "Frans on mennyt

pehtorin puolelle, mene hänen perässänsä, sovita taas, mitä olet

rikkonut, tuo hän taas meidän luoksemme".

"Minun pitäisi kai pyytää häneltä anteeksi pehtorini läsnäollessa?

Ei, sen jätämme mieluisemmin tekemättä! Oo, tämäpä on kummaa!" ja hän

kiihotti itsensä taas teeskenneltyyn kiukkuunsa, "minulta varastetaan

2000 taaleria, minun pehtorini mestaroi minua, minun orpanani pitää

rakkaan appi-isänsä puolta ja nyt yhtyy vielä oma vaimoni heidän

seuraansa!"

Frida katsahti hänen silmiinsä, hellitti kätensä, viskasi saalin

hartioillensa ja sanoi: "Jos et sinä mene, niin menen minä", lähti

ulos ovesta ja kuuli Akselin vielä vaan huutavan: "Niin, mene vaan,

mene! Mutta sen vanhan ketun on lähteminen pois talostani!"

Kun Frida kävi yli pihan, valjastettiin jo Fransin hevosia, ja kun

hän tuli pehtorin huoneesen, oli Hawermann juuri sanonut nuorelle

herralle: "Herra von Rambow, te olette sen unhottava. Te olette

tähän asti viettäneet elämäänne meidän ahtaassa piirissämme; kun

te menette matkoille -- jonka minäkin pidän varsin oikeana -- niin

tulee teille toiset ajatukset. Mutta, Frans kulta", sanoi vanhus

oikein sydämellisesti, muistellessaan entisiä aikoja, "älkää saattako

lapseni sydäntä levottomaksi".

"En, Hawermann", sanoi Frans juuri, kun nuori rouva astui huoneesen.

"Herranen aika!" huudahti Hawermann, "minä olen unhottanut jotakin.

Suokaa anteeksi, armollinen rouva!" ja niin lähti hän ulos ovesta.

"Aina hellätuntoinen ja nöyrä!" virkkoi Frida.

"Niin, sitä hän on", sanoi Frans ja katseli vanhuksen menoa. Vaunut

ajettiin esille, mutta niiden oli vielä kauvan odottaminen: näillä

molemmilla oli vielä paljon haastelemista toinen toisensa kanssa,

ja kun Frans vihdoin nousi vaunuihin, olivat nuoren rouvan silmät

punaset ja Fransinkin kiilsi kyynel silmässä: "Tervehtikää vanhaa,

kunnon pehtoria!" sanoi hän. "Ja tervehtikää myös Akselia!" lisäsi

hän hiljaisemmalla äänellä, puristeissaan Fridan kättä. Vaunut

vierivät matkoihinsa.

Luku 26.

Rouva Nüssler saa jotakin päähänsä ja hänen nojatuolinsa narahtaa,

Bräsig hyväksyy sen myöskin, ja rouva Nüssler lähtee sentähden

Rudolfin kanssa Pümpelhageniin. Mitä rouva ja herra von Rambow

sanovat tämän käynnin johdosta. -- Gottlieb ja Jokkum matkaavat

Pomukkelskopin luoksi ja Jokkum piirtää nimensä kirjaan. Ajaja

Kristian ennustaa ja ennustaa oikein. -- Varo nenääsi. -- Liina halaa

Gottliebiä ja luulee saaneensa sammakon syliinsä. -- Jokkumin nenä

tulee kylpylaitokseen, ja Bräsig vannoo löylyttävänsä Pomukkelskoppia

kuin pieni Taavetti suurta Goliathia.

Nuori-Jokkum istui uuninnurkassa ja poltteli tupakkaa, nuori

Sulttaani makasi tuolin alla, pää roikkuen niin pitkälle, että

voi nähdä Jokkumin. Jokkum katsahti Sulttaaniin, vaan ei sanonut

mitään, eikä Sulttaanikaan sanonut mitään. Oli varsin hiljainen

ja rauhallinen meno tänä joulukuun iltapuolipäivänä Reksowissa,

ainoa, joka rytisi ja narisi yhtä mittaa, oli rouva Nüsslerin

varpuinen nojatuoli, jolla hän istui akkunan ääressä; joka kerta,

kun rouva Nüssler heitti silmuksen kudinvartaasen, narahti tuoli,

eikä häntä voitu siitä moittia, sillä rouva Nüssler ahdisti häntä

pahasti, hän oli nimittäin aikaa voittain tullut jotenkin lihavaksi

rouvasihmiseksi.

Mutta tänään narisi tuo vanha tuoli pahemmin, kuin tavallisesti,

sillä rouva Nüssler oli kutoissaan vaipunut syviin ajatuksiin, ja

nämä ajatukset kävivät yhä levottomammiksi ja ahdistivat hänen

mieltänsä ja painoivat tuolia, ja tuoli narisi yhä hullummin.

"Hyväinen aika", sanoi hän ja laski kutimen syliinsä, "niinhän on

tämän mailman meno: toisen vaivaisen vahinko on toisen autuaan onni!

Jokkum, tiedätkö mitä minä juuri ajattelin?"

"En", sanoi Jokkum ja katsoi Sulttaaniin, mutta ei Sulttaanikaan

tietänyt.

"Jokkum", sanoi rouva Nüssler, "mitä sinä siitä arvelet, jos Gottlieb

etsisi Gürlitzin kirkkoherran paikkaa? Gottlieb on tosin vanhaan

kirkkoherra vainajaan verraten vaan viheliäinen raukka; mutta joku

saa sen paikan kumminkin, miks'ei hän ole yhtä hyvä sitä saamaan kuin

joku toinenkin?"

Jokkum ei sanonut mitään.

"Jos Pomukkelskopp olisikin häntä vastaan, meidän väki ja

Warnitzilaiset valitsevat hänen kumminkin; tulee siis vaan riippumaan

Pümpelhagenin herrasta. Mitä sinä siihen sanot, Jokkum?"

"Niin", sanoi Jokkum, "kyllä kai se niin on, on kai", ja koska asia

häntä suuresti liikutti, puhui hän vielä enemmän ja sanoi: "mitä voi

sille tehdä?"

"Ah", sanoi rouva Nüssler, "sinun kanssasi ei ole puhumista. Jospa

Bräsig olisi täällä, hän voisi neuvon antaa", ja alkoi kutoa

uudestaan.

"Aa", huudahti hän noin puolen tunnin kuluttua, "siinä paha, missä

pahasta puhutaan; tuollahan tulee Bräsig ajaen kartanolle. Ja ken on

hänen kanssansa? Rudolf -- no johan nyt, Rudolf! Kuinka tulee Rudolf

tänään tänne? Jokkum, tee minulle mieliksi -- se poikahan käyttää

itsensä siivosti -- ja älä häntä nyt suututa monilla vanhoilla

sananparsillas". Niin puhein juoksi hän ulos ovesta, ottamaan

vieraita vastaan.

Mutta hän oli liian kauvan haastellut; kun hän tuli ulos, oli Miina

jo Rudolfin kaulassa: "Herranen aika!" huudahti rouva Nüssler,

"Miina, hiljaa!" ja talutti Rudolfin sisään huoneesen.

"No", sanoi Jokkum, "istuhan toki, Bräsig! Rudolf istu sinäkin!"

Mutta istumisesta ei nyt tuossa hopussa mitään tullut, sillä

Rudolfilla oli niin paljon pakisemista Miinan ja Liinan kanssa,

ja Bräsigin päässä pyöri kaikki ympäri kuin kellossa ja hän käydä

tepasteli edes takasin huoneessa, kuin olisivat hänen koipensa kellon

heilurit; "Jokkum", sanoi hän vihdoin, "tiedätkö mitä? Häntä ei ole

saatu kiini".

"Ketä?" kysyi Jokkum.

"No herranen aika, Jokkum", sanoi rouva Nüssler, "anna toki Bräsigin

puhua loppuun. Sinähän puutut aina päistikkaa ihmisten puheesen; anna

heidän toki puhua loppuun! Bräsig, ketä ei ole saatu kiini?"

"Regeliä", sanoi Bräsig, "ovat seuranneet hänen jälkiänsä aina

Wismariin asti, mutta siellä tuli loppu ilosta, sillä juuri viikkoa

ennemmin oli hän paennut ruotsalaiseen kauppalaivaan ja lähtenyt

Itämerelle".

"Taivaan pyhät!" huudahti rouva Nüssler. "Minkä surun tämä on

tuottava veljelleni Kaarlolle!"

"Rouva Nüssler, siinä te olette oikeassa: Kaarloa ei voi enää

tuntea, sillä hän on kokonaan vetäynyt pois muiden seurasta ja

hautoo raskaita ajatuksia mielessään. Se asia huolettaa häntä aina

perhanasti -- ei hänen itse tähtensä -- ei! vaan hänen isäntänsä

tähden, sillä te saatte nähdä, sen nuoren miehen on ennemmin tai

myöhemmin lyöminen kintaat pöytään".

"Se olisi Kaarlon kuolema!" huudahti rouva Nüssler.

"Mitä sille voi tehdä?" sanoi Bräsig, "se nuori aatelismies hävittää

itsensä tahallansa: hän alkaa nyt kasvattaa puhdasrotuisempia

hevosia. Sillä niinkuin minä vanhalta Prebberowilta olen kuullut,

on hän antaunut yhteyteen Lichtwarkin kanssa, joka on houkutellut

hänen ostamaan puhdasrotuisen orin, jolla on patti jaloissa ja

halvaus kintuissa, sanalla sanoen kaikki raaja-taudit, ja lisäksi

on hän hankkinut itselleen vielä puhdasrotuisen tamman, joka ähkyy

niin raskaasti kuin torvella toitottaisi, ja hän aikoo vielä ostaa

Triddelfitzin kuuron rautikon, saadaksensa aikaan täydellisen

hevoslasaretin Meklenpurissa. Sen pienen aasinvarsan saa hän

kaupanpäälliseksi -- ja se minua ilahuttaa, sillä se on ainoa järkevä

olento koko joukkiosta".

"No, katsokoon hän itse eteensä", sanoi rouva Nüssler, "mutta Jokkum

ja minä puhuimme juuri siitä nuoresta, herrasta -- Miina, sinä voit

mennä vähän Rudolfin kanssa kävelemään! Ja Liina, sinä teet heille

seuraa!" -- ja kun nuoret olivat menneet, pitkitti rouva Nüssler:

"Bräsig, me puhuimme Gürlitzin kirkkoherran paikasta: Jospa Gottlieb

voisi sen saada!"

"Rouva Nüssler", sanoi Bräsig ja pidätti heilurinsa käymästä ja

seisahtui rouva Nüsslerin eteen, juurikuin olisi kello lyönyt täyden

tunnin, "mitä te nyt juuri sanotte, on uusi ajatus, eikä mikään

ihminen koko mailmassa ole niin näppärä keksimään mitäkään uutta kuin

naiset. Mistä te tämän ajatuksen olette saaneet?"

"Ihan itsestäni", sanoi rouva Nüssler, "sillä Jokkum ei pidä minun

kanssani tätä nykyä enää ensinkään yhtä; hän tekee semmoisissa

asioissa aina vaan vastusta".

"Jokkum, ole sinä vaiti!" sanoi Bräsig, "sinä olet väärässä; sillä

tällä sinun rakkaan rouvasi ajatuksella on ponsi ja perä. --

Warnitzin puolesta menen minä takaukseen; kartanon alustalaiset

valitsevat _minun_ vaalipappini, vaikka herra kreivi ja kreivinna

seisoisivat päällänsä; Reksowin puolesta vastaat sinä, Jokkum;

Pomukkelskopp panee vastaan, vaikka vaan kiusastakin; mutta se ei

haita; Pümpelhagenista riippuu paljo. -- Mutta kuka on haasteleva

asiasta nuoren aatelismiehen kanssa? _Hawermann_? Hän on tätä nykyä

isäntänsä kanssa epäsovussa: -- _Minä_? En kelpaa, sillä hän on minua

loukannut. _Nuori Jokkum_ itse? Minä en luota Jokkumiin: hän takertuu

vaan sananparsiinsa. _Gottlieb_? -- On hyvä mies, mutta pöllöpää. --

Siis ken? _Rudolf_! On koko perhana mieheksi, niinkuin Hilgendorf

minulle on kirjottanut. Rudolfin pitää mennä Pümpelhageniin ja te,

rouva Nüssler, menette muassa sukulaisuuden vuoksi, että hän voi

sanoa syynsä".

"Herranen aika!" huudahti rouva Nüssler, "pitääkö minun mennä nuoren

herran luo?"

"Ei", sanoi Bräsig, "te menette nuoren rouvan luo ja Rudolf nuoren

herran luo. Missä on Rudolf? Rudolfin pitää heti tulla tänne".

Rudolf olikin kohta valmis lähtemään tälle matkalle orpanansa

Gottliebin hyväksi, ja sovittiin siitä, että hän seuraavana päivänä

menisi tätinsä kanssa Pümpelhageniin.

Niin tapahtuikin; mutta kun lähetyskunta saapui Pümpelhageniin, ei

herra von Rambow ollut saapuvilla, hän oli mennyt ratsastamaan;

he menivät sentähden armollisen rouvan luo, joka otti heidät

ystävällisesti vastaan. Rouva Nüssler lähestyi häntä ujostelematta ja

ilman pitkittä mutkitta ja sanoi: "Älkää panko pahaksi, armollinen

rouva, että minä tulen teidän luoksenne näin kursastelematta;

minä kuulun vanhan ajan ihmisiin ja minun mielestäni on puhdas

tinatalrikki paljoa parempi kuin hopeainen, joka on likainen".

Frida riisui itse liinan rouva Nüsslerin kaulasta, kehotti häntä

istumaan sohvaan, antoi ystävällisen viittauksen kädellään Rudolfille

istumaan tuolille ja aikoi itse istua vieraansa viereen, kun samassa

rouva Nüssler keskeytti hänet, sanoen varsin tuttavallisesti:

"Näettehän, armollinen rouva, tämä on minun orpanani, joka aikoo

tulla minun vävykseni; hän on kauppias Kurzin poika Rahnstädtistä,

jonka luona tekin teette kauppaa".

Rudolf kumarsi kohteliaasti ja muutamien niiausten perästä istui

rouva Nüssler viimeinkin sohvaan.

"Niin", sanoi tämä lihava rouva, "hän on myös lukenut, mutta ei ole

siinä pitkälle tullut; mutta nyt, ruvettuansa maamieheksi edistyy

hän hyvästi, niinkuin Hilgendorf on Bräsigille kirjottanut".

Tämä kaikki oli kyllä totta, mutta Rudolfista tuntui se tässä

tilaisuudessa sopimattomalta, jonka tähden hän keskeytti tätinsä

puheen ja sanoi: "Mutta täti kulta, te ette aikoneet puhua _minusta_,

te aioitte puhua _Gottliebistä_".

"Niin, armollinen rouva, se on minun varsinainen asiani: minulla

on nimittäin vielä toinen orpana, joka myös aikoo tulla vävykseni,

rehtori Baldrianin poika Rahnstädtistä, hän on lukenut loppuun asti

ja on suorittanut kaikki tutkinnot, mitkä vaaditaan, ja voi nyt

mikä päivä hyvänsä tulla kirkkoherraksi. Nyt on meidän rakas vanha

pastorimme muuttanut ijankaikkisuuteen -- ah, armollinen rouva, mikä

kelpo mies hän oli! -- ja te ette saata siis kummaksua, että minä

mielelläni näkisin, että Gottlieb saisi tämän kirkkoherran paikan,

sillä niin pysyisi minun Liinani lähitienoilla".

"En, rouva kulta", sanoi Frida, "sitä en minä kummaksu, ja jos

minusta riippuisi, tulisi kaikissa tapauksissa teidän vastainen

vävynne paikan saamaan; minä olen kuullut niin paljon hyvää teistä ja

teidän tyttäristänne".

"Todellakin?" kysyi rouva Nüssler, sydämestä liikutettuna. "Niin,

niin, kyllä he ovat herttaisia tyttöjä!" huudahti hän.