Rudolf parka sai tämän puheen aikana kestää hirveitä tuskia.

Totta kyllä, että hän luonnosta oli saanut paksun nahan, ja että

isä jo usein ennen häntä tällä tavalla oli löylyttänyt, hänen ei

siis olisi pitänyt panna sitä pahemmin mieleensä, kuin tarkotus

oli, sillä kukaan ei saa luulla, että Kurz sydämensä pohjasta oli

suuttunut poikaansa, ei, Jumala varjelkoon! päin vastoin! Juuri

sentähden että hän hänestä piti, harmitti se häntä, ettei hänen

poikansa ollut yhtä hyvissä kirjoissa. Mutta vaikka Rudolf kyllä

tiesi, kuinka paljo hänen isänsä piti hänestä, ei olisi asia tällä

kertaa hyvästi päättynyt, sillä ukko oli nuhdellut häntä liian

kovasti ja kaikkein näiden todistajain kuullen, ja Rudolfilla oli

jo koko syöksäys katkeria sanoja kielellä, kun hän kaikeksi onneksi

sattui katsahtamaan Miinaan, joka tämän päivän iltapuolesta asti

rehellisesti piti itseänsä yhtenä lihana ja luuna Rudolfin kanssa

ja joka sentähden Rudolfin sijasta oli käynyt kalman kalpeaksi

kasvoiltansa. Rudolf nielaisi katkerat sanansa, ja ensi kerran sai

hän nyt tunteen, ettei hän tästä lähtein enää omin päinsä saanut

tehdä tyhmyyksiä ja että hänen joka kerta, kuin hän semmoista aikoi

tehdä, ensiksi oli katsahtaminen Miinan silmiin. Ja tämä, arvelen

minä, on varsin hyvä ominaisuus nuoressa rehellisessä rakastajassa.

"Isä", lausui hän, maltettuaan mielensä, ja kävi huolimatta noista

pitkistä silmäyksistä, joilla häntä kaikilta tahoilta katseltiin,

isänsä luoksi ja laski kätensä hänen olallensa, "isä, tyhmät

kepposeni ovat nyt lopussa".

Kurz rummutti rummuttamistaan, Bräsig taukosi.

"Isä", sanoi Rudolf uudestaan, "te olette syystä minulle suuttunut,

minä ansaitsen sen, mutta..."

"Heittäkää toki tuo perhanan rummutus", sanoi Bräsig ja tarttui

Kurzin hyppysiin kiini.

"Isä", sanoi Rudolf ja tavotteli isänsä kättä, "antakaa se anteeksi

ja unhottakaa".

"Ei!" lausui Kurz ja pisti molemmat kätensä taskuihinsa.

"Mitä?" kysyi Bräsig, "te ette tahdo? Minä tiedän kyllä hyvin, isän

ja pojan välille ei saa kukaan vieras tunkea, mutta minä tahdon

siihen tuntea, koska te itse olette syypää, että asia on näin

julkisesti puheeksi tullut. Mitä? Te ette tahdo antaa anteeksi tuolle

nuorelle miehelle, teidän omalle pojallenne, hänen tyhmiä tekojansa?

Ettekö te itse lähettäneet minulle tuota kehnoa imelää Preussin

kuminaviinaa? Ja enkö minä ole sitä anteeksi antanut ja unhottanut ja

yhä edespäin teiltä ostanut ja rehellisesti maksanut?"

"Minä olen teille aina hyvää tavaraa myynyt", sanoi Kurz.

"Vai niin?" sanoi Bräsig pilkallisesti, "myöskin mitä housuihin

tulee? Jokkum, sinä muistat vielä, miltä ne sittemmin näyttivät".

"Ah, nuo vanhat, onnettomat housut!" huudahti Kurz, "niistä te olette

jo niin suurta melua pitäneet, että..."

"Ha ha", puuttui Bräsig hänen puheesensa, "niin kelvolla että minusta

pääse. Eikö se ollut hävytön teko, ette annoitte minun käyttää niitä,

vaikka kyllä tiesitte, että ne punasiksi tulivat, ja enkö minä ole

sitä anteeksi antanut ja unhottanut? Unhottanut en tosin sitä ole,

sillä minulla on hyvä muisti kaikesta, mitä tapahtunut on. Mutta

teidän ei olekkaan tarvis unhottaa, teidän tulee vaan antaa anteeksi

tuolle nuorelle miehelle".

"Lankoseni", alotti nyt rehtori, joka luuli häneltä, joka ennen oli

ollut pappina, vaadittavan että hän rupeisi rauhaa rakentamaan.

"Tee niin hyvin ja hoida omia asioitas", huudahti Kurz ja pyöri

ympäri huoneessa, "sinulla on morsian ja saat kirkkoherran paikan --

nimittäin Gottlieb saa sen, ja me -- me emme ole mitään oppineet,

meillä ei ole mitään morsianta, ei mitään kirkkoherran paikkaa, vaan

häpeä on meillä!"

"Isä", huudahti Rudolf, "kuulkaa toki minua!"

"Niin", sanoi rouva Nüssler, jonka sydän oli mielenliikutuksesta

pakahtua, ja tarttui Kurzin käteen kiini, "kuulkaa nyt häntäkin, mitä

hänellä oli sanomista; jos hän onkin tehnyt tuon tyhmän kepposen

saarnan kanssa -- ja ketään ei se asia enemmän ole harmittanut kuin

minua -- niin on hän kumminkin muuten hyvä nuorukainen ja moni isä

iloitsisi hänestä".

"Kyllä vaan, kyllä!" sanoi Kurz, "minä tahdon häntä kuulla, minä

tahdon häntä kuullella", ja asettui seisomaan Rudolfin eteen, kädet

kupeissa: "No sanoppa nyt, mitä sinulla on sanomista!"

"Isä kulta", sanoi Rudolf ja seisoi rukoilevan, mutta samassa

vakaisen näköisenä hänen edessänsä, "minä tiedän sen teitä suuresti

surettavan, mutta minä en voi toisin tehdä, minä en tule papiksi,

minä rupeen maamieheksi".

Sanotaan Puolassa pakotettavan karhuja tanssimaan sillä tavalla, että

ne pannaan kuumalle rautapellille, jossa niiden täytyy vuorotellen

nostella jalkojansa, etteivät pala. Ihan samalla tavalla hyppi Kurz,

kuultuaan nämä Rudolfin sanat, yhä vuorotellen milloin tällä, milloin

toisella jalallaan ympäri huoneessa, ikäänkuin piilisi piru rouva

Nüsslerin lattiani alla ja kuumentaisi hänen jalkapohjiansa. "Tämäpä

on lystiä", huudahti hän jokaisessa hyppäyksessä, "tämäpä on lystiä!

Minun poikani, joka on minulle niini paljo maksanut, joka niin paljo

on oppinut, aikoo ruveta maamieheksi! aikoo ruveta sontakuskiksi,

maamoukaksi!"

"Jokkum", huudahti Bräsig, "suvaitsemmeko me tämmöistä häväistystä?

Nouse ylös, Jokkum! -- Mitä vietäviä, herra!" huusi hän ja kävi

Kurzin kimppuun, "mokoma sillisissi, semmoinen siirappisankari tulee

häpäisemään tänne meitä maanviljeliöitä? Herra, tiedättekö, keitä

me olemme? Me olemme alkusääty, jos ei meitä olisi ja jos emme

teiltä ostaisi romuanne, silloin saisitte te, kaupusteliat, juosta

ympäri maata, kerjäläispussi selässä, ja tämmöiseenkö säätyyn on

teidän poikanne liian oppinut? Hän on oppinut pikemmin liian vähän

kuin liian paljo. Luuletteko että kunnolliseksi maanviljeliäksi --

asetu tähän minun viereeni, Jokkum! -- kelpaa mikä pöllöpää ja hölmö

hyvänsä?"

"Lankoseni", alotti rehtori uudestaan.

"Aiotko tappaa minun pitkillä puheillasi?" tiuskasi Kurz. "Sinä olet

täällä katsonut etuasi; minä tulin myöskin tänne katsomaan tätä

_kilttiä_ poikaani, ja nyt käyvät kaikki minun kimppuuni".

"Kurz", sanoi nyt rouva Nüssler, "malttakaa toki mieltänne. Mitä ei

ole olemassa, sitä ei ole olemassa. Jos ei hän _tahdo_ papiksi tulla,

niin on se _hänen_ asiansa; ja minusta näyttää olevan yhdentekevä,

jos hän kerta kelvolliseksi mieheksi tulee, joko hän sitte saarnaa

tai kyntää".

"Isä", sanoi Rudolf, nähdessään isänsä rupeevan asiaa arvelemaan,

"antakaa minulle suostumuksenne, te ette voi arvata, kuinka suuressa

määrässä minun elämäni onni siitä riippuu".

"Kuka ottaa _sinua_ oppiin?" kysyi Kurz vielä kovin vihoissaan. "Ei

kukaan!"

"Se on minun asiani", sanoi Bräsig, "minä tiedän yhden, se on

Hilgendorf Tetzlebenissä, hän ymmärtää ohjailla latinalaisia

maanviljeliöitä, hän on tehnyt ihmisiä kaikkein sivistyneimmistäkin.

Hänellä oli kerran eräs, joka kirjotteli värsyjä kuhilaiden takana;

kun hän tahtoi sanoa: aurinko on noussut, sanoi hän: Aurora

kurkistelee jo yli pensasaidan, ja kun hän tahtoi sanoa: ukkosen ilma

on tulossa, sanoi hän: lännestä nousee rusoreunainen pilventörmä, Ja

kun hän tahtoi sanoa: nyt sataa tihuttaa, sanoi hän: taivas itkee

hiljakseen -- ja kuitenkin on Hilgendorf tehnyt hänestä miehen. --

Hänen luoksensa pitää Rudolfin mennä".

"Niin", sanoi Kurz, "mutta minä tahdon puhua Hilgendorfin kanssa,

minä tahdon sanoa hänelle..."

"Sanokaa hänelle kaikki, isä", sanoi Rudolf ja tarttui isäänsä

innokkaasti kiini uumilta, "mutta minulla on vielä yksi pyyntö..."

"Haha!" huudahti Kurz, "sinä tarkotat velkojas; älä hiisku niistä

tänään minun kuulleni, minulla on kylliksi maamoukasta, ja minä en

maksa niitä!" ja niin puhein työnsi hän poikansa pois.

"Sitä ei teidän pidäkkään, isä", sanoi Rudolf ja oijensi itsensä

suoraksi, ja koko hänen olennosta tuli näkyviin niin uljas mieli ja

niin vakaa uskaliaisuus, että hän veti kaikkein silmät puoleensa;

"sitä ei teidän pidäkkään!" huudahti hän, "minä olen tänään tehnyt

uuden velan, ja olen antanut kunniasanani, itselleni olen minä sen

antanut, sen rehellisesti suorittaakseni ja takasinlunastaakseni,

vaikka maksaisi se oman sydänvereni. -- Ja tässä on minun velkani!"

huudahti hän ja lähestyi Miinaa, joka koko kiistan ajan oli levännyt

sisarensa rinnalla ja jonka mielestä tuntui, kuin olisi viimeinen

tuomio tulossa! -- "Tässä!" sanoi hän ja veti Miinan omalle

rinnallensa. -- "Ja kun minusta kerran on kelvollinen mies tullut,

silloin saatte kiittää _häntä_ siitä -- _tätä tässä_!" ja kyynelet

purskahtivat ulos hänen silmistänsä, "tätä minun rakasta morsiantani".

"Perhanan veitikka!" sanoi Bräsig ja pyyhkäisi silmiänsä, siirtyi

akkunan ääreen ja rummutti taas Dessaun marsia, sillä hän oli ainoa,

joka osasi sen sävelen. Muut seisoivat siinä kuin pilvistä nakatut.

"Herran Jestan!" huudahti rouva Nüssler, "mitä tämä on?" -- "Mitä?"

huudahti Jokkum, "_Miina_, sanoo hän?"

"Hyväinen Jumala, Jokkum, älä toki pakaja!" huudahti rouva Nüssler.

"Miina, mitä tämä on, mitä tämä on, mitä tämä merkitsee?"

Mutta Miina lepäsi niin lujasti ja rauhallisesti Rudolfin rinnalla,

ikäänkuin ei hän enää milloinkaan voisi päätänsä nostaa, eikä

milloinkaan sanaa hiiskahtaa. -- Kurz älysi asian kaikkein

ensimäiseksi, pari laskuosotusta oli jolahtanut hänen päähänsä, ja

Jokkumin varallisuuden tila muodosti niissä pääluvun, ja laskun

tulos miellytti häntä niin suuresti, että hän taas rupesi hyppimään

vuorotellen toisella ja toisella jalallaan, mutta tällä kertaa ei

tehnyt hän sitä puolalaisen karhun tavalla, ei, vaan niinkuin villi

indianilainen, joka tanssii voitonriemusta, ja Bräsig rämisti siihen

tahtia. Rehtori Baldrianin naama oli ainoa rauhallinen kohta koko

tässä yleisessä hämmennyksessä ja se näytti yhtä käsittämättömältä

kuin minun oma muotoni, tirkistäissäni hebrealaiseen raamattuun.

"Mitä tämä on, mitä tämä merkitsee?" huudahti rouva Nüssler ja

heittäytyi tuolille. "Minun molemmat pienet tyttöseni samana päivänä!

Ja te sanoitte kumminkin tahtovanne heitä vartioita!" sanoi hän

kiivastuneena Bräsigille.

"Rouva Nüssler", sanoi Bräsig, "enkö minä ole heitä vartioinnut, niin

että luuni vielä ovat arat; mutta vahinko ei tule kello kaulassa,

kuka sitä voi estää? -- Mitä sanot sinä, Jokkum?"

"Minä en sano mitään; mutta minun äiti vainajani sanoi aina:

kannedaatti ja opettajatar..."

"Jokkum", huudahti rouva Nüssler, "sinä otat minulta vielä hengen

sillä paljolla pakinallas, jonka tuolta lurjukselta Rudolfilta olet

oppinut".

"Pöllöpää!" huusi Kurz väliin ja hyppi ympäri pariskunnan, "miks'et

sitä minulle heti sanonut? Minä olisin sinulle kaikki heti anteeksi

antanut tämän pienen, kiltin miniän tähden", ja samassa veti hän

Miinan pään esille ja suuteli häntä.

"Taivaan pyhät!" huudahti rouva Nüssler, "nyt kutsuu Kurz häntä jo

miniäksensä ja suutelee häntä, Ja hänen poikansa ei ole vielä mitään

ja Miina on vielä varsin ymmärtämätön tyttö".

"Vai niin?" sanoi Bräsig, "te arvelette sentähden että hän on

nuorempi. -- Tulkaapa vähäisen tänne, minä tahdon sanoa teille

jotakin kahdenkesken", ja samassa veti hän rouva Nüsslerin erääsen

soppeen ja siellä katselivat he molemmat yksimielisesti nurkassa

olevaan sylkilaatikkoon. "Rouva Nüssler", sanoi Bräsig, "mikä sopii

toiselle, sopii myöskin toiselle! te olette antaneet siunauksenne

Liinalle, miksi ette myöskin Miinalle? Totta kyllä, että hän on

ymmärtämättömämpi, koska hän on nuorempi; mutta, rouva Nüssler,

erotus kaksoisten välillä iän suhteen on niin mitätön, ettette sitä

saata lukuun ottaa, ja ilman sitä, -- kääntäjälle on teidän kumminkin

antaminen tyttärenne; mitenkä tämä liitto on päättyvä, ei voi kukaan

eläväinen tietää, koska emme ymmärrä mitään papin asioista, sillä

te ja Jokkum ja minä emme ole yksikään papiksi lukeneet. Mutta

kaksintaistelian kanssa -- näittekö, kuinka hän seisoi, ikäänkuin

tahtoisi hän käydä koko maailman kanssa miekkasille -- se perhanan

lurjus! -- näettekö, hänen kanssansa maamiehenä kyllä tulemme

toimeen, häntä voitte te ja Hawermann ja minä ja, jos niiksi tulee,

vielä Jokkumikin silmällä pitää, opastella ja oijennella. -- Ja

näettekö, rouva Nüssler, minä luulin aina, että Jokkum aikaa voittain

miehistyisi, mutta miehistyykö hän? Ei, hän ei miehisty, ja sentähden

voipi tämä nuorukainen vävypoikana tulla teille siunaukseksi, ja hän

nimittäin johonkin kelpaa, sillä me vanhenemme vanhenemistamme, ja

kun minä kerran silmäni ummistan -- no, siihen on kai vielä aikoja

kuluva -- mutta se olisi oleva minulle suuri lohdutus, jos tietäisin

teillä olevan jonkun, joka katsoo teidän parastanne".

Ja tuo vanha herra katseli tuijotteli sylkilaatikkoon, ja rouva

Nüssler halasi häntä kaulasta ja antoi hänelle ensimäisen suudelman

eläissänsä ja lausui ystävällisesti ja levollisesti: "Bräsig, jos te

toden perästä sen oikeana pidätte, niin ei se voi olla Jumalan tahtoa

vastaan".

Moni lehvikkö on nähnyt raittiimpia, verevämpiä, tulisempia

suudelmia, mutta tuo vanha sylkilaatikko tuvan nurkassa ei kuitenkaan

vaihtaisi heidän kanssansa.

Ja rouva Nüssler kääntyi takasin seuraan ja kävi Rudolfin luo ja

sanoi: "Rudolf, minä en sano muuta kuin: Jumalan nimeen sitte",

ja veti Miinan ja Liinan luoksensa ja asetti heidät vuorotellen

rinnallensa, niinkuin hän monta vuotta sitte oli tehnyt, ja toivo

rehotti taas raittihimpana, vihreänä seppeleenä hänen vieressänsä,

niinkuin se monta vuotta sitte oli tehnyt, ja kuiskaili samoja

suloisia sanoja hänen sydämeensä, kuin silloin; ja kuitenkin oli

tänään laita ihan toinen, kuin silloin. Silloin lahjotti se hänelle

nuo molemmat pienet kaksoiset, tänään tahtoi se ne häneltä ottaa;

mutta toivo on rohkea kuin mehiläinen, se tungeikse joka kukkaseen ja

imee siitä mettä.

Ja Bräsig käveli pitkillä askelilla edes takasin huoneessa ja piti

nenäänsä ilmassa ja kuorsahteli ja veti silmäkarvansa korkealle ja

levitti lyhyet koipensa niin arvokkaasti ja ylpeästi harilleen,

kuin olisi hän lasten oikea isä ja olisi päättänyt tänään naittaa

pois heidät, ja hänen seurassansa käveli ihmeen ihana naishahmu,

myöskin seppele kädessä, ja se seppele oli sammalista ja keltaisista

talvikukista, mutta se soveltui varsin hyvin yhteen noiden vakaisten,

uskollisten silmäin kanssa, ja se hahmu tarttui hiljaa hänen käteensä

ja veti hänen yhä uudestaan äidin ja lasten luo ja hän laski

kätensä heidän päänsä päälle ja kuiskasi heidän korvaansa lempeitä,

ystävällisiä sanoja.

Ja Rudolf lähestyi Gottliebiä ja antoi hänelle kättä: "Eikö niin,

Gottlieb, tänään et sinä enää ole minulle vihainen?" ja Gottlieb

puristi hänen kättänsä Ja sanoi: "Kuinka voit sinä semmoista

ajatella, rakas veli! Anteeksi antaminen on kristityn velvollisuus".

Rehtori rykäsi kurkkuansa, ikäänkuin aikoisi pitää taas pienen

puheen, ja Kurz tempaisi häntä takinliepeestä ja pyysi häntä Jumalan

tähden, ettei hän pilaisi asiaa, ja nyt vasta havaittiin, että Jokkum

oli kadonnut seurasta. -- Missä oli Jokkum? "Herranen aika, missä on

Jokkum?" huudahti rouva Nüssler.

"Niin, missä on Jokkum?" kysyttiin kaikkialla ja Bräsig lähti

ensimäiseksi liikkeelle, häntä etsimään ja huusi ulos porstuan ovesta

pihalle: "Jokkum!" riensi takaovelle ja huusi puutarhaan: "Jokkum!"

ja tullessansa takasin näki hän kyökissä tulipunaset kasvot, jotka

puhaltelivat hiilokseen suuren kuparikattilan alle, ja ne olivat

Jokkumin kasvot.

Tuvassa ollessaan oli hän yht'äkkiä saanut päähänsä, että näin

erinomaisessa tilaisuudessa oli hänenkin jotakin tekeminen, ja

hänen sydämensä oi tullut niin lämpimäksi, että nuo viisikolmatta

astetta ulkona varjossa tuntuivat hänestä vielä liian viileältä, ja

saadaksensa ulkopuolisen ihmisensä sisäpuolisen kanssa sopusointuun,

oli hänen mieleensä heti johtunut punsinteko, sillä millään muulla

tavalla ei hän perheellistä juhlaa voinut vietettäväksi ajatellakaan

ja hän puhalteli nyt voimainsa perästä, ja Bräsig joutui hänelle

avuksi ja maisteli keitosta, ja niin tulivat he vihdoin yhdessä

sisään, kantaen rouva Nüsslerin suurinta soppavatia, tulipunasina

kuin aarretta vartioitsevat lohikärmeet, ja asettaessaan vadin

pöydälle, lausui Jokkum: "Kas tässä!" ja Bräsig sai molemmille

kaksoisomenille: "Menkää kiittämään isäänne! Hän pitää huolta aina

kaikista".

Sillä aikaa kuin nyt vanhat herrat istuivat punsimaljan ääressä,

sillä nuorilla oli kyllä muutakin tekemistä, meni rouva Nüssler

hiljaa ulos ovesta; hänen täytyi itseksensä neuvotella vanhemman

ystävän kanssa, kuin Bräsig oli, ja nuo pienet kaksoisomenat olivat

vaipuneet kokonaan vastaisen onnellisuutensa ihaniin unelmiin ja

heräsivät niistä ainoastaan silloin, kun pehtori Bräsig päästi jonkun

lystillisen pilapuheen, silloin tulivat heidän punaset poskensa

kainostellen näkyviin tuon vastaisen onnenpuun kaunisten, vihreäin

lehtien takaa ja loistivat niin suloisesti, että Bräsig yhä taas sai

halua laskemaan pilojansa.

"Niin", sanoi hän Gottliebille, "kaikilla on loppunsa. Te tahdoitte

kääntää _minua_! Olkaa vaan varuillanne, minä käännän teidän --

Liinan avulla käännän minä teidän".

Ja kun Gottlieb aikoi vastustella, nousi Bräsig istuimeltaan ja

antoi hänelle sydämellisesti kättä: "Antakaa sen olla, intoa pitää

teissä kumminkin olla, vaikka pastorikin olisitte, ja minä ajattelen

hyvää teistä, sillä tupakkakumppanit eivät hylkää toinen toistansa.

-- Ja te luikari, malttakaapa", sanoi hän Rudolfiin kääntyen, "te

olette onkineet pois minun turpani; mutta Hilgendorf on kyllä teidän

opettava huilua soittamaan", ja niin puhein lähestyi hän nuorta

onkikumppaniansa ja kuiskaisi hänelle korvaan: "ei vahinko suuri!

Teidän pitää vaan aina, kun mittaatte kapan jyviä, ajatella Miinaa,

ja kun keväällä seisotte ulkona pellolla kymmenkunnan äestäjän

keskellä ankarassa itätuulessa, joka ajaa nenänne täyteen savipölyä,

että tuntuu siltä, kuin tahtoisi pääskynen tehdä, sinne pesänsä,

ja aurinko kurkistelee pölypilven läpitse pyöreänä ja punasena

kuin vaskikattila, silloin on teidän ajatteleminen, että ne ovat

Miinan kasvot, jotka katselevat alas teihin. -- Eikö niin, kiltti

ristilapseni?"

Sillä aikaa oli nyt rehtori juonut kolme lasia punsia, kummankin,

morsiusparin kunniaksi yhden ja yhden kaikkein kunniaksi yhteisesti,

ja nyt ei hän enää antanut itseänsä pidättää, ei edes Kurzinkaan,

vaan piti vihdoinkin kauvan säästetyn puheensa ja alkoi esipuheen

esipuheesta. Hän nousi istuimeltaan, otti teelusikan ja sokeripihdit

käteensä, jotka kahvikalasin jälkeen vielä viruivat pöydällä, yskäisi

pari kertaa merkiksi, että nyt oli alkava, ja kun hän havaitsi,

että kaikki häntä silmäilivät ja että Jokkum laski kätensä ristiin,

tarkasteli hän ensin hyvin syvämietteisesti milloin lusikkaa, milloin

pihtejä. Yht'äkkiä kurotti hän teelusikan ihan Bräsigin nenän alle

ja kysyi häneltä tarkasti, ikäänkuin olisi Bräsig sen varastanut ja

täytyisi hänen nyt tunnustaa: "Tunnetteko tätä?" -- "Tunnen", vastasi

Bräsig, "mitä sitte?" -- Ja rehtori piti pihtejä Kurzin silmäin

edessä ja kysyi häneltä samoin, tokko hän niitä tunsi. Kurz tunsi ne

kyllä, olivathan ne Jokkumin.

"Niin", pitkitti rehtori nyt puhettansa, "te tunnette ne, se on:

teillä on aistillinen käsitys niistä, voitte ne erottaa muista

esineistä värin, kiillon muodon puolesta; mutta sitä siveellistä

merkitystä jonka minä niille annan, te ette tunne". Hän katseli

ympärillensä, eikö kukaan tahtonut häntä vastustella; mutta kun

kaikki vaikenivat, jatkoi hän. "Niin, sitä ette tunne! Minun

on se teille ilmottaminen ja selittäminen. Näettekö, kauvan ei

ole viipyvä, niin tulee tämän talon toimelias emäntä ja korjaa

lusikan ja pihdit, jotka tässä näennäisesti olivat erillään toinen

toisistansa, pöytälaatikkoon, jossa ne lepäävät yhdessä; tuhannen

tuhansissa perheissä lepäävät ne yhdessä _samassa_ pöytälaatikossa;

ja tuhannen tuhatta vuotta takaperin lepäsivät ne yhdessä _samassa_

pöytälaatikossa. Se on vanha, pyhä tapa, sillä mitkä yhteen kuuluvat,

niitä ei saa erottaa. Ja Aatami" -- hän kohotti sokeripihdit ilmaan

-- "ja Eeva" -- hän piti teelusikkaa näkyvillä -- "kuuluivat yhteen,

sillä Jumala oli heidät toinen toistaan varten luonut" -- hän piti

niitä molempia korkealla -- "ja Jumala itse pani heidät yhteen

paratiisin pöytälaatikkoon. -- Ja mitä teki Noah? Hän rakensi arkin,

pöytälaatikon -- jos niin tahdotte, rakkaat kuuliani -- ja kutsui

uros- ja naaraspuoliset eläimet ja ne tottelivat hänen ääntänsä" --

nyt hän kuljetti sokeripihtejä yli pöydän sillä tavoin nimittäin,

että hän vuorotellen aukaisi ja taas sulki niitä, ja sysäsi

teelusikkaa perästä päin -- "ja menivät..." --

"Sisään!" huudahti Bräsig, sillä joku oli koputtanut ovelle, ja

sisään astui Fritz Triddelfitz. Hän toi terveisiä Hawermannilta

herra Nüsslerille ja kysyi, eikö hän tahtonut lainata Hawermannille

pari turnipsiraitia, sillä Pümpelhagenissa alkoi nyt turnipsinleikon

aika. Tämä teki häiringön, mutta rehtori pysyi asennossaan, valmisna

puhumaan.

Kyllä vaan, sanoi Jokkum, hän oli ne lainaava, ja kun Fritz

punsinhajusta ja rehtorin liikenteistä, jotka hän hyvin tunsi niiltä

ajoilta, jolloin rehtori oli hänen selkäänsä pehmittänyt, havaitsi

että täällä oli jotakin erinomaista tekeillä, kävi hän varpaisillaan

yli lattian ja istui pöydän ääreen, ja Jokkum lausui: "Miina, täytä

toki Triddelfitzillekin lasi".

Fritz joi ja rehtori oli taas alkamaisillaan.

"Alottakaa taas alusta", sanoi Bräsig, "sillä Triddelfitz ei muuten

tiedä niistä on kysymys".

"Me puhuimme siis..." alotti rehtori.

"Sokeripihdeistä ja teelusikasta", huudahti Kurz harmistuneena,

"ja että niiden paikka on pöytälaatikossa", ja samassa otti hän

ne hopeakalut rehtorin kädestä ja viskasi ne pöytälaatikkoon ja

sanoi: "Kas niin, nyt ovat uroot ja naaraat Noahn arkissa, ja

minä arvelen, meikäläiset ovat myöskin sinne tulevat. -- Teidän

on nimittäin tietäminen, Triddelfitz, että me vietämme täällä

tänään kahdenkertaista kihlausta, se on pääasia, ja mitä rehtori

täällä veisailee, on vaan lörpötystä samasta asiasta. -- Kuinka voi

Hawermann?"

"Kiitoksia vaan", lausui Fritz, "hän voi hyvin", Ja nousi

istuimeltaan ja toivotti onnea molemmille pariskunnille, tosin varsin

valituilla sanoilla, mutta kumminkin vähän välinpitämättömästi,

ikäänkuin vietettäisiin täällä vaan syntymäpäivää ja olisi noilla

kaksoisomenilla tapana mennä kihloihin joka vuosi. -- Rehtori

seisoi vielä yhä valmisna puhumaan.

"Liina, täytä toki eno rehtorin lasi", sanoi Jokkum.

Se tapahtui, ja rehtori joi; mutta sen sijasta että sen olisi pitänyt

saada hänet toiselle mielelle, sekotti punsi vaan ja hämmensi

vielä enemmän hänen ajatuksiansa, jotka hän puhetta pitääkseen

oli ko'onnut, ja hänen aivoissansa syntyi täydellinen sekamelske,

sillä kukin niistä pyrki ensiksi päästä liikkeelle lähtemään, mutta

joka kerta, kuin joku niistä tuli näkyviin, ajoivat lässäoliat,

milloin Jokkum, milloin Kurz, milloin Fritz Triddelfitz, ne takasin

yhden toisensa perästä, ja kun hän nyt vihdoin tahtoi tuoda esille

syviä mietteitään onnellisesta avioliitosta, kysyi Bräsig häneltä

mitä viattomimman näköisenä: "Te olette varmaankin aina eläneet

onnellisessa avioliitossa, herra rehtori?" Ja rehtori Baldrian istui

rahille, syvästi huo'aten, eikä vielä tähän asti ole kukaan selkoa

saanut, koskiko tämä huokaus avioliittoa vai puhetta. Minä puolestani

luulen sen koskeneen jälkimäistä, sillä minä pidän helpompana asiana

luopua onnellisesta avioliitosta kuin onnistuneesta puheesta.

Nyt oli kumminkin tullut ilta ja rehtori, Kurz ja Triddelfitz

sanoivat jäähyväiset, ja Rudolfin täytyi lähteä muassa, sillä Bräsig

ja rouva Nüssler olivat saaneet päähänsä, että hänen heti oli

ryhtyminen uuteen toimeensa ja tekeminen loppu tuosta joutilaana

loipertelemisesta. Jokkum ja Bräsig saattoivat heitä kappaleen matkaa.

"Mitä toimii teidän nuori isäntänne, Triddelfitz?" kysyi Bräsig.

"Kiitoksia, herra pehtori; hän on varsin verraton; hän piti tänään

aamulla puheen päivätyöläisille ja se oli puhe, joka kelpasi".

"Mitä?" huudahti Kurz, "pitääkö hänkin puheita?"

"Mitä oli hänellä puhumista?" kysyi Bräsig.

"Mitä hän piti?" kysyi Jokkum.

"Puheen", sanoi Triddelfitz.

"Minä luulin hänen aikovan ruveta maamieheksi". sanoi Jokkum.

"Niin kyllä", sanoi Triddelfitz, "mutta eikö hän maamiehenä voi

mitään puhetta pitää?"

Se kävi yli Jokkumin ymmärryksen; maamies ja puhuja? Sitä ei ollut

hän ennen kuullut, hän ei lausunut sanaakan enää koko iltana, ja kun

hän meni maata ja oli nukkumaisillansa, sanoi hän siunatuksi lopuksi:

"Se mahtaa olla koko perhana mieheksi!"

Bräsig ei niin helposti hellittänyt: "Mitä on hänellä puhumista?"

kysyi hän uudestaan, "jos päivätyöläisten kanssa jotakin on

keskusteltavana, niin onhan Hawermann saapuvilla".

"Herra pehtori", puuttui rehtori puheesen, "hyvä puhe on aina

paikallansa. Cicero..."

"Mikä oli Cicero?"

"Muinaisajan suurin puhuja".

"Siitä en minä välitä; minä tarkotan, mikä hänen ammattinsa oli;

oliko hän maamies vai kauppamies, tai oliko hänellä joku virka, tai

oliko hän lääkäri, tai mikä hän oli?"

"Sanoinhan teille, että hän oli muinaisajan suurin puhuja".

"Minä muinaisajasta viisi veisaan! Jos ei hän mitään muuta ollut --

minä en voi kärsiä noita vanhoja lörpötteliöitä. Ihmisen pitää osata

jotakin tehdä. Ja sen minä sanon teille, Rudolf, älkää ruvetko vaan

puhujaksi; onkia saatte kyllä minun puolestani, ahvenia tai ihveniä,

yhdentekevä, mutta puhumisen laita on ihan sama, kuin pistäisitte

onkenne kaivoon. Ja nyt hyvää yötä! Jokkum tule!" Ja niin erkanivat

he; ja Fritz Triddelfitz poikkesi oikealle kädelle Pümpelhagenin

kesantopellolle ja kaikenlaisia ajatuksia pyöri hänen päässänsä.

Hän ei suinkaan kateinen ollut, mutta se harmitti häntä kuitenkin,

että hänen molemmilla koulukumppaneillansa Rahnstädtin ajoilta jo oli

kummalakin morsian, eikä hänellä ollut mitään. Hän osasi kumminkin

lohdutella itseänsä. Ei, sanoi hän, molemista morsiamista, kuin

he olivat saaneet, hän viisi piittasi: jos joku olisi hopeaisella

tarjottimella noita molempia kaksoisomenia hänelle tarjonnut, hän

ei olisi niitä ottanut. Lovisa Hawermann voi myöskin mennä niin

pitkälle, kuin tietä kesti. Fritz Triddelfitz ei ollut mikään hölmö,

hän ei poiminut ensimäisiä luumuja, kuin hänen tiellensä sattui,

sillä ensimäiset luumut olivat madon syömiä, hän odotti ennemmin

siksi, että ne olivat täydellisesti kypsyneet, ja silloin voi hän

niitä poimia sekä ylhäältä että alhaalta puusta ja niiden joukkoon

luki hän vielä kaikki pienet tytöt, jotka kahdella sievällä jalalla

hyppelivät ympäri mailmassa, ja olihan hänelle jo kumminkin hevonen

luvattu ja näinä päivinä oli hän menevä ostamaan Kyösti Prebberovin

tamman.

Luku 20.

Nuoren rouvan silmät aukenevat, ja epäsopu alkaa hiljakseen. Miksikä

nuori herra ei tahdo käydä vieraisilla Jokkum Nüsslerin luona eikä

nuori rouva Pomukkelskopin luona. -- Pomukkelskopin aatelisista

hommista ja Kanasen mesileivistä. Minkä suloisen tunteen Aksel

sai tästä rauhallisesta, yksinkertaisesta perheestä ja kuinka

hän antoi Bräsigille matkapassin. Miksikä Bräsig puhuu vihan

vimmassa pannukakosta, ja miksikä Fritz Triddelfitz hevosen selässä

käyntöjalkaa ratsastaen yhä huutaa "hurraa".

Niin sai nyt kaksi viikkoa kuluneeksi, jotka Aksel, sen sijasta että

hänen olisi pitänyt sillä aikaa ottaa selkoa kartanon tiluksista ja

siitä tavasta, millä niitä viljeltiin, suurimmaksi osaksi vietti

nikkari Flegelin luona työvajassa. Malli hänen peltokoneesensa,

jolla hän yht'aikaa aikoi kyntää, äestää ja kokkareita möyhentää,

oli nimittäin saapunut, ja hänen täytyi tietysti saada nyt kone

valmiiksi itsensä ja koko mailman hyväksi. Kirjeet ja rätingit ynnä

muut kirjalliset toimet, joita suurella maatilalla kysymykseen

tulee, jäivät sentähden tekemättä, ja kun hän päivällisatrialle tai

illalliselle tuli, osotti hänen muotonsa selvästi tuolle nuorelle

emännälle, kuinka raskaasti hän oli työtä tehnyt.

Ja ken uskoo helpommin kuin nuori vaimo? Morsian ehkä? Eipä niinkään!

Morsian on epäilevä, hän kyselee ja tiedustelee muilta, hän tahtoo

ensin tulla tuntemaan miehen, jota hän rakastaa; mutta kun hän luulee

hänen tuntevansa ja antaa hänelle sydämensä, iäksi päiväksi, silloin

on hän varma ja seuraa miestänsä sokeasti, kunnes kerran väkivallalla

tempaistaan peite pois hänen silmiltänsä, ja vielä sittekin

ponnistelee hän vastaan eikä tahdo nähdä ja pitää velvollisuutenansa,

olla uskomatta sitä, mitä silmillänsä näkee.

Eihän se ollutkaan mitään pahaa, mitä Aksel koetti uskottaa

vaimollensa, se oli vaan tyhmyyttä ja hän itse uskoi, että hän teki

työtä vastaiseksi hyväksensä; mutta se oli pahasti, ettei hän asiaa

ymmärtänyt ja ettei hänen vaimonsa sitä ymmärtänyt, sillä vaikka

Fridalla oli kyllä kirkkaat silmät ja selvä pää, ei hän kuitenkaan

tullut ajattelemaan, että Akselin laita voi toisin olla kuin hänen,

joka joka päivä kävi läpi kyökit ja kellarit, maitohuoneet ja

voipuodit, oppiaksensa talouden toimia ja voidaksensa itse kerran

ottaa emännyyden ohjat omiin käsiinsä.

Mutta kaikilla on aikansa ja vanha lampuri Köpke sanoi: yhdeksäntenä

päivänä saavat koiran penikatkin silmät.

Frida käveli eräänä päivänä illan tullessa edes takasin sen korkean

pensasaidan varjossa, joka ulottui siihen pihan kulmaan asti, jossa

työvaja oli, ja hänen nyt täällä ajatuksissaan kävellessänsä kuuli

hän aidan toiselta puolelta pakinaa ja herjaussanoja, ikäänkuin olisi

kaksi ihmistä joutumaisillaan toinen toisensa tukkaan: "Vai niin? Se

ei kelpaa sinulle? Luuletko sen minulle sitte kelpaavan? -- Roisto,

mitä sinä siinä virut tielläni? -- Mitä sinä täällä lurjustelet?

Kyllä minä sinun opetan", ja samassa viskattiin jotakin hyvällä

vauhdilla ovea vastaan.

Frida tuli uteliaaksi ja kurkisteli aidan raosta, mutta näki vaan

yhden ainoan henkilön, tuon vanhan nikkarin, Fritz Flegelin; ketään

muuta ei ollut näkyvissä, ja hän torueli ja pakisi ainoastaan omain

työkalujensa kanssa. Semmoinen riehuminen yksin päinsä näyttää varsin

hullunkuriselta, ja Frida katselikin naurussa suin, kuinka vanhus

kiroten ja sadatellen: "Virukaa missä vietävässä tahanne! Minäkö

teistä välittäisin?" oli aikeissa viskata yhden kalun toisensa

perästä työvajaan, mutta aina vaan heittää mätkäytti ne vajan

raollaan olevaa ovea vastaan ja taas tarttui tukkaansa ja rupesi sitä

pöyhimään Ja toisinaan taas herkesi hän äkkiä ja katseli tuijotteli

tuimasti alas maahan: "Senkin vietävän nauta! Sinun tähtesi minulle

kaikki tämä kiusa ja kurjuus!"...

"Hyvää päivää, kummi", lausui eräs toinen ääni ja päivätyöläinen

Kegel tuli hänen luoksensa ja nojasi lapioonsa, "mitä sinä vielä

täällä toimit? Onhan jo pyhäilta käsissä".

"Toimit! Onko tämä toimimista! Turhaa puuhaa on tämä. Mitä? Tämäkö on

malli olevinansa? Minä osaan varsin hyvin mallin mukaan työtä tehdä,

mutta mokoman mallin mukaan ei itse paholainenkaan mitään toimeen

saa".

"Onkohan teillä vielä se sama susi tekeillä, jota jo kauvan aikaa

sitte alotitte?"

"Mitä kai muuta! Tulevana kesänä voit käydä kysymässä, joko on

valmis".

"Hänellä mahtaa kumminkin olla hyvä pää, koska hän semmoisen kalun on

keksiä voinut".

"Vai niin! Sitä sinä luulet? Minä tahdon sanoa sinulle: keksiä voi

kyllä jotakin mikä pöllöpää hyvänsä, mutta _tehdä_ jotakin, kummi;

_tehdä_ jotakin kelvollista, siinä on temppu! Näetkös, mailmassa on

kolmea lajia ihmisiä: muutamat ymmärtävät, mutta eivät osaa tehdä,

muutamat taas eivät ymmärrä, mutta osaavat kumminkin tehdä, ja

muutamat taas eivät ymmärrä eivätkä osaa tehdä, ja näiden viimeisten

joukkoon kuuluu _hän_", ja samassa heitti hän taas erään vaajan päin

vajan ovea, "ja sen kanssa täytyy minun nyt, tukka hiessä, vaivata

itseäni".

"Niin kummi, vähän kummallinen on hän tosiaankin. Sanoihan hän silloin,

että meidän vaan oli tarvis mennä rohkeasti hänen luoksensa ja

ilmottaa hänelle asiamme, jos meiltä jotakin puuttui; no, minä

meninkin hänen luoksensa ja pyysin saada häneltä enemmän perunamaata,

mutta hän vastasi minulle, ettei hän voinut siihen mitään, ennenkuin

hän kysyi neuvoa vanhalta pehtorilta. Niin, jos pehtori asiasta saa

vihiä, niin ei synny siitä mitään, sillä hän tietää, että minä jätin

perunani mullittamatta".

"Anna vanhuksen olla rauhassa; hän on semmoinen, kuin hän on; hän

sanoo minulle: Flegel, tee minulle auransiipi, ja minä teen sen,

tahi sanoo hän: pyörät kaipaavat uusia kappoja, ja minä panen niihin

uudet kapat, ja muusta mistään ei minun ole tarvis huolia; mutta

tuon toisen kanssa! -- -- Saatpa nähdä, kummi, hän saa kynsiä vielä

korvansa taustaa".

"Se on varma, se", sanoi Kegel, "ja perunamaa on jo luistanut minun

kynsistäni".

"Niin", sanoi Flegel ja sulki vajan oven ja veti takin yllensä,

"mutta se oli varsin oikein! Ettet sinä saanut perunia, siihen olet

itse syypää, miks'et mullittanut niitä? Ja jos pehtori antaisikin

sinulle enemmän perunamaata, ei se sinua kuitenkaan auttaisi".

"Se on totta, se", sanoi Kegel, heitti lapion olallensa ja lähti

Megelin kanssa tiehensä, "se ei minua auttaisi, erittäinkään noiden

monien lasten tähden, mutta varma on, ettei se haitaksikaan olisi".

Sanotaan kiitoksen lasten ja alhaisten suusta miellyttävän

ymmärtäväisintä ja ylhäisintäkin, ja se onkin totta; mutta yhtä

totta on, että moite samasta mitättömästä suusta sattuu kipeästi,

erittäinkin jos se koskee ihmistä, josta me paljon pidämme. Ja

mitähän merkitsi tämä pakina? Se oli tavallista lörpötystä, jommoista

tuhat kertaa kuullaan tyhmäin ihmisten suusta, mutta myhäily katosi

kuitenkin tuon nuoren rouvan huulilta ja mieli tuli pahaksi. Hänen

miehensä taitoa ja hyvää tahtoa täyttämään sitä, mitä hän puheessaan

oli luvannut, epäiltiin, ja tarkotus tällä kaikella oli, että Aksel

ei ollut mies tekemään, mitä hän oli ottanut tehdäksensä.

Frida oli alakuloinen, Akselin tullessa illalliselle, ja hän sitä

vastaan oli iloisella mielellä, ja tämäkin sopi jo hyvin huonosti

yhteen.

"No niin, Frida kulta", sanoi Aksel, "nyt olemme jo jotenkin

täällä perehtyneet, nyt olisi luullakseni aika käydä naapureilla

vieraisilla".

"Niin kyllä, Aksel, mutta kenenkä luona?"

"No, ensiksi tietysti rajanaapuriemme luona".

"Mutta ennen kaikkia kumminkin pastorin luona".

"Tietysti, hänen luonansa myöskin -- myöhempään".

"Keitä muita on sitte enää jälillä?" kysyi nuori rouva ja aprikoi

itse mielessään, "kartanonomistaja herra Pomukkelskopp ja arentimies

Nüssler".

"Frida kulta", sanoi Aksel ja tuli vähän vakaisen näköiseksi

kasvoiltaan, "arentimies Nüsslerin nimitit kai vaan pilan vuoksi;

arentimiesten kanssa emme tietysti saata mitään seuraa pitää".

"Tästä asiasta on minulla toinen ajatus", lausui Frida levollisesti,

"minä katson enemmän ihmiseen kuin hänen säätyynsä. Täällä voi olla

laita toisin kuin meillä Preussissa; mutta minun isäni huoneessa kävi

monta arentimiehen perhettä, miks'ei täällä? Nüsslerin rouva sanotaan

olevan kelpo ihminen".

"Minun pehtorini sisar. Hänen luoksensa en voi mennä; se ei käy

laatuun".

"Mutta kartanonomistaja Pomukkelskopin luoksi?"

"Tietysti; hän on kartanonomistaja, on rikas, on valtiosäätyläinen

yhtä hyvin kuin minä..."

"Ja on koko seudussa huonossa maineessa, ja hänen vaimonsa vielä

huonommassa. Ei, Aksel, sinne en minä milloinkaan mene".

"Rakas lapsi..."

"Ei, Aksel, minä luulen, että sinä et näe, miten asiat ovat. Jos

arentimies Nüssler olisi ostanut Gürlitzin kartanon, olisiko hän

silloin toinen mies, ja kärsitkö sinä silloin hänen luonansa

vieraisilla?"

"Ne ovat otaksumisia, jotka eivät kuulu tähän! Arentimielien luoksi

en minä mene", sanoi Aksel harmissaan.

"Enkä minä kartanonomistajan luoksi, niitä ihmisiä en voi kärsiä",

sanoi Frida myöskin vakaasti.

"Frida!" rukoili Aksel.

"Ei, Aksel", lausui Frida lujasti, "minä matkaan huomenna sinun

kanssas Gürlitziin, mutta en mene edemmäksi pappilaa, vaan poikkeen

sinne".

Siihen asia päättyi; se ei ollut mitään riitaa eikä epäsopua; mutta

kumpikin piti päänsä. Ja helposti ja mielellään olisi Frida antanut

myöden, jos hän olisi istunut illallispöytään sillä tuskallisella

tunteella, että Akselilta puuttui älyä, arvostelemaan asiaa, ja

lujuutta, sitä perille saamaan; ja kuinka helposti ja mielellään

olisi Aksel antanut myöden ja olisi jättänyt Pomukkelskopin sillensä,

jos ei hänen mieleensä aina olisi muistunut, että Pomukkelskopp

oli rikas mies, jota hänen täytyi hyvitellä, sillä se voi joskus

häntä vielä auttaa; kuinka helposti ja mielellään olisi hän mennyt

arentimiehen perheesen, jos eivät nuo joutavat ennakkoluulot, joita

hän sotaväessä palvellessaan oli päähänsä saanut, olisi estäneet

häntä nöyristämästä niskaansa.

Mutta se oli liian myöhäistä, asia ei enää ollut autettavissa,

alkupuoli epäsopua oli päässyt huoneesen, ja ovi oli jäänyt

raollensa, niin että loppupuolikin voi seurata perästä; sillä

epäsopu on samannäköinen kuin paperileijan häntä, jolla lapset

leikittelevät; pitkä on sen nauha ja siihen on kiinitetty paperin

liuskoja vieretysten ja vaikka jokainen eri paperin liuska ei paljon

merkitse, tekevät ne kaikki yhteen kumminkin kokonaisen läjän, josta

on mahdoton selkoa saada, sillä siitä ei voi mitään alkua ei loppua

löytää.

Seuraavana iltapuolispäivänä kävivät he Gürlitziin -- Aksel oli tässä

kohden antanut myöden Fridalle, joka mieluisemmin kävi jalkasin kuin

ajoi vaunuilla -- ja Aksel saatti rouvaansa pappilan veräjälle asti

ja lupasi taas tulla häntä noutamaan; itse meni hän herraskartanoon.

Pomukkelskopin perhe oli juuri juonut kahvinsa, ja Filip ja Natti ja

nuo toiset lapset seisoivat pöydän ympäri kuin varsat seimessä ja

kastelivat vehnäsiä sikurikahviin ja ryvettivät silmänsä ja pistivät

teelusikat ja sormensa kuppeihin liottuneiden vehnäsien sekaan ja

kirjottivat uljaan nimensä "Pomukkelskopp" pöydälle kaadettuun

kahviin ja maitoon, ja nyhjivät ja lykkivät toinen toisiansa ja

katselivat samassa rakasta äitiänsä niin viattomannäköisinä, kuin

eivät olisi mitään pahaa tehneet; sillä Kananen istui myös pöydässä

tahmeassa, mustassa leningissään ja piti järjestystä voimassa.

Tämä oli kaunis kuva perheellisestä onnesta, vehnäsien muruista ja

sikurista, ja Pomukkelskopp istui sohvan kulmassa ja poltti tupakkaa.

Hän oli jo juonut kahvinsa, sillä isä joi aina ennakolta erityisestä

kannusta puhdasta kahvia; mutta sekin oli vaan petosta, sillä Malla

ja Salla, jotka vuorotellen keittivät kahvia, joivat aina parhaan

osan ja täyttivät sikurilla perhekannusta, mitä puuttui. Hän istui

siis sohvan kulmassa ja oli kohottanut vasemman jalkansa yli oikean,

Klewen herttuan Adolfin määräyksen mukaan: "Kun tuomari istuu

tuomioistuimella, pitää hänen kohottaa vasen jalkansa oikean yli"

j.n.e., ja vaikk'ei hän tätä nykyä ollutkaan tuomari, niin oli hän

kumminkin vielä paljoa enemmän, sillä hän oli tätä nykyä lainlaatia

ja ajatteli tänvuotisia valtiopäiviä, joille hän kaikissa tapauksissa

oli päättänyt mennä.

"Kanaseni", sanoi hän, "tänä vuonna menen minä valtiopäiville".

"Vai niin?" kysyi eukko, "sinulla ei kai ole mitään muuta

tilaisuutta, tuhlata rahoja?"

"Kyhkyseni, se on minun velvollisuuteni; minun täytyy olla

saapuvilla, ja kalliiksi ei se myöskään tule. Tänä vuonna pidetään

valtiopäiviä tässä lähellä, Malchinissa, ja jos minä otan eväskontin

mukaani..."

"Vai niin? Ja minun kai pitää sillä aikaa vetää sinun saappaasi

jalkaani ja kahlata syvässä liejussa tanhualla ja pitää silmällä

renkejä?"

"Kyhkyseni, sitä vartenhan on Kustaa täällä, ja jos minua tarvitaan,

voin tulla kotia minä hetkenä hyvänsä".

"Mutta isä kulta", sanoi Malla, joka yksinään koko seurasta silloin

tällöin silmäili Rostockin lehteä, ja jota sentähden ja koska hän

aina tiesi, missä suuriherttua ja suuriherttuatar kunakin hetkenä

oleskelivat, pidettiin hyvin tarkkana valtiollisten olojen tuntiana

-- sillä Pomukkelskopp itse luki ainoastaan viljan hintoja ja rahan

kursia -- "mutta isä kulta", sanoi Malla, "jos nyt jotakin tärkeätä

esille tulee, esimerkiksi nuo punaset takit, josko te aatelittomat

kartanonomistajat myöskin saatte käyttää punasia takkeja, tahi

luostarikysymys, josko teidänkin naimattomilla tyttärillänne on

oikeus saada eläkettä luostarien tuloista, niin ettehän silloin

voi kotia päästä." Mallalla oli, näet, jo jonkinlainen aavistus

siitä, että luostariasia mahdollisesti vielä voi tulla hänen omaksi

asiaksensa.

"No, ethän kai luule", sanoi Pomukkelskopp ja nousi pystyyn ja

alkoi käydä pitkillä askelilla edes takasin huoneessa, "että isäsi

niin alentaa itsensä, että vetää samaa köyttä muiden aatelittomain

kartanonomistajain kanssa ja äänestää heidän kanssansa ja laiminlyö

sentähden oman taloutensa? Ei, jos täällä jotakin tapahtuu, kirjota

vaan minulle, niin tulen minä, ja jos minun punasta takkia mieleni

tekee, niin tiedän minä paremman keinon -- jokainen katsokoon itse

eteensä -- ja se on minulle oleva suurempi kunnia, jos saan sen

_yksin_ kuin muiden rentusten kanssa, joilla ehkä on pari tuhatta

taaleria omana, ja kun minä kerran tulen kotia ja sanon: Malla kulta,

minä yksin olen sen saanut! Silloin voit sinä ylpeillä isästäsi;" ja

samassa koikki hän ympäri huoneessa ja puhalteli viattomain lastensa

silmiin tupakan savua, niin että he näyttivät kuin pasunaenkelit

pilvissä, joiden vaan oli tarvis pistää hölötin huulillensa,

toitottaaksensa isänsä kunniaa kuuluvaksi.

"Kopp, oletko tullut hulluksi?" kysyi hänen rakas vaimonsa.

"Anna minun olla, Kanaseni! Aina vaan uljaasti! -- Sano minulle,

kenenkä kanssa sinä seurustelet, niin sanon minä, kuka sinä olet. Jos

minä äänestän aatelisten kanssa..."

"Minun luullakseni olet sinä jo saanut kylliksi nenällesi

aatelisherroilta".

"Kanaseni..." sanoi Pomukkelskopp, vaan ei päässyt edemmäksi, sillä

Salla, joka ompeli akkunan ääressä, hypähti ylös: "Herranen aika,

tuolla tulee herra von Rambow yli pihan".

"Kanaseni!" sanoi Pomukkelskopp uudestaan ja hänen silmistänsä tuli

selvään näkyviin ankara moite, "näetkös, aatelismies tulee _minun_

luokseni. Mutta nyt ulos! ulos!" kääntyi, hän lapsiparvensa puoleen

ja ajaa hoputti heidät ulos ovesta. -- "Malla, pois kahviastiat!

Salla, saa tänne pyhjinriepu! Ja Kanaseni", hän pani oikein kätensä

ristiin, "mene nyt ja ota toinen leninki yllesi!"

"Mitä?" sanoi Kananen, "tulenko minä hänen luoksensa vai tuleeko hän

minun luokseni? Semmoisena kuin hän minun tapaa, mahdan minä olla

hälle hyvä kyllä".

"Kanaseni", rukoili Pomukkelskopp taivahisten tähden, "minä pyydän,

sinä turmelet tuolla mustalla aamupuvullasi koko asian".

"Mukkel, oletko sinä ihan mieletön?" kysyi Kananen eikä liikahtanut

pois paikaltansa, "luuletko sinä hänen tulevan sinun tai minun

tähteni? Hän tulee sentähden että hän tarvitsee meitä, ja

kerjäläisille on tämä musta leninki hyvä kyllä".

Mukkel rukoili vielä yhä, mutta turhaan. Malla ja Salla liepahtivat

ulos ovesta, asuansa vähän siivoamaan, mutta eukko jäi istumaan

jäykkänä kuin kanto.

Aksel tuli sisään ja tervehti pariskuntaa, ja tuota vanhaa mustaa

leninkiä kohdeltiin yhtä höylisti kuin noita vihreäraitaisia housuja,

sillä tuo nuori herra osasi niin oikealla ajalla ja oikeassa

tilaisuudessa osottaa hienoa käytöstapaansa, että Pomukkelskopp

oikein ällistyi kaikesta tämän nuoren aatelismiehen ystävällisyydestä

ja nöyryydestä, ja Kananenkin tuli niin hyvälle mielelle, että hän

kutsui rakasta puolisoansa "Pokuksi;" vielä tuo vanha, tahmea musta

leninkikin häpesi omaa tyhmyyttänsä, niin että hän näytti itse oman

omistajansa, Kanasenkin, silmissä kaiken tämän kohteliaisuuden ja

höyliyden loisteesi ihan ruosteenkarvaiselta. Ja nyt tuli Salla

sisään ja oli jotakin etsivinänsä ja perästäpäin tuli Malla ja

teki myös jotakin asiaa, ja Pomukkelskopp esitteli heidät, ja

kohteliaasta puheesta syntyi nyt sivistynyt kun Sallan koruompelu

tuli puheen aineeksi, ja kun Malla otti käsiinsä Rostockin lehden,

kääntyi keskustelu valtiolliselle alalle. Ja Filip tuli sisään ja

asettui nurkkaan äitinsä taa, ja nuo kaikki toiset pienoiset tulivat

paikalle, aina yksitellen, ja asettuivat noiden molempain ensimäisten

taa, niin että Kananen vihdoin näytti oikealta vanhalta mustalta

kanalta jonka taaksi poikaset hiipivät, haukan lennellessä ilmassa.

Ja kun äiti nyt otti liinavaatekaapin avaimen korista ja lähti ulos

ovesta -- sillä, sanoi hän itseksensä, näin suurta kohteliaisuutta

täytyy toti jollakin tavalla palkita --, seurasi häntä koko parvi,

sillä liinavaatekaapissa talletettiin niitä mesileipiä, joita Kananen

piti varalla koko vuoden ja joita kahdesti vuodessa leivottiin. Ja

nämä mesileivät olivat aina varsin kauniita, vaikka ne aikaa myöden

saivat hieman saksansaippuaisen maun, joka tuli liinavaatteiden

läheisyydestä. Mutta siitä ei haittaa! Lasten makua ei ollut

herkuilla pilattu, he olivat siihen pienestä asti tottuneet, ja jos

ei Akselin olisi täytynyt kuullella Pomukkelskoppia, niin olisi hän

kyllä kuullut, kuinka ulkona kerjättiin ja manguttiin: "Äiti, antakaa

minulle! -- Äiti, minulle myös!" Mutta Pomukkelskopp oli hänen

kokonaan vallannut ja koetti tyrkyttää häneen hyvää ajatusta omasta

itsestänsä ja rakastettavasta perheestänsä: "Näettekö, herra von

Rambow", sanoi hän, "te tapaatte täällä hyvin yksinkertaisen perheen,

minä olen hyvin yksinkertainen, minun vaimoni" -- hän katsahti

ympärillensä, vieläkö Kananen oli lässä -- "on varsin yksinkertainen,

niinkuin nähneet olette, minun tyttäreni, minun muut lapseni on

kasvatettu hyvin yksinkertaisesti. Meillä ei ole mitään vaatimuksia,

me elämme vaan itseksemme onnellisena perhekuntana. Me emme välitä

muiden seurasta, Jumalan kiitos, meillä on kyllä itsestämme, mutta",

lisäsi hän ja hänen olentonsa sai arvoisan patriarkaalisen muodon,

"jokaisen täytyy vetää kortensa, jokaisella on määrätty työnsä, jonka

hänen _täytyy_ toimittaa -- _täytyy_, sanon minä, kun hän sen kerran

on tehdäksensä ottanut, ja silloin ei ole myöskään Jumalan siunaus

poisjäävä".

Aksel myönsi kohteliaasti tämän olevan oivallisen järjestyksen.

"Niin", sanoi Pomukkelskopp ja tarttui kauluksesta kiini pikku

Filippiin, jolla oli suu täynnä kahdeksan kymmenettä osaa mesileipää

ja kaksi osaa saksansaippua, ja esitteli hänen nuorelle herralle,

"Filip, kumarra! -- Näettekö, tämän pienen pojan toimena on etsiä

munia, joita kanat munivat ulkopuolelle aitausta; jokaisesta

tusinasta saa hän killingin ja rahat pannaan säästöön. Filip, kuinka

paljo olet sinä jo koonnut, poikueni?"

"Seitsemän taaleria, kolmeviidettä killinkiä", vastasi Filip.

"Näetkö, poikaseni", sanoi Pomukkelskopp ja taputti rakasta poikaansa

poskille, "Jumalan siunaus seuraa ahkeruutta, ja niin" -- kääntyi

hän taas Akselin puoleen -- "on Natin toimena ko'ota vanhoja

rautanauloja, hevosenkenkiä ja muita semmoisia, joista hän saa maksun

painon jälkeen, ja Mari ja Heikki ja Kirsto kokoilevat omenia,

pääryniä ja luumuja jotka puista putoovat; ne ovat, tosin vielä

suurimmaksi osaksi röhkäleitä, mutta ei haita mitään, kaupunkilaiset

ostavat niitä kumminkin. Ja näettehän herra von Rambow, niin on

jokaisella minun lapsistani oma tehtävänsä".

Aksel veti vähän suutansa nauruun. Kananen tuli samassa sisään,

tuoden tullessaan pullon viiniä ja talrikillisen mesileipiä,

ja Pomukkelskopin iloksi oli hän vaihtanut tuon mustan pukunsa

keltaraitaiseen silkkileninkiin ja päässä oli hänellä aimollinen

myssy.

"Kanaseni", sanoi Pomukkelskopp, "ei sitä viiniä! Kun meillä on niin

ylhäinen vieras, pitää tuoda parasta sorttia!"

"Tuo se itse sitte", sanoi eukko tylysti.

Niin tapahtui, ja Pomukkelskopp alkoi taas puheen: "Niin, ja

minun molemmilla vanhemmilla tyttärilläni on myös kummallakin eri

taipumuksensa, Salla pitää enemmän taiteesta, koruompelusta ja

klaverinpelaamisesta, ja Mallaa miellyttää enemmän sanomalehdet ja

valtiotiede".

Aksel lausui kummastustansa siitä, että Mallaa! huvittivat asiat,

joista naiset eivät muuten paljon välitä, ja Malla vastasi, että

jonkun talossa täytyi kumminkin niistäkin huolta pitää, koska ei isä

sitä tehnyt; ja koska isä nyt kumminkin oli valtiosäätyläinen, täytyi

hänen toki tietää, mitä valtiopäivillä toimitaan, ja juuri silloin,

kun herra von Rambow tuli; oli heillä puheena ollut, että isäkin tänä

vuonna oli valtiopäiville menevä.

"Niin, herra von Rambow", sanoi Mukkel, "minä aion myöskin kerta

sinne; en niiden rettelöjen tähden, joita minun aatelittomat

virkaveljeni ovat toimeen panneet, ne eivät minua liikuta, ja minä

tunnen erotuksen aatelisten ja aatelittomani välillä varsin hyvin --

ei! minä tahdon vaan kerran mennä sinne ja tahdon näyttää heille,

että minä olen mies!"

Aksel kysyi nyt, jotakin sanoaksensa, eikö Pomukkelskopp pitänyt

mitään seuraa lähiseudun maamiesten kanssa.

"Kenenkä kanssa minä seurustelisin?" kysyi Pomukkelskopp,

"arentimiehen kanssa Reksowissa? Hän on pöllöpää. Pehtorien kanssako?

Semmoinen seura ei sovi minulle. Ja muuta seuraa ei täällä ole

olemassa".

"No sitte te seurustelette ainoastaan pastorin kanssa?"

"En, en hänenkään kanssansa. Se mies ei ole alusta käyttänyt itseänsä

niin, että minä tahtoisin mitään tekemistä hänen kanssansa; hän

seurustelee henkilöjen kanssa, jotka eivät sovi minulle; hän on

ottanut huoneesensa teidän pehtorinne Hawermannin tyttären, ja minä

en mielelläni näkisi, että minun tyttäreni tulisivat _sen_ kanssa

likempään tuttavuuteen".

"Minä olen kuullut hänen olevan rakastettavan tytön", sanoi Aksel.

"Kyllä vaan, sitä minä luulen", sanoi Pomukkelskopp, "enkä minä

tahdokaan sanoa mitään pahaa tytöstä -- näettehän, herra von Rambow,

minä olen vanha, yksinkertainen mies -- mutta Hawermannin tunnen minä

vanhastaan, minä en tahdo sanoa, että hän minua silloin petti,

mutta... se tapa millä teidän oma isänne ja pappilalaiset saattoivat

tytön ja nuoren herran von Rambowin yhteen, ei voinut minua

miellyttää".

"Minun orpanani Fransin?" kysyi Aksel.

"Niin, hänen nimensä on kai Frans? Häntä minä tarkotan, häntä joka

oli täällä Hawermannin luona maanviljelysopissa. Minä en häntä tunne,

sillä minun huoneessani hän ei ole käynyt. Onkin minusta varsin

mieleen, siihen katsoen, mitä ihmiset keskenänsä puhuvat".

"Hän kirjotteleekin vielä yhä tytölle kirjeitä", sanoi Kananen.

"Ei, äiti", sanoi Malla, "sitä ei voi sanoa, hänen kirjeensä tulevat

aina pastorille. Meidän postinkuljettajamme tuo nimittäin aina

pastorin kirjeet muassa", lisäsi Malla, Akseliin kääntyen.

"Se on yhdentekevä, se", sanoi Kananen, "säkkiä lyödään, aasia

tarkotetaan".

"Tätä en ole vielä ennen kuullut", sanoi Aksel ja katseli hyvin

arvelevasta pitkin nenäänsä.

"Min", vakuutti Pomukkelskopp, "senhän tietävät kaikki ihmiset.

Tyttö juoksenteli yhä hänen perässänsä, tehden isällensä ja teidän

sisarillenne, ja jos jotakin häirinköä tuli heidän välillensä, osasi

Hawermann ja pappilan herrasväki heidät taas sovittaa".

"Ei, isä kulta", huudahti Salla, "heidän pääapulaisenansa oli vanha

Bräsig, hän kuljetti yhä sanomia toiselta toiselle".

"Ken on oikeastaan tuo vanha Bräsig?" kysyi Aksel jo hyvin äkäisenä.

"Köyhä vaivainen on hän!" huudahti Kananen. "Se hän on", sanoi

Pomukkelskopp ja pöyhenteli itseänsä, "ja on saanut pienen eläkkeen

herra kreiviltä, eikä hänellä nyt ole mailmassa muuta tekemistä

kuin juosta kylästä kylään, talosta taloon ja panetella ihmisiä, ja

päälliseksi on hän vielä..."

"Ei, isä", puuttui Malla puheesen, "antakaa minun sanoa se. Herra von

Rambow, se mies on -- demokraatti, täydellinen demokraatti!"

"Se hän on", vakuutti Pomukkelskopp, "ja ihmehän olisi, ellei se

veijari vielä kerran tule murhapolttajaksi".

Ja tämä kelvoton heittiö oli istunut Akselin omassa pöydässä, ja kuka

oli siihen syypää? -- Hawermann. -- Tämä keskustelu oli valuttanut

kylläksi kiukkua nuoren herran vereen ja mesileivät eivät myöskään

houkutelleet häntä jäämään, hän jätti siis hyvästi, ja Pomukkelskopp

saatti häntä yli pihan veräjälle saakka.

"Onko se todellakin totta, mitä orpanastani sanoitte?" kysyi

Aksel, kun kävelivät yhdessä ulkona. "Herra von Rambow", sanoi

Pomukkelskopp, "minä olen vanha, yksinkertainen mies, ja minun

iässäni ei enää välitetä semmoisista asioista, minä sanon vaan, mitä

ihmiset sanovat".

"No, se on kai tuommoinen pian haihtuva ihastus: poissa vierestä,

poissa mielestä?"

"Sitä en luule", sanoi Pomukkelskopp hyvin arvelevaisesti, "sen

verran kuin minä Hawermannia tunnen, on hän vanha, kavala kettu, joka

ei luovu tarkotuksestaan. Teidän orpananne on tarttunut koukkuun".

"Onhan poika ihan mieletön", sanoi Aksel, "mutta kyllä minä hänen

järjelle saan. Voikaa hyvin, naapuri! Kiitoksia ilmiannoistanne; minä

toivon pian saavani nähdä teidät luonani. Hyvästi!" ja niin puhein

poikkesi hän oikeanpuoliselle tielle.

"Malttakaa", huusi Pomukkelskopp hänen perästänsä, "te menette väärää

tietä; vasenpuolinen tie vie Pümpelhageniin".

"Minä tiedän sen", sanoi Aksel, "mutta minun täytyy mennä pappilaan,

noutamaan vaimoani. -- Hyvästi!"

"Aha", sanoi Pomukkelskopp, käydessään takasin yli pihan, "tämäpä

on sievää, tämä on kaunista! Armollinen rouva on pappilassa! Niin,

miks'ei? Nuorelle herralle olen minä hyvä kyllä; mutta armolliselle

rouvalle? -- Lapset!" huusi hän, tultuansa ovessa sisään, "armollinen

rouva on pappilassa, me olemme kai hänelle liian huonoja".

"Se ilahuttaa minua suuresti, Poku", sanoi eukko, "että aatelismies

taas on vetänyt sinua nenästä".

"Onko se mahdollista!" huudahti Salla.

"Kyllä vaan se mahdollista on", sanoi isä, "se on varma asia",

ja antoi Natille ja Filipille, jotka ahkerasti syödä möykyttivät

mesileipien jäännöksiä pari jyhmäystä selkään: "Ulos, te mukulat!"

ja heittäytyi sohvankulmaan ja sivalteli kärpäsiä; ja eukko pisteli

nyt häntä kaikenlaisilla sananparsilla ylhäisistä tuttavuuksista,

köyhistä vaivaisista ja aatelismiehistä ja sanoi: "Salla, vie tuo

kallis viini kellariin talteen, pullossa näkyy vielä olevan vähän,

isä voi vielä kerran kestitä sillä korkeasukuisia ystäviänsä". -- Ja

vähän ajan perästä huudahti hän: "Isä, tuleppa tänne akkunan ääreen!

Katsoppa, tuolla menee sinun ylhäinen ystäväs armollisen rouvansa --

sen hampsun! -- kanssa, ja kuka kulkee heidän kerallansa? -- Sinun

murhapolttajasi, vanha Bräsig!"

Ja niin oli laita. Bräsig kulki molempain seurassa Pümpelhageniin

päin, ja vaikka Aksel ei hänestä mitään lukua pitänyt, vaan antoi

hänelle kaikenlaisia ynseitä vastauksia, ei hän siitä mitään

välittänyt, sillä hän iloitsi tuosta nuoresta rouvasta, jonka hän

pappilassa oli tavannut ja joka miellytti häntä tänään vielä enemmän,

kuin päivällispöydässä taanoin.

Ja Frida voikin häntä miellyttää, voi miellyttää jokaista, joka näki,

kuinka ystävällisesti hän astui sisään pappilan tupaan, jossa Bräsig

istui vanhan pastorin luona, joka voimatonna ja sairaana lepäsi

sohvalla; kuinka hän pidätti vanhaa herraa, joka vieraan tullessa

tahtoi nousta seisaalle, ja kuinka hän laski molemmat kätensä

pastorin rouvan olkapäille, katsoi häntä kirkkailla silmillään ja

kysyi häneltä, tahtoiko hän ottaa opastaaksensa vierasta, joka

tarvitsi hyviä neuvoja, ja kuinka hän lähestyi Bräsigiä, ikäänkuin

vanhaa tuttua, ja pudisteli rohkeasti hänen kättänsä. -- Ja kun

Lovisa tuli sisään, tervehti tuo nuori rouva häntäkin kuin vanhaa

tuttua, ja katseli häntä yhä uudestaan, ikäänkuin olisi aina jotakin

uutta hänen kasvoissansa nähtävänä ja vaipui tätä tehdessään

ajatuksiinsa niinkuin kauniin kirjan lukia, joka ei tahdo kääntää

lehteä, ennen kuin oikein ymmärtää, mitä on lukenut.

Ja tuolla nuorella rouvalla oli täällä paljon lehtiä käänneltävänä,

ja jokaisella lehdellä oli jotakin kaunista ja opettavaista;

pastorin kasvoissa oli luettavana kokemusta ja ystävällistä

ihmisrakkautta, pastorin rouvan kasvoissa toimeliaisuutta, elämän

halua ja sydämellisintä hyvänlaitaisuutta kirjavassa sekamelskassa,

ja Lovisan kasvoissa kainoutta, älyllisyyttä ja iloa siitä, että

sai olla naisen kanssa, jolla oli nimi, joka hänelle kerran oli

tullut niin rakkaaksi; ja Bräsigin kasvoissa oli nähtävänä tosin

vaan muistutuksia tähän kaikkeen, mutta ne kuuluivat siihen ja

tekivät asian selvemmäksi, ja tuo nuori rouva luki näitä muistutuksia

yhtä suurella ilolla, kuin me poikanulikat muinoin muistutuksia

tekstin alla _Cornelius Nepoksessa_. Ja kaikki tämä soveltui niin

kauniisti ja viattomasti yhteen, ja siinä oli niin paljon rakkautta

ja iloisuutta, että tuosta nuoresta armollisesta rouvasta tuntui,

kuin olisi hän kaunisten lasten parvessa, jotka somassa puutarhassa

tanssivat vanhain puiden viileässä varjossa rinkitanssia, ja ringin

keskellä seisoi Lovisa ja kurotti hänelle kättä ja sanoi: "Tule, nyt

saat sinä tanssia vuorosi!"

Ja tähän rauhalliseen, iloiseen seuraan tuli Aksel nyt suuttuneena

siitä, mitä hänen korvaansa oli kuiskattu, ja harmissaan, että

hänen täytyi noutaa vaimoansa semmoisten ihmisten seurasta, ja kun

Bräsig nyt vielä päälliseksi tervehti häntä: "Hyvää päivää, herra

luutnantti", ei hänen mielensä siitä juuri paremmaksi tullut, ja

hän kääntyi äkkiä pastorin puoleen ja lausui pari sanaa voimisesta

ja ilmasta, mutta niin kylmästi, että hänen käytöksensä koski kuin

jääpuikko hänen rouvansa lämmintä sydäntä, jonka tähden Frida äkkiä

kavahti ylös istuimeltaan ja sanoi jäähyväiset, ettei vielä suurempi

kylmyys, ikäänkuin raesade kesäiseen aikaan, jähdyttäisi tätä

lämmintä ystävällisyyttä.

He lähtivät, mutta pehtori Bräsig lähti muassa, tuon nuoren kerran

epäkohteliaisuudesta ei hän millänsäkään ollut, Bräsig ei ollut

hänelle mitään tehnyt, hänellä oli hyvä omatunto, ja pait sitä oli

hänellä hyvä ajatus omasta kyvystänsä, hauskuttamaan ihmisiä ja

saattamaan heitä toiselle päälle, jos he pahalla mielellä olivat. Hän

koetti siis pysyä luutnantin rinnalla ja pakisi pajatteli yhtä ja

toista, vaan hänen ei onnistunut saada tuon nuoren herran lyhyitä,

ynseitä vastauksia muuttumaan ystävällisiksi. Mutta kun nuori herra

seisahti sillä paikalla, missä kirkkopolku yhtyy valtamaantiehen,

ja häneltä kysyi, mitä tietä hän aikoi mennä, jolahti yht'äkkiä

Bräsigin päähän, että tuo perhanan pöllö voi luulla hänen etsivän

hänen seuraansa. "Kuulkaapa, herra luutnantti", sanoi hän ja seisahti

myöskin, "tämä on minusta kummaa. Häpeettekö ehkä, käydä minun

kanssani maantiellä? Minä saan ilmottaa teille, etten minä oikeastaan

käykään teidän kanssanne, minä käyn vaan teidän arvoisan, armollisen

rouvanne kanssa koska hän on ystävällinen minua kohtaan. Muuten en

tahdo olla rasitukseksi;" ja samassa teki hän syvän kumarruksen

nuorelle rouvalle ja lähti astumaan suoraan poikki turnipsisängen

Hawermannia kohden, joka vähän matkan päässä panetti eloja aumoihin.

"Aksel", sanoi Frida, "miksikä pahotit sinä niin kovasti tuon vanhan

hyvänlaitaisen miehen mieltä?"

"Sinun vanha hyvänlaitainen miehesi ei ole mikään muu kuin

turmiontuottaja ja parittelia".

"Luuletko sinä sitä todellakin? Ja luuletko sinä, että, jos hän

semmoinen olisi, Hawermann pitäisi niin likeistä kanssakäymistä hänen

kanssansa?"

"Miks'ei, jos hänellä siitä hyötyä on?"

Nuori rouva katseli häntä puoliksi kummastellen, puoliksi

surkutellen: "Aksel, mikä sinun on? Sinä olet muuten niin

ystävällinen jokaista ihmistä kohtaan ja uskot jokaista; mikä on

saattanut sinun epäluuloiseksi näitä molempia miehiä kohtaan? _Näitä_

molempia kohtaan, jotka ovat osottaneet meille vaan ystävyyttä ja

rehellisyyttä?"

"Ystävyyttä? -- Miks'ei? -- Olenhan minä _isäntä_ kartanossa. --

Mutta rehellisyyttä? Sen on aika osottava, ja mitä minä siitä

olen kuullut, soveltuu huonosti yhteen minun käsitteitteni kanssa

rehellisyydestä".

"Mitä olet sinä kuullut? Keneltä olet sinä kuullut?" kysyi Frida

pikaisesti ja hartaasti. "Sano se minulle, Aksel! -- Minä olen sinun

vaimosi".

"Minä olen kuullut yhtä ja toista", vastasi Aksel pilkallisesti,

"minä olen kuullut, että Hawermann jo kerran on tehnyt vararikon; ja

kaunein juttu, mitä minä olen kuullut, on se, että hän opettajana

on käyttänyt valtaansa, parittaaksensa pappilan herrasväen ja

tuon vanhan veijarin avulla, jolle minä juuri matkapassin annoin,

tytärtänsä meidän orpanamme Fransin kanssa. Ja", lisäsi hän

suuttuneena ja täynnä sappea, "se hupsu on tarttunut onkeen!"

Nyt nousi Fridan koko olento ankaraan vastarintaan, tämä ilkeys ei

loukannut ainoastaan tuota viatonta lapsi parkaa, Lovisa Hawermannia,

vaan häpäisi aina sisimpään sydämen pohjaan saakka koko hänen

sukupuoltansa; hänen silmänsä iskivät tulta, kun hän tarttui kiini

Akselin käsivarteen ja seisatti hänen: "Sinä olet ollut _huonossa_

seurassa ja olet kuullellut mitä ilkeintä panetusta!" Hänen kätensä

heltesivät, viha haihtui pois ja raskas alakuloisuus valasi hänen:

"Ah, Aksel", huudahti hän, "olethan sinä muuten niin hyvä, kuinka

saattaa semmoinen panetus hämmentää sinun selvää järkeäsi?"

Aksel hämmästyi siitä kiivaudesta, millä hänen rouvansa tähän

asiaan puuttui, hän olisi mielellään ottanut takasin, mitä hän oli

sanonut; mutta nyt oli hän sen kerran sanonut, ja jos hän nyt olisi

vähänkin myöden antanut, niin olisi hän omissa silmissänsä näyttänyt

heikkouskoiselta, arvelemattomalta mieheltä, ja hän oli kumminkin

olevinansa oikein vankka ja luja, hän ei siis voinut ottaa sanojansa

takasin, vaan sanoi: "Frida, mikä sinun on? Sitä ei voi kuitenkaan

vastaan väittää. Että minun hupsu orpanani on mennyt tuon tytön

ansaan, tietää koko seutu".

"Jos sinä toisilla sanoilla tahtoisit ilmottaa tämän asian, jos sinä

sanoisit, että sinun orpanasi on rakastunut tyttöön, niin minä sen

mielelläni uskoisin ja sinun orpanasi, jota en minä vielä likemmin

tunne, tulisi minulle sitä rakkaammaksi".

"Mitä? Minun orpanani, joka on rikas ja itsenäinen, naisi minun

pehtorini tyttären?"

"Sehän juuri on rikkaan ja itsenäisen nuoren miehen etu, että hän

voi vapaasti valita; ja todellakin! sinun orpanasi ei ole kelvotonta

valinnut".

"Ja minä joutuisin vielä lopuksi jonkinlaiseen sukulaisuuteen

pehtorini kanssa, ja nuo parittajat, jotka asian ovat alkuun panneet,

jotka liiton ovat solmineet, saisivat riemuita voitostansa? -- En, en

milloinkaan minä sitä suvaitse".

"Kas, tässä", huudahti Frida, "tässä juuri on valhe ja panetus, ja

kuinka on mahdollista, että sinä uskot niin törkeätä kielastusta?

Kuinka voit sinä -- ottamatta lukuun ensinkään tuon rakastettavan

tytön viattomuutta -- kuinka voit sinä otaksua, että tuo vanha

yksinkertainen mies, tuo lempeä isä, joka ei muuta toivo kuin

tyttärensä onnea, kuinka voit sinä luulla, että tuo arvoisa pastori

ja hänen vilpitön rouvansa ja että se vanha kunnon mies, joka meidät

juuri loukattuna jätti, voisivat tehdä sydänkäpysensä tämmöisten

saastaisten vehkeiden esineeksi?"

"No, sehän on helposti ymmärrettävä", sanoi Aksel, "he tahtovat tehdä

hänen onnelliseksi".

"Ah", huudahti Frida yksivakaisesti ja surullisesti, "sitte on meillä

ihan erilaiset käsitteet onnesta. Semmoisilla juonilla ei ketään

onnelliseksi tehdä".

"Enhän minä puhukaan _minun_ käsitteistäni onnesta", sanoi Aksel,

johon moite sattui, "minä arvelen vaan, että sellaiset ihmiset

pitävät sitä onnena".

"Älä sitä luule, Aksel, älä Jumalan tähden sitä luule! Korkeampi

asema elämässä voipi tarjota ehkä vapaamman katsahduksen

ihmisellisiin oloihin; mutta alemmissa elämän ehdoissa vallitsee

sen sijasta rakkaus, joka tähtää ylemmäksi maallisia oloja ja --

joka meiltä niin usein puuttuu", lisäsi hän vitkalleen ja pyyhkäisi

kyynelen silmästänsä, sillä hän muisteli lapsuuden aikaansa, jolloin

hän, ilman äitiä, oli ainoastaan isän holhottavana, joka töin

tuskin voi pystyssä pitää säätynsä arvoa ja joka etsi lohdutusta

vaivoillensa nuorten aatelisherrain huvituksista.

Niin menivät he kotia, ja Aksel hyvänluontoisuudessansa koetti

taas lepyttää Fridaa, joka otti tämän ystävällisyyden vastaan

semmoisena, kuin se tarjottiin, ja molemmat olivat taas sovinnossa

-- ulkonaisesti kumminkin --, sillä itse kiistan aineesta oli

kummallakin oma ajatuksensa.

Kun Bräsig erosi heistä, meni hän Hawermannin luo, joka oli olkiauman

teossa. Bräsig oli kiukkuinen, kovin kiukkuinen; sillä tavalla

oli ainoastaan Pomukkelskopp häntä kohdellut, ja hänen kiukkuansa

voi ainoastaan toinen kiukku lepyttää, ja hän oikein halusi tulla

renkipojan kiukkuun.

"Hyvää päivää, Kaarlo", lausui hän ja ähkyi mennä Hawermannin ohitse,

piti päänsä jäykkänä, kohotti silmäkarvansa korkealle, tarkasteli

yhä aumaa ja kävi jykeillä askelilla sen ympäri. "Aiotko valmistaa,

tähän pannukakon?" kysyi hän ystävältänsä, käytyänsä ympäri auman, ja

asettui, haarat harillaan, hänen eteensä.

"Älähän haastele mitään!" huudahti Hawermann pahalla mielellä, "se

on minua jo kylliksi harmittanut. Minä sanoin eilen Triddelfitzille,

että hän perustaisi auman kahdenkymmenen jalan läpimitalla ja hän

on perustanut sen neljänkymmenen jalan läpimitalla, ja kun minä nyt

tulin sitä katsomaan, seisoa tämä kummitus täällä. Hajottamaan sitä

ja tekemään sitä uudestaan ei minulla ole aikaa. No, seisokoon se

sillänsä! Onhan siinä vaan olkia, eihän siitä suurta haittaa, vaikka

ne kastuisivatkin; mutta harmittaa se minua kumminkin, että minun

pellollani seisoa tuommoinen susi".

"Niin, Kaarlo, ja saatpa nähdä että naapurisi. Pomukkelskopp saapi

siihen hampaansijan".

"Saakoon! Mutta minä en voi ymmärtää, mikä minun Triddelfitziäni

riivaa. Aina siitä ajasta ruveten, kuin nuori isäntä lupasi hänelle

hevosen, ei hän kykene enää mihinkään mailmassa".

"No, sinä annat kai silloin tällöin hänelle pienen löylytyksen?"

"Ah, mitäpä siitä apua. Hän ei ajattele muuta kuin hevosta. Hän ei

minusta mitään enää välitä, sillä meidän nuori herra on kehottanut

häntä hankkimaan itselleen englantilainen emähevonen, ja hän on

luvannut sitten ostaa häneltä kaikki vastaiset varsat. Tänä aamuna

lähetin minä hänet matkaan -- sillä sitä en voinut enää kärsiä -- hän

tehköön nyt lopun asiasta ja ostakoon sen vanhan tamman!"

"Kyösti Prebberowin rautikkotamman, Whalebonetamman?"

"Niin, sehän se pitää olla!"

"Oivallista!" huudahti Bräsig, "oikein oivallista! Ja tämän tamman

selässä aikoo hän tepastella, suuriherttuan tullessa riemukulussa

Rahnstädtiin? Kaarlo, siinä vintiössä on sinulla suuri aarre".

"Jumala sen tietää", sanoi Hawermann ja tarkasteli aumaansa.

"Minä en sano, että hänestä on maanviljeliäksi, Kaarlo, minä sanon

vaan että hän on lystillinen veitikka, ja jos hän rupee sinun nuoren

herrasi kanssa yksiin tuumiin..."

"Bräsig, älä puhu mitään minun herrastani väen kuullen".

"Siinä sinä olet oikeassa, Kaarlo, se ei sovi; mutta tuleppa muassa!"

Ja kun olivat taipaleen matkaa käyneet maantiellä, seisahti Bräsig ja

sanoi vitkalleen ja vakaisesti: "Kaarlo, sinun nuori herrasi pitää

häpeänä, käydä minun kanssani maantiellä. Mitä sinä siitä sanot?

Hän on loukannut minua rakastettavan rouvansa lässäollessa;" ja nyt

kertoi hän tapahtuman. Hawermann koetti häntä lepyttää, mutta se ei

onnistunut, sillä Bräsig oli ihan haltioissaan.

"Kaarlo", sanoi hän, "tyhmyydessään on hän ampunut tämän nuolen,

jonka Samuli Pomukkelskopp on teroittanut, sillä hän tuli juuri hänen

luotansa. Ja sinä saat sanoa, mitäs tahdot. Sinun nuori herrasi on

tyhmä, ja kun sinä kerran lähdet pois, tulen minä lystin vuoksi tänne

ja asetun tuonne töyräälle katsomaan, mitä hulluuksia sinun herrasi

ja tuo vintiö Triddelfitz yhdessä saavat pellolla toimeen".

"No", huudahti Hawermann, "voithan tuolla jo nähdä semmoista!

Katsoppa tuonne!" ja osotti etäälle pitkin maantietä, jonka varrella

he sattumalta seisoivat erään orjantappurapensaan takana.

Bräsig katseli tuijotteli pitkin tietä eikä voinut kummastuksesta

saada sanaa suustansa; vihdoin sanoi hän kumminkin: "Kaarlo, sinun

vintiösi on menettänyt mielensä. Apteekarien sanotaan toisinaan

menettävän mielensä, ja se ehkä kulkee perintönä lapsiin".

Näytti todellakin siltä, kuin olisi Bräsig oikeassa: Fritz tuli

ratsastaen tuon kuuluisan rautikkotamman selässä. Hän oli ottanut

hatun päästänsä ja heilutteli sitä nyt ilmassa ja huusi täyttä

kurkkuansa: "Hurraa! hurraa!" ja tätä teki hän ihan yksiksensä, sillä

noita molempia ystäviä orjantappurapensaan takana ei hän varmaankaan

nähnyt, ennenkuin he yhtäkkiä astuivat hänen tiellensä ja Hawermann

häneltä kysyi, joko hän nyt oli kokonaan menettänyt järkensä.

"Se on paljasta valhetta", sanoi Fritz.

"Mikä on valhetta?" kysyi Hawermann suuttuneena.

"Että tämä tamma ei muka voi kuulla hurraahuutoa", ja samassa rupesi

hän taas hurraamaan.

"Näettekös", sanoi hän ja hyppäsi alas hevosen, selästä ja sitoi sen

pajupensaasen, ja asettui jonkun matkan päähän siitä ja huusi taas

"hurraa! -- Näettekö, se ei ole millänsäkään. Ja te", sanoi hän

Bräsigille, joka oli pakahtua naurusta, "te sanoitte minulle, ettei

se voi kuulla hurraa huudettavan; mutta se ei ole ollenkaan totta".

"Niin", sanoi Bräsig ja nauroi täyttä kurkkuansa, "ja se on

_kumminkin_ totta. Mitä olen sanonut, sen olen sanonut: se ei voi

sitä kuulla, sillä tuo vanha tamma on ne viisi vuotta, kuin minä

hänen olen tuntenut, ollut täysi kuuro".

Siinä seisoi nyt Fritz Triddelfitz, tuo kokenut, viisas ja sukkela

Fritz Triddelfitz, ja näytti niin tyhmältä, kuin milloinkin mikäkin

näyttää voi.

"Mutta", sanoi hän vihdoin, "Kyösti Prebberow on toki minun hyvä

ystäväni, ja tätä ei hän ole minulle ensinkään ilmottanut".

"Niin", lausui Bräsig, "tämä olkoon teille opiksi; hevoskaupassa ei

katsota ystävyyteen".

"No, älkää olko millännekään, Triddelfitz", sanoi Hawermann, jonka

tuli häntä sääli, "kuuro hevonen ei ole mikään suuri vahinko, mutta

varokaa, ettette osta vikuria".

"Oo", sanoi Fritz, taas rohkaistuneena, "kyllä minä asian tunnen!

Mutta näettekö vaan, mikä komea hevonen! Puhdasrotuinen -- Hektorin

astuma -- ja kaikki sen varsat ostaa herra von Rambow minulta, ja

myytyäni noin kolme neljä varsaa..."

"Ostatte te ritariskartanon", puuttui Bräsig hänen puheesensa. "No,

senhän me tunnemme jo ennestään. -- Ratsastakaa nyt vaan rauhassa

kotia ja älkää särkekö maitopulloa, niinkuin entinen tyttö -- Kaarlo,

sinä muistat kai? Gellertin saduista".

Ja Fritz ratsasti tiehensä.

"Perhanan vintiö!" sanoi Bräsig.

"Minä en tiedä minkä tähden", sanoi Hawermann, "mutta minä pidän

tuosta veitikasta paljon hänellä on aina niin tyytyväinen mieli".

"Se on nuoruuden ansio, Kaarlo".

"Jaa, sitä kai se on", sanoi Hawermann ajatuksissaan, "tuolla hän nyt

ratsastaa vanhan kuuron tamman selässä varsin onnellisena".

Luku 21.

Fritz Triddelfitz on ainoa onnellinen ihminen Pümpelhagenissa, vaikka

hän Kristian Däselin kanssa elää epäsovussa. Miksikä Kristian Däsel

mielellään löisi Mari Möllerin luun ruhjuksi, ja miksikä tuo vanha

makkara- ja sianlihatuttavuus taas virkiää. Kuinka pikku vasikoille

siitä on vahinkoa. Pomukkelskopp lainlaatiana ja suuriherttuan

fasanina. Kuinka pormestari Langfeldt käy, lyhty kädessä, pitkin,

Malchinin katuja, ja mitä hullutusta vanhat hyväntahtoiset herrat

voivat aikaan saada, kun heillä on hölmön kanssa, tekemistä.

Miksikä Pomukkelskopp ei edes omassa kodissaan tunne itseään oikein

onnelliseksi.

Niin, Fritz oli onnellinen, hän oli onnellisin ihminen Pümpelhagenin

kartanossa, sillä siellä ei ollut paljon onnea, ja mitä kukin siitä

oli itselleen kuvaillut, ei ollut toteutunut. Hawermann tuli päivä

päivältä yhä selvemmin huomaamaan, että hänen paras aikansa oli

mennyt, sillä hänen nuori isäntänsä hommasi asioita, joita hän ei

ymmärtänyt, ja sitäkin teki hän vaan aika ajoin ja semmoisella

innolla ja kiireellä, että siitä vaan oli maanviljelykselle haittaa

ja saatti väen häirinköön, ja jos ei käynyt, niinkuin piti, ja jos

kuorma kaatui ojaan, pantiin se aina Hawermannin syyksi.

Nuori isäntä itse ei myöskään ollut onnellinen, häntä ahdistivat

velat, joita hän koetti salata vaimoltansa, häntä ahdistivat Taavetin

ja Slusuhrin kirjeet -- itse eivät he enää saaneet kartanoon tulla,

sen oli hän vaatinut, että asia salassa pysyisi, ja siihen olivat

molemmat mielellään suostuneet, sillä mitä salaisempana asiaa

pidettiin, sitä paremmin voivat he häntä, nylkeä, ja kun he hänen

kanssansa Rahnstädtissä kaikessa hiljaisuudessa vehkeilivät, silloin

voivat he pidellä häntä ihan toisenlaisilla pihdeillä ja pusertimilla

kuin Pümpelhagenissa, jossa hän oli isäntä ja jossa heidän muutamissa

kohdin oli osottaminen häntä kohtaan jonkinlaista häveliäisyyttä.

Mutta muutenkaan ei hän ollut onnellinen: hän tahtoi olla isäntänä,

mutta hänessä ei ollut siihen kykyä, sillä ken tahtoo käskeä, hänen

täytyy itsekin jotakin _osata_ -- ei _tietää_ yksistään, sillä hän

tiesi kaikki asiat, paljoa paremmin kuin kukaan toinen -- mutta

"_osata_! Kummiseni, _osata_!" sanoi vanha nikkari Flegel, ja hän oli

oikeassa: onnettomin ihminen on se, joka _tahtoo_, vaan ei _osaa_.

Ja Frida? Ei, ei hänkään ollut onnellinen; hän havaitsi, ettei

hänellä ollut miehensä täydellistä luottamusta, hän havaitsi, että

heillä kummallakin monessa vakaisessa asiassa oli eri ajatukset,

hän havaitsi, ettei Akselilla ollut kykyä siihen ammattiin, jonka

hän kerran oli valinnut elämänsä päätoimeksi, hän havaitsi, että

Aksel oli heikko kyllä, lykkäämään omat erehdyksensä muiden

niskoille, ja päälle päätteeksi havaitsi hän -- ja se on mitä

pahin seikka nerokkaan naisen silmissä -- että Aksel teki itsensä

naurettavaksi, ja että Pomukkelskopilla, joka usein ja vasten

Fridan tahtoa tuli Pümpelhageniin, täytyi olla muita syitä kuin

tavallinen kohteliaisuus, ettei hän nauranut Akselin sekasotkuisille

ja ajattelemattomille lauseille. Tätä asiata päätti Frida nyt pitää

silmällä; mutta tämmöinen toimi ei suinkaan onnea kartuta.

Fritz Triddelfitz oli onnellisin ihminen koko Pümpelhagenissa ja

myöskin koko lähiseudussa, jos emme ota lukuun noita molempia

kaksoisomenia; mutta heitä emme saa lukuun ottaa, sillä kuka

kuolevainen vetäisi kai onnellisuudessa vertoja äskenkihlatuille

morsiamille? Ei edes heidän omat sulhasensa, sillä vaikka tuo kunnon

Gottlieb, joka oli saanut kotiopettajan paikan erään iloisen,

hyvänlaitaisen ja aatelittoman kartanonomistajan luona, aika tavalla

ja täydestä sydämestä kuritti ja opetti poikia, ja vaikka Rudolf

Hilgendorfin luona Tetzlebenissä hajotteli sontia niin koreasti

ja hauskasti, että Tetzlebenin kesantopelto näytti kuin hieno

samettimatto, ja hän iltasin laulellen, vihellellen meni levolle

ja säännöllisesti nukkui väsymyksestä keskellä lauluaan -- noiden

kaksoisomenain onnellisuuteen verraten, kun he yhdessä istuivat ja

ompelivat morsiuspukuansa ja pakisivat ja laskivat leikkiä äitinsä

ja isänsä kanssa ja näyttelivät Lovisalle kirjeitänsä, ei koko

sulhaisonni, ei edes Fritzin hevosilo ollut mitään.

Mutta Fritz oli todellakin hyvin onnellinen. Hänen ensimäisenä

tehtävänänsä aamulla oli mennä talliin, jossa nuoren isännän molemmat

ratsashevoset ja Hawermannin vanha kimo seisoivat hänen tammansa

kanssa; hän ruokki sitä itse, hän varasti kaurat pois toisten

hevosten suusta, ja -- vaikka se ei oikeastaan ollut hänen tapojansa

-- hän harjasi sitä omin käsin, sillä Kristian Däsel, jonka huolena

oli ratsashevosten ruokkoominen, ei tehnyt sitä likimainkaan hänen

mieliksensä. Sunnuntai-iltapuolisina, jolloin hänellä ei muutakaan

tekemistä ollut, meni hän talliin, veti oven perästänsä kiini,

istui apehinkalolle, pani kätensä ristiin mahallensa ja katseli

hartaasti, kuinka tuo vanha koni söi kauroja ja silppua, ja kun tamma

täytenäisenä ähkyi, nousi hän seisaalle, silitti sen selkää, kutsui

sitä ystävällisesti "vanhaksi hyväksi eukoksi", ja kolme kertaa

päivässä mittasi hän sitä ympäri mahan, ja sitä ei saata kummastella,

sillä siitä riippuivat hänen vastaiset tulonsa.

Mutta mikään onni ei ole täydellinen, vähän harmia sekaantuu siihen

aina. Ja Fritz sai myöskin osansa siitä. Ensiksikin harmitti häntä,

että _hänen_ rautikkotammansa täytyi seisoa samassa tallissa

Hawermannin vanhan kankeakoipisen kimon kanssa: se seura ei sopinut

hänen rautikollensa; ja toiseksi oli hän ainaisessa kiistassa

Kristian Däselin kanssa tammansa apettamisesta ja ruokkoomisesta.

"Herra Triddelfitz", sanoi Kristian kerran, kun he taas olivat

riitaantuneet, "minä tahdon ilmottaa teille, että minä ruokin hevosia

kaikkia yhdellä tavalla ja ruokkoon heitä yhdellä tavalla, mutta sen

minä olen jo aikaa havainnut, että te otatte kaurat pois pehtorin

vanhan kimon edestä ja panette ne tammanne purtiloon. Ja älkää panko

pahaksi, herra Triddelfitz, mutta kimo on yhtä hyvä luontokappale

kuin mikään toinen, ja tarvitsee myös ruokaa elääksensä. -- Ja

mitähän on tämä?" kysyi hän, käydessään lähemmäksi seimihäkkiä,

"mitä? tämähän on vasikkain apilasta; kuinka tulee vasikkain apilas

tänne? Minä en tahdo kuulla toreita pehtorilta, kun hän tulee tänne".

"Sitä en minä tiedä", sanoi Fritz, eikä hän sitä tietänytkään.

"No, se onkin yhdentekevä", sanoi Kristian, "mutta siltä, joka

kantelee vasikkain heiniä tänne talliin, lyön minä luut ruhjuksi,

sillä minä en tahdo mitään harmia saada".

Ja Kristian Däsel asettui väijymään, nähdäksensä kuka vasikkain

heiniä talliin kanteli, eikä kauvan viipynytkään, niin sai hän sen

nähdä. Ja ken oli hän, joka kumosi kaiken laillisen järjestyksen

Fritzin rautikkotamman hyväksi, ken oli niin kovasydäminen, että hän

Fritzin rautikkotamman tähden varasti noilta viattomilta vasikoilta

heidän heinänsä, kellä oli rohkeutta rautikkotamman tähden antamaan

luunsa alttiiksi, Kristianin ruhjottavaksi. Ken oli hän? No, minun

täytyy se kai sanoa, sillä arvata ei voi sitä kukaan. Mari Möller

oli se, joka joka kerta, kuin hän tuli vasikoita juottamasta ja

tallin ohitse kävi, toi tukullisen vasikkain makeita heiniä ja

levitti ne Fritzin vanhan tamman eteen. -- Tässä voisi nyt joku tehdä

muistutuksen ja sanoa: seis! seis! Äläpä nyt laske liikoja! Mistä

kesällä juottovasikoita saadaan? Niin vastaan minä hänelle, että se

on minun asiani, minulla on oikeus hypätä yli pitkien aikojen, ja

sillä tavalla olen nyt tullut keskelle talvea uuden vuoden jälkeen

v. 1844. Ja jos hän vielä kysyy minulta! kuinka voi Mari Möller

semmoista tehdä? Niin vastaan minä hänelle, että se on yhtä tyhmä

kysymys kuin tuo kysymys juottovasikoista; eikö minulla ole oikeus

ottaa kirjaani yhtä hyvin leppeitä ihmisiä, jotka anteeksi antavat ja

unhottavat, kuin häijyjä ja sapikkaita, jotka kaiken ikänsä kantavat

vihaa? Mari Möller tahtoi unhottaa ja anteeksi antaa, mutta koska ei

käynyt laatuun, että hän vaan noin suorastaan lensi Fritzin kaulaan,

lensi hän rakkautensa ja heinäinsä kanssa Fritzin rautikkotamman

kimppuun, koska se tätä nykyä oli rakkahin olento, mitä Fritzillä

mailmassa oli. Ja tämä oli hyvin liikuttava teko, Fritz tuli varsin

haikealle mielelle, kuullessaan, mikä oli syynä kiistaan hänen

entisen kultasensa ja Kristian Däselin välillä. Hän sopi pois entisen

morsiamensa kanssa ja tuo entinen hyvä makkara- ja sianlihatuttavuus

virkosi uuteen eloon.

Niin oli nyt talvi tullut, niinkuin sanoin, ja mitään merkillistä

ei ollut näillä seuduilla tapahtunut, ainoastaan Pomukkelskopin

oli myöhään syksyllä ollut meneminen valtiopäiville ja se sai tuon

hiljaisen yksinkertaisen perhekunnan kokonaan häirinköön. Kananen

riehui ja torueli huoneissaan ja viskeli astioitaan -- nimittäin

semmoisia, jotka eivät rikki menneet -- paukutti ovia ja sanoi

suoraan, että hänen miehensä oli tullut hulluksi; Malla ja Salla

panivat hänelle vastarintaa -- vaikka vaan salassa --, sillä he

olivat saaneet tietää, että se luutnantti, joka komensi valtiopäiväin

vartiaväkeä, lisäsi tulojansa komeilla paaleilla, jotka hän pani

toimeen louisdorin sisäänpääsömaksua vastaan kultakin hengeltä.

Helluntaipaaleissa olivat he olleet Rostockissa, eläinnäyttelyssä

olivat he myöskin käyneet; mutta valtiopäiväpaalit? Nehän mahtoivat

olla jotakin erinomaista! He yllyttivät sentähden isäänsä voimainsa

perästä pitämään puoliaan äitiä vastaan.

"Kyhkyseni", sanoi Pomukkelskopp, "enhän minä toisin voi tehdä; minä

olen luvannut herra von Rambowille, että minä tulen, ja hän lähti jo

eilen ja odottaa minua".

"Vai niin?" sanoi Kananen, "ja hänen rouvansa, se riikinkukko,

odottaa kai minua?"

"Kyhkyseni, eihän hän ollenkaan tulekkaan; ja jos en minä käytä

tätä tilaisuutta näyttääkseni, että minä olen mies, joka pidän

aatelin puolta, kuinka voin minä toivoa, että he tekevät minun

aatelismieheksi? Näethän, nyt matkaan minä vielä sinne mustassa

hännystakissa, mutta ken voi taata, etten tule takasin punasessa?"

"Kylläpä sinä sitte kauniilta näyttäisit!" sanoi eukko ja lähti ulos

ovesta.

"Yhtä kauniilta kuin mikä toinen aatelismies hyvänsä", jupisi

Pomukkelskopp hänen perästänsä.

"Herran Jestan, isä kulta, minä tiedän..." huudahti Salla ja juoksi

ulos ovesta ja tuli taas takasin tuoden tullessaan tulipunasen

alushameen, jonka hän heitti isän hartioille kuin papin messupaidan.

ja asetti hänen peilin eteen; ja Pomukkelskopp silitteli hametta ja

katseli itseänsä kaikin puolin suurella ihastuksella, kunnes eukko

taas tuli sisään ja tempaisi tuon punasen pukimen pois hänen yltänsä:

"Jos välttämättömästi tahdot ruveta pöllöksi, niin rupee siksi sitte

valtiopäivillä, mutta älä täällä minun huoneessani".

Tätä piti ritariskartanonomistaja jo täydellisenä lupana, saada mennä

valtiopäiville, ja hän lähtikin matkaan. Mutta tultuansa Malchiniin

ja poikettuansa Voitelin hotelliin, alkoivat heti vastukset; hän

oli, näet, poikennut väärään paikkaan, sillä hänen olisi pitänyt

ruveta majailemaan Büllenin hotellissa, jossa aatelismiehet

majailivat; nyt seisoi hän paljasten pormestarien ja aatelittomain

kartanonomistajain keskellä, joka ei millään tavalla sopinut hänen

tarkotuksiinsa. Hän oli nyt joka miehen tiellä eikä tietänyt miten

olla, kuin elää, ja kukaan ei häntä myöskään neuvoa voinut; vihdoin

rohkaisi hän kumminkin mielensä ja kyseli yhdeltä ja toiselta, eikö

kukaan heistä ollut nähnyt herra von Rambowia Pümpelhagenista, sillä

Akseliin perusti hän vastaiset toiveensa. Kukaan ei ollut häntä

nähnyt; vihdoin sanoi kuitenkin eräs herra hänelle, että herra von

Rambow oli tänään iltapuolella mennyt herra von Brülowin kanssa

Brülowin kartanoon, katsomaan puhdasrotuisia oreja. Se oli vahinko,

se, sillä Aksel oli hänen ainoa turvansa valtiopäivillä, ja hänen

piti esitellä hänet ylhäisille herroille, ja hän oli nyt tiessänsä,

antamassa esitellä itsellensä puhdasrotuisia oreja. Tuskissaan

lähestyi Pomukkelskopp vihdoin erästä muhkeata, lihavaa herraa, joka

näytti hyvin ystävälliseltä, mutta jonka silmissä samassa piili pieni

veitikkamaisuus, ikäänkuin tahtoisi hän mielellään tehdä jonkun

kepposen, mutta sitä ei Pomukkelskopp havainnut.

"Suokaa anteeksi", sanoi hän, "minä olen kartanonomistaja

Pomukkelskopp Gürlitzistä, ja olen ensimäistä kertaa valtiopäivillä.

Te näytätte minusta ystävälliseltä mieheltä, sentähden tahtoisin minä

kysyä teiltä, mitä minun oikeastaan pitää täällä tehdä?"

"Hee", sanoi tuo ystävällinen herra, otti nuuskaa hyppysiinsä ja

katseli Pomukkelskoppia uteliaasti, "mitä teidän täällä pitää tehdä?

Teidän ei ole tarvis täällä mitään tehdä; välttämättömät käyntinne

olette kai jo suorittaneet?"

"En", sanoi Pomukkelskopp.

"No, sitte täytyy teidän käydä hallituskomsarjuksen, maamarsalkin ja

maakuntaneuvoksen luona visitillä. -- Hyvää iltaa Langfeldt, mihin

sinä menet?" keskeytti hän puheensa tässä ja tähtäsi kysymyksensä

erääsen mieheen, joka juuri, lyhty kädessä, oli astumaisillaan ulos

ovesta.

"Noita tavallisia tyhmiä visitejä tekemään", vastasi mies ja kääntyi

ovessa vielä kerran ympärinsä: "Jäätkö sinä tänne Brückner? Minä tulen

pian taas takasin".

"No, älä vaan viivy liian kauvan", lausui tuo ystävällinen herra ja

kääntyi taas Pomukkelskoppia kohden, "ja noita käyntejä ette vielä

ole suorittaneet?"

"En", sanoi kartanonomistaja.

"Herranen aika, no rientäkää sitte! Tuo herra, jolla on lyhty

kädessä, käy samoilla, retkillä, teidän ei ole muuta tarvis kuin vaan

seurata lyhtyä, Sepä sopii oivallisesti! Mutta rientäkää, rientäkää!"

Pomukkelskopp tempaisi hattunsa naulasta, töyttäsi ulos ovesta ja

kiiruhti pitkin Malchinin katuja tuon opastavan lyhdyn perästä

niin sukkelaan kuin hänen lihavuutensa ja ähkynsä suvaitsivat.

-- Tuo ystävällinen herra otti hyppysillän nuuskaa nenäänsä, ja

veitikka tuli varsin selvään näkyviin hänen silmistänsä, hän istahti

levollisesti pöydän taa, myhäili itseksensä ja sanoi: "Tahtoisinpa

nyt mielelläni nähdä Langfeldtin naamaa".

Ja sitä olisi todellakin ollut haaska nähdä, Kun Güstrowin pormestari

Langfeldt oli tullut hallituskomsarjuksen etehiseen ja oli antanut

lyhtynsä lakeijalle, ähkyi joku hänen perässänsä portailla, ja

Pomukkelskopp teki syvän nojan lakeijalle ja kysyi: "Herra lakeija,

missä on se herra, jonka luona pitää visiti tehdä?'"

Lakeija aukaisi hänelle oven ja Pomukkelskopp rämpi nyt sisään ja

teki mitä nöyrimpiä kumarruksia Langfeldtin edessä, sillä hän piti

häntä hallituskomsarjuksena, jota ei saatakaan ihmeeksi panna,

sillä Güstrowin pormestari piti aina päätänsä niin etunojossa,

ikäänkuin tahtoisi hän puskea läpi seinän, ja se asento soveltui

hyvin Meklenpurin hallituskomisariukselle. Hän oli kuitenkin niin

ystävällinen, että hän osotti Pomukkelskopille oikean miehen, ja

koska hän nyt oli asiansa toimittanut, lähti hän pois ja otti taas

lyhtynsä lakeijalta. Pomukkelskopille tuli tuska, hän pelkäsi

jäävänsä yksin, hän teki sentähden enää vaan pari syvää nojoa, ja

sitte pötkimään taas lyhdyn perässä.

Maamarsalkin luona kävi samalla tavalla: herra, pormestari oli

juuri alottanut kohteliaan puheen, kun Pomukkelskopp tulla ähkyi

hänen perästänsä, "Tuleeko tuo peto tännekin?" jupisi Langfeldt

itseksensä, sanoi hätäisesti jäähyvästin ja yritti päästä hänestä;

mutta kartanonomistaja oli sitkeä, lyhty oli hänen ainoa turvansa,

hän töyttäsi taas ulos huoneesta sen perässä.

Maakuntaneuvoksen luona tapasivat he taas toinen toisensa; pormestari

suuttui nyt silmittömästi, ja koska hän oli maakuntaneuvoksen kanssa

hyvin tuttu, sillä he istuivat molemmat samassa valiokunnassa, ei hän

täällä kavastellut, vaan sanoi: "Herra, mitä te juoksette yhä minun

perässäni?"

"Mi -- minä", änkytti Pomukkelskopp, "minä saan yhtä hyvin käydä

visiteillä kuin tekin!"

"No, käykää niillä sitte omin päinne!" huudahti pormestari.

Maakuntaneuvos koetti heitä viihdyttää, mutta seurauksena siitä vaan

oli, että Pomukkelskopp rupesi hävyttömäksi, ja kun pormestari meni

ulos ovesta, töyttäsi hän taas hänen perässänsä, lyhtyä seuraten.

Mutta nyt loppui pormestarin kärsivällisyys: "Herra!" puhkesi hän

sanomaan ja käännähtihe ympäri kadulla, "mitä te minun perässäni

juoksette?"

Pomukkelskopp oli nyt kokonaan tointunut hämmennyksestään, jossa hän

äsken tuon ylhäisen herran luona oli ollut, ja koska hän oli kuullut,

että hänellä oli tekemistä vaan tavallisen pormestarin kanssa,

rehenteli hän sentähden rintojansa ja sanoi: "Herra, minä olen yhtä

hyvin suuriherttuan fasani kuin tekin!"

Hänen aikomuksensa oli sanoa "vasalli", mutta erehtyi sanan suhteen.

No, tuommoinen naurettava erehdys voi saada ihmisen, olkoonpa hän

vaikka kuinka vihainen, lystille päälle, ja semmoinen sukkela

veitikka, kuin herra pormestari oli, unohti heti kiukkunsa, hän

puhkesi sydämelliseen nauruun ja sanoi: "No, sepä on lystiä, että sain

tietää, kuka te olette".

"Ja mihinkä te menette", huudahti Pomukkelskopp vielä vihoissaan,

"sinne voin minäkin mennä!" ja astua läähätti lyhdyn perässä.

Sitä ei hänen kuitenkaan olisi pitänyt tehdä, sillä Langfeldt oli

nyt suorittanut visitillä käyntinsä ja meni kortteeriinsa, ottamaan

portin avainta ja pelirahoja illaksi, ja Pomukkelskopp seurasi

häntä hänen huoneesensa. Pormestari laski lyhtynsä pöydälle -- asia

rupesi tuntumaan hänestä hyvin hullunkuriselta --, hän kääntyi

Pomukkelskoppia kohden ja kysyi nauraen: "Sanokaapa minulle toki,

mitä asiaa teillä täällä on?"

"Käydä visitillä yhtä hyvin kuin tekin!" huudahti Pomukkelskopp

täydessä vihan vimmassa tuon naurun tähden.

"Kenenkä luona _täällä_?"

"Se ei teihin koske!" huudahti Pomukkelskopp, "se herra on kyllä

tuleva", ja istua rojahutti eräälle tuolille.

"No tämäpä on hauskaa komiljaa", sanoi pormestari ja huusi ulos

ovesta: "Sofi, tuoppa tänne kynttilää!" ja kun Sofi tuli, näytti

pormestari hänelle Pomukkelskopin ja kysyi häneltä: "Sofi, oletko

koskaan ennen nähnyt fasania? Katso, tässä on fasani! Tämä on

suuriherttuan fasani!" ja Sofi nauroi sydämensä pohjasta ja juoksi

ulos ovesta, ja talonomistaja tuli myös katsomaan fasania ja

hänen lapsensa samaten, ja siitä syntyi nyt semmoinen ilo, että

Pomukkelskopin oli vihdoin huomaaminen, kenenkä luona hän oli

visitillä, Täydessä vihan vimmassa töyttäsi hän ulos huoneesta ja

pormestari astuskeli nyt hiljakseen lyhtynsä kanssa hänen perästänsä.

"Langfeldt", kysyi tuo ystävällinen herra Voitelin salissa ja pisti

nuuskaa nenäänsä, "oletko jo suorittanut käyntisi?" ja samassa tuli

veitikka näkyviin hänen silmistänsä.

"Kuuleppa", huudahti pormestari, "nyt minä asian ymmärrän! Se minun

olisi pitänyt heti arvata, että sinä tuon pedon olit lähettänyt minun

perästäni juoksemaan". Ja hän kertoi nyt koko tapahtuman, ja niin

tuli se tiedoksi muillekin, sillä herrat valtiopäivillä tahtovat

myöskin jotakin huvitusta, ja Pomukkelskoppia kutsuttiin fasaniksi ja

Akselia, jonka hännässä hän yhä pyöri, kutsuttiin fasaninvartiaksi,

ja kun Malla ja Salla tulivat valtiopäiväpaaleihin, varsin kirjavina,

kutsuttiin heitä pikkufasaneiksi. Kun Pomukkelskopp kerran

äänestyslipulle oli kirjottanut myönnytyksensä sanalla "I-a-a!",

tahtoivat muutamat nimittää häntä "valtiopäiväaasiksi", mutta se ei

saanut yleistä kannatusta, sillä fasani oli jo päässyt liian suureen

valtaan.

Paljon iloa ei Pomukkelskopilla ollut valtiopäivillä olostaan, sillä

itse aatelismiehetkään, joiden hännässä hän hyöri ja joiden kanssa

hän äänesti, eivät hänestä mitään välittäneet, sillä he pelkäsivät

sen kautta tulevansa naurunalaisiksi; ja kun Pomukkelskopp kotia

tuli, silloin vasta oikein hänen kärsimyksensä alkoivat, sillä hänen

rakas Kanasensa nimitti häntä tuontuostakin "Pokuksi", ja mitä tämä

tarkotti, tiesi hän hyvin, ja Malla ja Salla eivät pitäneet enää

hänen puoltansa, sillä he olivat valtiopäiväpaaleissa istuneet,

istuneet kuin munia hautomassa. Ja nyt pisteli ja näykki koko

perhekunta tuota yksinkertaista miesraukkaa ja lainlaatiaa, joka

istui sohvankulmassaan muodolla semmoisella, että jo kivenkin olisi

häntä sääli ollut.

"Poku, mitä hyvää on nyt sinulla ollut valtiopäivillä käynnistäsi?"

"Isä, tuletteko pian aatelismieheksi?"

"Poku, mitä noilla valtiopäivillä oikeastaan hommataan?"

"Ah, minä en sitä tiedä. Siellä nalkutetaan".

"Poku, kuka siellä nalkuttaa?"

"Sitä en minä tiedä. Siellä nalkuttavat toinen toistansa".

"Isä, miten on luostariasia nyt oikeastaan päättynyt?"

"Sitä en minä tiedä; sen saat kyllä vielä ajoissa lukea Rostockin

lehdestä;" ja niin sanoin nousi hän sohvalta ja meni riiheen torumaan

puijia.

Luku 22.

Leinin eri lajeista ja mikä erotus on sanoilla _Venus, Phönix_ ja

_Ponys_. Bostonin pelaajat. Minkä näköinen Fritzin puhdasrotuinen

varsa oli, ja miksikä entisen pehtorin päistärikköhevonen juoksi

kylän lammikkoon.

Mutta -- niinkuin jo olen sanonut -- uusi vuosi 1844 oli tullut

ja talvi oli mennyt, ja kevät seisoi jo lehtineen, ruohoineen ja

kukkineen mailman oven takana ja odotti vaan viittausta isännältä,

saadaksensa käydä sisään koristamaan huonetta, ja mikäli lumi ja

jää katosi maasta, sikäli sulivat myöskin ihmissydämet, ja heidän

silmänsä kävivät kirkkaiksi kuin auringon paiste, joka heijasti

mailmaa.

Vanhan Hawermanninkin silmät olivat kirkastuneet ja hänen rintansa

kohosi, kevään muuttaissa sinne, hänen askaroitessaan ja puuhatessaan

ulkona pellolla, ja niinkuin hän kylvi kevättouon maan mustaan

multaan, niin oli Herra kylvänyt hänen uskolliseen sydämeensä

uutta toivoa. Hänen isäntänsä oli matkannut nuoren rouvansa kanssa

sukulaistensa luo, hän voi siis taas mielensä mukaan hallita ja

vallita omassa valtakunnassaan, ja hän saattoi nyt useammin tavata

tytärtänsä kuin talven kuluessa. Tänä aamuna oli Hawermann puhutellut

häntä, kirkossa käydessään, ja nyt istui hän sunnuntai-iltapuolella

varsin hyvillä mielin kamarissaan ja ajatteli niitä ja näitä.

Kukaan ei häntä häirinnyt, sillä Fritz istui tallissa tammaansa

vartioimassa, joka vanhuksesta oli varsin hyvä asia, sillä nyt tiesi

hän aina, missä Fritz oli tavattavana.